My Dear Diary

[Aleksi]

keskiviikko 26. elokuuta 2015
kirjoittanut: Maikki

Katsoin ikkunasta ulos, nojasin lasiin. Mieleni heittelehti. En ollut varma miltä minusta tuntui enkä ole ollut varma pitkään aikaan. Mieleni vaelsi painajaisia että myös unelmia. Mieleni havahdutti kuitenkin ovesta kantautuva koputus. "Maikki tää pitäis laittaa sun jalkaan ettei vaan mitään kävisi" Memmu selitti nostaen kättään missä roikkui jonkinlainen tuki joka kuuluisi jalkaani. En vastannut kävelin vain hitaasti Memmua kohden. Memmu käveli luokseni ja laskeutui kyykkyyn asettaakseen tuen jalkaani. Tuen piti olla tarpeeksi kireä, ja sitä en itse olisi saanut laitettua. "Jos oot valmis niin eiköhän lähetä" Memmu katsahti silmiini. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään hitain mutta varmoin askelin kohti ulko-ovea.
En ole ollut Hallavassa yliin puoleen vuoteen. Memmu kyllä selitti kuinka Asta oli kaivannut minua ja mitä Hallavassa tapahtuu. Minua ei kiinostanut. Pelkäsin vieläkin liikennettä hieman, eikö se voisi kadota. Törmäystilanne toistui usein päässäni jonka takia olin joutunut juttelemaankin jonkun aikuisen kanssa.
Vähän yli puolivuotta sitten kävelin kotiin koulusta. Kävelin varovasti suojatietä yli ja pääsinkin siitä yli, mutta auto ohjautui väärään suuntaan törmäten minuun. Onnekseni en jäänyt alle mutta oikeasta jalasta meni monet asiat poikki tai muusiksi. Nyt vasta olen päässyt liikkumaan vapaammin ja kuntoutus on alkanut. Olin kuitenkin menettänyt iloni pitkien lomien jälkeen tekemättä mitään, etäännyin muista. Nyt Memmu oli halunnut muuttaa asian.
Memmu käänsi autonsa kohti Maalaismiehentietä. Mielessäni ei liikkunut oikeastaan mitään, vaikka ajattelin paljon asioita. En ollut innostunut enkä jännittynyt lähinnä lamaantunut...

[Aleksi]

What even, Alanan perjantaipäivä 28.8.
Minun oli pakko myöntää, fiilis ei ollut paras juuri nyt. Äiti ei edelleenkään antanut minun ratsastaa Faella, vaikka putoamisestani olikin kulunut jo yli viikko. Hän oli viime päivinä riidellyt useasti isän kanssa hevosestani, ja tuhahtaen olin aina paiskannut Alinan ja minun yhteisen huoneen oven kiinni kiljuen ”Kiitti kun yrität viedä mun parhaan kaverin pois!”, millä kielellä nyt satuin sanomaan sen. Toissapäivänä olin huutanut iiriksi, ja äiti ymmärsi silti. Äiti ei suomalaisena osannut iiriä yhtään sen enempää kuin käskeä koiraamme tulla luokseen tai istua tai olla syömättä pöydältä. Se oli aina ollut minun ja sisarusteni ns. salakieli, sillä satuimme kaikki kolme kuulumaan siihen noin seitsemäänkymmeneen prosenttiin irlantilaisista jotka itse asiassa puhuivat kieltä.

Silmissä sumeni, mutta räpyttelin vain kovasti ja sain viereeni singonneelle Empulle soperretuksi sen, että Fae pitäisi juoksuttaa, sen selkä näytti hieman kipeältä, mutten tasan tarkkaan jättäisi treenejä kaatumiseen. Kömmin seisomaan silmiäni hieroan, ja eteeni tungettiin Faen ohjat Valman toimesta, tyttö oli nähtävästi käynyt hakemassa hevoseni ja toi sitä jo takaisin.
”I’m fine”, totesin pyyhkiessäni hiekkaa kypäräni päältä ja ottaessani ohjista kiinni.
”Sä et näytä siltä”, joku totesi selkäni takaa, mutta vastasin siihen kuitenkin.
”I’m fine. I’m fi—” en edes päässyt lauseen loppuun kun polvet pettivät alta ja valahdin maahan.
”Joku käy hakemassa Aleksin tänne nyt! Heti!” yritin erottaa äänen aiheuttajaa, mutten saanut mitään selvää sumenevassa mielessäni.
---
Tokenin jonkin ajan kuluttua, ja hetken hämmennyksen jälkeen päättelin olevani Aleksin sohvalla.
”Hei! Se heräs!” joku hihkaisi läheltäni ja sai huoneessa hiljaa keskustelleet ihmiset kääntymään luokseni. Ympärillä hääräävät ambulanssimiehet ja –naiset (tarkasti ottaen yksi molempia, ei sen enempää) kyselivät minulta kaikkea ”mihin sattuu”sta ja ”mitä kävi” väliltä, ja yritin vastata mahdollisimman totuudenmukaisesti. Päähän sattui, putosin hevosen selästä.
”Onko.. Is Fae okay?!” havahduin saman tien, ja sain Aleksilta varmistuksen. Tamma oli juoksutettu ja oli nyt karsinassaan jonkun epäonnisen joutuessa riisumaan se. Jonkin ajan kuulustelun jälkeen ja kun äitikin oli pölähtänyt paikalle kyselemään, oli diagnooseikseni luotu venähtänyt vasen ranne, jonka kanssa pitäisi ottaa rauhallisesti jonkin aikaa ja pään lyömisestä aiheutunut pyörtyminen. Takaraivooni tulisi varmasti mustelma, ja kotona pitäisi olla pari päivää ihan hissukseen, mutten ollut kuolemassa. Lääkäriinkään ei tarvinnut raahautua, ellei minua alkaisi pyörryttämään, oksettamaan tai särkemään päätä ilman syytä. Äiti oli heti tämän kuultuaan miltei kantanut minut autoon, ja paaponut sen jälkeen.
”Siitä hevosesta on pakko päästä eroon, sehän on vaarallinen!”

Nyt istuin huoneeni lattialla pää polviin painautuneena, ja nyyhkin itsekseni. Vielä viikko sitten olisin vain soittanut Henrille ja kertonut hänelle murheistani, ja tuo olisi ymmärtänyt ja lohduttanut. Nyt sitä vaihtoehtoa ei ollut. Isoveljeni Andy istui sängylläni ja tentti, ettei harmitukseni vain johtunut Henristä.
”I’ll beat the sh*t out of him, he can’t go around bein’ mean to my little sisters”, poika, vai pitäisikö tuota jo mieheksi kutsua, totesi, ja parahdin. Ei, ei se Henrin syy ollut. Itse asiassa olimme vielä ihan hyvissä väleissä, vaikka satuimme eroamaankin. Poika oli lähettänyt minulle viestin maanantaina ja sanonut, että halusi tavata niin pian kuin mahdollista. Kuinka ollakaan, puoli tuntia sen jälkeen kuuntelin Henrin selitystä siitä, ettei ollut enää varma oliko hän tyttöihin päin. Heidän naapuriin oli kuulemma muuttanut joku perhe Helsingistä, jonka pojan kanssa Henri oli viettänyt paljon aikaa. Kuinka ollakaan, asiat olivat edenneet hieman odottamattomasti, ja nyt olimmekin tässä. Poika oli nähtävästi odottanut minulta toisenlaista reaktiota, sillä olin vain hymyillyt ja sanonut olevani okei asian kanssa.
”Eksä ookkaan vihanen?” tuo oli kysynyt hämmentyneenä.
”Miks olisin, that’s great news! I’m happy for you, I really am. Ehkä ei mitä mä odotin mutta ei se mua haittaa”, olin selittänyt, enkä joutunut edes tekohymyilemään. Toki olisin halunnut suhteemme kestävän pidempään, mutta toisaalta olin kiitollinen pojan kertoessa heti totuuden, eikä yrittänyt esittää pidempään. Päätimme siis yhteistuumin olla kavereita, mikä oli molempien mielestä luonnollinen vaihtoehto.

Samassa Alina pölähti punaisine hiuksineen huoneeseen, ja kiekaisi kaverinsa järjestävänsä juhlat.
”You have to come!” tuo hihkui, ja ennen kuin huomasin, istuin vessanpöntöllä Alinan tyrkkiessä ripsiväriä ja silmänrajauskynää naamaani, itse kun olin laittautunut kuulemma liian hitaasti.
”Ow! Don’t poke me eyes!” älähdin, mutta Alina vain nauroi ja heitti syliini vaatteita. Nähtävästi olin menossa siis juhliin tänään.

Jonkin ajan kuluttua istuinkin jonkun tyypin sohvalla, samalla kun pohdin olisiko täällä tasan puolet vaiko kaikki Pronssijoen nuorista. Joitain tallilaisia täällä kyllä varmasti olisi. Tai mistä sen tietäisin, kun olin muutenkin pihalla tapahtumista. Kuulin läheisen poikaryhmän keskustelun musiikin yli, ja kiinnostuneena jäin kuuntelemaan.
”Mut et sä voi mennä noin vaan! Se on just eronnu, anna sille nyt vähän aikaa!”
”Se on kyl nii pirun nätti, oikeesti ootteko kattonu? Mä ainaki tiiän mitä mä haluun.. Jos mä en mee nyt ni joku muu ottaa sen! Ja nyt on just nyt yksin tossa sohvalla!”
”Ja mitä sit, ihan ku se susta tykkäis.”
”Testataanko? Mä voin saada sen kuolaamaan perääni vaikka nyt heti.
Samassa tajusin, että he puhuivat minusta. Yritin esittää välinpitämätöntä kieltämättä hyvännäköisen pojan istahtaessa viereeni, ja jostain mieleni sopukoista muistin tuon olevan samassa lukiossa, vuotta ylemmällä luokalla.
”Moi, onko sulla hauskaa?” tuo kysyi virnistäen ja nojasi hieman ahdistavan lähelle.
”Eipä oikeestaan”, totesin ja katsoin toiseen suuntaan, nähden Alinan tanssivan kavereidensa kanssa.
”Mä voisin muuttaa sen, tiedätkös?” poika jatkoi, ja hymähdin. Yritystä ainakin oli. Ja niin, hetken jutustelun jälkeen päädyin viettämään pojan seurassa koko illan, siihen asti kunnes Alina tuli päästämään minut tuskistani. Poika nojasi kuitenkin vielä aikaisempaa lähemmäs, mikäli se oli edes mahdollista, ja yritti selkeästi jotain hyvän yön suukkoa, mutta kohteliaasti tai ei niin kohteliaasti kieltäydyin kunniasta.
”Ei ees pientä pusua poskelle? Älä jaksa, kyl sä haluut. Mä ainakin haluun.” poika oli yrittänyt vielä.
”Aina ei saa haluamaansa”, totesin ja luikahdin siskoni perässä ulos.

Ei edes kahdenkymmenen minuutin päästä kännykkäni piippasi tuntemattoman numeron viestin vuoksi, ja luin sen kummissani. Miten se nyt noin nopeasti oli numeroni selvittänyt?
”Mä saan aina haluamani. (;” luki tekstarin vihreässä kuplassa, ja tallensin numeron nimellä ”Weird creep”. Tietäisin ainakin mihin en vastaisi.

[Aleksi]

Ensimmäinen varjo paratiisissa
Syyskuun alku
kirjoittanut: Eevi-Sofia

Olimme viettäneet Jarkon kanssa aikaa varsin tiiviisti yhdessä siitä saakka, kun tapasimme. Minusta se oli enimmäkseen ihan mukavaa. Oli kivaa palata takaisin kotiin työpäivän jälkeen niinä päivinä, kun Jarkko oli siellä odottamassa. Kävimme yhdessä kävelyllä Kertun kanssa ja laitoimme ruokaa, teimme kotoisia asioita ja toisinaan kävimme ulkona syömässä.

Ja vaikka kaikki se oli ihanaa, minä aloin huomata itsessäni väsymystä, jota jatkuva seurassa oleminen aiheutti.

Väsymystä, en kyllästymistä.

Sitä Jarkko ei tuntunut ymmärtävän. Eroa niiden kahden sanan välillä. Minä en kaivannut aikaa erossa hänestä, vaan aikaa ihan vain itseni kanssa.

Se iltapäivä oli alkanut kuin mikä tahansa aiempikin yhteisistä illoistamme. Olin käynyt töistä päästyäni ulkoiluttamassa Kertun ja jättänyt sen sitten kotiin mennessäni itse Jarkon luokse. Olimme vaihtaneet päivän kuulumiset, pari suukkoa ja pitkän halauksen ja ryhtyneet laittamaan ruokaa. Jarkko tiedusteli, katsoisimmeko elokuvaa, ja minä sanoin, että en voisi tänään jäädä niin pitkäksi aikaa, sillä Kerttu odottaisi kotona ja kaipasin itsekin hieman omaa aikaa kotona.

Siitä alkoi alamäki. Sanani loukkasivat miestä, jonka elämän keskipiste olin ollut tapaamishetkestä lähtien - tai, ajattelin värähtäen, jo ensisilmäyksestä. Sain selittää selittämästä päästyäni, mitä olin tai en ollut tarkoittanut, ja kuulin sanojeni vääntyvän hänen käsittelyssään aivan toisenlaisiksi kuin olin itse alunperin halunnut. Aloin jo epäillä omia tarkoitusperiänikin, kun tarpeeksi kauan kuulin omat sanani itsensä vastaisina.

Olin hämmentynyt ja pyörällä päästäni. Pohdin kuumeisesti, miten rauhoittaa tilannetta. Tunsin oloni syylliseksi: totta kai minun olisi pitänyt haluta viettää jokainen hetkeni uuden kumppanini kanssa. Olinko minä sitoutumiskammoinen? Erakkoluonne? Ei, sanoi pieni ääni päässäni. On ihan normaalia kaivata omaa tilaa - parisuhteessakin. Katsoin silti olevani velvollinen pahoittelemaan, sillä olin aiheuttanut toiselle mielipahaa.
"Anteeksi", sanoin siloittelevasti ja kiedoin käteni miehen ympärille. "En mä tarkoittanut mitään pahaa. Väsyttää vain, kun töissä on ollut muutoksia ja jotenkin kaipaan sellaista mahdollisuutta hiljentyä ja prosessoida uusia asioita itseni kanssa. Sopiiko, että menen täksi yöksi kotiin ja tullaan huomenna sitten Kertun kanssa tänne?"

Ajatus suunnittelemastani tallipäivästä kummitteli mielen perukoilla, mutta se sai kai odottaa. Enhän minä voinut parisuhteessa ollessani aikatauluttaa kaikkia päiviä mielivaltaisesti vain itseäni ajatellen - olinhan minä ollut tallilla muutamana iltana viikossa tähän saakka juurikaan kyselemättä Jarkolta, mitä mieltä hän oli. Voisinhan minä yhden tallipäivän jättää väliin, huomioida poikaystäväni (miesystävä, huomautti jälleen pieni ääni jostakin mieleni takavasemmalta) mielipide yhdessäolosta ja sen määrästä. Tämä yksi kerta ei vaatisi minulta suurtakaan joustoa, mutta voisi ilahduttaa toista suuresti.

Niinpä raksin kotiin päästyäni kalenteristani yli talli-merkinnän ja kerroin Kertulle, että huomenna mentäisiin Jarkon luo. Vannotin sitä käyttäytymään nätisti ja tiesin, että se tekisi niin. Kerttu oli maailman kiltein ja joustavin koira ja sopeutui tilanteeseen kuin tilanteeseen. Niin minäkin halusin sopeutua.

[Aleksi]

Kauneutta, jota kukaan muu ei ymmärrä
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
kirjoittanut: Inka

Sade hakkasi mun pimeän huoneen ikkunaa ja vesi valui alas jakaantuen suistomaiseksi muodostelmaksi lasia vasten. Käärin villapaidan hihat käsieni ympärille katsellen sitten ulkona katulampun valossa huojuvia koivuja. Niistäkin oli jo lehdet pudonneet.

Mun vuokrakämpässä oli ilmeisesti ollut jonkinlaisia homevaurioita, joten muutto takaisin vanhan katon alle oli pakollinen. Satu oli laittanut mut ullakolle, kun kerran entisestä huoneestani oli jo tehty jonkin sortin jooganurkkaus. Mä odotin. Perhe oli ottanut hoitaakseen jonkun pojan, joka vaati erityistukea. Hän oli tulossa tänään, ja mä halusin tietysti olla heti ystäviä – Sannasta ei olisi seuraksi, ja Satukin olisi varmaan tapansa mukaan vain ideaa vastaan. Kristian oli tässä perheessä se, joka määräsi. Mun mielestä oli suloista, että hän halusi auttaa sitä poikaa.

Ovikello soi. Kristian avasi. Mun ikkunaan liimautunut katse eksyi ympäri huonetta, haparoin valokatkaisijaa sormillani, ja kun se viimein löytyi syöksähdin ovelle. Laskeuduin portaat alas, ja sitten mä näin sen.

Ulkona ovella seisoi varmaankin mua vuoden tai kaksi nuorempi poika, katse tyhjänä. Harmaissa silmissä oli niin surullinen ja hämmentynyt pilke, että jäädyin paikalleni. Pojalla oli kasvoillaan muutamia viattomia pisamia, mutta muuten kasvot olivat vaaleat ilman pienintäkään poikkeusta. Vaaleanruskeat hiukset olivat suloisella tavalla sekaisin. Vasta nyt huomasin silmien alla olevat tummat renkaat, arpeutuneet rystyset sekä sen, ettei toinen räpytellyt silmiään miltei ollenkaan. Koko pojasta hehkui salaperäinen aura, josta hänellä itselläänkään ei tuntunut olevan tietoa.

"Inka, tässä on... itse asiassa, me emme tiedä hänen nimeään", Kristian sanoi hymyillen. Sanna pyöritteli silmiään ja katosi takanani olevaan portaikkoon. "Hän ei osaa puhua, eikä muista mitään menneisyydestään. Hänet löydettiin metsästä viikko sitten..."
Mä olin jäätynyt katsomaan tuota poikaa. Hänen katseensa oli tiukasti maassa, eikä se liikkunut sieltä.
"Eikö tuolla pitäisi sitten olla nimi?" Satu mutisi ja sai jopa Kristianin nyökyttelemään.
"Kyllä se varmaan sopii, täytyy häntä nyt jollain nimellä kutsua..."
"Luukas", purkautui mun huulien välistä ennen kuin kerkesin ajatella asiaa sen enempää. Pojan katse nousi salamana mun silmiini, ja kun kohotin kulmakarvojani säikähtäneesti, näin kuinka toisen kulmat nousivat aivan samalla tavalla. Kun räpäytin silmiäni, Luukaskin räpäytti, ja kun hymyilin ujosti, hänkin hymyili. Silti onneton kiilto säilyi silmien harmaudessa ennallaan, vain huulet hymyilivät.

"Ei tiedetä, mikä hänellä on. Autismiin liittyy usein matkiminen, mutta noin rajuja muistinmenetyksiä ei ole hetkeen nähty", Kristian selitti ja kosketti varovaisesti sormillaan Luukkaan käsivartta. Poika sävähti ja katsoi hetken niin haavoittuvaisen näköisenä kättään, että sai sellaisen vaikutelman ettei häntä ei olisi ikinä aiemmin kosketettu... mä tunsin ihan uudenlaista surua, jonkinlaista haikeutta pojan puolesta.

Illalla, kun mä istuin pianon ääreen ja aloin soittaa, Luukas asteli hitaasti yläkerrasta olohuoneeseen ja istui nojatuoliin katse tiukasti koskettimilla vaeltelevissa käsissäni. Jotain tuntui syvällä vatsanpohjassa, kun huomasin toisen silmien lasittuvan. Niiden harmauteen tuli ihaileva kiilto, ja kyynel vierähti pitkin poskea Luukkaan suupieleen.

Ruokapöydässä Kristian yritti kysellä Luukkaalta tuon oikeaa nimeä, mutta ei saanut muuta aikaiseksi kuin Sannan toteamaan että taloon oli otettu jonkinlainen hullu. Mä olin eri mieltä - varsinkin kun pojan haavoittuva katse lipui käsiini, ja sen jälkeen toisen omat yrittivät pidellä veistä sekä haarukkaa oikealla tavalla.

[Aleksi]

Kukka ja uusi koti
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
kirjoittanut: Kukka

Heti herätyskellon soidessa kasvoilleni nousi niin innostunut hymy, ettei se lähtisi pois koko päivänä. Minut oli vallannut samanlainen innostuksesta ja odotuksesta täyttynyt tunne kuin lapsilla jouluaattona. Pinkaisin ylös pellavalakanoistani ja tunsin olevani maailman onnellisin tyttö. Vaikka huone oli hämärä ja muutto oli täysin kesken eikä jalansijaa ennen etsimistä löytänyt, tiesin sydämessäni, että juuri nyt kaikki oli täydellistä.

Hiivin narisevia lattialautoja vältellen mutta siinä onnistumatta, uuden kotini sydämeen, kuin lapsi joulukuusen luo lahjojen ja joulupukin toivossa. Lahjojen sijaan löysin pölyyntyneillä, kuluneilla huonekaluilla ja rojulla vuoratun kauniin vanhan asunnon, jonka rappeutuneet pinnat oikein hohkasivat uudelleensyntymisen toivoa ja mahdollisuutta. Suljin silmäni ja hengitin syvään. Tämä on uusi kotini ja aion täyttää sen rakkaudella.

Niilon äiti, joka piti minusta kovin ja periaatteessa omisti asunnon, oli antanut minulle vapaat kädet, mitä tuli maalaamiseen ja sisustamiseen. Sen jälkeen mielikuvat unelmien kodista olivat vain voimistuneet, enkä malttanut odottaa muuttoa. Nyt unelmakämpän tuominen esiin tästä kulahtaneesta asunnosta oli käsillä, ja pystyin jo näkemään sieluni silmin, millaiseksi asunto oli tuleva muuttumaan.

Olin päättänyt laittaa kämpän kuntoon mahdollisimman pian, ettei tarvitsisi elää päiväkausia pahvilaatikoiden ja turhan roinan keskellä. Mielessäni oli ollut kuva täydellisestä asunnosta jo ennen kuin tiesin muuttavani Pronssijoelle, ja pystyin jo nyt hahmottamaan tulevan sisustuksen sekasotkuiseen asuntoon. Tietysti asunto vastasi mitä parhaiten unelmiani, vaikkei monikaan olisi sitä sotkusta huomannut. Paljon oli tehtävää, mutta siitä jos mistä aioin nauttia!

Visualisoituani tulevan operaationi suurpiirteisesti, siirsin laatikoita ja epämääräistä roinaa hieman sivummalle ja valmistauduin nopeaan aamujoogaan. Venyttelin ja herättelin kehoani muutamilla liikkeillä, minkä jälkeen en malttanut enää odottaa siivoamisen aloittamista ja ryhdyin raivaamaan tietäni keittiöön. Kaapeista löytyi juuri täydelliset ainekset aamiaiseen; pakasteherneitä ja kananmunia, joista paistoin sievän vihertävän lätyn itselleni.

Päivä oli tuleva täyttymään täydellisestä tohinasta, siivousoperaatiosta ja hurjasta muodonmuutoksesta. Olin saapunut Pronssijoelle edellisenä iltana suuremman muuttokuorman kanssa, ja parin päivän päästä rakkaan ystäväni Mariannen äiti ajaisi trailerin kanssa tuomaan loput tavarat, mainion koirani Juksun, sekä Mariannen herttaisen issikkaruuna Mirrin.
Marianne muutti kuukausi sitten ulkomaille opiskelemaan, eikä voinut viedä ponia mukanaan. Hän ei suostunut kuitenkaan luopumaan rakkaasta Mirristään, joten hän päätti jättää sen minun vastuulleni ja tuoda Hallavaan. Olen tuntenut Mirrin jo monta vuotta, heti Marianneen ystävystyttyäni, ja rakastan sitä kuin se olisi omani. Olin todella otettu tästä tarjouksesta, enkä malttanut odottaa pääseväni aloittamaan hevostelua ihan uudessa ulottuvuudessa, vieläpä uudessa tallissa, josta olin kuullut niin paljon hyvää!

Yhtäkkiä makuuhuoneesta laahusti jokseenkin krapulaisen näköinen olento. Pelkissä boksereissa ja villasukissa, edelleen silmiään kaksin käsin hieroen hän haahuili pois näkyvistä vessan suuntaan, mutta palasi sitten hämmentyneenä takaisin. Hetken haparoituaan hän nosti kätensä ja osoitti minua sormellaan kysyvästi tuijottaen.

Poika oli nimeltään Repe. Olin nähnyt hänet muutaman kerran aikaisemminkin, lähinnä pikkuserkkuni Niilon luona kyläillessämme, ja Niilo oli kertonut hänestä paljon noloja juttuja. Ajattelin tietäväni Repestä paljon enemmän kuin hän tiesi minusta, mutta taisin olla väärässä.

”Kukka-kummituskuiskaaja, eikö niin? Se tyttö, joka eksyy vapaaehtoisesti ja syö karkkeja lattialta?” poika sai vihdoin sanottua ja hymyili veikeästi. Purskahdin nauruun. Taisimme olla tasoissa, kiitos Niilon.
”Aivan oikein, ja sinähän olit Rellestäjä-Repe, joka on murtanut miltei jokaisen luunsa kolmesti ja joutuu vaikeuksiin ihan vain typeryytensä takia. Ainiin, taisit myös pureskella varpaankynsiäsi”, vastasin samalla mitalla nauruani pidätellen. Repe pudisti päätään häpeästä hekottaen, kunnes sai vihdoin kerättyä itsensä.
”En pureskele enää varpaankynsiäni, ei hätää”, hän korjasi ja odotti minun sanovan jotain vastaavaa.
”Ei hätää, en minäkään ole vaihtanut karkkeja varpaankynsiin”, hihkaisin ja asettelin lautaseni tiskialtaaseen, jota asutti sen likaiset perheenjäsenet. Meistä tulisi Repen kanssa vielä hyvät ystävät.

Jonkin ajan kuluttua Repe oli henkisesti valmistautunut jättämään hyvästit asunnon sotkuiselle ja mauttomasti sisustetulle olemukselle ja suostui mielellään auttamaan pienessä pintaremontissa. Asunnon seinät olivat rakenteeltaan täydelliset, ne täytyi vain maalata vaaleankeltaisesta valkoiseksi, kuten myös muutamat kellanruskeat puukalusteet keittiökaapit mukaan lukien. Metsänvihreät vanhanaikaiset sirot puutuolit saivat jäädä entiselleen, rakastuin niihin heti ensisilmäyksellä. Kaikki vaaleanharmahtavat ja tummanruskeat puukalusteet tulivat pysymään entisellään muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Lopputulos olisi raikas, mutta rennon luonnollinen.

Parin tunnin kuluttua vanhassa kerrostaloasunnossa ei ollut yhtäkään tiellä olevaa huonekalua. Kaikki oli siirretty kapealle käytävälle tientukkeeksi, mutta vanhemman asuinväen ilmestyminen tuona hetkenä oli Repen mielestä hyvin epätodennäköistä. Kolme jätesäkillistä turhaa rojua päätyi läheiselle hyväntekeväisyyskirpputorille ja samalla reissulla asuntoon muutti kymmenkunta ”uutta” tavaraa, kuten keittiövälineitä, puisia leikkuulautoja, tikapuut ja teekokoelmalleni täydellisesti sopiva seinälle tuleva hyllykkö.

Maalausoperaatioon avuksi saapui Repen puhelias kaveri, joka vannoi että Repe joutuisi vielä muuttamaan kodistaan minun hullujen ideoideni tieltä. Repe vaikutti kuitenkin täydelliseltä kämppikseltä, joka oli avoin muutokselle ja ideoi itsekin sitä sun tätä, joka toisinaan oli kerrassaan nerokasta. Hän suhtautui hurjaan muodonmuutokseen niin hyvin, että tunsin olevani arvostettu sisustussuunnittelija suositussa tv-formaatissa. Rakastin sitä. Olin ihan elementissäni.

Muutaman tunnin kuluttua painotalon ylijäämäpapereilla vuorattu lattia oli täynnä maalitahroja. Veetiksi itseään kutsuva puhelias häseltäjä tuntui tietävän pintaremontista yhtä jos toista, eivätkä Repen hetkittäiset epäilyt muutamista ratkaisuista saaneet elää kovin pitkään. Keittiön uuden raikkaanvalkoisen ilmeen rikkoi pirteä metsänvihreäksi maalattu hylly, joka toimi vanhassa keittiössä kuin kauneuspilkku. Ihastuttavia yksityiskohtia olivat myös sinne tänne kirjoittelemani aforismit ja muistutukset, joista lempparini oli ehdottomasti mottoni keittiön yläkaapin alareunassa, ”ei se oo niin justiinsa”, jonka huoleton sanoma tuli tarpeen kokeilevassa keittiössä yllättävän usein.

Hyvän musiikin soidessa ja lähimmäisten kanssa nauraessa aika kului kuin siivillä, ja asunto oli pian kuin uusi. Uuden ilmeen saaneiden puupintojen kevyen maalipinnan alta kuulsivat puun säikeet juuri täydellisesti, ja asunto oli täyttynyt puhtaasta valosta. Huoneiden keskelle siirretyt uudistusta kaivanneet huonekalut loistivat nyt uudelleensyntymisen hohtoa. Vanhasta oli tullut nyt uutta, ja uutta tuli olemaan vielä niin monet asiat tulevina päivinä. Sydämessäni leiskuvan kiitollisuuden määrää oli vaikea kuvitella. Kaikki vain oli juuri niin kuin piti, ja rakastin joka ikistä sekuntia tässä uudessa kodissani.


Maalitahrojen kansoittamalla suojapaperilla vietetyn ranskanperunoista koostuneen lounaspiknikin jälkeen oli aika paljastaa paperin alla piilottelevat huonekalut ja lattia. Kirjaimellisesti hypin innosta, kun pojat repivät paperin näkyvistä ja asunnon uusi olemus sai viimeistellyn ilmeen.
”Tää on täydellinen!” hihkuin onneni kukkuloilla enkä voinut olla halailematta ja kiittelemättä poikia tuon tuosta. He vain vilkuilivat toisiaan ja pyörittelivät päätään naureskellen yltiömäiselle ilakoinnilleni, mutta tyytyväisiä olivat taatusti hekin.

Seuraava urakka oli tuoda sohva ja muut käytävälle pelastetut huonekalut takaisin sisälle, uusille paikoilleen. Homma sujui näköjään parhaiten silloin, kun sain katsoa vierestä kun Repe ja Veeti kantoivat painavia tavaroita oikeille paikoilleen minun ohjeistuksellani, vaikka silloinkin muutin mieltäni järjestyksestä milloin minkäkin suhteen, eikä säätämiseltä voinut välttyä.
”Ootko sä nyt ihan varma että haluat nukkua ton räkänokan kanssa samassa huoneessa?” Veeti kysyi ennen toisen sängyn siirtämistä.
”Jätkä kuorsaa niin että sun pitää käyttää korvatulppia, ja piereskeleekin unissaan, enkä ihmettelisi jos sillä olisi toinen sormi suussa, toinen nenässä ja kolmas housuissa, ja se näky odottais sua joka aamu… eli ootko sä nyt ihan varma?” hän jatkoi kun en näyttänyt harkitsevanikaan erilaista järjestelyä. Toinen vaihtoehto oli vaihtaa sohvan ja sängyn paikkaa, mutta kaikki toimisi täydellisesti alkuperäistenkin suunnitelmien mukaan, joten moinen oli täysin turhaa. Nyökkäsin päättäväisesti ja yritin olla häiriintymättä poikien keskinäisestä nahistelusta.
”Tuskin olen itse yhtään siveellisempi nukkuessani, joten emmeköhän me toisiimme totu”, totesin viileästi ja nojasin seinään odotellen poikien siirtyvän kantohommiin.

Muutaman tunnin kuluessa asunto oli muuttunut jälleen asumiskelpoiseksi, mutta tällä kertaa raikkautta ja persoonallisuutta hehkuvaksi kodiksi. Olimme olleet huiman nopeita, vaikkemme uskaltaneetkaan vielä täyttää uudelleenmaalattuja kaappeja ja hyllyjä tavaroista, vaan päätimme antaa niiden kuivua huomiseen. Huonekasvit, kymmenet huonekasvit ja Juksu-koiran tavarat tulisivat parin päivän päästä, jonka jälkeen kaikki olisi niin täydellistä kuin vain osasin kuvitella.

Hymyni oli valehtelematta säilynyt samanlaisena aamusta iltaan, eikä ilon ja innostuksen määrä eronnut juurikaan jouluaatosta. Kaikki oli täydellistä, ja nukkumaan käydessäni tunsin sydämessäni, että olin kotona.

[Aleksi]

Kukka Kahvilaneito
lauantai 28. marraskuuta 2015
kirjoittanut: Kukka

Olin käyttänyt koko edellisen päivän keittiöni mullistuksessa. Olin istuttanut yrttejä pieniin ruukkuihin, jotka ripustin verhotankoon nerokkaalla tavalla päällekkäin saadakseni ne viemään ihmeellisen vähän tilaa keittiöstä. Vaikka asunto oli pieni, keittiölle oli varattu mukavan laaja ala, ja kaapistot työtasoineen reunustivat yhden neljäsosan koko kodista.
Keittiö oli ehdottomasti kotimme sydän. Vaikka Repe ei ymmärtänytkään, miksi kaapeista löytyi mitä ihmeellisimpiä raaka-aineita, hän tykkäsi maistella väserryksiäni ja suostui jopa käymään luontaistuotekaupassa ostamassa manuka-hunajaa ja mantelijauhoja. Olin todellinen onnenpekka saadessani hänet elämääni. Kerran hän osti minulle puoli kiloa tummasuklaarusinoita, kun käräytin vaivalla leipomani sämpylät, löin varpaani kivuliaasti pöydänjalkaan ja lysähdin lattialle itkemään ja nauramaan hysteerisesti. Toisinaan universumi muistutti minulle, että olen vain ihminen, enkä mikään Pyhä Henki. Mutta johan olisi tylsä elämä ilman kommelluksia.
Repessä parasta oli kuitenkin seikkailumieli. Hänellä oli mielenkiintoisia ja persoonallisia ystäviä, joiden kanssa hän teki milloin mitäkin ihmeellistä ja ystävällisyydessään he ottivat minut mukaan hulluttelemaan. Pari päivää sitten olimme seinäkiipeilemässä, joka oli kerrassaan mahtavaa ja ehdin jo unelmoida tulevasta kesästä. Mitä kaikkea jännää voisimmekaan yhdessä tehdä, vuorikiipeillä?

Tänään oli kuitenkin ihka ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassani, herttaisessa kahvilassa nimeltä Villivanilja. Pian sen jälkeen, kun tiesin muuttavani Pronssijoelle, otin innoissani selvää mahdollisista mukavista työpaikoista, ja huomasin kyseisen kahvilan hakevan työntekijää, koska Villivaniljan toinen omistaja oli piakkoin siirtymässä äitiyslomalle. Mikä täydellinen sattuma!
Olin aina halunnut työskennellä kahvilassa, ja itse asiassa unelmoinut oman kahvilan perustamisesta jo vuosia.

”En voi uskoa, että tänään aloitan kahvilaneidon elämän!” hihkuin itsekseni hörppien samalla hieman kiirehtien taivaallista vadelmasuklaasmoothietani.
”En haluaisi pilata innostustasi, mutta Villivanilja ei ole kovin suosittu paikka”, Repe totesi ohimennen hämmentäen keskittyneesti pillillä omaa smoothietaan.
”No onhan se hieman… tylsä, mutta monille varmasti kullanarvoinen kantakahvila”, hymähdin eksyen ajatuksiini. Kahvilan kalusteet olivat kieltämättä aika kehnot, eikä se ehkä ollut se kaikkein kaunein ja tunnelmallisin kuppila, mutta universumi oli johdattanut minut tämän kahvilan luokse varmasti tarkoituksella. Sitä paitsi kahvila sijaitsi sopivan lähellä, ja työpaikka oli aina työpaikka.


Vanhan rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan kahvilan kaunis nimikyltti kohosi pian näkyville ja sai innostukseni kuohumaan yli, jonka ansiosta hyppelehdin loppumatkan kaulahuivi viuhuen. Avasin kahvilan oven ja lehmänkellon helähtäessä tiskin takana hääräilevä nainen huomasi minut.
”Luojan kiitos!” hän henkäisi helpottuneena, mutta oli nähtävästi niin kiireinen, ettei sen ystävällisempää tervehdystä saanut sanottua, vaikkei asiakkaita juuri ollut. Tervehdin iloisesti ja kävelin hieman hämmentyneenä tiskin luokse.
”Sinullahan on aikaisempaa kokemusta myyjänä toimimisesta? Minun on pakko lähteä viemään poikaani hammaslääkäriin, mutta pärjäät varmasti!” nainen selitti ja katosi pian keittiön puolelle. Hänellä näytti olevan todella kiire, joten hengitin syvään ja lähetin hänelle rakastavia ajatuksia. Toivottavasti hän kerkeäisi hyvin ja ajaisi varovasti.

Jonkin ajan kuluttua tajusin, että nainen oli lähtenyt takaovesta ja olin nyt aivan yksin vastuussa kahvilan palvelusta. Löysin asiakasnaulakon ja jätin takkini siihen, kun en viitsinyt lähteä tutkimusretkelle keittiöön.
”Huhhuh, tästä se lähtee”, mutisin itselleni, kun siirsin lasivitriinissä olevia syntisen herkullisen näköisiä kakkupaloja paremmin esille.

Ei aikaakaan kun lehmänkello helisi ja viluisan näköinen papparainen taapersi sisään äänekkäästi hengittäen.
”Hyvää huomenta!” hihkaisin tiskin takaa ja suin villisti pörröttäviä hiuksiani tehottomasti korvan taakse. Vaari katsoi minua hieman ihmeissään ja pienen hiljaisuuden jälkeen vastasi, ”No huomenta, huomenta”, ja otti harmaan lätsänsä pois päästä köpötellessään vaivalloisesti tiskin luokse.
”Sinnuu en ookkaa enne nähnö, Amandaa tuuraamasa oletan”, mies mutisi ja tuijotti minua arvioivasti. Hän oli kerrassaan herttainen vanhus, vaikka jouduinkin tekemään kaikkeni kuullakseni, mitä hän sanoi.
”Olen Kukka Ketonen, aloitin täällä ihan äskettäin, ja Siiri lähti juuri viemään poikaansa hammaslääkäriin. Mitä saisi olla, kuppi kuumaa?” vastasin reippaasti ja hymyilin yhä leveämmin.
”Jassoo, kyl kiitos… kuumaa mustaherukkamehhuu chilil ja soijamaadol, kute tavallisest”, mies vastasi tottuneesti ja kaivoi lompakostaan muutaman kolikon. En voinut peitellä huvittuneisuuttani ja yllättyneisyyttäni, kun vaari täräytti niinkin eksoottisen kuuloisen tilauksen.
”Mielenkiintoinen valinta”, tokaisin hymyillen ja katselin ympärilleni mahdollisten mustaherukkamehuautomaattien varalta. Vaari kuitenkin neuvoi mistä tarvittavat ainesosat löytäisin ja annoin hänen itse annostella chilin määrän varmuuden vuoksi.
”Onko tämä joku uusi trendijuoma?” vitsailin kun kirjoitin käsin kuittia kassakoneen takkuiltua.
”Emminä trenteistä tiie, mutta hyvvää o, maist vaik!” vanhus yllytti ja tarjosi kuppia minulle. En voinut vastustaa kiusausta, mutta hygienian nimissä otin juomaa pieneen lusikkaan ja nielin sen kuin yskänlääkkeen. Yäh! Se oli kerta kaikkiaan eksoottisen yököttävää, mutta parempaa kuin kokiskaakao ja vissykahvi (älä kysy). En pystynyt peittelemään irvistystäni, mutta nyökyttelin siitä huolimatta hyväksyvästi lusikalla viuhoen.
”Kiitos, kiitos, ei enää ikinä!” naurahdin, kun vaari käkätti hyväntahtoisesti tiskiin nojaten.
”Tän mehu ansiost oon laihtunnu viistois killoo ja aion ellää sata vuotiaaks”, vanhus kehuskeli ja jäi läheiseen pöytään hörppimään kupillistaan.

Asiakkaita ei todellakaan ollut montaa, joka pelasti minut suurimmilta möhläyksiltä. Siiri saapui jonkin ajan kuluttua ja neuvoi minua olennaisissa asioissa kahvilan käytännöistä tavaroiden sijaintiin. Tummatukkainen, noin nelikymppinen Siiri vaikutti melko stressaantuneelta, mutta hyväntahtoiselta ja kohteli asiakkaitaan hyvin. Hän oli kuulemma yksinhuoltaja, eikä yrityksen pyörittäminen lähes yksin jättänyt hänelle lainkaan vapaa-aikaa. Lupasin tehdä parhaani hänen auttamisessaan, mutta huoli ja väsymys olivat uurtuneet syvälle naisen kasvoihin. Kahvila tarvitsi uudistusta, se oli selvä, ja sitäkin enemmän rakkautta!

[Aleksi]

Kahvilaneidon unelma
maanantai 30. marraskuuta 2015
kirjoittanut: Kukka

Eräänä iltapäivänä sain Universumilta mielettömän lahjan. Istuskelin punavalkoraidallisissa sukkahousuissani latailemassa kappaleita Spotifyn joulusoittolistalleni, Juksu-koira sylissäni nukkumassa, kunnes yhtäkkiä puhelimeni alkoi soittaa Survivorin Eye of the tigeria, saaden minut hätkähtämään niin että Juksukin heräsi.
Soittaja oli Siiri, toinen kahvilanpitäjistä, jossa olin töissä. Siiri kertoi pahoittelevasti, että he olivat Amandan kanssa päättäneet sulkea kahvilan joksikin aikaa, sillä Siirillä ei yksinkertaisesti riittänyt puhti kahvilan pyörittämiseen yksin, vaikka minusta olikin ollut suuri apu. Kahvilalla oli kuulemma mennyt huonommin jo kauan ennen kuin Amanda jäi äitiyslomalle, eikä mikään tuntunut auttavan asiaa.
Tietysti päätös sulkemisesta tuli yllätyksenä, vaikkei kahvila kovin eloisalta ollutkaan näyttänyt. Kaikki ongelmat kuitenkin pitivät sisällään myös ratkaisun, eikä mikään ollut mahdotonta, joten hetken mietittyäni heitin oman ideani kehiin: Jos saisin vapaat kädet kahvilan sisustuksen, tarjonnan ja ilmeen suhteen, ja viikon aikaa tehdä taikani, niin lupaan, että kahvila alkaisi kantaa hedelmää. Investointirahoituskin olisi jo hoidossa, sillä sain toissapäivänä yllättäen sievoisen summan rahaa palkkioksi aikoinaan tekemästäni taideprojektista. Sijoitin rahat enemmän kuin mielelläni auttaakseni näitä ihania kahvilanomistajia toteuttamaan unelmansa menestyksekkäästä kahvilasta. Tiesin, että Villivaniljalla oli potentiaalia saavuttaa suurtakin suosiota, kunhan vain työntekijät löytäisivät taas intohimonsa ja levittäisivät innostusta koko kahvilaan ja kaikkeen tekemäänsä. He tarvitsivat vain hieman apua saadakseen takaisin uskon omaan tekemiseensä!
Siiri sanoi keskustelevansa asiasta Amandan kanssa, mutta hänen äänestään oli kadonnut epätoivoinen sävy.

Vastauksen odottaminen ei minua kuumottanut. Olin täysin varma siitä, että Universumi oli järjestänyt tämän kaiken, ja palikat olisivat pian loksahtamassa kohdalleen. Sillä tavalla oli käynyt niin monesti viimeisimpien vuosien aikana elämässäni, että osasin jo odottaa ihmeiden tapahtuvan. Mikä onni! Ja kaikki vain pitämällä itsensä tyytyväisenä olosuhteista huolimatta.
Lähdin siis heti etsimään suurta valkoista paperia, jonka levitin keskelle olohuoneen pöytää, jonka alatasolla odottelikin jo valtava pussukallinen Promarker-tusseja ja stabiloita samanlaisia suunnitteluvimmoja varten.
Laitoin musiikin soimaan ja annoin ideoiden virrata käteni kautta paperille. Suunnitteleminen ei ollut koskaan ollut näin vaivatonta ja hauskaa: Olin kuitenkin unelmoinut omasta kahvilastani jo pitkään, ja mieleeni oli jo piirtynyt kuva täydellisestä kahvilasta yksityiskohtiaan myöten.

Ensinnäkin, tylsien logo-paitojen sijaan jokaisella työntekijällä tulisi olemaan ihana röyhelöessu, jossa lukisi oma nimi Villivanilja-logon lisäksi. Kauniit punatiiliset seinärakenteet tulisivat paljastumaan huonolaatuisten posterien takaa, ja täydelliset isot ikkunat ja ikkunasyvennykset saisivat nyt tuoda upeat piirteensä esiin. Kahvilaan tulisi rumien halpakalusteiden sijaan aidosta puusta tehdyt tuolit ja pöydät, ja muutama pehmeä sohva reunustamaan seiniä. Tiski oli ihan sopiva, jos sitä hieman tuunaisi julkisivulta. Lehmänkello ovessa oli myös ihastuttava, ja se sai luvan jäädä…
Pian valkoinen paperi oli kaikkea muuta kuin valkoinen, kun olin täyttänyt sen leikkisillä luonnoksilla ja ranskalaisilla viivoilla. Minä ihan hehkuin innosta. En malttanut odottaa pääseväni kertomaan uudesta projektistani Repelle, joka varmasti haluaisi auttaa kahvilan muodonmuutoksessa.

Yhtäkkiä musiikin pysäytti tuttu soittoääni, ja vastasin puhelimeeni salamannopeasti.
”Kukka puhelimessa!” hihkaisin ja Juksukin tuijotti minua jännittyneenä, ihan kuin sekin odottaisi vastausta projektin hyväksymisestä.
”Oltiin Amandan kanssa samoilla linjoilla sen kanssa, ettei mikään estä sinua kokeilemasta siipiäsi kahvilanpitäjänä. Sinulla kuitenkin intoa ja energiaa riittää, joten mikäs siinä, kunhan et kuitenkaan hajota koko paikkaa”, Siiri naurahti pienesti puhelimen toisessa päässä. Hän vaikutti jo nyt ihan eri ihmiseltä, enkä epäile hetkeäkään etteikö loma tekisi hänelle hyvää.
”Kiitos, kiitos, kiitos!!” hihkuin ikionnellisena hyppien tasajalkaa sohvalla niin että Juksu päästi leikkisän haukahduksen ja alkoi ryntäillä ympäri kämppää.
Sovimme Siirin kanssa juttelevamme ideoistani huomenna kahvilassa, ja hän auttaisi tilastoiden hoitamisessa ja pitäisi huolen, etten keksi mitään pähkähullua. Olin varma että saisin Siirin innostumaan kahvilaremontista. Ehkä uskaltautuisin lisäämään myös muutamia raakaleivonnaisia lasivitriiniin perinteisten sokeriherkkujen kaveriksi. Otettaisiin askel nykyaikaisuuteen ja ruvettaisiin myymään hyvän olon ja omantunnon herkkuja. Mikä unelma!

[Aleksi]

Haavekatto
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
kirjoittanut: Inkeri

Hiivin onnellisena kohti keittiötä, väistellen isoja muuttolaatikoita, ja muutamaa aukinaista maalipurkkia joidenka rippeet olivat luultavasti kuivuneet purkkien pohjille eilisyön jäljiltä. Olin käyttänyt koko eilisen päivän (=ja yön) uuden asuntoni mullistuksessa, ja olimme saaneet yhdessä Violan kanssa maalattua maakuhuoneiden seinät, ja muutenkin siirelleet sohvia, sänkyjä, kaappeja ja muuta tavaraa parempiin paikkoihin. Serkkuni oli oikeastaan melko nerokas tilan säästyttämisen suhteen, ja olin saanut hurjasti enemmän tilaa asumiseen, kun vain muutamaa massiivista hyllyä oltiin siirretty uusiin paikkoihin. Myönnetään, etten olisi itse osannut ajatellakkaan kuinka paljon tilaa säästyisi, kun niitä siirrettäisiin. Nyt myös Rama, Ganesha ja Indra mahtuisivat juoksentelemaan enemmän sisällä, joten Violan matkaaminen Lapista Pronssijoelle asti ei ollut ollut turhaa ollenkaan.

Hymyilin pirteästi, kun huomasin lämpimän teekupin yhdellä keittiön työtasoista. Serkkuni itse puhisi unissaan sohvalla Indra kainalossaan, joten tartuin teekuppiin, ja istuuduin kotoisasti ikeasta napatulle nojatuolille. Viola oli luvannut tänään käydä ostamassa pari uutta tyynynpäällistä ja uusia kuvakehyksiä olohuoneeseen, kun itse voisin ideoida ja tyhjentää muuttolaatikoita sillä aikaa. Olin visualisoinut jo koko operaation, ja tiesin että uudesta mutta pienestä asunnostani tulisi vielä upea.

Laskin teekupin pahvilaatikon päälle, ja aloin vetämään maalitahraisia college-housuja pyjamapöksyjen tilalle. Hetken kuluttua Viola heräsi Raman innokkaaseen nuolemiseen, ja päästi ilmoille iloisen ja aamutokkuraisen ääntelyn.
“Hih, tuahon suuntaan koiraseni, miulla ol vielä kauneusunet kesken”, nainen torui lempeästi, ja pörrötti unisesti kastanjanruskeita hiuksiaan. Sitten tämä vielä lisäsi ihmeissään minulle:
“Jok oot sieki herräillä”.
“En saanut unta”, vastasin virnistäen. “Ja kello on jo kahdeksan”.
Serkku hymähti mietteissään, teki muutaman venytyksen, ja vilkaisi sitten toiveikkaana keittiötason suuntaan.
“Mie taisin nukahtuo tuossa vällillä.. Ootkos sie jo juonut sen teen minkä mie keitin?”.
Nyökkäsin ja mumisin myöntävästi. En ollut vieläkään tottunut serkun murteeseen, sillä jostain syystä se ei sopinut yhteen tämän luonteen kanssa. Toinen puhui tuolla tavalla, vaikka oli ennen puhunut ilman minkäänlaisia murteita. Mutta Violan sanoin se oli vain “Osa Lapin Taikaa”, johon lukeutui myös unisiepparit sun muut taikauskot. Tai hyvähän minun oli sanoa, koska kieltämättä olin itsekin melkoisen taikauskoinen tyyppi. Tai ainakin keskivertoihmistä enemmän.
“Mä voin kyllä vielä keittää sullekkin teetä jos haluat?”
“Kyllä kiitos!”

Kun olimme saaneet syötyä aamupalat, riideltyä suihkuvuoroista, vaihdettua vaatteet ja pursottaneet toistemme naamaan hammastahnaa, (älä kysy) Viola päätti lähteä nuuskimaan kirppiksiä kelpokaman varalta, ja minä jäin kotiin. Muistivihkoni ei kuitenkaan saanut täydennystä, vaan käperryin sittenkin sohvalle Ganeshan viereen lepäämään, ja katselin onnellisena pienen asuntoni kattoa. Mä voisin piirtää sinne pilviä ja sateenkaaria, tai maalata tähtitaivaan. Tai koota niitä nykyihmisten suosimia elämänviisauksia hienoilla fonteilla. Tai mitä tahansa, kunhan se muistuttaisi unelmoimaan. Ja myös sen, että niistä unelmista voisi joskus tulla totta.

Päätin, että siitä katosta tulisi haavekatto.

[Aleksi]

Prinsessoja ja astronautteja
keskiviikko 16. joulukuuta 2015
kirjoittanut: Inari

Rakas päiväkirja,

mun pää räjähtää kohta. Oon saanut ihan liikaa ihmiskontakteja viime päivinä. Tekisi mieli ilmoittautua johonkin testiryhmään, ja ampaista raketilla Kuuhun. Tai vaikka Marsiin. Joka tapauksessa noin muutama vuosi ihanaa, rauhallista yksinoloa tekisi hyvää.

Tämä kaikki alkoi yhdestä pienestä ja viattomasta hakemuksesta. Oikeastaan kirjoitin sen aivan huvin vuoksi, kun mulla ei sattunut olemaan parempaakaan tekemistä juuri sillä hetkellä. Pronssijoki Sport etsi kiireapulaista ainakin joulun ajalle, ja täytin hakemuksen niiden varmaan triljoonan muun kanssa, joiden mielestä olisi siistiä olla töissä urheilukaupassa. Kerroin urheilutaustani ja opintojeni lisäksi niitä ihan tylsiä, tavallisia juttuja: Olen ahkera, vastuullinen, omatoiminen ja sitä rataa. Omistaja luki todennäköisesti ainakin 20 samanlaista tekstiä – mahtoi ukkoa jo alkaa väsyttää.

Ette voi kuvitellakaan sitä ihmetyksen määrää, kun mulle soitettiin ja pyydettiin tulemaan käymään Pronssijoki Sportissa. Olen varma, että kukaan ei ollut tuhlannut resurssejaan hakemusten lukemiseen, vaan he päätyivät vain arpomaan yhden onnekkaan. Ainakin mulla kävi uskomattoman hyvä tuuri!

Sain olla yhden päivän koeajalla – kuulemma kokeilla, miltä asiakaspalvelu heidän liikkeessään tuntui. Todellisuudessa he varmaan halusivat testata, millaisen ummikon olivat ottaneet. Ilmeisesti tein heihin vaikutuksen. Se johtui varmaan pitämästäni jumppasessiosta: Näytin yhdelle naiselle, miten hän voisi käyttää kahvakuulaa. Pian ympärilläni oli iso joukko jumppaajia testaamassa välineitä – ja kolme heistä osti kahvakuulan! (Tästä olen ikuisesti ylpeä.)

Niinpä olen edelleen töissä, mutta meno on aivan hirmuinen: koko pieni pulju on niin täynnä väkeä, että hyvä kun itse sovin vielä sisälle. Omistaja, leppoinen nelikymppinen Ossi, vakuutteli, että ryysis helpottaisi joulun jälkeen. (Yritin päätellä rivien välistä, että saisin jatkaa töitäni silloin, jihuu!) Olin tästä väenpaljoudesta kuitenkin aika ymmälläni, koska kuvitelmissani ihmiset vain söivät ja lihoivat jouluna.

Vaikka jouluruuhka kävikin hermoilleni, toisaalta ei ole lainkaan hullumpaa palvella kasapäin hyväkuntoisia nuoria miehiä. Nämä suhteet olivat mulle tällä hetkellä juuri sopivan lyhyitä ja pinnallisia. Ja eräs herttainen vanha mies kutsui mua prinsessaksi. Niinkin pieni kommentti sai stressaavasta päivästä taas valoisan.

[Aleksi]

Jääkiekon hienouksia - 4.1.2016
kirjoittanut: Alana

Tuskastuneena valuin kohti ystäväni Tuomaksen asuntoa, jolle olin lupautunut menemään kylään. Tai no, en nyt ollut varma ”ystävä” – sanan käytöstä, sillä itse ainakin olin vähintään korviani myöten ihastunut. Joka tapauksessa, olin aivan umpiväsynyt jäähallilla vietetyn päivän seurauksena. Meillä oli alkanut jo puoli kahdeksalta aamulla, ja vasta kolmelta pääsin pois. Pronssijoen jääkiekkoseura, joka oli luovasti nimetty Pronssijoen jääkiekkoseuraksi (eli tuttavallisemmin Projokko), oli järjestänyt kaikille yli 13-vuotiaiden joukkueilleen epäviralliset mestaruudet, joissa Pallokalat oli totta kai mukana. Koko seurassa oli sekajoukkueita ruhtinaalliset kaksi, ja toinen niistä oli pikkulasten ”joukkue”.

Selkää särki aivan vietävästi, ja se oli oikeastaan niin jumissa, että käveleminen oli todella hankala prosessi. Kaikki oli alkanut hartiajumista, joka oli päivän mittaan liikkuessa vetreytymisen sijaan jumiutunut vielä enemmän. Tai en minä siihen pelatessa ollut kiinnittänyt niinkään huomiota. Koputin pienen kerrostaloasunnon puiseen oveen, ja sen avautuessa tervehdin oven takaa kurkkaavaa nuorta miestä, jonka hymy hyytyi tuon katseen osuessa naamaani.
”Moi, mitä sulle kuu- mitä kävi?”
”I got beat up”, kohautin olkiani, ja astuin Tuomaksen perässä sisälle.
”Häh?”
”No siis…” riisuin takkini vaivalloisesti, ja päädyin kertomaan koko tarinan miksi toinen puoli naamastani oli mustelmilla, ja otsassa ja poskessa oli samanlaiset ”palamisjäljet” kuin mitä saisit trampoliinille naamallesi kaatumisesta.
”It was my first real hockey fight”, virnistin leikkisästi, mutta Tuomas näytti vain huolestuneelta ja kävelytti minut olohuoneeseen. Siinä kävellessämme selitin tuolle kuinka pelatessamme 16+ poikien joukkuetta vastaan, maalialueella oli pyörinyt aina kiekon ollessa meidän joukkueen puolustuspäädyssä, eli siinä missä olin maalissa, yksi poika aivan koko ajan. En ollut katsonut hallin seinässä olevaa kelloa jäljellä olevista peliminuuteista, ja olin tönäissyt tuon pois maalialueelta, jossa hän ei edes olisi saanut olla kuin vain luistellakseen siitä läpi. Siinä samassa tuomareina toimineet tuomariopiskelijat olivat viheltäneet pelin poikki jotta saisimme juomatauon, joka oli näin epävirallisessa ottelussa pyhitetty aina joka erän puoleen väliin. Heti vihellyksen kuultuani avasin kypäräni korjatakseni sen asentoa, ja samalla maalialueella pyörinyt poika löi minua kylkeen ja mailallaan kiskaisi minulta jalat alta. Avattu kypäräni valui pois kaatuessani, ja poika kaatui päälleni joukkuekaverini luistellessa vauhdilla paikalle. Kaikki tapahtui niin nopeasti, sekunneissa, mutta tuomareiden ja valmentajien saadessa ihmiskasan, ja ennen kaikkea sen pojan, pois päältäni, olin saanut jo muutaman napakan hanskaniskun naamaani. Kampesin itseni ylös joukkueemme kapteenin, Sebastianin avulla, ja joku ojensi kypäräni takaisin. Olimme kuitenkin voittaneet pelin, ja kätellessämme joukkuetta tuo poika oli vain mulkaissut minua, selkeästi kettuuntuneena siitä, että hävisi tytölle, joka ei muuten päästänyt yhtä ainoaa kiekkoa läpi, ja joka oli jatkanut peliä muutaman iskun saatuaan. Oli minua kyllä vähän sattunut, ja eniten yllättynyt, sillä tällä tasolla harvemmin tapahtui mitään muuta fyysistä kontaktia kuin taklaus.

”Idiootti jätkä..” Tuomas mutisi ja piti vihreät silmänsä tarkasti minussa, kun lysähdin tuon olohuoneen matolle vatsalleni. ”Ootko kunnossa?”
”Joo… My back just…” mutisin ja komensin tummatukkaista yhdeksäntoistavuotiasta laittamaan Suomi – Ruotsi mm-lätkäpelin päälle. Siinä maatessani Tuomas teki työtä käskettyä, ja viritti läppärinsä televisiona toimivaan näyttöön. Oikeasti se oli tietokoneen näyttö, mutta katsoimmekin ottelua suorana Yle Areenalta. Selostajat lätisivät omiaan vielä, ja ottelukin alkaisi vasta viittä yli neljä, kellon ollessa vasta varttia vaille.

Tuomas oli hetken hiljaa ja tunsin kuinka tuo katsoi matolla makaavaa minua, mutta itse vain yritin painaa joitain jumeja pois käsilläni, laihoin tuloksin.
”Tiiätkö, mä tiedän yhden muinaisen parannuskeinon, se toimii melkein kaikkiin asioihin”, poika virnisti, ja komensi minua kääntymään selälleni ja laittamaan silmäni kiinni. Vasen niistä melkein olikin kiinni turvotuksen vuoksi, mutta suljin sen. Silmäni kuitenkin lehahtivat heti auki tuntiessani pehmeät huulet omillani, ja näin virnistävän Tuomaksen vain sentin päässä kasvoistani. Nopeasti tuon poskia vilkaistessa hoksasin, etten ollut ainoa punasteleva, mutta Tuomas näytti paljon varmemmalta kuin minä, siitä olisin pannut vaikka pääni pantiksi.
”No, auttoko?” poika virnisti kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja vastaus pulpahti heti mieleeni.
”Ei…” totesin, ja hymyilin tuon hyytyvälle hymylle, ”…vielä.”
Se sai nuoren miehen hymyn levenemään taas, ja kaappaamaan minut sohvalle.

Loppujen lopuksi Suomi päätyi voittamaan Ruotsin, mikä tarkoitti kullasta kamppailemista seuraavassa pelissä, mutta se ei suinkaan ollut ainoa hymyni aihe. Jos totta puhuttiin, minulta kesti pari tuntia odotettua kauemmin saada raahattua itseni pois Tuomakselta ja tallille, jonka toivoin olevan nyt kahdeksan aikaan illalla hiljainen. En haluaisi selitellä pian hirveillä mustelmilla olevaa naamaani kenellekään.

[Aleksi]

Valvottavia ajatuksia
lauantai 9. tammikuuta 2016
kirjoittanut: Valma

Tarvoin eteenpäin upottavassa, syvässä lumihangessa. Yritin pitää mahdollisimman kovaa vauhtia yllä, mutta jalat tuntuivat raskailta, eikä matka edennyt paksussa lumessa. Oli pimeää, ja takaani kuului epämääräistä huutoa ja raskaita askelia. Hengitin kiivaasti, ja sydämeni tuntui takovan kurkussa asti.
Raskaat askeleet ja miehen vihainen huuto lähestyivät. Yritin vielä kiriä hiukan välimatkaa, mutta turhaan. Silloin kuulin laukauksen, ja kaaduin lumikinokseen.

Unimaailma rakeili ja vaihtui todellisuudeksi. Tunnustelin pehmeää, lämmintä sänkyä. Ympärilläni oli pilkkopimeää, ja minun oli pakko kurottaa sytyttämään lukulamppu. Karmivasta painajaisesta oli jäljellä enää sydämeni kiivas syke, kylmä hiki iholla ja kauhun tunne. Se oli vain unta, vakuutin itselleni. Ei pyssyjä, ei vihaisia ukkoja.
Tiesin vallan hyvin, mistä painajainen oli peräisin. Mieleeni palautui elävästi, miten perjantaina maastoreissumme oli saanut ikävän keskeytyksen. Minä, Aleksi, Ellen, Alana ja Salli olimme olleet rauhallisella kävelylenkillä leveällä metsäpolulla, kun takaamme oli kantautunut huutoa. Se oli ollut Floora, joka oli juossut meidät kiinni kauhistuneena ja järkyttyneenä. Hän oli kertonut sekavasti mökistä, miehestä ja laukauksista. Olin heti tiennyt, mistä mökistä oli kyse. Siitä, jonka ohi minä ja Jerry olimme muutama päivä sitten ratsastaneet.

Olimme palanneet pikavauhtia tallille. Max oli lupautunut hoitamaan Lokin, kun Aleksi oli vienyt Flooran mukanaan toimistoon, jotta Floora voisi kertoa kunnolla, mitä oli tapahtunut, ja Aleksi voisi soittaa poliisille. Me muut olimme jääneet hiljaisina talliin hoitamaan hevoset yökuntoon ja odottamaan uutisia.
Floora oli ilmestynyt käytävälle nopeammin kuin poliisille soittamisen olisi luullut kestävän. Pienen, punatukkaisen tytön kasvoilla oli näkynyt kummallisen epäröivä, pelokas ja nolostunut ilme.
- Tuota... Älkää kertoko kenellekään niistä laukauksista. Musta tuntuu, että mä vain kuvittelin ne. Mutta sitä miestä mä en kuvitellut.
Floora parka. Olin katsonut häntä tarkkaan, ja hän oli väistänyt katsettani. Oli varmasti vaikeaa, jos oli vilkas mielikuvitus. Tyttö oli näyttänyt siltä, ettei itsekään oikein ollut tiennyt, mihin uskoa.

Käänsin tyynystäni esiin viileämmän puolen. Sykkeeni alkoi tasaantua. Kuuntelin kellon tikitystä. Floora oli kertonut Aleksille, ettei mitään laukauksia ollutkaan, ja Aleksi oli päättänyt jättää soittamatta poliisille. Hän oli sanonut, että olisi parasta pysytellä vastedes loitolla mökistä ja koko pellosta. Sinne oli tainnut muuttaa vihainen erakko.
Laitoin silmät kiinni ja yritin ajatella mukavia asioita. Niin kuin Dunjaa, Darcya ja Lukaa. Huomisen hankilaukkakisoja. Nukahtaminen vei jonkin aikaa, mutta kohta vaivuin jo hyvään, hevosentuoksuiseen uneen, jossa sain laukata Dunjalla loputtomasti pitkin peltoja.

[Aleksi]

Keskiviikko, 13. tammikuuta 2016
kirjoittanut: Eevi-Sofia

Tieto alkoi vähitellen upota tajuntaani. Tieto siitä, että olin juuri sopinut ottavani ylläpitoon varsan, jonka olin nähnyt pari päivää aikaisemmin vastasyntyneenä. Varsa oli ollut hento ja kaunis ja tomera, mutta vielä sitä katsellessani minulla ei ollut ollut aavistustakaan siitä, että tulisin vielä olemaan sen kanssa tekemisissä. Nyt minua miltei hengästytti. Olin vasta lopettanut puhelun varsan omistajan kanssa. Hän oli vanha ystäväni. En ollut tavannut Tinjaa pariin vuoteen, sillä hän oli muuttanut Tornioon, perustanut tallin ja alkanut kasvattaa suomenhevosia. Tinja oli tarjonnut minulle diiliä ja minä olin hyväksynyt sen. Minä ratsuttaisin ja kilpailuttaisin hänen omistamaansa varsaa täällä, missä kilpailuja oli enemmän ja lähempänä.

Niin että eihän tässä mitään. Minä olin vain juuri luvannut tuttavalleni, että ottaisin hänen vastasyntyneen hevosen vastuulleni. Olin luvannut tehdä siitä ratsun. Ihan tuosta noin vain, nukkumatta ensin yön yli tai edes harkitsematta kahdesti. Olin kuullut sanovani kyllä, vaikka minun todellisuudessa olisi pitänyt sanoa onpa mielenkiintoinen tarjous, lupaan harkita sitä, soitan takaisin kun olen miettinyt vähän aikaa.

Hyvänen aika! Milloin minä viimeksi olin tehnyt mitään niin täydellisen vastuutonta? Antaa nyt tuolla tavalla hevosenkokoisia lupauksia!

Mitä minä nyt tekisin?

Soittaisinko takaisin ja ilmoittaisin olleeni hätäinen?

Se olisi voinut olla järkevää. Jostakin kummallisesta syystä minä kuitenkin jätin puhelimen siihen missä se sattui olemaan ja istahdin sen sijaan tietokoneen ääreen. Avasin hakukoneen ja aloin tehdä tutkimustyötä lähialueen talleista. Epäonnisen parisuhteeni ja sen sotkuisen päättymisen jälkeen olin irtisanoutunut työstäni Palvelutalo Pronssin fysioterapeuttina, pakannut elämäni ja koirani ja muuttanut Pronssijoelta naapuripitäjään. Täällä minulla ei ollut suhteita hevospiireihin enkä tiennyt, millaisia mahdollisuuksia minulla olisi ottaa hevosta tänne ylläpitoon.

Sain kulutettua hyvän aikaa siinä käytännön asioita selvitellessäni. Oli tietysti järkevää ryhtyä selvittämään mahdolliselle hevoselle tallipaikkoja. Sellaiset saattoivat olla kiven alla. Jos en löytäisi tallipaikkaa, soittaisin Tinjalle ja kertoisin tilanteesta. Siihen vedoten voisin perua lupaukseni vaikuttamatta ailahtelevaiselta ja järjettömältä.

Lista lähialueen talleista kasvoi googlailun aikana, mutta hupeni, kun aloin soitella niiden omistajille. Toiset eivät ottaneet lainkaan vierashevosia talleihinsa, toisilla ei ollut tilaa. Yhdessä tallissa olisi ollut tilaa, mutta varsaa tallinomistaja ei jostakin epämääräisestä syystä suostunut majoittamaan. Lähialueen uusimmassa hevostallissa oli niin tähtitieteellinen karsinavuokra, että kiitin kauniisti ja lopetin puhelun ennen kuin olisin vahingossa purskauttanut ilmoille kysymyksen: uskoiko tallin omistaja tosiaan, että hevoset kakkivat kolikoita ja kahisevaa? Enhän minä voinut maksaa hevoseni asumisesta enemmän kuin omastani kahdessa kuukaudessa!

Erään ratsastuskoulun omistaja puolestaan kuulosti ymmärtäväiseltä tilanteeni kuultuaan ja lupasi ottaa meidät jonoon, mutta povasi, ettei karsinapaikkaa vapautuisi vielä ainakaan vuoteen. Se olisi liian pitkä aika. Aloin jo lannistua ja olin vähällä soittaa Tinjalle, mutta siinä puhelimen yhteystietoja selatessani katseeni pysähtyi tuttuun nimeen. Painoin sitä, puraisin huultani ja hengitin jännittyneenä syvään.

"Hallava, Aleksi puhelimessa", kuului virallinen vastaus.
"HeiAleksiEevitässä!" henkäisin niin nopeasti, etten ollut varma, saiko Aleksi puheestani selvää - mutta sai hän.
"Eevi! Hei!" Aleksi sanoi ilahtuneen kuuloisena, ja virallisuus varisi pois laimentamasta lämpöä ja ystävällisyyttä. "Onpa hauskaa, että soitit. Mitäs siulla on mielessäs? Tuutko tunnille?"
"No... itse asiassa", sanoin ja huomasin hymyileväni hölmösti itsekseni. "Mulla on vähän niin kuin tarvetta sun avullesi."
"Kerro pois", Aleksi kehotti ja niin minä kerroin.

Kerroin tarjouksesta, jonka Tinja oli tehnyt, ja talleista, joihin olin soitellut tuloksetta. Aleksin kanssa oli helppo jutella ja hän pääsi nopeasti jyvälle tilanteestani.
"Mie auttaisin kyllä mielelläni", kuului hetken kuluttua lausahdus, jonka perään odotin ikävää mutta-alkuista jatkoa.

"Mutan" sijaan Aleksi sanoikin:
"Meillä voisi olla täällä siun varsalle paikka. Milloin sanoitkaan, että tarvitsisit sille tallipaikan? Helmikuusta alkaen?"
"Mitä?" kysyin pöllämystyneenä pienen hiljaisuuden jälkeen, sillä en ollut vielä toipunut "mutan" odottelusta.
Aleksi nauroi mahanpohjaa kutkuttavasti ja minä yritin keräillä itseäni saadakseni aikaiseksi jonkin järkevämmän vastauksen. Miehen vielä naureskellessa sainkin sanottua posket hieman punoittaen (onneksi keskustelimme puhelimen välityksellä):
"Ai! Olisiko! Sehän olisi mahtavaa. Ja joo, tammi-helmikuun taitteessa varsa tulee vieroitusikään."

Niin kävi, että en minä sitten soittanutkaan Tinjalle ilmoittaakseni kieltäytyväni sittenkin sopimuksesta. Minä soitin hänelle ilmoittaakseni, että olin saanut järjestettyä tallipaikan tutun kautta. Siitä alkoi odotus: pian minulla olisi varsa, josta saisin tehdä hevosen.

Huh, miten jännittävää.

[Aleksi]

Miksi otsikoita on niin vaikea keksiä?
lauantai 16. tammikuuta 2016
kirjoittanut: Valma

Tää tarina sisältää kuitenkin tyttöjen (ja poikien) draamaa lukiobileissä :-D Kannattaa lukea loppuun asti, koska tää vaikuttaa tiettyihin asioihin aika olennaisesti

Lauantai-iltana Pronssijoen pikkulukion rikkain ykkösluokkalainen, Laura, järjesti kotonaan bileet, joihin sai kutsua kavereitaan. Laura oli kutsunut luokkatoverini Essin, ja Essi oli kutsunut lukuisien kaveriensa joukossa myös minut. En ollut aluksi ollut innostunut tulemaan, sillä tiesin, että tuntisin isossa porukassa itseni ulkopuoliseksi. Hetken mietittyäni pyysin seurakseni Elleniä, joka oli rinnakkaisella luokalla. Hän oli minua astetta rohkeampana ihmisenä innostunut bileistä, ja oli sanonut minulle, että kerran elämässä ne lukiobileetkin oli koettava. Ellen kysyi minulta lupaa, voisiko pyytää poikakaveriaan Aaronia mukaan. Hän lupasi, ettei minun tarvitsisi heidän seurassaan tuntea oloani kolmanneksi pyöräksi. Olin tavannut Aaronin vain muutaman kerran, ja silloinkin vain pikaisesti, mutta poika vaikutti mukavalta.
Minua bileet hermostuttivat hiukan. Oli sovittu, ettei bileisiin tuotaisi alkoholijuomia, mutta sopimus ei vanhemmat lukiolaiset tuntien pitäisi, mikä tuntui olevan bileiden järjestäjälle, Lauralle, se ja sama. Minä en kilttinä tyttönä halunnut olla laittomuuksissa mukana, ja Ellen oli luvannut, että voisimme lähteä heti, jos meininki menisi liian villiksi.
Ennen bileitä meikkasin ja pukeuduin kotona. En ollut koskaan ollut lukiobileissä, mutta Ellen oli kertonut, että ne olivat aika rennot bileet. Siispä laitoin ylleni mustat farkut ja vaaleansinisen villapaidan. Äiti vei minut Pronssijoen keskustan omakotitaloalueelle. Vilkutin äidille ja jäin tienvarteen odottamaan. Olimme sopineet Ellenin kanssa tapaavamme kadunkulmassa kahdeksalta. Ellen tulisi Aaronin kyydillä.
Parin talon päässä oli Lauran koti. Se oli koko kadun isoin ja uusin, siinä oli kolme kerrosta, ja pihalla erotin peitetyn uima-altaan. Valtavista olohuoneen ikkunoista näkyi värivalot ja ihmishahmoja.

Odotin ja odotin, mutta Elleniä ei kuulunut. Juuri, kun olin soittamassa hänelle, puhelimeni tärisi.
- Ellen täällä! kuului langoilta kiihtynyt ääni. – Aaronin auto meni rikki. Nyt meidän pitää odottaa yksiä sen kavereita, me tullaan niiden kyydillä.
- O-okei, änkytin. – Mutta… mä oon jo tässä pihalla. Kauanko teillä kestää?
- Kauan, Ellen vastasi. – Ne Aaronin kaverit ei oo vielä edes lähtenyt. Mutta hei, mee vaan sinne sisälle, ei ne sua pure.
Niin, mitä muutakaan voisin tehdä? Lopetin puhelun, toivoin sydämeni pohjasta että Ellen tulisi nopeasti, ja lähdin sitten marssimaan kohti Lauran taloa.

Talon koko ällistytti minut sisältäkin. Hämärässä, valtavassa aulassa oli naulakon täydeltä takkeja, ja melu oli kova. Musiikki pauhasi, ja olohuoneen suunnalta näkyi välkkyviä värivaloja ja puheensorinaa. Aulassakin oli nuoria seisomassa ryppäittäin nurkissa juttelemassa. Minua alkoi kaduttaa, että olin lähtenyt. Ripustin takkini jo pursuilevaan naulakkoon ja kävelin varuillani peremmälle.
Kauhukseni en tavoittanut olohuoneessa yksiäkään tuttuja kasvoja – ainakaan sellaisia, joiden kanssa uskaltaisin jutella. Vähän porukkaa tanssi jo parkettilattialla, ja sohvapöydillä oli tyhjennettyjä kokistölkkejä. Ilma oli kuuma ja tunkkainen. Olisin mielelläni vetäytynyt vessaan piiloon ja odottanut siellä, kunnes Ellen olisi tullut, mutta en uskaltanut lähteä etsimään vessaa valtavasta talosta. Näin nurkassa yksinäisen rahin, jolle suunnistin istumaan. Tein niin kuin stereotypinen antisosiaalinen suomalainen, otin kännykkäni esiin ja aloin selata Facebookia.
Ajantajuni meni. Lopulta vain tuijotin kännykän näyttöä ja yritin olla olematta.

- Mitäs noin kaunis neito tekee juhlissa ilman seuraa?
Minulta vei hetken tajuta, että kysymys oli osoitettu minulle. Sulloin kännykän kiireesti taskuuni ja kohotin kasvoni. Edessäni seisoi pitkä, harteikas ja ruskeatukkainen poika harmaassa villapaidassa ja sinisissä farkuissa.
- Ömm… Odotan kaveria!
Jouduin puoliksi huutamaan metelissä.
- No, mä voinkin sitten pitää sulle seuraa, poika sanoi, ja hänen kasvonsa levisivät koko vitivalkoisen hammasrivin paljastavaan hymyyn. Hän istahti muitta mutkitta viereeni ahtaalle rahille. – Oliver.
- Valma, esittäydyin. Poika kätteli minua. Vastasin kohteliaasti hymyyn, mutta minulla oli hiukan epämukava olo niin lähellä vierasta ihmistä.
- Mikä sut tänne toi? Oliver kysyi. Arvioin hänet ehkä pari vuotta minua vanhemmaksi. Hän nojasi rennosti kyynärpäillä polviinsa ja suuntasi suklaasilmänsä minuun. Käänsin vähän säikähtäneenä katseeni poispäin.
- Näiden bileiden järjestäjä kutsui mun luokkakaverin ja se kutsui mut, selitin. - Ja nyt mä odotan yhtä toista kaveria tulevaksi. Entä sä?
- Lauran isosisko oli mun luokkakaveri kun olin lukiossa, ja se kutsui mut. Mä olen nykyään armeijassa, mutta nyt olen viikonloppulomalla. Hei kuule, mä huomaan että sä et viihdy täällä metelissä. Mennäänkö yläkertaan? Siellä on avarampaa.

Jostakin syystä tunsin oloni tavattoman hermostuneeksi seuratessani Oliveria kierrerappuja pitkin yläaulaan. Sielläkin oli ihmisiä, mutta ei niin paljon, ja sohvapaikkoja oli vielä vapaana. Oliver johdatti minut yhdelle sohvalle. Istuimme sohvan eri päihin.
- Minkä ikäinen sä olet? Oliver kysyi.
- Seitsemäntoista. Lukion kakkosella, vastasin. Oliver kohotti kulmiaan.
- Sä näytät vanhemmalta!
Minua nauratti.
- Se johtuu varmaan meikistä. Mä en normaalisti käytä yhtään.
- En usko. Sun olemuksessa on jotain semmosta, että sä olet varmasti henkisesti enemmän kuin seitsemäntoista.
Se kuulosti hassulta. Kurtistin kulmiani ymmärtämättä täysin, mitä Oliver tarkoitti.
- Sä olet varmaan yhdeksäntoista? kysyin.
- Joo. Mä kirjoitin ylioppilaaksi viime keväänä, ja nyt pidin tyhjän puolivuotisen.
- Mihin sä aiot hakea seuraavaksi? kysyin uteliaana. Omien tulevaisuudensuunnitelmien ruotiminen pyöri jatkuvasti mielessäni, siitä muistuttivat vanhemmat ja opinnonohjaajat. Siksi oli hauskaa kuulla, mitä tekivät ne, jotka olivat juuri valmistuneet lukiosta.
- En mä tiedä oikein. Tiedän vaan että yliopistoon. Aika monta ovea on vielä auki. Pitäisi kuulemma jo tietää, mutta jos ei tiedä niin ei vaan tiedä. On niin monta mielenkiintoista juttua mitä mä haluaisin tehdä elämässä. Mä haluaisin olla lääkäri, mutta tiedän kyllä, ettei mulla riitä taidot lääkikseen pääsemiseen. Ja mä haluaisin olla opettaja. Ja haluaisin surffata Australian rannikolla ja Kaliforniassa, hypätä benji-hypyn ja niin edelleen. Mitä noista sitten valitsis. Miten on, tykkäätkö sä extreme-urheilusta.
Naurahdin.
- En todellakaan. Mä en ole vauhdin ystävä.
- Sä et näytäkään siltä, Oliver sanoi hymyillen.

Juttelimme pitkään ja hartaasti kaikesta maan ja taivaan välillä. Lakkasin odottamasta hetkeä, jolloin Ellen tulisi pelastamaan minut pinteestä. Ja tajusin, että vaikka minä ja Oliver olimme aika lailla toistemme vastakohtia, oli meillä myös jonkinlainen yhteinen punainen lanka. Oliver oli kivaa juttuseuraa, vähän samaan tapaan kuin Jerry silloin kun hän heittäytyi niinkin puheliaaksi että sanoi muutaman sanan minuutissa. Jossakin vaiheessa vilkaisin kännykän kelloa. Se oli melkein puoli yksitoista. Olimme jutelleet yli kaksi tuntia. Istuimme vastakkain, sohvan päädyissä, jalat sohvalla koukussa.
- Huh, täällä on kuuma, Oliver sanoi. – Mennäänkö parvekkeelle? Se on tuon oven takana.
Myönnyin. Minullakin oli aika kuuma. Oliver meni edeltä suurelle parvekkeelle, josta näki talon takapihan. Nojasimme kaiteeseen. Ulkona oli parikymmentä astetta pakkasta, ja hengityksemme nousi höyrynä ilmaan. Oliver kurottui katon ohi katsomaan taivaalle.
- Kiva kirkasta nyt, hän sanoi. Minäkin kurotuin katsomaan tähtiä. Löysin Otavan ja Orionin.
- Aika siistin näköistä, sanoin. Kaiteelle satanut lumi kimalteli kuun valossa. Kylmänväreet kiirivät ylävartaloni läpi ja saivat minut puistelehtimaan vähän.
- Onko sulla kylmä? Oliver kysyi. Hän avasi neuleensa napit ja asetteli vaatteen minun hartioilleni oman villapaitani päälle. Hänelle jäi vain valkoinen T-paita. Olin huomauttamassa, että hän paleltuisi kuoliaaksi.

Seuraavaksi kaikki tapahtui nopeasti. Ensimmäiseksi huomasin, että Oliver katsoi minua kummallinen, vakava ilme kasvoillani. Seuraavaksi tunsin hänen huulensa omillani ja kätensä selässäni. En ehtinyt reagoida mitenkään, en ehtinyt päättää, mitä mieltä olin äkillisestä suudelmasta. Ja seuraavassa hetkessä parvekkeen ovi kolahti auki, ja kuulin Ellenin hämmentyneen äänen.
- Valma?
Oliver irtautui minusta salamannopeasti. Minun kasvoni olivat varmaan lakanaakin kalpeammat. Oliver näytti hämmentyneeltä. Hän katsoi Ellenistä minuun ja takaisin. Näin Aaronin, joka seisoi Ellenin takana.
- Mitä… Tunnetteko te? Oliver kysyi.
Ellen tuijotti minua ilmeettömänä ja kalpeana.
- Joo. Tunnetaan. Valma on mun ystävä. Tai en tiedä onko enää. Jos se pussailee mun selän takana mun isoveljen kanssa.
Silloin palaset loksahtivat päässäni paikalleen kammottavalla tavalla. Ellenin isoveli, joka oli armeijassa. Oliver, jolla oli ratsastusta harrastava pikkusisko.
- Mä en tiennyt, henkäisin. En tiennyt, miten sanoisin, ettei suuteleminen ollut ollut minun ideani.
- Et varmaan, Ellen sanoi, ja nyt hänen silmänsä kipunoivat. Näin Aaronin tarttuvan häntä rauhoittavasti käsivarresta. Näytti siltä, kuin Ellen olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta sitten hän käännähti ja lähti pois Aaron kannoillaan. Minä ja Oliver jäimme seisomaan parvekkeelle. Seisoimme hiljaa varmaan kymmenen sekuntia. En uskaltanut vilkaistakaan Oliveriin. Tajusin, että hänen villapaitansa oli vielä olkapäilleni. Ojensin sen hänelle, ja lähdin mitään sanomatta sisälle. Kuulin Oliverin huutavan perääni.

Matkallani eteiseen en nähnyt Elleniä tai Aaronia. Minulla oli tyhjä olo. Miten olin saattanut olla niin tyhmä? Miten en ollut yhdistänyt asioita toisiinsa?
Kiskoin takin ylleni ja lähdin pakkaseen. Kaivoin kännykän taskustani. Akku oli loppu. Mitään ajattelematta lähdin kävelemään rivakasti kohti keskustaa. Kotiin oli monta kilometriä, mutta nyt ei auttanut muukaan.
Olin kävellyt pakkasessa jo jonkin matkaa. Lauran koti oli kadonnut näkyvistä, ja varpaani ja sormeni olivat tunnottomat. Silloin kuulin takaani autonmoottorin hurinaa. Joku pysähtyi viereeni, ja matkustajanpuoleinen ovi aukesi. Tiesin katsomattakin, että kuskin paikalla istui Oliver.
- Hyppää kyytiin, mä voin viedä sut kotiin.
- Ja miksi mä sun kyytiisi hyppäisin, kysyin väräjävällä äänellä. Yritin saada ääneeni suuttumista.
- Hei, ei ole mun vika, että sä satut olemaan mun pikkusiskoni bestis.
Tiesin sen. Puntaroin hetken mielessäni, kävelisinkö mieluummin jäljellä olevat kilometrit varpaat jäässä vai istuisinko kaikkien ongelmien aiheuttajan autoon. Päädyin jälkimmäiseen. Kapusin etupenkille ja tuijotin tiukasti eteeni.
- Mä asun siinä keskustan rivitaloalueella.

Sen jälkeen autossa vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Lopulta minun oli pakko katkaista se.
- Miksi sä suutelit mua? kysyin. Ääneni kuulosti heikolta ja surkealta omaankin korvaan. Oliver hymähti kiusaantuneen kuuloisesti.
- No, miksi toista ihmistä nyt yleensä suudellaan.
Huokaisin. Oliver oli ollut mukavaa juttuseuraa, mutta ei missään nimessä poikaystävämateriaalia.
- Oisit voinut edes varoittaa jotenkin. Mutta hei, mä en halua että mulla on mitään juttua mun parhaan ystävän isoveljen kanssa. Tai nyt jo varmaan entisen parhaan ystävän.
Huokaisin taas ja taistelin pitääkseni kyynelet sisälläni. Silloin tajusin, että olimme kotini kulmilla.
- Mä jäisin tässä, sanoin. Oliver pysäytti auton tien sivuun. – Kiitos kyydistä, sanoin ja nousin autosta. Kävelin pihatietä pitkin kotiovelleni taakseni katsomatta. Pelkäsin jo valmiiksi sitä hetkeä, kun tapaisin Ellenin seuraavan kerran.

[Aleksi]

perjantai 29.1.2016
kirjoittanut: Alana

Koko viikko oli ollut suorastaan hektinen, ja nyt sain viimein rojahtaa sohvalle pyjamissani. Eihän kello ollutkaan kuin yksitoista perjantai-illalla. Parasta lepotauossa oli kuitenkin se, että vierelleni sohvalle rojahti Tuomas popkornikulhon kanssa. Tuo laittoi leffan pyörimään, mutta ajatukseni oli vain viikon tapahtumissa.

Alkuviikosta Fae oli pudottanut takajalankenkänsä tarhassa, ja siten liukastunut toisella takajalallaan. Sen johdosta olinkin tavannut tiistaina kolmijalkaisen hevosen tarhassa, sillä se oli venäyttänyt lihaksensa liukastuessaan, jonka jälkeen se oli ollut aika paikoillaan, jolloin lihas oli jähmettynyt. Tamma oli niin jumissa, että se oli jumiuttanut selkänsä, jolloin jouduin uhmaamaan kivusta erittäin kiukkuista hevosta hieroessani sitä auki. Tallilla olikin kulunut ihan kiitettävästi aikaa Faeta hoitaessa, ja siihen päälle vielä jääkiekkotreenit ja koulu.

Tänään olikin ollut superjännittävä päivä ujolle itselleni, sillä olin joutunut laulamaan koulun esityksessä, monen ihmisen edessä. Olin ihan hyvä laulamaan, mutta en todellakaan pitänyt ihmisten edessä laulamisesta. Varsinkaan kun lauluna oli Lumiukosta tuttu Walking in the Air, sillä kukaan muu ei ollut tarjoutunut vapaaehtoiseksi. Minäkään en kyllä ollut, mutta Alina oli ilmoittanut minut mukaan. Ja sen jälkeen kiristänyt varastavansa vaatteitani ellen laulaisi.

Olin onneksi selviytynyt hyvin, eikä lavalla laulaessani jännittänyt enää yhtään niin paljoa kuin astellessani lavalle. Tuomas seisoi myös takarivissä, sillä hän oli avuliaasti luvannut kuskata minut koulusta hirveällä kiireellä jäähallille. Periaatteessa heti lavalta poistuttuani olin rynnännyt Tuomaksen mukana tuon autolle, jossa odottelikin jo lätkäkassini. Minulla oli tasan seitsemäntoista minuuttia ennen kuin minun piti olla jäällä, ja naamassani oli melkoiset jäänsiniset luomivärit ja muuta mukavaa, mikä ei todellakaan sopinut treeneihin.
”Pysy sit tiellä”, olin virnistänyt poikaystävälleni tuon kavutessa kuskinpenkille, samalla kun tungin itseni takapenkille, jossa minun oli määrä vaihtaa edes osa vaatteistani, jotta minulla olisi enemmän aikaa jäähallilla. Tuomas oli vain todennut yrittävänsä kovasti, ja saikin käsiini juuri sopivasti osuneen urheiluteippirullan poskeensa.

Olin joka tapauksessa viitisen minuuttia myöhässä, ja vielä ensimmäisistä treeneistäni uuden joukkueen kanssa. Valmentajani oli keskiviikkona ehdottanut minulle vaihtoa, sillä 16+ poikien joukkue oli jäänyt ilman maalivahtia heidän ainoan muuttaessa yhtäkkiä pois. Hieman minua jännitti, sillä tämä oli sama joukkue jossa pelasi se Miro, joka oli aiheuttanut pari viikkoa sitten naamani mustelmille.

Joka tapauksessa saavuin oikein hienosti ja hehkeänä myöhässä.
”Jätkät hei, tulkaas tänne, alotetaan nyt kuiteskin.. Kaikki ei oo nyt vielä täällä, mutta nyt ei voida oottaa enää”, valmentajani oli juuri selittämässä.
”Teille pitäis tulla tänään uusi maalivahti vähän kattelemaan ja kokeilemaan, ja mitä todennäköisimmin se nyt jää ainakin kauden loppuun asti.”
Poikien seasta kuului ilahtunutta mutinaa ja muutama ”kuka” – kysymys. Minä sain juuri sopivasti raahattuani itseni jäälle, vasta toinen patja jalassa ja kypärä kainalossa. Ja ne siniset luomivärit vielä naamalla.
”Minä”, hymyilin vastauksena kysymykseen. ”Sori mä olen myöhässä, mulla oli laulujuttu”, selitin valmentajalleni, joka vain hymyili ja käski pukea suojukset nopeasti.
Poikien joukosta oli kuulunut epämääräistä mutinaa, paitsi se Miro oli protestoinut sukupuoltani aika äänekkäästi. Onneksi joukosta kuului yksi tuttu ääni:
”Alana!” tajusin äänen kuuluvan Henrille, ex-poikaystävälleni. Olin aivan unohtanut Henrin pelaavan tässä joukkueessa. Olimme kyllä vieläkin ystäviä, mutta silti… Tulevat joukkuekaverini supattivat kuin pikkutytöt minun pukiessa loppuun, ja kuunnellen keskustelua puoliksi sain huomata Henrin joutuvan armottoman ”mistä sä tunnet sen?” – pommituksen kohteeksi. Henri vain selitti meidän seurustelleen aikaisemmin, mikä aiheutti seuraavan ”miks sä jätit sen?” – vyöryn. Onneksi keskustelun keskeytti valmentaja, joka komensi kaikki lämmittelemään.

Treenien jälkeen minulta kesti hetki päästä pukuhuoneeseen asti poikien halutessa jutella kanssani, mutta olin loppujen lopuksi vain tunkenut läpi ja sanonut minulla olevan kiire. Niinhän minulla tavallaan olikin, Fae piti juoksuttaa ennen kuin talli menisi kiinni.

Olin sopinut Tuomaksen kanssa meneväni tallille ja tulevani sitten hänelle, mutta poika yllättikin minut parkkipaikalla ja halusi välttämättä tulla tallille mukaan. Halusi kuulemma tavata tämän mystisen Faen, josta selitin niin paljon.

Tämä kyseinen mystinen Fae oli taas oikein edustavana. Se juoksutti minua tarhassa pari minuuttia, jonka aikana pyllähdin kerran maahan Tuomaksen suureksi naurunaiheeksi. Tamma tuli loppujen lopuksi vauhdilla ulos tarhasta, ja melkein rynni päältäni sisään talliin. Kun pysäytin sen rauhoittaakseni sitä, se nousi pystyyn ja miltei riuhtaisi itsensä irti. Tuomas oli jo tulemassa apuun hevoseni etukavioiden käydessä uhkaavan lähellä otsaani, mutta päätti tyytyä puremaan huultaan huolestuneen näköisenä. Olin varoittanut häntä Faesta, ja sen tavasta olla aggressiivinen varsinkin vieraita kohtaan. Tamman ollessa turvallisesti karsinassaan Tuomas uskalsi tulla kysymään olinko kunnossa.
”Joo, I do this every day”, virnistelin ja painoin nopean suukon pojan poskelle.

Harjailin Faeta Tuomaksen katsellessa käytävältä, säpsähtäen joka kerta Faen näykkäistessä ilmaa.
”Miten sä voit vaan olla noin.. paikoillaan?” poika hämmästeli, ja vastasin vain tottuneeni siihen. Valma pölähti käytävälle Dunjan kanssa, ja pysähtyi niille jalansijoilleen.
”Ei kannata koskea siihen Faehen, se on ihan kamala. Ootko sä eksynyt? Tarttetko apua?” porkkanapää kysyi, eikä ilmeisesti ollut huomannut minua Faen karsinassa.
”Eei, en mä oo eksynyt, mä vaan-” Tuomas takelteli, ja kurkkasin karsinasta käytävälle.
”Se on mun kanssa”, totesin kylmästi, loukkaantuneena kuullessani hevoseni olevan kamala. Ei sillä, kyllähän se oli vähintäänkin asennevammainen, mutta silti..
”Ai moi Alana, kukas tää on?” Valma kyseli kuin hyväkin ystävä, ja vastasin vain muutamilla sanoilla.

Onneksi pääsin pois tallista maneesiin, raahaten Tuomaksen mukanani. Tuo ihmetteli hieman minua ja Valmaa, mutta kohautin vain olkiani.
”You can’t like everyone, can you?”
Juoksutin Faeta vain hieman, sillä vaikka se oli paljon puhtaampi kuin alkuviikosta, se oli vielä aavistuksen jäykän näköinen, jonka jälkeen Tuomas sai ensimmäisen hurjan jännittävän hevoskokemuksensa, kun hän piti Faen juoksutusliinasta kiinni parin metrin päässä samalla kun minä hieroin tamman selkää enemmän auki.

Lopulta pääsimme lähtemään tallilta, joka oli venähtänyt odotettua myöhemmäksi, sillä tallitupa oli ollut täynnä uteliaita tallilaisia, jotka olisivat mielellään tutustuneet Tuomakseen tarkemmin. Onneksi poika pelasti minut sosiaaliselta tilanteelta sanomalla meidän pitävän käydä vielä kaupassa ennen kuin ne sulkeutuivat. Olin näkevinäni muutaman merkitsevän katseen olisikohan ollut Elleniltä, mutta päätin ignoorata sen ja antaa tummatukkaisen miehenalun miltei kiskoa minut pois, kikattaen vitsille, jonka tuo oli kertonut hiljaa.

Nyt havahduin takaisin todellisuuteen Tuomaksen kutittaessa kylkeäni, josta muuten kutisin aivan liian paljon, ja Tuomas tiesi sen. Popkornit putosivat lattialle hypähtäessäni kauemmas, mutta sekään ei vienyt kutitusta pois. Itse asiassa Tuomas lopetti vasta, kun putosin tuon lattialle, ja hihitellen jäin kippuraan siihen.

[Aleksi]

Kissatarinoita
keskiviikko 20. huhtikuuta 2016
kirjoittanut: Alana


- Huhtikuun enisimmäisenä päivänä Alanan piti varmistaa Aleksilta ainakin viisikymmentä kertaa, ettei tämä ollut aprillipila. Aleksi nauroi, ja vastasi viisikymmentä kertaa ettei ollut, ja tunki rimpuilevaa, mustaa kissaa tytön syliin. Niin päätyikin viimeinen Hiisun pennuista muuttamaan maailmalle, ja Dreiksi ristitty tyttökissa saikin hulppean kyydin Alanan sylissä uuteen kotiin.
- Vaikka Wrach vierastikin kissaa aluksi, niistä tuli aika pian hyvät kaverukset. Nyt ne ovat suorastaan erottamattomia.

- Drein lempiasiaksi muodostui pian Wrachin selän päällä oleskelu. Kissa antaakin Wrachin hoitaa kävelyn puolestaan. Paitsi jos Wrach menee eri suuntaan kuin Alana, silloin Drei seuraa Alanaa kuin hai laivaa.
- Drei on rauhoittunut siitä, kun se tuli Hallavasta. Tähän mennessä se on rikkonut vain yhden lasin, kun se sai juoksuhepulin keskellä ruokapöytää.
- Drei saa paljon juoksuhepuleita.
- Paljon.
- Wrach on aivan älyttömän kärsivällinen nuoren kissan kanssa. Vaikka Drei roikkuisi sen hännässä kiinni (se on tehnyt sitä), Wrach ei komentele sitä.
- Drei on kova "puhumaan".
- Se on järkyttävän kovaääninen.
- Nähtävästi Drei pitää (Alanan jokakertaiseksi säikähdykseksi) keskellä yötä naamalle hiipimisestä??
- Jonka jälkeen se nukahtaa siihen???
- ???
- Alanalla on outoja eläimiä. Kuitenkin ne ovat niin rakkaita <3

[Aleksi]

Paluu
lauantai 30. huhtikuuta 2016
kirjoittanut: Mikki

Siinä se oli, Pronssijoki, kaupunki, jonne olin kaivannut enemmän kuin minnekään muualle. Kolme vuotta sitten olin saapunut tähän kaupunkiin täysikäisyyden kynnyksellä lukio-opintojen perässä ja tutustunut upeisiin ihmisiin ja luonut ihmissuhteita, jotka rikastuttivat elämääni enemmän kuin olisin osannut uskoa. Lähtö Sveitsiin ei ollut äkillinen, mutta silti tuntui kuin en olisi ehtinyt hyvästellä. Sydämessä oli valtava aukko ja olin pelännyt, etten ikinä tulisi palaamaan tähän kaupunkiin.

Nyt kuitenkin istuin automaattivaihteisessa volkkarissa, takakontissa pari putkikassillista tavaroita ja takapenkillä rakas, Pronssijokeenkin tutustunut karvaturrini Taku ja pelkääjän paikalla joku väsynyt kyytiä kaivannut teinipoika. Nyt oli lukio ja armeija käyty ja Pronssijoella odotti työharjoittelu eräässä leirikeskuksessa. Oliko kaikki muuttunut? Toisaalla tuntui siltä, kuin ikuisuus olisi kulunut siitä kuin viimeksi astelin Pronssijoen katuja. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että vasta eilen olin pakannut tavarani ja lähtenyt. Kaipasiko minua kukaan?

En silloin tiennyt palaavani, enkä halunnut kahlita ystäviäni odotukseen. Niinpä annoin heille luvan jatkaa elämää ilman minua, ja itselleni luvan jatkaa elämää ilman heitä. Helppoa se ei ollut, mutta muuttaminen ja irti päästäminen ei ollut minulle uutta. Tietysti tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut pitänyt yhteyttä, vaikka kuluneen vuoden aikana se olisikin ollut täysin mahdollista. Oikeastaan uskoin, ettei tuttuja kasvoja enää tulisi vastaan edes Hallavassa, Aleksia lukuun ottamatta. Olihan siitä jo aikaa kun viimeksi täällä asuin. Saisin siis aloittaa puhtaalta pöydältä, vaikka Hallavaan aioinkin palata.

Viereltäni kuului kuorsausta, ja pipopäisen nuorukaisen poski oli painautunut epämukavan näköisesti turvavyötä vasten. Päätin kiertää Hallavan pihan kautta varmistaakseni, että se oli vielä pystyssä. Kostea hiekkatie ja harmaa taivas eivät rauhoittaneet perhoslaumaa vatsanpohjassani, enkä juurikaan osannut jäsennellä ajatuksiani. Kun harmaa tallirakennus tuli esiin harvalehtisten puiden lomasta, purskahdin itsenikin täysin yllättäen räkäiseen ja äänekkääseen itkuun. Jopa kyydissä koisinut teinipoika heräsi, eikä tiennyt mitä tehdä.

”Hei… öö… ootko sä kunnossa?” uninen matkustaja kysyi hieman epävarmana ja tuijotti ikkunasta paeten awkwardia tilannetta. Niistin nenäni nenäliinaan ja pyyhin kyyneleitä, yrittäen hillitä nyyhkimistäni.
”Juu… Ei täs mitään, matka jatkuu”, sain vihdoin sanotuksi ja yritin nähdä eteeni vetistelystä sumentuneista silmistäni. En vaan voinut olla ajattelematta sitä, kuinka väärin oli lähteä Pronssijoelta ja Hallavasta ja jättää kaikki ystävät ja Valma tänne odottamaan että palaan ja sitten kertoa etten ikinä palaisikaan ja sitten palata kuitenkin. Ei täällä ole kukaan odottamassa minua. Ei kukaan ole enää aikoihin kaivannut minua. Miksi palasin? Vaikka mikään ei olisi muuttunut, en kuuluisi tänne enää. Minä lähdin. Jätin kaikki tänne.

Kyynelehtimiselleni ei näkynyt loppua. Teinipojalla oli yllättävän paljon kärsivällisyyttä.
Ei minulla ole oikeutta palata tänne ja pyytää heitä olemaan kuin olisin ollut täällä koko ajan. Toisaalta olen vain ihminen, enkä maailman napa. Pronssijoki on pärjännyt varsin hyvin ilman minua. En edes tiedä miksi tunnen näin suurta syyllisyyttä lähtemisestä. Ainut mitä voin tehdä, on pyytää anteeksi ja antaa ihmisten elää omaa elämäänsä kuten haluavat. Tietysti pelkäsin eniten sitä, että kaikki hallavalaiset olisivat olleet katkeria lähdöstäni ja levittäneet kamalia huhuja minusta uusille hoitajille, ja että Valma seurustelisi jonkun kusipään kanssa tai että Maikki ja Salli ja muut ihanat tallitytöt olisivat eksyneet pimeälle polulle ja Inka ja Salla olisivat tehneet itsemurhan tai murhanneet jonkun muun tai toisensa ja Aleksi olisi lopettanut Hallavan kokonaan tai myynyt sen jollekin sydämettömälle viiksekkäälle sedälle tai että jotain muuta pahaa olisi tapahtunut sillä aikaa kun en ole ollut vahtimassa. Parasta olisi siis ottaa selvää heti paikalla.

Niistin nenäni aggressiivisesti viidennen kerran ja nousin rymistellen ulos autosta, jonka olin pysäyttänyt parkkipaikalle johtavan tien keskelle. Kävelin silmät punaisina sekavin ajatuksin kohti tallia yrittäen yhä tasata hengitystäni, mutta pysähdyin matkan puolessa välissä kuullessani ääniä tallin suunnalta. Siellä hän oli, kaunis oranssihiuksinen hymyilevä tyttö juttelemassa innostuneena jonkun toisen tallitytön kanssa. Tuijotin silmät pyöreinä ja luulin kai olevani näkymätön, mutta kun Valman katse kääntyi minua kohti, tein salamannopean käännöksen takaisin autolle ja juoksin koko matkan katsomatta taakseni. Yhtäkkiä tiesin tismalleen mitä tehdä: hypätä autoon ja peruuttaa sopivan leveään kohtaan, kääntää auto ja kaasuttaa takaisin keskustaan.

”K-kiitos kyydistä”, teinipoika kiitti edelleenkin hieman varautuneesti ja laputti tiehensä reppuineen päivineen Pronssijoen vilinään. Taku tuijotti minua kysyvästi takapenkiltä, kun jäin hiljaisuuteen pohtimaan viimeaikaisia valintojani. ”Voihan tappivanukas mikä torvelo oletkaan”, tokaisin itselleni myötätuntoisesti. Ei Valma minua tunnistanut… Ei tietenkään, kun hän ei osannut minua odottaa. Sitä paitsi näytän melko erilaiselta kuin pari vuotta sitten, erilainen hiustyyli ja partakin, ja autolla liikenteessä. Nyt vain muutto vanhaan tuttuun kerrostaloon, tutustuminen uuteen kämppikseen eli tulevaan työkaveriin ja heti huomenna alkavatkin työt leirikeskuksessa nuorten parissa. Tulen käymään Hallavassa kun se tuntuu hyvältä idealta. Hevosten pariin on kuitenkin päästävä, mitä pikimmiten, sen parempi.

[Aleksi]

perjantai 29. huhtikuuta 2016
kirjoittanut: Valma

Perjantai-iltana mieleni kävi valtaisaa myllerrystä, kun saavuin kotiin. Äiti ja isäpuoli Mikko istuivat keittiössä iltateellä. Tervehdin heitä lyhyesti ja pingoin tallireppu selässäni yläkertaan omaan huoneeseeni.
Spurtti bussipysäkiltä kotiin oli saanut minut hengästyneeksi, ja istuuduin sänkyni reunalle vetämään henkeä. Muutaman tunnin takaiset tapahtumat palautuivat mieleeni. Olin seissyt tallipihalle juttelemassa Eevan kanssa, kun Eeva oli harjannut Aavaa puomilla. Silloin olin sattunut vilkaisemaan Eevan olan yli Kavipolulle ja nähnyt pihan laidassa tuttuakin tutumman hahmon. Hontelo, poikamainen olemus ja kauas erottuvat tulipunaiset hiukset. Päässäni oli raksuttanut, kun olin kiivaasti kelannut muistojani. Saattoiko se olla..?
Ennen kuin olin ehtinyt reagoida (jälkeen päin ajatellen en tiennyt lainkaan, miten olisin reagoinut), hahmo oli kääntynyt kannoillaan ja palannut pikavauhtia parkkipaikalla odottavaan volkkariinsa ja ajanut matkoihinsa. Minä olin vaipunut hiljaisuuteen ja missannut puolet siitä, mitä Eeva oli minulle sanonut seuraavien kymmenen minuutin aikana. Eeva oli kysellyt kummissaan, mikä minulle oli tullut.

Nyt istuin sängylläni tallivaatteet yhä päälläni. Hengitykseni oli tasaantunut. Kurottauduin ottamaan läppärini työpöydältä. Ikkunasta selkäni takaa loisti ilta-aurinko, kun avasin sähköpostini. En tarkalleen tiennyt, miksi olin säästänyt kaikki Mikin lähettämät viestit. Uusimmat olivat vuoden 2015 loppukeväältä. Olimme lopettaneet seurustelun lokakuussa 2014, ja sen jälkeen olimme vaihtaneet laiskasti kuulumisia, mutta yhteydenpito oli sammunut kevään kuluessa. Oli tuntunut oikealta, vaikkakin hirvittävän surulliselta päästää Mikki menemään. Tiesin, ettei meille kummallekaan ollut luontevaa tavata vain netin välityksellä, ja se oli ollut uuvuttavaa.
Luin kaikki vanhat sähköpostit. Synttärionnittelut minulle uudenvuodenaattona, Mikin hevosen Pinkin kuulumisia Sveitsistä siittolasta, hassuja kertomuksia hölmöistä armeijakavereista... Vanhat muistot nostivat hymyn huulilleni. Seuraavaksi otin esille vanhat päiväkirjani ja lueskelin hymyssä suin onnellista hehkutustani itsenäisyyspäivän ratsastuksesta, lumienkeleistä, tähtikuvioista ja voikukkaseppeleistä. Tuttu kaipuuntunne nousi pintaan. Mikki oli ollut huippua seuraa, poikaystävänä ja muutenkin. Hänen kanssaan olin kokenut muutamat elämäni ikimuistoisimmista hetkistä.

Mitäköhän Mikki teki Pronssijoella? ajattelin. Jos se nyt oli Mikki. Hänhän oli muuttanut Sveitsiin ikään kuin pysyvästi. Ehkä hän oli käymässä ja katselemassa tuttuja paikkoja. Ehkä hän viipyisi vain muutaman päivän.
Minulle tuli epätoivoinen olo. Mitä jos en ehtisi näkemään Mikkiä? Vaikka Pronssijoki oli melko pieni paikka, oli epätodennäköistä, että törmäisin Mikkiin sattumalta, ellei hän tulisi Hallavaan. Mitä jos... näkisin hänet? Halaisimmeko kuin vanhat ystävät, vai olisimmeko kuin emme tuntisi toisiamme? Millainen hän olisi nykyään? Oli kulunut kaksi loputtoman pitkää vuotta siitä, kun olin nähnyt hänet viimeksi. Saattoihan olla, että hän ei enää edes muistanut minua. Jos lähettäisin hänelle tekstarin, muistaisiko hän edes, keneltä Valmalta se oli?
Syteen tai saveen, päätin ja tartuin kännykkääni. Kaivoin osoitekirjasta Mikin numeron ja kirjoitin lyhyen viestin: OLITKO se sä? T. V
Kun yritin lähettää viestin, kännykkä ilmoitti, että numero ei ollut käytösssä. Ehkä Mikin puhelin oli kosahtanut SIM-korttia myöten, hänhän oli valittanut sen toimimattomuudesta jo ennen eroamme.

Painoin kasvot käsiini. Pääni sisällä kuohui. Tuskin saisin nukuttua silmällistäkään tänä yönä.

[Aleksi]

Valma
sunnuntai 1. toukokuuta 2016
kirjoittanut: Mikki

Onnistunut tutustumispäivä Pronssijoen leirikeskuksessa oli saanut minut hieman rentoutumaan, vaikka joka kerta miettiessäni Hallavaa tai ajaessani muistoja tuovien paikkojen ohi, ajatukseni lähtivät vaeltamaan kohti epävarmuutta. Perjantain perusteella Valma pyöri vielä Hallavassa, joten oli hyvin mahdollista että siellä kävi vielä muitakin tuttuja. Monet olivat varmasti lähteneet opiskelemaan muualle, mutta jos Pronssijoella asuu, niin ei Hallavasta noin vain lähdetty. Olihan paikka kaikissa ominaisuuksissaan täydellinen.

Tiesin, etten voisi kauaa viivytellä palaamista Hallavaan, vaikka pelko tuttujen kasvojen kohtaamisesta olikin läsnä. Ainakin samassa kerrostaloasunnossa asui joku hallavalainen heppatyttö, sillä olin useampaan otteeseen nähnyt vaaleahiuksisen ratsastushousuihin ja Hallavan logolla varustettuun takkiin pukeutuneen nuoren naisen kipittävän vastaan rappukäytävässä. En ollut kehdannut aloittaa keskustelua, vaikka hän vaikuttikin erittäin mukavalta aina hymyilevine kasvoineen. Sen sijaan koiramme tulivat hyvin toimeen ja tänäänkin jouduin pyytämään Takua moneen kertaan jättämään pienemmän karvaturrin rauhaan ja seuraamaan minua ulos.
Annoin pitkäkarvaisen punaisen irlanninsetteriristeytyksen juoksennella irti mutaista pellonreunaa pitkin, kun kävelin reippaasti kävelytietä lähintä kauppaa kohti. Oli kaunis keväinen sää, ja auringonpaisteen lämmön vuoksi ulkona tarkeni hupparissa. Linnut lauloivat keskenään kilpaa, mikä kuulosti siltä kuin ala-asteikäisille olisi annettu läjä instrumentteja, joista on mahdollista saada vain kauniita ääniä; kaaosmaista, mutta kaunista kuitenkin. Kun vihdoin saavuimme pienen Siwan pihalle, kiinnitin Takun rennosti pyörätolppaan ja lähdin kipaisemaan kaupassa aikeinani ostaa vain muutama juttua.

”Manteleita, manteleita… ja jäätelöä, koska kevät”, puhelin itsekseni sitä mukaa kun kävelin katse nauliintuneena hyllyjen valikoimiin. Kauppa oli minulle tuttu, eikä myyjäkään ollut vaihtunut sitten viimekerrasta. Mukaani tarttui pussillinen luomumanteleita ja Jättis passionhedelmä-tuuttijäätelö, jonka valitsin häpeilemättä puhtaasti koon perusteella. Maksoin ostokseni kortilla ja jäin kuittiroskiksen viereen availemaan jäätelöä paperikääröstään.
Kaupan ovi avautui. Vilkaisin katsomaan tulijaa ja tajusin, että sisään astui sama tyttö, jonka olin nähnyt Hallavan pihassa perjantai-iltana. Se oranssihiuksinen hyväsydäminen ja herttainen Valma, jota olin eniten viimevuosina ikävöinyt, mutta jonka kohtaamista myös eniten pelkäsin. Se oli kuin hidastetusta elokuvasta. Katseemme kohtasivat ja minut tajutessaan Valma teki äkkikäännöksen takaisin ulos. Tyrkkäsin roskat roskikseen ja kiirehdin mantelipussi hampaideni välissä ulos hänen perässään.

”Valma, odota!” huudahdin saatuani mantelipussin taskuuni ja juoksin hänen peräänsä. Valma ei katsonutkaan taakseen, ainoastaan käveli kiireisesti poispäin kaupasta. Kun saavutin tytön parkkipaikan reunalla, tartuin hellästi hänen käsivarteensa ja hän pysähtyi kääntymättä kuitenkaan puoleeni.
”Valma, anteeksi”, sanoin tuijottaen hänen takaraivolleen valahtanutta nutturaansa. Siinä hän taas oli, ihan lähellä, olemassa.
”Anteeksi, etten soittanut.”

Pienen hetken jälkeen Valma kääntyi katsomaan minua, posket punaisina ja silmät vettyneinä. Olimme pitkän aikaa hiljaa.
”Mulla oli sua kamala ikävä”, hän sanoi sitten nopeasti, hieman ehkä syyttävällä ja katkeralla äänensävyllä.
”Mitä sä täällä edes teet..?” hän kysyi pienen tauon jälkeen vähän murjottaen ja pyyhkäisi nopeasti poskelleen eksyneen kyyneleen. En ollut varma, tulkitsinko hänen äänensävynsä vain omien odotusteni mukaan vai oliko Valma oikeasti minulle vihainen. Oli miten oli, hänellä oli kaikki oikeus tuntea mitä hän tunsi. Pisamaposkinen tyttö vilkaisi kättäni, joka piti edelleen hänen käsivarrestaan kiinni.
”Mullakin on ollut sua ihan hirveä ikävä… En tiennyt että palaan…” sain vihdoin sanotuksi anteeksipyytäen, ja yhtäkkiä meidät molemmat täytti yllättävä hämmennys. Valman suupielet nousivat hymyyn.
”Mikki”, hän sanoi sitten, melkein kuin kaikki olisi normaalisti. Katsoin häntä tietämättä kuinka reagoida.
”Mitä sä täällä teet?” Valma toisti nyt hämmentyneen huvittuneesti naurahtaen, enkä voinut olla hymyilemättä. En löytänyt sanoja. Tuijotin vain hänen kauniita silmiään hämmentyneen hilpeästi hymyillen.

Sitten halasimme, rutistimme toisiamme kuin sovinnon merkiksi, mutta silti se oli niin paljon enemmän. Kyyneleet lipuivat poskiani pitkin, kun hengitin tytön tuttua tuoksua hänen kaulaliinansa läpi. Kaikki oli hyvin.
Sitten hymyilimme toisillemme, hieman nauroimme ja pyyhimme kyyneliä ja kävelimme Takun kera läheiselle leikkipuistolle juttelemaan. Kerroin, miksi olin Pronssijoella, ja kuinka pahoillani olin siitä, etten ollut pitänyt yhteyttä pitkään aikaan, tai kertonut tulostani. Valma ymmärsi ja kertoi pääpiirteittäin, mitä Hallavassa oli tapahtunut poissa ollessani, ja keitä tuttuja siellä vielä pyöri hänen lisäkseen. Olin hieman surullinen, että Inka ja Salla olivat lähteneet, mutta innoissani siitä, että pääsisin tutustumaan uusiin hoitajiin ja yksityisten omistajiin. Hän kertoi naapurini olevan nimeltä Kukka ja kertoi myös muista hallavalaisista. Juttelimme Hallavan lisäksi myös paljon muusta, välillä haikeammin ja välillä nauruun tikahtuen. Olin niin iloinen, että Valma oli täällä. Kun olimme jutelleet useamman tunnin, syöneet jäätelöni enemmän ja vähemmän puoliksi ja kun Valma oli joutunut useamman kerran vastaamaan kärsimättömiin puheluihin, halasimme ja lähdimme hieman vastahakoisesti ja viipyillen vastakkaisiin suuntiin.

Kotiin päästyäni en sanonut koko päivänä sanaakaan. Hymyilin vain. Sydämeltäni oli vierähtänyt mitä valtavin kivi.

[Aleksi]

Valman päiväkirjasta:
1.5.2015


Rakas päiväkirja,¨
Mikki todella on täällä. En nähnyt harhoja. Pari viikkoa sitten en osannut kunnolla kaivatakaan häntä - en ollut niin pitkään aikaan nähnyt häntä. Mutta kun perjantaina näin hänet tallin pihalla, syttyi sisälläni hurja toivo. Voisiko Mikki olla täällä, Pronssioella? Ajattelin häntä koko viikonlopun. Tunsin oloni hurjan levottomaksi, minun oli vaikea keskittyä mihinkään. Tuntui, että oli pakko saada tietää. Nyt tiedän.
Lähdin iltapäivällä ruokakauppaan ostamaan hiivaa leipomista varten. Päällimmäisenä mielessäni pyörivät aamupäivän tapahtumat tallilla, ja taka-alalla alitajuntani työskenteli Mikki-ongelman kimpussa. Olin juuri kävelemässä kohti liukuovia, kun näin lasin toisella puolella pitkän, punatukkaisen hahmon, joka kuori jäätelöstä papereita. Tiesin alle sekunnissa, kuka se oli. Katseemme osuivat silmänräpäyksen ajaksi, enkä ehtinyt ajatella. Käännyin kannoillani ja painelin puolijuoksua takaisin parkkipaikan reunassa häämöttävää pyörääni kohti.
Muutaman sekunnin kuluttua tajusin, että seisoin kasvotusten ihkaelävän Mikin kanssa, ja hän piti minua käsivarresta. Ensimmäiset sekunnit olivat yhtä sokkia, eikä minulle jäänyt niistä mitään mieleen. Seisoin vain ja tuijotin Mikkiä. Hän näytti ihan samalta kuin ennenkin, tutulta ja turvalliselta, vähän varttuneemmalta tosin. Hänen näkemisensä sai kyynelkanavani avautumaan, ja yritin turhaan pyyhkiä tuntemattomasta tunteesta kumpuavia pisaroita kasvoiltani.
Sitten järkytys pyyhkiytyi taka-alalle.
- Mikki, minä sanoin ja onnistuin jo hymyilemään. - Mitä sä täällä teet?
Sitten halasimme tiukasti. En muista, että mikään halaus olisi koskaan tuntunut yhtä hyvältä. Itkin hiljaa Mikin paitaan ja rutistin häntä itseäni vasten. Mikki oli siinä, ihan lähellä ja todellisena. Palaset loksahtivat paikoilleen.
Hiiva sai jäädä ostamatta, ja istuimme läheisen leikkipuiston keinuissa auringonlaskuun saakka. Juttelimme, juttelimme ja juttelimme. Kaikesta mahdollisesta. Välillä nauroimme ja välillä taas itkimme. Ja söimme jäätelöä. Ihan liian aikaisin äiti alkoi kaivata minua kotiin. Halasimme taas, ja Mikki antoi minulle uuden numeronsa.


Olen nyt varmasti maailman onnellisin tyttö. Mikki aikoo aloittaa uudestaan Hallavassa, ja minä saan nähdä hänet monta kertaa viikossa. Ikävöinkö häntä poikaystävänä vai ihan vain ystävänä, sillä en nyt aio vaivata päätäni. En mitenkään malta odottaa, että näen hänet tallilla mahdollisimman pian.

[Aleksi]

sunnuntai 1. toukokuuta 2016
kirjoittanut: Valma

Miten monta pykälää mieliala saattoi tipahtaa parissa tunnissa? Sata? Miljoona?
Mikin tapaamisen tuoma kupliva ilo oli pois pyyhitty. Kaaduin sängylleni, hautasin kasvoni koristetyynyyn ja toivoin, että se tukahduttaisi nyyhkytykseni niin, etteivät ne kantautuisi alakerrassa olevan Mikon korviin. Minä itkin ja itkin. Päässäni riehui surun, järkytyksen, häpeän ja pelon myrsky. Ajantajuni hävisi, ja vähitellen myrsky ja nyyhkytykset laantuivat, mutta tunteet jäivät. Makasin pitkään paikoillani ja kävin läpi kaikki Alanan minuun kohdistamat syytteet.
Olin pieni neiti kaikkitietävä.
Olin neiti täydellinen, joka ei muka tehnyt mitään väärin.
En koskaan ollut ajatellut tippaakaan Alanan tunteita.
Luulin ja halusin, että kaikki ihmiset nuolivat takapuoltani.
Elin sateenkaarimaassa, jossa minä kuvittelin olevani koko universumin keskipiste.

Kävin väittämät yksitellen läpi ja tulin siihen tulokseen, että ne kaikki pitivät paikkansa ja niin kaikki minusta varmasti ajattelivat. En vain huomannut sitä itse.
Kun olin näyttänyt surun merkkejä, minua oli tylysti kehotettu huomaamaan, että en ollut ainoa ihminen maan päällä. Rivien välistä olin ymmärtänyt, että Alana ei aikonut sortua itkeviin kasvoihini, jotka saivat minut muiden silmissä näyttämään kiltiltä ja viattomalta uhrilta. Elämä oli kuulemma kovaa. Ja sitä se totisesti oli.
Tein mielessäni nopean suunnitelman seuraavien päivien varalle. Äiti oli sukulaisilla, ja Mikko-isäpuoli ei vartioisi menemisiäni, sillä hän oli töissä aamu kahdeksasta iltapäivä neljään. En menisi kouluun – miten enää koskaan voisin tavata ketään, kun olin saanut tietää rehellisen totuuden todellisesta minusta?
Sitten tein kaikkein vaikeimman. Tartuin kännykkääni ja lähetin Aleksille lyhyen tekstarin:
Mun pitää lopettaa Dunjan hoitaminen koulukiireinen takia, kysy haluaisko joku pieni alkaa hoitamaan sitä. T. Valma
En voisi enää ikinä astua jalallani Hallavaan.

[Aleksi]

Alanan reissupäiväkirja
Jääkiekkoa ja järkyttyneitä ihmisiä

Monday 2.5.2016
Tänään lähti tasan yhdeltä tilausbussi Pronssijoen jäähallilta, joten minäkin olin tietysti mukana. Koko viisi- ja puolituntisen ajomatkan aikana bussissa raikasi varmasti valmentajien ja bussikuskin mieliksi viimeaikojen hittikappaleita, ja joukkueemme kovaääninen ja paikoittain erittäin ruma kielenkäyttö.

Kertailin mielessäni eilisen ja tämän päivän tapahtumia, ja erityisesti eilistä purkautumistani. Noh, tehty mikä tehty, ja sitä paitsi, kuulisipa Valma välillä muutakin kuin pelkkää ylistystä. Toisaalta olisin voinut olla hieman kiltimpi, varsinkin tänään Nannan kanssa puhuessani, mutta eipä minua loppujen lopuksi kiinnostanut. Ei kaikista voinut tykätä.

Hotellille päästyämme jakauduimme kahden hengen huoneisiin, jopa minä, jonka kämppikseksi valikoitui Johannes. Oikeastaan olin saanut valita ensimmäisenä, ja totta kai valitsin parhaan ystäväni. En kyllä ollut varma miten mielenterveyteni kestäisi Johannesta miltei viikon. Poika varasi heti itselleen vessasta puolet, ja lukittautui mielenosoituksellisesti sinne puoleksi tunniksi. Kävin vessassa viereisessä huoneessa, muiden joukkuekavereiden wc:tä lainaamassa.

Tuesday 3.5.2016
Game day!
Aamulla oli nopeat treenit, jonka jälkeen kuvailimme huvikseen "musiikkivideota". Näyttelimme siis uudelleen Shakiran Waka Wakan, ja pakko sanoa, siitä tuli hieno. Se jäi kyllä hieman kesken.

Illalla oli peli, joka sujui ihan hyvin. Voitimme 6-4, mikä tarkoitti että pääsisimme mittelemään kullasta! Kuulemma Pronssijoki ei ollut päässyt edes näin pitkälle viiteen vuoteen. Pelin jälkeen minä valitin niistä neljästä maalista jotka päästin, joista yksi olisi ollut aika helposti torjuttavissa, jos joku vastustajista ei olisi kommentoinut jotain fiksua ja erittäin epäkunnioittavaa sukupuolestani, mikä häiritsi keskittymistäni. Kyllähän minä olin kuullut paljon p****aa minusta jäällä, se kuului ainakin jotenkuten asiaan, mutta näin rumaa kommenttia en ollut vielä ikinä kuullut. Joukkuekaverini kyllä meinasi mottaista tätä fiksua sillä sekunnilla, mutta onneksi sain hänet pidettyä paikoillaan sanomalla etten haluaisi stressata jäähyn ajan ja tehdä paljon ylimääräistä työtä. Ilta kuluikin hotellilla pelaten aliasta ja trivial pursuitia sekä monopolia, mutta viimeisin keskeytettiin puolen tunnin sisällä, sillä se uhkasi aiheuttaa eräänlaisen sisällissodan.

Wednesday 4.5.2016
Keskiviikkona joukkuellamme oli vapaapäivä, aamulla oli vain pikaiset treenit, jonka jälkeen oli vapaata toimintaa.

Keskellä päivää päätimme tehdä juoksulenkin läheiseen pikaruokaravintolaan, sillä jos tekisimme töitä puolikkaan ranskalaisannoksen eteen, se ei voisi olla pahaksi, eikö?

Loppupäivä menikin Waka Waka -versiomme viimeistelyssä, jonka jälkeen leikimme paljon seuraleikkejä sun muita "team building exercises".

Thursday 5.5.2016
Game day numero 2!
Kuulemma Pronssijoen paikallisesta lehdestä saavutaan paikalle, halusivat kuulemma hieman videoida peliä ja haastatella meitä. Minua se vain nauratti, oliko Pronssijoki oikeasti niin pieni kylänpahanen, ettei sieltä riittänyt juttua paikallislehteen muusta kuin meidän joukkueestamme, joka ei sentään ollut niin superhyvä? Joka vuosi nyt joku voitti sarjan SM-mestaruuden, eli emme nyt olleet mitään supererikoistapauksia, vaikka finaaliin pääsimme.

Noh, kun pelin aika koitti, minua ainakin jännitti, jos voisi sanoa. Toistelin itselleni sen olevan hyvää jännitystä, ja että olimme jo nyt todella pitkällä, ei olisi maailmanloppu vaikkemme voittaisi. Oli hopeakin jo saavutus!

Peli tuntui äärettömän, tuskallisen pitkältä. Nyt osasin sentään keskittyä 100 -prosenttisesti peliin, enkä edes kuullut minuun kohdistuvaa vihapuhetta (pelin jälkeen kaverini olivat kysyneet miten olin osannut ottaa niin rauhallisesti, ja jouduin vastaamaan etten tiennyt mistä he puhuivat). Keskittyminen kannatti, sillä vain kaksi maalia pääsi pujahtamaan näppieni tai jalkojeni ohitse, mutta vastustajalla oli hieman enemmän ongelmia, ja hän päästi kolme. Vasta kellon soidessa ja joukkuekavereideni suorastaan loikatessa päälleni tajusin, että me olimme voittaneet. Oho. Me voitimme. Olimme virallisesti vuoden 2016 B-junnujen SM-kultamitalistit. Vau. Oho. Hups.

Loppupäivä sujui rattoisasti, palkintojenjaon jälkeen se uutisfirma haastatteli meitä hieman, ja otti hieman kuvia meistä, jonka jälkeen päivittelimme kaikki sosiaalista mediaa pukuhuoneessa.

Illalla kun katsoin kännykkääni, oli instagram-kuvani saanut miltei viisisataa tykkäystä. Viisi?? Ei minulla ollut edes niin paljon seuraajia. Syy tykkäysten määrään löytyikin pian, sillä kaverini olivat ottaneet yhteiskuvia, ja merkanneet minutkin kuviin. Jaa. Onnittelukommentteja oli superpaljon, mutta vastasin vain lähimpien ystävieni (eli oikeastaan Alinan ylpeään kolmen kommentin mittaisesn monologiin siitä, kuinka hänen "pikku Alanansa on kasvanut niin isoksi". Alina oli tasan kolme minuuttia vanhempi) ja joukkuekavereiden insidejuttuihin pelistä. Muihin voisin vastata myöhemmin.

Illalla, vielä edellistä myöhemmin, juhlistimme muutaman täysi-ikäisen kanssa (eli kaikkien paitsi seitsemän, sori naperot) kauden loppumista ja ehkä vähän voittoakin, ja vaikka tulisinkin jo aavistelemaan kuinka mukava olisi melkein kuuden tunnin bussimatka huomenaamulla, varsinkin krapulaisena, en välittänyt vaan kaappasin Johanneksen kainalooni ja jaoimme juomamme. Ihmisten ilmoille pitäisi mennä vasta maanantaina!

Friday 6.5.2016
Ei olisi pitänyt juoda eilen. Herätys oli kahdeksalta. Join aamupalalla neljä kuppia teetä. Oksensin ennen bussiin menoa. Se oli kyllä pääosin vain teetä ja aamupalaleipää, en minä eilen edes niin paljoa ollut juonut. Johannes oli paljon pahemmassa kuosissa (ja Mikael, mutta se ei ollut kenellekään yllätys).

Olo parani kuitenkin buranan voimalla, ja kun pääsimme Pronssijoelle olin oikeastaan aika normaalin oloinen. Tai no, ehkä hieman väsynyt. Kävin kotona ottamassa päiväunet, jonka jälkeen lähdin tallille. Pitihän sitä Faeta käydä moikkaamassa! Ihmisiä tosin en halunnut niinkään tavata, pystyin vain kuvittelemaan mihin saakka juorut olivat kiirineet, ja varsinkin nyt kun olin ollut koko viikon poissa. Noh, se selviäisi pian. Saisi nähdä, minkälaista siellä olisi, aamun lehteen oli jo ehtinyt juttu meidän voitosta, ihan toiselle sivulle (voi apua...), ja jossa komeili semi isolla joukkueemme kuva, jossa olimme kaikki selin kameraan, mutta naamat käännettyinä silti iloiseen virnistykseen kameraan kohti. Ja tietenkin ne mitalit näkyvillä. Minä olin aika reunassa, mutta kyllä siitä minun sukunimeni sai selville aika helposti. Minusta lehtileike oli hieman ylimääräinen, pelkkä verkkolehden kolumni olisi riittänyt, mutta hei, eipä haittaa. Ei se kulta nyt oikeasti niin iso asia ollut.
Noh, tallilla sen näkisi miten kävisi. Ehkei minua vihattaisi, vaikka olisinkin saanut olla koko viikon se hullu rähjääjäblondi

[Aleksi]

Suuria tunteita
tiistai 3. toukokuuta 2016
kirjoittanut: Mikki

Olin viettänyt koko päivän leirikeskuksessa, sillä olihan ensimmäinen kunnollinen työpäiväni, josta olin ihan puhki. Olin kuitenkin suunnitellut meneväni illalla Hallavaan katselemaan paikkoja ja vaihtamaan pari sanaa Aleksin kanssa, josko hän olisi vielä paikalla. Niinpä laitoin Valmalle viestiä, olisiko hän kiinnostunut tulemaan mukaani. Totta puhuen, minua jännitti, ja arvelin Valman läsnäolon helpottavan asiaa. Toisaalta en voinut myöskään olla täysin varma, olisiko Valma valmis hengailemaan ex-poikaystävänsä kanssa, varsinkaan tallilla, johon suurin osa yhteisistä muistoistamme sijoittui.

Jonkin ajan kuluttua puhelimeni viestiääni kertoi Valman vastanneen.
”Eei pysty”, luki viestissä. No mitäs kokkelia.
Olin epävarma. Johtuiko kieltäytyminen minusta, ajankohdasta vai oliko jotain sattunut. Päätin kysyä, oliko kaikki kunnossa. Pyörin levottomasti kämppäämme ympäri odottaen vastausta. Mitä jos Valma jostain syystä olisi päättänyt vältellä minua? Olihan se oikeutettua ja ihan ymmärrettävääkin, mutta viime tapaamisemme perusteella olin olettanut, että kaikki oli hyvin välillämme.
”Ei oo kukaan kuollu tai mitään eikä oikeestaan oo mitään sattunutkaan mutta en voi mennä tallille D-: ”, tuli vastaus vihdoin. Mietin hetken mistä moinen mahtaisi johtua. Valman tuntien jotain tallilla kuitenkin oli tapahtunut, tai sitten hänen perheensä olisi päättänyt kieltää häneltä tallilla käynnin, mikä olisi kyllä mielestäni varsin omituista. Jos ongelma kerran liittyi talliin, niin voisin unohtaa tämän päivän Hallavasuunnitelmat ja viettää tytön kanssa aikaa ihan muuten vaan. Olin ajatellut häntä lähes taukoamatta siitä asti, kun sain tietää, että minulla oli mahdollisuus palata Pronssijoelle. Sovimme Valman kanssa, että haen hänet viidentoista minuutin kuluttua, ja katsoisimme meillä leffaa herkkujen kera.

Katselin ympärilleni. Yhtäkkiä tunsin oloni erittäin epämukavaksi, ja kämppä vaikutti paljon sotkuisemmalta kuin minuutti sitten. Aloin vimmatusti järjestelemään sekä omiani, että kämppikseni tavaroita ja vaatteita omille paikoilleen ja sängyn alle piiloon luodakseni siistimpää ilmettä. Olimme molemmat vasta muuttaneet, joten tavarat vielä etsivät omia paikkojaan ja kovin kodikkaalta ei kämppä näyttänyt. Onneksi meillä oli mukava sohva ja kaapissa poppareita ja karkkipussi. Minua jännitti, vaikken olisi halunnut myöntää sitä itselleni. Katsoin hermostuneena kelloa, aika kävi vähiin. Olin jo lähdössä eteiseen, kunnes muutin mieltäni ja avasin housujeni sepaluksen. Kiskoin paidan päältäni ja ryttäsin sen kaappiin niin huolimattomasti, että se putosi ja jouduin nostamaan sen sinne uudelleen. Riisuin myös housuni ja rupesin käymään vaatteita läpi. Mitä hitsiä pistäisin päälleni?

Viiden minuutin kuluttua juuri järjestelemästäni vaatekaapista oli muuntautunut epämääräinen läjä rypistyneitä ja taittelemattomia vaatteita, mutta ainakin päälläni oli viininpunaiset chakihousut ja kissakuvioinen povitaskullinen t-paita, sekä auki napitettu harmaa neule. Minulla alkoi olla jo tosiaan kiire, mutta kävin vielä kylpyhuoneessa lisäämässä deodoranttia, korjailemassa kampaustani ja varmistamassa, ettei hampaissani ollut mitään epämääräistä. Sitten kiirehdin laittamaan kengät jalkoihini ja juoksin autolle. Taku jäi hämmentyneenä eteiseen kallistelemaan päätään.

”Miksi sä nyt noin jännität? Ei nää ole mitkään ensitreffit”, puhuin itselleni melko vihamieliseen sävyyn ajaessani volkkarini pois parkkipaikalta. Kännykkäni näyttö pelkääjän paikalla kertoi minun olevan pari minuuttia myöhässä. Käännyin kadulle, jossa Valman kotitalo sijaitsi, ja siellä tyttö odottelikin tien reunassa hento hymy kasvoillaan. Sydämeni tykytti luvattoman nopeasti, kun ajoin tytön kotipihaan. Ikkunaverhot heilahtivat ja se sai minut vieläkin epävarmemmaksi. Valma hyppäsi kyytiin nostaen puhelimeni kojelaudan päälle ja tervehti. Häntäkin punastutti.
”Miten menee?” kysyin lämpimästi peruuttaessani pois pihasta ja sykkeeni alkoi tasoittua. Minulla oli vieläkin hirveän kuuma kotipuolessa sähellyksestä, mutten kehdannut laittaa ilmastointia viileämmälle. Olihan Valma joutunut tovin odottamaan ulkona viilenevässä kevätillassa.
”Ihan hyvin…” hän vastasi hieman surumielisesti, josta tiesin viimeistään, ettei kaikki ollut kohdallaan. En sanonut mitään. Hymyilin vain, sillä olihan kaikki niin kauan hyvin, kun Valma oli vierelläni.
Ajoin kerrostalon pihaan omaan parkkiruutuuni, otin puhelimeni ja avaimen ja nousin autosta. Auton takana näin taas tytön hymyilevän varovaisesti, enkä malttanut enää odottaa, vaan halasin häntä lämpimästi ja hartaasti tytön vastatessa halaukseen. Lukitsin auton ja lähdimme kävelemään kohti sisäänkäyntiä. Sydämeni oli alkanut taas hakata.

Päästyämme asunnolleni Taku tuli innokkaana tervehtimään Valmaa. Silläkin oli ollut herttaista punapäätä ikävä.
”Jätä vaan takki johonkin siihen”, kehotin hieman varautuneena ympärilleen katselevaa tyttöä heilauttaen kädelläni eteisessä sijaitsevaa kengistä ja ulkovaatteista muodostuvaa kasaa kohti.
”Ja mä oon todella pahoillani tästä sotkusta, ei olla vielä ihan päästy jyvälle tän kämpän siistillä pitämisestä”, naurahdin samalla kun kolusin keittiön kaappeja hieman hermostuneena. Tuntui oikeasti siltä kuin toisin tytön kotiini ensimmäistä kertaa. Valma oli melko hiljainen, hän vain hymyili vienosti ja katseli paikkoja. Löydettyäni karkkipussin ja otettuani mukit appelsiinituoremehua varten ohjasin Valman istumaan sohvalle viereeni.
”Haluutko mehua?” kysyin kaataessani sitä jo itselleni. Valma nyökkäsi, joten kaadoin hänellekin.
Valmaa alkoi hymyillä tavallista isommin, joten loin häneen kysyvän katseen.
”Tää on oranssi, ja sulla vihreä”, hän sanoi nostaen mukiaan.
”Ihan niin kuin ennen”, hän lisäsi haikeasti ja tuijotti mukiaan. Olin ihan alitajuisesti ottanut juuri ne mukit, joita olimme tottuneet käyttämään luonani ja piknikeillä. Niin paljon muistoja lipui ajatuksiini.
Jäimme muistelemaan taas menneitä, ja aloimme molemmat vähitellen rentoutua. Aika kului kuin siivillä.

”Hei muistatko sen kärttyisän marjastajamummon, joka me säikytettiin laukkaamalla sitä outoa maastopolkua, kun me yritettiin löytää se muinainen viinikellari metsän keskeltä?” Valma muisteli naurua pidätellen. Mieleeni palasi silmänräpäyksessä muistikuva Maikin kertomasta huhusta metsän keskellä sijaitsevasta kummitustyrmästä, jonka Aleksi paljasti olevan hylätty ulkokellari. Kuuntelimme marjastajamummon yhtäjaksoista mäkätystä ainakin varttitunnin, kunnes päätimme epäkohteliaasti ravata tiehemme.
”Ei sitä voi unohtaa! Miten se pääsikään niin lujaa pienillä jaloillaan”, nauroin niin että vatsaa sattui. Mummeli oli lähtenyt peräämme kiukuspäissään edelleen marmattaen lapsukaisten vastuuttomuudesta holtittomuudesta, ja siitä että emme saisi niin keskenämme ratsastella ilman aikuisten valvontaa. Kikatimme vedet silmissä vatsojamme pidellen.
”Mummoparka taisi kadottaa kakkulansa marjamättäille.”
Valma oli tikahtua nauruunsa niin, että joutui ottamaan hartiastani tukea. Katseemme kohtasivat ja naurumme lakkasi. Sydämeni tykytti niin kovasti, että Valmakin olisi voinut kuulla sen.
En tiedä mitä ajattelin, mutta ainut, mitä näin, oli tyttö, johon olin syvästi rakastunut ja jota ilmiselvästi rakastin vieläkin, ja joka oli nyt aivan lähelläni. Nojauduin eteenpäin ja suutelin tyttöä pitkään ja hartaasti. Siitä suudelmasta olin unelmoinut niin usein kuluneiden vuosien aikana, etten melkein voinut uskoa sitä todeksi. Juuri kun olin viemässä kättäni hänen niskaansa, Valma vetäytyi kauemmas.
Katsoin tyttöä lempeästi. Hän näytti hieman järkyttyneeltä, säikähtäneeltä ja eksyneeltä. Olinko toiminut täysin holtittomasti? Olimme toki suudelleet aiemminkin, mutta nyt asiat olivat toisin. Minun olisi pitänyt ymmärtää se.

”Sori”, sain töksäytettyä tajuttuani virheeni. Vaikka Valma olikin vastannut suudelmaani, ei se tarkoittanut että suudelma olisi okei. Olinko pilannut kaiken? Valma oli ihan hiljaa, ja katsoi tilannetta paeten muualle.
”Mä jotenkin… luulin… tai siis…” yritin selittää, mutta tilanteen korjaaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Inhosin itseäni hetki hetkeltä enemmän.
”Mä rakastan sua, Valma.”

[Aleksi]

kyyneleitä ja muistoja
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
kirjoittanut: Salli

Olin saanut korviini huhut Valman lopettamisesta Hallavassa. Se oli saanut sydämeni murtumaan. Valma oli aina ollut minulle tuki ja turva. Hallavassa ensimmäinen ihminen kehen tutustuin kunnolla ja viimeinen kenet haluaisin lähtevän Hallavasta pois. En voinut muuta, kun maata sängyssä. En haluaisi itse mennä tallille, koska en tulisi näkemään Valmasta mitään. En edes Dunjan puhdasta olemusta, tuvan leipomuksia tai mitään mikä oli Valmalle ominaista. Tuntui kuitenkin hölmöltä olla aivan pirstaleina, koska asuimmehan samalla paikkakunnalla ja olimme pari kertaa olleet yhdessä kaupungilla ja kävelleet ympäri kyliä. Asia sai minut kuitenkin erittäin surulliseksi. Äitini tiesi asiasta ja yritti saada minua lähtemään tallille tai laittamaan Valmalle jotain viestiä. En halunnut laittaa edes viestiä, koska pelkäsin saavani vastauksena, ettei Valma haluaisi nähdä minua. Entä jos Valma ei halunnut käydä tallilla minun takiani? Olin kuullut huhua, että Alanalla olisi jotain osuutta asiaan. Mutta Alana? Ehkä hieman hiljainen ja ei niin helposti lähestyttävä, vaikka hänen ja Valman suhde ei ollut erityisen hyvä niin miten Alana olisi voinut Valmalle tehdä tai sanoa jotain erittäin pahaa. Alana ei herättänyt minussa kovin hurraata huutavia tunteita, mutta silti hän vaikutti niin tasaiselta ja pidättyväiseltä. Ulkonäköhän voi aina pettää, mutta silti en voi uskoa Alanasta mitään sellaista. Oscar viihtyi hyvin Valman kanssa, vaikkei muuten näyttänyt kovin viihtyväiseltä. Toisaalta huono sanoa, koska en tunne poikaa oikeastaan ollenkaan. Entä jos Oscarilla olisi osuutta asiaan? Toisaalta hänkin on niin hiljainen ja varovainen ettei varmasti uskaltaisi loukata ketään. Nannan ja Valman välit olivat aika rajusti viilenneet, mutta tuskin Nanna haluaisi aiheuttaa mitään suurta härdelliä. Valma vietti niin paljon aikaa monien ihmisten kanssa, muta silti syytin aika paljon itseäni. En kuitenkaan ikinä haluaisi hänelle mitään pahaa tai olla ilkeä. Olin ollut Valman kautta niin monissa asioissa mukana.

Mikin ja Valman tarina oli totisesti ollut sydäntä lämmittävä. Mikin lähdettyä tuntui ettei Valma koskaan kunnolla pääsisi yli, läpi, ali tai sivuilta punatukkaisesta pojasta. Olihan Mikki todella ihana ja hauska. Valman elämä oli Mikin jälkeen aika poikarikasta, kun hevonen sai uuden hoitajan tai uusi yksityinen tuli taloon poika mukanaan Valma oli aina pojan mieleen. Joskus tunsin itseni Valman rinnalla hiukan unohdetuksi. En ollut mikään erityisen näköinen ja muutenkin olin aika lapsellinen. Valma oli näyttävä värikkäine hiuksineen ja oli luonteeltaan kultainen. Halusin olla aina niin piristävä ja iloinen joskus ehkä hieman liikaa ja liian innokkaasti olin menossa kaikkeen mukaan. Toisaalta useat ihmiset pitivät siitä että osaan ottaa tilanteen haltuun napakasti ja muuttaa sen negatiivisen tunnelman nopeasti positiivisemmaksi. Aika monet saivat Duracell-pupu käsityksen minusta mikä varmasti ärsyttää monia. Jos luonteeni olisi ärsyttänyt Valmaa, hän olisi varmasti voinut sen sanoa minulle. En olisi loukkaantunut siitä, koska Valma on minulle niin tärkeä. Juuri nyt minulle tuli kauhea ikävä Maikkia ja Sandraa, sekä Inkaa. Miro tulvahti mieleeni. Miro oli mieleiseni poika, vaikka olikin minua vanhempi. Tunsin kuinka kuuma nousi poskilleni ajatellessa mustatukkaista poikaa. Ei, ei, ei hän seurusteli Nannan kanssa.

Vedin peittoa tiiviimmin päälleni ja katseli samein silmin huoneeni kattoa. Minulle alkoi tulla hiukan kuuma peiton alla, koska suoraan koulusta tultuani kipusin sänkyyni ja vedin peiton päälleni. Nälkä kolotti vatsassa ja janottikin jonkin verran, mutta minun ei tehnyt mieli syödä tai juoda. Oikeastaan mieleni teki vain maata ja miettiä kaikkea Hallavassa tapahtunutta. Tiesin sisimmässäni kuinka hölmöä oli murehtia, mutta suurin osa minussa halusi murehtia.
Annoin ajatusteni juosta ensimmäisestä päivästäni Hallavassa tähän hetkeen. Emppu ja minä hoitamassa yhdessä Mincaa, Maikki ja minä maastossa shettiksillä olimme kunnon poniteam Maikin kanssa, ratsastukseni Dunjalla ja Valma taluttamassa Astaa, Sandran viimeinen päivä Hallavassa, uittoretket ja kaikki hulvattomat maastoretket. Länkkärikurssi jolloin sain ensimmäisiä kosketuksia Mincaan, haastava tunti Kyyhkyllä josta ei tullut oikein mitään. Miro ratsastamassa Pallella maastossa ja aristelemassa laukkaamista pellolla. Darlin hoitamiseni, sekä ihastumiseni Dunjaan. Dunjaan ihastuin ensimmäisenä, kun olin käynyt Hallavassa, mutta kukakapa ei olisi ihastunut pystyharjaiseen voipalloon. Janelle jonka kanssa en saanut kunnon ystävyyttä aikaiseksi, mutta silti niin lempeä ja vaniljainen. Aleksi opettamassa minut hyppäämään, kun aluksi pelkäsin sitä. Tunti milloin sain Klikin liikkumaan todella hyvin ja ensimmäisen kerran kun sain hevosen kantamaan itseään kunnolla, sekä kaikki leirit, retket ja kisat. Havahduin mietteistäni ja tunsin kuinka peittoni oli märkä. Olin hieronut kyyneleeni siihen. Naama tuntui tokkuraiselta ja kostealta. Heitin peiton sivuun ja nousin sängyn reunalle istumaan. Hengitin syvään ja nousin seisomaan. Maailma pyörähti ympäri ja pääni tuntui jonkun toiselta. Kävelin seinästä tukea pidellen keittiöön. Tunsin kuinka kyynelet vierivät yhä poskillani ja käteni tärisivät. Kaivoin vetolaatikosta muovikahvaisen veitsen. Henkäisin syvään ja laskin veitsen vasemman ranteeni päälle.

[Aleksi]

Jatkoa Mikin tarinalle
kirjoittanut: Valma

Kaikki tapahtui niin nopeasti. Aivan liian nopeasti. Yhdessä hetkessä kikatin marjastajamummolle Mikin olkaan tukien. Ja seuraavassa me suutelimme. Minä en epäröinyt hetkeäkään vastata suudelmaan, se tuli niin luonnollisesti. En ajatellut mitään, elin vain hetkessä.
Suudelman loputtua tuntui rikolliselta, että olisin toivonut sen kestävän pitempään.
Mikki näytti yhtä järkyttyneeltä kuin minäkin. En pystynyt katsomaan häntä silmiin, minulle tuli sietämätön tarve kiemurrella paikallani Mikin olohuoneen sohvannurkassa. Mikki selitti jotain epäselvää, ja minusta tuntui, ettei hän tiennyt täysin itsekään, mihin hän pyrki. Seuraavat sanat tulivat täysin puskista.
- Mä rakastan sua, Valma.

Se oli minulle liikaa. Käteni vapisivat, ja pelkäsin alkavani itkeä minä hetkenä hyvänsä. Päässäni pyöri aivan liian suuri tunteiden mylläkkä – samaan aikaan, kun suudelman aiheuttaman kielletyn onnentunteen ilotulitteet räjähtelivät värikkäinä verkkokalvoillani, mieleni kävi kiivaasti läpi tähänastisen rakkauselämäni kipeimpiä muistoja.
Pomppasin ylös, sillä minusta tuntui, etten enää kestäisi.
- Mä… tarvitsen aikaa, mokelsin ja säntäsin eteiseen. Potkaisin kengät jalkaani, ryntäsin rappukäytävään, portaat alas katutasolle ja ulos. Mieleni kuohuessa vimmatusti kävelin eteenpäin ilman päämäärää.

Löysin itseni vanhan ala-asteen pihalta. Istuuduin hiekkakentän viereen kivelle, jossa pensaat suojasivat minua ohi kulkevien ihmisten katseilta. Kylkeni pisti, ja painoin pääni polviin.
Annoin itselleni sekunniksi luvan muistella, miten hyvältä suudelma oli tuntunut. Sitten muistutin itseäni siitä, että kaikella oli kääntöpuolensa. Muistelin, miten Mikki oli kertonut minulle päässeensä Sveitsin tarkka-ampujakoulutukseen. Miten Christian oli lähtenyt omille teilleen jättäen taakseen minun sydämeeni suuren mustan aukon, joka oli vasta pikkuhiljaa parantumassa, ja palannut takaisin vain särkeäkseen sydämeni uudelleen. Enkö ollutkin silloin päättänyt, että enää en iskisi silmääni kehenkään?
Surun jälkeen tuli suuttumus. Miksi, miksi Mikki oli mennyt pilaamaan hetkellisen mielenrauhani? Kaikki oli jo valmiiksi tarpeeksi sekaisin.
Tunteet jättivät jälkeensä surullisen harmaan tyhjyyden. Hengittelin syvään pää yhä polvissa ja toivoin, että kaikki olisi toisin. Kunpa rakkaan ihmisen kanssa voisi vain rakastaa ja nauttia yhdessäolosta, ilman että tarvitsisi ajatella sen pidemmälle. Mutta ennemmin tai myöhemmin piti valita – ja siihen valintaan en ollut valmis.

Huokaisin. Loppujen lopuksi Mikki ei ollut ainoa ongelmani. Kaikki oli ollut sekaisin jo muutaman päivän. En uskaltanut mennä tallille, enkä itse ollut itseni suurimmassa suosiossa tällä hetkellä. Nannan kanssa oli välirikko. Minun täytyisi saada asiat järjestykseen, ennen kuin voisin päättää yhtään mitään.
Kaivoin kännykän taskustani. Oli yksi ihminen, jolle halusin puhua. Valitsin Oscarin numeron.
Oscar vastasi melkein heti.
- Voidaanko me nähdä? kysyin.
- Nyt heti vai? Mä olen tallilla. Miten olis vaikka huomenna? kuului linjan toisesta päästä Oscarin ääni. Päättelin, että hän huomasi, ettei kaikki ollut hyvin.
- Ei kun nyt heti, sanoin tukahtuneesti. Jossakin alitajunnan perällä olin tyytyväinen siitä, että minulla oli sellainen ystävä kuin Oscar.
- Okei sitten. Missä nähdään?
Sovimme näkevämme Siwan viereisessä leikkipuistossa, Oscar pääsi sinne tallilta kätevästi bussilla, eikä sinne ollut Pronssijoen alakoulultakaan pitkä kävelymatka. Nousin ylös hiukan horjuvin askelin ja suuntasin kulkuni keskustaa kohti. Oli aika selvittää asiat.

Jouduin odottamaan Oscaria jonkin aikaa, sillä bussin tulo kesti. Pian Oscar kuitenkin ilmestyi leikkipuiston laidalle reppu selässään ja vielä tallivaatteet päällä. Hölkkäsin häntä vastaan. Jalkani olivat hapoilla kävelemisestä. Oscar näytti huolestuneelta.
- Kaikki hyvin? hän kysyi. Avasin suuni vastatakseni, ja silloin joka ikinen pato sisälläni murtui. Purskahdin itkuun ja heittäydyin pojan kaulaan. Hän ei tainnut järkytykseltään saada sanaa suustaan, piteli vain käsiä varovasti ympärilläni. Hän tuoksui tallilta. Sitä tuoksua olin kaivannut ikuisuudelta tuntuvan ajan, ja se sai minut itkemään entistä holtittomammin.
Oscar antoi minun tuulettaa tunteitani pitkään. Kun nyyhkytykset lopulta harvenivat, ja sain taas henkeä, hän työnsi minut käsivarrenmitan päähän ja tarkasteli lievästi kauhistuneen näköisenä. Katsoin sivuun. Näytin varmaan hirveältä. Kasvot punoittivat ja silmät olivat turvonneet.
Oscar johdatti minut istumaan keinuun. Hän istui viereiseen ja katsoi minua kysyvästi. Pyyhin vähän nolona nenääni paidanhihaan.

Seuraavaksi vuodatin Oscarille kaiken, alkaen pitkään jatkuneesta ulkopuolisuudentunteesta, viilenneistä väleistä Nannan kanssa, jopa Alanan karjumisesta. Puhuminen oli aluksi vaikeaa, mutta kun pääsin alkuun, annoin sanojen vain tulla, ja se nosti raskaan taakan olkapäiltäni, ja se tuntui uskomattoman hyvältä. Jaettu suru oli puolikas suru. Oscar kuunteli mukisematta ja nyökytteli ja hymisi välillä. Toisinaan hän näytti surulliselta tai järkyttyneeltä. Kun tulin Alanan huutokohtaukseen, epäröin vähän. Sanat satuttivat yhä tuhottoman paljon, ja vaikken halunnut myöntää sitä, uskoin niistä jokaisen. Oscar kyllä tiesi, että Alana oli huutanut minulle, mutta tarkkaa sisältöä hän ei ollut kuullut.
Kaikki Alanan sanoma oli iskostunut tarkasti mieleeni, ja nyt toistin kaiken Oscarille. Se tuntui vapauttavalta, vaikka minua piinasikin edelleen epävarmuus. Aiheuttivatko nämä Alanan kertomat piirteet kaikki ongelmani?
Huokaisin helpotuksesta, kun olin päässyt Alana-kohdan ohi, ja koska Oscar näytti siltä, että voisi kuunnella vielä lisää, jatkoin Mikkiin. Kerroin, että olimme seurustelleet kauan sitten, ja että nyt Mikki oli tullut takaisin.

Takeltelin kertoessani suudelmasta – enhän tiennyt vielä mitä itsekään ajattelin siitä.
- Ja se sanoi, että… se rakastaa mua…
Katsoin polviani. Sitten nousin niin nopeasti seisomaan, että Oscar säpsähti. Aloin kävellä edestakaisin ja potkiskella hiekkaa.
- Ei toista voi niin vaan suudella noin vaan ajattelematta pitemmälle! Mitä Mikki nyt sitten haluaa tietää? Että haluanko mä seurustella sen kanssa?
Katsoin Oscaria. Hän katsoi takaisin pää kallellaan.
- No, haluatko sä?
- No en tiedä!
- Rakastatko sä sitä vielä? Oscar jatkoi tenttiään. Heilautin käsiäni.
- Joo, parahdin. – Rakastan ihan helvetisti, ei kai tässä muuten mitään ongelmaa olisi!
Vaikenin ja pysähdyin. Oscar näytti kummalliselta. Haavoittuneelta. Tajusin, mitä olin juuri sanonut, ja yhdistelin muutaman palasen. Ei. Ei vielä tämäkin päälle.
Käteni valahtivat alas.
- Oscar…
Oscar hymyili tekohymyä, jonka oli tarkoitus peittää alleen loukkaantuminen.
- E-ei se mitään. Jatka.
Minä tein sen, mikä tuntui sillä hetkellä parhaalta. Esitin, etten huomannut mitään.
- Kai se oli siinä. Kiitos kun kuuntelit. Tämä auttoi mua tosi paljon.
Oscar nyökkäsi.
- Ihan mielelläni mä. Mutta hei, kello on sairaan paljon, mun on pakko lähteä nyt kotiin. Nähdään taas joku päivä.
Oscar nousi, otti reppunsa ja lähti. Katsoin hänen peräänsä ja istuuduin keinulle, jonka hän oli jättänyt vienosti heilumaan. Tuntui, että kaikki tekemiseni tänään oli satuttanut minulle tärkeitä ihmisiä.

[Aleksi]

Jatkoa Mikin puolelta, pohdiskelua ja itseinhoa
kirjoittanut: Mikki


Vain yksi harkitsematon suudelma ja yhtäkkiä kaikki oli pilalla. Miten se tapahtuikaan niin nopeasti? Hetki sitten minulla oli hauskempaa kuin vuosiin, mutta nyt olin taas täysin riekaleina. Valma oli lähtenyt tiehensä, enkä ehtinyt reagoida siihen mitenkään. Minun olisi pitänyt pysäyttää hänet, puhua asiat puhtaaksi ja pahoitella holtittomuuttani. Totuus kuitenkin oli, etten tiennyt itsekään, miten asiat olivat. Miksi en mennyt hänen peräänsä? Olin vain jäänyt raivoissani heittelemään koristetyynyjä sohvaa vasten, kyyneleitäni epäonnistuneesti tukahduttaen, itseäni inhoten. Menetinkö hänet lopullisesti?

Makasin sohvalla silmät punaisina ja turvonneina, räkäinen neuleenhiha korostamassa säälittävyyttäni. ”Miksi olen näin hemmetin torvelo? Mulla oli täydellinen kurssi kohti mitä parhainta ystävyyssuhdetta… Jos en olisi hätiköinyt, olisimme ehkä voineet… jopa palata yhteen.”
Nyt olin kuitenkin säikäyttänyt Valman tiehensä. Olin yrittänyt pelastaa tilanteen puhumalla, mutta sen sijaan möhlinkin vielä pahemmin tunnustamalla rakkauteni. Tottahan se oli, että rakastin häntä vieläkin, mutta oliko se sitten palavaa intohimoista rakkautta vai toverillista rakkautta, sitä oli vaikea sanoa; ehkä jotain siltä väliltä, tai vähän molempia.
”Mikä idiootti olenkaan…” vuodatin Takulle, uskotulle räkähihaani imeskelevälle terapeutilleni. En tiennyt miten minun olisi pitänyt suhtautua itseeni. Ei kukaan voinut olla niin typerä, mutta toisaalta olisin voinut edes yrittää ymmärtää omaa käytöstäni. Itseinhoon oli kuitenkin helppo sortua, ja juuri nyt en jaksanut ponnistella asian suhteen.
”Mitä mä oikein kuvittelin suudellessani häntä? Että Valma rakastais mua edelleen ja olis valmis palaamaan entiseen muitta mutkitta, ehkä vielä sängyn kautta?” naurahdin epäuskoisesti omalle ääliömäisyydelleni. Taku kuunteli enemmän tai vähemmän tarkkaavaisena, mutta ainakin valkoinen katto pysyi yhä tyynen valkoisena.

”Tulisiko siitä edes mitään? Mun työharjoittelunikaan ei kestä ikuisesti… Ja sitä paitsi haluun vaan olla ystäviä…” puhuin katolle, joka vaikutti olevan jopa kiinnostunut käsittelemästäni aiheesta.
”Mutta mä rakastan Valmaa. Voiko sellasen kanssa olla ystäviä? … Ehkä ajan mittaan yhdessäolo helpottuu, ja se jännitys katoaa meidän väliltä… vai katoaako?”
”Ja totta himskatissa se tyttö saa mun jalat alta! Miten se tekee sen? En kyllä ehkä pysty hillitsemään itseäni, jos joudun leikkimään että on okei olla pelkkiä kavereita…”
”Toisaalta mä en todellakaan aio särkeä sen tytön sydäntä toistamiseen. En vois tehdä sitä, vaikka mä kuinka palavasti tuntisin vetoa häntä kohtaan. En mä vaan vois. Enkä aio. Nyt mun pitää vaan unohtaa kaikki ajatukset siitä että me palattais yhteen tai tehtäisiin mitään muuta epämääräistä. Pelkkä kaveri, tai ei yhtikäs mitään. Ota tai jätä. Ei kompromisseja. Sä pystyt siihen. Ei ajatustakaan enää musta ja Valmasta yhdessä. Se suudelma sai olla viimeinen, tyydy siihen tai lähde kävelemään”, puhuin katon sijaan nyt itselleni; päättäväisesti, melkeinpä jopa tiuskien.

”Jos sä todella rakastat Valmaa, sä päästät irti.”

Olinko minä ollut ihan rikki eromme jälkeen? Todellakin. En saanut kunnolla nukutuksi moneen viikkoon, ja harkitsin useamman kerran todella leikin jättämistä kesken armeijassa. Toisaalta olin päässyt haaveilemaani tarkka-ampujakoulutukseen ponnistelujeni ansiosta, ja olisi ollut kerrassaan typerää kieltäytyä tai jättää homma kesken. Lopulta löysin takaisin kiinni rutiineihin ja purin ikäväni sähköposteihin tai tukahdutin sen entistäkin kovempaan työhön. Se ei kuitenkaan ollut ainut keinoni täyttää reikä sydämessäni.
Suhteeni erääseen naispuoliseen vapaaehtoisen asepalveluksen suorittajaan kesti useammankin kuukauden, mutta hänen siirtonsa toiselle kampukselle katkaisi suhteen. Hän oli kyllä tietoinen erostani ja siitä, etten halunnut mitään vakavaa, mutta yksinäisyys suhteen loputtua sai minut jälleen tuntemaan oloni rikkinäiseksi. Tieto mahdollisuudesta palata Pronssijoelle oli saanut minut elättelemään epärealistisia toiveita Valman suhteen.
Ja nyt se oli mäjäytetty päin omia kasvojani.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Valmalle viestin:
”Oon tosi tosi pahoillani äskeisestä. Mä en tiedä mikä muhun meni, kai vanhojen muistelu vaan sai mut jotenkin kuvittelemaan, että kaikki olis niin kuin ennen. Mä haluan olla vaan ystäviä. Unohetaan toi äskeinen ja koitetaan alottaa alusta. Ihan pelkkinä kavereina.”

[Aleksi]

kissatauluja ja oven kuluttamista
torstai 5. toukokuuta 2016
kirjoittanut: Salli

Yritin saada käsieni tärinää loppumaan. Kyyneleet vierivät entistä enemmän poskiani pitkin. Kuulin oven kolahduksen ja iloisia ääniä.
”Hei Salli! Saatiin vieraita”, äitini huuteli ja käveli korkokengät kopisten parketilla. Nostin katseeni käsistäni vaikken nähnyt kovin hyvin, koska kyyneleet olivat samentaneet silmäni. Äitini saapui keittiöön käsissään kauppakassi ja työlaukku. Kuulin kolahduksen, kun kauppakassi putosi lattialle ja sisällä ollut kastikepurkki hajosi palasiksi ja värjäsi parkettia punaiseksi. Äitini repäisi veitsen kädestäni ja laski sen altaaseen ja alkoi etsiä puhdasta pyyhettä. En voinut muuta kuin seisoa paikallani kädet täristen. Tunsin kuinka äitini kietaisi pyyhkeen ranteeni ympärille ja kiristi sen lujasti kiinni. Äitini työnsi minut ulos keittiöstä ja talutti eteiseen. Vieraamme jotka olivat vielä eteisessä näyttivät järkyttyneiltä. En pystynyt tunnistamaan ketä he olivat, mutta kuulin henkäyksen kun kävelin heidän ohi. Katsoin vain eteenpäin ja ajatukset myllersivät päässäni. En saanut mistään niistä kunnolla kiinni. Aina kun sain otteen jostakin ajatuksesta se juoksi jo kaukana. Äitini avasi etupenkin oven minulle ja auttoi minulle turvavyön ja kiiruhti käynnistämään autoa.
--
Heräsin nytkähtäen. Silmäni tuntuivat raskailta ja kättäni särki ikävästi. Kesti hetken ennen kuin sain katseeni tarkentumaan mihinkään. En aluksi muistanut mitään, mutta sitten koko sotku palasi rytinällä mieleeni. Olin liian väsynyt itkemään. Nyt tunsin enemmän ärtymystä ja inhoa, kun surua ja kaipuuta. Ovi kolahti. Käänsin katseeni ja näin vihreäasuisen nuorehkon naisen, joka hieroi käsiään yhteen ja hymyili minulle.
”Heippa! Sä oletkin heräillyt jo täällä. Mun nimi on Ingrid. Onko sulla nälkä ja sattuuko johonkin?” hän esittäytyi ja katsoi minua lempeästi, mikä ärsytti minua. Hänen hiuksensa roikkuivat olkapäillä hiukan rasvaisina. Ingrid ei selvästi ollut mitään meikkaajatyyppiä, koska hänen ripsivärinsä komeilivat paakkuisina ripsillään. Toivoin, että hän olisi parempi työssään kun meikkaamisessa.
”On mulla vähän ja kättä särkee”, sanoin uupuneesti ja nousin istumaan. Nostin käteni peiton alta ja vasemmassa kädessä komeile näyttävä side. Mieleeni kiiri välittömästi veitsi ja kastike keittiön lattialla.
”Missä mun äiti on?” kysyin ja katsoin hoitajaa, joka asetti sängyn istuma-asentoon ja antoi minulle toisen tyynyn laitettavaksi selän taakse.
”Hän lähti hetkisitten käymään kotona. Otatko nyt aamupalaa vai odotatko tunteroisen lounasta?” Ingrid astui kauemmas sängystä ja työnsi kätensä paitansa taskuihin.
”Odotan lounasta. Onko mun puhelin täällä ja saisinko mä jotain juotavaa?” kysyin ja annoin katseeni vaeltaa huoneessa. Huoneessa oli pari kaappia, peili ja televisio. Vessa oli varmastikin oven vierestä josta Ingrid tuli sisälle. Huoneen seinät olivat puoliksi valkoiset ja puoliksi vaalean keltaiset. Seinällä oli pari kissataulua ja maalattuja kukkia.
”Selvä juttu. Joo äitisi laittoi puhelimen ja laturin tähän pöydälle”, Ingrid sanoi ja antoi puhelimen käteeni ”tuon sulle kohta juotavaa, mutta haluatko odotellessa katsoa elokuvia? Tästä listasta näet mitä elokuvia meillä on”, hän jatkoi ja ojensi kaksipuoleisen listan jossa oli liuta erilaisia elokuvia. Ingrid lähti huoneesta ovi kolahtaen ja jätti minut huoneeseen yksin. Olin selvästikin Pronssijoen sairaalassa.

Huokaisin ja katsoin kättäni. Side oli melkein kyynärpäähän asti ja ranteen kohdalla oli paksummalti sidettä. Kosketin hellästi rannettani. Siihen ei sattunut, mutta särki inhottavasti. Mietin mitä olin mennyt tekemään, kun olin joutunut sairaalaan. Ovi kolahti, mutta nyt sisälle ei astunut Ingrid vaan joku aivan toinen nainen. Naisella oli huikan harmahtavat hiukset ja pienesti rypyttynyt naama. Nenä oli hiukan koukkumainen, mutta muuten hän näytti erittäin elegantilta. Meikata hän ei osannut, mutta eyelinerit hän oli osannut tehdä.
”Terve Salli. Olen Laura ja olen sun lääkäri”, hän esittäytyi ja veti tuolin itselleen ja istahti takki kahisten tuolille ”sulla oli aika pahan näköinen viilto vasemmassa ranteessasi. Haluaisitko sä kertoa mitä tapahtui?”
Mietin hetken mitä kertoisin hänelle, mutta päädyin lopulta siihen ettei totuus voisi tilannetta kovasti enää pahentaa.
”Mun hyvä kaveri.. tai ennemminkin mun ystävä, joka on mulle niin kun sisko ei kertonut mulle mitä hänelle kävi ja lopetti yhtäkkiä tallilla käymisen…” henkäisin ja räpläsin sormillani puhelimeni latausjohtoa. Laura istui hiljaa ja odotti selvästikin minun jatkavan. Kerroin sitten Lauralle kaiken mitä Hallavassa oli viimepäivinä tapahtunut. Tuntui huojentavalta puhua jollekin. Laura istui hetken hiljaa, kun olin päättänyt kertomukseni.
”Aivan. Eli tämä Valma on nyt suuressa osassa siihen mitä teit?” Laura töksäytti ja katsoi tuimasti minua.
”Ei oo.. tai no on tai en minä tiedä”, mutisin. En halunnut Valmalle mitään osuutta tähän asiaan. Olin senkin nyt pilannut ja saanut Valman leimaantumaan syylliseksi. Toisaalta Valma oli mukana tässä, mutta en halunnut hänelle mitään taakkaa.
”Mun mielestä nyt olisi parasta ottaa Valmaan yhteyttä ja selvittää tämä asia teidän kesken ja sitten selvitetään sun kanssa tämä viiltely”, Laura sanoi napakasti. Viiltely kuulosti pahalta korvaani ja sai minut sävähtämään. Tuntui, että olisin tehnyt maailmanluokan rikoksen. Valmaan halusin kyllä ottaa yhteyttä, mutta se ei tuntunut nyt normaalilta ja yhtä luontevalta. Laura sanoi, että voi mennä siksi aikaa pois kun soittaisin Valmalle. Laura lähti ulos huoneesta ja minut jätettiin taas yksin huoneeseen.
Otin puhelimen käteeni. Näppäilin koodin ja etsin osoitekirjasta Valman numeron. Katsoin pitkään Valman kuvaa jonka olin laittanut hänen kuvakseen puhelimeeni. Valma seisoi Dunjan vieressä ja silitti tämän kaulaa. Valma ja Dunja sopivat niin hyvin yhteen. Jopa nimet sopivat yhteen täydellisesti. Sisälläni kuohahti pienoinen ärtymys. Tunne mitä tunsin nyt Valmaa kohtaan oli minulle aivan uutta. Kaikkiin ihmisiin joskus kyllästyi ja tunteet kuumenivat, mutta Valmaa kohtaan minulla oli melkeinpä aina positiiviset fiilikset. Panoin luurin kuvaa ja nostin puhelimen korvalle ja kuuntelin tasaista tuuttausta. Katsoin vastapäistä seinää ja tunsin kuinka käteni alkoivat hiukan täristä. Tuuttaukset loppuivat ja kuulin Valman rauhalisen äänen, mutta tällä kertaa äänestä paistoi yllättyneisyys vahvasti läpi.
”Salli? Miten sä voit? Sun äiti laittoi mulle viestiä. Oon niin pahoillani kaikesta. Toivon ettei sua viedä minnekään niin kuin ne suunnittelevat..” Viedä minnekään? Ovatko lääkärit lähettämässä minua suljetulle?

[Aleksi]

Maanantai, 9. toukokuuta 2016
kirjoittanut: Eevi-Sofia

Olo oli kevyt ja rento. Ilta-aurinko paistoi vielä ja päivä oli ollut mitä onnistunein. Susi oli ottanut ison askeleen kohti aikuisuutta ja minä olin ylpeä ja tyytyväinen. Tallilta olin huristanut hakemaan Kertun kotoa ja matkustanut sitten takaisin Pronssijokea kohti - vanhempieni luokse. Grillikausi sai alkaa. Minä iloitsin erityisesti siitä, että sai taas grillattuja maissintähkiä.

Ruokailun jälkeen nappasin Kertun mukaani ja lähdin sen kanssa lenkille ennen saunaa. Vanhempieni puusauna oli yksi parhaista asioista, mitä tiesin. Niin oli myös kauniissa maisemissa vaeltelu.

Saavuimme jonkun aikaa käveltyämme pienen kauppakeskittymän laitamille. Kun olin ohittamassa pientä ruokakauppaa, lasiset liukuovet siirtyivät sivuun ja kaupan eteisväliköstä astui ulos tuttu tyttö. Kasvoni levisivät iloiseen hymyyn, kun tunnistin Valman ja tervehdin häntä. Olivat huhut hänen tallielämästään sitten totta tai eivät, ainakin hän ilahtui minun näkemisestäni. Näin sen kyllä, vaikka pohjimmiltaan hieman ujon tytön ilmeet olivatkin hieman pidättyväisempiä kuin valtiovarainministerityyppisten superekstroverttien.

"Kerttu, nätisti", komensin koiraa, joka oli kovin kiinnostunut Valman ostoskassista.
Oranssitukkainen tyttö kyykistyi rapsuttelemaan koiraa ja siitäkös Kerttu oli mielissään. Se ei ollut mikään yltiösosiaalinen koira, mutta suhtautui kyllä rapsutteluihin kiitollisesti. Minä pidin itsenäisestä ja kuitenkin ystävällisestä koirastani hyvin paljon.
"Olipa kiva törmätä tällä tavalla", hymyilin Valmalle, joka nyökkäsi tomerasti.
"Mitä kuuluu?" Valma kysyi ja naurahti Kertulle, jota kiinnosti nyt enemmän maassa mönkivän koppakuoriaisen tutkiminen kuin rapsuttelijan kanssa seurustelu.
"Hirmu hyvää, kiitos kysymästä", vastasin sydämeni pohjasta. "Pääsin pitkästä aikaa vanhempien valmiiseen pöytään, mikä on tietysti aina iloinen asia. Lisäksi kävin tänään ensimmäistä kertaa Susin selässä! Käveltiinkin vähän kentällä."
"Oho, vau!" Valma näytti innostuvan aidosti, mistä olin hyvilläni. Mitkä möröt tytön olivatkaan karkoittaneet tallilta, ainakaan ne eivät olleet lievittäneet hänen hevosintoaan. Kyllä Valma vielä hevosten pariin palaisi, kunhan kokisi sen mukavaksi ja turvalliseksi.
"Joo, mä olen huippuinnoissani. Aleksi auttoi ja koko homma meni ilman mitään ongelmia", kerroin ja tunsin oloni onnelliseksi ja lämpimäksi.

Vaihdoimme vielä muutamia kuulumisia. En kysellyt talliin liittyvistä murheista, sillä ajattelin, että Valma puhuisi niistä vain jos itse haluaisi. Kerroin mukavia asioita talliin ja hevosiin liittyen, ja ajattelin itsekseni, että ehkä ne kannustaisivat Valmaa vielä tulemaan takaisin. En ainakaan aistinut kovin suurta vastentahtoisuutta tai jännitystä, kun keskustelu koski hevosia, lievää surumielisyyttä ja kaipuuta vain. Oli selvää, että talli oli Valmalle kuin toinen koti ja sieltä poissa pysyminen tuntui kurjalta.

Lähtiessämme eri teille hymyilin vielä Valmalle.
"Joku päivä säkin vielä näet, kuinka fiksu ja taitava ratsu Susi on", sanoin toteamuksenomaisesti. En pyytänyt tai käskenyt Valman tulla tallille, mutta annoin hänen tietää, että hän oli tervetullut. Että hän kuului tallille meidän kaikkien muiden kanssa, oli tapahtunut sitten mitä tahansa.
Vastaukseksi sain pienen pilkahduksen tytön silmissä. Ajatus tallille tulosta selvästi houkutti, ja tytön kasvoilla vilahtaneesta kiitollisuuden häilähdyksestä päättelin, että hän ymmärsi vilpittömän viestini.

[Aleksi]

vapaus koittaa ja isejä
maanantai 9. toukokuuta 2016
kirjoittanut: Salli

Valman ja minun puhelu päättyi ristiriitaisissatunnelmissa. Toisaalta olin iloinen, että Valma oli kertonut mistä hänen kohdallaan oli kysymys, mutta minua hermostutti mitä itselleni tapahtuisi, kun pääsisin takaisin Hallavaan ja kotiin. Valma oli laittanut minulle viestejä mitä hänelle kuului ja kertoi pieniä tietoja tallilta mitä oli varmastikin kuullut Oscarilta tai Mikiltä. Itseasiassa en tarkemmin tiennyt kunnolla hänen suhdetta muihin. Valma kertoi yhtenä iltana, että Miro olisi palannut kesäksi Pronssijoelle ja Hallavaan. Sydämeni sykähti ja tunsin kuinka paloin halusta päästä takaisin tallille. Kuinka säälittävää oli ajatella jotain tuollaista tallaisella hetkellä. Laura ja Ingrid kävivät usein minua katsomassa ja Laura vihjaisi, että pääsisin pian takaisin kotiin. Minun tarvitsisi vain käydä parin viikon päästä näyttämässä kättäni ja saisin käydä kesän loppuun asti puhumassa jollekin Mira nimiselle naiselle kerran viikossa tai useammin jos niin haluan. Olin viiltänyt vähän pahemmin käteeni, mutta en halunnut tarkemmin siitä tietää. Minut siirrettiin omasta huoneesta kahden hengen huoneeseen erään pari vuotta minua vanhemman tytön Aliinan kanssa, joka oli ollut mopokolarissa ja murtanut pahasti jalkansa ja vasenmassa ranteessa oli todella pieni hiusmurtuma. Aliina oli innostunut ratsastuksesta ja joskus käynyt kuulemma Hallavassakin tunneilla. Minä en häntä muistanut, mutta Aliina sanoi muistavansa ainakin Maikin ja Nannan. Kerroin tallilta vähän uusia kuulumisia ja Aliina ilahduttivat varsauutiset kovasti. Aliina ei ollut uskoa, kun kerroin Halin poismenosta. Aliinan suosikki oli Hallavassa ollut Kyyhky, mutta kertoi ratsastaneensa vain pari kertaa tammalla.
--
Laura asteli huoneeseen ja hymyili meille, kun huomasi meidät syömässä sipsiä yhdessä ja katsomassa elokuvaa. Laura oli tullut minulle niin tutuksi, mutta hän ei silti käyttänyt päivieni aikana mitään muita vaatteita ja hiukset olivat koko ajan himpun rasvaiset.
”Salli. Saat lähteä aamulla Aliinan kanssa yhtä aikaan kotiin”, Lauran sanoi reippaasti ja laski kätensä tuolin selkänojalle, jossa äitini oli ihan kulumiseen asti istunut. Suupieleni nousivat korviini asti ja naurahdin iloisesti. Onneksi sain lähteä samaan aikaan, kun Aliina ettei minun tarvitsisi olla yksin. Laura antoi vielä nopeasti viimeiset ohjeet meille molemmille ja toivotti hyvää jatkoa lähtiessään. Oven sulkeuduttua katsoi Aliinaa innoissani.
”Mieti! Saadaan molemmat mennä kotiin huomenna ja nukkua omassa sängyssä!” sanoin Aliinalle joka napsi viimeisiä sipsejä pussista. Alina hymyili minulle takaisin, mutta vaikutti silti hieman vaisulta.
”Onhan se tosi kivaa, mutta nähdäänkö me sit olenkaan?” Aliina sanoi ja pyritteli sipsin palasta sormillaan. Oliko Aliina tosissaan nauttinut olla seurassani?
”Totta kai me nähdään vielä joskus. Sä voisit tulla käymään Hallavassa, kun sun jalka on vähän parempi. Pääsisit morjestamaan Nannaan ja toki me voidaan nähdä muutenkin”, vastasin hänelle ja otin yöpöydältä puhelimeni.
”Toivottavasti sillä mulla ainakin ollut tosi hauskaa sun kanssa”, Aliina sanoi ja tyhjensi loput sipseistä suuhunsa. Aliina oli harjoitellut roskien heittämistä sängystä roskikseen, mutta kevyet esineet tuottivat hänelle hiukan hankaluuksia. Yleensä minä sain keräillä ne lattialta ja laittaa roskikseen.
Näppäilin puhelimen suojakoodin ja kirjoitin äidilleni pikaisen viestin jossa kerroin, että saisi tulla aamupalan jälkeen hakemaan minua. Nostin katseeni puhelimesta ja katsoin Aliinaa, joka räpläsi kaukosäädintä. Aliinan vanhemmat eivät olleet monesti käyneet häntä katsomassa ja muutenkin hän ei kertonut vanhemmistaan tai sukulaisistaan paljoa.
”Öm tota.. Kuka tulee sua huomenna hakemaan? Että tarvitko sä kyytiä, me voidaan viedä sut kyllä kotiin huomenna”, sanoin hiukan varovaisesti ja odotin Aliinan reaktiota kysymykseen. Aliina keskeytti kaukosäätimen räpläämisen ja katsoi minua pienesti hymyillen.
”En mä tarvi. Isi tulee hakemaan mua, kun sillä on nyt kerrankin vapaata”, Aliina sanoi ja käänsi nopeasti katseensa minusta.
”Missä sun vanhemmat on töissä?” töksäytin ehkä hieman ilkeänsävyisästi. Sain Aliinalta oudoksuvan katseen ”mietin vain, koska et oo kertonut niistä tai sun sukulaisista oikeastaan mitään”.
”Sä oot kyllä ihan oikeassa. Mun äiti suhteessa toisen naisen kanssa ja mun isi tekee paljon työmatkoja ulkomaille niin oon aika harvoin isin kanssa. Äitin suhteesta en tykkää hirveästi huudella, koska jooh”, Aliina kertoi nopeasti pitämättä taukoja. Kohotin yllättyneesti kulmiani. En tehnyt sitä sillä etten hyväksyisi samaa sukupuolta olevien suhdetta, vaan etten ennen ole törmännyt oikeassa elämässä vastaavaan. Olin tietenkin elokuvissa ja sarjoissa nähnyt, mutta en näin läheisissä ihmisissä tiennyt ketään sellaisessa suhteessa olevaa.
”Hei ei mitään ongelmaa”, vastasin lempeästi takaisin ja kiinnitin huomion takaisin viestiini. Lähetin viestin ja avasin minun ja Valman viestiketjun. Kirjoitin Valmalle hieman pidemmän viestin, jonka lähetin sormet syyhyten. Äitini suhtautui aluksi hieman vastahakoisesti Valman ja minun ”uuteen” suhteeseen, mutta sain selvitettyä tilannetta äidille Lauran avulla. Sain monesti myös selittää, että tein kaiken itse eikä kukaan pakottanut minua mihinkään. Isäni aluksi tyrmistynyt tilanteesta, koska olen luonteeltani hiukan samanlainen kuin hän joten hän sulki tunteensa ja ajatuksensa pään sisälle tai ainakaan minun kuullen hän ei mitään sanonut. Isäni kävi minua katsomassa ja toi herkkuja, mutta tapahtuneesta hän ei halunnut missään nimessä puhua.
--
Aamulla heräsin auringon kajastukseen, joka tuli sälekaihtimien välistä. Aurinko sai norsunluun väriset seinät näyttämään keltaiselta. Kukkataulut sopivat niin hyvin seiniin ja näyttivät kauniille auringossa. Kuulin hieman rymistelyitä. Hieroin silmiäni ja nousin istumaan. Toisella puolellani Aliina veti reppunsa vetoketjun kiinni ja piti toisella kädellä kiinni sängyn päädystä.
”Lähdetkö sä jo?” kysyin yllättyneenä ja nousin sängystä ylös ja kävelin Aliinan sängyn viereen. Aliina käänsi selkänsä minuun ja istui sängyn reunalle reppunsa viereen.
”Joo. Isi tulee ihan kohta pyörätuolin kanssa hakemaan mua. Yritin olla hiljaa ettet heräis, mutta taisin epäonnistua”, hän naurahti ja käänsi hiukan päätänsä kohti minua. Aliinan miltein valkoiset hiukset kimaltelivat valossa ja hänen ripsensa näyttivät todella pitkiltä, kun niitä katsoi sivusta päin.
”Kuka tahansa herää jos paiskoo harjaansa kovakantista kirjaa vasten”, naurahdin ja otin kiinni Aliinan repun olkaimesta ja vedin sen itseäni kohti. ”voin kantaa tän”.
”Kiitos, mutta luulen isin saavansa senkin kannettua”, Aliina sanoi ja heilautti kättään huolimattomasti suuntaan missä oli hänen loput tavaransa. Yksi ratkeamaisillaan oleva urheilukassi ja Ikean sininen kassi täynnä hänen omia pyyhkeitä ja lakanoita. Aliina kertoi, että hänellä on hajusteallergia ja iho menee rikki tietynlaisista aineista joten siksi hänellä oli omat pyyhkeet ja petivaatteet mukana.
”Kyllä mä voin tän kantaa, koska ei se saa työnnettyä sua ja kannettua samalla kahta kassia. Äitikin voi varmaan tulla hakemaan”, sanoin nauraen ja laskin repun lattialle. Kiiruhdin vaihtamaan yöpuvun päivävaatteisiin. Laitoin toisen puhtaista pitkähihaisista, sekä hieman nukkaiset collegehousut. Laitoin nopeasti viestiä äidille viestiä voisiko hän tulla jo nyt hakemaan minut ennen töiden alkua. Sain melkein heti takaisin vastauksen jossa hän kertoi, että isä tulisi hakemaan ja veisi minut suoraan kouluun. En saanut olla koulusta enää pois. Kokeet painoivat päälle, mutta onneksi minulla ei ollut muuta kuin aikaa lukea kokeisiin.

[Aleksi]

Talli - 12.5.2016
kirjoittanut: Pujo

Muutosta oli kulunut vasta viikko, mutta olin sopeutunut nopeasti. Minulla oli parempi olo kuin pitkään aikaan (liekö raikkaan ilman ansiota, eläinten ja luonnon seuran tai jonkin), ja tuntui kuin olisin jättänyt kaikki murheeni edelliseen kaupunkiin.
Oli tosin yksi asia, joka vaivasi minua... Mutta en halunnut ajatella sitä tällä hetkellä.

-

Ajatukseni siirtyivät takaisin nykyhetkeen, eli lusikkaan, joka kolahti myslikulhon pohjaan. Tänään minun olisi määrä aloittaa ladon eteläseinän maalaamista. Olin innoissani projektista, sillä pidin kovasti edistyksen näkemisestä. Ja mikä parasta, kun lato olisi vihdoin kunnostettu – saapuisi sinne pari pehmeävillaista asukasta!

Nousin ylös pienen ja pyöreän, vaaleansiniseksi maalatun pöydän äärestä ja asetin aamiaisastiani lavuaariin. Pesin käteni, suunnistin alkovin suuntaan ja riisuin yöpukuni heittäen sen sängylle. Avasin vaatekaapin oven ja katsoin sen sisällä olevia epämääräisiä vaatekasoja. Jotkut asiat ei muutu edes muuttaessa. Tiesin kyllä, mitä sieltä halusin, mutta… Haa! Siellä. Repäisin kaapista maastonvihreät capri-mittaiset sivutaskuhousut ja vetäisin ne jalkaan. Seuraavaksi työnsin käteni paitahyllyn kasaan, toivoen hyvää onnea. Käteni hapuili jotakin käytössä pehmennyttä kangasta, ja päätin vetäistä vaatekappaleen ulos. Se oli löysä, hyvin ohut villapaita joka oli yksi lempipaidoistani. Puristin silmät kiinni ja hymyilin hienosti samalla kun vedin paidan ylleni. Enää sukat, ja olin valmis.

Astelin ulos mökistäni juuri oikeaan aikaan. Näin Marjan kävelemässä latoa kohti maalisuteja käsissään ja juoksin hänen luokseen. ”Huomenta”, sanoin Marjalle, ja hän vastasi, ”Huomenta! Maalipurkki ja maalaushaalari on jo tuolla ladonseinällä oottamassa. Mie tuun näyttämään siulle vielä että mistä maalaat ni sitten saat alottaa”. ”Juu”, vastasin ja nyökkäsin tomerasti.

-

Aikani maalattuani, Marja tuli sanomaan minulle että voin lopettaa tältä päivältä. Hän pyysi minua ruokkimaan vielä kanat, jonka jälkeen olisin vapaa. "Lyhyt työpäivä", ajattelin. Lopettelin maalaamisen, riisuin haalarin ja vein tavarat latoon sisälle. Samalla otin ladosta kanarehusäkin ja aloin astelemaan kanalaa kohti. Täytin kanojen ruokinta-automaatin ja katselin hetken kanojen puuhia. En ollut vielä oppinut yhdistämään oikeaa kanaa oikeaan nimeen – paitsi Turbon – sehän oli kanalan pulskin kana. Hymyilin ja vein säkin takaisin latoon. Sen jälkeen suuntasin reittini päärakennukseen, jossa olisi luultavasti ruokaa. Vatsassani kurni jo kiitettävästi, ja Marjan kokkailut olivat kieltämättä hurjan maukkaita.

-

Vatsani oli sopivan täynnä ja suustani pääsi tyytyväinen kiitos. Autoin Marjaa täyttämään tiskikoneen ja samalla sanoin, ”Meen nyt tuonne ulos vähän tutkimaan lähiympäristöä, en kovin kauas kuitenkaan”. Marja katsoi keittiön ikkunasta ulos jonka jälkeen käänsi katseensa minuun ja sanoi, ”Kannattaa käydä joen rannassa joku kerta!”.

-

En oikein tiennyt, minne päin suunnistaa. Osaisin joka tapauksessa tulla takaisin maatilalle, joten päätin vain lähteä johonkin suuntaan. Askeleeni veivät metsään.

Vaelluskengille oli käyttöä, sillä rakastin metsässä rämpimistä. Tämä metsä ei ollut kuitenkaan kamalan vaikeakulkuinen, ja askeleeni veivät nopeasti eteenpäin. Katselin jatkuvasti ympärilleni ja painoin mieleeni kiviröykkiöitä sekä muita mielenkiintoisia kohtia, kunnes huomasin metsän harvenevan edessäpäin. Jatkoin kävelyä, saavuin metsän reunalle ja yllätyin edessäni auenneesta näkymästä.
Talli!
Tiesin kyllä, että Pronssijoella oli talli, mutta en osannut arvata että se olisi näin lähellä maatilaa. Jäin metsän laidalle katselemaan jonkin matkan päässä olevan tallin pihan liikehdintää. En oikeastaan halunnut, että minut huomataan, sillä näytin varmasti melko hölmöltä seisoessani metsän laidalla, utelias ilme kasvoillani ja kuivia oksia paitaani tarttuneena. Oli kuitenkin mukava nähdä hevosia, ja seisoin metsän laidalla vielä tovin.

-

Lopulta lähdin takaisin metsään ja saavuin takaisin tilalle. Suuntasin suoraan mökilleni talli mielessäni. Uskaltaisinkohan käydä tallin luona uudelleen?

[Aleksi]

Kohtaaminen 20.5.2016
(aka Alana on awkwardi)

"Haha, no, älä jaksa, ei se mennyt niin", hihittelin Tuomaksen jutulle. Sain kuulla uuden version siitä, kuinka olin kompastunut juuri äsken kaupan portailla.
"Ei, mä näin ihan selkeesti, että se lista nous silleen vähän, ja että se ihan tahalteen kaato sut, ethän sä nyt tollasena keijuna voi kaa-"
"Keijuna? Hei, mä saan tehtyä enemmän punnerruksia kuin sä", huomautin suu virneessä, ja pidensin hieman askeltani, jotta poikaystäväni joutuisi tekemään töitä perässä pysymiseeni.
"Toi ei oo totta, testataanko? Ihan varmasti saan tehtyä enemmän punnerruksia, älä yritä", Tuomas virnisteli ja kiskaisi minut vyötäröstä lähemmäksi. Minä itse yritin rimpuilla irti.
"Fine, sä voitit, mutta mä saan hienomman spagaatin kuin sä."
"Sitä mä en ees yritä kiistää", tummatukka mutisi hiuksiini.

Tänään oli perjantai, mikä tarkoitti Tuomaksella bunkkaamista. Se oli jäänyt tavaksi, vaikka huomenaamulla ei ollutkaan treenejä. Sen sijaan meillä olisi lauantain aamu ja ilta yhdistetty yhdeksi päivän kestäväksi rupeamaksi. Suunnittelimme tekevämme lettuja, mutta koska Tuomaksella ei ollut edes jauhoja kämpässään, olimme joutuneet lähtemään lähikauppaan.
"MIKSI sulla ei ole jauhoja?!"
"No, en mä oo tarvinnu niitä, ja sit... nii ei oo vaa tullu hankittuu ja-"
"SHAME ON YOU. THIS IS BLASPHEMY! Kauppaaaaannn! Heti!"
Olimme jo aika lähellä Tuomaksen kerrostaloasuntoa, mutta vielä olisi parisataa metriä jäljellä.
"Hei kato, eikös noi ollut niitä sun tallikavereita?"
"What?" havahduin hereille ja tajusin Tuomaksen vilkuilevan penkillä istuvaa Valmaa. Ja Oscaria.
"Mennään tervehtimään, sä et ikinä esittele mua kellekkään", Tuomas hymyili, ja ohjasi minut suoraan kaksikon luokse.
"Ehh... Moi", totesin erittäin awkwardisti, ja sain Valman vilkaisemaan minua hämmentyneenä, ja Oscarin katsomaan nopeasti maahan."Tässä on mun poikaystävä, umm..."
Tuomas esitteli itsensä, jonka jälkeen siirsi vasemman kätensä tarkasti farkkujeni takataskuun. Ei just nyt pliis.
"Sä et vastannut mun viestiin. --- öh.. Bye", mutisin Valmalle, jonka jälkeen kiskoin Tuomaksen äkkiä mukaani.

"Mikä toi nyt oli, Alana hei, älä jaksa, eiks ne ollukkaan sun kavereita..?"
"Kavereita? That was Valma. Siitä mä oon puhunu. Ja Oscar on se sen sidekick, you know, se joka aina näyttää että se haluais puhuu mulle mutta ei uskalla."
"Hei sen puolustukseks mullakin kesti kaks viikkoo ennen kuin uskalsin puhua sulle. Sä olit vähän öö... pelottava kun pidit joukkuees niin hyvin hiljasena."
"No mutta they're idiots, ja enhän mä nyt niin pelottava oo. Et uskaltais pussata."
"No okei, et niin pelottava. Kyllä mä sua just ja just siedän", Tuomas virnisti, ja sai osakseen vain tuhahduksen ja leikkisän tönäisyn. Just ja just... Poika ei kyllä saisi lettuja. Ainakaan mansikkahillon kanssa. Saisi syödä sitä yhtä, palanutta letunroikaletta jonka säälistä antaisin hänelle. Ehkä.