|
|
Post by Aleksi on Aug 15, 2016 19:11:42 GMT 2
Jos haluat paneutua syvemmin hahmosi elämään ja kirjoittaa tämän puuhailuista tallin ulkopuolella, tämä on oikea paikka sille!
|
|
Mikki
Aloitteleva tallilainen
Posts: 72 
|
Post by Mikki on Aug 16, 2016 20:18:16 GMT 2
Kuumehoureilua
22. marraskuuta 2013
kirjoittanut: Mikki Olin kuumeisena kääriytynyt peittooni kun kämppäkaverini Aatos skypetti blondille tyttöystävälleen, jolla oli vähän väliä minulle jotain sanottavaa. En erityisemmin pitänyt Iinasta, mutta olin joka tapauksessa yllättynyt että Aatoksella ylipäätään oli tyttöystävä. Ja Aatos keräsi kaljatölkit pois näkyvistä hänen takiaan! "Näytätkö sitä poroa [SIIS POROA] mahassasi?" Aatos kysyi yhtäkkiä. Olin ennenkin puhunut Iinalle tatuoinneistani ja hän piti minua outona, ymmärsin kyllä. Katsoin kysyvästi Aatosta ja läppärin ruudussa hymyilevää Iinaa. No, okei, ei se ollut niin kamalaa, ruumiini oli muutenkin jo häpäisty, kiitos Aliisan. "Teenkö ensin vatsalihaksia ja punnerruksia?" naurahdin molemmille ja avauduin paketinomaisesta kääröstä. Olin jo valmiiksi ilman paitaa, joten nousin vain seisomaan ja jäin tuijottamaan kattoon nukahtanutta perhosta. Näin kavereideni suiden liikkuvan, mutten kuullut puhetta. Tuntui, kuin olisin ollut karusellissä ilman mitään mistä pitää kiinni. Havahduin seuraavan kerran suihkutilan lattialta jalat vessanpöntön päälle nostettuna. Iina tuijotti minua suurilla silmillään ja kaatoi suuhuni vettä. Olin näköjään pyörtynyt. Ja näköjään Aatos oli kutsunut Iinan matalaan majaamme. Siinäpähän saivat viettää perjantaitaan kipeää kaveriaan tuudittaen, awesome. "Voi minun pikku Mikaelini", hän sanoi ja kulautti äänekkäästi valkoisesta viinapullostaan. Nyt tiedän, miltä tuntuu kun vanhemmat ryyppäävät, mietin ja tajusin yhtäkkiä olevani vain bokserit jalassa kämppikseni tyttöystävän hellittävänä. Nousin ylös ja riuhtaisin tummanvihreän pyyhkeen seinältä yrittäen peittää sillä itseni. "Tähän pitää kai tottua..." sanoin käheällä äänelläni ja näin tytön katseen valuvan rintakehälleni. "Mistä tuo arpi on tullut?" hän kysyi ja näin Aatoksen jäävän kiinnostuneena kuuntelemaa. ”No, minulta piti poistaa sydämestä joku juttu, kun olin pieni”, selitin ja yskin vettä keuhkoistani. Toivoin, ettei kukaan kysyisi mitään tatuoinneistani, sillä niihin liittyi pitkät tarinat. ”Aika onnistuneesti se on porolla piilotettu”, Iina vastasi ja ojensi viinapulloaan minulle. Pudistin päätäni ja toivoin lähes tuntemattomien ihmisten jättävän minut rauhaan. ”Hei sinullahan on se hiano kuva, missä näkyy kun tatuoit itteäs”, Aatos muisti ja katosi saman tien makuuhuoneen puolelle. Tästä tämäkin sitten lähti. Miksi minä hävisin aina? Pian pitkä ja vaalea kihartuvahiuksinen poika harppoi kylpyhuoneeseen ja asettui vatsalleen vierelleni makaamaan. Voihan opiskelijaelämä, tämä on rappio. Iina avasi pojan antaman valokuva-albumin, jossa oli kuvia minusta pienenä, noin kolmetoistavuotiaasta eteenpäin ja kuuntelin huonovointisena tytön ihastuskiljahduksia ja hihityskohtauksia. ”Kerro minulle tästä kuvasta”, tyttö sanoi intohimoisesti ja näytti valokuvaa niin lähellä silmiäni, että jouduin katsomaan kieroon. Nostin kuvaa näkoalueelleni ja huomasin kuvan olevan neljän vuoden takaa nimettömästä Lappalaisesta kylästä. Kuvassa oli kaksi porontaljaan kääriytynyttä hahmoa, molempien kasvoja halkoivat sinivihreät maalisudin vedot ja molemmilla oli hyytävän väriset silmät, joihin heijastui punaisena välkkyvä tuli. Kuvassa olin minä, kun hiukseni olivat luonnostaan hieman kiharat ja ulottuivat leukaan asti. Vieressäni oli vaaleahiuksinen kalpea tyttö, jonka katseessa välkkyi salaperäisyys. En ihmetellyt yhtään, miksi Iina kysyi. Minulla oli todella nuutunut olo, joten oli helppoa palautua hetkeen, jolloin kuva oli otettu. Iina painautui Aatoksen vartaloa vasten ja sulki silmänsä. Uusi (juoppo) perheeni oli valmis kuuntelemaan tarinaa. Oletko sinä? Kuume oli noussut luvattoman korkeaksi, enkä ollut varma kestäisinkö tajuissani ilman lääkkeitä. Eihän meidän opiskelijakämpässämme ollut edes buranaa, joten ei kestänyt kauaakaan, kunnes nukahdin mitä omituisempaan uneen, jolla loppujen lopuksi oli todella vähän tekemistä tositapahtumien kanssa... ”Mie tiiän millon ne tulee, mie tunnen sen”, vaaleahiuksinen tyttö sanoi silmät innosta kiiluen. Pidin hänen kädestään tiukasti kiinni ja katsoin taivaalle. Uskoin tyttöä, hänhän oli noidan tytär. Tytön katse muuttui äkkiä vakavaksi ja hän oli kuin jähmettynyt kiveksi. ”Ne on täällä”, hän sähähti ja hätkähdin säikähdyksestä. Nousimme poron taljan alta ja juoksimme sortuvan lumen läpi tunturin laelle. Tyttö otti pehmeää vastasatanutta lunta kinoksesta polviensa korkeudelta ja heitti ne ilmaan. Tunsin kuinka suuret lumihiutaleet laskeutuivat hyytävinä kasvoilleni ja sulivat viileinä juovina kaulaa pitkin. Kun avasin silmäni uudelleen, näin taivaalla miljoonien, miljoonien tähtien lomasta eriväreinä välkkyvät revontulet. En ollut koskaan nähnyt niin montaa eri väriä, oli punaista, sinistä ja vihreää, oranssia ja valkoista. Ne häilyivät kuin satumaiset verhot ja pyyhkivät kasvojeni läpi moneen kertaan. Tyttö antoi tasapainonsa pettää ja mätkähti pehmeästi selälleen lumihankeen. Hän piti kädestäni kiinni, joten hämmästyin kaatuessani lumeen tytön viereen. Lunta pöllähti karvareunuksisen huppuni sisään ja tunsin kirpeät sormet kaulallani. Keskityin kuitenkin taivaalliseen näkymään ja sukelsin avaruuteen. ”Tuu, Hiipuva Hämärä”, tyttö kuiskasi ja auttoi minut ylös. ”Kuuran Kuiske”, vastasin hiljaa ja palasimme pienen laavun luokse, jossa tuli paloi. Katselin kun kipinät lensivät kohti tähtiä, mutta katosivat ennen kuin ne ehtivät pitkälle. Parrakas vanha mies kuorsasi tyytyväisenä pulkassa, joka tasapainotteli lumikinosten päällä. Meidän oli lähdettävä, ennen kuin sudet alkoivat laulaa. Jos kuulisimme ulvontaa, saattaisi olla jo liian myöhäistä. Tyttö, Kuuran Kuiske heitti lunta tulen sähiseville käärmeille ja pian viimeinenkin kipinä putosi sammuneena lumeen. Kuun kalpea valo hohti lumessa ja näytti pulkan jäljet, jotka johtivat pieneen nimettömään kylään. ”Tuu sie perässä, mie ohjaan”, Kuiske sanoi hiljaa ja virnisti. Tiesin että hän halusi ohjata, enkä itse välittänyt liiemmin naamalle iskeytyvästä lumisuihkusta. Toisaalta kenkäni tulivat täyteen lunta jo puolessa välissä mäkeä. Työnsimme pulkkaa kuorsaavine miehineen mäen reunalle, josta näki tiheästi asutetun parinkymmenen mökin kylän kahden tunturin välissä. Asetuin pulkan takaosaan varovasti, ettei parrakas mies heräisi ja polkaisin jalallani vähän vauhtia. Lumi narskui allamme ja pian kiisimme tähtimeressä lumihiutaleiden kanssa kilpaa. Kuiske vilkaisi minua ja painoin hiljaa jalallani vilisevää maata. Jalkani porautui lumeen hetkessä ja lumikinokset jylisivät jaloissani, kun istuin selin miehen selkää vasten ja vilkuilin tyttöä päin. Hän ohjasi jalallaan pulkkaa, enkä voinut enää katsoa lumisen sateen tullessa päin näköä. Se oli menoa se. Jarruttelin jaloillani, kun pulkka pomppi ja luikerteli valkoisten muhkuroiden yli ja välistä. Kun tyttö ei enää ohjannut ja matka oli lopuillaan, nostin jalkani takaisin pulkkaan ja katsoin sulavasti liukuvaa maisemaa vierellämme. Yhtäkkiä pulkka kolahti johonkin ja lensimme pulkasta miehineen päivineen ja löysin itseni naamallaan lumihangesta. Jäisestä patjasta tuijotti sinivihreä hahmo, kun pyyhin lumia kasvoiltani. Kasvomaalaukset. Nousin polvilleni lumihankeen ja etsin ympäriltäni muita. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, olin kierinyt tunturia alas kylän ohi. En tiennyt missä olin. ”Kuuran Kuiske, ootko siellä?” kysyin ensin hiljaa epäröiden. Vastausta ei kuulunut. ”Kuuran Kuiske! Saaton Sade!” huusin, mutta tytöstä eikä tämän isoisästä kuulunut mitään. Vain tähdet katsoivat minua ihmetellen. Nousin seisomaan ja pälyilin ympärilleni, varpaani olivat lumesta märät ja hytisin kylmyydestä. Lähdin tarpomaan mäkeä ylös toivoen, että muut olisivat kunnossa. Tuulen tuiverrus katosi kantamattomiin ja jäljellä oli vain pistävä hiljaisuus. Minua pelotti, olin ihan yksin. En ollut mikään sotamaalattu Hiipuva Hämärä, kuten kaikki minua täällä kutsuivat. Olin ihan pelkkä Mikki, ja halusin kotiin lämpimään Sveitsiin. Eikä aikaakaan kun heräsin suihkun lattialta uiden kylmässä hiessäni. |
|
|
|
Post by Valma on Aug 16, 2016 20:41:17 GMT 2
Itsetunto-ongelmia
lauantai 23. marraskuuta 2013
kirjoittanut: Valma Pyöräilin kovaa tuulta vasten kohti tallia ja ajattelin. Tämän viikon aikana oli tapahtunut paljon. Tiistaina porukkaa oli tullut huikeasti lisää: Tiitu, Sussu, Lotta, Rexa, Tuutu, Lev, Softis... ja Mikki. Tosin hänet olin tavannut vasta keskiviikkoiltana. Yritin ajatella kaikkea muuta kuin Mikkiä, jotten kiusaisi itseäni. Tiesin, että ainakin Nanna ja Narnia tykkäsivät hänestä. Silti torstai palautui automaattisesti mieleeni. Olin uskaltautunut puhumaan Mikille. Olimme jutelleet kaikenlaista, ja olin tarjonnut Mikille puolet juustosämpylästäni. Sitten Mikki oli mennyt harjoittelemaan hevosellaan Pinkillä esteitä maneesiin. Ratamestarin rooli oli tuntunut unelmieni täyttymykseltä. Lopuksi Mikki oli antanut minun ratsastaa loppukäynnit. Pinkki oli valtava, ja sen käynti oli ollut jotain aivan muuta kuin Dunjan ompelukonetikutus. Olin luvannut itselleni, että kun ylittäisin 180 sentin mitat, kysyisin Mikiltä, saisinko alkaa hoitaa Pinkkiä. Sitten, perjantaina, olin istunut Dunjan karsinassa haaveilemassa, kun olin kuullut käytävältä puhetta. Siellä Mikki oli juttelemassa jonkun tytön, Aliisan, kanssa. Oli heti ilmiselvää, että Aliisa päihittäisi meidät kaikki onnettomat tallitytöt. Hänessä oli jotakin paljon omaperäisempää. Paksut rastat, virkeät ja päättäväiset silmät. Vakoilutuokioni lopuksi Narnia oli ilmestynyt talliin, ja Aliisa oli alkanut esitellä Mikin Suomi-aiheisia tatuointeja. Vertasin itseäni tahtomattani Nannaan, Narniaan ja Aliisaan. Nanna oli ihan tavallinen ja mukava, mutta hänessä oli jotakin kapinallista ja rohkeaa, jotakin sellaista, mikä minusta puuttui. Narnia taas oli muuten vain täydellinen: huippumusikaalinen viulisti-pianisti, joka osasi lisäksi piirtää mahtavasti. Aliisa oli jotain, mikä löi laudalta kaikki maailman muut tytöt. Entä minä sitten? Olin pahainen 15-vuotias jänishousu, joka pelkäsi pimeää, ukkosta ja ahtaita paikkoja, joka punasteli lapsellisesti ja ihastui mahdottomiin poikiin. En ollut tippaakaan musikaalinen tai liikunnallinen. En oikeastaan ollut todella hyvä missään. Paitsi tietenkin neulomisessa, mutta se ei ollut sellainen taito, millä kannatti rehennellä. Tällainen ajattelu teki minut mielettömän surulliseksi. Unohda Mikki. Unohda kaikki pojat, käskin itseäni. Sinulla ei ole mahdollisuuksia. Jos Mikki vielä alentuisi puhumaan minulle, käyttäytyisin häntä kohtaan kuin ketä tahansa poikaa. Pystyisin siihen. Ja silti tiesin, etten pystyisi. |
|
Nanna
Aloitteleva tallilainen
Posts: 120 
|
Post by Nanna on Aug 19, 2016 10:16:00 GMT 2
Maanantai yö
2. joulukuuta 2013
Olin aivan kohmeessa hapuillessani kotioveni lukkoa auki. Olin taivaltanut viiden kilometrin matkan Hallavasta keskustaan pakkasen kiristyessä ja yön laskeutuessa ylleni. Kello oli nyt lähemmäs kahtatoista ja hytisin sekä kylmästä, että pelosta. Käänsin jännittyneenä avainta lukossa ja avasin sitten oven. Tyhjät pullot kilisivät ovea vasten työntäessäni sitä auki ja astuessani sisään koleaan asuntoon. Yritin hiipiä mahdollisimman hiljaa olohuoneen läpi omaan huoneeseeni, mutta viinapullot vaikeuttivat kulkuani. Pysähdyin säikähtäneenä kuullessani sohvan jousitusten natisevan jonkun kääntäessä siinä kylkeään. Isäpuoleni. Kurkkasin sohvan selkämyksen takaa ja näin saastaisen pahalta haisevan miehenkörilään sammuneena viinapullo kainalossa. Tarkistin että tämä hengitti vapaasti ja jatkoin sitten varovaista kulkuani keittiön ohi. En halunnut herättää isäpuoltani, enkä varsinkaan äitiäni, jos hän edes olisi asunnossa. Kurkkasin keittiöön, mutta se oli tyhjillään. Huokaisin helpotuksesta. Ehkä hän oli ulkona. Kävelin hieman rohkaistuneena omaan huoneeseeni ja suljin oven tiiviisti perässäni. Pönkitin tuolin ovenkahvaa vasten, jottei kukaan pääsi sisään. Olisin turvassa. Ainakin tämän yön… |
|
Mikki
Aloitteleva tallilainen
Posts: 72
|
Post by Mikki on Aug 19, 2016 22:38:11 GMT 2
Hienojen koulujen kettuja
6. joulukuuta 2013
kirjoittanut: Mikki Oli torstaiaamu. Hätkähdin hereille viileään hiljaisuuteen. Hämärä täytti huoneen, jonka tunnistamiseen jouduin käyttämään koko aamutokkuraisen aivokapasiteettini. Olin viltteihin käärittynä tallituvan sohvalla, päälläni oli punainen Norjalainen jumpsuit, jota koristivat valkoiset ja tummansiniset lumihiutalekuviot ja raidat. Pohjolan piraatteja, tykkäsin sanoa. Nousin istumaan ja venyttelin. Olin nukahtanut tallille, sillä eilen olimme Inkan, Maikin ja Nannan kanssa jutelleet ihan yöhön asti. Katsoin kelloa. Se näytti puoli kahdeksaa. "Hitto", sanoin käheällä äänelläni ja pörrötin hiuksiani. Tänään olisi ollut koulun itsenäisyyspäiväjuhla, ja tietysti minun olisi pitänyt olla siellä vastaanottamassa stipendi ja saippualta haisevat halaukset. Olin kyllästynyt pyytämään apua dramatiikan lehtorilta sitomaan rusettini, olin kyllästynyt hymyilemään ylpeille opettajille selkä suorana. Se kunnia ja se arvostus, se ei tullut elämääni kovan työn ja ahkeruuden tuloksena. Sain sen kaiken, koska tykkäsin kirjoittaa, ja möhlin päivät pitkät koulun kirjaston ikkunasyvennyksessä. Hymyilin. No, parempi niin, ja olihan minulla aikaa pyöräillä koululle. Nousin ylös, venyttelin taas ja saatoin hengittää syvään kuvitellen aaltojen lyövän rantaan. Jooga oli ehdoton kitaranviritin ennen palkintotilaisuuksia. Hämärässä luonnonvalossa, lumen heijastamassa paljettimeressä, puin päälleni eilisen kauluspaidan, joka oli tietysti rytistynyt kaapissa, ja tummansiniset pillifarkut, jotka tuntuivat ihan yhtä epämukavilta kuin eilenkin. Otin punaisen kaulahuivini ja violetin pipon, joka painoi lakalla kuorrutetut hiukseni kaikilla voimillaan alas. Toppatakki tuntui jäykältä kotelolta, mutta puin sen päälleni ja lähdin sanomaan heipat rakkaalleni. Pinkki nukkui. Se roikotti päätään matalalla, mutta nosti sen huomatessaan minut. Tamma hamusi kättäni ja hymyilin. Kaikki oli hyvin. Harmaat puut nukkuivat, kuten lumiset tietkin. Otin pakkaseen kääriytyneen joponi ja lähdin epätoivoisesti vingurtamaan pitkin lumen peittämiä uria, läpi nukkuvien kylien ja peltojen vierustojen, kunnes kohmeiset pyörät koskivat aurattujen teiden pintaa. Suuri kivirakennus oli saanut lempeän peiton yöllä sataneesta lumesta. Valo nousi lumisten mäntyjen takaa, ja sininen utu levisi valopilkkujen ympärille. Kaadoin pyöräni aidan viereen ja havahduin ihmisiin, jotka kävelivät juhla-asuissaan valopilkkujen luokse. Rakennuksen oville, hienoissa kengissään hangessa kompastellen. Naurahdellen, valitellen, juoruillen, ihan kuin ylemmän luokan kansaa. Koulun seinässä riippuva kellotaulu torui minua. Olin tietysti myöhässä, ties kuinka monta kilometriä olin sitkuttanut Hallavan syrjäseuduilta keskustaan. ”Michael!” joku seurueesta huomasi minut ja lähti juoksemaan luokseni. Se oli Verner. ”Sä oot niin myöhässä! Missä sä oot oikeen luurannu? Ne on pyytäny sua jo kaks kertaa nousemaan lavalle!” Verner torui. Hänen silmissään välkkyi huolestunut liekki. ”Mä nukahin tallille. Sieltä on hemmetin pitkä matka tänne”, naurahdin ja pörrötin pojan hiuksia. Hän oli paras ystäväni tästä koulusta, suloinen runoilijapoika. ”Mennään nyt äkkiä”, hän sanoi ja raahasi minut sisälle ihmispaljouden sekaan. Puistelin heinänkorsia kauluksestani ja nyökkäilin hämmentyneille ihmisille. Hiukseni olivat sekaisin, ryppyisen paitani napit olivat puoliksi auki, kaulukset pystyssä ja hihat käärittyinä. Riisuin takkini ja kävelin saliin Vernerin perässä. Kirjallisuuspuolen lehtorit tuijottivat minua kuin Tylypahkan opettajat, nenänvarttaan pitkin, paheksuen. Paitsi näytelmäkerhon johtaja, Vera. Hän hymyili leveästi ja käveli mikin luokse rennosti virnistäen. ”Grhm, anteeksi. Suurenmoisesti menestynyt kirjailijalupauksemme Michael Grazel on saapunut paikalle”, nainen sanoi, jolloin väki kohahti ja sali täyttyi puheensorinalla. ”Haluamme kiittää sinua siitä, että olet tuonut koulullemme uutta väriä ennen kaikkea näytelmäkäsikirjoituksillasi”, hän jatkoi tuijottaen minua suoraan silmiin ja näytti käsillään, että nousisin lavalle. Olin tosiaan saanut suosiota heti tullessani, ja minusta puhuttiin paljon, vaikka vietinkin aikaani lähinnä kirjoituspainotteisella puolella. Koulussa oli muitakin ns. linjoja, kuten urheilulinja, musiikkilinja, taidelinja ja tavallinen yleislinja. Nousin portaita ylös ja näytin Vernerille kieltä. Hän pudisti hymyillen päätään ja taputti muiden mukana. Yleisössä oli niin paljon tuntemattomia kasvoja, kadehtivia kasvoja, paheksuvia kasvoja ja ihailevia kasvoja. Otin Veralta ruusun ja kirjekuoren, käännyin taas yleisön puoleen ja kumarsin. Aplodit jatkuivat. ”Haluatko sanoa jotakin, Michael?” Vera yllytti ja tarjosi mikrofonia minulle. Paidanhelma roikkui pitkänä housujeni päällä. Yleisössä olevilla luokkatovereillani oli kravatteja, rusetteja ja suoria housuja. Itselläni oli jalassakin vain kuluneet ruskeat maiharit, joiden nauhat roikkuivat laiskasti maassa. Otin Veralta mikin ja silmäilin yleisöä. ”Désolé, je suis en retard”, sanoin normaalisti, mutta se kuulosti nopealta tuhahdukselta. Nostin kasvoilleni virnistyksenkaltaisen hymyn ja seilasin katseellani kysyvissä ilmeissä. Sitten silmäni pysähtyivät. Tutut kasvot, vaaleat tuuheat hiukset ja upeat vaatteet. ”Salla?” sanoin mikrofonin viereen vaistomaisesti, mutta kaiuttimet toistivat sen silti. Hymy palasi kasvoilleni ja vilkutin hämmentyneille tytöille, jotka olivat alkaneet supatella keskenään. ”Kiitti”, hymähdin sitten hilpeästi päitään pudistelevalle yleisölle nostaen ruusua kuin maljaa ja hyppäsin alas lavalta. Vera nauroi, vaikka muut hänen vieressään katsoivat minua kuin nenäänsä kaivavaa pikkupoikaa. ”Kuka on Salla?” Verner kysyi, kun raahasin häntä ihmispaljouden läpi sinne, missä Salla oli seisonut ystäviensä kanssa. ”Kaverini tallilta”, vastasin kiireisesti ja yritin tähyillä tuttuja kasvoja ja tunnistettavia hiuksia ihmisten seasta. Olin tukehtua hajusteiden hulabaloohon, jopa suussani maistui pahalta. En tiennytkään, että Salla kävisi samaa koulua kanssani. Olikohan täällä muitakin? Yhtäkkiä suurisilmäinen ihmettelevä katse kohtasi minut inhoavien katseiden ympäröimänä. Hänen ystävänsä näyttivät pelottavilta, kun heidän silmänsä vaelsivat vartaloani päästä varpaisiin ja takaisin. ”Salla! En mä tiennyt että me ollaan samassa koulussa, täähän on mahtavaa”, sanoin Sallalle melun läpi. Verner seisoi tulipunaisena takanani. ”Mikki”, Salla sanoi epäröiden. Tiesin, ettei välimme olleet ehtineet lämmetä tallin tapahtumien jälkeen, mutta se ei häirinnyt erilaisessa ympäristössä. ”Mä oon ollut tän koulun kanssa ihan pulassa, miks sä et oo ettiny mua käsiis?” naurahdin ja taputin säälittävältä näyttävää Verneriä olkapäähän. ”En mä tienny että sä oot Michael Grazel, vaikka olin kyllä kuullut susta”, Salla myönsi ja hänen äänensä muuttui aavistuksen koppavaksi. Samalla hänen ystäviensä ilmeet kirkastuivat, minun olisi tehnyt mieli irvistää heille. ”No, nyt mä tiedän ainakin että käyt hienoa koulua”, vitsailin yrittäen saada ilmapiiriä tuttavallisemmaksi. Salla näytti kuitenkin hieman pelokkaalta. Hän nyökkäsi jäykästi ja suki hiuksiaan. Hänen hymynsä oli tarkkaan määritelty, eikä hänen silmissään ollut iloa. ”Nice to meet you, too”, huikkasin Sallan ohitse hänen ystävilleen, jotka tuijottivat minua kylmästi upeissa mekoissaan ja korkeissa koroissaan ja hymyilin sitten leveästi Sallalle. Vinkkasin vielä kömpelösti silmääni, jonka jälkeen marssin juhlaväen läpi avoimelle käytävälle Verner perässäni. Hänellä oli vaaleanruskeat hiukset, jotka olivat siistillä nutturalla hänen takaraivollaan, ja hänen asiallista asuaan piristivät siniset henkselit. Juhlasali, oikeastaan koko koulu, oli täytetty sinivalkoisilla koristeilla ja itsenäisyyspäivärekvisiitalla. Minun itsenäisyyspäiväjuhlani olivat tältä osin ohi. Juttelimme Vernerin kanssa tovin, kunnes kuoro alkoi laulaa. ”Kiitos Verner, mä lähen nyt kotiin”, sanoin ystävälleni hymyillen ja lähdin sitten kävelemään käytävää pitkin kohti ulko-ovea. Salista huokui tunkkainen ilma. Siellä oli laulamassa kymmeniä tyttöjä ja poikia tummansiniset kaavut yllään. Silloin näin Sallan. Hän oli yksin ja näytti, kuin hän olisi purskahtamassa itkuun. Ihmiset kävelivät hänen ohitseen sokeina. ”Mitä nyt, Mikki?” Verner kysyi ja kiiruhti luokseni. ”Mikä Sallalla on?” hän ihmetteli ja näytti vähintään yhtä huolestuneelta kuin minäkin. Verner oli minua reilusti lyhyempi, joka korosti hänen vähemmän maskuliinisia piirteitään. Näin hänessä jopa äitiäni. ”En tiedä”, vastasin nopeasti ja lähdin tytön luokse Verner vanavedessäni. Tyttö oli niin haavoittuvan näköinen, että pelkäsin koskea tätä, koska käsissäni ei ollut silkkihansikkaita. ”Salla, mikä sul on?” kysyin tytöltä, joka pelästyi ääntäni. Hän puri hampaitaan yhteen. ”E-ei mikään”, Salla valehteli ja naurahti hermostuneesti. Hänen silmänsä anelivat kyyneleitä pysymään poissa. Tuijotimme tyttöä vakavana. ”Hei, kerro nyt. Mä nään et kaikki ei oo kunnossa”, rohkaisin tyttöä ja otin tätä kädestä, mutta Salla vetäisi sen pois. ”Missä sun kaverit on?” yritin saada tytöltä vastauksia ja katsoin ympärilleni, mutta heitä ei näkynyt. ”Ne… Ne ei… Ne ei halua viettää aikaa mun kanssa”, Salla änkytti ja hymyili jäykästi yrittäen näyttää siltä, kuin se olisi okei. En todellakaan tiennyt, mitä riitoja Sallalla oli ystäviensä kanssa, mutta se, että tyttö pystyi pitämään kaiken sisällään, kertoi, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta. ”Miksei muka? Kerro nyt miks sä itket”, sanoin Sallalle ja talutin hänet käytävälle. ”E-en mä itke”, hän valehteli taas. Kyyneleet olivat vangittuina hänen katseessaan. ”Sä voit luottaa muhun”, rohkaisin häntä ja puristin hänen kättään. Istutin hänet rappusille ja kävin itsekin istumaan. Verner seisoi nolona kauempana. Sallan silmäkulmasta pakeni suolainen avunhuuto. ”Ne ei pidä siitä, että käytän aikaani hevosiin mieluummin kuin juoruiluun ja shoppailuun”, Salla tuhahti ja naurahti omalle säälittävyydelleen. Hän sivalsi pisaran poskeltaan ja hänen kasvoilleen jäi punainen juova. Miten äsken niin sädehtivästä tytöstä tuli hetkessä itkuaan pidättelevä tulitikkutyttö? ”Mun pitää maksaa niille, että ne kehtaa olla koulussa mun kanssa. Ei hitto miten mä näyttäisin säälittävältä yksinään”, Salla naurahti estääkseen totaalisen murtumisen. Olin todella huolissani tytöstä. Kauankohan häntä oli käytetty hyväksi tuolla perustelulla? Olihan hän ollut Hallavassa jo useamman viikon. ”Ei sun tarvii kestää sellasta”, lausuin itsestäänselvyyden, joka ei tietenkään helpottanut Sallan oloa tippaakaan. Tyttö pudisti päätään. Hänen suupielensä nykivät. ”Maanantaina mä kerron niille, ettei ne voi päättää miten sä aikaas käytät”, lupasin päättäväisenä ja hivuttauduin vielä tukevammin tytön kylkeen. Kyynelten pato petti ja hän sulki kasvonsa käsiinsä. ”Si-sit mä jään ihan y-yksin ja mulle nauretaan”, Salla änkytti itkuisena. Halasin tyttöä rohkeasti ja hyssyttelin kuin kauppakeskukseen eksynyttä pikkulasta. ”Et sä jää yksin…” lohdutin, ”Sä saat mahdollisuuden tutustuu oikeisiin ystäviin.” Salla nyyhkytti pienenä keränä käsivarsieni suojassa. Olin varma että kaikki kääntyisi hyvin. Nyt sain myös selville, miksi tyttö oli käyttäytynyt niin kylmästi tallilla. Ihmissuhdeongelmat heijastuivat aina kaikkialle. Saatoimme Vernerin kanssa Sallan kotimatkalle. Lumiset tiet olivat miljoonien askelten kuvioimat ja valo puski pilvien takaa. Olin varma, että Salla oli mukava persoona, mutta vasta, kun hänen muurinsa oli murrettu. Talutin jopon kämpille asti ja rojahdin sängylle heti, kun se oli riittävän lähellä. Lumihiutaleet satoivat höyhensaarille. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 22, 2016 14:59:51 GMT 2
Maikin miljöö mietteet
sunnuntai 8. jouluuta 2013
kirjoittanut: Maikki Outoa kuvitella että maailma pyörisi. Pääni pyöri, oli pahaa olla. Oli mukava aina karata Astan luokse. Aina pitäis kydä sossu keskusteluita, mie en jaksa. En mie ole tarpeeksi vanha tekemään kaikkea paperihommia ja rampata vähän väliä sossussa. Perheeni oli mahtava mutta silti vihasin sitä, Mari oli täydellinen. Mari oli kotona vanhempieni kanssa, teki hommia ja harrasti halpaa harrastusta. Mie olin vain poissa oleva sulkeutunut, harrastaessaan itsemurha lajia. Että mie vihaan tätä. Mie vihaan ystäviä koulussa, mie vihaan perhettäni, huonettani ihan kaikkea. Onneksi miun ei tarvi kertoa mitään, voin pitää kaiken sisälläni, edes sossun tädit ei saa miun suuta auki. Tallissa oli elämäni, ystäväni ja harrastukseni. Voin esittää vahvaa, mutta kyllä joku pian huomaa että sorrun, ainakin Valma. Ehkä vain lähden kävelemään tallille, vanhempien huutojen välistä kuinka en ole kotona tarpeeksi.... -Ei mun pidä olla täydellinen ja saada kymppejä kokeesta, mutisin itsekseni. Kokoajan hoputetaan lue kokeeseen, vaikka koe on kahden viikon päästä, ja sitten kun sanoo että en ees lukenu paljoa ja sain kasi puolen niin pitäis saada vähintään ysi ja siitä kauhea sota. Harrastukset häviää kuulemma ekana. -Joo mä voinki jo nyt lopettaa kitaran soiton, tein tiukan katseen minun isääni ketä lähtee hakemaan juuri kitaraani, joltain myyjältäni. Enhän edes ehtinyt alittaman sitä, isä minua sinne vaan hoputti. - Nii viedään lapselta kaikki harrastukset niin hän varmaan lukee kokeeseen hyvin, istuu kotona ja varmaan touhuaisi vanhempiensa kanssa jotain, pysyis varmaan erossa kaikesta pahasta, Maikki tuhahti ja alkoi melkein itkemään, ja ryntäsi ulos vajaan jossa hänellä oli pieni talli vanuaivoilleen. Ei kukaan ymmärrä, ei kukaan. Likka nojautui seinää vasten ja valui siitä maahan istumaan. Kankaiset hepan päät ja tikut tujottelivat silmineeni minua. Ajattelin karata mamman luokse hän varmasti ymmärtäisi mutta turhaa. Kyyneleet valuivat silmiini kylmä hiipi sisääni. En mä ole Mari mä tiedän jo mihin tähtään tiedän mitä numeroa pitää kohottaa mutta tuo oli liikaa. Vaivauduin ahdinkoon. Pihalla minulla oli keppi haarojen välissä, ja karvainen vanuaivo hallitavana, issika tatu. Menin maastoon selvittämään ajatuksiani mikä ei harmikseni auttanut, minun pitäisi kuitenkin mennä jossain välissä sisälle, mutta kun en halua. Astuin sisälle menin omaan huoneeseeni menin peiton alle nukahdin... |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 22, 2016 15:01:00 GMT 2
torstai 12. joulukuuta 2013
kirjoittanut: Salla Astuin sisälle valoisaan tallitupaan. Paikka oli tyhjä, ja ainoat elävät sielut siellä kuuluivat minulle, ja toiselle tallikissalle, Hiisulle. Kaunis naaraskissa makoili tyynyn päällä vailla huolen häivää. Sillä hetkellä tunsin pientä kateutta sitä suloista karvanyyttiä kohtaan. Naurahdin ajatuksilleni ja istuin kissan viereen. Se nosti kuonoaan, ja maukaisi. "Rauhassa tyttö, en mä sun paikkaasi vie" suputin oranssille kasalle, ja silitin sen pehmeää turkkia rauhoittavasti. Kissa painoi päänsä takaisin tyynyyn, ja minä uppouduin omiin ajatuksiini. Havahduin ehkäpä viiden minuutin päästä siihen, että tallituvan ovi kävi. Sisään asteli kylmän rauhallinen, ehkäpä seitsemän tai kahdeksantoistavuotias nuori poika. Tuon komeita piirteitä kehystivät upeat vaaleat hiukset, ja jäänsiniset silmät. Sydämmeni taisi jättää muutaman lyönnin välistä kohdatessani hänen katseensa ensimmäisen kerran. Poika katsoi minua, ja hymyili, taisi sanoa "Hei". Hymyilin tuolle pienesti, ja vastasin: "Moi! Ootko uusi täällä?" Illalla lähtiessäni tallilta, yritin saada jonkinlaista käsitystä tapahtumista. Tunsin pientä lämpöä, vaikka ulkoilma oli kylmä kuin jää. En tuntenut kunnolla koko poikaa - Jasperia, mutta minusta tuntui että haluaisin todellakin tutustua häneen paremmin.. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 22, 2016 15:02:01 GMT 2
Kummallisuuksia tallituvassa
perjantai 20. joulukuuta 2013
kirjoittanut: Emppu Astuin tallituvan ovesta sisään mielessäni mukillinen lämmintä kaakaota. Hiljaa vihellellen aloin kaivella kaappeja. - Mitä ihmettä? ähkäisin, kun mukeja ei löytynytkään mistään. Kurkistin joka paikkaan. Pöydän alle, jääkaappiin, mikroon, sohvan alle... Mutta mukeja ei ollut missään. Löysin kylläkin etsiessäni kaikenlaista muuta sälää, mutta mukeja ei vain näkynyt. - Mitäs sä täällä touhuat? Maikki asteli tallitupaan. - Mä etin mukeja. Tahon kaakaota, ilmoitin ja heittäydyin masentuneena sohvalle. - Eiks ne sit oo kaapissa? Maikki ihmetteli ja alkoi räplätä kaappinsa lukkoa. - Ei ole, huokaisin. - Ootko varm... Ooh! Käännähdin katsomaan Maikkia, joka oli juuri saanut kaappinsa oven auki. Kurkkasin tytön olan yli ja hämmästyin. - Maikki, noihan on... Ootko sä varas?! kirkaisin. Kaikki tallituvan mukit oli survottu Maikin kaappiin. Niitä oli ratsastuskenkien sisällä, vaatteiden alla ja päällä. Haukoin henkeäni kerta kaikkiaan mykistyneenä. - Mitäs te täällä? kysyi samassa ääni. Käännähdimme kummatkin ympäri. Maikki oli kasvoiltaan punainen ja puristi käsiään nyrkkiin. Topias seisoi oven edessä ja katseli meitä kummastuneena. Tajusin näyttäväni ihan ääliöltä seisoessani siinä henkeä haukkoen. - Arvaa mitä Maikin kaapissa on? henkäisin sitten. - No, mitäs siellä sitten pitäis olla? poika kysyi ja kurtisti kulmiaan. - Mä en oo tehny mitään! Maikki kiljaisi samassa. Vilkaisin Maikkiin ja siirryin sitten sivummalle. Topias kurkkasi nopeasti kaappiin. - Oho, hän sanoi selvästi hämmästyneenä. Ovi kävi uudelleen ja tällä kertaa tallitupaan asteli Valma. - Mitäs nyt? hän ihmetteli ja katseli meitä hiukan kysyvästi. Topias osoitti Maikin kaappia. Valma kurkisti sinne mietteliäästi ja vilkaisi sitten meitä kysyvästi. - Selittäisikö joku? hän pyysi sitten. - Se en ollu mä! Mä en oo mikään varas! Maikki huusi vihaisena. - Ei sinua kukaan ole syyttänytkään, sanoin. - Mutta miks noi mukit on sun kaapissas? Topias kysyi. - Mitkä mukit? kysyi poika, joka oli juuri astunut ovesta sisälle. - Mikki, tuu kattomaan, Valma henkäisi ja poika tuli tottelevaisesti hänen luokseen. Seisoimme siinä pitkään ihmettelemässä kaappia. Maikki mumisi aina välillä jotain syyttömyydestään, mutta ainakaan minä en kuunnellut. Ei Maikki mitään varastaisi, vakuuttelin itselleni. Mutta jos se ei ollut Maikki, niin kukas? Minua pelotti. Siinä vaiheessa, kun Aleksi saapui tallitupaan, minä luikahdin ovesta ulos. En tiennyt mitä ajatella, paitsi tietysti, että tallilla tapahtui outoja. No, pitäisi kysyä vaikkapa Maikilta, mitä Aleksi oli sanonut. Olin kuitenkin päättänyt ottaa muutaman valokuvan Mincasta, joten suuntasin pihattoa kohti ja annoin kaiken oudon unohtua. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 22, 2016 15:02:41 GMT 2
Kummallisuuksia tallituvassa pt.2
perjantai 20. joulukuuta 2013
kirjoittanut: Aleksi Saavuin tallitupaan kuullessani sieltä outoa hälyä. Ovenraossa minua vastaan tuli Emppu, joka oli juuri lähdössä. Muut seisoskelivat kummissaan Maikin kaapin edessä pällistellen jotakin. "Aleksi, tuu kattoon. Tää on nyt ihan outoo.." sanoi Topias mietteliäällä äänellä ja astui syrjään Maikin kaapin edestä. Silloin näin sen. Kaappi oli pullollaan tallin mukeja. Niitä oli sullottu joka paikkaan. "Emmie oo niitä tuonne laittanu! Joku muu on käyny miu kaapilla!" tiuskaisi Maikki tuohtuneena. "Mistä ne sitten on sinne ilmestyny. Ei kaappeihin oo muita avaimia ku teidän omat ja sitten miun yleisavain", ihmettelin kummastuneena. "Ehkä miun on parempi kattoo, että se yleisavain on varmasti tallessa." "Hyvä idea, Aleksi. Me laitetaan sillä aikaa nää mukit takaisin paikoilleen", Valma tarjoutui. Menin Halin kaapille, jonka ylähyllylle olin muistaakseni avaimen jättänyt. Avatessani kaapin oven sieltä simkosi syliini mustavalkoinen karvapallo kamalasti valittaen. "Niisku! Mitä hittoa??" pääsi suustani. Kuinka kissa oli päässyt Halin lukittuun kaappiin ja kuinka kauan se oli siellä ollut? "Oliks Niisku Halin kaapissa?" henkäisi Valma ja peittä suunsa kämmenellään. "Kissa kaapissa?! Kuka laittaa kissan kaappiin?!" myös Topias oli täysin hämmennyksen vallassa. "Varmaan sama, joka laitto nää mukit miun kaappiin!" huusi Maikki. "Jotain outoa täällä tallissa nyt kyllä tapahtuu", mutisin rauhoitellessani sähisevää kissaa. "Tänään aamupäivällä joku oli päästänyt Killen tarhastaan ja se oli tietysti villiinnyttänyt muutkin hevoset. Kille ei olisi mitenkään pystynyt hyppäämään aidan yli ja olin varmasti sulkenut portin sen perässä!" kerroin tallilaisille. "Joku pilailee meidän kustannuksellamme..." |
|
Mikki
Aloitteleva tallilainen
Posts: 72
|
Post by Mikki on Aug 22, 2016 20:33:06 GMT 2
Tonttuli sai tahtonsa läpi
20. joulukuuta 2013
kirjoittanut: Mikki Talli tuoksui hassulta, hämmennykseltä. Tallituvassa oli käynyt joku tihutyöläinen, piilottanut kaikki mukit Maikin kaappiin, ja lukinnut kissan Halin kaappiin. Olin varma, että se sama riiviö oli myös sotkenut naamani hammastahnalla ja ottanut minusta ja Inkasta kuvia muutama päivä sitten. Olin kironnut tämän tihulaisen maasta helvettiin ja uhkaillut listiväni sen, jos saisin sen kiinni, mutta näköjään uhkailu ei ollut kannattanut. Luulin jo päässeeni pois sotkuista, kunnes nimetön uhkauskirje saapui kaapilleni. Minun piti tehdä jotakin kertakaikkisen epämääräistä, jotta hän armahtaisi minut julkiselta nöyryytykseltä, enkä tiennyt kumpi oli parempi vaihtoehto, itsensä nolaaminen vai nöyryytetyksi tuleminen. Sydämeni tykytti tietämättömyyttä, jotakin yliluonnollista oli meneillään. Nojasin tallituvan seinään ja suljin silmäni, jotta pystyisin keskittymään hengitykseeni. Silloin Valma laittoi minulle viestiä: ”Mua pelottaa. Joku uhkaa nöyryyttää mua, jos en tee niinku se käskee, se oli laittanu mulle kirjeen! D:” Tiesin heti, että tekijä oli sama. Olikohan uhrejakin enemmän? En tiennyt, olisiko pitänyt kertoa Aleksille tai poliisillekin kenties, mutta koska uhkaus oli lähinnä naurettava ja hupaisa, en pystynyt kuin hymähtämään huvittuneesti. Voi Valma raukkaa. Naputtelin tälle vastaukseksi: ”Vähän joulumieltä Valmaseni, musta tuntuu että sillä on vaan tylsää, ja se nauttii muiden nöyryyttämisestä (; Se uhkasi muakin, joten jos haluut nähä jotain hauskaa, niin tuu tallille ;D” Kaappiini oli tungettu kirjeen alle retrot persikanväriset verkkarit, housut ja takki, joiden koko oli naisten Small. Minua ei pahemmin haitannut nolata itseni, se oli lähinnä mahdollisuus pitää hauskaa ja kasvaa henkisesti. Sveitsiläiset ystäväni olivat lähinnä hulluuden perikuvia, joten tämä ei ollut niin uutta ja ihmeellistä, kuin olisi voinut olla. Tallilla oli paljon porukkaa, vaikka olikin hevosten vapaapäivä. Tein kuitenkin työtä käskettyä, ja puin tiukat verryttelyhousut jalkaani ja verkkatakin ylleni. Puku oli ahdistavan kireä ja hihat ja lahkeet jäivät huomattavan alimittaisiksi. Käärin hihat ja lahkeet niin, että näky oli jokseenkin siedettävä, mutten voinut pidätellä nauruani. Rätkätin täyttä kurkkua tyhjässä tallituvassa, niin että kyyneleet karkasivat silmäkulmistani ja vatsaan sattui. Pörrötin jo valmiiksi sotkuisia hiuksiani ja hyppäsin käsieni varassa lattialle vatsalleni. Nyt lähtee! Ryömin persikanvärisessä asussa ulos tallituvasta, lapaset kädessäni ja villasukat jaloissani. Lumi takertui vaatteisiini, kunnes sain avattua tallin oven ja ryömin käsivoimillani sisään. Katsoin häpeällisellä ilmeellä tallissa ihmettelevää porukkaa, mutten pystynyt olemaan nauramatta, kun naurun tirskahdukset putoilivat heidän suustaan. En tarkasti ajatellut, keitä tallissa oli, mutta laskin katseeni takaisin heinäpölyn kuorruttamaan lattiaan ja lähdin matelemaan tallin käytävää pitkin muiden jalkojen juuressa. Kuulin Pinkin hörähtävän lyhyesti, ja jotenkin aistin äänestä kysyvän vivahteen. Pinkkikin tiesi, että nyt ei ollut Mikillä kaikki kohdallaan. Verryttelytakki kiristi lähinnä hauisten kohdalta, kun ponnistelin eteenpäin käsivoimillani. Liikkuminen oli vaikeaa samaan aikaan kuin nauroin. ”Mitä hemmettiä sie teet?!” Aleksin ääni läiskähti selälleni oven avautuessa. Sitä seurasi hämmentynyt nauru, joka kohahdutti muun yleisön uudelleen. Nostin uupuneena pääni miestä kohti, kasvoillani oli apua anova ilme. ”Mut on pakotettu tähän!” rääkäisin teatraalisen säälittävästi ja ryömin ripeästi miehen ohi. Kun tuntsaripuoli oli loppumassa ja tallinpääty tuli vastaan, pystyin hengähtämään naurultani. Möngersin ulos ja kierin tallinpihan läpi ikuisuudelta tuntuvan matkan takaisin tallitupaan. Sillä nousin takaisin ylös, pudistelin lumia vaatteistani ja riisuin ne muista välittämättä mahdollisimman nopeasti pois päältäni. Puin punaisen OnePiecen päälleni ja kun katsoin lattialla olevia verkkareita, ne olivat kadonneet. Lattialla oli vain lunta ja tumma kohta, mutta vaatteita ei näkynyt missään. Katsoin hämmentyneenä Emppua ja muita, jotka olivat ennättäneet tallitupaan. ”Kuka ne otti?” kysyin lähes vihaisesti. Tytöt näyttivät säikähtäneen tuhahdustani, ja pudistelivat päitään hämmentyneinä. Hymähdin ihmeissäni, mutta virnistin sitten tajutessani säikäyttäneeni tytöt. ”Tää paikka on kun joku piparminttuinen kummitustalo”, naurahdin enempää ajattelematta sanojani ja pörrötin Empun hiuksia ikään kuin todistaakseni, että tarkoitukseni ei ollut pelästyttää ketään. Tein kaakaota ja jäin todellisuutta tajuamatta kelaamaan päivän omituisia tapahtumia. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 23, 2016 11:07:39 GMT 2
perjantai 20. joulukuuta 2013
kirjoittanut: Salla Nyt se oli sitten vihdoin suoritettu. Joulutodistus oli saatu, ja pian alkaisivat ne odotetut joulupyhät, joiden aikana voisin vain istua alas hörppimään kuumaa minttukaakaota, höystettynä kermavaahdolla, ja lukea uusimpia hevosalan kirjoja ja lehtiä. Syvä haukotus pääsi suustani, kun raahasin itseni kaapilleni. Hymyilin pienesti nähdessäni Snezanan villin tulisen katseen suurimmassa kuvassa, jonka olin kiinnittänyt kunniapaikalle aivan keskelle kaapin ovea. Sitten silmiini osui jotain punaista. Terästin katsettani, ja kosketin punaista paperia ihmetellen. En minä mitään punaisia lappuja ollut kaapinoveen teipannut. Repäisin lapun irti, ja aloin rypistää sitä, aikomuksena heittää se suoraa päätä paperinkeräykseen. Muutama kirjain, jotka havaitsin lapun toisella puolella, muuttivat kuitenkin suunnitelmani. Luin sanat, ja lehahdin tulipunaiseksi. Kuinka kukaan kehtasi kiristää minua! Manasin mielessäni sen alhaisen otuksen joka tälläistä julkesi tehdä, alimpaan helvetin osastoon jonka vain saatoin tähän hätään keksiä. Avasin kaapin tuohtuneena, eivätkä edes kuvat Moorland's Totilaksesta, Snezanasta, tai Miltonista saaneet minua hymyilemään. Nappasin ratsastuskypäräni nopeasti, ja heitin kassin kaappiin. Sitten painelin suoraa päätä talliin. Vielä minä selvittäisin kuka minua kiristi! Vaikka tiesin ettei kiristäjä voisi toteuttaa uhkaustaan (sillä millä hän minut saisi nöyryytettyä?) olin silti hyvin huolissani, mihin suuntaan tapahtumat Hallavassa etenivät. |
|
Mikki
Aloitteleva tallilainen
Posts: 72
|
Post by Mikki on Aug 23, 2016 13:28:06 GMT 2
Chasing cars
22. joulukuuta 2013
kirjoittanut: Mikki Olin jo monena yönä valvonut turhan pitkään, ja tällä kertaa päädyin ulos kävelemään viileään pakkasyöhön. Kirpeä ilma huuteli kasvoilleni lauseita, joita en jaksanut ymmärtää. Kuului kaukaisuuksiin ulottuva kolahdus, joka sai minut hätkähtämään. Katulamput sammuivat yksitellen ja pian maiseman täytti pilkkopimeä verho, joka väistyi kuitenkin hiljaa ja antoi tähtien ja kuun heijastua lumen kautta silmiini. Muutamissa pihoissa puihin oli ripustettu jouluvalonauhaa, jotka valaisivat tietä tähtien avuksi. Unettomat jalkani veivät minua kuiskivaa lumipeitettä pitkin Hallavaan, jonka räystäänreunaa valaisi lämminsävyinen tähtinauha. Väsyneet silmäni kiersivät pihaa, kunnes pysähdyin tallin oven eteen ja asetin käteni sen kahvalle. Tiesin, ettei se ollut auki. Tallin ovi oli kylmä ja karhea, ja se sai minut uskomaan, etten pääsisi sisään, niinpä laskin käteni ja hivuttauduin istumaan ovea vasten nojaten. Viime päivinä Pinkkiä oli käynyt katsomassa kaksi tyttöä, jotka olivat halukkaita hoitamaan silmäterääni. Tiesin, että se olisi rapsutuksia rakastavalle hevoselleni vain hyväksi, mutta en oikein tiennyt kumman heistä valitsisin. Olin kysynyt Valman mielipidettä, mutta sen olinkin jo osannut arvella. Hän ei pahemmin välittänyt kummastakaan, olivathan he kauniita nuoria ja lahjakkaita tyttöjä molemmat. Olin kuitenkin vakuuttanut, ettei muut tytöt minua juuri kiinnostaneet sillä tavalla, ja toivonmukaan Valma saisi pidettyään epäilyksensä kurissa, eikä säikyttäisi uutta hoitajaa heti tiehensä. Hoin mielessäni kirjaimia sekalaisessa järjestyksessä, niin kauan, kunnes jouduin vetämään taas henkeä. Tarpeeksi monta kertaa kirjainmatran lausuttuani otin puhelimeni esiin ja etsin käsiini Becan numeron. Se työntyi universumin painovoimalla mieleeni ensimmäisenä, ilman suurempaa päätöstä, ja vakuutin itselleni, että se oli oikea päätös. Puhelimen valo poltti silmiäni ja rypistin kulmani vähentääkseni sen aiheuttamaa kipua. Suljin silmäni, hymyilin ja näppäilin kosketusmuistini varjolla viestin, jossa oli tarkoitus lukea "Tervetuloa tiimiin Pekka, you are one of us now (;". Pudotin puhelimen syliini ja mietin, miksei minulla ollut kylmä. Siirsin takkini huppua paremmin silmilleni ja otin paremman asennon, polvet vasten kehoani. Kello oli muistaakseni puoli kolme yöllä, mutten saanut unta. Hyräilin hetken Chasing Cars -kappaletta, kunnes käperryin pieneksi möykyksi odottamaan aamua. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:18:43 GMT 2
torstai 26. joulukuuta 2013
kirjoittanut: Valma
Tarvoin lumikinosten läpi tallille tähtikirkkaan taivaan alla. Koko naamani oli jäässä. Lunta oli satanut monena yönä, niin saoi nytkin, ja se kasautui kinoksiksi teiden varsiin ja ojiin. Tallitietä ja tallin pihaa ei tietenkään ollut aurattu. Päädyin tavanomaisesti luistelemaan napajäätiköllä ilman luistimia. Yritin väistellä liukkaimpia piilojäitä, ja päädyin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi tuvan ovesta. Lopulta päätin kävellä suoraan surman suuhun - lumen peittämälle jäälle. Liukastuin tietysti heti. Kaaduin istualleni lumeen. Lumi pehmensi alastuloani sopivasti. Kellahdin selälleni ja tein lumienkelin keskelle pihaa. Katsoin taivaalle silmät sirrissä. En tunnistanut tähtikuvioita, edes Otavaa en löytänyt. Oli joulupäivä. Aamulla olimme käyneet isolla porukalla joulumaastossa, sitten olimme syöneet joulupuurot tuvassa. Aamupäivä koko sakin kanssa oli ollut rattoisa. Kuulin takaani askelia. Lopetin lumienkelin tekemisen ja vääntäydyin katsomaan. Mikkihän se siellä. Sydämeni sykähti, vaikka olin nähnyt hänet viimeksi aamulla. - Moi! sanoin. Nousin istumaan. - Heippa! Mikki sanoi tullessaan lähemmäs. - Mä jo pelkäsin, että sä olit sammunut hankeen, hän virnuili. - Joo, mä kännäsinkin eilen illalla joulun kunniaks. Nyt on krapula, sanoin totisena. Me molemmat nauroimme. Mikki ojensi kätensä ja auttoi minut seisomaan. Astuin varovasti pois lumienkelistä. Minä ja Mikki katsoimme sitä hetken käsi kädessä. Sitten Mikki yhtäkkiä kaatui lumeen ja alkoi vimmatusti huitoa omaa enkeliään minun enkelini viereen. Kikatin iloisesti. - Mä oon krapulassa, mutta sä oot kestohumalassa, vitsailin. - Oui, Mikki sanoi reippaasti ja hyppäsi ylös. Unohduin taas katselemaan taivasta. Puhalsin suustani höyryä ja yritin jälleen tavoittaa Oravan. Mikki osoitti sen minulle. - Se on niinku kauha. Ja kun kattoo tosta kauhan varresta tonnepäin, tulee Pohjantähti. Löysin Otavan, mutta Pohjantähdestä en ollut varma. - Ääh, se on vaan yksi tähti muiden joukossa, sanoin lopulta. Mikki hymyili minulle lämpimästi. - Niin se on. Jokainen tähti on valtava valopallo, erityinen ja mahtava. Täältä katsottuna ne on vaan pieniä pisteitä, kaikki samanlaisia, ei mitenkään erityisiä. Ajattelin välimatkaa, joka oli Maan ja tähtien välissä. Jo sen ajatteleminen huimasi. Sitten ajattelin jokaista tähteä yksitellen. Kun tarkemmin ajattelin, jokainen niistä oli mahtava ja kirkas. Jokainen oli erilainen, mutta silti upea. - Mun mielestä ihmiset on kuin tähtiä, Mikki sanoi sitten. - Me ollaan vaan pieniä palasia maailmankaikkeudessa. Mutta silti yhtä kauniita ja kirkkaita. En ollut kovin henkevä heppu, mutta nyt tajusin jotakin Mikin sanoista. Osoitin yhtä tähteä. - Mä olen toi, sanoin. Se ei ollut kovin kirkas tähti, vaan muita himmeämpi. Mikkikin osoitti taivaalle. - Ja mä olen toi, hän sanoi. En voinut olla varma, mitä tähteä hän osoitti, mutta se saattoi olla kirkas tähti minun tähteni vieressä. Mikki tuli seisomaan viereeni ja laski käsivartensa olkapäälleni. En epäröinyt hetkeäkään, vaan kiedoin omani hänen ympärilleen. Sanoja ei tarvittu. Sillä hetkellä sain kokea sen, millaista on palella ulkopuolelta, mutta olla lämmin sydämessä. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:19:40 GMT 2
Torstain tunteiden purkua
perjantai 27. joulukuuta 2013
kirjoittanut: Maikki En tiedä mitä sanoa, mie tykkään hänestä mutta sehän muuttaisi kaiken. Vanhemmat olivat taas riidelleet, voisivat lopettaa. Mie ja Marihan siitä eniten kärsitään! Äiti oli kääntynyt harrastukseni puoleen, kun kerroin kaikesta! Olimme käyneet joulualeista ostamassa miulle valkoiset kisahousut, ja käytetyn kisatakin. Käytin myös vähän omaa rahaani ja ostin Astalle jotain pientä. Isä väitti äitin olevan ihan pimahtanut. Ei auta vaikka äii väitää etä minua pitäisi tukea, isä vain valitteli että miksi kalleimmalla tavalla. En tiedä mihi purkaisin oloani, Asta oli hyvä mutta en saisi siltä vastatukea. Haluaisin puhua jollekulle mutta kenelle, häelle josta tykkään, niinhän se onnistuisi mutta kun. Tuntuu aivan älyttömän tyhmält, olen vasta yksitoista mutta silti jo tiedän elämänirakkauden Astan lisäksi. Mutta en ole varma häen näkemyksestään. Ehkä auttaisi vain jos jatkettaisiin ystävyyttä niinkuin ennen? Who no? Likaa pohdittavaa likan päähän. Miksen voi elää niinkuin elokuvissa ja kertoa vanhemmille kaikki huoleni ja olla oikeassa protessissani? Miksen voi asua täydellisessä perheessä? Ahdistaa, silmät sumenevat, jalat pettävät, kaadun maahan ahdinkoon. Masennus valtaa kehoni, mietin elämäni asioita. Kuinka kurja elämäni olikaan muaalla kuin tallissa. Se mies josta en edes puhu, vanhemmat koulu, kaikki kaikki! Alan huutamaan, itkemään. En kestä tätä painetta vanhempiemme ympärillä. Raivaan käsilläni scheleichit hyllyltä alas lattialle, ponilta katkesi jalka. Yli sadan elukan tiputtua maahan tajuan tilanteen, rojahdan sängylle, kyyryyn, itken vapisen. Äiti ryntää huoneeseen isäni kanssa, he näkivät koko tilanteen. Äiti painaa kokovartalonsa halaukseen, ja hyväilee selkääni kädellä ja toistaa "Ei mitään hätää Maikki, äiti ja isä on tässä". Itken voimakkaasti kauan, en suostu tuleman kyyrystä irti, isä meni keittämään teetä ja juttelemaan Marin kanssa. En kestä tätä ahdinkoa mikä sisälläni on, en vastaa äidin miljonaanteekaan kysymyksseen. Loppu olikin selvä vastaus " jätä mut rauhaan!". Tuntui ilkeältä sanoa se äidilleen julmasti, hän kai oli myös hysteeriassa minun takiani. Kääriydyn peiton alle, ehkä huomenna ei ahdista, nukahdan. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:20:31 GMT 2
Menneisyyden kaivelua
maanantai 10. maaliskuuta 2014
kirjoittanut: Elsu Kotona olen alkanut purkaa muuttolaatikoita, taas kerran. Lasken sen jo ihan perusjutuksi, ei siinä ole mielestäni mitään uutta tai outoa. Mufu nukkuu sängylläni, mutta Minttu makaa vieressäni ja yrittää auttaa minua purkamaan laatikoita. Vetäisen yhden Ikea-muuttolaatikon eteeni ja alan purkaa sitä. Vaatteita vien vaatekaappiini ja Minttu on vetäissyt jo omatoimisesti vanhan tennispallon ja nyt järsii sitä innoissaan. Naurahdan koiralle ja otan pölyttyneen valokuva-albumin laatikon pohjalta. Pyyhkäisen pölyt pois albumin päältä ja katson sitä hieman ihmetellen. En muista tälläistä. Jatkan albumin tutkiskelua. Siinä on kuvia äidistäni, isästäni ja minusta ihan pienenä vauvana. Katson kuvia kostunein silmin, sillä minulla äitiä ikävä. Eivätkä isän tyttöystävät välittäneet yhtään minusta tai mitä isän elämässä oikeasti menee. Äitini kuoli junaonnettomuudessa, kun olin viisi enkä ole vieläkään oikein hyväksynyt sitä. Minttu laskee päänsä syliini ja nuolaisee naamaani. Rapsutan koirani turkkia ja suukotan koiraa silmien väliin. Jatkan albumin selausta ja huomaan pari kuvaa, joihin äidin paikalle on liimattu isän ensimmäinen tyttöystävä, mustasukkainen Iina, johon isä tutustui minun ollessa kahdeksan. Ennen sitä isä ei ollut tapaillut ketään. Yritän varovasti irrottaa Iinan kuvia valokuvista, mutten uskalla sillä kuvat sanovat valittavaa ääntä, joten jätän kuvat pettyneenä paikoilleen. Isän ja Iinan juttu ei jatkunut pitkään, sillä isäkin taisi huomata, ettei Iina välittänyt pätkääkään minusta, esitti vain. Nainen olisi mielummin halunnut, että myös minä olisin ollut samassa junassa äitini kanssa. Seuraavaksi albumiin on laitettu yhteisiä kuvia minusta, isästä ja Mirandasta, ranskalaisperäisestä naikkosesta, jonka isä tapasi aika pian Iinan jälkeen. Hänen kanssaan isä olikin kauemmin ja asuimme jopa nelistään, sillä Mirandalla on ikäiseni poika. Carlo kyllä mietti minua enemmän, kuin siskopuolena, sillä ahdisteli välillä minua. Ei siinä mitään, komea italiaispoika, mutta tietää itsekkin olevansa komea. Kun olin 13, Mirandalla ja isällä tuli riitaa, ja isällä oli toinen, Tarja. Muutimme sinne suoraan, ja asuimme siellä, vuoden. Sen jälkeen isä oli taas löytänyt jo uuden, jonka nimeä en muista, jonka kanssa asuimme vain puoli vuotta , mutta nyt olemme muuttaneet Pronssijokeen. Juuri näin keväällä, kun minun pitäisi tehdä yhteishaku, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa jne. jne. Minttu pitää päätään yhä sylissäni, mutta siirtyy, kun suljen kuva-albumin ja laitan sen kirjahyllylle. Vilkaisen laatikkoon, varmistaakseni onko siellä vielä tavaraa. Taittelen tottunein ottein laatikon ja sujautan sen sängyn alle, missä on muutenkin kaikki tyhjät Ikea-muuttolaatikot. Kaikki laatikot on nyt purettu ja lähden kävelemään alakertaan. Minttu ja Mufu seuraavat minua hirveällä kiirrellä. Päästän koirat takapihalle ja menen itsekkin takapihalle hypyttämään pieniä esteitä kaksikkoa. Mufu jopa innostuu jahtaamaan leikkisästä Minttua, ja koirat temmeltävät täysillä ympäri pihaa. Nauran, kun kaksikko juoksee ympäriinsä. Kuulen auton äänen kaartavan pihaan ja koirat ampaisevat pian sisälle istumaan pääoven eteen, hännät heiluen. Naurahdan kaksikolle taas, isä tulee kotiin. "Miten on mennyt?", isä kysyy, samalla kun tyhjennän hänen kanssaan kauppakasseja. "Ihan perus, purin kaikki laatikot ja kohta lähen tallille. Frozzen naruriimu unohtu", sanahdan ihan ohimennen. Isä valittaa, ettei sen takia kyllä lähdetä Helenan luokse. Pyörittelen silmiäni ja selitän, että voin ostaa ihan hyvin uuden. On perjantai ja en ollut koulussa tänään, vaan menisin maanantaina ensimmäistä kertaa uuteen kouluun. Menen laittamaan tallivaatteet päälleni ja lähden kohti Hallavaa kävellen. Mintun ja Mufun jätän kotiin, riekkumaan takapihalle ja isän riesaksi. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:22:40 GMT 2
Helvetin portti ja kukkulan kuningas
torsati 31. heinäkuuta 2014
kirjoittanut: Seera Kolme urheilukassillista ja kaksi muovipussillista vaatteita, muovipussillinen kenkiä ja matkalaukullinen muita tavaroita, sekä skeittilauta, nyrkkeilysäkki ja punainen akustinen kitara pinsseillä ja painokuvilla päällystetyssä kitaralaukussaan odottivat nyt levottomassa kasassa pienen makuuhuoneen keskellä. ’Keskellä’ tarkoitti, että huoneen reunoilla on enintään metrin välein kymmenen senttimetrin levyinen jalansija. Leväkuningatar vihreine hiuspötkylöineen tuijotti minua salmiakkikuvion muotoisesta lasiruudusta, jonka olin juuri saanut naulattua seinälle yölampun viereen, tarpeeksi alas, että jouduin jännittämään vatsalihakseni päästäkseni riittävään takakenoon nähdäkseni kuvitellun päälakeni. Virnistin kuvatukselle, heilautin leväpötkylät hartioideni taakse ja mietin sitten kuka oli pakottanut minut värjäämään takapiiskani limaisen ja haisevan väriseksi. Kun hyväksyttävää vastausta ei ponnahtanut mieleeni, mutristin suutani ja asetin toisen, tällä kertaa varrellisen ja tyttömäisesti koristellun peilin edellisen viereen. Seinään hakatut naulat riiputtivat pian monia erikokoisia peilejä, ehjiä ja särkyneitä, ja muutaman kerran järjestystä vaihdettuani asetin valkoisia höyheniä lepattavan valtavan unisiepparin ylimpään naulaan. Hymyilin nopeasti ja retkahdin sitten vaatekassien muhkuroimalle kapealle sängylleni tuijottamaan katossa koomailevaa hämähäkkiä. Talon muut asukkaat eivät olleet vielä saapuneet, joten olin käyttänyt etulyöntiasemani mittaamalla jokaisesta makuuhuoneesta etäisyyden jääkaapille, ja valinnut lähimpänä sijaitsevan huoneen ja teipannut mustalla ilmastointiteipillä lattiaan linjat huoneeni ovelta vessaan, sohvalle ja jääkaapille niin, että voin tarvittaessa zombeilla silmät sidottuna tai paperipussi päässä valtaistuimilleni tai pandoran lippaaseen, olettaen tietysti että tunnen paljain varpain teipin yököttävässä laminaattilattiassa. ”Ei sil oo välii et oon hullu…” hyräilin mystisen Juliuksen biisiä, jonka lyriikat sopivat lähes jokaiseen elämäntilanteeseen ja palauttavat ylikuumenneenkin päänupin paikoilleen. Kun tavaroiden purkaminen ei kuitenkaan enää huvittanut, tökin jeesusteipin voimalla soluasunnon yleistilojen kattoon häiritseviä ja ahdistavia julisteita epämääräisistä jumalhahmoista ja demoninperkeleistä, en ainoastaan peloteksellani tulevia kämppäkavereitani vaan myös tehdäkseni asunnosta oman asuntoni, omannäköiseni ja tarpeeksi pelottavan, ettei pikkusisaruksia voisi tuoda sisään juoksentelemaan ja puklailemaan sohvien uumeniin. Julisteprojektin jälkeen innostuin teippaamaan itselleni pyhitetyn hobitinkoloni oven mustalla ja punaisella jeesusteipillä, ensin mustalla uloimmat reunat, sen sisään punaiset, sitten mustat ja rituaalin loputtua oveni oli kuin helvetin portti. Virnistin tyytyväisenä ja kiipesin sitten ruuvaamaan huoneeni kattoon mofokoukkua, jonka oli loogisesti ajateltuna mahdotonta pettää kesken säkin mukilointisession. Nyrkkeilysäkki oli violetti, koska en halunnut mustaa antirasismin nimissä, ja siihen oli teipattu Justin Bieberin paraatihymypärstä. Olin joskus tehnyt listan henkilöistä, joita teki mieli pahoinpidellä ja tapanani oli vaihtaa kuvaa mieleni mukaan. Nyrkkeilysäkkini toinen päätähti on Päivi Räsänen ja Jim Carrey, vaikka Jimistä pidänkin monin puolin. Joillakin henkilöillä vain on naama joka sopii nyrkkeilysäkille, ymmärrätte varmaan. Juuri kun olin häviämäisilläni tuijotuskilpailussa Justin Bieberiä vastaan, kämpän ovi avautui hiljaa ja epäröiden. Ovenavausta muistuttava yllättävän pitkä vaalea henkilö hipsi varovasti sisään valtavan matkalaukun kanssa ja kääntyessään oven sulkemisen jälkeen takaisin hänen kehonsa pysähtyi, kun hän huomasi että asunnossa oli jo elämää. Vakoiltuani tulokasta hetken ovensaranoiden lomasta pyydystin tavarakasasta lempeällä katseella varustetun valkoisen maskin, jonka olin onnekkaasti voittanut itselleni jonkin vaihtoehtoisen nettikaupan arvonnasta. Maski oli lähes täydellinen kopio The Purge: Anarchy –elokuvan hahmon naamarista, tummennetut silmät ja otsaan nuhruisesti tussilla kirjoitettu ”GOD”, joten sen voittaminen oli välittömien juhlien arvoinen. Asetin maskin tottuneesti kasvoilleni ja tunsin kuinka mystisesti silmieni taakse piiloutuneet piirteet ja tuntemukset huokuivat jumalan kasvojen alta ja tunsin itseni samaksi mitä olin vielä kun ketään ei ollut talossa, omaksi itsekseni. Otin askeleen sivulle ja hymyilin tytön harhaileville kasvoille. Ja kuten varmaan jokainen osaa arvata, tytön katseen kohdatessa minut, leväpäänä, jumalan lempeys kasvoinani, tyttö kalpeni ja veti säikähdyksissään happea niin suuren annoksen, että hän pystyi olemaan hengittämättä niin usean sekunnin, että putosin laskuista. Suuret silmät pullottivat tytön päästä ja hänen kasvojensa kalpeus alkoi muuttua hämmentävän vaaleanpunaiseksi. Tiesin kyllä että minun olisi pitänyt tervehtiä, pyytää anteeksi, esittäytyä, tai edes kertoa että helvetin portin takana lymyävä huone on varattu, mutta tyttö näytti niin hämmentävältä, etten kyennyt kuin sulkea oven edessäni ja jäädä tuijottamaan kylmää ovenkahvaa. ”Leivon huomenna muffineja tai sydämenmuotoisia keksejä”, sanoin itselleni äänettömästi ja sillä tavoin tein sovinnon nykyhetken kanssa. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:23:51 GMT 2
Tappaja-apina ja aamurallit
lauantai 2. elokuuta 2014
kirjoittanut: Seera Perjantai on pahin. Luojan kiitos on perjantai. Heräsin tuttuun tapaani myrkynvihreään karvaiseen tappaja-apina-herätyskelloon, joka alkoi viisi minuuttia ennen asetettua aikaa mölyämään ja murisemaan ja heiluttamaan kaikkia raajojaan zombitartunnan saaneen elkein. Tämän jälkeen se putosi lattialle ja jäi tärisemään maahan kuin epileptisen kohtauksen uhri ja jäi kuolemankorahduksien saattelemana pyörimään ympyrää hypähdellen välillä vatsalleen tai sitten taas selälleen, kunnes unenpöpperöinen leväpää, eli minä jaksoin hiljentää tämän otuksen naksauttamalla siltä niskat nurin. Julmaa, tiedän, mutta vuosien saatossa olen oppinut, että paras tapa aloittaa päivä on tappaa se, kuka sinut herätti. Vielä helpottaakseni oloanne voin kertoa, että apina ei ole tippaakaan säälittävän näköinen, vaan pelottava ja raivohullu. Seuraavaksi, edelleen murhanhimoinen katse silmilläni, nostin kasvoni ja katsoin ympärilleni hetkeen muistamatta missä olin. Vääristynyt naamani valahti peruslukemille huomatessani urheilukasseista ja muovipusseista tehdyn muurin, joka ylettyi melkein kattoon asti. Muuta en ollutkaan saanut edellisenä päivänä aikaiseksi, koska kaikki aikani kului säikytellen vuoron perään ilmestyviä tulevia ex-kämppäkavereitani. Tämä ei ollut ensimmäinen asunto, jossa asuin ilman vanhempiani, ja ex-kämppiksiä oli jo kertynyt ihan suhteellisen mukava yhteisö. Kurotin sängyn alta yhden energiajuoman ja litkin sen viimeistä pisaraa myöten yhdellä hengenvedolla. Odotin, että juoma teki taikansa ja kun aloin tuntea mukavaa kihelmöintiä varpaissani, nousin ylös sängystä, halasin JB-kasvoista nyrkkeilysäkkiäni, tein kymmenen miestenpunnerrusta, hyppäsin kylki edellä oveani päin niin että tärähdyksestä aiheutuva hetkellinen jomotus herätti minut lopullisesti. Aamurituaali oli suoritettu, ja sen jälkeen olin vapaa tekemään mitä mieleni teki. Asunnon jokainen sielu oli herännyt viimeistään herätystäräytykseen, joten sain irvistää huomenet jokaiselle kolmelle kauhistuneelle kuolevaiselle, jotka tuijottivat huoneidensa ovien raoissa silmät pyöreinä leväkuningatarta, joka virkeänä, mutta syntymäkoomaisena laahusti pelkissä pikkuhousuissa, pyyhe hartioilla suihkuun. Näin takaraivollani kuinka kolme kuolevaista tuijottivat vuoroin toisiaan ja vuoroin minua. Suihkukoppi oli samassa tilassa vessan kanssa. Pesin hampaat, kirjoitin hammastahnalla peiliin ”REDRUM”, kävin suihkussa ja järkytyin omasta peilikuvastani, joka muistutti, että tänään paikallisessa hevoskylässä alkoi heppaleiri. ”Heppaleiri” toi mieleen kasan hulvattomia ja vähemmän hulvattomia muistoja, ja koska olin luvannut itselleni tutustua paikalliseen hevoskansaan, näytin ufo-tervehdyksen peilikuvatukselleni ja juoksin pyyhe hampaiden välissä etsimään heppavaatteita vaatekassimuurista. Mitään ei löytynyt. Näytin Justin Bieberille kieltä ja puin hieman masentuneena päälleni violetit urheilushortsit ja yhden lempi t-paidoistani, kanariankeltaisen väärinpäinolevalla laaman naamalla varustetun paidan, jonka selkäpuolella luki ”I WILL EAT YOU”. Pakkasin kitarareppuun kitaran kaveriksi muutamia juttuja, tappaja-apinan, sekä paksun päiväkirjani, jonka kannessa luki ”Holy Bible”, ja nostin repun selkääni, otin skeittilaudan ja laitoin GOD-naamarin kasvoilleni ja katosin kuulokkeet korvillani helvetillistä musiikkia kuunnellen rappukäytävään. Uusi asfaltti, uudet kujeet, vampyyrihampaat ja punaiset piilolinssit takataskussa. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:25:06 GMT 2
Sydänsuruja
lauantai 25. lokakuuta 2014
kirjoittanut: Valma Sinä iltana avasin Skypen jännittyneenä. Mikki oli online, tietenkin. Menin makaamaan mahallani sängylle ja laitoin koristetyynyn läppärin alle. Viivyttelin pitkään, ennen kuin klikkasin keskustelunaloitusnappia. Tänään Mikki oli saanut tietää, oliko hän päässyt tarkka-ampujakoulutukseen. Tiesin, että hän halusi kovasti päästä sinne... mutta toivoin salaa, ettei hän pääsisi, enkä tahtonut myöntää sitä edes itselleni, sillä se paljasti, että olin maailman itsekkäin ihminen. Sillä tiesin myös, että jos Mikki pääsisi, hän ei enää palaisi minun luokseni Suomeen. Tai jos palaisi, niin vasta monen vuoden päästä, ja silloinkin vain käymään. Se merkitsisi väistämättä suhteemme loppumista. Mikki putkahti näytölle siluettina, sillä hänen takanaan kirjoituspöydän lamppu loisti kirkkaasti. Hän siirtyi ilmeisesti istumaan pöydän ääreen niin, että lamppu valaisihänen kasvonsa. Näin jopa tietokoneruudulla, miten täydellisen ihana Mikki oli. Sydämeni sykähti, ja aloin pulputtaa kaikenlaista turhaa viivyttääkseni väistämätöntä. - Arvaa mitä? Me hoidettiin tänään iltatallia, ja Klikki karkasi Maikilta tallissa ja... - Valma, Mikki keskeytti. - Mä pääsin siihen koulutukseen. Sillä hetkellä maailmani tuntui luhistuvan. Ei ollut enää minua ja Mikkiä, olin vain minä, yksin, arkana kylmässä Suomessa, ja joku Mikki Sveitsissä puhumassa ranskaa ja elämässä täydellistä elämää, ehkä pian jo uuden tytön kanssa. Olin mykkä. Olin niin järkyttynyt, etten pystynyt edes itkemään. Ja hyvä niin. En halunnut, että Mikki tulisi surulliseksi minun takiani. Tajusin, että minun pitäisi iloita Mikin puolesta. - Mutta... Sehän on hienoa. Kuulostipa lattealta. Sydän jyskytti korvissani, mutta kuulin Mikin huokaisevan. Hän katseessaan oli surua. - Tietenkin se on. Mutta... Äh... Harvoin näki, että Mikillä ei ollut sanoja. Tavallaan olin hyvilläni - se kertoi, että tämä oli Miikillekin vaikeaa. - Mun tulee kamala ikävä sua, kuiskasin, enkä ollut varma, saiko hän selvän sanoistani. Ilmeisesti sai. - Niin munkin sua, hän sanoi hiljaa. Tunsin, miten silmieni takana pisteli uhkaavasti. Mikin ääni muuttui lempeäksi. - Valma, tää on ollut mielettömän upeaa aikaa, jota mä en varmasti unohda ikinä. Mutta elämä jatkuu. Ei tää ollut vielä tässä, sulla on vielä paljon edessä siellä Suomessa, ja mulla on paljon edessä täällä. Nyökkäsin, sillä pelkäsin, että alkaisin itkeä, jos yrittäisin sanoa jotakin. Kuumat kyynelet valuivat hitaasti poskilleni, en voinut estää niitä tulemasta. Mikki liikahti vähän, niin kuin olisi halunnut halata, mutta muisti sitten, että välissämme oli tuhansia kilometrejä erottamassa meidät toisistamme. - Kai se niin on, ettei mikään oo ikuista, sanoin lopulta tukkoisella äänellä. - Maailma muuttuu, me muututaan, välillä kahden ihmisen tiet lähtee eri suuntiin, ja sitten toisten taas yhdistyy, Mikki sanoi hiljaa. - Sulla on vielä kaikki edessä, Valma. Nyökkäsin. Vaikka olin tolkuttoman surullinen, Mikin kauniit sanat antoivat toivoa ja uskoa siihen että pääsisin yli surustani. - Valma, ole jo hiljaa, me yritetään nukkua, kuulin äidin huikkaavan huonettani vastapäätä olevan oven takaa. - Joojoo, huusin takaisin. Sitten huokaisin vavahdellen. - Mun pitää kohta mennä. - Valma... Kirjoituspöydän lampun keltainen valo sai yksinäisen kyyneleen kimaltamaan Mikin leualla. - Muista ne tähdet. Muista, että jokainen on omanlainen mutta erityinen. Muista, että sä olit kaunein asia, minkä voi laittaa pöydälle. Muista pullonpyöritys. Ja lumienkelit. Kauniit muistot saivat minut itkemään ja nauramaan samaan aikaan. Olisipa Mikki ollut oikeasti tässä, niin olisin voinut halata häntä viimeisen kerran. - Muistan. Lupaan, etten koskaan unohda... Meinasin sanoa "sua", mutta jätin sen sanomatta. - Mäkin lupaan, Mikki sanoi hiljaa. Sitten suljin keskustelun ja laitoin läppärin kiinni. Painoin kasvoni päiväpeittoon ja itkin. Sinä yönä kuuntelin sitä samaa kappaletta, jota olin kuunnellut niin monta kertaa silloin, kun ikävä oli ollut sietämättömin. "My heart will go on". Sanat olivat haikeat, mutta samalla toiveikkaat, ja tänä yönä ne saivat mielessäni uuden merkityksen. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:25:42 GMT 2
tiistai 28. lokakuuta 2014
kirjoittanut: Maikki Olin helppottunut kaikki nää viikot, extempore lähdöt tallille ei oo koitunut kohtaloksi. Kuitenkin nyt, nyt oisi puhuttelu. En tiedä oliko se hyvästä vai pahasta. Memmu oli leiponut pullaa ja lämmittänyt kaakaota. Kaksi muksua oli muuttanut viikon sisällä, meitä oli enää neljä talossa. Keittiötä vaivasi hiljaisuus. En olisi halunnut astua "oviaukosta" sisään. Mahaani myllersi, entä jos olisikin saanut selville mun kuviot. Astuin keittiöön tekohymy kasvoissa, seisoen oven suuhun. -Istu vaan, Memmu hymyili ja kaatoi itselleen kupin kahvia, ja käveli kohti pöytää. Istuin varovasti pöytään, katsellen keittiötä mikä oli tosin jo tuttu. Käteni näpräsivät toisiaan, hikosivat. Memmu ojensi kätensä pullalautasta kohden. Nappasin pulla lautaselleni pullan ja aloin haukkailemaan siitä palasia. -Miten Rassen kanssa sujuu? Memmu hymyili. -Hyvin, vähän vielä vaatii hiomista haltuun saamisessa, hymyilin. Aina oli kiva puhua omasta ponista. -Hyvä. Entä koulu? Memmu katsahti minuun. -Ka-i hyvin? En itse tiennyt mikä olisi hyvä ja mikä huono. -Sulle tullu paljo valituksia tunneilla nukkumisesta, Memmu tökkäsi minua silmillään. -En mie ole nukkunut! Päästin suustani. -Ei vaan, et ole ollut mukana aiheessa, Memmu selventi. -Ai...,mumisin. -Mistäs se johtuu? Memmu vaati vastausta. -No kai mä oon nukkunut huonosti, mumisin. -Mikset sä sitten ole saanut unta? Memmu ihmetteli. -Painaako suo joku? -Mm.. No aiktaulut, sanoin lopun hiljaisesti -Maikki me ollaan puhuttu tästä. koulun täytyy sujua sulavasti ja nukkuminen pitäisi aloittaa jo kympiltä viimeistään,Memmu tuhahti. -No joo, masennutti sanoa se. -Okei tehdään diili. Koulun täytyy sujua. Läksyille täytyy jättää tunti päivästä, ja ruoka-aikaan täytyy olla kotona. Mihin aikaa loppuu viimeinen tunti? Memmu alkoi latoa sääntöjä. -Kahdeksalta, mutta jos autan iltatallista siitä saa etuja, lopusta vähän valehtelin Memmulle. -Okei ysiksi kotiin, ja kympiltä sänkyyn. Onko meillä diili? Memmu kysyi. -Kiitos! pinkaisin tuolista halamaan Memmua. Memmu halusi vielä tämän jälkeen puhua vaikka mistä, juteltavaa riitti vielä paljon... |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:27:34 GMT 2
TEKSTI SAATTAA OLLA OSITTAIN YLI K13 MATERIAALIA. LUE OMALLA VASTUULLA. Ja oon pahoillani rumasta kielen käytöstä... Yhdennäköisyyksiä
tiistai 18. marraskuuta 2014
kirjoittanut: Max Istuin melko tyhjässä baarissa, musiikin jumputtaessa huumaavalla voimakkuudella, viskilasi edessäni. Tuijotin lasittunein katsein tiskin toisella puolella olevaa hyllykköä täynnä viinaa. Mitä helvettiä mä taas luulin tekeväni? Peitin kasvoni hetkeksi käsiini ja kokosin itseni taas. Otin katsekontaktin baarimikkoon ja ohjeistin tätä kaatamaan minulle tequilan. Helvettiinhän tässä oltiin muutenkin menossa. Nuolaisin kämmentäni, ja sirottelin siihen suolan. Otin sitruunan valmiiksi toiseen käteeni ja tequilalasin toiseen. Nuolaisin suolat, kaadoin myrkyn kurkkuuni ja puraisin kirpeää hedelmää peittääkseni tequilan oksettavan maun. Suljin silmäni ja odotin, että pahoinvoinnin aalto menisi ylitseni. Joku istahti viereeni. En jaksanut välittää. Kumosin viskilasini tyhjäksi ja pyysin baarimikolta toisen. Mies katsoi arvioiden kuntoani, mutta totteli kuitenkin. Mitä helvettiä mä olin tekemässä? ”Huono päivä koulussa… eh? Kai sä tyttö tiiät et tänään on vasta tiistai?” viereeni istunut iäkkäämpi mies uteli. ”Painu vittuun”, mutisin hiljaa pitäen katseeni tiukasti viskilasissa. En vaivautunut katsomaan miehen reaktiota, ja vaikkei tuo vaihtanutkaan olinpaikkaansa kauemmas, ei hän ainakaan yrittänyt häiritä minua enää. Join ylhäisessä yksinäisyydessäni viskini loppuun pyöritellen samoja ajatuksia pääkoppani sisällä. Yhtäkkiä tunsin olevani kyllästynyt tähän, liian kyllästynyt tähän kaikkeen. Kyllästynyt istumaan baarissa humaltumassa, ja kyllästynyt vellomaan samoissa ajatuksissa kerrasta toiseen. Menin ulos ja kaivoin takustani L&M:n vihreän kartongin. Hätävara-askini. En mä oikeasti polttanut. Silloin vaan kun vitutti. Yritin saada sytkärini toimimaan, mutta pentele vaan temppuili. Vilkaisin ympärilläni olevaa joukkoa. Päätin lähestyä erästä yksikseen seisovaa tyttöä. ”Onks tulta?” ”Joo… oota hetki”, tyttö vastasi ja alkoi kaivaa laukkuaan. Tarkastelin tuota sillä aikaa kun tämä tonki laukkunsa sisältöä. Melko pitkä, mua ainakin päätä pidempi, pitkät mustat hiukset, hieman aasialaiset kasvonpiirteet, mutta vaaleansiniset silmät, ehkä noin 25-vuotias. Ihan nätti. Tyttö löysi sytkärinsä ja ojensi sen minulle. Sytytin tupakan ja annoin sytyttimen takaisin. Vedin myrkyllistä savua keuhkoihini ja ajattelin kuinka tuhka takertuisi limakalvoihini. En jaksanut välittää. Savu tuntui taivaalliselta puhaltaessani sen hitaasti nenän kautta ulos. Katsoin tyttöä, joka oli jäänyt tuijottamaan minua. ”Ootsä yksin täällä?” kysäisin. ”En… kaverit oottaa sisällä. Ne ei polta.” Nyökkäsin. ”Mä oon Max”, ojensin käteni odottaen että tyttö tarttuu siihen. ”Jenna.” Kättelimme. Tyttö hymyili. Vedin lisää savua keuhkoihini. Tunsin tutun irrallisuuden tunteen täyttävän kehoni. Hymyilin tunteelle. Tequila. Katsoin tyttöä silmiin. Tuo ei kääntänyt katsettaan pois. Poltimme hiljaisuuden vallitessa. Pääni oli tyhjä. Ei ajatuksia. Ei paskanjauhantaa. Pidin siitä. Astuin askeleen lähemmäs. Painoin huuleni tytön huulille. Työnsin sormeni tämän hiuksiin. Suutelimme. Ja mä olin vapaa kaikesta paskasta. Mun pää oli hiljainen. Mieli tyhjä. Ja se kaikki oli ohi liian nopeesti. Jenna vetäyty pois ja sano että sen piti lähteä takas sisälle. Sen kaverit odotti. Mä jäin seisomaan lumisateeseen ja poltin röökini loppuun. Mitä helvettiä mä kuvittelin taas tekeväni? *** Kolistelin tieni kerrostalon rappukäytävää pitkin kolmanteen kerrokseen asuntoni ovelle. Painoin ovikelloa pohjassa ja nojasin päätäni ovea vasten. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Mitä helvettiä mä taas sähläsin? Kuulin asunnosta ääniä ja olin kaatua nenälleni jonkun avatessa oven sisältä päin. ”Max! Mitä helvettiä!” puhuja oli Niko. Pojan vaaleat hiukset sojottivat pystyssä, silmät olivat unesta tokkuraiset ja yllään tuolla oli vain mustat bokserit. Työnnyin asuntoon sisään ja valuin seinää pitkin istuvaan asentoon. Yritin avata takkini vetoketjua. ”Vittu, sä melkein herätit koko talon. Otolla ja Jessellä on huomenna töitä. Tiiätsä mitä kello on? Se on vittu kaks, ja tänään on keskiviikko. Vittu keskiviikko, tajuutsä! Ihmisten pitää olla huomenna töissä!” Mä en vastannu. Mitä mä oisin voinu vastata? Mua kiinnostanu paskaakaan oliko jollain töitä huomenna vai ei. Mä mulkaisin Nikoa mun kulmieni alta kyynelten sumentamin silmin ja jatkoin taisteluani takin kanssa. Poika huokaisi syvään, kyykistyi eteeni ja auttoi takin pois yltäni. Mä en jaksanu välittää, kun poika tarttui mua vyötäröltä ja nosti seisomaan. Yleensä mä en kestäny jos joku koski muhun, mut nyt mä en jaksanu välittää. ”Pysytsä pystyssä? Mee sohvalle, mä tuon sulle vettä”, Niko määräsi. Mä en tienny muutakaan ja tottelin. Vedin samalla ahistavat farkut jalastani. Jätin ne myttyyn lattialle ja rojahdin sohvalle. Mä en vaan voinu lopettaa itkemistä. Niko tuli istumaan mun viereen ja tyrkkäsi vesilasin mun kouraan. ”Juo.” Tottelin. Kumosin vesilasin kurkkuuni ja asetin sen pöydälle. Mä tärisin. Olin ihan palasina. Niko huokasi mun vieressä. ”Tuu tänne.” Mä käperryin pojan kainaloon. Painoin märän poskeni sen lämmintä rintaa vasten. Niko silitti mun käsivartta. Mitä vittua mä tein? Miks mä olin taas näin sekasin? Mitä helvettiä mä taas pillitin? Miks mä en ollu jo okei? ”Max… Sä voit puhuu mulle”, Niko sanoi hellästi. Se ei vaikuttanu enää vihaselta. Mä en tienny mitä mä oisin sanonu. Mä en ollu tottunu puhumaan. Mut nyt jostain syystä tuntu et se ois tehny hyvää. Joten mä yritin. ”Joel… mä näin tänään tallilla… yhen pojan joka näytti melkein Joelilta”, mä nyyhkytin. Kuulostin jopa omissa humalaisissa korvissani pikkutytöltä, mut en jaksanu nyt välittää. ”Emmätiä… jotenki mä vaan taas.. emmä tiä…” ”Ja mä oon vaan niin helvetin yksin. Emmä tiä, mä en vaan osaa olla ihmisten kanssa. Mä oon ihan hiton yksin… tallillakin… vaik kaikki on niin kivoi tyyppei ja kaikkee.. mut en mä tiä… Jotenki mä vaan pidän etäisyyden kaikkiin… Mikä mua vaivaa? Miks mun pitää olla näin yksin… ja miks mun pitää vieläkin aatella Joelia, vaik se on iha täys mulkku ja siitäki on jo ainaki pari kuukautta… vittu…” Mä olin ihan helvetin pahassa laskuhumalassa ja vaan vuodatin kaiken Nikelle. Tuo ei sanonu mitään. Silitti vaan hitaasti mun käsivartta ja paino päänsä mun hiuksiin. Me oltiin siinä vaik kuinka pitkään. Ja pikkuhiljaa mun nyyhkytys rauhottu. Mä kohottauduin pojan kainalosta ja se pyyhki mun meikin tahrimat mustat kyyneleet. ”Mennään nukkumaa. Huomen kaikki on paremmi”, poika sano. Mä nousin huterasti ylös ja seurasin perässä kun Niko piti mua kädestä ja veti mut sen huoneeseen. Me kääriydyttiin sen sängyssä sen paksun peiton alle ja mä nukahdin melkein saman tien. ”Kiitos kun mun ei tarvii olla yksin..” |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:28:41 GMT 2
Aamupalaksi lounasta
keskiviikko 19. marraskuuta 2016
kirjoittanut: Max ”Ylös, ulos ja omille teille, rakastavaiset!” Hätkähdin yhtäkkiä hereille syvästä unestani kuullessani jäätävän huudon jostain jalkopään seuduilta. Samassa jokin hyppäsi päälleni ja alkoi nuolla kaulaani. Minulta meni hetki prosessoidessa, missä olin ja mitä tapahtui. Olin jonkun sängyssä. Tanskandoggipentuni Puppe seisoi päälläni tassut harallaan ja antoi minulle märkiä suukkoja jälleennäkemisen riemusta. Sängyn jalkopäässä seisoi Otto leveästi virnistellen. ”Nukutko mun vieressä ens yönä prinsessa?” Poika lähetti lentosuukon. ”Häh?” Olin yhtenä kysymysmerkkinä ja totesin samalla, että päätäni särki julmetusti. Otto poistui naureskellen ovenraosta ja sitten vasta aloin kunnolla rekisteröidä missä olin. Niken huoneessa. Ja nähtävästi jonkunlaisessa ansassa pojan pitkien raajojen alla. Pikkuhiljaa viime yön tapahtumat alkoivat palata mieleeni. En yhtäkkiä oikein tiennyt miten päin olisin. Pitäisikö minua hävettää, vai olisinko niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Puppe oli siirtynyt seuraavan herätettävän kimppuun ja nuoli nyt unenpöpperöisen Niken kaulaa, joka alkoi pikkuhiljaa päästä takaisin maanpinnalle unimaailmastaan. Tuo avasi hitaasti silmänsä ja työnsi lempeästi Pupen alas sängystä. Tuijotimme hetken toisiamme. ”Huomenta.” Pojan naama oli kymmenen sentin päästä omastani. Ja tuon vasen käsi oli mitä häiritsevimmällä tavalla oikean rintani päällä. Kierähdin poispäin käsien ja jalkojen alta ja päädyin lattialle. Puppe ryntäsi heti luokseni kerjäämään rapsutuksia. ”Huomenta”, vastasin yrittäen vaikuttaa rennolta ja nousin seisomaan. Poistuin takavasemmalle jättäen pojan retkottamaan sänkyyn. Ja törmäsin keittiönpöydän ääressä virnuilevaan Ottoon. Pyöräytin pojalle silmiäni ja kävin kaivamassa jääkaapista appelsiinimehua. Kävin istumaan pöydän ääreen ja join pitkin kulauksin suoraan tölkistä. ”Oliko hauska ilta?” ”Ei.” ”Ai. Eiks Niko ollu tarpeeks viihdyttävä? Ainakin sun farkkujen sijainnista päätellen oisin aatellu, että teillä on ollu aika kiire… hm… nukkumaan.” ”Haista vittu”, mulkaisin Ottoa ja heitin tätä leivänpalasella. ”Muuten, miks sä syöt spagettia aamiaiseks?” ”Aamiaiseks? Mä oon lounastauolla töistä. Kello on kakstoista.” ”Täh!? Ei hitto, mun pitäis olla tallilla liikuttamassa Loki ja Hali ennenku illan tunnit alkaa…” Nosin salamana pöydästä ja kiirehdin omaan huoneeseeni vaihtamaan vaatteita. Hetken päästä olin jo ulko-ovella ja vastassani olivat suuret pyöreät nappisilmät. ”Äh, en mä voi ottaa sua tänään mukaan. Hirvee kiire…” Ryntäsin Niken huoneen ovelle ja olin melkein törmätä itse pääpiruun, joka oli juuri astumassa keittiön puolelle. ”Niko hei, voitsä kattoo tän päivän Pupen perään?” pyysin pojalta paras koiranpentuilme kasvoillani. ”No, joo… Eihän mulla muutakaan tekemistä tänään oo.” En voinut olla kiitollisempi, joten päätin Ottoa kiusatakseni antaa nopean pusun Nikon poskelle. Molemmat pojat jäivät hölmistyneinä katsomaan perääni kun ryntäsin tuulispäänä ulos asunnosta. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:29:14 GMT 2
tiistai 25. marraskuuta 2014
kirjoittanut: Maikki Nojasin Memmuun. Tyhjä olo mahassani oli kaipuuta. Kaksi kuvaa yöpöydälläni, kaksi kuvaa työpöydälläni, kymmeniä kuvia seinilläni. Kaksi kuvaa Astasta, yksi kuva Rassesta ja yksi Beestä. Tunsin Memmun käden silittävän selkääni, ja pussaavan päälakeani. Suljin silmäni, kyyneleet liimasivat ripseni yhteen. Menneisyys riipi muistoissa. Mulla oli oma vastuu, mulla oli oma perhe, mulla oli oma hevonen, mulla oli ystäviä, mulla olii energiaa, mulla oli iloa ja Asta. Nyt mulla oli Valma,Inka, Salli, Salla, muihin en tuntenut syvää luottoa. Mulla oli mahdollisuus ratsastaa satuponi Beellä. Mulla oli Memmu ja Memmun mies. -Mikset sie vois alkaa hoitamaan Astaa uudestaan?, Memmu kysyi hempeällä äänellään. -Just mä sen lopetin sille on varmasti hakenut hoitaja. Se olisi epäreilua, valitin. -Ainahan sä voit yrittää uudelleen, Memmu sanoi nousi ylös ja käveli huoneesta ulos. Sanat jotka painavat minua. "Voit yrittää uudelleen". Nostin taulun yöpöydältäni, silitin kuvaa tnsin sen hetken sormissani asti. Ehkä toivoa oli... |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:30:00 GMT 2
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
kirjoittanut: Reetta Nyt mä kerron vähän kotioloista, alkaa henkilöitten esittelyllä. Lukeminen omalla vastuulla.. Nina: On 19-vuotias vastuuntunnoton kämppikseni. Jouni: Ninan poikaystävä joka saa minut välillä ärsyyntymään. Roni: Toinen ikäiseni (eli 17-vuotias) kämppikseni joka on lähinnä kaverini. Tuijotin vierestä kun Nina skypetti Jounille ja huuteli yltiöromanttisia sanoja. Välillä Nina sai hihityskohtauksia poikaystävänsä imarteluista. Makasin Ninan takana patjalla ja peitin korvani tyynyllä. Että tietokoneen pitikin olla huoneessani! Mietin josko pakenisin Ronin huoneeseen, keittiöön en ainakaan menisi kun tiskit olivat pesemättä ja oli minun vuoroni pestä ne. Marssin saman tien Ninan ohitse näyttäen samalla keskaria näytössä hymyilevälle Jounille ja paiskautin oven kiinni perässäni. Astuin sisälle Ronin huoneeseen jossa pauhasi Redraman musiikki. Roni makoili sängyllä ilman paitaa ja hätkähti nähdessään minut. Muistin olevani vain lökäreissä sekä topissa joka paljasti kokonaan mahan sekä kaula-aukko ylettyi aikas pitkälle. En silti säikähtänyt omaa vaatetustani vaan retkahdin makaamaan sängylle mahalleen Ronin viereen. -No moi.. Roni tervehti huvittuneena ja tuijotti rajusti meikattuja silmiäni ja takkutukkaani jota parhaillaan laitoin nutturalle. -Sori.. Mun oli pakko paeta tänne Ninan ja Jounin yltiöromanttista skypetystä.. Huokaisin Ronille ja käännyin selälleni. -Yäk. Taas..! Roni puistatteli. Ronin huone oli täynnä tyhjiä kaljapulloja vaikka poika olikin saman ikäinen kuin minä. -Haluuksä yhen kaljan? Roni kysyi huomattuaan minun katselevan kaljatölkkejä. Mietin hetken. Tiesin että olimme alaikäisiä mutten halunnut näyttää nynnyltä joten nyökkäsin ja avasin tölkin. Hätkähdin siihen kun naamalleni kaadettiin vettä. -Kunnon kaatokänni! Nina nauroi kun huomasi minun heränneen. Mietin että Ninanhan olisi pitänyt olla vakava ja sanoa ettei alaikäiset saisi juoda. Pyöräytin silmiäni ja nousin ylös. Pyörrytti. Painuin mitään sanomatta Ronin huoneeseen ja heitin vaatteet pois. -Wooouuu.. Roni yskähti huomatessaan minut. -Tuun tänne nukkuun, en haluu liata mun peittoo oksennuksella mut sun peitolla ei oo väliä. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:31:42 GMT 2
Nostalgiaa osa I
perjantai 10. huhtikuuta 2015
kirjoittanut: Clara
Halasin Isääni niin, että hyvä ettei tältä lähtenyt henki. Tuntui kuin oisimme olleet erossa mahdottoman kauan, sillä halaukset kestivät tavallista pidempään. Mutta olin vain kaivannut tutun ruututakin hajua, kovasti, sillä isä oli käynyt suomessa viimeksi viime kuun alkupolella. Katsoin isää hymyillen silmiin, ja kuiskasin pari tärkeää sanaa. Irrouttauduin loplta isän otteesta ja silmäili tuttua, vaaletukkaista tyttöä, tai naista, viime tapaamisesta kun oli jo vajaa vuosi. -He-hetkonen! Lilian! Mitä hittoa sun tukalle on tapahtunut! Nauroin isosiskoni raidoille. Lilian virnisti tuttuun tapaansa ja huitaisi kättään. -No, mitäs sulle on taphtunut, mun viis vee pikkusiskosta on jo kasvanu noin iso! Lilian naurahti ja rutisti minua pikaisesti. -Ymm.. Ja pelkkä Lilli riittää.. Lilian mumisi. Hymähdin pienesti, siskoni oli aivan entisellään: revityt farkut, huulikoru, villi tukka, ja sen sellaista. Auto kurvaili hitaasti suuren, mökkimäisen omakotitalon eteen, mutta minä en katsellutkaan kovin paljoa taloa, vaan tallia, hevosaitauksia ja varsapihattoa. -Oijoi! Onko uusia varsoja! Hihkaisin onnessani, toljottaen malttamattomasti auton ikkunaruutua. -On tietenkin! Sunshine ja Daim varsoivat. Lilian tokaisi. -Sunshine! Sunshine! Oikeastikko!? Ihanaa! Mikä sen nimeksi tulee? Utelin heti isältä. Isä kohautti huolettomasti olkapäitään. -Mmm.. No päätä sinä. Hän kehottti virnistäen. Päästin suustani pienet ilonhuudahdukset ja suuntasin tallille. -Käyhän, eka katsomassa huonettasi, ja vie matkalaukkusi sinne ensin, ennen kuin menet katsomaan varsoja. -Okei, ihan pikaisesti sitten! Sanoin ja kiiruhdin sisälle tallon Lilianin perässä. Kaikki oli talossa ennalaan: vanha rikkinäinen kellokaappi, jonka ukki oli joskus tehnyt, olohuoneen nahkasohva, omassa huoneessani kaikki kuvat minusta ja Skidistä, sekä ruusukkeet joita olimme keränneet. Sängyn nurkkaan oli heitetty vanha western satula – jossa luki minun ja Skidin nimi. -Voi kunpa olisit vielä täällä, Skidi.. Kuiskasin haikeana sivellen satulaa. Silkkaa uteliaisuuttani, vilkaisin vielä vaatekaappiini, jossa sijaitsivat nahkakengät ja tetsoni. Työnsin kengät jalkaani, vaikka ne olivat jo pari numeroa liian pienet, ja nappasin tetsonini matkaan, ennenkuin riensin takaisin ulos. -Wau.. En muistakkaan kuinka hyvältä näytit noissa, pihalla virnistelevä Jake letkautti. Vilkaisin poikaa, ja muistin sitten, miksi olin ihastunut häneen silloin aikoinaan. Mutta tunteet olivat jo ohi, niin ajattelin, kunnes Jake käveli lähemmäksi ja painoi suukon poskelleni. Niin, vanha suola janottaa.. -Ihania! Lirkutin päästessäni pihattoon. Isä hymyili vinosti kysyen nimi ehdotuksia Sunshinen varsalle. -Ymmmh.. Sun, Moonshine, Happy Sun.. Tai sitten isänsä mukaan, niinkuin Dark Shine, Dark cloud.. -Dark Shine kuulostaa hyvältä. Lilian totesi. Puistelin päätäni, ja koetin keksiä vielä Daimin varsalle nimeä, tämän temmeltäessä. Oripoika oli kirjava, ja suloisen näköinen kuntaas Sunshinen varsa oli musta, mutta siitä voisi hyvin vielä tulla kimo. -No Dumble, voisi sopia Daimin varsalle. Isä ehdotti. Nyökkäilin päätäni, sekään ei ollut paha. Hetken kuluttua jätin Lillin ja isän pohtimaan varsojen nimiä, ja lähdin itse vaeltelemaan tallia. Muutama uusi ilmestyskin oli tullut, mutta suurinosa hevosista olivat vierlä vanhoja tuttuja. Skidin vanhaan karsinaan oli laitettu uusi hevonen ”Freedom” - Nimikyltillä varustettuna. En viitsinyt alkaa tehdä tuttavuutta hevosen kanssa, vaan lähdin tallivintille vielä tarkistamaan paikat. Ilta alkoi hämärtyä, ja oli aika mennä nukkumaan. Olin jo kotiutunut huoneeseeni, levittämällä tavarat ympäriinsä, niin minulle tuli tuttu olo. Olin juuri lukemassa kirjaa, kun Lilian hiipi huoneeseeni. Tytön silmistä kuulti jännittynyt katse, ja toivoin, ettei se vain liittyisi millään tavalla Ruotsiin jäämiseen, sillä halusin olla kotona Suomessa äidin kanssa. -Hei Clauska.. Mul olis yks juttu. -No? Kysyin vilkaisematta siskoa kirjan takaa. -Ootko sä ikinä aatellu, että, mä muuttaisin Suomeen? Lilli uteli. Kurtistin kulmiani, ja siirsin kirjani yöpöydälle. Puistelin päätäni. -En, en oo miettinyt. Vastasin uteliaana. -Niin no.., mä vähän meinasin. Lilian sanoi madaltaen hieman ääntään. -Mutta, mä haluan että se käy myös sulle. Olin hetken hiljaa ja tuijotin taas yöpöydälleni laittanutta kirjaa. En oikein tiennyt, joten emmin hetkisen. -No.. Tuu vaan. Sanoin sitten. Lilli näytti riemastuneelta ja sutkautti vain pienet iloiset kiitokset, ja hiipi pois, sammuttaen lähtiessään yövaloni. Valuin hieman hämmentyneenä sängyn pohjalle. Mitäköhän tämäkin merkitsisi? |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:32:27 GMT 2
Kotiin paluu osa 2
lauantai 11. huhtikuuta 2015
kirjoittanut: Clara Oli lähtöpäivä. Mahassani kirpisteli perhosia, sillä Lilian tulisi mukaani. Se oli vielä toissapäivänä hassu ajatus, mutta siinä me istuimme, lentokoneessa, lauskeutumaisillamme Suomeen. -Laskeudumme Suomeen, olkaa hyvät, ja pitäkää turvavyöt kiinni. Lentoemäntä kuulutti. -Kamalan ylirauhallinen ja piipittävä ääni, tolla naisella. Lilian naurahti ja pyöritteli silmiään. Kohautin harteitani, ja katsoin lentokenttää ikkunasta, äiti tulisi varmaan pikkuveljien kanssa vastaan. Kun lentokone oli laskeutunut, ihmiset alkoivat keräilläö tavaroitaan, ja tunkeutua toisten ohi ulos koneesta. Odotimme Lilianin kanssa että suurin osa ihmispaljoudesta oli lähtenyt, että mahtuisimme rauhassa pois. -Onks kivaa? Kysyin tarkkaillen Lillin ilmeitä. Sain vastaukseksi innostuneen hymyn ja nyökkäyksiä. -Noniin, mennään. Äiti varmaan odottaa jo. -Nääks sä äitiä? Lilian kysyi ja tähyili ihmisten seasta Lauraa ja pikkuveljiä. Vilkuilin kaikkia tummatukkaisia äitejä, muttei yksikään niistä ollut meidän. Hetken kuluttua bongasin ihmisten joukosta Lucaksen. -Tuolla! Hihkaisin ja vedin Lilianin ihmisten läpi pikkuveljien ja äidin luokse. Saapuessamme heidän luo, Lilian ryntäsin ensin halaamaan äitiä, ja sitten pikkuveljiään Lucasta ja Lauria. -Mulla oli kamala ikävä teitä! Lilian leperteli pikkuisille kaksosille, jotka näyttivät hieman hämmentyneiltä. Rutistin itsekkin äitiä pikaisesti, ja annoin muideen yhdessä päivitellä kuulumisia. Kun kaikki oltiin saatuahdettua autoon, alkoi matka kotiin. Onneksi talomme ei ollut kauhean kaukana lentokenttää, mutta Helsingin ruuhka pääsi yllättämään. -Voi vitsit, hirvee ruuhka. Äiti huokaili tööttäysten lomasta. Lilian kuitenkin löysi jossain välissä matkaa, ”oikoreitti Pronssijoelle” -Kyltin ja niin auto saatiin ajettua monttujen kautta Pronssijoen keskustaan. Lilian näytti ihmettelevän kaikkea Suomessa, taloja, autoja, kirkkoja, maatiloja, ja kaikkea sen semmoista, joka oli erillaista kuin Ruotsissa. Saapuessamme lopulta tutun kerrostalon eteen, Lilian alkoi muistaa paikkoja. Hän muisti kerroksen numeron, ja jopa ovikellomme äänen. Isäpuoli Mikko tuli avaamaan, mutta tämä ei saanut ainuttakaan rutistusta. Lilian vain moikkasi häntä kuivasti ja käveli ohi. Hän oli ilmeisesti vieläkin katkera isän, ja äidin erosta. Esittelin Liliannelle huoneen, josta hän saisi tehdä oman laisensa. Jätin siskon pakkaamaan ja siirryin itse keittiön puolelle käväisten välillä vilkaisemassa, että Lilli löysi paikkoja. Hetken päästä huomasin kännykkääni ilmestyneen viestin. ”tallilla kello viisi?” se oli Jennyltä. Palasin Lilianin huoneeseen. -Et haluis käydä tallilla? Sain ensin kysyvän katseen, mutta hetken selitettyäni, sain vain riemuhuudot ja pään nyökytystä. ”Joo, kello viis. Otan siskon mukaan, jos se innostuis..” Tekstasin Jennylle takaisin, tietän kumminkin, että Lilian innostuisi, ja paljon. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:33:13 GMT 2
Viimein ja viimein...
tiistai 12. toukokuuta 2015
kirjoittanut: Inka Olin vetänyt päälle kukallisen kesämekon ja valkoiset ballerinat. Hiuksiani en ollut edes jaksanut laittaa, sillä mitä turhaa? Anton oli sentään veljeni! Ostin pehmiksen jäätelökioskilta ja rauhassa söin sen puiston penkillä. Linnut lauleskelivat yhä ja kukat taipuivat kevyessä tuulenvireessä kumartamaan kohti puiston keskellä olevaa suihkulähdettä. Istuskelin puoli tuntia syömässä jäätelöä, mutustin vohvelinkin parempiin suihin. Hyräilin itsekseni, kukaan ei tuntunut kuuntelevan vaikka kaikenlaiset ihmiset vilistivät ohi. Yhdellä miehellä oli viininpunainen kravatti, suorat housut sekä aurinkolasit. Harmaahiuksisella naisella oli lierihattu ja poncho. Päiväkotiryhmän lapsille oli vedetty huomioliivit päälle ja ne huutelivat ohi taapertaessaan "boom kah, boom boom kah". Suloisia. Mä pidin pienistä lapsista. Aika riensi eteenpäin, eikö Tony ottanut ilmestyäkseen. Kiersin hermostuneesti ympyrää, puisto alkoi hiljaa tyhjentyä, enää muutama seitsemäsluokkalainen poika paini suihkulähteellä. Kunhan he olivat saaneet minua tarpeeksi punastutettua kommenteillaan vartalostani (tiedätte varmasti mistä osista puhutaan... yhh, niinpä), jäin yksin puistoon. Silloin joku, ehkä pari vuotta minua vanhempi mies ilmestyi paikalle ja remahti nauruun. Mutristin huuliani melkein automaattisesti. "Mitä?" kysyin päätäni kallistaen. "Eikö ollutkin hyvä vitsi!" mies nauroi. En vieläkään tunnistanut häntä. "Mikä vitsi?" ihmettelin ääneen. Ruskeahiuksinen mies ehti nauraa mieltä hetken, kunnes tajusin. Ei Tony ollut tulossa tapaamaan minua. Hän oli tuskin lähettänyt sitä viestiäkään. Pettymyksen väreet ravistelivat vartaloa ja vetivät tunteet heti aallonpohjan puolelle. Siinä vaiheessa revin kännykän esiin, valitsin ensimmäisen turvalliselta tuntuvan numeron (Maikki) ja lähdin paikalta puhelin tuutaten. Ripsivärit valuivat itkun myötä poskille. Vielä yksi tuuttaus. Ja toinen. "Tony ei tullut", itkin ennen kuin Maikki ehti edes tervehtiä. "Se oli joku pila." "Inka, voi ei... mä oon ihan älyttömän pahoillani! Missä sä oot?" "Täällä K-Citymarketilla...", nyyhkäisin. "Onks sulla bussirahaa?" Maikki uteli. "Ei", vastasin ja yritin hengittää syvään. "No sitten me kävellään. Rana piristää sua varmasti." Mutta en ollut silloin varma. Mistään. Olisihan Ranakin voinut karata päivän aikana. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:34:18 GMT 2
Kaahari napattu
lauantai1. elokuuta 2015
kirjoittanut: Valma Sinä tiistaina satoi. Ilta oli jo alkanut hämärtyä, kun astuin Hallavan tyhjään tupaan. Aikomuksenani oli hakea tallitakkini kotiin pestäväksi, sillä Dunja oli rapsutustuokiomme aikana töhrinyt takin koko vasemman hihan vihreällä hevosenkuolalla. Sade piiskasi tuvan ikkunoita, kun nappasin takin naulakosta. Samalla hetkellä kännykkä piippasi taskussani. Kaivoin sen kulmat kurtussa esiin. Viesti oli Sandralta, ja se oli lyhyt ja epämääräinen. Ennen kuin olin edes ennättänyt avata viestiä, minulle tuli tunne, ettei kaikki ollut kohdallaan. Viesti kuului: Hienostoalue. Jäin kiinni. Topias Sydämeni jätti lyönnin väliin. Hienostoalue? Se, jolla asui oranssin urheiluauton omistaja? Nielaisin. Oliko Sandra mennyt sinne yksin? Ja mitä tarkoitti, että hän oli jäänyt kiinni? Kurkkasin toimistoon, mutta Aleksia ei näkynyt. Sitten yritin soittaa Sandralle, mutta kuului vain hiljainen tuuttaus. Koko ajan pala kasvoi kasvamistaan kurkussani, kun etsin vimmaisesti whatsappista Topiaksen numeroa. Nostin puhelimen korvalleni. Topias vastasi parin tuuttauksen jälkeen. - Topias. Sun täytyy tulla nyt heti, sanoin ääni väristen. Topiaksen ääni kuulosti hämmentyneeltä ja vähän ärtyneeltä. - En mä voi nyt, mä olen kaverilla viettämässä iltaa! - Asia koskee Sandraa, henkäsin. Topiaksen sävy muuttui samassa huolestuneeksi ja kaikkea muuta kuin vastahakoiseksi. - Mä tulen heti. Missä te olette? - Mä olen tallilla, sanoin itku kurkussa. - Mutta Sandra on siellä hienostoalueella. Mä sain siltä viestin, että se on jäänyt kiinni, eikä se vastaa puhelimeen... Luojan kiitos Topias ei alkanut kysellä, mikä hienostoalue. - Mä olen siellä kymmenessä minuutissa. Tule Maalaismiehentien ja Pronssijoentien risteykseen. Hölkkäsin sateessa maantien varteen. Ei kestänyt kauaakaan, kun Topiaksen punainen Audi kurvasi mutkasta. Se luisui edessäni pysähdyksiin ja kaarsi kääntymän Maalaismiehentiellä. Hyppäsin kyytiin. Topias istui ratissa silmät huolesta tummina. Pian jo huristelimme Pronssijoentietä pitkin kohti keskustaa. - Sano mihin mennään, Topias komensi. Hänen sävytön äänensä teki tilanteesta vielä kammottavamman. Auto kiisi pimeydessä, ja samalla papatin uskomatonta vauhtia koko jutun alusta loppuun. Osoitin Topiakselle peltotien, jota pitkin pääsi autolla hienostoalueelle. Topias ei selvästikään pelännyt auton likaantumista kaahatessaan veden täyttämistä kuopista. Puristin turvavyötä rystyset valkoisina. - Jätetään auto tähän, sanoin tien päässä, kun hienostoalue tuli näkyviin. Hyppäsimme Topiaksen kanssa ulos sateeseen. - Mikä se talo on näistä? Topias kysyi. - Toi, ensimmäinen vasemmalta. Osoitin suurta, valkoiseksi rapattua taloa. Topias lähti harppomaan talolle, ja menin puolijuoksua hänen perässään. - Topias, sanoin hengästyneenä. - Se mies voi olla vaarallinen, jos se nappasi Sandrankin... Meidän pitää soittaa poliisi... Mutta Topias ei kuunnellut. Hän soitti päättäväisesti ovikelloa. Sisältä kuului askelten jyminää, ja ovi aukesi. - Onko teillä jotain asiaa? jo tutuksi tullut bodarimies tiuskaisi. Sydän pamppaili jossain kurkkuni tienoilla, ja puristin tiukasti Topiaksen hihaa, ettei hän tekisi mitään tyhmää, kuten yrittäisi sisään miehen ohi. Topiaskin oli lihaksikas, mutta ei sellainen kaappi kuin tämä mies, joka oli lisäksi Topiasta ainakin kymmenen senttiä pitempi. Topias yritti pitää äänensä vakaana. - Oletko sattunut näkemään tänä iltana pienikokoista, punatukkaista tyttöä? hän kysyi. Äkkiä mies tunki naamansa aivan lähelle Topiasta. Hän haisi vahvasti alkoholilta. - Teidän lasten ei olisi koskaan pitänyt puuttua asioihin, jotka ei teille kuulu. Alkakaa laputtaa! Kiskoin kauhuissani Topiaksen pois ovelta. Ovi paukahti kiinni, ja Topias tuijotti sitä edelleen hädissään ja raivoissaan. - Tule, mennään autolle, sihisin ja kiskoin Topiasta mukanani kaatosateessa, kun hän harasi vastaan minkä ehti. - Ei me voida jättää Sandraa tuonne! Topias huudahti. - Ei me olla jättämässäkään. Meidän pitää soittaa poliisille. Silloin Topias seurasi minua vastaan vänkäämättä. Autolla kaivoin kännykän taskustani ja tarkkailin taloa. Topias tarttui salamana kännykkään, näppäili hätänumeron ja laittoi luurin korvalleen. Kuuntelin puolella korvalla hänen sanojaan, ja ahdistus puristi sisuskalujani. Sandra oli mahdollisesti tuolla vankina. Eikö se ollutkin minun vikani? Minä se olin ollut vähällä jäädä Dunjan kanssa auton alle, minä se olin kertonut Sandralle, miltä auto näytti. Sadepisarat läiskivät auton tuulilasia, ja Topias laittoi tuulilasinpyyhkijät käymään. Kuulin, kuinka linjan toisesta päästä meitä pyydettiin pitämään taloa silmällä ja kertomaan, jos sieltä poistuisi joku. Minulla oli ontto olo. Nyt emme voineet tehdä muuta kuin odottaa. Mitä jos Sandra olisi... ei, en voinut ajatella loppuun saakka. Poliisiauto kurvasi Topiaksen auton taakse ikuisuudelta tuntuneen vartin kuluttua, ja sen perässä saapui ambulanssi. Menimme Topiaksen kanssa kahta rotevaa miespoliisia vastaan. - Tuoko on se talo? toinen poliisi kysyi osoittaen oikeaa taloa. Minä ja Topias nyökyttelimme. Poliisit selittivät menevänsä tutkimaan talon ja kehottivat meitä menemään ambulanssiin odottamaan. Topias näytti siltä kuin haluaisi sanoa vastaan, mutta lähti sitten edeltä ambulanssiin. Kiipesimme kuivaan, lämpimään autoon sivuovesta. Jalkani olivat tunnottomat, kun istuuduin toiselle istumapaikalle kasvot kohti ohjaamoa. Topias istui minua vastapäätä. Jälkeenpäin en muistanut lainkaan, mitä kaksi ambulanssinkuljettajaa sanoivat meille. Muistin vain sen hetken, kun Topias katsoi sivuikkunasta ja huudahti: - Nyt ne tulee! Talon pihatietä pitkin käveli bodarimies käsiraudoissa kahden poliisimiehen saattelemana. Painauduin penkin selkänojaa vasten, sillä en halunnut enää nähdä häntä. Mies sullottiin poliisiauton takatilaan, ja toinen poliiseista tuli puhumaan ensihoitajille. - Talossa ei ole ketään... tyttö on kellarissa... ei vakavasti loukkaantunut... Viimeisen lauseen kuullessani olin vähällä pyörtyä helpotuksesta. Sandra oli kunnossa! Topias hypähti seisomaan, kun ensihoitajat tulivat hakemaan ambulanssin takaosasta valtavan lääkärinrinkan. - Jääkää te tänne odottamaan, toinen ensihoitaja, nuori, vaaleatukkainen nainen sanoi ystävällisesti. - Me tuodaan teidän kaveri pian tähän autoon ja ajetaan sitten terveysasemalle. Ensihoitajat harppoivat ulos. Minä ja Topias jäimme kahdestamme autoon. Topias rummutti sormillaan reittään ja katseli hermostuneen oloisena talolle. Minä vain puristin penkin reunoja. Alle viiden minuutin kuluttua talon ovi aukesi taas, ja tällä kertaa tulija oli Sandra perässään ne kaksi ensihoitajaa. Poliisiauto lähti pihasta iljettävä kaahari takakontissa. Minä ja Topias juoksimme heitä vastaan. Topias kietoi kätensä tiukasti Sandran ympärille ja näytti siltä, ettei päästäisi ikinä irti. Sandra ja Topias vain seisoivat siinä pitkään sylikkäin ensihoitajien katsoessa hienotunteisesti muualle. Silloin kyyneleet nousivat silmiini ja valuivat yli, ja kun Topias lopulta päästi irti, halasin Sandraa tiukasti. - Ihanaa, että sä olet hengissä, nyyhkytin. Kuulin, kuinka Sandra puoliksi naurahti, puoliksi nyyhkäisi. - Olen olen, hän vakuutti. Pian istuin ambulanssissa pelkääjän paikalla toisen ensihoitajan ajaessa. Sandra ja vaaleatukkainen ensihoitaja istuivat takaosassa, ja kuulin vähän väliä, miten Sandra kiukkuisesti vakuutteli olevansa kunnossa. Sandra näytti ambulanssin sisätilojen valossa oikeastaan aika kamalalta: hiukset olivat takussa, meikit levinneet, vaatteet sotkussa, paita revennyt vasemmasta olkapäästä ja kasvojen vasen puoli yhtä mustelmaa. Hänen silmänsä olivat kuitenkin tavanomaisen energiset, eikä hän vaikuttanut edes kovin säikähtäneeltä. Se tosin saattoi johtua lievän aivotärähdyksen aiheuttamasta sekavuudesta, kuten ensihoitaja oli huomauttanut. Topias olisi kovasti halunnut matkustaa Sandran mukana, mutta hänen autonsa olisi jäänyt hienostoalueelle. Niinpä hän ajoi paraikaa ihan ambulanssin perässä. Kun näin terveysaseman valot, sanoinkuvaamaton huojennus kuohui lävitseni. Sandra oli kunnossa lievää aivotärähdystä lukuunottamatta, ja kaaharibodari oli turvallisesti poliisin huomassa. Voitte lukea rivien välistä, ettei inspis ollut ihan kohdallaan D-: No, sainpahan kirjoitettua... |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:35:27 GMT 2
Valman päiväkirjasta:
torstai 4. elokuuta 2015
kirjoittanut: Valma
Rakas päiväkirja,
eräänä toukokuun lauantaiaamupäivänä minä ja Christian menimme puistoon. Me ostimme jäätelöt ja istuimme puistonpenkille syömään niitä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ja kesä tuoksui ilmassa. Kun olimme syöneet jäätelömme, me vain istuimme siinä hiljaa. Chris lepuutti oikeaa käsivarttaan olkapäilläni, ja minä pitelin hänen vasenta kättään. Suljimme silmät kasvot kohti aurinkoa. Ajattelin, että voisin vain olla siinä loputtomiin. Olen ajatellut niin monta kertaa Chrisin seurassa.
Hänen hengityksensä muuttui rauhalliseksi, hän varmaankin torkahti. Avasin silmäni ja tarkastelin hänen suurta kättään, jossa oli pitkät sormet, leveä kämmen ja sileä iho. Kädet olivat yhtä täydelliset kuin jokainen osa hänessä. Christian oli täydellinen, ihana ja on edelleen, vaikkemme olekaan yhdessä.
Auringonsäteet saivat Chrisin tumman pörrötukan näyttämään punaisemmalta kuin se oli. Iho taas näytti vaaleammalta kuin sisätiloissa. Kapea nenä, täyteläinen alahuuli ja kuoppa leuassa. Hän oli niin kaunis. Haluan pitää tuon kuvan mielessäni ikuisesti.
Silloin Christian heräsi, katsoi minua lempeästi ja suuteli otsaani.
- Enkeli, hän sanoi.
- Sä olet, vastasin siihen. Christian on minun enkelini. Rakastan häntä yhä todella paljon, olen uskomattoman rakastunut. Ajattelen häntä vähintään kerran minuutissa. Jätetyksi tuleminen sattuu valtavasti.
Rakastan Christian Koivulaa. Toivon hänelle kaikkea hyvää ja ihanaa elämässä, vaikkei hän olekaan enää vierelläni. Toivon, että hän kokee mahtavia asioita ja saa elämältä sen mitä haluaa, ja saa vastaanottaa rakkautta, vaikka sen antaja en olisikaan minä.
Juuri nyt minä olen kuitenkin rakastunut, sydämestäni ei löydy tilaa muille kuin Chrisille, ja tälle ajalle ei näy loppua. Vaikka tiedän, ettei saisi toivoa, en voi olla toivomatta... ehkä Christian joskus palaa luokseni, jos vain odotan kärsivällisesti. Lupaan odottaa ja olla häntä vastassa, sillä olen yhä niin rakastunut kuin ihminen vain voi olla.
|
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:36:24 GMT 2
Erään surkean tarinan alku
Heinäkuun lopun kesäisenä iltana
korjoittanut: Eevi-Sofia Mies oli itsevarma kuin saalistamista varten suunniteltu petoeläin, sellainen, jonka jokainen lihas ja luuston kulmaus oli rakennettu huolellisesti käyttötarkoitustaan varten. Hänessä oli voimakasta läsnäoloa, joka sai minutkin unohtamaan, että oikeastaan olin hieman varovainen ja tunnusteleva uusia ihmisiä kohdatessani. Tietysti aurinkoisella kesäillalla, terassin iloa ja elämää huokuvalla äänimaisemalla ja onnellisilla ihmisillä ympärilläni oli myös tekemistä asian kanssa. Sitä paitsi olisin valehdellut, mikäli en olisi myöntänyt, että ilmassa leijuvan musiikin, hyväntuulisen jutustelun ja naurunpyrskähdysten säestämät ystävälliset, ihailevat sanatkin tekivät minuun vaikutuksen. Saatoin olla 25-vuotias aikuinen nainen, mutta olin myös sinisilmäinen, enkä suinkaan immuuni suitsuttaville, hyväksyntää huokuville kehuille. Hyvät ystäväni, joiden kanssa olin liikkeellä, lisäsivät vettä myllyyn. He virnuilivat tietäväisinä ja sanoivat miehen kuulumattomissa asioita, kuten: "Siinäpä sulla onkin melkoinen saalis! Jos ei sulle kelpaa..." "Ei, kyllä sä olet tuon saalis eikä päinvastoin. Sehän ei saa katsettaan irti, katso, tuolla se taas on!" "Mitä sä oikein mutuilet? On jo aikakin, että otat silmälaput silmiltäsi ja muistat taas, että maailmassa on mahdollisuus muuhunkin kuin yksin kotona pönöttämiseen." "Eevi-kiltti, älä nyt taas päätä että kaikki on tuhoon tuomittua, ennen kuin edes kokeilet. Vaihdatte edes puhelinnumerot." Minä olin häkeltynyt. Mies hakeutui seuraani kerta toisensa jälkeen. Hän osasi keskustella ja tuntui elävän huomioidakseen minua, mikä tuntui varsin kummalliselta ja hieman imartelevaltakin. Siinä hän istui, vieressäni penkillä, ja vaikutti siltä, ettei olisi ollut missään muualla maailmassa mieluummin. Oman ystävänsäkin hän lähetti pois sanomalla: "Älä nyt sinä tule siihen säätämään, kun mä juttelen Hänen kanssa." En tiennyt, pidinkö siitä. Oliko se omistavaa käytöstä vaiko vain toverillista vitsinvääntöä? En ollut varma. Kuka muka olisi tosissaan kokenut minun seurani niin kiehtovaksi, ettei olisi malttanut huomioida ketään muuta? Sen täytyi siis olla vitsi. Jokin sisäpiirin huvitus, kenties. Illan päätteeksi me vaihdoimme numeroita. Hymyilin, kun sain puhelimeeni makeita unia toivottavan viestin. Hymiö viestin perässä tuntui suloisen merkitykselliseltä. Minä tein päätökseni. Aioin ottaa ystävieni vinkeistä vaarin ja unohtaa, yhden heistä sanoja lainatakseni, aikaisemmasta erostani saakka jatkuneen luostarielämäni. Antaisin miehelle edes mahdollisuuden. Tutustuisin. En peruisi treffejä viime hetkellä ja jäisi kotiin miettimään, kuinka näin oli paljon parempi ja turvallisempi. Antaisin itsellenikin mahdollisuuden. |
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 30, 2016 19:37:12 GMT 2
Eloa pumpulipilvellä
Elokuun loppupuoli
kirjoittanut: Evi-Sofia Elämä oli sitten mukiinmenevää. Mukavaa. Ihanaa, suorastaan. Tunsin itseni kertakaikkisen typeräksi ollessani niin iloinen ja onnellinen - sillä piru vieköön, eikö maailmassa ollut niin paljon murheita, ettei tällaiseen oloon olisi ollut oikeutta? Mutta ehkä minulla oli. Ehkä minulla oli oikeus olla oikein, oikein onnellinen tämän pienen hetken elämästäni. Elin melkein kuin kuherruskuukautta. Olo oli kuin yläasteella ensimmäisen ihastukseni noteerattua olemassaoloni. Kun teki mieli kirjoitella vain vihkon kulmiin meidän nimiä ja tuhertaa sydämiä ympärille. En minä niin koskaan tehnyt, koska joku olisi voinut huomata. Minä en ollut kovinkaan avoin tunne-elämäni suhteen. Ihastuksistani en puhunut parhaille kavereillenikaan. En minä ollut maininnut Jarkostakaan vielä kenellekään. Lomani loputtua olin töissä saanut kuulla loman tehneen minulle hyvää. "Oletpa aurinkoisen näköinen!" "Kylläpä näytät rentoutuneelta ja onnelliselta!" "Jaksat taas loman jälkeen paiskia hommia." Minä vain myhäilin salamyhkäisesti ja tuumailin rauhallisesti, että niin, loman voimin sitä kyllä jaksaisi taas jouluun saakka. Ja jaksaisinhan minä. Minulla oli jo ollut ikävä kaikkia sympaattisia vanhuksiani. Oli ollut ikävä töitä. Töiden alettua oli vähemmän aikaa käydä tallilla, mutta päätin silti muistaa tallilaisia. Minä olin aina pitänyt leipomisesta ja joskus pienen hetken ajatellutkin, että voisin todella jäädä kahvilahommiin, tai ehkä käydä ravintola-alan koulunkin. Leivoin yhä paljon, mutta vain kahdessa tapauksessa: leivontainnostus iski, kun olin joko oikein onnellinen tai hyvin onneton. Nyt olin kaikeksi onneksi ensimmäistä. Työpaikan taukohuoneesta ylijääneet leivonnaiset kelpaisivat toivon mukaan tallin väelle. Tallilla kukaan ei, luonnollisesti, tiennyt parisuhdetilanteeni muutoksesta. En kokenut luontevaksi tipauttaa sitä missään keskustelussa, ja miksi ihmeessä olisinkaan niin tehnyt? Pääasia oli, että itse tiesin olevani parisuhteessa. Omat vanhempanikaan eivät olisi tienneet, ellei Jarkko olisi kovasti toivonut sitä. Olin jo tavannut hänen vanhempansa. Olihan se minusta tuntunut hieman pikaiselta, mutta ainakin minusta tuntui, että mies oli tosissaan minun suhteeni. Tuskin hän nyt muuten vain olisi esitellyt kuukauden ajan tuntemaansa ihmistä perheelleen seurustelukumppanina? Päätin siis suhtautua pikaiseen virallistamisenhaluun imarteluna ja ihailun merkkinä. Oli melko lämmin sää, vaikka sekalainen pilviverho täplittikin taivasta. Pyöräilin Kertun ulkoilutettuani tallille ja pohdiskelin matkalla, että jokin taivaan pumpulipilvistä oli tainnut leijailla alas ja kietoutua elämäni ja mielialani ympärille ja tehnyt kaikesta hattaramaisen suloista. Poskeni punoittivat jostakin muustakin syystä kuin pyöräilyn aiheuttamasta fyysisestä rasituksesta; toivoin mielihyvänpunan tasaantuvan ennen tallille pääsyä, jotten vaikuttaisi kerrassaan kummalliselta ja herättäisi huomiota. |
|
