My Dear Diary

[Aleksi]

lauantai 6. elokuuta 2016
kirjoittanut: Valma

Kun ovelta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuului koputus, minä kökötin sohvalla hämärässä olohuoneessa raidalliseen vilttiin kääriytyneenä kuin toukka. Nousin vaivalloisesti ylös ja hypin viltin kanssa eteiseen avaamaan oven. Näytin varmasti aika hirveältä, silmät olivat punaiset ja huulet kalpeat, mutta tiesin, ettei Nannaa haittaisi.
- Mä toin tätä, Nanna sanoi heiluttaen kädessään rasiallista uuniomenajäätelöä. – Täähän on sun suosikkia.
Nyökkäsin mykkänä ja väistyin ovelta, jotta Nanna pääsi peremmälle.
- Missä teidän porukat on? hän kysyi riisuessaan kenkiä. – Autoa ei ollut pihassa.
- Ne on Mikon sukulaisilla kylässä jossain pohjoisessa, vastasin kummallisen sävyttömällä äänellä. – Tulee takaisin vasta sunnuntai-iltana.
- Sittenhän me voidaan pitää täällä kunnon tyttöjen ilta, Nanna julisti optimistisesti. – Pyjamabileet.
En voinut olla vähän hymyilemättä.
- Sä et tainnut kuitenkaan ottaa pyjamaa mukaan? varmistin, ja lampsimme keittiöön, tai minä hypin, edelleen vilttiin kääriytyneenä.
- No, en, Nanna myönsi. – Mutta ei kai pyjamabileisiin välttämättä pyjamaa tarvita.

Kohta istuimme sohvalla katsomassa jotakin vanhaa romanttista nyyhkyleffaa, jonka Nanna oli löytänyt kirjahyllystä. Minä tuijotin televisioruutua mitään näkemättömin silmin ja lapoin suuhuni uuniomenajäätelöä muovikulhosta. Tämä taisi olla vähän niin kuin stressisyömistä, pohdin. Heti perään ajattelin, että lempiherkkuni meni hukkaan, kun en juuri pysähtynyt nauttimaan siitä.
Minulla ei ollut hajuakaan, kuinka kauan elokuvaa oli kulunut tai mitä siinä oli tapahtunut, kun Nanna kurottautui sammuttamaan television kaukosäätimellä. Jokin tovi oli täytynyt vierähtää, sillä olohuoneessa oli nyt vielä paljon hämärämpää kuin elokuvan alkaessa. Tunsin, miten Nanna katsoi minua sivusta.
- Okei, nyt mä olen ihan liian utelias pystyäkseni olemaan kyselemättä. Mitä oikeastaan tapahtui?
- Mähän kerroin jo, sanoin. – Christian kosi mua.
Sanat soivat kummallisesti korvissani.
- Juujuu, Nanna sanoi. – Mutta missä, ja milloin?

Kerroin tunteettoman kuuloisesti siitä, miten sormus oli ilmestynyt jäätelötötterön pohjalta ja miten Chris oli pamauttanut kysymyksen: halusinko mennä naimisiin hänen kanssaan. Sitten vaikenin tietämättä, miten oikein jatkaa. Rutistin vilttiäni tiukemmin estääkseni käsiäni vapisemasta. Tunsin joka sekunti Nannan tuijotuksen.
- Mitä sä sanoit? hän kysyi hiljaa.
- Noh… Hain sanoja. – En mä sanonut mitään. Se kuulosti ensin niin ihanalta.
- Mitä sitten? Nanna kysyi.
- Mä sanoin että me ollaan niin kamalan nuoria, ja että mulla on vielä lukio kesken.
Äkkiä minun teki mieli repiä hiuksia päästä tai jotain.
- Eikö Christian tajua, sanoin turhautuneena, muksauttaen nyrkillä reittäni jokaisen sanan painoksi. – En mä voi niin vain lähteä täältä ja jättää kaikkea kesken. Mutta en mä voi antaa sen mennä taas kerran. Miten ihmistä voi edes laittaa valitsemaan tällaisten asioiden väliltä?!

Turhautunut vuodatukseni muuttui pian itkuksi. Nanna otti minulta jäätelökulhon ja asetti sen sohvapöydälle. Sitten hän mönki lähemmäs ja kietoi käsivartensa lohduttavasti ympärilleni. Hautasin pääni hänen olkapäähänsä ja annoin jollekin ylemmälle ja voimakkaammalle taholle kiitoksen siitä, että minulla oli Nannan kaltainen ystävä.
- Mä rakastan sitä jätkää ihan helvetisti, vollotin. – Ei meille voi tulla ero, taas. On pakko olla olemassa joku muu ratkaisu.
Nanna oli hetken hiljaa.
- Kaukosuhde? hän ehdotti.
- Ei me olla juteltu siitä, mutisin. – En mä ole varma, kestäisinkö sitä, tai kestettäiskö me.
- Eihän sitä voi tietää jos ei ole kokeillut, Nanna sanoi. – Kyllä mä uskon, että todellisen rakkauden eteen on valmis antamaan aika paljon.
- Niin, mumisin. Minun pitäisi jutella Christianin kanssa mahdollisimman pian ja puhua kaikki selväksi. Kihlautuminen tuntui nyt sivuseikalta – halusin vain, etten menettäisi häntä. Uusi nyyhkytys nousi jostakin vatsani pohjasta ja purkautui huulilta. Nanna rutisti minua tiukasti.
- Kaikki järjestyy, hän lupasi. Hukuttauduin halaukseen ja sillä hetkellä uskoin hänen sanansa, enkä ajatellut mitään muuta.

[Aleksi]

Tiistai, 9. elokuuta 2016
kirjoittanut: Eevi-Sofia

Työtön.

Raadollisen kylmä, kiemurteleva ja kuristava kauhu kasvoi sisälläni. Maistelin sanaa, jota en ollut osannut pelätä, ja joka nyt osoittautui suurimmaksi kauhistukseksi ikinä. Oli kuin kaikki ilma olisi paennut ulottuviltani. Itku kyti jossakin, mutta liian vielä liian syvällä järkytyksen alla noustakseen pintaan. Se nousisi vielä, raivokkaana ja kaiken päihittävänä.

Olin juurtunut sijoilleni, halvaantunut myrkyllisten tunteiden voimasta. En osannut edes käpertyä pieneksi, vaikka jokin osa mielestäni huusi ja vaati sitä. Suojautumista. Lohdullista halia, vaikka sitten vain itseltäni. Eihän minulla ollut muita.

Työtön.

Työtön.

Työtön - tyhjän päällä!

Aivoni alkoivat päästä tilanteen tasalle. Aivan ensimmäisenä kävelin konemaisin askelin sohvalle. Kun Kerttu hyppäsi viereeni, kaappasin sen syliin ja halasin koiraa tiukasti. Päässä raksuttivat laskelmat. Kuinka paljon minulla oli säästöjä? Kuinka suuri vuokrani oli, kuinka suuri oli Susin karsinavuokra? Kuinka paljon rahaa meni Susin ja Kertun kuluihin kuussa ja kuinka paljon jouduin itse syömään pysyäkseni elossa? Kuinka pitkäksi aikaa rahat riittäisivät?

Milloin joutuisin luopumaan hevosesta, kysyi lannistavan realistinen osa minua. Se olisi ensimmäinen, josta joutuisin tässä vaiheessa päästämään irti.

En kuitenkaan vielä. Kauhua töni pienen pieni mutta sinnikäs päättäväisyys. Minä aioin pitää tärkeän pienen hevoslapseni mahdollisimman kauan. Hankkisin ensimmäiseksi vuokraajan - se pienentäisi hieman kuluja. Sitten miettisin jatkoa.

Itku alkoi vasta, kun ajattelin, että saattaisin joutua muuttamaan taas. Pienempi ja halvempi asunto voisi käydä välttämättömäksi ratkaisuksi, mutta minua väsytti. Olin joutunut muuttamaan liian monta kertaa liian lyhyen ajan sisällä. Olin kuitenkin ihminen, joka tarvitsi kodin - vakaan, turvallisen, muuttumattoman.

Mutta minä tekisin mitä vain saadakseni pitää eläimeni. Aloittaisin raivokkaan työnhaun, kaivaisin pölyttyneen toimintanimeni esiin ja markkinoisin hierontoja. Katselisin asuntoja. Pienentäisin ruokamenojani.

Ja etsisin sen vuokraajan. Sen tekisin ensimmäiseksi. Kaiken muun ehtisin aloittaa heti huomenna.

[Aleksi]

Debyytti - 14.8.2016
kirjoittanut: Alana

Minulta kysyttiin jo kolmannen kerran, jännittikö minua. Ja jo kolmannen kerran vastasin, että aivan helvetisti. Ei minua pitäisi jännittää, kyseessä oli aivan normaali jääkiekkopeli. Joukkueemme oli pelannut jo kahdesti aikaisemmin tällä kaudella, ja tämä pukuhuoneessa istuskelu ja odottaminen oli muodostunut jo tavaksi. Sammakkovenytys oli tuttu ja turvallinen, samoin muutama sivuspagaatti. Ja sen jälkeen patjat päälle ja parit venytykset lisää. Helppoa, tuttua, ja ennen kaikkea rutiininomaista. Nyt vain jännitti. Ja ehkä minulla oli vähän syytäkin. Nyt luistelisin jäällä suoritettujen alkulämmittelyjen jälkeen ensimmäistä kertaa suoraan maaliin, enkä vaihtopenkille. Ja katsomossa istui ainakin Alina, Tuomas, ja vissiin pari Hallavalaistakin. Tai sellaisen kuvan olin saanut ainakin Eevistä ja Kukasta kun olin hermoillut peliä tallituvassa.
"Me tullaan tsemppaamaan sua! Mulla ei kyllä ole hirveesti tietoa lätkästä, mutta Eevi tässä voikin auttaa sitten joidenkin juttujen kanssa. Kai Eevi tietää jääkiekosta?"
"Noo jotain, perusjuttuja..."

Päästessäni jäälle Johanneksen perässä huomasin heti villisti vilkuttavat Kukan, Eevin, Sallin ja Ruusun. En edes jutellut Sallin ja Ruusun kanssa niin paljoa. Mutta noh, eipä minua haitannut loppujen lopuksi. Hieman kauempana istuivat vierekkäin Alina ja Tuomas, ja pari minun ja Johanneksen vanhaa joukkuekaveria. Johannes suuntasikin parin kierroksen jälkeen ilmeilemään heidän kanssaan, ja venyttelyideni lomasta näinkin tuon naama kiinni pleksissä.

"Hyvin se menee", Pronssijoen Hiekan ykkösmaalivahti, eli Mäkelä, oli kopauttanut olkapäätäni ja luistellut sitten muiden kanssa vaihtopenkille. Minä hymyilin hermostuneesti ja vedin kypärän päähäni. Henkäisin syvään, pyöräytin hartioitani, ja valmistauduin kohtaamaan sen tosiasian, että näillä näppäimillä minun ensimmäinen ammattimainen jääkiekkopelini alkaisi. Olin valmis. Ehkä. Nopeasti päätin, että olin, ja keskityin silmieni edessä putoavaan kiekkoon.

Ensimmäinen erä kului pääasiassa toisessä päädyssä ja keskellä, mutta pääsin minäkin torjumaan muutaman kerran.Hiekka johti 2-0, mutta toiseen erään lähdettäessä vastustava joukkue oli selkeästi kuullut jonkun supermotivoivan kannustuspuheen, sillä he hyökkäsivät päälle järisyttävällä voimalla, ja saivat maalin joka pujahti ikävästi juuri sormieni ohi. Ja toisen viiden minuutin kuluttua. Sitä en voinut kuitenkaan jäädä murehtimaan, vaan piti keskittyä pelaamaan. Se tässä olikin välillä hankalinta, päänsä nollaaminen jokaisen maalin jälkeen. Toisessa erässä ei tullut enään maaleja kummallekaan, joten lähdime 2-2 -tilanteesta liikkeelle. Jossain vaiheessa kolmatta erää Johannes taklattiin törkeästi, ja tuo lensi komean kaaren. Ilmat lähtivät pihalle ystävältäni, ja vastustajat saivat rangaistuksen. Ja me saimme maalin minuutin päästä. Kelloa vilkaisemalla minulle paljastui erää olevan vielä kolme minuuttia jäljellä, ja samalla päätin, että me voittaisimme tämän, mikäli se minusta olisi kiinni. Yrittäisin ainakin. Torjuisin niin hyvin kuin osaisin.

Ei minun loppujen lopuksi tarvinnutkaan tehdä torjuntoja enään, ja niitäkin vain kolme, jotka olivat aika helppoja. Peli pyöri lopussa niin vahvasti vastustajan päädyssä, että näin hyökkäävän joukkueen maalivahdilla oli aika rentoa. Ja sitten summeri jo soikin. Ja Johannes huusi korvaani.
"Broo! Sä selvisit! Mä sanoin ettet sä kuolis!"
"Hei, en niin, but you on the other hand..." virnistin.
Kättelyiden sun muiden virallisuuksien jälkeen katosimme kaikki pukuhuoneisiin, minä omaan pikku eristyskopperooni jossa kävin suihkussa, paitsi ensin olin kyllä muun joukkueeni kanssa omassa pukukopissamme. Sain muutaman kannustavan taputuksen olalle ja yhden taklauksen (Johannes), ja päästessäni parkkipaikalle sain vastaani ensin poikaystäväni, jolta sain suukon, sitten siskoni, joka totesi että olisi pystynyt itse parempaan, ja sen jälkeen Hallavan poppoon.
"Se meni superhyvin!" Ruusu hymyili.
"Noo... Een mä nyt kyl sanois, ihan perus... but thanks."
"Tiedätkö, Eevistä kuoriutui räyhääjä!" Kukka selitti innostuneena. "Hirveä möly siitä lähti, varsinkin sillon kun sä teit sen tosi siistin kopin. Ja kuulemma joku ois pitäny olla rangaistus tai paitsio tai pitkä kiekko tai jotain, en mä oikeen saanu selvää, mutta hirveen tärkeeltä se kuulosti."
Eevi sen sijaan hymyili vain ovelana. Ja Salli oli aika hiljaa, totesi vain että "hieno peli", ja kertoi Rikun kysyneen olisiko okei jos hän tulisi joskus katsomaan minun ja Faen treenejä. Totesin vain että tervetuloa, mutta silloin saattoi joutua töihin.

Tuomas kyyditsi minut kotiin, ja rojahdin heti sänkyyn. Poikaystäväni katsoi vielä jotain leffaa, mutta kömpi ennen pitkää myös sänkyyn, varastaen kyljessäni röhnöttäneen Wrachin paikan. Ja Drei-kissakin kaivautui kainalooni. Jos en ollut erityisen suosittu tallilla, minulla oli ainakin oma porukkani kotona.

[Aleksi]

maananati 22. elokuuta 2016
kirjoittanut: Valma

Istuin ullakkohuoneeni syvällä ikkunalaudalla polvet rintaa vasten ja tuijotin ulos sateeseen. Pihatie oli märkä ja teräksenharmaa, ja sade roiski vesilätäkköihin. Välillä tuulenpuuskat käänsivät pisarat iskemään ikkunaan. Lasi oli kylmä, ja hytisin hiukan, vaikka minulla oli paksu villapaita ja villasukat. Syksy oli selvästi tullut. Koulu oli alkanut, samoin kun ratsastustunnit, ja elämä oli eräällä tavalla palannut vanhoihin, arkisiin uomiinsa. Mutta kuten jokaisen kesän jälkeen, jotkin asiat eivät enää koskaan tulisi olemaan samoin kuin ennen kesää.
Minulla oli nyrkissäni ruutupaperille kirjoitettu lappu. Se oli ryppyinen ja hiukan hapertunut, sillä olin saanut sen jo monta viikkoa sitten. Paperissa oli muutama rivi Christianin vinolla ja kapealla käsialalla. Olin lukenut sen ensimmäisenä päivänä monta kertaa, kunnes olin sisäistänyt sen sanoman.
Valma, kirje alkoi. Mä mietin asioita, ja sä olit ihan oikeassa. Me ollaan vielä niin nuoria. Meillä on vielä niin monta valintaa edessä, ja me tullaan vielä kasvamaan ja muuttumaan paljon.
Seuraavat rivit olivat tuntuneet erityisen sydäntäsärkeviltä, mutta nyt kun olin ehtinyt totutella ajatukseen, se tuntui melkein… luonnolliselta. Oikealta.
Mun täytyy vetää takaisin jotakin, mitä mä sanoin siellä puistossa. Mä kyllä rakastan sua, sitä en vedä takaisin ja se tuskin tulee hetkeen olemaan toisin. Tämä kuulostaa varmaan kamalalta, mutta mä en usko että haluan viettää loppuelämääni sun kanssa. Me ollaan niin erilaiset, siitä tuskin tulisi mitään hyvää loppujen lopuksi.
Aluksi alitajuntani oli käskenyt minua kiistämään sen kaiken, mutta nyt pystyin jo myöntämään, että Chris oli oikeassa. Niin ihanaa kuin hetken seurustelu olikin ollut, meistä ei koskaan olisi tullut mitään.
On parasta, että me jatketaan omillamme, ja jos joskus viiden tai kymmenen vuoden päästä näyttää siltä, että me haluttaiskin palata yhteen, niin se on sitten eri juttu. Mun täytyy kuitenkin kiittää sua tästä kesästä, nää kaksi kuukautta on olleet ehkä mun elämän parhaat, ja mä olen niin onnellinen että sain viettää ne sun kanssa.
Hyvää jatkoa, onnea ylioppilaskirjoituksiin ja kiitos kaikesta, Chris.
Nojasin pääni kylmään ikkunalasiin ja seurasin katseellani vesivirtaa, joka valui kohti ikkunanpieltä. Kyyneleet noruivat poskilleni, eivät kesämuistojen nostamina, vaan siksi, että tunnustin itselleni, että viime kesänä olin sotkenut melko lailla kaiken. Vastahan Mikki ja Inka olivat tulleet takaisin, mutta en ollut lainkaan pitänyt huolta suhteistani ystäviini. Ja nyt Rana oli poissa, enkä ollut edes seissyt Inkan tukena, vaikka juuri se minun olisi hänen ystävänään pitänyt tehdä. Nannaakin olin hädin tuskin tavannut.
Kurotuin noukkimaan kännykän ikkunan alta sängyltä ja pyörittelin sitä epätietoisena sormissani. Olin viettänyt koko kesän minun ja Christianin suloisen vaaleanpunaisessa kuplassa ja siinä samassa käytännössä unohtanut ystäväni. Kaipasivatkohan he minua edes enää?

[Aleksi]

Läksiäiset
maanantai 22. elokuuta 2016
kirjoittanut: Kukka

Koko edellisen illan oli uuni ollut päällä, niin paljon tuli leivottua yhdessä Eevi-Sofian kanssa Mirrin – ja minun – tämänpäiväisiä läksiäisiä varten. Olin niin kiitollinen, että Eevi auttoi mielellään tässä urakassa, sitä paitsi nautin hänen seurastaan kovasti. Tänään naapurissani kätevästi asuva Nikitan hoitaja, Mikki, oli tarjoutunut kuskiksi, pitihän jotenkin saada nämä naurettavan suuret läjät omenapiirakoita, hevosenkenkäleivoksia, kaurakeksejä ja täytekakkuja kuljetettua tallille.

Kun kello lähestyi viittä, punahiuksinen miehenalku olikin jo ovella smart casual –vaatteissaan leveällä hymyllä varustettuna. Ihmettelin, miten poika kulki aina tallillakin hienoissa vaatteissa, mutta eihän siinä mitään jos tykkäsi pestä pyykkiä. Itselläni oli erikseen tallivaatteet, jotka kävivät pesussa ehkä turhankin harvoin. Repe oli tähän aikaan vielä töissä, ja sanoi tulevansa ehkä vasta myöhemmin läksiäisiin. Olimme jo pakanneet valmiiksi lomamatkaamme varten, ja lähtisimme ylihuomenna jännittävälle retkellemme: reppureissaamaan ainakin kuukaudeksi ympäri Eurooppaa. Olin voittanut eräässä arvonnassa lentoliput kahdelle Pohjois-Italiaan, ja siitä sitten ideamme lähti itämään. Tänään oli siis syytä juhlia, vaikka haikealtahan Hallavasta lähtö tuntui. Koko kesä oli kuitenkin ollut kuin lottovoitto, ja hevostyttö minusta oli tullut jäädäkseen.

”No huhhuh! Ajattelit ruokkia sitten koko kylän”, Mikki hämmästeli nähdessään keittiön kaikki pöytätasot täyttävät herkut. Hihitin, oli pakko myöntää, että taisimme hieman innostua Eevin kanssa. Ensin piti vain etsiä netistä pari kivaa reseptiä, mutta emme oikein osanneet päättää. Kaupassa ollessamme menimme sitten hieman sekaisin ostoslistaa tulkitessamme, kun emme muistaneet mitkä päätimme jättää pois. Lopulta päättelimme, että olisi fiksua ostaa kaikki listan asiat, niin mikään ei jäisi puuttumaan. Siinä musiikkia kuunnellessa ja taikinoita maistellessa uunin kuumuudessa, touhussa ja tohinassa totesimme, että parempi vain tehdä kaikki katsomamme reseptit. Kyllä ne viikon kuluessa ehdittäisiin loppuun syödä!

Siinä meni hetki, että lastasimme ruuat autoon – ja että asettelimme ne tallituvan pöydälle. Nanna tuli onneksi auttamaan, sillä kertakäyttöastiat olivat Aleksin toimistossa piilossa, toimiston ovi lukossa ja Aleksi maastossa pitämässä tuntia. Mutta Nannalla oli keinonsa päästä toimistoon ilman avaintakin, siihen tarvittiin vain hevosenkenkä, raippa ja kaviokoukku – loppu on historiaa.

Tuntien loputtua tuntilaiset liittyivät innoissaan kakkukesteille ja söivät, luojan kiitos, oman osuutensa herkuista. Ruusu ja Salli olivat varanneet parhaimmat herkuttelupaikat, eivätkä siitä liikkuneet ainakaan tuntiin. Hertta vastasi musiikista, Eevi kaikenlaisesta yleisestä häseltämisestä, sekä Mikki ja Miro ylenpalttisesta vitsailusta ja tunnelman korkeana pitämisestä. Nanna päätti jossain vaiheessa pudottaa kermavaahtoisen kakkupalan Miron syliin ja Aleksi oli saada Eevin tukehtumaan piiraaseensa väärinymmärretyillä sanoillaan. Jossakin vaiheessa itse juhlakalu tuli hämmentämään kakkukansaa, kun Mikki sai idean tuoda Mirrin tallitupaan. Siinäpä oli vasta hämmennystä, kun poni tuli pieneen ja ihmistäyteiseen huoneeseen maistelemaan leivoksia. Ei se lainkaan välittänyt hälinästä, oli vain tyytyväinen saamastaan huomiosta. Aleksi päätti pitää pienimuotoisen juhlapuheen nyt kun itse juhlakalukin oli paikalla, joka sai suuren osan yleisöstä kyyneliin. Tosin ei liikutuksen ja haikeuden kyyneliin, vaan naurusta ja kokikseen tukehtumisesta johtuviin kyyneliin.

Illan pidentyessä ja porukan vähentyessä haikeus alkoi tulla kesän ja yhteisten muistojen muistelemisen mukana. Haikeutta lisäsi myös se, että Mikki kertoi olevansa myös lähdössä pian – takaisin opiskelupaikkaansa toiseen kaupunkiin. Olihan hänen työharjoittelunsakin jo loppunut. Loppuilta pelasimme korttipelejä ja Aliasta, ja viimeisten hyvästien hetkellä minulta ainakin tuli kyyneleet. Miten etuoikeutettu olinkaan saadessani viettää niin suurenmoisen vuoden niin suurenmoisella tallilla! Nyt oli kuitenkin aika lähteä uusiin seikkailuihin, mutta kuka tietää, viekö tieni takaisin Hallavaan joskus tulevaisuudessa.

[Aleksi]

Piinallinen odotus
tiistai 23. elokuuta 2016
kirjoittanut: Valma

Tiistai oli yksi sateinen syyspäivä muiden joukossa. En ollut vielä saanut itseäni potkittua tallille. Olin missannut Kukan läksiäiset ja kuullut uutisen, että Mikkikin oli lähdössä, mutta en ollut saanut soitettua kummallekaan heistä. Sen sijaan olin hyvän aikaa lukenut ylioppilaskirjoituksiin ja leiponut pullia pakastimeen. Yhdeksän aikaan illalla istuuduin sängylleni, jo valmiina paneutumaan yöpuulle. Tällaisina iltoina tuntui aina mukavalta mennä nukkumaan siitä huolimatta että olin pihalla tallin tapahtumista, ajattelin avatessani kännykällä Facebookin jokailtaista selaustuokiota varten. Olin saanut huomiseksi kaiken valmiiksi, ei ollut huonoa omaatuntoa tekemättä jääneistä askareista, ja olin sopivasti väsynyt.
Katsoin pari hassua kissavideota, hymyilin niille ja aloin jo pikkuhiljaa tuudittautua tyytyväiseen unetuksen tunteeseen. Sitten jostakin ponnahti iltapäivälehden otsikko Nuori nainen kadonnut Pronssijoella. Napautin otsikkoa yhä unisena, ja kun uutinen aukesi, kaikki unisuus oli äkkiä poissa. Nopeasta silmäilystä kävi ilmi, että nuori nainen oli pudonnut hevosen selästä metsässä tänä iltana, ja että hevonen oli palannut ratsastuskoulu Hallavaan ilman ratsastajaa, jota etsittiin parhaillaan.
Sydämeni tuntui jättäneen lyönnin välistä. Tuijotin uutista ja kävin läpi kamalimmat vaihtoehdot. Nanna, Mikki, Inka (joka tosin olisi epätodennäköisesti ollut maastoilemassa), Salli… Oli kadonnut kuka tahansa, hänelle oli saattanut tapahtua ihan mitä vain. Etsin nopeasti Nannan numeron ja painoin vihreää luuria.

Nanna vastasi, ennen kuin linja ehti edes tuutata.
- Nanna.
Hänen äänensä kuulosti terävältä. Hän oli varmasti vartonut puhelimen ääressä uutisia. Huokaisin helpotuksesta tajutessani, ettei kadonnut ollut ainakaan Nanna.
- Valma täällä. Kuka se oli? kysyin enempää viivyttelemättä. Sydämeni jyskytti. Älä ole Mikki tai Salli. Älä ole kukaan tuttu…
- Alana, Nanna sanoi. Hänen äänensä kuulosti heti paljon veltommalta. En ollut varma, oliko hän pettynyt vai helpottunut, ehkä molempia.
Tuntui kuin kivi olisi jysähtänyt raskaasti rinnalleni. Mieleeni palautui elävästi, miten olin pelastanut Alanan koskella.
- Mi-mitä tapahtui? änkytin.
- Kukaan ei tiedä, Nanna sanoi. – Me ehdittiin kuulla vain huhuja, me ei oltu paikan päällä.
Olin juuri kysymässä ketkä me, kun Miron huikkaus kuului taustalta.
- Roope oli kuulemma törmännyt Faeen pihassa, kuului.
- Ja sitten ne oli odotelleet vähän aikaa josko Alana saapuisi tallille, mutta kun sitä ei kuulunut, niin soitettiin hätäkeskukseen, Nanna jatkoi. Kuulin taustalta askelia. – Odota mä laitan kajarille, Miro on täällä myös.
Nielaisin. Minulla oli äkkiä kovin yksinäinen olo täällä kotona, odottamassa yksin, epätietoisena, pimeässä uutisia, sillä välin, kun metsässä saattoi tapahtua mitä vain.
- Missä te olette? kysyin.
- Nannan kämpällä, Miro vastasi. – Aleksi lupasi soittaa heti kun on jotain kerrottavaa.
- Sä voit tulla myös tänne, Nanna lupasi.
- Mutta huomenna on koulua…
- Ei sen väliä, Miro keskeytti. En viitsinyt pelätä olevani kolmas pyörä. Minulla oli helpottunut olo. En joutuisi odottamaan yksin, ja Nanna oli itse pyytänyt minua heidän seurakseen.

Pyörämatka tihkusateessa Nannan asunnolle kesti puolisen tuntia. Hupparini oli märkä, kun kipitin rappukäytävässä porrasvälit nopeammin kuin koskaan ennen. Pimpotin Nannan ovikelloa, ja Miro tuli avaamaan. Potkin kengät pois eteisessä.
- Me oli suunniteltu että pidettäisiin leffailta, Miro selitti osoittaen sohvapöydällä lojuvia levykoteloita. – Mutta me tultiin toisiin ajatuksiin.
Nanna kökötti sohvannurkassa jalat koukussa rintaa vasten ja hymyili minulle jännittyneen näköisenä. Kävin istumaan sohvan toiseen päätyyn. Miro rojahti väliimme ja heilautti käsivartensa näennäisen rennosti minun ja Nannan ympärille. Sitten alkoi hiirenhiljainen, pelokas odotus.

[Aleksi]

torstai 25. elokuuta 2016
kirjoittanut: Mikki

Istuin sohvalle ja tuijotin eteisessä odottavia matkalaukkua ja putkikassia. Minulla oli ollut mukanani vain vähän tavaraa, tiesinhän lähteväni taas kesän loputtua. Se aika oli kuitenkin juuri nyt käsillä, enkä tuntenut minkäänlaista halukkuutta muuttaa taas pois ja jättää kaikki jälleen kerran tänne. Rakastin Pronssijokea. Vaikka olin asunut todella monessa paikassa ja jopa useammassa eri maassa, Pronssijoki tuntui kodilta. Taku vaistosi alakuloisuuteni ja hyppäsi sohvalle vierelleni, laski päänsä syliini ja katsoi tummilla silmillään myötätuntoisesti. Tuskin sekään halusi lähteä kaupungin vilinään ja ihmispaljouteen, pieneen asuntoon ja kehnoihin koirapuistoihin. Päivittäisistä pitkistä kävely- ja juoksulenkeistä huolimatta oli selvää, että Takun kokoinen koira viihtyi Pronssijoella paremmin.

Olin väsynyt, ja venytin lähtöäni jo kolmatta päivää. Toissailtana tallilla vietettiin Mirrin ja Kukan herkullisia ja sokeriöverisiä läksiäisiä, joista rohkaistuneena olin päättänyt lähteä seuraavana päivänä ajamaan. Päivä muuttui kuitenkin illaksi ja yhtäkkiä olikin tilanne päällä. Ilta oli ollut hengästyttävä ja masentava Alanan ja Faen epäonnistuneen maastoreissun myötä. Etsinnöissä oli kestänyt todella pitkään – tai ainakin se tuntui siltä – mutta onneksi tyttö lopulta löytyi ja kiidätettiin sairaalaan. En ollut kuullut mitään uutta Alanan tilasta, mutta uskoin ja toivoin, että kyse oli vain aivotärähdyksestä.

Olisipa kaikki niin kuin ennen. Minulla oli ikävä ystäviäni, joihin olin pitänyt tavallista enemmän etäisyyttä juuri sen takia, että lähtö olisi helpompaa. Mutta ei se ollut. Kuilu sen välillä, että muuttaisi pois jatkamaan opintoja kaupunkiin, jossa en kovin hyvin viihtynyt, tai jäisi Pronssijoelle – todella siis jäisi – ja saisi olla rakkaiden ystävien kanssa ja jatkaa Hallavassa, tuntui silti valtavalta. Olin kuitenkin päättänyt. Tiesin tämän päivän koittavan, ja sitä varten olin tehnyt monia vaikealta tuntuvia valintoja koko kesän. Vaikka olin yrittänyt nauttia kesästä työharjoittelun ohella täysin rinnoin, ei se ollut mahdollista, kun tietyin väliajoin jokin pieni ääni muistutti, ettei kesä ollut ikuinen.

Olin hyväksynyt tosiasian, että tulisin taas ikävöimään tätä kaikkea. Olin hyväksynyt tosiasian, että Pronssijoki tuskin odotti minua tulevaisuudessa. Tuijotin ilmeettömänä tyhjään huoneeseeni ja yritin vakuuttaa itselleni, että oli turha katua Hallavaan palaamista, vaikka lähtö olikin taas yhtä helvettiä. Kyllä kesä oli ollut kaiken tämän tuskan arvoinen. Kesäiset onnenmakuiset muistot tulvahtivat ajatuksiini ja syvä kiitollisuus valtasi mieleni. Hymy hiipi taas hetkeksi kasvoilleni.

Okei.

Vielä tämä päivä.

Lähtisin huomenna.

[Aleksi]

torstai 25. elokuuta 2016
kirjoittanut: Alana

Sairaalan seinä oli häikäisevän valkoinen, ja kuulin itseni murisevan ja siristin silmiäni.
"You absolute fucker", kuului Alinan virnistys noin kolmen sentin päässä naamastani, ja hymyilin. "Sä säikäytit mut, jesus, älä tee tota enää toiste."
Hetki piti miettiä, että mistä ihmeestä siskoni pulisi, mutta se palautui mieleeni aika nopeasti. Ei kyllä varmaan kaikki, mutta olin aika varma että olin pudonnut pahasti tai jotain. Olinhan sairaalassa. "Dude, en mä oikeen voinu sille mitään."
"Tiiäks, I'm pretty sure että sain sydärin tai jotain, kun Aleksi soitti mulle ja sanoi, että sä olit jossain metsässä", niin tosiaan, Alinan numero oli Faen karsinanovessa, minun numeroni alapuolella.
"No anteeks", totesin. "You still love me."
"Joo, ja Tuomas oli livid. Niin kuin I'm talking 'bout dad silloin kun me lähdettiin maastoon kahestaan, remember?"
"Oh yeah, dad ei vissiin tykänny. But now that I think of it, don't you think että kaks six year olds ja two off track thoroughbreds, who were like five, is a good idea?" hihitin. Onneksi olimme selvinneet ehjin nahoin siitäkin. Ja vielä tähän päivään saakka oli mysteeri, miten olimme saaneet a) satulat selkään ja b) itsemme selkään. Muistan siitä vain sen, että taiteilimme tikkaiden kanssa ja satulavyö oli hankala. Ihme että olimme saaneet ne edes kiinni.
"Se oli meidän paras idea to this day. Mut tiiäks Tuomas oikeesti, se valitti mulle varmaan solid thirty minutes siitä, että Fae on vaarallinen ja että se pitäis myydä ja all that. You gotta stop falling off and fekin' nearly dying koko aika."
"How's Fae muuten?" kysyin tajutessani tilanteen.
"She's fine, se oli tosi hikinen kuulemma, and a few scraps here and there, but you know, fine. Sillon kun mä tulin tallille niin se oli jo purettu ja pesty. Se ei ees yrittänyt purra sitä ööö…. Roopea vissiin joka sen purki, Fae was fricken tired. Se oli kuulemma tullut talliin jotain puol ysi."
"Jesus, mä katoin kelloa sillon just vähän ennen, I fell jotain seiskalta. Vähän vaille I think."
"Se on siis eksynyt tai jotain, mut thank god se löysi perille…"
"No älä… I wouldn't live with myself jos sille olis käyny jotain…"

Torstaina viiden aikoihin pystyin vasta puhumaan Alinalle, joka oli kuulemma ollut vierelläni oikeastaan koko ajan siitä lähtien, kun minut löydettiin keskeltä saniaispuskaa kello 10:56 tiistai-iltana. Ja nyt oli jo torstai, kello 17:23 Alinan oltiin käsketty kutsua hoitaja paikalle heti, kun olisin herännyt, joten pian mustatukkainen, elämäänsä aavistuksen kyllästyneen näköinen nuori nainen saapui paikalle naamallaan levein asiakaspalveluhymy, jonka olin nähnyt.
"Mites täällä voidaan? Sä ootkin ottanut nyt aika pitkät päikkärit, joten nyt pitäisi sitten hieman katsoa lisää sun päätä. Ota ekaks tästä särkylääke, sulla on varmaan aikamoinen päänsärky?" nimilapun mukaan Hanna kysyi, ja ojensi muovimukia, jonka sisällä kolisi pilleri. Nyökkäsin ja otin kiitollisena pillerin.

Minulla oli loppujen lopuksi lievä aivoruhje. Kuulemma aivotärähdyksen pahempi versio, mutta olin kolauttanut pääni aika onnekkaasti. Ei pitäisi jäädä pysyviä vammoja, mutta päänsärky, oksetus, ja kaikki muutkin oireet saattaisivat kestää jopa kuukauden. Mutta ei pitäisi. Kysymykseeni ratsastuksesta ja jääkiekosta en saanut suoraa vastausta, mutta saisin ilmeisesti jatkaa. Ainakaan mitään suoraa kieltoa ei tullut, ja kysymyksenikin oli oikeastaan muotoiltu muotoon, että milloin voisin taas aloittaa. (Lääkäri oli vain naurahtanut kuivasti, todennut etten tainnut edes ajatella että tästä olisi tosiaan voinut loppua koko touhu, ja kertonut sitten että "katsotaan".)

Illemmalla sain vieraita. Ensin Johannes saapui paikalle Ban kanssa, ja sainkin kuunnella poikien tyhmiä juttuja hymy suussa. Heidän (ja ok Alinankin) yllytyksestä minun piti soittaa Hallavaan. Eikun vaan Alinan näppäilemänä Aleksin numero ja kaiuttimelle.
"Ratsastuskoulu Hallava, Aleksi tässä."
"Umm.. Hey-" aloitin, mutten ehtinyt loppuun.
"Alina, kiva kun soitit, onkos siitä Alanasta kuulunut mitään, vaiko ihan huvikses soittelet? Elä siitä Faesta murehdi, hää on viettänyt vapaapäivää Susin kanssa tarhassa, ja on ihan kunnossa. Mie voin tehä sille iltapuuronkin, nou worries, vai miten työ nyt puhuttekaan..."
"Öö, Alanasta on kuulunut", vilkaisin vieressäni tirskuvaa Bata. "Actually, mä oon tässä, hi."
"Oho! En mie ees tunnistanu, työ kuulostatte ihan samalta… Noh, millos sie tuut takaisin tallille?" Aleksi selkeästi vitsaili.
"Ehh, jos mä sanoisin, niin huomenna, but sadly mulla ei ole hirveästi sanavaltaa over lääkärin, so… Täällä mä olen ainakin maanantaihin, ja sit toinen viikko kotona."
"Joo, ei mikään kiire, kyllä Fae pärjää täällä, ja kivempi se on tietenkin terveenä tulla sitten touhuumaan", linjan toisesta päästä kuului epämääräistä mutinaa, ja sen jälkeen "nyt pitääkin mennä, siellä on joku suuri ihme pihalla tai jotain. Näyttää sateenkaarelta."
"Joo, heippa, umm.. Ja sori? Mä kuulin että sinne tuli joku toimittajakin, tai sit nää huijaa mua."
"Noo, eipä se ollut mikään iso juttu, mutta yöunet jäi kyllä vähän lyhyeksi", Aleksi röhötti luuriin, ja minäkin virnistin, vaikkei sitä tietenkään kännykän läpi nähnyt.

Alina oli lähtenyt kotiinsa noin tunti sitten, ja hänen pitäisi mennä kouluunkin huomenna. Ennen hänen lähtöään olimme kuitenkin soittaneet myös vanhemmillemme, mutta koska päätäni särki, oli Alina hoitanut enimmän puhumisen, ja minä olin vain hieman hymyillyt face time -kameralle. Sain kuulla samat "olimme niin huolissamme" -litaniat kuin olin kuvitellutkin, mutta jaksoin silti kertoa hieman enemmän kuulumisia.

Tuomas saapui suoraan töistä illalla. Tuo näytti siltä, ettei olisi nukkunut pariin päivään, ja minä vahvojen särkylääkkeidenikin lomasta huomasin tummat silmänaluset. Poika oli vissiin käynyt täällä eilen, mutta minä en tietenkään ollut tiennyt sitä. Hankalahan sitä tajuttomana…
"…Moi", tuo istahti sängyn vieressä olevalle tuolille ja katsoi minua hieman tietämättä mitä tehdä.
"Moi."
Miten voikaan olla näin kiusallinen hiljaisuus? Me asuimme yhdessä. Me olimme seurustelleet tammikuusta. Ei meillä tullut kiusallisia hiljaisuuksia. Paitsi nyt.
Viimein Tuomas rykäisi kurkkuaan.
"Tiiäks, se oli hirvein puhelu minkä mä oon ikinä saanut. Alina soitti illalla ja sanoi, että sä olit jossain metsässä eikä kukaan tiennyt mitä oli käynyt. Ja sit aattelin hetken, että olisitko sä tehnyt suutuksissas jotain tosi tyhmää ja hypänny sinne koskeen tai jotain…"
"Mut et sä nyt niin tärkeä oo", virnistin.
"Mä toivon että kukaan ei oo", Tuomas hymyili takaisin, ja hetkessä kaikki kiusallisuus oli ohi. Paitsi sitten kun väsyin ja puhelin sekavia lääkkeiden alaisena. En tiennyt sitä vielä, mutta siitä tulisi video, joka naurattaisi Tuomasta vielä pitkään.

[Aleksi]

Home sweet home 30.8.2016
kirjoittanut: Alana

Maanantaina 29. elokuuta 2016, kello 11.23, minä astuin kerrostaloasunnon ovesta sisään ensimmäistä kertaa miltei viikkoon. Olin kaatua selälleni, kun järkälemäinen uroskoira rymisteli iloisesti loikkien luokseni, mutta Tuomas sai minut kainaloista kiinni. Eikä antanut ottaa itse kenkiä pois, vaan istutti minut eteisen jakkaralle ja kiskoi lenkkarit pois jaloistani.
"Tuomas-- you know, mä en oo liikuntakyvytön…"
"Niin, mutta ei sun kannata silti riehua, aivovammat ei oo leikin asia. Wrach, istu!" poika komensi ympärillämme innoissaan hääräävää koiraa.
"Eli kenkien pois ottaminen on riehumista?" virnistin epäuskoisena.
"No eii, mutta mä oon varovainen. Ja sä riehut melkeen joka asiassa, joten…"
"Toi ei oo totta, and you know it!" mutristin huuliani, ja vaelsin keittiöön.
"Niinniin, sähän oot ihan rauhallisuuden perikuva", kuulin virnistyksen, vaikka Tuomas olikin makuuhuoneessa. Minä itse kiipesin pöydän päälle, jotta ylettäisin ottamaan kattilan hyllystään. Olin syönyt miltei viikon sairaalan ruokia, ja nyt halusin pikanuudeleita.
"Oho", totesin kattiloiden kolistessa hyllyssään, ja pudottaessani vahingossa yhden. Ei olisi kannattanut, Tuomas kiiruhti keittiöön järkyttyneen näköisenä, ja miltei raahasi minut pois työtasolta, välittämättä tuon taivaallista murinastani ja rimpuilustani.
"Oikeesti? Mä käännän selkäni minuutiks, ja sä oot jo kiipeilemässä seinillä?" sain suukon otsaan.
"Mä halusin nuudeleita. And you know, mä en edelleenkään ole pikkulapsi", valitin penkiltä, johon minut oltiin istutettu. Tuomas oli hetken hiljaa, ja vain katseli minua väsyneenä.
"Ei oteta riskejä, jookos?"

Loppujen lopuksi minä vietin suurimman osan päivästä kotona, kuunnellen X Ambassadorsia ja hengaillen lemmikkieni kanssa. Tuomas oli lähtenyt jo vastahakoisesti töihin ("Kyllä mä pärjään, ja Alina oli kans tulossa viideltä."). Onneksi siskoni tosiaan saapui viideltä, ja lähdimme yhdessä kauppaan. Itse asiassa Wrach tunki itsensä mukaan, joten Drei jäi itsekseen torkkumaan raapimapuun päälle.

Oli niin mukavaa kävellä ulkona, vaikka vähän satoikin. Me vain nauroimme Alinan kanssa ja heitimme hajonneen sateenvarjon roskiin, ja jatkoimme matkaa tyytyväisinä. Wrach ei vaan ollut kovin tyytyväinen, se alkoi vanhemmiten olla sokerista tehty. Mutta me olimme varautuneet, ja koiralla olikin sen neonkeltainen sadetakki päällä.

Kauppaan kun pääsimme, minulla alkoi olla jo aika kova päänsärky, ja vähän oksettikin. Alina siis teki ostokset vain nopeaan, ja minä maksoin, ja poislähtiessämme huomasimme jonkun kyyristelevän Wrachin luona.
"No hei, joo, ootkos päässyt lenkille, ja nyt sut on jätetty ihan yksinään sateeseen, voi voi…" tyyppi leperteli. Tyyppi paljastui Eevi-Sofiaksi. Ja tyyppi hihkaisi ja halasi minua.
"Alanaa! Ihana nähä sua! Mä aavistelinkin että toi ois voinut olla teidän koira, Pronssijoella ei hirveesti ton kokosia koiria ole.." Eevi pulisi iloisena, ja tervehti Alinaa siinä samalla. Niin, tosiaan, he olivat varmasti tavanneet tallilla, kun molemmat hoitivat Faeta siinä sivussa. Juttelimme hetken niistä näistä, mutta kun päänsärkyni uhkasi äityä sietämättömäksi, sanoimme heipat Eeville, ja lähdimme tallustelemaan kohti kotia.

[Valma]

Tämä tarina sijoittuu elokuun lauantaihin 27. elokuuta.

Kun saavuin Mikin kotitalon alaovelle, olin jo tullut katumapäälle. Epäröin ovella monta minuuttia käsi häilyen ovisummerin yläpuolella, ja lopulta minun ei tarvinnut painaa sitä ollenkaan. Rapusta tuli hymyilevä mummeli, joka tervehti aurinkoisesti ja piti minulle ovea auki olettaen että olin ilman muuta menossa sisälle. En kehdannut vetäytyä, joten hymyilin vain kiusaantuneesti ja kävelin sisään. Nousin portaat kaikessa rauhassa käsi kaiteella, yksi askelma kerrallaan. Joka askeleella mieleni teki yhä enemmän kääntyä kannoillani ja palata kotiin. Tallilla olin vielä tuntenut epätoivoista hinkua tavata Mikki, mutta nyt ajattelin, että tämä oli varmasti virheliike. Olin menossa hyvästelemään Mikkiä ennen tämän muuttoa, vaikka emme olleet juuri sanaa vaihtaneet koko kesän aikana. Mitä sanoisin hänelle? Entä mitä Mikki sanoisi?
Tuskallisin epäröinti koitti Mikin kämpän ovella. Nyt sain todella kerätä kaikki päättäväisyyteni rippeet painaakseni ovikelloa. Sydän jyskyttäen jäin odottamaan.
Sisältä kuului raskaita askelia, ja sitten Mikki avasi oven. Tuijotimme toisiamme pitkään eri puolilla kynnystä, kunnes Mikki lopulta astui sivuun ja kehotti tulemaan peremmälle.
- Täällä ei ole kauhean siistiä just nyt, hän pahoitteli. Hän ei katsonut minua silmiin.
- Ei se mitään, mähän tulin vähän niin kuin yllätysvisiitille, sanoin ja naurahdin hermostuneesti. Eteisessä oli muuttolaatikoita, keittiötasot olivat tyhjät ja lattioilla ei näkynyt mattoja eikä ikkunoissa verhoja. Epäröin, pitäisikö minun riisua kengät. Tilanne tuntui hetki hetkeltä kiusallisemmalta.

- Nyt sä jo lähdet, sanoin yrittäen avata keskustelua. Olimme yhä eteisessä. Sydäntä vihlaisi. Tämä saattaisi jäädä viimeiseksi kerraksi kun näkisin Mikkiä, ja tunnelma oli tällainen.
Mikki huokaisi eikä vieläkään katsonut minua.
- Nyt mä sitten lähden, hän toisti.
- Tän kesän loppu on ihan syvältä, pullautin samassa suustani. – Ja… okei, ei tää kesä ole muutenkaan ollut kaikkein onnistunein.
Mikki kohotti kulmiaan.
- Mä olin ymmärtänyt, että sulla on ollut mitä ihanin kesä kultasi kainalossa, hän sanoi pisteliäästi. Äänensävy sattui enemmän kuin sanat. Lehahdin punaiseksi ja purin huulta. Muistutin itselleni, että itsepä olin kaiken sotkenut ja välini Mikkiin tyrinyt.
Olin luullut olevani nöyrä ja virheensä ihminen, mutta nyt tosipaikan tullen virheidensä myöntäminen ja anteeksi pyytäminen tuntui mahdottomalta. Ihan kuin kurkussa olisi ollut jokin konkreettinen este.
- Älä viitsi, puolustelin. – Mä ja Christian… Äh.
Mikki katsoi minua nyt suoraan, kulmat kurtussa ja pää kysyvästi kallellaan.
- Sä ja Christian mitä?
Heilautin oikeaa kättäni kärsimättömästi.
- Ei ole enää mitään mua ja Christiania! Se lähti Ruotsiin kaksi viikkoa sitten ja me… erottiin.
Näin, että Mikki säpsähti vähäsen, mutta hän ei sanonut mitään, tuijotti vain edelleen. Minun oli pakko kääntää katseeni pois.

Tappelin siinä hetken itseni kanssa, ja lopulta karaisin kurkkuani ja pakotin sanat ulos suustani:
- Mä olin hirveän tyhmä. Kun mä ja Christian seurusteltiin, mä tavallaan unohdin kaiken muun, kaikki kaverit ja niin edelleen. Meillä olis ollut koko kesää aikaa tehdä jotain yhdessä mutta mä vähät välitin, ja voit uskoa, että nyt ottaa aivoon. Ja sulla on kyllä sata prosenttia oikeus olla mulle vihainen.
Raskas taakka oli jo nousemassa hartioiltani, mutta pahin oli vielä edessä. Pala nousi kurkkuun ja puna poskilla syveni.
- Mä tulin pyytämään anteeksi, kakistin kurkustani. – Sun ei ole tietenkään pakko antaa anteeksi, mutta mä toivoin että me voitais hyvästellä sovussa.
Keräsin rohkeuteni nostaa katseeni. Mikki tuijotti ovea selkäni takana kädet puuskassa. Syntyi hetken hiljaisuus, kun Mikki vain seisoi liikahtamatta enkä minä tiennyt mitä sanoa. Hetki hetkeltä olin vakuuttuneempi, ettei Mikki antaisi minulle anteeksi. Mitä syytä hänellä olisi, mietin, olinhan minä totta totisesti ansainnut tämän. Pitäisikö minun vain lähteä kotiin?

Vihdoin Mikki huokaisi, ja hänen asentonsa tuli rennommaksi. Nyt hän katsoi minua silmiin, eikä hänen katseessaan ollut enää kylmyyttä tai terävyyttä. Hän huokaisi toisen kerran.
- Totta kai sä saat anteeksi, Valma.
Olisin voinut lysähtää kynnyksen eteen silkasta helpotuksesta.
- Mulla on ollut ikävä, Mikki jatkoi. – Olisin mäkin voinut vähän kysellä että voitaisko nähdä. Eli olihan tää vähän munkin vika. Sori, mä seisotan sua ovenraossa.
Juuri silloin mahani murisi kovaäänisesti, ja se sai minut naurahtamaan helpottuneen ja hiukan hysteerisen kuuloisesti. Mikkikin virnisti.
- Ei se mitään, mun täytyy lähteä kotiin tekemään ruokaa äidille ja Mikolle kun lupasin. Minulla oli kummallisen kevyt olo, ja tuntui, että olisin voinut nauraa mille vain. Hymy kuitenkin haihtui, kun muistin, mitä oli edessä: jäähyväiset.
- Okei. Nyt taitaa sitten olla aika, Mikki sanoi. Hän tarjosi halausta vähän epävarman näköisenä, ja minä kiedoin käteni tiukasti hänen ympärilleen. Olin samanaikaisesti pakahduttavan onnellinen ja pohjattoman surullinen. Kurkkua kuristi, kun nojasin leukani tuttuun ja turvalliseen olkapäähän, enkä voinut olla ajattelematta vanhoja hyviä aikoja silloin kaksi vuotta sitten. Räpyttelin silmiäni kiivaasti, ennen kuin irrottauduin halauksesta.
- Tsemppiä opiskeluihin, toivotin käheällä äänellä.
- Tsemppiä ylioppilaskirjoituksiin, Mikki sanoi yhtä tukkoisen kuuloisesti. – Sano vielä terveisiä kaikille tallilla.

Nyökkäsin ja pyyhkäisin nenänalustaa. Sitten avasin oven rappukäytävään. Olin jo astumassa kynnyksen yli, kun jokin sai minut vielä katsomaan olkani yli.
- Valma.
Mikin katse näytti kummallisella tavalla epätoivoiselta. Hän astui kaksi askelta minua kohti, laittoi kämmenen kaulalleni ja suuteli minua. Vastasin suudelmaan sen enempiä vatvomatta, se vain tuli, luontevan tuntuisesti.
Parin sekunnin kuluttua erkanimme toisistamme. Mikki tuijotti minua, ja näin hänen kasvoiltaan kuvastuvan kaiken, mitä itse tunsin. Olimme epätietoisia ja järkyttyneitä, mutta, niin kuin kaksi vuotta sitten ja tämän kesän alussa, toivottoman rakastuneita.

[inka]

1) Sydäntä ja varsinkin mun päätä särkee.
2) Keuhkoja puristaa.
3) Vatsassa tuntuu iso, kylmä kivi.
4) Oon laihtunut jo ainakin kilon viimeisten kahden viikon aikana, koska ei tee mieli syödä mitään.

Kaiken tämän lisäksi olin vielä pyjamassa ja jo pari päivää sitten ripsille hutaistut maskarat poskilla. Kuka nyt jaksaa meikit poistaa? Panostus mun omaan itseeni oli ihan nollassa, kun avasin yksiön oven ja näin... niin, kenetköhän mä edes näin? En tuntenut miestä, ei kiinnostanut, suuttumus iski mun yli kun se ei ollutkaan huolestunut ystävä kera suklaan ja Disney-leffojen. Mikkikin oli lähtenyt, enkä ollut saanut mitään hyvästejä jätettyä. Vastaamattomia puheluja oli iPhonessa useampi kymmenen. Hetkeksi raivostuin niin paljon itselleni, että paiskasin oven kiinni ennen kuin ovella ollut tyyppi ehti edes avata suutaan. Huusin ääneen, käännyin selkä kohti ovea ja valuin lattialle istumaan pää kämmenien suojassa. Ei mulla ollut ketään, eihän? Olisi pitänyt tajuta se heti!

Mutta sitten kello soi uudestaan. Ja kolmannen kerran. Sitten tyyppi avasi postiluukun ja sanoi: "Inka, mä haluan vaan jutella."

Mulle iski paniikki. Jutella? Inka? Kuka... mun nimi tais olla Inka. Niin muuten olikin. Mitä asiaa tolla on mulle? Varmaan halusi tulla kertomaan jostain Soneran liittymästä tai siitä, miksi on hienoa olla Jehovan todistaja.

"MÄ. EN. PÄÄSTÄ. SUA. SISÄÄN."

"Päästäthän. Oot juuri päästämässä."

"Mä--"

Mutta mun käsi oli jo ovenkahvalla. Hitaasti ja varovaisesti kurkkasin ovenraosta porraskäytävään.

"Oon nähnyt sut ja Ranan kisoissa muutaman kerran." Rana. Mun sydäntä raapi joku, kuin armoton eläin. Jouduin katsomaan ylös ja räpyttelemään, etteivät kyyneleet tulisi, mutta avasin silti oven. "M-- HERRANISÄ. Mitä sulla on hiuksissa?" Tunnustelin päälakeani varovaisesti, rasvaiset kuin mitkä: "Ai. Joo. Voisin varmaan pestä nää."

Mies pujahti asuntoon sisään mitään vastaamatta, käveli keittiöön ja etsi jotain kaapeista. Jostain syystä mä en tehnyt mitään, vaikka kaveri oli varmaankin tekemässä vuosisadan yksinkertaisinta murtoa. Mutta ei, kun tyyppi löysi kahvipaketin, hän menikin keittimen luo ja laittoi sinne vedet, kahvin ja napsautti koko homman päälle. Ai se meinasi jäädä? Tän jälkeen kaveri meni vuodesohvalle istumaan ihan kuin kävisi täällä joka päivä, risti jalkateränsä ja laski ne sohvapöydälle. Seurasin jonkinlaisessa horroksessa tyyppiä varmana siitä, että tämä olis mun loppuni, mutta jostain syystä en jaksanut välittää. Kun eihän mulla niitä kavereita ollut.

"No! Joko aiot päättää mun päivät! Tee se nopeasti", ärähdin.
"En mä mitään sellaista? Ja miksi ihmeessä haluaisit kuolla?"
"Koska Rana on kuollut!!!" huusin ja aloin taas itkemään vuolasta virtaa. Sanoin sen ensimmäistä kertaa ääneen.
"Tiedän. Mutta varmasti ystävät ovat olleet sun tukenasi!"
"NO EIVÄTPÄ OLE OLLEET."
"Ootko kurkannut puhelimestasi, keltä ne vastaamattomat soitot on?"

Oho. Enpä tullut ajatelleeksi.

"Anyways, mä oon sellainen... tavallaan ratsastuskykyjenetsijä. Työskentelen Sage Astor-nimiselle naiselle, joka on--"
"SE KUULUISA ESTERATSASTAJA?"
"Just se. Dewberrystä on juuri tuotu Suomeen hieno estehevonen, tamma, ja se on varsin vaikea tapaus. Tietääkseni Rana on... taisiis oli vaativa myös! Ajateltiin, että kiinnostaisko sua sponsoriheppa?"

Sain vaan itkettyä. Ne oli kaipauksen kyyneliä, mutta ehkä myös vähän onnen. Harvat saivat tällaisia tilaisuuksia.

"Täähän tarkottais tietysti sitä, että treenaat Sagen valmentajien silmien alla..."
"J-joo?"
"...ja että joudut itse etsimään kotitallin tästä läheltä..."
Ei ongelma mulle.
"...ja että sä kilpailet tammalla heti kun se on valmis. Ja ahkerasti kisaatkin."

Mä olin risteyksessä.

Pystyisinkö siirtymään eteenpäin?

[Alana]

Priorities - 3.9.2016

Minua ärsytti istua kotona. Ärsytti niin paljon, etten voinut lähteä lenkille tai tallille tai pelaamaan jääkiekkoa. Ärsytti Tuomaksen holhous, ärsytti selloni soitto. Jopa ärsytti Drein kokoaikainen nuohous ja Wrachin uninen tuhina.

Niinpä tein lauantai-iltana loogisen ratkaisun: lähdin katsomaan lätkäpeliä. Okei, meidän joukkueen peliä, ja olin jo muutenkin luvannut mennä joku päivä tapaamaan heitä. Otin korvatulpat ja särkylääkepurkin mukaani, ja odottelin Johannesta saapuvaksi. Autolla en sentään lähtenyt itse ajamaan, sillä se jäisi hallille jos joutuisin ottamaan särkylääkkeen. 

Olin viikon aikana lukenut jotain jääkiekkonettilehteä, joka erikoistui meidän sarjamme. Joten tietenkin siellä oli ilmoitusluontoinen artikkeli Pronssijoen Hiekan väliaikaisesta varamaalivahdista. Se oli joku poika, jota en tuntenut pahemmin, mutta hän oli vasta 16. Kai. Tai täyttäisi tänä vuonna 17, eli periaatteessa oli minua vain vuoden nuorempi. Joka tapauksessa nuori tyyppi. Kommenteissa oli sitten keskitytty valittamaan minusta, sillä artikkelissa mainittiin loukkaantumiseni johtuneen ratsastusonnettomuudesta.

"No on kyllä typerää käytöstä, jos tuolle tasolle on päässyt pelaamaan, niin pitäisi kyllä sitten olla siitä kiitollinen eikä lähteä kokeilemaan onneaan vieraassa lajissa. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, ja tässä tapauksessa ura. Hiekan olisi muutenkin pitänyt alunperinkin tarjota sopimusta jollekkin taidokkaammalle miehelle, joka ottaisi tämän pelin tosissaan, eikä tekisi mitä tahansa hormonit määräävät. Jo viisitoista vuotta olen seurannut tätä joukkuetta, ja kertaakaan en ole ollut pettynyt maalivahteihin, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Mihin tämä maailma on menossa?"

Kiva juttu, nimimerkki "Raimo_1963", mutta näin vain huomautuksena, minä olen ratsastanut pidempään kuin sinä olet seurannut tätä joukkuetta, joten en ollut kokeilemassa onneani vieraassa lajissa. Sinun sen sijaan kannattaisi kokeilla onneasi aavistuksen misogynistisiesi kommenttiesi peittämisessä paremmin. Ja jos Raimo_1963 ei tiennyt, isäni oli edustanut Irlantia kahdesti Olympialaisissa, kerran voittaen hopeaa kentästä, ja toisen kerran ollen top kahdessakympissä. Ja äiti oli voittanut kolmesti kouluratsastuksen SM-kullan. Tekstasin säännöllisesti yhdelle Englannin tunnetuimmista junioriesteratsastajista. Eikä lähteä kokeilemaan onneaan...


Toisaalta kommenteissa oli jotain perääkin. Olin abivuodella lukiossa, mutta tämän metsäseikkailuni johdosta kiitin onneani, että nyt oli kirjoitettavana vain kaksi. Keväälle kun oli pari enemmän. Minulla oli nuori kilpahevonen kontollani, jonka kanssa oli suuret (ja ennen kaikkea täysin mahdolliset) suunnitelmat, jonka kanssa olisi tarkoitus kilpailla miltei joka toinen viikko. Ja minulla oli siihen päälle seitsemät treenit viikossa, plus pelit, joista osa saattoi olla toisella puolella Suomea. Olin pulassa ajankäyttöni kanssa. Jotain pitäisi jättää pois. 


Istuin lämmittelyjen aikana valmentajien kanssa, keskustellen vähän suunnitelmia sun muita. Lippiksen lipan alta näin minun sijaiseni, ja poikaraukka näytti kauhistuneelta, kun hän näki minut vesipullojen luona. Hymyillessäni tuolle rohkaisevasti hän näytti edelleen kauhistuneelta, hieman punaisemmalta kuin aikaisemmin, ja kääntyi salamannopeasti pois. Muutama joukkuekaverini virnuili minulle ja poikaraukalle, enimmäkseen kyllä poikaraukalle ennen kuin luistelivat tervehtimään minua. Minä en olisi saanut astuakaan jäälle, mutta kyllä minut laskettiin halauksesta jäälle, kun jouduin ringissä tapahtuneen "kierrätetään ja halataan Alanaa" keskelle. 


Peli oli juuri alkamassa, kun jo aikaisemmin mielessäni pyörinyt kysymys palasi mieleeni. Hevoset vai jääkiekko? Kumpaan keskittyä, ja kumpi siirtää taka-alalle? Jääkiekosta minulle maksettiinkin, ja se oli minulle tärkeää. Mutta kyllä Faekin oli tärkeä. Supertärkeä. En minä voisi ikinä edes ajatellakaan siitä-

Pillin viheltäessä ja kiekon pudotessa maahan hevoseni kuva haihtui salamana mielestäni.

[Pujo]

Jeesuksen mysteeri - päivä maatilalla

Työpäivä alkoi maatilalla tavallisesti. Tunsin, kuinka vasta-ajettu nurmikko tuoksui nenääni päältäajettavan ruohonleilkurin ratista. Hurr hurr, sanoi leikkuri, kun olin viimeistelemässä ruohokaistaletta. "Kestä vielä hetki, rakkaani", sanoin ruohonleikkurille taputtaen sen konepeltiä. Sain kuin sainkin nurmikon ajettua loppuun ilman bensan loppumista, joten hymyilin. Ainahan siitä tuli hyvä fiilis, kun ei tarvinnut lopettaa herkkää ruohonajoa kesken kaiken.

Kun tulin ulos autotallista, päätin käydä kanalalla tarkistamassa munatilanteen. Nappasin samalla kanarehua mukaani, sillä oletettavasti sitä olisi tarve lisätä hieman. Kanalalle saavuttuani, tunsin aivastuksen hiipivän nenääni. Astelin kanalan ovelle koko ajan valmiina aivastamaan, mutta aivastusta ei tullut. Oli varmasti aikamoinen näky, kun avasin oven silmät sirrissä, kasvot melkein rullalla ja suupielet missä sattuu. Vihdoin pääsin pinteestä, kun aivastin juuri kun suljin kanalan oven. Suunnistin kanojen ruoka-alueelle ja kaadoin rehua maahan. Kaikki viisi kanaa, plus komea kukko saapuivat heti paikalle. Hetkinen. Viisi kanaa? Katsoin kanoja epäileväinen ilme kasvoillani. Pahvi, Turbo, Sohvi, Ahven, Tohveli... Missä Jeesus on? Ajattelin, että se olisi orrella, joten kurkkasin koppiin, mutta kanasta ei näkynyt merkkiäkään. Olin hämilläni. Katsoin uudestaan ruoka-alueelle siinä toivossa että Jeesus olisi luikahtanut sinne samalla kuin kurkkasin koppiin, mutta ei. Ei jälkeäkään.

Kulmat kurtussa mietiskellen poistuin kanalasta. Oliko Jeesus karannut? Mutta miten?
Hetkinen. Aivastus... Ehkä Jeesus oli livahtanut kanalan ovesta ulos samalla kun olin taistellut aivastusta vastaan! Olinpa ollut huolimaton. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin alkaa etsimään. Katselin heti ympärilleni, mutta en nähnyt kanaa missään. Mutristin suutani ja aloin kävelemään rauhallisesti kanalan ympärillä. Kun Jeesusta ei näkynyt, laajensin etsintöjäni koko pihapiiriin.

-

Mutta mikään ei tuottanut tulosta. En ymmärtänyt, miten yksi kana voisi kadota kuin pieru Saharaan. Aloin jo pikku hiljaa myös huolestua. Päätin mennä päärakennukseen kertomaan Marjalle, mitä oli meneillään. Löysin Marjan keittiöstä tekemässä ruokaa.
"Marja", aloitin kysyvästi. "Jeesus on kateissa". Marja katsoi huolestunutta ilmettäni ensin hämillään, mutta sitten huvittuneena. "Jeesus? Ai nii se kana! Mie jo hetken luulin että oot kääntyny kristinuskoon", Marja vastasi nauraen ja jatkoi virnistäen, "kyllä se Jeesus jostain löytyy. Ei meiän kanat oo pihapiiriä kauemmaks ikinä karannu". Hän kääntyi ja raotti uunin luukkua. En voinut uskoa silmiäni. Uunissa oli... kana paistumassa?! Hätkähdin ja naurahdin vaivaantuneesti. Tunsin kylmän hien kohoavan ja lähdin pois keittiöstä. Olin hätääntynyt. Kävelin suoraa päätä ulos. Hengitykseni oli muuttunut raskaaksi, ja silmäni olivat järkytyksestä pyöreät. Ei kai Marja ollut kokannut Jeesusta?! Hölkkäsin kanalalle vilkuillen alati ympärilleni. Jeesusta ei vieläkään näkynyt missään.

Tallustin ympäri pihapiiriä miettiessäni kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, mitä Jeesukselle olisi voinut tapahtua. En halunnut menettää toivoani, joten päätin sinnikkäästi jatkaa etsintöjäni.

-

Päivä oli jo päättymässä, eikä Jeesusta ollut vieläkään löytynyt. Turtuneena ja lannistuneena raahustin omaan mökkiini. Tein iltatoimet ajatellen vain Jeesusta. Yksinäinen kyynel vierähti poskelleni, kun rojahdin sänkyyn. Olin menettänyt toivoni. Tietenkin Marja saisi tehdä omilla kanoillaan mitä lystää, mutta olin silti katkera. Painoin päätäni syvemmälle tyynyyn ja niiskutin nenääni. Aloin vaipua surulliseen uneen.
Jeesus...

-

Kot ko-toot
Kot ka-poot
Pot
Kot kot

!!!

Hätkähdin hereille. Haukoin henkeäni.

Pot po-kot

Kana? Kana!

Ponkaisin sängystä ylös ja näin... Näin Jeesuksen kotkottamassa muovipussille. Olin hyvin yllättynyt. Kasvoni kääntyivät sekunnissa hymyyn, ja aloin nauraa hervottomasti. Istahdin sängylle äimistyneenä. Mitä ihmettä Jeesus teki mökissäni!? Ehkä se oli tullut kissanluukusta sisään...
Nousin sängynpäädystä ja astelin kanan luokse. Ensin se nokki muovipussia, jonka jälkeen se käänsi tummat, arvoitukselliset silmänsä puoleeni. Jeesus nyki päätänsä kuin ihmetellen, miksi seisoin siinä. Pudistin päätäni huvittuneena. Oli aika viedä Jeesus takaisin kanalaan.

Jeesuksen paluumatka sujui yllättävän helposti. Ilmeisesti sillä oli ollut nälkä, kun se räpiköi puoliksi itsekseen takaisin kanalalle. Olin kantanut sitä käsissäni osan matkasta, mutta lopulta sujui helpommin, kun vain laskin Jeesuksen maahan. Raotin kanalan ovea ja Jeesus meni heti rehun luokse nokkimaan. Katselin hetken kanoja hymyillen, vieläkin hämmästyneen huvittuneena.
Palasin takaisin mökilleni, valmiina tekemään itselleni aamiaista. Kävin petaamassa sänkyni, kun huomasin jotakin. Lattialla oli vaatekasani, ja vaatekasan päällä oli... Kananmuna?

En voinut kuin nauraa.

[Pujo]

X.9.2016 - +358 50 6** ****


Olin saanut puhelinsoiton.
Olin poistanut hänen numeronsa yhteystiedoistani, mutta muistin vieläkin tuon numeroyhdistelmän ulkoa.
Ahdistuksen aalto kiiri lävitseni.

Sysäsin tunteen syrjään ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

-

Kolme päivää myöhemmin puhelimeni soi ollessani tallilla. Katsoin ruutua ja näin saman numeron kuin kolme päivää sitten. Kaikki pysähtyi heti. Painoin punaista luuria hätääntyneenä, mutta sitä minun ei olisi kannattanut tehdä.
Puhelin alkoi soimaan heti uudestaan. Se soi ja soi. Hän tiesi, että olin huomannut. Ahdistukseni vain kasvoi ja kasvoi, ja kehoni tuntui raskaalta. Jalkani ja käteni valahtivat kylmiksi, ja päässäni pyöri. Kiirehdin vessaan välttäen katsekontakteja. Toivoin, ettei kukaan ollut nähnyt.

Istuin vessanpöntön kannen päällä keho jännittyneenä. Puhelin soi taas. Annoin sen soida. Ahdistuksen kyyneleitä alkoi kohota silmiini, kun tuijotin näyttöä. Puristin silmäni kiinni. Ei.
En voinut nyt itkeä.

Suljin puhelimen.

Hengitin väristen sisään ja ulos. Tungin puhelimen housujeni taskuun ja nousin seisomaan. Sydämeni hakkasi lujaa. Katsoin itseäni peilistä ja huomasin itkuiset kaavoni. Vihasin tätä näkyä. Käänsin pääni lavuaaria kohden ja repäisin seinästä käsipyyhepaperin. Siirryin pois peilin ääreltä ja niistin nenäni. Puristin hetken paperia kädessäni ja heitin sen roskakoriin. Suljin silmät ja hengitin sisään. Halusin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Astuin ulos vessasta. Halusin pois tallilta. Onneksi olin hoitanut jo Darlin. Kävelin suoraa tietä ulos polkupyöräni luokse. En viipyillyt lainkaan, vaan lähdin tallipihasta salamannopeasti.

[rena]

Ikävöintiä

Päiväkirja1

Rakas päiväkirja…
En jaksaisi enään järjestellä muuttolaatikoita, vaikka puolet tavaroistani jäi isälleni, purettavaa oli ihan sikana. Oma kirjakokoelmani, nuotteja, viulu, viulun huoltotarvikkeita ja tottakai muuta pikkusälää.
Jokainen laatikko pienessä huoneessani on jo nyt täynnä, pikkusiskollani on kaksi kertaa isompi huone kuin minulla. Ja hän sai sen perusteella että `mun lelut tarvii enemmän tilaa´, voin mäki hankkii jonkun Schleich-kokoelman jotta saan suuremman huoneen ;-;.
Oon yrittänyt soittaa iskälle aika monta kertaa muuton jälkeen, mut se ei vastaa. Iskä on varmaan taas revenny juomaan, oma vikansa ku hääti meijät pois sillain.
Mulla on myös ikävä parasta ystävääni, Millaa. Sain Millallta ekan kirjeen eilen, kotona kaikki oli ihan semi hyvin. Tallilla on kuulemma nykyään hiljaista, kun mä en ole siellä touhuamassa koko aikaa.
Ja tottakai ikävöin suklaan ruskeaa Taunoa, Tauno on lempiponini. Se on eloisa mutta kuulevainen vanhus, tekisi mieli palata kotiin.

Mutta perjaatteessa on ehkä aika kääntää uusi sivu elämässä, saan varmaan uusia kavereita, jos en koulusta niin sitten tallillta. Tallilla olen tavannut pari ihan mukavaa tyyppiä, varsinkin yksi tyttö nimeltä Salli. Uskon että meistä voisi tulla ihan semi hyvät kaverit. Mutta mun pitää nyt lukea enkun sanakokeeseen.

Hyvää yötä päiväkirja…

[Pujo]

Runo Venuksesta


Marjal ja Vesal se maatila ompi
Kaunis ku kortti tuo pirtin portti

Portil sie joskus voit kissan nähhä
Se kissa ei vierasta paljoa sähhä

Kissa o karski ku naapurin Matti
Ja suur ku mikäki Goljatti!

Jos sie hämmästyt kissan nimmee-
No se on vähä pimmee mut äläpäs viel mee

Ojennappa kissalle kähes ja silitä
Voit iha yllättyy ku on nii siliä

Kyl Venuksel o korein oranssi turkki
Jopa naapurin Matti se mehästä kurkki!




////vielä selvennykseksi sanottakoon, että Venus on suuri oranssi kollikissa, norjalainen metsäkissa rodultaan. piirrän siitä kuvan joku päivä ;----)

[rena]

Uusi toivo

Seison musiikkiopiston edessä viuluni kanssa, odottaen että äitini hakisi minut kotiin. Huokaisen pitkästymisestä, katsahdan kelloon. 18.46, äiti on 16min myöhässä.
-Moi, soitit tosi hyvin tänään, joku sanoi vieressäni.
Katson vierelleni, siinä seisoo noin 167cm pitkä tumma hiuksinen poika. Hänellä on tumman ruskeat silmät, ja tuuhea tukka. Poika kantaa kitaralaukkua selässään.
-Ööh, kiitti. Salakuuntelitko vai? En muistaakseni treenaa kitaristien kanssa, sanon.
-Noh, mä oon myös pianisti, ja kyllä salakuuntelin. Kukaan ei oo koskaan soittanu viulua yhtä hyvin kun sä noissa tiloissa, poika sanoo imarrellen.
-Noh, kiitos, sanon ja naurahdan.
-Mä olen Jesse, poika sanoo ja ojentaa kättään.
Tartun hänen käteensä ja sanon:
-Mä oon Rena.

Hymyilimme toisillemme, kiusallinen hiljaisuus uhkaa laskeutua päällemme.
-Ööm, musta tuntuu että mun äiti on unohtanu et mut pitää hakea. Joten haluutko mennä vaikka kaakaolle tonne läheiseen kahvilaan? Kysyn Jesseltä.
Hän nyökkää myöntävästi, lähdemme kävelemään kohti kotoisaa kahvilaa.
-Etkös sä oo B-llä, Jesse kysyy minulta.
-Juu, entä sä, kysyn.
-A-lla, aattelin vaa ku näytit tutulta, Jesse vastaa.
Ylitämme suojatien, ja sitten edessämme on kaivattu kahvila. Kävelemme sisään, istumme nurkkapöytään ja tilaamme kaakaot.

Aika kuluu siinä jutustelussa, pian kello on 19.30 ja päätän että minun pitäisi soittaa äidille että hakisi minut täältä.
-Noh, kiitti seurasta, mutta musta tuntuu että mun pitäis lähtee kotia kohti. Ku huomenna on kuitenkin kouluu ja sillain, sanon Jesselle.
-Aa, kello onki jo noin paljon. Mutta me nähään sitte huomenna? Jesse kysyy.
-Juu, nähään huomenna, sanon ja hymyilen hieman.
Nostan viuluni ja lähden paikalta, näpyttelen äidille viestin:
”Moi, tuutko hakemaan mut siitä musiikkiopiston lähellä olevasta kahvilasta?? ”

Jään odottamaan suojatielle yksin, aurinko on alkanut laskemaan taivaan rantaan. Aloin selaamaan Jessen insta-titliä jonka nimen hän oli minulle antanut. Ja huomasin äskettäin lisätyn kuvan auringon laskusta, ja kuvatekstin ”Uusi tuttavuus, uusi toivo”
Hymyilin, pian äitini harmaa volvo kaarsi tielle ja pysähtyy eteeni. Vein viulun takapenkille ja itse menen etupenkille äidin viereen.
-Anteeks kun unohin hakee sut, jouduin jäämään vähä ylitöihin, Äiti selittää anteeksi pyytävänä.
-Ei se mitään, sanon ja hymyilen Äidille.
-Noh, mitä teit odottaessa, Äiti kysyy.
Ajamme kohti kotia, moottorin ääni kuulostaa kotoisalta kaiken vieraan keskellä.
-Kävin vaan kaakaolla, sanon ja hymyilen itsekseni.

[Alana]

Keskustelujen kermaa
(eli vanhoja alanan salakuvaussessioita a la johannes)

"Ahhahaha Alana miks näytät noin hämmentyneeltä?"
"Mä oon hämmentynyt."
"???"
"Mitä sä teet?"
"Mä venyttelen. Eksä muka näe?"
"Sä näytät valaalta joka nuolee juomapulloaan. Ei toi ees auta mitään what even Johannes älä ole ällöttävä."
"...."
"Älä tee tota."
"( ͡° ͜ʖ ͡°)"
"..."
"( ͡° ͜ʖ ͡°)"
"Miks mä oon sun kaveri."

[Pujo]

Kuumepäivä numero yksi


Kun heräsin aamulla kello seitsämän aikaan järkyttävään janoon, oloni oli kuin koomasta nousseella. Huulet kuivina ja kuoleman maku suussa keräsin itseni keittiöön. Otin lasin astiakaapista ja täytin sen vedellä. Huuhdoin suuni jonka jälkeen otin jääkaapista appelsiinimehupurkin. Mehua juodessa istahdin tuolille ja räpsytin hitaasti silmiäni. "Ugh", oli fiilikseni sekä henkisesti että fyysisesti. Nappasin buranan ja päätin valmistaa jotain pientä purtavaa. 

Hieman myöhemmin kuulin ulko-ovelta koputuksen. Se oli Marja, joka kävi tuomassa minulle lämmintä kasvissosekeittoa. Otin keiton kiitollisena vastaan sillä näkkileipä ei ollut paljoakaan auttanut nälkään. Söin ja juttelimme hetken niitä näitä, kunnes Marja lähti pois. Pian Marjan lähtemisen jälkeen minulle saapui uusi vieras kissanluukusta - se oli Venus, joka tuli kerjäämään herkkupaloja. Hymyilin ja otin laatikosta herkkupussin, josta annoin muutaman kissalle. Se jäi kiehnäämään jalkoihini. Rapsuttelin sitä hetken.
Päätin hieman rentoutua ja lukea kirjaa sängyssä. Venus tuli viereeni kehräämään ja lämmittämään reittäni. 

[Alana]

Lenkki - 14.9.2016

Se oli yleisesti tunnettu fakta, että juokseminen teki paremmalle tuulelle. Varsinkin jos nautti lenkkeilystä. Minä en ollut päässyt edes juoksemaan pitkään aikaan. Hallavassa nyt olin käynyt kuluneen viikon aikana neljästi, mutta silloinkin olin ottanut todellakin iisisti. Mutta urheilemaan olisi pitänyt päästä jo kauan sitten -ainakin omasta mielestäni.

Niinpä olinkin yhtä hymyä sitoessani juoksukenkiä jalkaan keskiviikkona. Olin pärjännyt koko eilisen päivän ilman särkylääkkeitä, ja tasaisena jumputuksena jatkunut päänsärky oli viime päivien aikana vähentynyt hieman vähemmän jumputtavaksi. Ja oksentanutkin olin viimeksi viikko sitten, joten sen kunniaksi palkitsin itseni lenkillä. Ihan lyhyellä vain, tämä olisi tasan 3.7 kilometriä. Ja ottaisin rauhallisesti. Yleensä lenkkikumppanini valittivat vauhdista, menin kuulemma liian kovaa. Siihen olin kerran todennut, ja tulisin aina vastaisuudessakin toteamaan "I don't go for jogs. I go for runs. Mä juoksen". Menin automaattisesti kovaa. En mitään pikajuoksija kovaa tai edes maratooni kahdessa tunnissa -kovaa, mutta aina lenkillä minä oikeasti juoksin.

Ja niin juoksin tänäänkin. Juoksin sen 3.7 kilometriä niin kovaa kuin pystyin tässä kunnossa, ja melkein leijailin koko matkan. Juoksu tuli niin luonnostaan, vaikka aikaa menikin kahdeksan minuuttia enemmän kuin yleensä. Normaalisti olisin ollut pettynyt tulokseen, mutta nyt se aiheutti vain iloisen huuman.

Tästä se taas lähtisi. Nousisin taas. Odottakaa vain.

[Pujo]

Kuumepäivä numero kaksi


Joko Venus oli parantajakissa tai sitten aloin muuten vaan paranemaan. Oli minulla silti vielä hieman kuumetta, mutta oloni oli paljon parempi kuin eilen. Makoilin sängyssä ja katselin kattoa mietteliäänä. Olin unohtanut että edes omistin puhelimen.

Aloin hyräilemään Bulgarialaista kansanmusiikkia hiljaa ja käheästi, kunnes naurahdin ja totesin ettei siitä tullut yhtään mitään. Sen sijaan kaivoin kanteleeni esiin. En ollut soittanut sitä vähään aikaan, mutta sormeni osasivat heti liikkua kielillä. Soitin päämäärättömiä melodioita jotka olisi voineet jatkua ikuisuuksiin.

[carrie]

"SIIS TEIT MITÄ?"
"Kutsuin sua vahingossa tyttöystäväks. En keksiny siinä kohtaa muutakaan." Jimi hymyili kultaisesti ja leikki samalla mun kulmakorulla. Oltiin jälleen päädytty samaan osoitteesseen.
"Voi kristus. Ei sellasta tapahdu vahingossa." Huokailin enkä voinut olla muistelematta ensimmäistä kohtaamistamme.

Jimi oli ilmestynyt työpaikalleni rikkinäisen skootterin kanssa. Kuulemma pomon poika tai jotain. Mulla oli siinä ylimääräistä aikaa koska en duunaillut minkään autoja pienenempien koneiden kanssa. Jimi oli pyörinyt korjaamolla ja pysähtynyt mun mersun eteen. "Onpas siinä komee mese. Myytävänä?" Hiivein hiljaa pojan taakse. "Ei, mut saat ajella sillä jos haluat."
Pari tuntia me vaan ajeltiin ympäriinsä, ketjupoltettiin ja kuunneltiin musiikkia mun, no vaatimattomasti, pirun hyvistä kajareista. Käännyttiin moottoritielle ja Jimi polkaisi mun meseraukan 120 tuntivauhtiin. Vauhti tuntui uskomattoman hyvältä. Kun käännyttiin korjaamon pihalle Jimi alkoi virnuilemaan oudosti. Pojan parkeeratessa autoni se suuteli minua kovasti. "Kiitos prinsessa."
Illalla sain viestin "tuu mun kämpille pitää hauskaa, prinsessa." Ja osoite. Mistä se repi mun numeron?
Kun pääsin oikeaan paikkaan oli herra jo avannut ekan tölkin. "Mul ei oikee toi alkoholi nouse enää..." Selitin puoli nolona. "Ei se mitään, ota noita." Jimi ojensi jonkin reseptilääke purkin. Kaikki sen pillerin jälkeen on sumua.

Sitten oli tietysti tämän aamuinen... Olin edellisenä iltana päätynynt Jimille omien kavereideni seurassa. Mutta miksi se seurasi minua tallille? Tiesin ettei siitä seuraa kuin ongelmia. Mutten voinut pysyä erossa. Mitähän tästäkin seuraisi?

[rena]

100% PONITYTTÖ

Melkein pompin innosta, samalla kun kävelen kohti postitoimistoa, koska minun pitäisi hakea pakettini postista, jossa olisi uusia vaatteita ja ratsastustarvikkeita.
Aurinko paistoi, tänään oli ehkä paras päivä muuttoni jälkeen. Koulussa olin hengannut uuden ystäväni kanssa, ja aloitimme tekemään esitelmää saturnuksesta. Sitten kun tulin kotiin sain uunituoreita pullia, vitsit oli muuten hyviä. Ja nyt olen hakemassa pakettia, jota olen odottanut aivan liian kauan. Astun postitoimiston ovista sisään, ja tunkkainen haju saapuu nenääni. Varmaan ilmastointi rikki. Astelen tiskille hakemaan pakettia, odotan vuoroani kärsivällisenä.
Ja vain hetki sen jälkeen seison ulkopuolella iso paketti käsissäni, into ja jännitys valtaavat minut täysin. Olisi tehnyt mieli repiä paketti jo auki siinä saman tien, mutta päätän kumminkin odottaa kotiin asti. Hölkkään puolet matkasta kotiin, ja juoksen portaat ylimpään kerrokseen. Kaivan avaimen taskustani ja avaan narisevan oven.

-Moi, oon kotona, huikkaan äidille.
Jätän kenkäni eteisen nurkkaan ja kiiruhdan huoneeseeni, pamauttaen oven kiinni perässä. Heitän paketin sängylle ja otan pöydällä olevasta penaalista sakset, leikkaan paketin auki ja vedän ekana ulos liilan vetoketjullisen hupparin, jonka selkämyksessä lukee vaaleanpunaisilla pölkkykirjaimilla:
”100% PONITYTTÖ”.
Vedän hupparin päälle ja kiiruhdan katsomaan itseäni eteisen peilistä.
-Tä on aivan ihana! Melkein huudan eteisessä.
-Mikä ny noin hienoo muka on, siskoni Minka kysyy olohuoneesta.
Minkalla on juuri menossa ehkä pahin murrosikä vaihe, mikä on niin rasittavaa.
-Mun uuet vaatteet tuli just postissa, sanon siskolleni ja menen takaisin huoneeseeni.
Istahdan sängylleni ja otan paketista seuraavan vaatekappaleen, eli uudet ratsastushousut.
Ne ovat tummanruskeat ja ne istuvat täydellisesti, sitten paketista löytyi pari T-paitaa ja college-housut. Ja tottakai, asia jota olin toisiksi eniten odottanut, eli liila-pinkki riimunnaru Astalle.
Sain viestin Jesseltä:

Jesse: Moi, pääsetkö Skypettää
Rena: Oota hetki, meillä on iha just ruoka(pinaattikeittoa). Tuun sen jälkeen
Jesse: Okei
Rena: Pitikö meijän treenata sitä enkkua tänään?
Jesse: Näh, en jaksa
Rena: Ite sanoit että sun pitäis harjotella!
Jesse: Möö, en mä osaa, eikä jaksa.
Rena: Voi ressukkaa, jos ei ehitä tänään. Nii katotaan huomenna koulun jälkeen.
Jesse:Jos on pakko ;-;. Hyvää ruokahalua =)
Rena: Kiitos -_-

Laitan puhelimeni laturiin ja menen keittiöön, Äiti ja Minka istuivat pöydässä jo.
-Noh, mites Renan päivä on mennyt? Äiti kysyy minulta.
-Iha mukavasti, koulussa aloteltiin yhtä esitelmää ja sillain, kerron Äidille.
-Sehän mukavaa, entä sinulla Minka?
-Iha ok, mut mä haluun uusii vaatteita, Minka valittaa.
-Juurihan sinä sait kasan uusia vaatteita, Äiti vastaa kyllästyneen kuuloisena.
-Mut haluun lisää ja., Minka yrittää jatkaa, mutta Äiti keskeyttää puheen ja sanoo:
-Kulta pieni, kaikkeen ei vaan ole varaa nyt.
Minka hiljenee ja pyörittää ruokaa lautasellaan, Äiti näyttää väsyneeltä. Hän tekee kahta työtä nyt samaan aikaan, maksaakseen lainan jonka hän otti tätä asuntoa varten.
-Mä saan varmaan sen väliaikaisen paikan kahvilasta, mutta jos pärjään hyvin niin se vois varmaan olla ihan pysyväkin ratkaisu, sanon hiljaisella äänellä.
-Voi minun rakkaat tyttöni, Äiti sanoo ja katsoo meitä lempeillä silmillään.
Söimme ruuan loppuun, keskustellen Astasta ja joistain Minkan uusista kavereista.

Kun olin valmis, menin huoneeseeni ja otin tietokoneeni pöydältä. Menin sängylle istumaan, ristin jalkani syliini ja näppäilin koneelle salasanani. Avasin skypen, tarkistin äkkiä pienestä pelistä joka oli pöydälläni että hiukseni olisivat hyvin. Sitten soitin Jesselle videopuhelun.

-Moikka, Jesse sanoo hymyillen.
Hän on varmaan omassa huoneessaan, video kuvasta päätellen.
-Morjens, mitäs teet, kysyn häneltä.
-Luin vähän hissaa, olikos hyvää keittoa, Jesse sanoo naurahtaen.
-Tottakai, sanon ja irvistän Jesselle, jatkan puhetta:
-Ne mun uudet vaatteet tuli postissa, siis se huppari on aivan ihana, sanon aivan tohkeissani.
-Rauhotu 100% ponifani, eikös siinä niin pitäny lukea, Jesse sanoo hymyillen vinoa hymyään.
-Juuri niin siinä lukee, sanon yllättyneenä.
-Tuutko sinne konserttiin ens viikolla, kaikki meijän ikäluokasta tulee sinne, Jesse kertoo.
-Kyllä mä kai tuun, mut mulla ei oo mitään päälle pantavaa, sanon harmistuneena.
Siis oikeasti minulla ei ollut mitään päälle pantavaa, minulla oli vain yksi mekko. Mutta se on liian räikeä niin juhlalliseen tilaisuuteen.
-Noh, etköhänsä jotain kivaa löydä, jos et löydä mitään. Lainaa jotai mun siskolta, siis Annalta. Etteks te oo aika saman kokoset? Jesse kysyy.
-Ollaan me varmaan suurinpiirtein saman kokoset, sanon naurahtaen.
-Sehän on aivan mahtavaa, Jesse tokaisee hymyillen.
-Mut hei, eikös meijän pitäny treenata sitä enkkua? Kysyn virnisäen,
-Onks iha pakko, en haluu, Jesse anelee.

[Pujo]

!||||Teksti sisältää rajua kielenkäyttöä||||!


Oudot unet saavat meidät tekemään outoja asioita.


Heräsin aamulla siihen, kun pääni seivästettiin viikatteella.

Siristin silmiäni ja ravistin päätäni vetäessäni henkeä sisään tukkoisesta nenästäni. Olipa siinä uni. Katsoin kelloa ja se näytti melkein kahdeksaa. Ei huvittanut makoilla enää sängyssä, joten nousin ylös samantien haukotuksen saattelemana.
Minulla oli kummallinen olo - mikä saattoi johtua toiminnantäyteisestä unesta. Tuntui siltä että tänään pystyisin mihin tahansa. Oman pään seivästyminen viikatteen terään ei toki lähtökohtaisesti olisi varmaankaan kaikista voimauttavinta... Mutta uni oli uni.
Aamiaismysliä syödessäni fiilistelin adrenaliinivirtausta heiluttaen lusikkaa kuin miekkaa kuunnellen samalla glitch mobia. Hyvä fiilis teki ihmeitä. Kun puhelimeni kolahti lattiaan vaatteiden penkomisen seurauksena, en säikähtänyt. En ajatellut niitä ahdistavia asioita, joita olisin varmasti ajatellut jos puhelin olisi kolahtanut lattiaan edellisinä päivinä. Tänään tuntui siltä että halusin kohdata ongelman ja lopettaa sen. Nappasin puhelimen määrätietoisena taskuuni ja marssin ulos.

Kävelin jonkin aikaa, kunnes tulin syrjässä olevalle pienelle ja vanhalle sillalle, joka ylitti noin kaksi metriä leveän purovirtauksen. Pysähdyin sillalle ja kaivoin puhelimen esiin lainkaan epäröimättä. Tuntui melkein jo siltä etten ollut oma itseni, sillä toimin niin määrätietoisesti. Siinä minä kuitenkin seisoin ja avasin puhelimeni. Näppäilin PIN-koodin. Avasin suorinta tietä puheluhistorian ja painoin numeroa, joka oli soittanut minulle monta kertaa.
+358 50 6** ****. Puhelu tuuttasi vain kerran.
Toisesta päästä kuului ensin hidasta ja tyytyväistä naurua. "Sä soitit! Ihan vitun mahtavaa. Tulitko järkiis huora? Tajuutko kui vitun paljon mä oon yrittäny saada suhun yhteyttä?"
"Lakkaa ottamasta yhteyttä muhun. Mä sanon vielä kerran että sun pitää lopettaa tää koska mä en aio antaa sulle ikinä enää yhtään mitään" Vastasin takaisin kylmän tasaisella äänellä.
"Älä viitti. Sä tiedät miten paljon mä tykkään susta. Missä sä oot. Mä aion löytää sut perkele", hän vastasi siirtyen huvittuneesta aggressiiviseksi.
"Sä et löydä mua. Painu helvettiin", vastasin korottaen ääntäni
"Vitun homo!" kuului huutava ääni toisesta päästä jatkaen, "Mä löydän sut ja mä aion vittu kuristaa sua niin että anelet polvillas".
Suljin silmäni ja sanoin samalla kylmällä äänellä, "Mä en pelkää sua".
Kuulin epämääräisiä, vihaisia sanoja ennen kuin lopetin puhelun.

Ja sitten se iski. Vapisin yhtäkkiä kuin haavanlehti tuulessa ja puhelimeni putosi vahingossa puroon. Suustani pääsi epäuskon naurahdus joka muuttui raskaaksi hengitykseksi. Oli pakko kyykistyä alas. Otin tukea sillan kaiteesta ja käännyin istumaan nojaten kaiteeseen. Tuijotin eteenpäin shokissa ja yritin parhaani mukaan tasata hengitykseni. Tunsin itkun poltteen nenässäni mutta en itkenyt. Käteni olivat kylmät ja kohmeiset.
Mitä oli juuri tapahtunut? Olin... tehnyt jotain todella rohkeaa. Mutta samalla jotain todella pelottavaa.

[Alana]

"Pysykää nyt hetki paikoillaan, tästä tulee hieno kuva instaan" - 20.9.2016

Askel positiiviseen suuntaan. Oikeastaan enemmän liuku oikeaan suuntaan, sillä pääsin viimeinkin jäälle pienen sairaslomani jälkeen. Tai, noh, pienen ja pienen, olihan putoamisestani jo kuukausi. Ajatella... En ollut pelannut jääkiekkoa tai ratsastanut kuukauteen. Hullua. Minä kun olin tottunut siihen, että koko ajan oli treenaamassa ja kiirehtämässä seuraavaan paikkaan. Kun olin viikko sitten suoriutunut lenkistäni kunnialla, olin sen jälkeen juossut joka aamu ja ilta, ja aika pitkiä matkojakin. Edellisiltana lenkki Wrachin kanssa venyi kymmenen kilometrin mittaiseksi, mutta ihan puolivahingossa vain.

Mutta tänään oli suuri päivä. Minä menisin treeneihin. Vihdoinkin. Ja ensimmäinen pelini tulisi olemaan kahden viikon päästä, ehkä aikaisemmin jos kaikki sujuisi hyvin. Nyt en tulisi näissä treeneissä tekemään kaikkea, sillä valmentajat halusivat, että ottaisin rauhallisesti näin alkuun, mutta kyllä minä olisin huomiseen salivuoroon tulossa tekemään ihan töitä. Ja kunnolla. Minulla oli tavoitteena pystyä kyykkäämään oman painoni verran useammin kuin kolmesti vuoden loppuun mennessä, eikä se tavoite ollut enää kaukana. Toinen tavoite olisi päästä naisten maajoukkueeseen ensi keväänä, mutta se oli vähän kaukaa haettua. Eikä minulla kyllä riittäisi aikakaan mihinkään mm-kilpailuihin kun Faetakin pitäisi treenata. Mutta kyllä minä saisin asiat järkättyä ennen pitkää. 

Nyt en kuitenkaan keskittynyt tulevaisuuteen, vaan nykyhetkeen, ja nautin luistelemisesta täysin rinnoin. Kohta pääsisin myös ratsastamaan. Ja sitten olisi kaikki taas hyvin.

     @alanagwyln back at it with my meditating brothers @joh.h.9 and @ba_nguyen <3
          Kommentit: 
          @joh.h.9 meditointi on tärkeää terveydelle
          @ba_nguyen sun kannattais kokeilla et olisit vähä vähemmän bitch (;
          @alanagwyln heitterit tullaan blokkaamaan!!!!!!!1!!1!1!!

[rena]

Wilman parhaat

Istumme Jessen kanssa toisen kerroksen oleskelu tilassa, ruokavälkkä oli alkanut juuri. Eikä kummallakaan ole nälkä kun ruokana on kolmen kalan kastiketta. Selaan wilmaa, olin saanut viime äikän tunnilta tsempin näköjään.
-Mulla taitaa olla vaan tsemppejä wilmassa, totean Jesselle
-Mulla taitaa olla vaan jotain häiriökäyttäytymis juttuja. Jesse sanoo.
Hän ottaa puhelimen taskustaan ja avaa wilman

-Esim jongleerasi perunoilla ruokalassa, hyppäsi ikkunasta ulos kesken matikan tunnin, säikäytti rehtorin luuranko puvussa. Sitten ehkä paras saavutukseni: myöhästyi tunnilta ja sanoi syyksi: portaat ei antanut mun tulla ylös. Jesse kertoi minulle ylpeänä.
Naurahdin ja ravistin päätäni huokaisten.
-Sähän oot taitava, siis miksi sä säikyttelet jotain rehtoria luuranko puvussa? Ja missä teijän matikan tunti ollaan pidetty jos vaa hyppäsit ikkunasta?! Kysyin.
Nauroimme, Jesse yritti selittää mutta eihän se onnistunut nauru myrskyn takaa. Näin meidän jokainen välkkä kului, nauramalla maailman typerimmille jutuille, mikäs siinä. Jesse on koulun se kuuluisin oppilas, kaikki ovat ihastuneet häneen ja kinuvat hänen seuraansa.
Kuulin tänään ystävältäni että koulussa kiertää huhu jonka mukaan minä ja Jesse seurustelisimme… Juu ei ehkä kuitenkaan.

-Muuten Anna kysy että haluutko siis lainata siltä sitä mekko konserttiin, Jesse kysyi.
Minua nolostutti lainata mekkoa ystäväni siskolta konserttiin, mutta tarvitsin jonkun mekon sinne. En valitettavasti voi mennä farkuissa ja hupparissa.
-Juu, millon voisin käydä teillä kattomassa sitä mekkoa? kysyn
-Anna sano että huomenna päivällä se ehtis, Jesse kertoi
-Okei, sanon ja hymyilen
Rehtori kävelee ohitsemme luoden pitkän katseen Jesseen, kun hän on mennyt ohi. Katsomme toisiimme ja purskahdamme järjettömään nauruun.

[Salli]

Näkki menomestoilla

Olin miettinyt Rikun kanssa aamulla ennen koulun alkua kuinka kauan kestäisi koululle bussilla ja kuinka kauan pyörällä. Päätimme ottaa kisan. Rikuhan ei varsinaisesti peruskoululla opiskellut vaan kävi amiksen kautta tekemässä muutamia kursseja siellä. Riku oli saanut siirron Pronssijoen Ammattikouluun ja opiskeli nyt toista vuotta amiksessa. Riku suostui tulemaan pyörällä ja minä bussilla. Sovimme, että Rikun täytyisi käyttää pyöräteitä suurimmaksi osaksi. Riku talutti pyöräänsä ja minä kävelin hänen vierellä. Lähtö tapahtuisi kun bussi pysähtyisi pysäkille. Riku istui jo valmiina pyörän satulassa ja katse tiiviisti bussin tulo suuntaan. Minä taas seison lähellä rotvallin reunaa ja pidin bussikorttia valmiina.
Kun bussi jarrutti kirskuen Riku polkaisi pyörän käyntiin ja lähti reippaasti eteenpäin. Minä hyppäsin ainoana pysäkiltä kyytiin ja leimasin kortin nopeasti. Riku viiletti jo kaukana edellä. Bussi lähti nytkähtäen liikkeelle ja minä istuin mahdollisimman lähelle ovea ja puristin tankoa minkä puolivälissä komeili punainen STOP-nappi. Tämä bussi menisi ihan koulun vierelle ja sinne oli vain kolmen pysäkkivälin matka. Olisin siis valmiina painamaan nappia.
Sumuinen aamu alkoi vähitellen selvitä, mutta viileä ilma tunki sisälle kolkkoon linja-autoon. Olin pukenut päälleni tavanomaiset vaatteet eli minulle ne tarkoittavat farkkuja, hupparia, sekä tennareita. Viileän ilman takia olin päättänyt laittaa hieman paksumman takin ja ottaa hanskat. Riku taas meni omalla tyylillään ja käytti tyylikkäitä vaatteita tai sitten ei ollenkaan tyylikkäitä. Tänään hän näytti kouluun lähtiessä aivan näkiltä. En tiedä miltä Näkki näyttää, mutta ajattelisin että Rikulta tänä aamuna.

Ensimmäiseltä pysäkiltä kyytiin astui mummo sateenvarjon kanssa ja köpötteli höpötellen istumaan käytävän toiselle puolelle. Vilkaisin häntä hymyillen ja hän vastasi hymyyni höpötellen. Hän kertoi, kuinka oli päättänyt lähteä käymään ystävättärensä luona ja kuinka leipoisi iltapäivällä pullaa. Vastailin hänelle lyhyesti ja pidin tarkkaan silmällä tietä. Toiselta pysäkiltä ei lähtenyt kyytiin ketään, mutta bussista jäi pois kyydistä pari keski-ikäistä toimistonaista. Minua alkoi hermostuttaa. Riku oli jo varmasti lähellä koulua. Meiltä ei ollut kuin kahdeksan minuutin matka jos meni ns. oikeita reittejä.
Puhelimeni värähti taskussa ja kaivoin sen esiin. Olin liittynyt vasta hetki sitten luokkani WhatsApp-ryhmään ja sinne sateli varsinkin iltaisin paljon viestejä. En ollut kovin koulukeskeinen kavereiden osalta, mutta viihdyin minä muutaman kanssa. Luokamme oli jakautunut neljään kategoriaan. Ensimmäinen oli henkilöille jotka kiihkoilivat kaikesta ja fanittivat innokkaasti bändejä ja elokuvia. Heidän kanssaan pystyi työskentelemään, mutta tahtoivat olla hiljaisia. Keskenään kirkuivat ja itkivät hysteerisinä jos saivat ilmi jotain uutta ja jännittävä (lue ennalta arvattaa). Toinen oli ne hieman ulkopuolella olevat (todella hyvät koulussa, urheilijat jne.), mutta silti ihan huipput ihmiset keiden kanssa pystyi tekemään mitään. Itse kuuluin ysin alusta alkaen tähän kolmanteen mihin kuuluivat sitten kaikki muut ketkä eivät sopineet mihinkään muualle. Joukossamme oli niin suosittuja, kuin edellä mainituista kategoreista. Neljännessä oli sitten nämä erilaiset ketkä eivät edes yrittäneet tulla toimeen. Meidän ryhmän sisällä oli myös pieni yläluokitus niille "suosituille" jotka lisäsivät vahvasti itseään esitteleviä kuvia Instagramiin ja roikkuivat kaikkien poikien kaulassa nuoleskelemassa.

Kolmannen pysäkin ohi ajoimme raa'asti ja jatkoimme matkaa. Pakkasin puhelimen taskuuni ja varmistin, että kaikki tavarani olisivat mukana. Mummo höpötteli edelleen minulle tai sitten itselleen ja olin valmiina painamaan nappia. Bussi ajoi pienen metsikön läpi ja sen takaa pilkisti rakas peruskoulumme. Painoin nappia ja hivuttauduin käytävän puoleisella paikalle. Bussi pysähtyi ja syöksyin ulos sieltä, kuin hai kaislikosta. Juoksin nopeasti pyöräparkin luokse minne jätettiin mopot ja pyörät. Parkki oli yli-asteen päässä ja ysiluokkalaisten, sekä ammattikoulun ovi oli lähinnä parkkia. Meidän oli tarkoitus mennä pyöräparkin kulmalle kun olisimme tulleet. Juoksin suoraan eteenpäin ja näin kuinka Riku kurvasi pyörällä pihaan ja työnsi sen telineeseen. Siirryin kävelemään ja huokaisin. Menetetty peli. Riku huomasi minut ja heilautti voittajana kättä ja lähti oman kaveriporukkansa luokse. Minä taas kävelin pihaan yksikseni ja liityin huulta purren oman ryhmäni joukkoon missä puitiin tulevan viikonlopun menomestaa. Ei siis minulle mitään.

[Pujo]

Pujo saa uuden puhelimen sekä ihailijan


Marja kysyi miksi puhelimeni on ollut pitkään kiinni. Äitini oli ilmeisesti yrittänyt soitella, ja lopulta oli soittanut Marjalle ihmeissään. Niin, se puhelin... Olin unohtanut sen kokonaan kun minulla ei muutenkaan ollut suurempaa puhelin-elämää. Puhelin oli siis puron pohjalla. Sain selitettyä Marjalle, että puhelin oli tippunut retkeillessä enkä ollut löytänyt sitä enää. Marja pyöritteli silmiään ja päivitteli huolimattomuuttani, ja tokaisi, "No eiköhä siun sit pitäs uus hankkia". Nyökkäsin ja sanoin meneväni heti tänään kaupoille.

Pronssijoen keskustassa oli elisan liike, joten suunnistin sinne. Olin vähän hämilläni nähdessäni kaikki hienot kosketusnäyttöpuhelimet, ja ilmeisesti se näkyi ilmeestäni, kun sain heti innokkaan myyjän hyörimään ympärilleni. Kerroin haluavani edullisen nokia lumian, ja myyjä ohjasi minut nokiahyllylle. Tutkiessani puhelimia, huomasin myyjän vilkuilevan minua välillä vaivihkaa. Lopulta vilkaisin takaisin ja myyjä vähän punastui. Huokaisin mielessäni ja kerroin tehneeni valintani. Menin kassalle ja sama myyjä tuli ottamaan maksuni. Samalla muistin onneksi sanoa että tarvitsisin myös uuden sim-kortin. Myyjä hääräsi hetken aikaa kassan takana olevan tiskin luona ja sujautti ostokseni pussiin. Maksettuani kiitin hymyillen ja astuin ulos kaupasta.

Suunnistin heti kotiin ja aktivoin sim-kortin netissä. Sen jälkeen avasin uuden puhelimeni, ja tutkailin sitä hetken. Löysin yhteystiedoista "mustan listan", ja sain heti idean. Kerrankin teknologiasta oli minulle suunnatonta hyötyä, ajattelin kun näppäilin tietyn numeron listalle. Oli hyvä fiilis. Kaivoin pussista takuukuitin ja samalla huomasin siellä pienen paperinpalan, joka ei näyttänyt kuitilta. Siinä oli puhelinnumero. Mitä ihmettä?? Olin hetken aikaa ymmälläni kunnes palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Se myyjä. En tietenkään ollut tajunnut myyjän eleitä kun vasta nyt. "Hemmetti", totesin ääneen ja laitoin paperilapun lipaston päälle. Ei minua sen kummemmin kiinnostanut ottaa häneen yhteyttä, mutta ehkä sitten jos joskus olisi tylsää.

[rena]

Ainoa oikea

Kävelin kohti Jessen kämppää, kun piti sitä mekkoa käydä lainaamassa.
Kun talo aukeni eteeni, se oli kuin valkoinen unelma. Suuri etu ja taka piha. Uima allas takana ja talo oli kaksi kerroksinen+kellari, kellari oli kuulemma muunnettu nuorten bile majaksi. Kelpais mulle tälläsessä asustaa.
Pihassa oli jopa neljä ajoneuvioa, pari mopoa ja kaksi tyylikästä henkilöautoa.
Kävelin ovelle ja pimpotin ovikelloa, sisältä kuului kovaa Jessen huuto:
-Mä Avaan!!
Ja samassa hetkessä ovi aukeni edessäni ja Jesse seisoi oven takana.
-Moi, sanoin Jesselle.
-Moi, tuu vaan sisään, Jesse selitti.
Nyökkäsin ja hymyilin kohteliaasti, eteinen oli avara, yksi seinusta oli peli-ovisista kaapeista täynnä, ja toisella seinustalla avautui näkymä laajaan ja moderniin olohuoneeseen. Otin kenkäni ja jalasta ja laitoin ne muiden kenkien sekaan.
Jessen sisko Anna tuli olohuoneesta, hän on tyrmäävän kaunis. Vaalean ruskeat tuuheat hiukset, sopusuhtaiset kasvot, siniset silmät ja suloiset hymykuopat.
-Moi Rena, tuu nii mennään mun huoneeseen, Anna sanoi ja vilautti minulle ilosen hymyn.
Nyökkäsin ujosti ja lähdin Annan perään, vilkaisin nopeasti vielä Jesseen päin. Hän näytti minulle peukkuja ja hymyili rasittavaa ’Good Luck’ hymyä.

Annan huone oli avara, muut sinät olivat valkoista tiilitapettia, mutta yksi oli tyylikäs kuva seinä. Veikkaan että kuva olisi NewYorkista??
Anna riensi heti järkyttävän suureen vaatehuoneeseensa, menin istumaan sängylle hieman kiusaantuneena. Olin puhunut Annalle vain kerran ennen tätä…
Pian Anna tuli takaisin kantaen mitä upeampia mekkoja sylissään.
-Kokeile tätä sinistä eka, sitte punasta ja tota oranssia, sitten voisit kokeilla…
Anna jatkoi mekko esittelyään ja minä vain istuin sängyllä suu auki, minulla oli yhtä paljon normaaleja paitoja kuin Annalla oli juhlamekkoja!
Kokeilin ekana tumman sinistä istuvaa mekkoa, joka piilotti juuri ja juuri polveni.
Menin seisomaan kokovartalo pelin eteen ja tarkastelin itseäni.

-Liian istuva, ja väri ei oo oikee, Anna sanoi takaani.
Sitten vaan laitoin toisen mekko niskaan, ja toisen , ja sitten vielä jonkun…
”Väärä väri, ei sovi hiuksiin, rinnat ei korostu tarpeeksi, lantio ei näy, liian pitkä, olkaimet väärän malliset…” Annalta löytyi jokaiseen upeaan mekkoon joku selitys, että miksi se ei sopinut minulle hyvin.

Olimme käyneet kaikki mekot läpi, minusta tuntui jo toivottomalta. Harkitsin jo lähtemistä ja että laittaisin päälleni konserttiin farkut ja jonkun T-paidan. Mutta sitten Anna hyppäsi pystyyn ja kiiruhti vaatehuoneeseensa, hetken päästä hän palasi sieltä tummanvihreän mekon kanssa.
Mekko oli aivan upean näköinen, yläosa on olkaimeton ja se on kirjailtu ’timanteilla’, ja alaosa on hieman röyhelömäinen.
Anna ojenti mekon minulle, vedin sen päälleni ja menin pelin eteen.
Mekko loppui polvieni kohdalla, se oli upean näköinen mekko.
-Tätä mä oon ettinyt, toi on täydellinen! Anna hihkaisee innoissaan
Totta puhuen minäkin melkein kiehuin innosta, pyörähdin ypäri. Tunsin itseni prinsessaksi, avasin hiukseni ponin hännältä ja katsoin itseäni pelistä.
-Tä on aivan ihana, kiitti Anna, sanoin ja menin halaamaan Annaa.

Sadepilvet uhkasivat että kastuisin matkalla kotiin, olisi pitänyt ottaa takki mukaan. Mietin kun lähden kävelemään kohti kotia mekko mukana. Vaikka saattisin kastua, mielialani on korkealla taivaassa. Puhelimeni alkoi soimaan, otin puhelimen taskusta ja katsoin että kuka soittaa. Tuijotin puhelimen näyttöä hieman järkyttyneenä, vastasin puheluun ja sanoin.
-Isä?
-Moi Rena, voi isin kulta pieni. Tulisitte jo kotiin äitin ja Minkan kanssa, täällä on vaan niin yksinäistä ja kaikki on ihan perseellään. Kuulen isän humalaisen äänen puhelimessa.
Hetken ehdin toivoa että isä olisi voinut oikeasti välittää minusta, äiditä ja siskostani. Edes sen verran että pystyisi soittamaan minulle selvin päin. Teki mieli alkaa itkeä keskellä katua, mutta pidin itseni kasassa ja vastasin kylmän kovalla äänellä isälleni:
-Mä en puhu sulle kun oot humalassa, sun pitäis tietää se jo.
-Mutta isin kultapieni, eikö sulla oo ikävä sitä rakasta sontaläjääsi, isäni mussuttaa.
Sontaläjällä hän tarkoittaneenkin Taunoa, tunteet kiehuivat yli ja huusin puhelimeen:
-Haistappa p****, häivy mun, Minkan ja äitin elämästä, mä vihaan sua.
Katkaisin puhelun raivoissani, ja olin 100% varma etten enään koskaan vastaisi isän puheluihin.

[Pujo]

Pujo muistelee


Kukaan ei todellakaan uskoisi minusta, Pujo Tuulenheimosta mitään sellaista. Sinänsä se on ihan hyväkin asia, sillä en enää ollut sellainen. Se oli tuntematon ja joku muu. Mutta minä tiesin kuitenkin että se olin ollut minä.
Millainen minä, luontoa rakastava, empaattinen ja pääosin rauhallinen ihminen olin ollut? Olin ollut suoraan sanottuna kamala. Ja todella huonossa seurassa.

Kaikki alkoi kun menin lukioon. Yläasteen kaverit katosivat kuin tuhka tuuleen. Olin yksin - ei sillä että se olisi oikeastaan haitannut. Yksinäisyyden myötä minusta tuli kuitenkin helppo pyöritettävä, sillä ajattelin ettei kukaan pitänyt minusta ja tartuin jokaiseen huomionosoitukseen. Lopulta päädyin mukaan porukkaan, jossa tehtiin arveluttavia asioita. Autiotalojen vandalisoimisesta siirryttiin liikennemerkkien sotkemiseen, viritettyihin mopoihin ja kossupulloihin. Muistot olivat sumuisia ja aina kun poikkesin niihin, tunsin oloni surulliseksi.
Lukion kaksi ensimmäistä vuotta olivat olleet elämäni kamalimmat.

Toisen lukiovuoden jälkeisenä kesänä tajusin vihdoinkin kuinka perseestä kaikki oli. Kävelin aamuneljältä nenä verisenä kotiin päin ja katsoin auringonnousua. Kyyneleet valuivat poskilleni ja istahdin puistonpenkille. Soitin äidille ja pyysin hänet hakemaan minut kotiin. En enää ikinä halua nähdä kenenkään kasvoilla sitä ilmettä, joka äidilläni oli kun hän näki minut.
Elämäni muuttui kertarysäyksellä ja lukion kolmas vuosi meni pääosin hyvin. Entisestä porukasta elämääni jäi vain minua satunnaisesti ahdisteleva Jemina. Hän oli epävakaa tapaus. Asiat välillämme olivat menneet todella väärin. Jemina oli tyttö joka ei pelännyt käyttää väkivaltaa.
Lopulta hän kuitenkin jätti minut rauhaan enkä kuullut hänestä pitkään aikaan. Kunnes vähän aikaa sitten kävin läpi puhelinsoittoepisodin. Sekin oli kuitenkin sivuutettu, ja olin taas vapaampi. Ja onnellinen.

Retkotin sängyllä lämpiman viltin kanssa ja mietiskelin. Hymy nousi huulilleni ja mietin Hallavaa.