My Dear Diary

[Alana]

Lemme take a selfie

Perjantaiaamuna julkaisin selfien instagramissa. Perjantai-iltana sain vihaisen viestin jonkun tyypin tyttöystävältä. Ja muutaman muunkin viestin. Ja kommentteja monta. Jaha, peruspäivä.

"Lopeta mun poikaystävän ahdistelu!!!"
Öö, niin mikä? Julkaisin kuvan itsestäni? Ei sitä ole pakko katsoa. Ainoa ahdistelu mitä tässä on, on sinun viisikymmentä vihaista viestiäsi.

"Mitä eyelineria käytät?"
Jotain perus markettimerkkiä, tällainen hyvä mutta halpa. Ja olen aika varma että silmäni sulavat jossain vaiheessa pois kun ottaa huomioon sen määrän, jota olen tätä pistänyt silmiini.

"Älä yritä viedä mun miestä!!!!!!"
Kiitos näistä kauniista sanoistasi. A) en yritä viedä miestäsi, minulla on ihan omakin poikaystävä, kiitos huolenpidostasi. B) ei ole minun syyni, että poikaystäväsi tykkäilee ja/tai kommentoi kuviini. Ja C) jos se häiritsee sinua, puhu asiasta poikaystävällesi eikä minulle.

"Oot niin kaunis!!!! Olisitko vapaa huomenna? (;"
Kiitti, ja en. Ja kiitti myös tästä hienosta kuvasta sukuelimestäsi, tyttöystäväsi arvostaa varmaan myös sitä jos lähetän tämän screenshotin hänelle. Ainakin hän tekee kuvalla enemmän kuin minä. Pidä hauskaa huomenna. (;

"Hahahahahaha näytät gingeriltä apinalta!"
Johannes, älä yritä piiloutua feikkitilin taakse. Tiedän, että olet siellä. Tule pois.

"Vitun huora kuulin et sulla olis jotain juttuu mun poikaystävän kaa!! Jätä se rauhaan äläkä pakota sitä tykkäämään sun kuvista!! Se ei enää tykkää mun kuvista ollenkaan kun se kattoo vaan sun!!!!! Oikeesti *lisää liuta painokelvottomia ja rumia kirosanoja minusta tähän* likanen huora lopeta toi!! Sun syytäs et se pettää mua!!!! Tapan sut jos nään sut ihan oikeesti!"
Nämä viestit olivat lempiviestejäni. Sori, ei oo mun ongelma jos et ole tarpeeksi kiinnostava. Ja sitä paitsi, jos epäilet, että poikaystäväsi pettää sinua, niin silloin asialle kannattaisi varmaan tehdä jotain. Sitä paitsi, en ole kuullut ikinä tuosta tyypistä, ja huhujen mukaan panen monta tyyppiä, joten pistäisitkö pliis kuvan siitä että tietäisin kenet mun pitäis potkia pois tästä mun selkeesti monimutkasesta suhdekuviostani, josta oma poikaystäväni ei näköjään tiedä mitään. (Ihme, mullahan kun on miehiä tätä rataa ainakin kaksyt!) ¯\_(ツ)_/¯

[Salli]

Olin kävellyt Rikun kanssa ympäri Pronssijokea, koska olimme käyneet hakemassa viimeisiä herkkuja kaupasta. Kiertelimme ympäriinsä ja kävimme koulun läheisellä urheilukentällä. Huomasimme siellä joukon nuoria juomassa. Riku pudisti päätänsä ja työnsi kätensä taskuihin. Häntä ei kiinnosta erityisemmin. Minä taas halusin tietää ketä siellä oli.
Arvata saattaa, että siellä minun koulukaverini ja muut ylemmän asteen oppilaat viettivät lauantaita. Kävelimme heidän ohi, koska siitä meni yksi oikoreitti kotiin.
Porukka tunnisti meidät ja kouluporukkamme "pääjehu" huusi meitä liittymään joukkoon. Lähdimme nopeasti pois paikalta. Riku ei nauttinut tilanteesta ja oli loppumatkan erittäin jännittynyt.
Kotona avasin snapchatin ja tämä pääjehu oli laittanut minulle snäppiä ja kuvan tyttöystävästään viinapullon kanssa. Oi miten ihania ihmisiä minulla oli vierelläni.

[Caitlyn]

Mä norkoilin parasta aikaa tietokoneella, kuuman kahvin höyrytessä mun vieressä pöydällä. Mua ei väsyttänyt lainkaan vaikka kello oli yli kahdentoista. Muut oli lähtenyt viettämään aikaa sitten iltaa, kun taas mä päätin olla fiksu ja jäädä tällä kertaa himaan. Mä olin ainakin saanut viimeksi tarpeekseni, kun heräsin lauantai aamuna aivan jäätävään päänsärkyyn - huomaten totta kai samalla, etten ole kotona, enkä kyllä kaverillakaan. Järkytykseni huomasin lopulta istuvani Thomaksen sohvalla - sen kaverin makoillessa sammuneena lattialla ja Thomaksen taas nukkuessa sen omassa sängyssään. Ei helvetti. Mä en tiennyt (enkä tosin edes muistanut), että miten olin päätynyt Thomaksen kämpälle vaikka hengailin ihan eri porukassa. Kai mä sit olin vaan niin jurrissa, että mun ymmärrystaso oli nolla ja olin lopulta siirtynyt hengailemaan toiseen porukkaan, jossa Thomaskin oli.
Mä en lähes koskaan viettänyt iltaa vetääkseni kännejä ja tällä kertaa kuin tein niin.. Voi sanoa, että se oli kyllä melkoinen virhe!!

[rena]

Kuin kissa kuumaa puuroa

Pakkasin reppuni koulua varten, ja mietin mitä tekisin Jessen suhteen. Söin nopean aamupalan Minkan kanssa ja lähdin kouluun. Asteita oli suurrenmoiset 4°C, ei en nauttinut tästä suomen ilmastosta. Äiti oli alkanut laskea päiviä jo jouluun, mitä hulluutta sanon minä.
Saavuin naulakoille, olin kävelemässä vakio naulakko paikalleni. Mutta näin Jessen siellä, paniikki iski minuun ja vein takkini toiseen paikkaan. Hipsin pois naulakoilta katsellen ympärilleni jottei Jesse yllättäisi minua jostain nurkan takaa.
Ai miksikö en tahdonnut nähdä Jesseä? Se johtui eilisestä, toivoin vain että Jesse ei kuuluisi maailman rauhaa rikkoviin mopo poikiin. Perjaatteessa tunsin oloni täydelliseksi hölmöksi, mutta toisaalta tunsin olevani jopa vihainen Jesselle.

Ja näin koko päivän jatkui, minä juoksemassa pakoon Jesseä. Kunnes tuli viimeinen tunti, joka oli fysiikkaa. Minä ja Jesse olimme samalla kurssilla, ja me olimme työparit…
Ennen tuntia menin tyttöjen vessaan miettimään hätä suunnitelmaa. Mitä sanoisin Jesselle, ja oliko hän huomannut minun välttelyn???
Kysymykset hyrräsivät päässäni, mutta päätin vain ryhdistäytyä ja mennä tunnille.
Kävelin tyynenä (vain osittain tyynenä) luokkaan ja menin paikalleni, Jesse ei ollut vielä tullut. Kaivoin kirjat repustani ja pyörittelin kynää kädessäni.
Ja sieltä hän tuli Jesse Hietajärvi, hän ja hänen tuuheat hiuksensa. Ja tuo valloittava hymy. Ei herran jestas, miten joku voikaan olla noin täydellinen?!?!

Hän istui viereeni, mutta minä vain katsoin taululle. Nimittäin opettaja oli alkanut kirjoittamaan jotain sinne, Jesse kuiskasi minulle:
-Mikäs sulla on tänään??
Huokaisin, kuiskasin takaisin.
-Miten niin??
-Oot vältellyt mua koko päivän kuin kissa kuumaa puuroa, Jesse melkein tokaisi.
-Paha sun on alkaa väittämään mua huonoksi ihmiseksi, sanoin takaisin inhoten.
-Jaahas, mitäs mä nyt oon tehnyt? Jesse kysyi melkein ilkkuvalla äänen sävyllä.
-Mä vaan luulin susta jotain muuta, ja iha BTW meinasit ajaa mun ja Astan päältä eilen, että sillain teit, tiuskaisin takaisin.
Oli haastavaa keskittyä opettajan puheeseen samalla kuin kävi toista maailman sotaa vieruskaverin kanssa.
-Omia unias näit, Jese tiuskaisi takaisin.
-Jos mä nyt näin tyhmä oon nii ehkä mä en tuukkaan sinne konserttiin, otappas vaikka tuolta Elina mukaan, sanon takaisin.
Elina oli ehkä yksi koulun kauneimmista tytöistä, ja myös umpi rikas.
-Ei sitten, pyydämpäs Elinaa, Jesse sanoo.
-Jesse ja Rena, keskittykää opetukseen, opettaja huusi edestä.

Koko loppu tunnin kumpikin yritti pysyä mahdollisimman kaukana toisistaan, ja vihan kipinät melkein kipinöivät välissämme.

Kun tunti vihdoin ja viimein loppui, otin tavarani nopeasti mukaan ja menin pika kävelyä naulakoille. Mokomakin mopo poika, ihan turhaa tollaset jutut.
Vedin takkini päälle, ja lähdin ulos syys ilmaan. Kävelin reippaaseen tahtiin kohti kotia, pian Jesse ja hänen ystävänsä kaasuttivat ohitseni mopoillansa. Yritin olla piittaamatta heistä, kaivoin kuulokkeet taskustani ja tungin ne mjkorviini, laitoin musiikkia soimaan.

Kotona vedin takin ja kengät pois jalasta ja viipotin suoraan huoneeseeni. Istuin sängylläni polvet sylissä, kiikuin itsekseni edes takaisin. Ja jostain syystä kyyneleen poikanen tippui silmäkulmastani, aloin nyyhkyttämään hijaa.
-Kopkop, Rena ooks sä täällä. Äiti koputti huoneeni oveen.
-Mee pois, sanoin kyynelten keskeltä.
Mutta ihankuin äiti olisi kuunnellut, ovi aukesi ja äiti seisoi oven takana. Hän tuli huoneeseeni, sulki oven peräsään ja istui vierelleni sängylle.
-Mikä on? Äito kysyi ja veti hiukset pois silmiltäni.
-Jesse, meille tuli riitaa ja… Huuleni väpättivät kun yritin jatkaa lausetta.
Äiti halasi minua ja sanoi:
-Voi äitin lapsi raukkaa, älä noista pojista välitä. Pitkän elämäni varrella olen huomannut ettei niihin voi laskea sitten minkään laista luottoa. Joten anna Jesselle anteeksi luonnon vuoksi, mutta älä yritä rakentaa turhaan mitään mikä tulisi kuitenkin sortumaan.
Äiti oli viisas, aina oikeat sanat tulivat äidin lohduttavasta suusta.
-Mä rakastan sua äiti, sanoin ja halasin äitiä kovaa.
-Niin minäkin sinua, äiti sanoi, ja jatkoi sitten:
-Tuota noin, niiden poikien suhteen. Isäsi on soittanut minulle miljoonia kertoja ja pyytänyt sinua puhelimeen, onko jotain sattunut teidän välillä mistä minä en olisi tietoinen?
-Ei oikeestaan, haluun vaan jatkaa puhtaalta pohjalta. Sanon ja luon pienen hymyn kasvoilleni.

[Pujo]

Nostalgiaa ullakolla


Vesa ja Marja olivat keksineet minulle täksi päiväksi hommaa, jota kuka tahansa ei varmaan haluaisi tehdä. Nimittäin ullakon siivoamista. Minä kuitenkin könysin ullakolle innokkaana, osaksi senkin takia että ullakko oli ollut yksi lapsuuteni lempileikkipaikkoja. Tehtävänäni oli lajitella tavaroita erilaisiin pinoihin, jotta Marja ja Vesa voisivat helpommin katsoa mitkä löydöksistä laitettaisiin mihinkin.

Tuumasta toimeen, aloitin ullakon perimmäisestä nurkasta. En kuitenkaan päässyt pitkälle projektissani, kun löysin jotakin muistoja herättävää. Se oli vanha ja nuhjuinen pehmoleluni...

"En oo enää lapsi!", huusin ja viskasin Pepe-pupuni maahan. Mökötys alkoi, kun olin loukkaantunut äidin laukomista sanoista. Hän oli lässyttänyt minulle ja kutsunut minua lapseksi. Pyh! Nousin uhmakkaasti sohvalta ja tömistelin ulos pohtimaan syvällisesti sitä, kuinka iso jo olin. Olinhan jo kuusivuotias, ja kohta aloittaisin ensimmäisen luokan.

Ja voin vannoa, että tuon tapahtuneen jälkeen minulle oli tullut ikävä Pepe-pupua montakin kertaa.

[rena]

Suomen suurimmat juntit

Rena:
Katsoin kelloani kärsimättömänä, olin pukeutunut harmaisiin college housuihin ja löysähköön T-paitaan. Istuin huoneessani sängyllä, ajattelin Jesseä. Jos en olisi välittänyt Jessen vapaa-ajan harrastuksista tai ollut niin pikkumainen. Jesse ei olisi menossa vuosisadan konserttiin tänään illalla Elinan kanssa. Olin nähnyt Jessen vain kerran koko koulu päivän aikana tänään, hän ei varmaan huomannut minua. Kello oli puoli neljän paikkeilla, noin 45minuutin päästä Jessen piti tulla hakemaan minua konserttiin. Mutta nyt hän hakeekin Elinaa, itsekeskeistä v**** Elinaa. Aika kului kuolettavan hitaasti, luin kirjaa, tein läksyjä, soitin viulua ja jopa yritin jutella Minkan kanssa päivän kuulumisista. Mutta ei, silti aika vain mateli, varmaan vain kiusatakseen minua.

Ovikello soi, kello oli viittä vaille neljä. Istuin sängyllä ja pyörittelin kynää kädessäni, olin liian masentunut avatakseeni ovea.
-Rena, täällä kysytään sua! Äiti huusi eteisestä.
Kukakohan siellä olisi, pohdin ja menin ovestani ulos, näin eteiseen huoneeni ovelta ja siellä seisoi Jesse. Tyylikkäästi pukeutuneena ja ruusu kädessä, katsoin hämmästyneenä Jesseä joka oli huomannut minut. Kävelin eteiseen ja sanoin hieman ujosti.
-Moih…
-Moi, tota noin, Jesse aloitti sopertelevasti.
-Sä tiiät ettei mulla oo kovin suuria puhe lahjoja, mutta pakko kai sitä on kokeilla. Anteeksi että olin suomen suurin mäntti, siis olin ehkä typerin ihminen ikinä. Joten jos sä vielä tahot, mä tarviin jonkun sinne konserttiin mun kanssa, Jesse sanoi ja katsoi kiusaantuneena jalkoihinsa.
-Anteeks munkin puolesta, mutta mä en voi mennä tän näkösenä! Voihkaisin surkeana.
Tässä vaiheessa äiti tuli keittiöstä, varmaan oli salakuuntelemassa meitä…
-Mä voin auttaa sua valmistautumaan, ja Jesse voi odottaa olkkarissa. Äiti ehdotti
Nyökkäsimme kumpikin, näytin Jesselle olohuoneen ja sitten kiiruhdin äidin kanssa huoneeseeni.


Jesse:

Kun Rena palasi olohuoneeseen, en kyvennyt sanomaan muuta kuin Wau. Hänen hiuksensa lepäsivät hänen hartioillaan kaharalla. Mekko oli tumman vihreä, ylä osa oli olkaimeton ja se oli koristeltu ’timanteilla’. Alaosa oli röyhelöinen ja loppui suurinpiirtein polvien kohdalla.
-Mennäänkös? Rena kysyi ja hymyili minulle leveästi
-Todellakin, melkein hihkaisin
-Mä voin heittää teidät sinne, Renan äiti huikkasi.
-Okei, let’s go. Rena sanoi.

-Pitäkääs hauska ilta, Renan äiti huikkasi meille kun olimme astumassa ulos autosta.
-Juu, ja kiitti kyydistä, sanoin.
Kävelimme lukion liikuntasaliin, mihin oli raahattu tuoleja ympäriinsä, istuimme viidenteen riviin. Istuimme aika keskellä salia, Rena katsoi minua ja kuiskasi.
-Anteeks myös mun puolesta, mäkin olin iha juntti.
-Ollaan siis suomen suurimpia juntteja yhdessä, kuiskasin takaisin ja hymyilin huolettomasti.
Sitten valot sammuivat, pari sekunttia myöhemmin kohdevalot osoittivat orkesteria, kapellimestari aloitti ohjaamisen. Ensimmäiseksi vahva aloitus, huilu ja piano yhdessä, rumpujen lyöntejä ja…
En ole mikään klassisen musiikin suurin ystävä, mutta pakko sanoa että tämä oli ehkä paras musiikki kokemus ikinä.
Noin konsertin puolessa välissä katsahdin Renaan, hän pyyhki poskeltaan kyyneleen.
-Itketkö sä, kuiskasin Renalle.
-No joo, mä oon herkka nainen, anna mun itkeä rauhassa, Rena snoi takaisin.
-Selvän teki herkkä nainen, vastasin ja pudistin päätäni.


Rena:

-Siis toi oli ihan taivaallista, ja ne viulistit oli iha hiton hyviä. Sanoin hihkuen intoa.
-Pakko sanoa että olin yllättynyt kuinka hyvää matskua noilta tuli, Jesse totesi.
Katsahdin Jesseen, hän hymyili vinoa hymyään. Odottelimme Jessen äitiä, jonka piti hakea meidät kymmenen minuuttia sitten…
-Huomenna on se fysiikan tukari, ootko menossa sinne? Jesse kysyi minulta hetken hiljaisuuden jälkeen.
-Juu, sellasta oli vähän suunnitteilla. Viimeiks ei iha tullu kuunneltua nii tarkkaan, sanon ja naurahdan.
-Kieltämättä, ymmärrän pointtisi, Jesse sanoi, ja me nauroimme.
Pian musta maasturi auto ajoi pihaan, se oli Jessen Äidin auto. Menimme kumpikin takapenkille istumaan, minä istuin ajajan puolella.
-Noh, mitens konsertti sujui? Jessen äiti kysyi meiltä.
-Tosi hyvin, musiikki oli ihan mahtavaa, vastasin hymyillen.
Jessen äiti oli kaunis, ruskeat hiukset, sopusuhtaiset kasvot ja täydelliset mustat ripset. Siis jokainen Jessen perheestä oli tyrmäävän kaunis/komea, miksi minulla ei voisi olla sellaisia enkelin geenejä?? Auto sarttasi käyntiin, kiinnitin turvavyön ja katsahdin ulos. Illan tapahtumat pyörivät päässäni, odotas kun pääsen kotiin kirjoittamaan Millalle kirjeen.
-Rena, heitänkö sut siis teille? Jessen äiti kysyi minulta.
-Juu, minnes muuallekkaan, sanoin ja hymyilin vaisusti.


Jesse:

-Me kai nähdään huomenna, Rena kysyi kun pysähdyimme hänen kotinsa eteen.
-Juu, tottakai, vastasin ja hymyilin.
-Mutta kiitti kyydistä, Rena sanoi vielä äidilleni ja lähti autosta.
Vaihdoin itsekkin paikkaa, menin äidin viereen etupenkille. Vedin turvavyön nopeasti kiinni, ja vielä vilkaisin ohimennen Renan perään. Kaikki oli loppujen lopuksi mennyt hyvin, tunsin oloni rentoutuneeksi. Tai ainakin osittain.
-Renahan on todella nätti tyttö, Äiti sanoi samalla kun ajoimme kohti kotia.
-Juu, niinhän se on, sanon takaisin ja katselen ulos ikkunasta.
-Oottekos te joku, tai äh, onko teillä jotain sellasta teijän välillä vai?? Äiti uteli kiusaantuneena.
-Ei, ei mitään sellasta, korjasin äitiä nopeasti ja katsoin häntä totisesti ja sitten jatkoin:
-Ollaan vaan kavereita, parhaita kavereita.

[Pujo]

Kuva Pepe-pupusta

[Valma]

Minun elämässäni oli tapahtunut jotain, mitä kovin moni ei tiennyt. En mitä sitä erityisesti salaillutkaan, ei vain ollut tullut julistettua koko maailmalle, että minä ja Mikki seurustelimme jälleen. Äiti ja isäpuoli tiesivät, toisella paikkakunnalla asuva isäni ei. Pari koulukaveria oli nähnyt meidät jossakin ja kysynyt seuraavana päivänä, seurustelimmeko, ja olin kyllä vastannut kiertelemättä. Kukaan tallilla ei tiennyt, paitsi Nanna. Hänelle olin tietysti kertonut heti kun olin ajatellut, että minulla oli jotakin kerrottavaa. Hän oli ottanut tiedon vastaan kulmiaan kurtistellen mutta yhtä kaikki iloisena minun ja Mikin puolesta. Mikki ei ollut koulun alettua ehtinyt paljon tallilla naamaansa näyttää, ja totta puhuen minua hirvitti kertoa muille, sillä moni tallilla tiesi aikaisemmista suhteistani.
Kaikki oli tapahtunut tavallaan hiljalleen, toisaalta silmänräpäyksessä. Muistin kuin eilisen päivän, kun olimme hetken mielijohteesta suudelleet Mikin kämpän eteisessä, ja olin luullut niitä jäähyväisiksi. Seuraavana päivänä Mikki oli soittanut ja kertonut, että hän opiskelisi tästä lähtien Pronssijoelta käsin. Sillä hetkellä en ollut vielä aivan käsittänyt, mitä se tarkoitti meitä ajatellen.
Me olimme käyttäneet varmasti kymmeniä tunteja ihan vain puhumiseen. Olimme pikkuhiljaa, sentti sentiltä päästäneet toisiamme lähemmäksi. Mikille se ei ollut vaikeaa, vaan se tuli häneltä luonnostaan. Minusta taas sitoutumisen ajatteleminen tuntui vähän pelottavalta, mikä kai oli ihan ymmärrettävää, kun otti huomioon kaiken viimeaikaisen pelleilyn, joka oli lopulta päättynyt huonosti.

Nyt, kun vihdoin olimme virallisesti yhdessä, etsin jatkuvasti suhteestamme merkkejä, jotka kertoisivat, että se olisi kestävämpää laatua kuin aikaisemmat. Ainakin tunsin olevani aikuisempi kuin silloin kun olimme seurustelleet viimeksi. Ei voi sanoa, että rakkaus olisi nyt tuntunut arkisemmalta, ei suinkaan. Mutta kaikki se ylenpalttinen hehkutus oli poissa, ja jostakin syystä tunsin oloni hitusen itsevarmemmaksi ajatellessani sitä.
Mikki vietti nyt päivänsä opiskellen. Etäopiskelu oli kuulemma rankkaa, ja siksi Mikki oli lopettanut Nikitan hoitamisen.
- Kyllä mulla varmaan aikaa olisi, hän oli selittänyt, - mutta mä en nyt halua ottaa kontolleni mitään ylimääräisiä velvollisuuksia. Mä käyn tallilla silloin kun intoa riittää.
Silloin, kun Mikki ei opiskellut ja minä en ollut koulussa tai tallilla, olimme yleensä hänen kämpällään, sillä siellä sai olla rauhassa. Joskus kävimme lenkillä, ja aina toisinaan Mikki tuli meille päivälliselle (äiti oli hulluna häneen). Seurustelusuhde solahti kätevästi arjen lomaan.

Eräänä syksyisenä tiistai-iltana olimme lenkillä Pronssijoen metsässä. Mikään himokuntoilulenkki se ei ollut, kävelimme vain polulla käsi kädessä ja ihailimme syksyn värejä ja nautimme yhdessäolosta. Silloin uskalsin ensimmäistä kertaa ajatella, että ehkä tämä kestäisi. Seurusteleminen ei tietenkään aina ollut pinkkejä sydämiä ja ruusuilla tanssimista, vaan siihen sisältyi myös pettymyksiä, kyyneliä ja vaikeita hetkiä. Mutta nyt tiesin, että minä ja Mikki olisimme yhdessä valmiit taistelemaan tiemme kaikkien hankaluuksien yli.

[Pujo]

Pujon jännittävä metsäretki


Kello oli kolme ja olin valmiina lähtöön.

Samosin joen toisella puolella olevaan metsään ja kävelin siellä rauhallisin askelin. Syksy oli jo vauhdissa ja ympäristö oli täynnä kauniita oranssin, keltaisen ja ruskean sävyjä. Hengitin raikasta, kostean sammaleen tuoksuista ilmaa ja löysin vanhan kivimuurin pätkän. Tutkin sitä hetken ja jatkoin matkaani.

Kuulin lintujen ääniä ja näin kuinka noin viiden metrin päästä minusta, hölmistyneen oloinen rusakko pinkaisi pystyyn ja juoksuun. Pian näin myös kaksi oravaa leikkimässä männyn rungolla. Metsä ei ollut kovinkaan tiheä eikä siellä ollut runsaasti kiviä, mutta löysin juuri sopivasti yhden suuren kiven, konka päälle kiipesin. Avasin reppuni ja kaivoin sieltä ruisleivät. Kaadoin termarista kaakaota ja asetin mukin kivelle. Katsoin edessäni jatkuvaa metsää ja ajattelin, kuinka onnekas olin saadessani olla juuri tässä. Hymyilin ja haukkasin leipää.

Oli kulunut jo muutama tovi, ja päätin suunnistaa takaisin kotiin päin ennen kuin alkaisi hämärtyä. Pian näin kummallisen kiven, jota en ilmeisesti ollut huomannut tullessani. Paitsi että se ei ollutkaan kivi. Se oli karhu. Sydämeni hyppäsi kurkkuun kun tajusin että se oli karhu. Ei minua niinkään pelottanut, mutta kun karhu nosti päänsä ja katsoi minuun, kyllä siinä sydän hakkasi. Onneksi olimme kuitenkin sen verran kaukana toisistamme, että tohdin liikkua poispäin. Karhun kohtaaminen tietenkin sekoitti hieman paluureittiä, ja pelkäsin eksyneeni. Epätoivo alkoi hiipiä takaraivooni, kunnes huomasin puiden lomasta pilkottavan joen. Helpottuneena seurasin rantaviivaa sillan luokse.

Kotiin saavuttuani ja lämpimän suihkun jälkeen kaaduin makaamaan pehmeälle sängylleni. Mieleeni piirtyi kuva karhun kohtaamisesta. Eihän se ollut mikään ihme että metsässä tulee karhu vastaan, mutta siinä tilanteessa koin jotakin niin suurta kunnioitusta ja ihmettä että tuskin koskaan unohdan sitä hetkeä.

[Pujo]

Antoisa kauppareissu

Sain Marjalta tehtäväkseni käydä keskustassa ruokakaupassa. Asensin polkupyörääni tukevamman korin ja polkaisin matkaan. Pyörä kulki hiekkatietä ja polkeminen tuntui sulavalta, sillä Vesa oli opettamut minut kiristämään pyörän ketjut. Enää ei tarvinnut pelätä koko aikaa ketjujen irtoamista.
Kurvasin K-Marketin pihaan ja lukitsin pyörän. Huomasin koiraparkissa lempeännäköisen corgin, joka katseli ohimeneviä ihmisiä valppaana. Se käänsi katseeni minuun ja alkoi heiluttaa häntäänsä katsekontaktista, ja en voinut kuin hymyillä. Olisin kovasti halunnut rapsuttaa tuota suloista koiraa, mutta päädyin kävelemään hännänheiluttajan ohi sillä sen omistaja ei ollut paikalla.

Astuin sisään markettiin ja otin itselleni korin. Kauppalista ei ollut onneksi pitkä: kahvipaketti, 4 banaania, 2 punaista maitoa, vaalea leipä ja kissan raksut. Kiertelin hyllyillä keräten ostoksia kasaan. Leipähyllylle päästyäni huomasin tuorehyllyssä yhden pussin rustiikkileipää, mikä oli aivan syntisen hyvää. Se oli viimeinen rustiikkileipä ja koin pienen voittajafiiliksen laskiessani sen ostoskoriini. Käännyin hymyillen jatkamaan matkaani, mutta en päässytkään pitkälle kun kuulin jokseenkin tutun äänen sanovan sivusuunnasta, "Moi...söpö". Käänsin katseeni hämilläni ja näin vaaleatukkaisen hippitytön. Sitten tajusin, että se oli se myyjä joka oli sujauttanut puhelinnumeronsa mukaani ostettuani uuden puhelimen. En ollut koskaan ottanut häneen yhteyttä, ja tunsin oloni hieman nolostuneeksi. "Moi", vastasin pieni hymynkare huulillani. Hän oli kovin tuttavallinen ja rento, ja kysyi kuulumisiani. Yritin peittää vaivaantuneisuuteni ja jatkoin keskustelua parhaani mukaan. Onneksi hän oli luonteva puhuja, ja lopulta en enää tuntenut oloani vaivaantuneeksi. Ennemminkin koin vain syyllisyydentuntoa siitä, etten ollut laittanut hänelle koskaan viestiä. "Sullahan on vielä mun numero, vai?" Hän kysyi ja vastasin naurahtaen, "Joo, voisin mä laittaa sulle viestiä joku päivä". "Törmäillään", tyttö sanoi iloisesti ja jatkoimme eri reittejä.
Huh.

Kotiin päästyämäni kaivoin heti tytön numeron esiin. En ollut muistanut edes hänen nimeään, joten toivoin että se lukisi siinä ostoskuitissa. Löysin sen rypistyneenä lattialta (se oli toiminut oivallisena kissanleluna). "Tänään teitä palveli Sini". Tallensin numeron puhelimeeni.
Ihan joka päivä ei varmasti törmäisi niin kiinnostuneeseen tyyppiin. Olin vieläkin melkoisen hämilläni koko jutusta, mutta moinen huomio tuntui kuitenkin aika kivalta.

[Pujo]

2.10.2016

Tänään olin saanut paljon aikaiseksi. Olin siivonnut kanalan, ajanut nurmikon, haravoinut ja järjestellyt ullakon tavarat loppuun. Tallillakin olin käynyt ja olin saanut Darlin varustettua aika mallikelpoisesti. Vaikka oloni oli hyvä, vatsanpohjassani oli koko päivän tuntunut pieni jännitys, sillä mietin Siniä vähän väliä. Ei - en minä suinkaan ihastunut ollut. Halusin vain keksiä, minkälaisen viestin kirjoittaisin hänelle, ja milloin lähettäisin sen.

Illalla saunan jälkeen, posket punaisina ja hiukset sojottavina, ajattelin lopettaa jännitykseni ja laittaa sen viestin. En tiedä helpottiko vai hankaloittiko asiaa se, että hänellä oli WhatsApp. Avasin keskustelun ja luin nimipalkista, paikalla tänään klo 21:37. Hän oli luultavasti hereillä. WhatsApp-viestit tuntuivat jotenkin konkreettisemmilta kuin tekstiviestit, joista ei nähnyt oliko vastaanottaja lukenut sen. Aloin näpyttelemään viestiä.
"Moi! t. Pujo" - Äh.. Olikohan tuo liian tylsä? Pyyhin tekstin ja kirjoitin uuden.
"Hejsan Sini🐔" - Naurahdin kanaemojille ja aloin pyyhkimään tekstiä mutta painoin pyyhkimen sijaan enteriä, joka lähetti viestin. Voihan hemmetti. Hemmetin hemmetti ja turmion tursas. Irvistin tuskasta ja häpeästä, suljin kännykän näytön ja hautasin sen peiton alle. Nostin kädet ohimoilleni ja toistin mielessäni mantraa siitä kuinka tyhmä olin. Huokaisin. Tehty mikä tehty, saa nähdä mitä Sini vastaa. Ääääähhh.

Hetken kuluttua puhelimeni ilmoitti uudesta viestistä. Sydämeni pompahti hieman ja odotin hetken, ennen kuin uskalsin katsoa viestin. Tai viestit.
Sini: "Mooooi!!🐸"
Sini: "Kivaa että laitoit viestiä✨"
Sini: "Mite menee?"
Ja huokaisin helpotuksesta. Ehkä kanaemoji ei ollutkaan niin suuri munaus. Minun pitäisi ottaa vähän rennommin.
Pujo: "Ei hassummin, tulin just saunasta ja nyt koitan keksiä iltapalaa"
Sini: "Mä vedin just rustiikkileipää, piti kato tänään käydä uudestaan kaupassa kun sä veit eilen sen viimeisen leivän "
Pujo: "Eheh, sori.😁"

Sini oli niin luonteva, että olin ihan haltioissani. Hän puhui minulle kuin olisimme hyviä kavereita, ja minun oli jotenkin helppo lähteä mukaan tuttavallisuuteen. Minusta tuntui että uusi ystävyys oli lähtenyt hetkessä liikkeelle.

[Pujo]

Pujolla oli mökki.
Mökissä oli kyökki.
Kyökissä oli kuppi.
Kupissa oli nuppi.
Nupissa oli neula.
Nuppineula!

[Pujo]

Oli synkkä ja myrskyinen päivä. Pujo käveli tallille huppu päässä ja koitti välillä vetää sitä enemmän suppuun. Tuuli oli kova ja se melkeinpä riepotteli hänet ojaan. Hän yritti parhaansa pysyä tiellä ja pian näkikin jo tallin horisontissa. Pieni huokaus karkasi hänen keuhkoistaan kun hän tarpoi vastatuuleen. Puut keinuivat välillä todella uhkaavasti ja aamulla oli myrskyvaroituskin kuulutettu radiosta.

Kun Pujo saapui tallipihaan, siellä kävi kunnon kuhina. Siinä missä tuuli oli voimistunut, hevoset päätettiin hakea sisälle niiden käydessä levottomiksi. Taivas synkkeni synkkenemistään, ja sieltä täältä kuului tuulen hiljentämiä ihmisten huudahduksia. Darli oli vielä vailla taluttajaa, joten Pujo tarttui toimeen ja riimunaruun. Darli säikähti tuulenpuuskan aiheuttamaa kolahdusta, ja hypähti hieman sivulle. Pujo rauhoitteli hiirakkoa ja lopulta he pääsivät karsinaan turvallisesti.

Kaikki tallilla olevat kokoontuivat vuoron perään tallitupaan päivittelemään säätä. Pujo tarkisti vielä että Darlilla oli kaikki ookoo, ja hänkin viipotti tupaan. Tupaan saapuessa kävi niin, että hän kompastui tuvan kynnykseen ja kaatui. Kaatui niin mallikkaasti, että kolahti pää edeltä lattiaan. Pujo kerkesi naurahtaa, ennen kuin hän tajusi vetävänsä viimeisen henkäyksensä. Hänen ympärilleen puhkesi kaaos. Pujon eloton ruumis makasi tallituvan suulla ja ensiapukoulutuksen saanut Aleksi totesi shokissa, "Pujo on kuollut".








ANTEEKSI, tämä tarina ei oikeasti tapahtunut, joten ei, en tappanut hahmoani XD
Striikkikuukausi on vihdoin tullut päätökseen !!! Tättäräääää

[Alana]

Viikko

2.10. - 9.10.2016
Kokoelma Alanan puhelimesta.

sunnuntai 2.10.2016 

Taustatietona: minulla ja Johanneksella oli Pronssijoen paras tanssi Single Ladiesiin (se oli ihan todistettu, meillä oli ollut joukkueen kesken tanssikilpailut!), mutta olin aina vitsaillut, etten voinut tanssia kunnolla. Nytpä pystyin. Kotiin päästyäni olin soittanut Johannekselle, ja selittänyt tilanteen. Ystäväni oli jo tunkemassa itseään kylään, mutta totesin vain meneväni nukkumaan heti kun pääsisin suihkusta. Vaikka kello olisi vasta puoli yhdeksän. Enpä kyllä mennyt aivan heti nukkumaan, vaan pillitin kuunnellessani musiikkia. Ja soitin sitten Alinalle.

maanantai 3.10.2016
Vaikka aamulla oli suoraan sanottuna paska olo, pakotin itseni silti nousemaan sängystä ylös ja kouluun. Koulusta päästyäni yhdistin lenkkini ja tallin, joten juoksin Hallavaan. Ignoorasin muita ihmisiä, ja kävin Faen kanssa maastossa.

keskiviikko 5.10.2016
"....ja sit se vaan lähti...! Enkä mä tiiä mitä mä tein väärin ja ku se oli ihan normaali eka..." nyyhkin tallituvassa Eeville, joka ei ollut tainnut odottaa aivan tällaista vastausta "mitä kuuluu" -kysymykseensä.

torstai 6.10.2016
Koska minä en omistanut autoa, Johannes tarjoutui hakemaan minut treeneihin. Ja kun pääsin autoon, siellä soi täysillä PPAP, sillä Johanneksen mukaan näytin siltä "että sä oot vaan kuunnellu surullista Beyoncee muutaman päivän" (mikä oli täysin totta), joten niinpä kuuntelin viisitoista minuuttia loopilla typerää rinkutusta ja Johanneksen kaunista säestystä. Hallille olisi ajanut viisi minuuttia, mutta Johannes päätti kiertää. Vaikka siitä tuli päänsärky, niin siitä tuli myös pieni virne naamalleni.

lauantai 8.10.2016
Hallavassa oli kenttäkisat, joten päivä menikin siinä. Eipä minulla oikein mitään.

sunnuntai 9.10.2016
Tänään päivitin instagramiani. Poistin sieltä viimeisimmän ällösöpön halikuvan, koska niin kuuluu tehdä. Mieleni ei sen johdosta tehnytkään mieli kuunnella surullista Beyoncea, vaan sitä tanssittavampaa Beyoncea, eli sitä mitä yleensäkin kuuntelin. Paitsi Halo oli yksi kaikkien aikojen lempibiisejäni, joten sitä tulisin kuuntelemaan vastaisuudessakin.

 

[Alana]

Konstit on monet
18.10.2016

Pleksi rämisi, pelaajat huutelivat toisilleen, jäästä irronnut lumi pöllysi, fanit lauloivat. Jossain taustalla soi rumpu. Bum. Bum. Bum. Padum. Padum. Bum. Bum. Bum. Sydän hakkasi rinnassa samaa tahtia kuin rumpu, seuratessani silmä kovana kuinka vastustaja sai kiekon. Kiekkoa kuljetti aika keskikokoinen pelaaja, ehkä hieman sieltä suuremmasta päästä, mutta niin nopea. Tuo viiletti ohi omien pelaajiemme, lähestyen uhkaavaa vauhtia maalivahtia. Muutaman metrin päässä tuo vilkaisi sivulleen, laukoi, ja... Bum. Bum. Padum. Ruks. Rummun ääni pysähtyi äkisti katsomon kohahtaessa, kun Pronssijoen Hiekan ykkösmaalivahti lävähti maalia vasten 190-senttisen vastustajahyökkääjän kaatuessa ja törmätessä häneen. Maali lähti sijoiltaan törmäyksen voimasta, mutta olin varma että kuulin ruksahduksen. Ainakin kuulin MM:än parahduksen.
"Shit." henkäisin ja tuijotin silmä kovana nyt maalin eteen muodostunutta pelaajakasaa, joka kiroili ja möykkäsi yhtenä rykelmänä. MM makasi edelleen samassa asennossa, jossa oli törmännyt maaliin hieman syrjemmällä nujakasta, ja tuomarit huitoivat villisti käsillään, kuka viestien hylätystä maalista ja kuka rangaistuksista. Pelaajakasa rauhoittui kunnolla vasta, kun lääkäri vaappui edelleen kyljellään olevan maalivahdin luokse. Valmentaja vilkaisi minua, ja käski alkaa lämmittelemään varoiksi, joten nousin seisomaan. Siinä hytkyessäni ja pyöritellessäni käsiä tuijotin huolestuneena MM:n suuntaan. Sentään hän makasi nyt selällään, mutta muuta muutosta ei ollut tapahtunut.

Hetki kului epätietoisuudessa, kun MM liikkui hyvin hitaasti ja lääkäri puhui hänelle. Jonkin ajan kuluttua jäälle hommattiin kuitenkin paarit, ja joukkuetoverini siirrettiin niille. Kun häntä lähdettiin rullaamaan pois jäältä, minä astuin sille vetäen kypärän päähän.
"Alana!" hätkähtäen vilkaisin paareille kiinnitettyä brunettea. "Älä anna niiden voittaa", tuo virnisti maskinkin alta näkyvästi, joka vääntyi sitten irvistykseen.
"Keskity sä nyt vaan siihen ettet kuole ok?" hymyilin takaisin ja luistelin maalia kohti, jota parhaillaan kiinnitettiin takaisin jäähän. Varoin kuitenkin visusti astumasta viivoille, sillä se tietäisi huonoa onnea. Ainakin omasta mielestäni. Ehdin vielä tehdä parit venytykset jäällä ennen kuin peliä jatkettiin taas, ja jouduin pyyhkimään kaiken muun mielestäni.

Erätauolla selvisi, että MM oltiin kuljetettu sairaalaan polvivamman takia, ja että siinä saattoi olla hänen uransa. No se ei kyllä piristänyt yhtään. Eikä kyllä sekään, että hävisimme loppujen lopuksi. Ja vielä yliajalla.

Minua väsytti ja lihaksia särki kun olin joutunut miltei kylmiltäni kunnolla töihin, mutta pelin jälkeen minun piti astella kameran eteen haastattelua varten.
"Ei mä en halua ei ei ei", sopersin äkisti mieleni vallanneessa paniikissa.
"Sun on pakko, ne halus nimenomaan sut. Sitä paitsi sä et voi vaan kieltäytyä, eikä täällä oo ketään muutakaan haastateltavaa."
"Ei ei ei ei mä en pysty ei ei ei.."
"Nyt on vaan pakko."

Loppujen lopuksi vedin hiukset ponnarille, nieleskelin ylös nousseen oksennusmöykyn takaisin alas, ja pyyhkäisin silmäkulmiani. Kädet tärisivät mutta puristin ne vain nyrkkiin ja annoin olla. Ehkä näyttäisin ulospäin joltain muulta kuin paniikkikohtausta pidättelevältä ihmisrauniolta.
Olin parin viime viikon aikana saanut tavallista enemmän paniikkikohtauksia, mistä en pitänyt ollenkaan. Olin jo niin pitkään selvinnyt ilman, ja nyt olin vain heikko kun annoin niiden tulla takaisin. Sen lisäksi olin joka yö itkenyt itseni uneen, ja pyörittänyt nonstoppina mielessäni Tuomaksen sanoja siitä, etten ollut edes pitkäaikainen suunnitelma ja kuinka olin vain nätti mutta niin typerä ajanviete. Ja vaikka tiesinkin, etten saisi antaa sen vaikuttaa minuun, oli minulla ainakin sata eri syytä, miksi Tuomas oli oikeassa. Tuomas oli aina oikeassa. Mutta nyt henkäisin syvään, ja astelin televisiokameran eteen.

Kun viimein pääsin selittämästä jatkosta ja siitä, kuinka nyt olisin ykkösmaalivahti sillä juuri tulleiden tietojen mukaan MM todellakin olisi ulkona ainakin muutaman kuukauden, lysähdin Johanneksen auton etupenkille.
"Me mennään muuten juomaan. Tänään. Nyt."
"Nyt on tiistai. Huomenna on koulua. Ei me voida mennä baariin tiistaina."
"No on mulla kotonakin. Ja jos et tuu, ni more for me", kohautin olkiani ja käskin Johannesta ajamaan.

Niinpä en päätynytkään itkemään itseäni uneen tänä iltana, minä kun kerkesin sammumaan ennen sitä. Mutta kerrankin, ensimmäistä kertaa sitten eroni, fiilis ei ollut paska. Vaan ihan tyytyväinen.

[Daw]

Ratsastusikävää 

Istuin maneesin katsomossa katselemassa kun viisi noin helppo C-tasoista ratsukkoa kiersivät uraa alkulämmittelyjen merkeissä Aleksin ohjeistuksella. Kaikki ratsut, Klikkiä lukuun ottamatta, kävelivät reippaasti ja innostuneesti uraa pitkin. Klikki taas näytti oikein uneliaalta laahustaessaan eteenpäin. Olin juuri tullut käymään tallilla ja koska minulla oli aikaa koko ilta, enkä vielä tiennyt mitä tekisin Lotan kanssa, olin päättänyt tulla hetkeksi maneesiin seuraamaan ratsastustunteja. Sitä paitsi, ennen nyt alkanutta tuntia oli alkeistunti, joten talli olisi vain täynnä pieniä lapsia sekä heidän vanhempiaan, joten voisin ihan hyvin odottaa hetken tallin rauhoittumista ja mennä vasta sitten puuhailemaan Lotan kanssa. Aamulla olin ollut muutaman tunnin töissä. Olin sopeutunut Lidliin hyvin, olin tutustunut työkavereihini eikä asiakaspalvelutyö ollutkaan niin hirveää kun olin aluksi ajatellut. Totta kai välillä tuli vastaan hankalia asiakkaita ja töissä olo ärsytti, mutta olin selvinnyt hyvin. Työpäivän jälkeen kävin koirani Bellan kanssa lenkillä ja katsoin kotona Netflixistä jakson Bonesia. Sitten päätin lähteä tallille.

Katsellessani ratsukoita, niitä kymmenen vanhoja, innokkaita ponityttöjä tallin ponien selässä, alloi ratsastusikävä hiipiä mieleeni. Siitä tuntui olevan ikuisuus kun olin viimeksi ratsastanut, tai edes ollut hevosen selässä. Ennen Lotan syntymää olin ratsastanut Lotan emällä Nellalla aktiivisesti, olihan se oma hevoseni, mutta kun synnytys tuli lähemmäksi, vähenivät luonnollisesti ratsastuskerratkin. Sitten syntyi Lotta ja vain kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin Nella menehtyi äkillisesti. Se tapahtui niin nopeasti, vain pieni lyhyt hetki, ja minulla ei enää ollut elämäni hevosta… Siitäkin oli jo useampi kuukausi, reippaasti yli puolivuotta, enkä ollut sen jälkeen ratsastanut kuin pari hassua kertaa erään ystäväni hevosella. Eikä minulla olisi vielä pitkään aikaan omaa hevosta, jolla ratsastaa. Miksei varsani voisi kasvaa hiukan nopeammin?

Kaipasin ratsastusta todella. Vaikken ollut enää teinivuosien jälkeen ollut se kaikkein innokkain treenaaja ja kisaaja, oli ratsastaminen ollut jo monia vuosia osa päivittäistä elämää. Olin aloittanut ratsastustunnit viisivuotiaana, eikä minulla sen jälkeen ollut ollut yhtä pitkää ratsastustaukoa kuin nyt. Käytyäni pari vuotta ratsastustunneilla, sain ensimmäisen hoitohevoseni, valkoisen prinsessaponitamman Lissun. Muutamaa vuotta myöhemmin sain ensimmäisen ponini ja sen jälkeen Nella, elämäni hevonen. Olin 14 kun sain Nellan, se oli silloin seitsemänvuotias ja käyttäytyi kuin sika. Sillä oli ravitaustaa, mutta oli ratsukoulutettu. Saimme kuitenkin aloittaa tamman kanssa aivan alusta. Alku ei ollut helppo, Nella vei minua välillä aivan 100-0, mutta en luovuttanut ja yhteinen sävel alkoi löytyä. Ei meistä ikinä tullut kilparatojen kingejä, mutta Nellan kanssa löysin itselleni sen tärkeimmän ratsastuksessa, ne pienet onnistumisenhetket kun hetken ajan tuntui siltä kuin ratsuna olisi Valegro ja itse olisin Charlotte Dujardin. Ne hetket, kun kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen ja kaikki tuntui täydelliseltä.

Havahduin hetkeksi todellisuuteen Aleksin yrittäessä saada Klikkiä hereille ja katselin kun ratsastajat käänsivät poninsa keskihalkaisijalle ja väistättivät ponit sieltä uralle sekä yrittivät tehdä täydellisiä kymmenen metrin voltteja osassa maneesin nurkkia. Naurahdin, kun mieleeni muistui, kuinka emme aikoinaan meinanneet edes käynnissä mahtua 10 metrin voltille Nellan kanssa. Nella oli alussa niin jäykkä ja omapäinen ja kun sitä ei huvittanut, ei ollut paljoa tehtävissä. Lukemattomia kertoja oli tullut kyyneleet silmiin sitä hevosta ratsastaessa. Oli se vain sellainen jäärä ja laiskamato, jonka kanssa sai välillä tapella aivan joka asiasta. Kaikesta huolimatta kiinnyin tähän hevoseen lujasti ja olihan meillä hyvät hetkemme. Ne hetket kun yhteissävel löytyi ja kymmenen metrin voltit onnistuivat joka askellajissa.


Kaipasin koulutuuppailua, esteiden ylityksiä, pieniä onnistumisen hetkiä, maastoilua kapeilla metsäpoluilla ja sänkipelloilla laukkaamista syksyisin. Pidin myös siitä, kun muutaman kerran vuodessa ilmoitin itseni ja Nellan joihinkin paikallisiin kisoihin joihin sitten treenasimme tosissamme ja sitten menimme näyttämään parastamme, välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä. Kaipasin kaikkea tätä. Kaipasin ylipäätään ratsastusta ja Nellaa ja tekisin mitä tahansa, että saisin hevoseni takaisin.

Voi kun saisin sen takaisin.     

[rena]

Se on pitkä tarina

Dawin auto kaarsi kotini eteen, kiitin tuhannesti kyydistä ja hyvästelin Dawin ja Linan. Tähdet olivat täyttäneet mustan taivaan, sydän hakkasi rinnassa. Olin yhä aivan täpinöissäni kuluneesta päivästä.
Astuin taas tupakan hajuseen rappuun, hyppelin portaat ylimmäiseen kerrokseen. Kaivoin kotiavaimet takkini taskusta ja avasin oven. Jätin ulko vaatteet naulakolle nätisti ja menin sitten keittiöön.
-Moikka, sähän olit ulkona myöhään, Äiti sanoi olohuoneesta.
Säpsähdin hieman, koska luulin että koko talo nukkuisi jo nyt.
-Juu, olin tallilla. Vastasin ja hymyilin hieman.
-Mitäs te siellä touhusitte? Äiti kysyi kiinnostuneena.
-Öm, se on aika pitkä tarina, selitin äidille hieman nolostuneen oloisena.
-Vai on pitkä tarina, Äiti sanoi ja katsoi minua arvioivasti.
-Siihe liittyy pellejä, halloween ja iltahämärän retki ladolle, selitin ja nyökäytin päätäni.
-Vai sellasta te nykynuoret touhuatte nykyään, eikai täällä Pronssijoella liiku niitä säikytteliä pellejä, Äiti kauhisteli heti perään.
-Toivotaan niin, sanoin.

Avasin jääkaapin oven, kaappi oli täynnä tähteitä. Otin eilisen päivän lasangen lopun ja laitoin sen mikroon lämpeämään. Otin myös maitoa vaaleanpunaiseen muovimukiin. Kun olin saanut haalittua itselleni syötävää, lähdin niiden kanssa huoneeseeni. Söin rauhassa ja katselin väsyneenä Netflixiä. Kun olin valmistunut syömis urakastani päätin lähteä käymään pikaisessa suihkussa. Lämmin suhku, siis ei voisi olla mitään parempaa. Mutta säikähdykseni huomasin että lempi shampooni oli loppu, huokaisin ja luovuin ajatuksesta että pesisin hiukset. Pesen ne huomenna, ajattelin kun poistuin raikkaana suihkusta.

Vedin päälleni XL-kokoisen Batman paidan ja polvisukat, tiedän. Kunniaa tyylikkyydelle. Menin sängylle makaamaan, pohdin itsekseni: Hallava on mun toinen koti, ja tallilaiset mun toinen perhe, vitsit rakastan nykystä elämääni!
Avasin puhelimen ja huomasin että Jesseltä oli tullut viesti:

Jesse: Tänään tulee yks sika hyvä leffa telkkarista, sano et aijot kattoo sen!!
Rena: Totanoin… Oon aika varma että oon saanut ihan tarpeeksi kauhua parille päivälle xD
Jesse: ??MITÄS NYT ON TAPAHTUNUT??
Rena: Olin tallilla, ja meillä tallilaisilla oli hauskaa ;3
Jesse: Noh, kerroppa ihmeessä hieman lisää 
Rena: Noh, ehkä mä onnistun tiivistämään tän jotenkuten, olin tallituvassa ja meni pariminsaa sitten siellä oli iha sikana tallilaisia. Alettiin puhumaan Halloweenistä ja klovneista, sitte yks Ruska sai päähänsä että lähetään yhelle vanhalle ladolle retkelle, noh sitten me päätettiin lähteä, mutta mä halusin vähän säikytellä porukkaa joten hipsin pois porukasta ja menin edellä sinne ladolle ja kun ne muut tuli säikyttelin porukkaa vähäsen. Sitten mä pakenin paikalta talli tupaan ja ne muut luuli et olin kuollu tai jotain. Mutta kun porukka palas sinne tallille niin paljastuin ja mut melkein murhattiin kutittamalla… Ihan perus päivä tuolla Hallavassa 
Jesse: Okeii… Pitäiskö mun nyt pelätä sua? 
Rena: Tottakai, oon demoni joka vallottaa maailman, Buhahaa!
Jesse: Sä aiheutat mulle painajaisia, joten hyvää yötä 
Rena: Öitä ^^

[Daw]

Kauhujen illan jälkeen

Vasta auton ratissa huomasin kuinka väsynyt oikeasti olin. Kellokin oli jo vaikka kuinka paljon ja minun pitäisi nousta ylös aikaisin aamulla. Olin lupautunut kyyditsemään Pujon ja Renan koteihinsa ja Lina oli tulossa mun luokse yöksi, sillä ei enää kuulemma pääsisi kotiinsa sisälle, unohdettuaan avaimensa kotiin. Jätin ensin Pujon kotiinsa ja sen jälkeen ajoin Pronssijoen keskustaan, missä selvisi, että asuimme itse asiassa Renan kanssa lähes vierekkäisissä kerrostaloissa. Toivotimme Linan kanssa Renalle hyvät yöt ja lähdimme sitten kohti kämppääni.
”Siellä saattaa sitten olla vähän sotkusta”, varoittelin Linaa.
”Joo, ei se mitään haittaa”, Lina vakuutteli.
”Niin ja mulla on sit kans koira, Belle, se on oikein kiltti vaikka vähän innokas. Ja mun on muuten pakko viedä se ulos ennen kun ruvetaan nukkuun”, kerroin.
”Joo, mä voin itse asiassa tulla mukaan”, Lina sanoi.
”Ei sun oo pakko tulla, voit ihan hyvin odottaa mun kämpässä, mutta tuu vaan jos haluut”, vastasin ja aistin tunnelmasta sen, ettei kumpaakaan meistä oikein huvittanut olla hetkeen yksin tämän illan jälkeen. Otimme koirani ulos, joka olisi halunnut olla ulkona pidempäänkin. Olihan raukka joutunut olemaan yksin asunnossani useamman tunnin. Emme kuitenkaan olleet ulkona kuin kymmenisen minuuttia ja sinäkin aikana kerkesimme pelästyä useamman kerran, milloin ohi ajavaa poliisiautoa ja milloin tuulen heittelemiä lehtiä. Olimme kummatkin edelleen säikkyinä illan tapahtumien jälkeen.

Tultuamme takaisin sisälle pieneen kaksiooni istuimme hetken keittiössäni juoden kaakaota ja jutellen päivän tapahtumista.
”Siis mä en tajua, miten mä en yhtään siellä metässä tai ladolla ollessa tajunnu, et se ois ollut Rena, joka siellä säikytteli”, päivittelin.
”En mäkään, nyt kun jälkikäteen aattelee niin kaikki tuntuu ihan itsestään selvältä”, Lina vastasi.
”Totta”, vastasin. Petasimme Linalle pedin sohvalleni ja menimme nukkumaan. Olin aivan rättiväsynyt ja kaikista illan tapahtumista huolimatta nukahdin nopeasti ja nukuin sikeästi herätyskellon soimiseen saakka ilman unia pelottelevista klovneista, karhuista tai kummitusladoista.

Aikaa nukkua ei jäänyt kovin montaa tuntia, herätyskelloni soidessa jo puoli seitsemältä. Töihin oli lähdettävä, ei auttanut mikään. Väsymys painoi silmiäni, mutta kahvikuppi ja koiran käyttäminen ulkona helpotti väsymystä hieman. Olin melko kateellinen Linalle, joka kävi vielä lukiota ja näin ollen oli syyslomalla. Tytöllä oli siis aikaa nukkua vaikka kokopäivä ja toipua eilisen tapahtumista. Lina olikin ollut niin peloissaan koko illan, päivä sattui vielä olemaan tytön ensimmäinen päivä hoitajana. Linaa miettiessäni tajusin, etten ollut muistanut kertoa Linalle, että mun olisi lähdettävä aikaisin aamulla töihin, joten juuri ennen lähtöäni kirjoitin Linalle lapun: ”Moi, toivottavasti nukuit hyvin. Mun piti lähteä aamulla töihin, ota jääkaapista aamupalaa ja lukitse ovi lähtiessäsi. Jos on jotain asiaa niin soita.” Kirjoitin perään vielä puhelinnumeroni ja lähdin sitten kävellen töihin.

Jonkun mielestä saattoi olla hieman uhkarohkeaa ja tyhmää jättää minulle melkein ventovieras tyttö yksin koirani kanssa kämppääni. Olin tutustunut Linaan vain alle vuorokausi aikaisemmin, mitä jos tyttö olikin oikeasti murtovaras ja tullessani takaisin kotiin kämppäni olisi tyhjennetty täysin. Itselleni ei kuitenkaan tullut edes mieleenkään aamulla herättää Lina ja häätää hänet kämpästäni samalla kun itse lähdin töihin ja sitä paitsi, luotinhan minä Linaan ja eikä murtovaras voisi muutenkaan olla niin peloissaan metsässä kuin Lina oli eilen illalla ollut, vai mitä?

Onneksi työpäiväni oli lyhyt ja iltapäivällä kotiini tullessa olin niin rättiväsynyt etten edes huomannut keittiön pöydälläni olevaa lettupinoa, jonka Lina oli minulle kiitokseksi leiponut, ennen kuin heräsin muutamaa tuntia myöhemmin päiväuniltani.

[Caitlyn]

Mä venailin Hallavan parkkiksella itelleni kyytiä. Äiti sanoi tulevansa hakemaan mut kun on käynyt kaupassa ja puhelusta oli nyt reippaat parikymmentä minuuttia. Mua turhautti ja siinä sit seisoskelin naama norsunvitulla, kun puhelin tärisi taskussa.

Thomas.

"Nii?", mutisin puhelimeen leuka väpättäen. Mulla oli ihan jäätävän kylmä ja nälkäkin vielä.
"Missä nä oot?", Thomas kysyi.
"Häh? Tallilla venailen kyytiä", sanoin hiukan hämmentyneenä. "Miten niin?", jatkoin.
"Jaa, no minäpä haen sut", Thomas sanoi.
"No eikä tarvi, kun mutsi on tulossa just hakemaan", sanoi huokaisten.
"No soita sille, ettei tarvi hakea", Thomas sanoi ja löi luuria.

No mitähän helvettiä nyt???

"Haloo?", äiti sanoi puhelimeen.
"Ei tarviikaan hakea mua tallilta", mutisin. "Sulla kestää muutenkin niin kauan", jatkoin.
"Kaupassa mä olen vielä, sanoinhan etten pääse ihan heti hakemaan", äiti sanoi.
"Joo, no ei nyt tarviikaan hakee", toistin. "Nähään kotosalla", sanoin ja lopetin puhelun.

Noin kymmenen minuutin kuluttua Thomas ajoi Hallavan parkkikselle. Se pysäköi auton, kun mä seurasin tilannetta vähän kauempana. Sitten se tuli mun luokse ja sytytti röökin palamaan. Seisoin kädet lanteillani, vaatien selitystä.

"Kylille?", se vaan kysyi.
"No ajattelin kyllä kotiin mennä", sanoin turhautuneena.
"Noh?"
"No en nyt jaksa lähtee, väsyttää", mutisin.
"Jaa, no vien sut sit kotias", Thomas sanoi ja tumppasi röökin maahan. Sitten se katsoi mua hetken aikaa outo virne naamallaan.
"No mitä?", katsoin jätkää kysyvästi.
"Ei mitään", se mutisi.

Hymyilin.

Lähdettiin kummatkin kävelemään autolle. Meidän välit oli ihan fine ja Thomas oli ihan kiva. En mä sitä enää vihannut, mutta en halunnut hypätä syliinkään ja unohtaa sitä mitä se teki. Thomas huomasi, että mun mielestä se oli ihan kiva. Jätkä tosiaan halusi palata yhteen, mutta mä en tiennyt. Senkin Thomas huomasi. Ihan kuin se olis lukenu mua kuin jotain kirjaa, ja sekös vasta ärsytti. Itseasiassa Thomas oli aika kiva. Ihan liian kiva..

Pst. Tässä ei ollu kyllä mitään järkee, mut menkööt :'D

[Pujo]

Sininen ihme

”Sini” 

”Sini sä näytät ihan hupsulta!” 

Nauroin ja kaivoin kännykkäni taskusta ottaakseni kuvan vaaleatukkaisesta ilmestyksestä sukkahousut päässä. Sukkahousuissa oli reikiä. Sini poseerasi. 

Sini hekotti ja veti sukkahousut päästään. Hän heitti ne kaaressa taakseen ja tuli virnistäen vierelleni. Olin ehtinyt mainita hänelle tarvitsevani Halloween-asun, ja hetkessä hän oli singonnut huoneen nurkkaan todeten samalla ”Haa”.

”Niin ettäkö tuo ei olis sopiva Halloween-asustus?”, hän kysyi hupaisasti. ”Ei!”, vastasin naurahtaen. ”On mulla yks idea mutta en oikein tiedä että miten ihmeessä toteuttaisin sen. Tietty mulla on muutenkin ulkona takki päällä…”, sanoin hieman mutisten, syventyen omiin ajatuksiini. ”Niin mikä?”, Sini kysyi uteliaana ja havahduin. ”Siis sinne tallille, kun mulla on idea mulle ja Darlille. Lumikki ja kääpiö”, vastasin hymyä virnistäen. ”Oh my god! Lumikki!”, Sini hihkaisi ja taputti minua päälaelle innoissaan. ”Aiotko hankkia mekon?”, Sini kysyi ilkikurisesti. ”En todellakaan”, vastasin nauraen. ”Ja siinä se ongelma onkin. Mun pitäisi hankkia jostain mahtavat ompelulahjat tai joku tosi kattava kirpputori. Tietty sellaset keltaset housut ois varmaan aika helppo toteuttaa, mut en oo ihan varma yläosasta”, puhuin kun aloin kaivamaan repustani luonnosvihkoa. Näytin Sinille kuvan suunnitelmastani. Hän katsoi piirrostani ja käänsi sitten katseeni minuun kuin olisi juuri voittanut jonkin arvonnan. ”Arvaa mitä. Miulla on salanen taito”, Sini sanoi katsoen minua silmiin. ”Mie osaan ommella”, hän jatkoi. Ilmeeni kirkastui ja henkäisin innostuneena. ”Mitäs jos… Mentäs maanantaina kirpparikierrokselle, ja sitten sä voisit toimia mun henkilökohtaisena vaatteidentuunaajana?”, kysyin Siniltä tämän nyökytellessä päätään. ”Sä oot kyllä yks ihme”, totesin ja laskin käteni hänen olkapäälleen. Sini hymyili leveästi ja ylpeästi.

[Pujo]

Pujo pohdiskelee

Kyllä minä tiedän, minä tiedän että Sini pitää minusta sillä tavalla. Yritän vain jotenkin sivuuttaa asian ajattelemisen ja kaikki ne hienovaraiset vihjaukset, koska en vain oikein osaa suhtautua asiaan mitenkään järkevästi. Kyllä me joskus halailemme pitkiä aikoja, mutta kai hyvät ystävätkin niin tekevät? Entä ne kerrat jolloin hän katsoo minua silmiin hieman pidempään kuin tarvitsisi? Ehkä hän flirttailee kaikille, enkä minä ole mikään poikkeus. Sanokaa minua lapselliseksi tai epäkypsäksi, mutta taidan olla vain ujo. En uskalla heittäytyä, vaan aina jokin minussa jarruttaa.

Kävelen metsäpolkua ja yritän etsiä sitä tuttua siltaa. Ja sitä puroa johon tiputin edellisen kännykkäni. Ajatuksiani sumentaa Sini. Hengitän syvään ja pakotan itseäni olemaan ajattelematta mitään. Kuivia oksia ratisee askelteni alla. Metsässä on loppusyksyn väristä ja kostea sammal tuoksuu. Pysähdyn hetkeksi katsomaan ympärilleni. Olen harhautunut hieman reitiltä, joten vaihdan suuntaa.

Saavun sillalle. Hengitän taas syvään ja nojaudun sillan kaiteeseen katsomaan puron virtausta. Tuskin minä sitä kännykkää puron pohjalta ikinä löydän. Ei sillä että tarvitsisin sitä, haluaisin vain kierrättää sen sopivalla tavalla… Pudistan päätäni ja katselen maisemia. Keltalehtisistä koivuista on jo suurin osa lehdistä varissut maahan. Ainut puu, jossa näyttää olevan vielä lehdet tallessa, on yksinäinen leppä puron reunalla, noin kuuden metrin päästä minusta. Kuulen veden virtausta, tuulessa havisevia mäntyjä ja oman hengitykseni. Hautaan leukani villahuiviini ja suljen silmäni. Pahus.

Minulla taitaa olla asioita käsiteltävänä. Ja tunteita selvitettävänä.

Miksi en voisi vain tietää selkeästi mitä haluan? Tai että mitä muut haluavat minusta, onko minun aivan pakko olla näin sokea? Ehkä itsesyytökseni ovat turhia, ehkä minun pitäisi oikeasti olla ajattelematta. Niinhän muutkin joskus tekevät, ja heistä tulee hyviä, kun eivät jumitu omiin henkisiin kamppailuihinsa. Pyöritän silmiäni puoliksi huvittuneena, puoliksi itsesäälin täyttämänä. Mitä ihmettä?

Minun täytyy vain mennä eteenpäin. Ehkä kokeilla kepillä jäätä – tai koettaa rikkoa oma jääni.

[Alana]

Valintoja
28.10.2016

Lähettäjä: jokeripokeri🕵🏼✨
klo 8:23 sanoin myyrikselle et eksyit matkallas opintielle 🌚
8:49 okei mis oot?
8:50 varmaa nukuit pommiin 😂
9:43 ???
9:52 miks tuomas yritti soittaa mulle???
9:52 ootko kunnossa?
10:17 soita sit ku pystyt
10:18 tää ei oo hauskaa

***

Perjantaiaamuna heräsin siihen, kun tunsin jonkin lämpimän painautuvan selkääni vasten. Miltei vinkaisin tajutessani tilanteen, mutta jätin nuorukaisen nukkumaan samalla kun itse kömmin pois sängystä. Kurkkua kuristi hieman pukiessani lenkkivaatteita päälle ja ruokkiessani Drein ja Wrachin. Lenkille lähdin kun Wrach oli imuroinut ruokansa ja ilmestyi seurakseni eteiseen.

Asunnossa oli hiljaista vielä senkin jälkeen, kun olin käynyt suihkussa ja pukenut päälleni. En oikein tiennyt mitä tuntea, iloa vai surua. Päällimmäisenä mielessä oli ehkä ahdistus. Ja epävarmuus. Toisaalta olin iloinen eilisestä mutta toisaalta vihainen ja pettynyt itseeni. Päätin kuitenkin työntää tunteeni syvälle piiloon, ja keittää puuroa.

Siinä kattilaa tuijotellessani kuulin hiljaiset askeleet takanani ja tunsin käden vyötäisilläni. Vaistomaisesti pidätin hengitystäni.
"Mitäs kokkailet?" Tuomas nojasi leukaansa olkapäälleni samalla tavalla kuin hän oli tehnyt niin monena aamuna aikaisemmin.
"Puuro", kerroin jännittyneenä, ja Tuomaskin huomasi sen. Niinpä hän pyörittelikin sormiaan rauhallisia ympyröitä kylkiäni pitkin, mutta toisin kuin ennen, ne toimivat nyt päinvastoin, ja tunsin hengitykseni salpautuvan.
"Hei Alana...?"
"Mm?"
"Mä mietin..." Tuomas aloitti, mutta hiljeni sitten hetkeksi, "Mitä jos... Jos... Öm.."
Pojan epäröinti sai minut vaan hermostuneemmaksi, ja ellei tuo pian saisi asiaansa kakistettua ulos olin varma etten saisi enää happea. Peukalot pyörivät vieläkin kyljissäni ja silmät välttelivät katsettani.
"Nii että jos me voitais välillä tavata. Niinku eilen..?" Tuomas astui askeleen taaksepäin ja minä en todellakaan saanut enää henkeä. Ei kyllä ollut ihme, kun otti huomioon minkälainen myräkkä sisälläni kävi.
Sano kyllä, sano ei.
Tätähän sä halusit?
Tää ei kyllä oo hyvä idea.
Mut ei kai sen tarvii olla fiksua?
Ei ei ei.
Jes jes jes.
Ei ei ei ei ei.
Pois pois pois.
Poispoispois.
"... Alana...? Ooksä kunnossa?" Tuomas yritti varovaisesti, ja vasta silloin tajusin puristavani puurokauhas rystyset valkoisina. Hellitin otettani. Kauha putosi kolahtaen lattialle. Kädet tärisivät. Minä tärisin. Tuomas katsoi minua hämmentyneenä. Sitten hän tajusi. Minä tärisin. Kädet tärisivät. Pois pois pois.
"Voi vittu..." tuo huokaisi, ja ojensi sitten käsiään minua kohti. "Okei, okei, mä lasken sulle, muistatko, neljä sisään, neljä u-"
"ÄLÄ KOSKE MUHUN!" parkaisin äkisti ja lattialla puurokauhaa ahkerasti puhdistanut Drei pompahti metrin ilmaan. Tuomas pysähtyi kesken askeleen ja pudotti kätensä kylkiensä viereen. Minä yritin hengittää syvään. Sain aikaiseksi yhden värisevän henkäyksen ennen kuin hyperventilointi alkoi.
"Et sä tolleen eilen sanonut", Tuomas virnisti leppoisasti. Minä otin haparoivan askeleen taaksepäin. Ja toisen. Tuomas seurasi perässä.
"Ä-älä..." sain pakotettua suustani. Selkä osui keittiön seinään ja lysähdin istumaan.
"Mä lasken sulle, okei? Noni, neljä sisään ja neljä ulos", Tuomas kyyristyi eteeni ja alkoi laskea. Minä en onnistunut hengittämään tuon laskujen tahtiin, ja lopulta olin pienessä kippurassa keittiön nurkassa. Tuomas näytti luovuttaneen, ja hätisti Wrachin pois.

Jonkin ajan kuluttua hän yritti uudelleen.
"Mä autan sut sänkyyn, okei? Sun pitää antaa mun koskee suhun..."
"Eieieieieiii!" Tuomas laittoi kätensä selälleni, mutta kiskaisi sen nopeasti pois. Hieman rauhoittunut nyyhkintäni alkoi taas.
"Mä soitan sit vaikka Johannekselle, olisko se sit parempi?" Tuomas huokaisi. Minä pudistin päätäni.

Asunnossa oli hiljaista, minä tärisin ja painoin kynnenjälkiä kämmeniini puristaessani käsiä nyrkkiin, ja Tuomas oli suihkussa. Hella alkoi haista palaneelta puurolta, ja Wrach pyöri hermostuneena ympärilläni, välillä tuuppien jalkaani ja tuoden minulle vähän väliä jonkun leluistaan. Jossain vaiheessa Tuomas ilmestyi keittiöön, ja sammutti hellan. Sanoi menevänsä nyt, jättävänsä avaimensa eteisen pöydälle.

Ja niin minä jäin yksin palaneen puuron hajuiseen asuntoon.

[rena]

Kaakaota

 
Jesse: Moi, pääsetkö uloss??
Rena: Nytkö, vasta pääsin kotiin `-´
Jesse: Nyt nyt!!
Rena: Okei, älä nyt tapa kuitenkaan ^^
Jesse: Okei (=
Rena: Missäs nähdään ja milloin ;3
Jesse: Keskustass??
Rena: Oon siellä 15min päästä

Tämän nopean viesti-keskustelun jälkeen, vedin nopeasti ulkovaatteet päälle ja lähdin suuntaamaan kohti keskustaa. Minä ja Jesse olimme lähiaikoina viettäneet paljon aikaa yhdessä, Jesse oli ihan mahtavaa seuraa. Ja hänellä on yhtä omitinen huumorintaju kuin minulla.
Ylitin suojatien ja säälittävä pronssijoen keskusta avautui edessäni, Jesse seisoi lämpimästi varustautuneena aukion toisella reunalla. Vilkutin hänelle kättäni ja vaapuin kylmyydestä kohmettuneena hänen luokseen.
-Heippa, sanoin ja hymyilin.
-Moi, minnes mennään? Jesse kysyi ja hymyili.
-Käydäänkö kaakaolla? Kysäisin ja kohautin olkapäitäni
Päätimme siis lähteä kaakaolle, kävelimme läheiseen kahvilaan ja menimme istumaan nurkkpöytään. Tilasimme kaakaot kermavaahdolla ja jäimme pöytään odottelemaan, muistelin ensimmäistä kertaa kun tapasimme. Menimme silloin juuri tähän kahvilaan ja joimme kaakaot. Mutta ilman kermavaahtoa kylläkin, onneksi pian tarjoilia kiikutti pöytäämme kaksi isoa mukillista lämmintä kaakaota.
-Aamen, Jesse tokaisi ja otti hörpyn juomastaan.
Naurahdin kun katsoin pojan kovaa tahtia, pian oli puolet isosta mukillisesta sujahtanut Jessen suuhun.
-Sehä oli nopeaa, sanoin ja otin pienen hörpyn kaakaosta.
-Mieti, me ollaan jo lukiossa. Ekös meijän pitäis opetella juomaan jo kahvia? Jesse pohti ääneen.
-Sitten kun mä täytän 18 niin opettelen juomaan kahvia. Vastasin.
-Sitten sä oot ’aikuinen nainen…’, Jesse lauloi pätkän aikuista naista.
-Okei, toi loi karmivaa. Ja yaks jute, mä oon sillon vasta täysikänen, enkä aikuinen. Itse asiassa lain mukaan oon nuori kai kunnes täytän 22? Jos siis oikein muistan, Kerroin Jesselle.
-’Täysikäinen nainen sä oot…’ Jesse jatkoi.
Pudistin päätäni ja join kaakaotani.
-Mut siis oikeesti, mä varmaan juon vielä kuuskymppisenä kaakaota kun muut juo kahvia, Jesse sanoi, ja me nauroimme.

Olimme saaneet kaakaomme juotua, lähdimme ulkoilmaan ja kävelimme pitkin Pronssijoen pimeitä katuja. Otimme pari insta kuvaa toisistamme ja nauroimme taas typerille jutuille. Kello oli jo paljon ja minun kuului palata kotiin piakkoin. Jesse antoi minulle kyydin mopollansa, hyvästelimme toisemme ja minä pakenin kylmää säätä sisälle. Äiti ja Minka olivat aloittelemassa päivällistä keittiössä kun saavuin sisälle. Nälkä oli ainakin kova, joten liityin heidän seuraan.
-Mitens sun päivä meni? Äiti kysyi minulta kun söimme herkullista makaroonilaatikkoa.
-Tosi hyvin, entä teidän? Kysyin takaisin.
-Hyvin, äiti vastasi.
Minka ei tainnut kuulla kysymystä, hänellä oli kuulokkeet päässä ja neiti oli täysin uppoutunut omaan maailmaansa. Huokaisin, mutta juttelin äidin kanssa mukavia ja sitten ruuan päätteeksi lupasin hoitaa tiskit. Tiskasin astiat ja palasin huoneeseeni tekemään läksyjä.
Makoilin sängyllä biologian kirjan kanssa, ja tutustuin kalojen elämään. Biologia on yksi inhokki aineistani, ei siksi että se olisi vaikeaa. Mutta minä olen elänyt koko elämäni metsässä, ja osaan koko kirjan jo ulkoa. Koska opin nuo kaikki asiat ehkä kolmevuotiaana…
Puhelimeeni tuli viesti, katsahdin näyttöö, se tuli Jesseltä. Avasin puhelimen ja luin viestin:

Jesse: Sä tiedät kuinka surkeet puheen lahjat mulla on, joten teen tän nyt näin. Ollaan tunnettu vasta noin kolme kuukautta mutta kuitenkin. Hyi että kun oon säälittävä… Alax?

[Pujo]

Liikaa

Kävelimme Sinin kanssa Pronssijoen keskustassa. Oli tiistain pimeä alkuilta jota valaisi kellertävät katuvalot sekä satunnaisissa puissa roikkuvat tähtivalot. Keskusta oli hiljainen lukuun ottamatta hiljaisia liikenteen ääniä ja meidän hidastempoista keskusteluamme. Juttelimme maailmasta ja yritimme löytää tähtiä pilviseltä taivaalta. Etsintä ei kuitenkaan tuottanut tulosta.

Istahdin kävelykadun reunassa olevalle penkille ja huokaisin. Hengitys höyrysi. Sini istui viereeni ja olimme hetken hiljaa, kukin omissa ajatuksissaan. Minä mietin tallijuttuja ja Sini mietti…

*muisk*

Se kävi nopeasti. Säpsähdin lämpimästä poskisuukosta enkä voi sanoa että olin suunnattoman ihastuksissani… Olin vaivaantunut. Apua. Sain aikaiseksi naurahtaa ja kääntää pääni hieman poispäin. ”Mistäs tuo tuli”, kysyin varovasti. ”Näytät vaan niin söpöltä”, Sini vastasi. Tilanne oli aika suloinen, kyllä, mutta minä olin suoraan sanottuna kauhuissani. Tunsin poskieni kuumenevan ja vatsassani lennähti perhosia. Apua. Naurahdin jälleen vaivaantuneesti ja sanoin, ”Mä en tiedä miten suhtautua”. Sini naurahti kepeästi. ”Ei se haittaa. Sori”, hän sanoi hieman anteeksipyytävä ilme kasvoillaan.

Tosiaan. En tiennyt lainkaan miten suhtautua. Eikä seuraavat kysymykset joita itseltäni kysyin, auttaneet ollenkaan:
Pidänkö minä Sinistä siinä mielessä? En tiedä.
Haittaako minua lähentely? En tiedä.
Haluaisinko jotain perusystävyyttä enemmän? En tiedä.
MIKSI EN VOINUT TIETÄÄ.
Olin yrittänyt löytää selkeämpiä vastauksia kysymyksiini jo aikaisemmin, mutta tuntui etten ollut päässyt yhtään eteenpäin.

Mutta ehkä yhden asian tiesin. Halusin tai en, en ainakaan ollut valmis. Liian nopeasti.

Loppuilta Sinin kanssa kului minulla ajatusmyrskyssä, jonka peitin vitseihin ja iloiseen olemukseen.
Kotiin saavuttuani minua alkoi ahdistaa oma itseni. ”Miksi olen tällainen” oli illan kuuma ajatuksenaihe. Keitin ennen nukkumaanmenoa itselleni valeriaana-hibiskusteetä toivoen sen rauhoittavan ja väsyttävän minua, mutta se ei auttanut.

[Caitlyn]

Olimme lentokoneessa ja katsoimme lumoutuneena laskevaa aurinkoa. Näkymä oli henkeäsalpaavan upea, jotenkin niin aavemaisen kauniin unen sekainen, että minun oli pakko ottaa kuva todisteeksi. Se oli niin upea näky; vaaleanpunaista, oranssia, keltaista, kuin pilvet olisi värjätty. Ihan kuin ne olisi ollut hattaraa, suloisien raikkaissa väreissä. Thomas katseli maisemia mun toisella puolella. Mä olin helvetin onnellinen, puristin jätkän kättä hymyillen. Yhtäkkiä kuitenkin kaunis maisema vaihtui myrkyisäksi. Tuli pimeää, ympärillä satoi kaatamalla ja salamoi. Kone tärisi rajusti ja huomasin koneen siiven alkavan savuamaan. Sitten se tapahtui. Kone alkoi putoamaan. Ihmiset huusivat hädissään, happinaamarit tipahtivat alas meidän tasollemme ja ilmanpaine kasvoi kasvamistaan. Minä huusin. Huusin niin, etten ollut koskaan huutanut. Huusin Thomasta. Minun oli vaikea hengittää, minua pelotti, pelotti niin hirveästi. Sydän jyskytti rinnassani, kun etsin haparoivin käsin Thomasta. Olin ihan paniikissa, enkä saanut henkeä. Thomas oli kadonnut, kaikki ihmiset olivat kadoneet. Olin yksin. Ympärilläni kaikki muuttui mustaksi, mutta tunsin silti putoavani vaikka en nähnyt enää mitään. Kuin olisin ollut pyörremyrskyn sisällä, joka riuhtoi minua puolelta toiselle niin, että se sai pääni pyörälle. Korvissa humisi voimakkaasti, kunnes en enää kuullut mitään. Näin vain, kun tumma maa alkoi näkyä alhaalla. Sitten minä taas huusin. Huusin uudelleen ja uudelleen. Nyt tajusin sen. Minä kuolen!

"Caitlyn!", Thomas ravisteli minua raivokkaasti hereille. "Caitlyn", se huudahti uudelleen, kunnes säpsähdin hätääntyneenä täristen hereille. Hengitin kiivaasti itkien, ja kädet täristen katsoin Thomasta pelokkain silmin.
"Minä –"
"Shh, se oli vaan unta", Thomas sanoi rauhoittavasti pilkko pimeässä huoneessa ja kaappasi mut tiukkaan halaukseen. "Se oli vaan unta", se toisti ja samalla tunsin kynsien painautuvan niskaan vasten. Kun katsoin Thomasta, huusin. Sen naama oli piti valkoinen, silmät mustat ja hampaat oli kuin jollain mutantoituneella oliolla. Niitä oli varmaan kymmenittäin. Teräviä valkoisia hampaita, jotka loistivat pimeässä, kuin valmiina raatelemaan minut hengiltä.
Huusin, pistäen samalla silmäni kiinni. Tämä on unta. Tämän on pakko olla unta!
"Herää", huusin lopulta pelokkaana itselleni. "Herää", toistin.

Yhtäkkiä kaikkialla oli hiljaista, eikä kynnet enää painaneet niskaani vasten. Kaikkialla oli niin hiirenhiljaista, että raotin varovaisesti silmiäni. Minä olin.. Olin kaapissa? Missä Thomas oli? Missä Thomaksen huone oli? Entä missä minä olin?

Yritin avata ovea, mutta huomasin jonkun kaapin ulkopuolella. Hätkähdin. Se huomasi minut. Minä katsoin sitä hahmoa kauhusta kankeana, että olin kusta housuuni. Se oli jotain niin pelottavaa, etten enää pystynyt hillitsemään itseäni, vaan aloin huutamaan kauhuissani. Olin niin kauhuissani, että tiesin jo kuolevani. Tiesin, että viimeistään nyt en selviäisi. Minä kuolisin. Niin siinä kävisi, pakostakin. Kuin kauhuelokuvissa, joissa henkilöillä ei ollut mitään mahdollisuuksia selvitä hengissä.

"Herää, herää, herää", aloin huutaa itselleni itkien. Hautasin kasvoni käsiini ja toisin samaa sanaa monia kertoja. En pystynyt enää tähän, minua pelotti. Pelotti niin paljon, etten enää tiennyt mitä tehdä.
"Caitlyn, sinä et herää. Olet nyt minun maailmassani ja minä päätän milloin sinä heräät", hahmo sanoi sähisevän epäselvällä äänellä aivan kaapin toiselta puolen. "Ja jos minä saan päättää milloin heräät, niin et koskaan", se sähähti.
Minä huusin lyyhistyen kaapin pohjalle, ja samaan aikaan kaapin ovi rävähti auki.

Säpsähdin huutaen hereille. Hengitin kiivaasti itkien ja kädet täriste katsoin herännyttä Thomasta. Olin kauhusta kankeana.

"Shh, se oli vaan unta", se sanoi rauhoittavasti pilkko pimeässä huoneessa ja kaappasi minut tiukkaan halaukseen.
"Ei", kuiskasin kauhuissani. Tajusin tämän tapahtuneen jo kerran.

..

Oli pakko kirjoittaa jotain erilaistaaa :--D

[Pujo]

SELVITYS

Tänään. 

Pujo: Voinko tulla teille tänään joskus kuuen maissa?
Sini: Tottahan toki Pujoseni
Pujo: Juuu

Kello oli kuusi ja minä kävelin Sinin asunnolle. Kerrostalo kohosi edessäni ja keräilin rohkeuteni rippeitä kasaan. Minua jännitti. Halusin vihdoin tuoda Sinille selkeästi ilmi, mitä ajattelin. Ja nyt oli vain mentävä. Astuin sisään kerrostalon aulaan ja kipusin ylös kaikki viisikymmentäneljä porrasta. Soitin ovikelloa ja odotin. Ovi avattiin.
"Moi!", hihkaisi vaaleatukkainen, aina yhtä pirteä ilmestys ja halasi.
"Moi", vastasin minä, jännittynyt olento.
"Laitoin äsken teevettä kiehumaan", tuo ilmestys sanoi samalla kun otin ulkovaatteitani pois. Sanoin okei ja astuin peremmälle. 

-

Henkäisin syvään teekupin höyrytessä jännityksestä hionneessa kädessäni. Olin ottanut Nordqvistin Viisasten teetä. Ja sitten avasin suuni.
”Sini, kuinka paljon sä pidät musta? Koska sä oot varmaan jo tajunnu että… Mä en tiiä oonko siinä mukana”, kysyin häneltä vakavana. Sini katsoi minua silmiin hieman ujona, mikä oli häneltä aika harvinaista.
”Haluun tietää mitä sä haluut musta”. Täräytin sen sitten suoraan.
”Haluun et ollaan kavereita. Koska oot mahtava tyyppi. Onhan se totta että kiinnostuin siusta niinku… Sillein mut…”, hän ei oikein löytänyt sanoja.
”Niin…”, sanoin hiljaa. ”Mä vaan… Toivon ettet sä oota multa jotain spesiaalia. Koska mä haluan tällä hetkellä vaan platonista juttua ilman mitään pusuja”, sanoin katsoen lattiaan. Sini liikahti. Mitäköhän hän sanoisi.
”Pujo… Ymmärrän kyllä. Ja haluun pyytää anteeksi jos oot tuntenu olos epämukavaks”, Sini sanoi ja nostin katseeni häneen. Hänellä oli anteeksipyytävä ilme. ”Saat anteeksi. Tässä maailmassa on meitä varten varmasti vaikka mitä kivaa, enkä mä halua lopettaa meidän ystävyyttä", sanoin ja naurahdin heti perään, "Olenpa siirappinen". Sinikin nauroi, ja minulla oli vapautunut olo. 

Puhuimme vielä lisää aiheesta, ja sain selitettyä hänelle seikkaperäisesti kuinka olin kamppaillut itseni kanssa. Kerroin, että jos haluaisin myöhemmin jotain enemmän, tekisin sen selväksi. Sini ymmärsi. Olin iloinen!
Loppuilta kului mahtavasti - paistoimme lettuja ja nauroimme huonoille vitseille. Lähdin kotiin yhdeltätoista, hymyssä suin ja kiitollisena. 

[Eevi-Sofia]

Perjantai, 11.11.2016

Jotenkin siinä kävi niin, että me päädyttiin Kellariin. Me oltiin kaadettu piccolo-pullosta kuoharimaljat, sillä meistä kumpikaan ei kestänyt paljoa skumppaa. Se oli meistä salakavalaa. Sitten olimme siemailleet hienostuneesti valkoviiniä, joka ei enää loppuvaiheessa ollut ihan optimaalista tarjoilulämpötilaltaan, mutta kuka siitä enää silloin välitti? Ei Heini enkä minä, eikä meitä muita ollutkaan. Heinin poikaystävä oli naapurinsa polttarireissulla ja me tytöt oltiin ihan vain kaksistaan, niin kuin joskus vanhoina ja hirveän hyvinä aikoina. Cheers!

Kellarissa me hylättiin fiini viinilinja. Minä ehdin tiskille ensin ja tilasin meille molemmille oluet, minulle Krusovicen tummaa ja Heinille Fuller'sia, sillä jostain syystä ystäväni piti Stout-oluista. Heini näytti kovin ilahtuneelta nähdessään, että muistin, mistä hän piti, ja se sai minut hyvälle tuulelle.

Saimme vallattua itsellemme mitä mahtavimman pöydän. Heini kiirehti hakemaan meille Kimblen, jota pelasimme, kunnes Heini voitti minut ja määräsi minut häviäjänä hakemaan hänelle toisen juoman.
"Mulla on vielä kesken", nurisin.
"Sulla oli liian kiire hävitä mulle, että olisit ehtinyt juoda", Heini totesi. "Ja entä sitten? Ei se olut siitä mihinkään juokse. Hop hop, mä odotan kuivin suin."

No minähän menin. Sillä välin yksinäinen Heini oli kuin houkutuslintu miehille. Minua vähän nauratti, kun takaisin pöytään palatessani Heini oli jo syventynyt keskusteluun kahden nuoren miehen kanssa. Miehet olivat siistejä, kohteliaita ja hauskoja, joten mikäs siinä.
"Nyt meitä on tarpeeksi, että voidaan pelata Aliasta!" Heini innostui, kun istahdin alas. "Petrushan voi olla Eevin pari, kun te istuttekin jo vierekkäin."
Vaaaaai niin. Jostain syystä minulle tuli tunne, että ystäväni yritti parittaa minua muutenkin kuin Aliaksen osalta. Hymyilin kohteliaasti mutta vähän velvollisuudentuntoisesti Petrukselle, joka vastasi omalla myöntyväisellä hymyllään.

Ja me pelasimme. Heinillä ja hänen parillaan, jonka nimi oli Joel, ei mennyt kovin hyvin. Heini oli surkea selittäjä. Minä ja Petrus emme kokeneet suurta henkistä yhteyttä, mutta olimme pelissä vahvoilla puhtaasti Heinin ansiosta. Lopulta Heini kyllästyi. Lähdimme yhdessä käymään vessassa.
"Onko se Petrus susta yhtään söpö?" Heini tiedusteli. "Eihän se mikään Aleksi ole, mutta musta ihan okei."
"On se varmaan, mutta usko pois, se saisi olla vaikka itse... no joku huippukuolattu yksilö, ihan kuka tahansa", sanoin, kun en keksinyt ketään superihailtua miesjulkkista esimerkiksi, "enkä mä olisi milläänsäkään."
"Voi Eevi", Heini sanoi hassun lempeästi.
"Älä ole hassu", minä nauroin. "En mä -"
"Voi kun mä toivoisin, että te menisitte vaikka edes yksille treffeille sen sun Aleksisi kanssa. Onko se sanonut sulle mitään siitä?"
"Mistä? Treffeistä?" pärskähdin, enkä ymmärtänyt yhtään, mistä Heini puhui.
"Ei kun siitä kun se kuuli kuinka sä olet ihastunut siihen", Heini sanoi ja jos hän ei olisi ollut aikuinen, olisin kuvaillut hänen sävyään pikkuvanhaksi.

Tuijotin Heiniä.

"Siis - se mitä?" kysyin järkyttyneenä.
"Silloin siellä tallissa! Kun sä tuvassa silloin sanoit, että -"
"Ei helkkari", minä vinkaisin, jätin ystäväni niille sijoilleen ja marssin suoraa päätä hyisen kylmälle terassille, missä viihtyivät vain sinnikkäimmät tupakoijat.

Oli perjantai-ilta, tai lauantaiyö, kello kamalan paljon ja minun sisälläni paniikki ja vellova häpeä, enkä minä ajatellut selkeästi, ja minä kaivoin puhelimen esiin ja puhelimissa pitäisi olla automaattilukitus aina tietyn kellonajan jälkeen.

Minä-soitin-Aleksille.

Ja minä katkaisin puhelun ennen kuin kukaan ehti vastata. Ennen kuin Aleksi ehti vastata.

Ja sitten Aleksi soitti takaisin ja minä olin vähällä pelästyä hengiltä ja painoin vahingossa vihreää luuria ja pudotin puhelimen.

Koska milloinpa minä olisin toiminut esimerkillisesti ja aikuismaisesti tilanteissa, jotka liittyivät millään tapaa Aleksiin.

Kiiruhdin poimimaan puhelimen maasta takaisin näppeihini. Se näytti ehjältä. Puhelu oli vielä käynnissä. Alistuin kohtalolleni ja painoin puhelimen korvalleni.
"-loo? Eevi? Onks siulla kaikki hyvin?"
"Anteeksi!" inahdin puhelimeen. "Mun ei olisi pitänyt soittaa. Herättää."
"Et sie herättänyt, katoin leffaa", kuului miehen väsymyksenpehmentämä ääni, josta katosi asteittain hieman huolestunut sävy.
"Kuule..." aloitin, mutta purin huultani. "En mä voi puhua nyt. Mä en mitenkään voi. Anteeksi vielä."
Laskin puhelimen hitaasti pois korvalta ja painoin punaista luuria.

Olo oli kamalampi kuin ikinä.

Olin mokannut pahemmin kuin ikinä.

Mitä minä olin ajatellut?

Miten olin kuvitellun puhelun menevän?

Seisoin kiristyvässä pakkasessa muiden ihmisten tupakoiden savukiehkurat ja hengityshuuru ympärilläni ja ajattelin, etten enää ikinä voisi mennä tallille. Pitäisi soittaa Tinjalle heti huomenna ja sanoa, että hän voisi hakea Susin omaan talliinsa niin pian kuin mahdollista. Pitäisi pyytää Alana huolehtimaan tammasta siihen asti kunnes Tinja ehtisi toimia. Pitäisi kaivaa itselleni syvä, syvä kuoppa, johon voisin ryömiä suunnilleen seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi tutisemaan oman häpeäni seuraksi.

Aleksi oli kuullut. Aleksi tiesi. Ja minua melkein itketti häpeästä, koska olin kevyessä humalassa ja täydellisen varma, että Aleksi piti minua idioottina. Tuijotin puhelintani, johon oli kilahtanut viesti melkein heti puhelun jälkeen. En uskaltanut avata whatsappia nähdäkseni, mikä ja keneltä se oli.

Voi ei. Voi ei, voi ei, voi ei. Olipa mainiosti toimittu, Eevi-Sofia, todella, todella mainiosti. Tosi esimerkillisen lapsellisesti. Silloin kun kerrankin olisi pitänyt käyttäytyä niin kuin aikuiset ihmiset käyttytyivät. Eli - MITEN? En selvästikään tiennyt.

[Eevi-Sofia]

Lauantai, 12.11.2016

Sinä lauantaina minä oikeastaan melkein toivoin, että olisin saanut kokea humalan loihtiman armollisen unohduksen. Että olisin herännyt aamulla kamalassa, fyysisessä krapulassa pää tyhjänä ja vatsa tyhjänä kaiken oksentamisen vuoksi. Siinä olisin sitten surkutellut huonoa oloa, ehkä miettinyt, että tämä ei nyt mennyt suunnitelmien mukaan ja että voi hyvänen aika, näin ei ollut käynyt melkein kymmeneen vuoteen.

Mutta tietenkin minä heräsin vain kamalassa henkisessä krapulassa. Se oli krapulan ilkein, katalin, karmaisevin ja kuolettavin muoto, ja minä kärsin siitä harvoin, koska en hölmöillyt humalassa tai edes ollut humalassa (usein). Eikä eilinenkään mitään itsessään aiheuttanut (paitsi ehkä se kun soitin mutta se johtui paniikista eikä humalasta voi ei voi ei voi ei) vaan tämä morkkis juonsi juurensa paljon kauemmaksi.

Siihen saamarin päivään, kun minä menin puhumaan sivu suuni, pahaa aavistelematta ja täysin selvinpäin.

Mistäminäolisinvoinuttietääettäsetyperämieslymysipiilossaoventakanajuurisilloinkunminäkeskustelunystävänikanssa?

JaMIKSItästätuliminullenäinvaltavaKRIISI?

Koskatälläasiallaoliminulleoikeastiväliä.

Olehiljaatyperäajatus.

Onkotuopuhelin?

Onse.Onse.ONSE.MISSÄse?

Ryömin kiireellä sängyn laidalle etsimään puhelinta, joka lopulta löytyi yöpöydän sijaan tyynyni alta.

"Haloo?" vastasin hengästyneenä silkan etsimisen kiireen takia.
"Ootko sä kotona?" minun vanhin isoveljeni kysyi vaivautumatta tervehtimään.
"Juuuu-u", sanoin ja mietin kiireisenä, miksi ihmeessä Aaro sellaista kyseli.
"Kuule, pääsisitkö hakemaan nappulat sun luokse?"
"Öh, pääsen, kohta, mutta miksi?"
"No -" Aaro aloitti, mutta minulla välähti (hämmästyttävää kyllä) ennen kuin hän ehti sanoa muuta.
"NYTKÖ?"
"Juu", isoveli sanoi ja kuulin jännitystä ja iloa pian kolminkertaisen isän äänestä.
"Voi! Ihanaa! Totta kai mä haen muruset tänne. Mulla menee, öö, puoli tuntia?"
"Ei kiirettä, tässä on hyvin aikaa", Aaro arvioi.
"Voi miten jännittävää", sanoin liikuttuneena.

Morkkis oli kuin pois pyyhkäisty. Mitä sitä semmoisia potemaan, kun minusta oli kuitenkin tulossa täti kolmatta kertaa? Puhelun päätyttyä tuijotin hetken hölmösti hymyillen eteeni ja pyyhkäisin onnenkyyneleen pois silmäkulmasta kiertelemästä. Yksi puhelu, ja minut oli kaivettu häpeän alhosta puhtaan onnen kukkulalle.

Vaan nyt piti käydä toimeen. Petasin sänkyni, siistin hieman ympäriinsä ja, mikä tärkeintä, siistin itseni. Tasan 27 minuuttia puhelin päättymisestä seisoin veljeni ovella, painoin ovikelloa ja kuulin pienten jalkojen töminää. Reipas Matias avasi oven ja hymy syttyi pienen pojan kasvoilla, kun hän näki minut. Sisälläni läikähti lämmin tunne. Oliko mikään parempaa kuin lapsen vilpitön kiintymys? Matias oli suvun esikoisvauvana kietonut kaikki pikkiriikkisten näppiensä ympärille ja se oli minusta ihan oikein, sillä Matias oli minusta maailman paras tyyppi. Ja tietysti pikkusisko Verna oli sellainen myös. Ei ollut epäilystäkään, etteikö parivaljakon pikkusisaruksesta tulisi sellainen niin ikään.

"Eevi tuli, Eevi tuli!" Matias kiekui ilmoituksen niin, että koko talo varmasti kuuli.
"No niin tulin", nauroin. "Pääseekö täti sisälle asti vai pitääkö kököttää täällä ulkona?"
Pääsinhän minä. Kun otin kenkiä jalasta, Aaro ilmestyi Vernan kanssa näkyville. Pienen pieni tytönpumpula töpsötteli luokseni ja kaappasin veljentyttären syliini.
"Onko nappulat valmiina viettämään tätiviikonloppua?" tiedustelin ja molemmat nyökyttelivät. "No hyvä. Tehdään mukavia asioita."

Ja niin oli henkinen kituminen tehty mahdottomaksi. Tätivelvollisuudet eivät jättäneet aikaa kärsimiselle.

Ai niin, eivätkä oikein tallillakäymisellekään. Tiesin Auran olevan Helsingissä viikonlopun, joten lähetin viestin Alanalle:
Mulle tuli tätivelvollisuuksia, pystytkö huolehtimaan että joku liikuttaa Susin tänään? Huomenna sille voi antaa vapaan.

[Caitlyn]

Caitlyn kuusvee

Penkoessani ullakolta löytyviä tavaroita, yllätyin löytäessäni vanhan lukollisen päiväkirjani. Aikani sitä ihmettelin, kunnes päätin rikkoa lukon ja kurkistaa kirjoittamiani päiväkirjamerkintöjä. Päiväkirjamerkinnöt koskivat yllätys, yllätys hevosia ja olin kirjoitellut heppapäivistä kaikenlaisia merkintöjä. Yksi sivu kuitenkin oli hieman erilaisempi, sillä sivulta löytyi kuva, jossa Caitlyn kuusvee taluttaa silloista hoitoponiaan Mindiä talliin tulevaa ratsastustuntia varten.

Mä olin kirjoittanut sen päivän merkinnön näin:

11.06.2007
tänään oli huippu kiva päivä!!! pääsin hoitamaan mindiä <3 ite ja pääsin ratsastamaan sillä ilman satulaa. mindi oli aika itsepäinen ja tipahdin sen selästä kaksi kertaa mutta onneksi hiekka oli pehmeää niin ei sattunut. HUHHHH!! mindi yritti vähän pukittaakin mutta pysyin onneksi selässä. ärsytti kun kypärä oli niin iso että se valui silmille koko aika... laukassa en nähnyt mitään kun kypärä tipahti silmille.... mindi laukkasi vieläpä kovaa!!!! hoitaessani mindiä se polkasi ihan vahingossa mun varpaille. onneksi mulla oli turvakengät niin ei sattunut mutta vähän säikähin. heti kun mä oli saanut harjattua sen ja vein se tarhaan niin se piehtaroisi.... ihan turhaan harjasin!!

mindi on silti ihan paras <3333 :-)) :-))) (piirrettyjä sydämmiä ja miljoona hymynaamaa)

[Eevi-Sofia]

Maanantai, 14. marraskuuta 2016

Hyvin nopeasti putoamisen jälkeen minä tiesin, että nyt oli napsahtanut luu poikki. Oikeastaan tajusin sen samalla hetkellä, kun rymähdin salin kovalle lattialle. Se ei tosiaankaan ottanut minua vastaan hellästi syleillen, kattia kanssa.

Olisin halunnut ilmoittaa muille reippaasti, että nyt kävi kehnosti, mutta sen sijaan purskahdin välittömästi itkuun. Adrenaliiniryöppy sai aikaan tuskaisen ulvahduksen, kun kipristyin lattialla kasaan ja kaiken painon vastaanottanut käsivarsi ilmoitti vaurioitumisestaan ikävällä kivun aallolla. Muuallekin tulisi kolottamaan, mutta sitä en ehtinyt siinä ajatella.

Otteeni tangosta oli pettänyt, ja siinä sitä oltiin. Rähmällään maassa murtuneen kyynärluun, kuten hyvin pian selviäisi, kanssa.

Absurdia kyllä, mietin vain, mitä äiti sanoisi. Kurtistaisi varmasti kulmiaan sen oloisena, että hänen teki mieli sanoa "mitä minä olenkaan yrittänyt sanoa". Hän oli tottunut huokailemaan milloin kenenkin lapsensa toheloinnille. Me olimme liikkuvainen lapsikatras ja väkisinkin luita murtui välillä eikä muilta vammoilta vältytty. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun erityisesti minä olin pienimpänä ja hennoimpana saanut ihan tavallisissa pihaleikeissäkin vahingossa köniini, kun neljä veljeä pisti oikein rymyten. Sentään urheilulajien harjoittelut yleensä sujuivat vähän kontrolloidummin kuin Hopean perheen lasten möyrimiset. Vaan saattoi treeneissäkin sattua.

Ohjaaja otti ohjat käsiinsä minun itkeä vollottaessa kuin pieni lapsi. Se hävetti. Ei julki-itkeminen ollut kivaa eikä siihen tottunut, ja aina minä yritin kamppailla sitä vastaan. Nyt en osannut edes yrittää hillitä rääkymistäni. Kanssamme treenaava lukiolaistyttö oli kasvoiltaan kalpea kuin aaveen nähnyt, ja ajattelin tyttöparan pelästyneen hengiltä. Yritin itkuntuherrukseni seasta lohdutella ja rauhoitella tyttöä, joka kysyi hieman epävarmana, pitäisikö kutsua ambulanssi. Toisen säikähdykseen keskittyminen rauhoitti omaa oloani.

"Ei onneksi", sanoin minä ja jatkoin niiskutusten takia hieman katkonaisesti: "Käsi vaan mahdollisimman liikkumattomaksi ja kipaisu naapuriin."
"Onpa onni, että meillä on lekurikeskus vieressä", joku sanoi.
"Joo. Tämmöisiä Eevejä varten me tämä sali juuri tähän perustettiinkin", Jenni-ohjaaja vitsaili ja tunnelma salissa alkoi keventyä.

Illemmalla makasin sängyllä kiitettävässä kipulääkepöllyssä. Käsi oli kuvattu ja kyynärluu oli todettu murtuneeksi. Sitä en ollutkaan koskaan ennen pistänyt hajalle, tuumasin hajamielisenä ja ähkäisin, kun Kerttu loikkasi lattialta sängylle ja mönki mahani päälle. Se oli hämmentynyt, kun lojuin aloillani, ja halusi kai tulla varmistamaan omalla koiramaisella tavallaan, että olin kunnossa.
"Kyllä tämä tästä", juttelin koiralle ja rikoin asuntoni hiiskumattoman hiljaisuuden.

Seuraavaksi hiljaisuuden rikkoi ovikello. Kerttu hätkähti ja siinä samassa se oli jo porkkanahäntä tomerasti pystyssä heilahdellen matkalla ovelle. Kömmin hitaammin perässä ja avasin oven itku taas kurkussa.
"Ihanaa, että tulit", niiskutin.
"Tietysti tulin", äiti sanoi. "Hei Kerttu. Pitääkö sen päästä kohta pissalle?"
"Kyllä sen varmaan kohta pitää", nyökkäilin ja olin onnellinen siitä, että oma äitini asui kylliksi lähellä tullakseen hoitamaan koiraa (ja ehkä vähän minuakin) hädän hetkellä.

Aikuinen tai ei, kyllä äidin läsnäolo oli aina lohdullista. Murtumaa se ei valitettavasti riittänyt parantamaan, mutta mielipahaa kyllä.