My Dear Diary

[Pujo]

Kanelitapaturma


Oli maanantai-ilta ja minä olin valmistamassa kaneli-appelsiiniteetä, sillä Sini oli tulossa pian käymään - ja meille oli tullut tavaksi juoda teetä aina kyläillessä. Keitin veden ja kaadoin sitä teekannuun kahden appelsiiniteepussin päälle. Sitten kurkottelin maustehyllylleni, jossa oli kaikenlaisia mauste- ja yrttipurkkeja melko tiiviisti vierekkäin. Ja kuinkas siinä kävikään... Yritin siirtää kanelijauhepurkkia saadakseni sen takaa kanelitankopussin, ja kanelijauhepurkki kaatua kapsahti ja avasi huonosti kiinni olleen korkkinsa. Täydestä purkista tippui kunnon kanelipilvi suoraan ylöskatsovalle naamalleni. Kanelijauheen pöllytessä yskin ja yritin pyyhkiä kanelia käsilläni pois hiuksistani ja kasvoistani, mutta sitä oli aivan liikaa. Kiiruhdin vessaan pesemään kasvojani ja sain lopulta kanelit pois naamaltani. Kuivasin kasvoni ja koetin vielä harjata kanelijauhetta pois hiuksistani, mutta osa taisi hukkua jonnekin sen pehkon sekaan. Luovutin hiusten suhteen ja pudistelin vielä villapaitaani jolle oli myös kaneli yltänyt. Huokaisin ja palasin teen pariin. Otin teepussit pois kannusta ja nosti maustehyllyn kanelipurkin pystyyn. Tällä kertaa sain kanelitangot turvallisesti ulos maustekaapista, ja laitoin yhden tangon teehen. Sen jälkeen tehtävänäni oli vielä putsata pöydälle ja lattialle yltäneet kanelit. Mökissäni ei ollut pölynimuria, enkä viitsinyt hakea sitä päärakennuksesta joten päätin toimia talouspaperin voimalla. Pyyhin ja pyyhin, ja sain kanelit siivottua yllättävän hyvin.
Kuinkahan kauan siinä oli kestänyt?

Ulko-ovelle koputettiin, ja menin avaamaan. Sini tervehti ja halasimme.
"Tuoksutpa kanelille", hän tokaisi.

 Pujo kanelihyökkäyksen uhrina

[rena]

Painajaisia

Tuuli puhisi korvissani, olisin pian kotona. Aavistelin jo että isä olisi täysin humalassa ja äiti olisi lähtenyt naapureille Minkan kanssa. Pakkasta oli varmasti ainakin -20°c, työnsin käteni syvälle taskuihin ja huokaisin. Näin ojan reunassa ruskean ponon hahmon. ”Tauno?” Kysyin hiljaisuudelta. Poni jatkoi matkaansa metsään jättäen kavionjälki vanan perässään. Lähdin seuraamaan vanaa, mitä syvemmälle metsää menin sitä pimeämpää tuli, kuulin ponin henkeä kirpaisevan huudon. Juoksin sitä kohti, kompastuin pari kertaa maassa oleviin kantoihin ja puskiin. Saavuin laajalle aukiolle, Tauno seisoi kärsivän näköisenä aukion toisella laidalla, kuulin kuinka se puhui minulle.
”Sinä lupasit, lupasit tulla moikkaamaan minua. Lupasit että näkisimme vielä ja lupasit etten olisi enään yksin. Petit lupaukseni.” Ponin ääni kaikui päässäni, kyynel toisensa perään valui poskiani pitkin. ”Anteeksi, anteeksi, mun piti tulla mutt…” Ääneni sortui kesken lauseen ja kuiskasin jatkuvasti ”Anteeksi, anteeksi…” Suljin silmäni ja annoin kyyneleiden valua vuolaasti kasvojani pitkin. Avasin hetken päästä silmäni ja katsoin ympärilleni, en nähnyt enään Taunoa. Katselin hädissäni ympärilleni mutta ponista ei näkynyt jälkeäkään. Tuntui siltä kuin joku/jokun olisi raapinut minua sydämmestä, tunsin pelkkää kipua


-Rena, Rena, herää… Kuulin äänen sanovan vierestäni.
Olin herännyt, hengitin jännittyneesti ja kyyneleet valuivat poskillani. Tunsin olevani Jessen lämpimässä sylissä, tunsin hänen hengityksensä niskassani.
-Kaikki on okei, se oli vaan unta, Jesse vakuutteli kuiskaillen.
Pyyhin kämmen selälläni pari kyyneltä silmänkulmasta ja sitten käännyin sängyllä Jessen puoleen. Katsoin hänen huolestuneisiin silmiin ja tunsin oloni turvalliseksi.
-Nii, vaan unta. Totesin ja huokaisin:
-Mitä kello on?
-kello on 00.17, mä käväsen pikasesti vessassa tuun iha just takas, Jesse kertoi.
Hän nousi ylös sängyltä ja käveli ovelle, katsoin Jessen hämärää huonetta. Olin ollut eilen illalla Jessellä ja kun hänen piti heittää minut kotiin, hänen moponsa ei käynnistynyt. Joten päätimme että jäisin heille yöksi, olin lainannut Jessen siskolta yöpujamaa.
Jesse palasi hetken päästä ja tuli vierelleni peiton alle, nukahdin Jessen syliin melkein heti.

[Alana]

39 lausetta; yksi tunne

Arjen palasia

"Faen loimesta on jäljellä enää kaulakappale, et jos haluut käydä korjaamassa sen ni suosittelen..."
"Tänään ei sit jätkät tartteta kiekkoja jäällä!"
"Hei, olisitteko kiinnostunut vastaamaan kyselyyn alle 20-vuotiaiden musiikkitottumuksista?"
"Teiksä sen äikänesseen? Se pitää palauttaa tänään."
"Hei! Teiltä putos hokki!" 
"Sen ravi näyttää vähän epäpuhtaalta..."
"Ja sit vielä toiset kaksyt samanlaista! Jaksaa vaan!"
"Laskut tuli postissa."
"Annas nyt Mikko-Liisa tädin mennä ensin bussiin."
"Ai oot menossa nukkumaan? Laita kuva ;)"
"Oho sori, se myytiinkin jo."
"Bussi lähtee sit torstaina 5:20."
"Alana, haluaisitkos sie vähän autella noiden alkeistuntilaisten kanssa, kun on nyt aika moni poissa..?"
"Fae puraisi yhtä tyyppiä joka silitteli sitä tarhassa!"
"Anteeksi neiti, taitoluistimet ja niiden tarvikkeet ovat käytävällä 14, tämä on miesten osasto."
"Valitettavasti ne pääsivät juuri loppumaan."
"On sun hevosellas paljon kapasiteettia, kun se tollasia pukkeja tekee!"
"Mä olin ihan varma et se olit sinä, mutta vaan että olisit leikannut ja värjännyt hiukses!"
"Kumpi teistä on vanhempi? Entä kauniimpi?"
"Milloin minä saan lapsenlapsenlapsia tytöt..?"
"No luulisi teidän nättien tyttöjen perässä juoksevan miehiä vaikka millä mitalla!"
"Ja huomiseksi vielä lisäksi tämä tehtävä!"
"Akku vähissä."
"Kahvikone epäkunnossa! Huolto tilattu."
"Ihan ok, tulkaa uudestaan."
"Uudestaan."
"Vatsalihaksia!"
"Se sinun koirasi haukkui tänään koko päivän!"
"Tiesitkös, on sillä siun hevosellas aikamoisen napakka tuo sen potku... Onneksi ei ihan minuun osunut."
"Älkääs nyt vielä näyttäkö väsyneiltä, me vasta aloitettiin!"
"Oho, oliko Alana noi teiän rehusäkit mitkä kaatu ja levis ihan kokonaan?"
"Talossamme tehdään huoltotöitä: vesi on katkaistu aikavälillä 9:00-14:30"
"Annappas kun me riitelemme äänekkäästi kello 2:30 yöllä, jotta kaikki naapurit heräävät!"
"Haha näytit niin tyhmältä kun liukastuit!"
"Sulta puuttuu tästä viisi senttiä."
"Se tartteis varmaan hieronnan."
"Sen satula näyttää vähän epäsopivalta."
"Tulisitkos hakemaan hevoses tarhasta, se ei anna kiinni."

Vittu.

[Alana]

Yllättävä enkeli

perjantai 18.11.2016

Noin. Se oli sitten siinä. Minä ostin itselleni hevosen. Kun Jase keskiviikkoiltana näytti minulle ja Emmalle myynti-ilmoituksen aivan ihanasta ruunasta, olin heti käynyt Aleksin puheilla, ja kertonut, että "olisin ehkä saattanut possibly löytää hevosen, tai no Jase löysi mutta siis umm anyways, soo, olisko mahdollista että se voisi muuttaa tänne you know ehkä?" Ja vastauksen saatuani olin samantien soittanut ilmoituksessa näkyvään numeroon. Belgiahan oli pari tuntia Suomen aikaa jäljessä, kyllä ne varmaan vielä vastaisi.

Se yksi puhelu oli parin päivän aikana vaihtunut monen moneksi sähköpostiksi, milloin äidille ja isälle, milloin hevosen myyjälle Mathikselle ja milloin Aleksille. Olin katsonut ainakin kymmenen eri videota O' Dearista, ja kaivellut sen laukka-aikojenkin videoita. Se oli ollut risuesteillä. Ja joistain kenttäkisoistakin oli video youtubessa, joten olin viettänyt aikaa aika lailla nenä kiinni ruudussa. Olin jo tekemässä tarjousta ensimmäisen videon nähtyäni.

Sen sijaan olin soittanut Emmalle, ja selittänyt ideani, jonka olin saanut. Se säästäisi omaa lompakkoani, eikä Emmallakaan olisi varmaan vastaväitteitä. Linkitin ystävälleni yhden videon, jossa esiteltiin ruunan ratsastettavuutta kentällä. Emma oli yhtä myyty kuin minäkin, ja asia oli oikeastaan sillä selvä.
"Se näyttää vähän tollaselta hassulta."
"Oh shit, niin näyttääki. Mä olin sanomassa Goofy, tai siis se umm mikä se onkaa suomeks--"
"Hessu Hopo, sen nimeks ei muuten todellakaan tuu hessu tai hopo", Emma oli ilmoittanut samantien.
"Joo, ei, mut siis se vähä näyttää siltä, you know? Vähä sellane fiilis", olin selittänyt virnistäen.

Meidän O' Dearimme oli parhaillaan Virossa, ja syyksi omistaja oli selittänyt jotain koeajasta ja epäsopivuudesta uudelle ostajalle. Olin kysymässä koeratsastuksesta, mutta minulle ilmoitettiinkin, että Suomeen oltiin tuomassa nyt maanantaina yhtä toistakin hevosta samasta paikasta, joten valkoisen ruunan voisi tuoda samantien. Eipä siis kuin vaan Aleksille taas soittoa ja hieman muutakin järkkäilyä. Johannes joutui taas selittämään matikanopelle, miksi olin (taas vaihteeksi) poissa tunnilta.

Nyt perjantai-iltana treenien jälkeen pystyin huokaisemaan helpotuksesta, kaikki olisi järjestyksessä. Soitin siis Emmalle taas, ja jäimmekin hihkumaan yhdessä varmaan vartiksi. Se tulisi jo ihan pian! Äkisti! Mutta ei se haittaisi! Sitten se olisi jo täällä! Meidän hevosemme! Suloinen hevosemme! Ihanaa!

Mutkia vain meinasi tulla matkaan lauantaiaamuna, kun sain puhelun, että meidän pitäisi hakea ruunamme muutaman tunnin ajomatkan päästä maanantaina. Minulla ja Emmalla oli koulua, enkä voinut olla poissa aamun treeneistäkään. Mutta onneksi pulmaamme löytyi ratkaisu aika kivuttomasti. Jason Astor, pelastava, hevosia löytävä, enkelimme.

[Pujo]

Ananas


Sini raahasi minut baariin illalla. Kyseessä oli Pronssijoen hippihipsterimesta Ananas, jonne oli tänään menossa myös Sinin muita tuttavia. En ollut aikoihin käynyt baarissa (ainakaan vuoteen), eikä minua kamalasti innostanut mennäkään melun ja humalaisten ihmisten takia, mutta päätin lopulta kuitenkin suostua. Sovimme Sinin kanssa että voisin lähteä sieltä milloin tahansa, eikä hänen ole pakko lähteä samaan aikaan sillä minua ei haitannut kävellä yksin kotiin.
Aloin valmistautumaan ja yritin etsiä jotakin päällepantavaa. Mitä baariin yleensä pistetään päälle? Ei ainakaan hevosilta haisevia vaatteita. Kävin suihkussa ja etsin kaapista puhtaita rättejä. Löysin mustat vakosamettihousut, joita en ollut käyttänyt pitkään aikaan. Vedin ne jalkaan ja päätin vetää jalkaan myös metsänvihreät, pitkävartiset villasukat. Tyylikästä! Sitten etsin vielä yläosaa. Löysin tummansinisen poolovillapaidan, joka oli sopivan kevyt. Nappasin keittiöstä kourallisen cashewpähkinöitä ja mutustin niitä samalla, kun viestittelin Sinin kanssa.

[19:03 Pujo] Alan olla valmis
[19:03 Sini] Juu, mie kans!
[19:04 Sini] Saadaan muute ilmane kyyti sinne baariin, Oona sano ajelevansa ja voi hakee siutki sieltä. Tullaan siihe sen jälkee ku meikä on napattu tästä
[19:04 Pujo] Jeeees
[19:05 Pujo] Sano sit ku meen toho ulos oottaa
[19:06 Sini] Joo

-

Ja sitten tuli lähdön aika. Vedin kengät, takin, pipon ja lapaset ylleni ja tallustin pihalle, johon vihreä Corolla kurvasi. Hyppäsin takapenkille ja tervehdin autossa olevaa porukkaa. Oona, kuski, oli 20-vuotias merkonomiopiskelija, pelkääjän paikalla oli Noomi, jota olin välillä tavannut Sinin luona kyläillessäni (he olivat ystäviä ja asuivat samassa kerrostalossa). Takapenkillä istuivat minä, Sini ja Oliver, joka oli muistaakseni 21-vuotias graafikko-opiskelija. Tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi muiden jutellessa, mutta kului se aika kuunnellessakin.

Auto kurvasi baarin läheiselle parkkipaikalle. Nousimme ulos autosta ja liikuimme baariin. Ovella portsari kysyi porukastamme ainoastaan minun henkkarini, ja vitsailin sisälle päästyäni vauvanaamastani. Baari oli aika kivannäköinen sisältä. Keltaiset sohvat ja baaritiskin luona olevat puupölkyt olivat kivoja yksityiskohtia, ja suuri ananaksenmuotoinen viinahylly pyöreän baaritiskin sisäpuolella oli aika mahtava. Pakko siis myöntää, että olin kyllä vaikuttunut baarin hienosta suunnittelusta. Ananas-baari ei ollut tosiaan mikään kliseinen Hawaii-tropiikkimesta, kuten olin aluksi pelännyt – siellä ei ollut mitään kaislakatoksia eikä kukkaleitä. Kuvitella, että Pronssijoella oli tällainen paikka! Kun olin ihmetellyt tarpeeksi ja olimme valinneet suuren pyöreän pöydän porukallemme, siirryimme Sinin kanssa baaritiskille. Baarin spesiaali-bravuuri oli piña colada. Baarimikko suositteli sitä kovasti, ja päätimme Sinin kanssa ottaa sellaiset. Tarjouksena olikin kaksi -20% alennuksella, ja minä päätin tarjota.

Tulimme pöytään, johon oli saapunut pari muutakin. Tunsin heidät vain nimeltä, toinen oli Herman ja toista kutsuttiin Daniksi. Istuimme alas ja liityimme keskusteluun. Tai lähinnä muut keskustelivat, minä kuuntelin ja naureskelin väliin ja hörppäilin makeaa juomaani. Olin hidas, ja muut kävivät tiskillä jo toista kertaa. Tutkailin juomalasissa mukana tullutta hopeankiiltävää muovitupsua, kunnes kuulin lauseen, ”Et taida olla mikään vakiobaarilainen”. Hetken ajattelin, että se oli joku hirvittävä iskuyritys, mutta se olikin Dani vesilasi kädessä, joka vaikutti vähän ujolta kömpelön keskustelunavauksen myötä. Hymyilin myötätuntoisesti ja vastasin, ”En, mutta ihan mukavaa täällä on ainakin tähän mennessä ollu”. Siirryin hieman sivuun viestittääkseni että hän voisi tulla viereeni istumaan. Muut alkoivat palata tiskiltä myös pöytään. Puheensorina valtasi pöydän, ja minä juttelin Danin kanssa. Tutustuimme toisiimme, kerroimme mitä teimme ja sen sellaista. Dani olikin ihan mahtava tyyppi – hän kertoi opiskelevansa musiikkia ja osasi soittaa pianoa, viulua ja kitaraa. Vitsailimme bändin perustamisesta, ja sovimme että voisimme joku päivä soittaa yhdessä jotain. Aika kului ja meillä oli tosi hauskaa. Välillä keskustelimme muunkin porukan kanssa. Nauru kaikui.

-

Kello oli jo yksitoista, ja baarin metelitaso nousi pikkuhiljaa. Sini tarjosi minulle toffeeliköörishotin, jonka jälkeen hihittelin hetken aikaa ”Ei enää”. Alkoholi vaikutti minuun herkästi koska en oikeastaan ikinä juonut missään, mutta onneksi shotti haihtui myös nopeasti. Päätin seuraavaksi kieltäytyä kohteliaasti Noomin tarjoamasta piña coladan puolikkaasta, sillä en halunnut olla humalassa.

Pelasimme baaripöydässä korttia, ristiseiskaa. Pelin loputtua minusta alkoi tuntua siltä, että haluaisin lähteä pian kotiin. Sini ja muut eivät kuitenkaan näyttäneet merkkejä kotiin lähtemisestä, ja sanoin Sinille, että lähtisin kohta. Hän kysyi, oliko minulla ollut hauskaa, ja vastasin myöntävästi. Sini näytti iloiselta, ja minäkin olin iloinen. Ilta oli kyllä sujunut erittäin mukavasti, ja olin saanut uuden ystävän. Uudesta ystävästä puheen ollen, Dani näytti tuntevan olonsa hieman epämukavaksi. Hän tuli luokseni ja valitti, että hänkin haluaisi lähteä, mutta Oona-kuski ei ollut vielä lähdössä. Sitten sain idean.
Kysyin häneltä varovasti, haluaisiko hän lähteä kanssani ja yöpyä luonani. Hän näytti ilahtuvan. Niinpä me sitten lähdimme pian kahdestaan kävelemään pimeässä, loskaisessa yössä hyvästeltyämme muut. Juttelimme matkalla kaikenlaisista aiheista maan ja avaruuden välistä, eivätkä hetken hiljaisuudetkaan olleet lainkaan epämukavia.

[rena]

Joooohan Nylund

-Nii siis mikä oli, kysyn Äidiltä ja katson häntä yllättyneenä.
-Johan Nylund, ei me heti haluttu teille kertoo ku se oli niin alkutekiöissä, Äiti sepittää.
-Siis joku ruotsalaine? sanon ja pyöräytän silmiäni.
-Suomenruotsalainen, Äiti korjaa.
-Siis ei herran jumala, tokaisen ja jatkan:
-Vähiten mä nyt mitään isäpuolee kaipaan.
-Anna edes Johanille mahdollisuus, Äiti aneli minulta.
-Vain mahdollisuus, mä en lupaa mitään, sanon ja huokaisen.
-Kiitos Rena, Äiti sanoo ja tulee rutistamaan minua.

Näin sain selville että, mulla on nyt joku suomenruotsalainen isäpuoli. Mihin tää maailma on nyt menossa, pian huomasin itseni soittamassa Jesselle Skype-puhelua huoneessani. Pian Jesse vastasi tähän puheluun ja hänen hymyilevä naama ilmestyi tietokoneeni näytölle.
-Moikka, Jesse sanoo hymyillen.
-Siis sä et ikinä arvaa, tokaisen ja naurahdan itsekseni.
-En varmaan arvaakkaan, kerro ihmeessä jotta säästyn arvaamisen vaivalta, Jesse sanoo.
-Siis äiti on hankkinu jonku suomenruotsalaisen lakimiehen miesystäväkseen, kerron korostaen sanaa suomenruotsalainen.
-Nii minkä oli hankkinu? Jesse kysyy ja kohottaa kulmiaan.
-Poikaystävän, siis argh, puhisen.
-Mikä sen nimi on? Jesse kysyi.
-Johan Nylund, jos oikein muistan, kerron.
-Ai Joooooohan? Jesse sanoo ja vinkkaa silmää.
-Juu, juuri se. Vastaan ja hymyilen.
-Valitettavasti mun pitää mennä, mun futistreenit alkaa koht, Jesse kertoo minulle.
-Aaa, okei, sanon ja hymyilen hieman.
-Nähdään maanantaina, Jesse sanoo ja virnistää.
-Nähään, vastaan ennekuin puhelumme sammuu.
Kaadun sängylleni selälleni ja katson kattoa. Vai suomenruotsalainen Joooohan.

[Daw]

Hilda

Istuin toista kertaa tällä viikolla Hildan keittiön ruokapöydässä syömässä hänen itse alusta asti valmistamiaan herkullisia lihapullia ja perunamuusia puolukkahillon kera. Koirani Belle loikoili olohuoneen sohvalla aivan Hildan maltankoiranartun Keijun vieressä.
”Onpa herkullisia lihapullia”, kehuin ruokaa Hildalle.
”Hyvä, että maistuu. Otappa vielä vähän lisää” Hilda sanoi vienosti hymyillen.
”No jos mä vähän vielä”, sanoin ja otin vielä hieman lisää ruokaa. Ruokailun jälkeen tarjouduin laittamaan astiat astianpesukoneeseen ja siistimään muutenkin keittiön. Hilda yritti vastustella, mutta myöntyi lopulta ja lähti etsimään Skipbo-kortteja. Iltamme tulisi mitä luultavammin sujumaan niin kuin aikaisemminkin. Ensin söisimme yhdessä päivällistä, sen jälkeen pelaisimme yhdessä jotain peliä, useimmiten Skipboa tai Unoa. Puoli yhdeksältä avaisimme television ja katsoisimme ykkösen uutiset. Sen jälkeen ottaisin molemmat koirat ja käyttäisin ne ulkona, palauttaisin Keijun takaisin kotiinsa ja me menisimme Bellen kanssa omaamme.

Olin tutustunut seinänaapuriini, 75-vuotiaaseen Hildaan melko pian muutettuani elokuussa Pronssijoelle. Aluksi olimme tervehtineet toisiamme törmätessämme toisiimme rappukäytävässä tai ulkona koiran ulkoilutuksen parissa. Pian tervehtiminen oli muuttunut kuulumisten vaihtoon ja kerrostalomme hissin ollessa rikki syyskuussa olin kantanut Hildan ruokaostoksia rappusia pitkin ylös kolmanteen kerrokseen, missä asuntomme sijaitsivat. Tämän jälkeen Hilda oli kutsunut minut kahville luokseen, kiitokseksi avusta, niin kuin hän asian ilmaisi. Sen jälkeen olin viettänyt aikaani viikoittain Hildan luona hänelle seuraa pitäen. Enkä voinut itsekään olla myöntämättä että olihan minustakin mukavaa saada seuraa pimeinä syysiltoina. Hilda oli myös ahkera kertomaan pitkiä tarinoita nuoruudestaan ja siitä kuinka maailma oli täysin erilainen paikka vielä muutama vuosikymmen aikaisemmin, aikana jolloin minua itseäni ei vielä edes ollut olemassa.

Olimme kummatkin alkaneet auttaa toisiamme arjen pienissä ongelmissa. Itse autoin Hildaa ruokaostoksilla käymisessä ja otin myös usein Keijun mukaani kun lähdin Bellen kanssa ulos lenkille. Olin myös auttanut häntä kotitöissä ja muun muassa vaihtanut uuden lampun palaneen tilalle olohuoneen kattoon. Hilda taas oli tarjonnut minulle herkullisia päivällisiä iltoina jolloin olisin muuten luultavasti sortunut hakemaan mukaani aterian Mäkkäristä. Lisäksi Belle ei enää joutunut olemaan niin paljoa aivan yksikseen kotona, sain viedä narttuni hoitoon Hildan luokse aina kun sitä tarvitsin. Kaikkein parasta ystävyydessämme oli kuitenkin toistemme seura. Viihdyimme todella toistemme seurassa ja Hildan kanssa pystyi keskustelemaan aivan kaikesta. Sitä paitsi omat isovanhempani olivat kuolleet jo vuosia sitten ja Hildastakin näkyi päällepäin yksinäisyyden merkkejä vaikkei hän itse ikinä yksinäisyydestään kertonutkaan.

Olin saanut keittiön puhdistettua ja Hilda odotti minua jo pöydän ääressä Skipbo-korttien kanssa.
”Okei, montako korttia otetaan?” kysyn Hildalta ja niin aloitamme pelin koiriemme leikkiessä toistensa kanssa jalkojemme ympärillä.

[Alana]

Radikaali

22/11/2016

Johannes ei ollut vastannut varttiin, vaikka olikin nähnyt viestini. Virnistelin itsekseni pyyhe päässä ja Alinan pestessä käsiään pois väristä. Vasta kun olimme saanut kaiken siivottua, hiuksetkin olivat jo kuivuneet, ja olin jo puolimatkassa tallille, käymässä kiivasta viestittelyä Emman kanssa, ystäväni suvaitsi vastata. 
SIIS TEIT MITÄ?!?!?!?!
Siihen minä vastasin valokuvalla. Johannes sen sijaan ei taaskaan vastannut.

[Eevi-Sofia]

Fysioterapeutti, jolla on käsi paketissa, on vähän niin kuin hyödytön fysioterapeutti. No, mä olin joka tapauksessa vielä työtön, joten ihan se ja sama. Mutta yhtä kaikki mun elämäni sisällöt olivat kutistuneet aika olemattomiin, kun olin rysähtänyt alas tangolta. En ollut juurikaan käynyt tallilla, sillä Aura oli touhukkaasti ilmoittanut hoitavansa Susia kuin omaansa, ja tietenkin myös muut harrastukseni olivat jäissä. Olisinpa harrastanut jotakin yhdellä kädellä tehtävää, mutta seinäkiipeilemään en uskaltanut, joogasta ei tullut mitään ja tankoakrobatiaan olin aivan liian jyrän alle jäänyt. Lihaskolotuksia oli yhä kaikkialla, vaikka olinkin jo voiton puolella.

Tylsistyin venyttelyyn ja Kertun kanssa löntystelemiseen hyvin nopeasti. Selasin työpaikkailmoituksia ja ajattelin, että varmaankin pitäisi vain muuttaa johonkin isoon kaupunkiin. En kuitenkaan ollut valmis tekemään niin.

Eksyin kummallisille vesille siinä surffaillessani. Löysin mahtavan vuokrakiinteistön, joka oli kuin luotu alani yritystä varten. Yritys? Ha ha, haaa-a. No niin, jalat takaisin maanpinnalle.

Vaan oliko se nyt niin kummallinen aivoitus? Olihan minulla toiminimi hierontoja varten jo niiltä ajoilta, kun olin ollut palvelutalo Pronssin fysioterapeutti ja tehnyt sivutoimisena hierontoja muun työn ohessa. Kirjanpito oli minulle tuttua ja tunsin lukuisia alan ihmisiä, jotka työllistivät itse itsensä. Monesta opiskelukaveristanikin oli tullut yrittäjiä. Heistä läheisimpiin otin yhteyttäkin, kun olin tovin prosessoinut asiaa ujosti mielessäni.

Oli käsi paketissa tai ei - hyödytön minä en suostunut olemaan. Minä ryhdyin toden teolla tekemään suunnitelmia oman tulevaisuuteni varalle. Loin ja hioin yritystoimintasuunnitelmaa, neuvottelin kiinteistönvälittäjän kanssa ja kävin katsomassa muutamia toimitiloja. Mikään ei kuitenkaan iskenyt minuun niin kovasti kuin se yksi tietty toimitila lähellä Pronssijoen ydintä. Jos minä siihen tarttuisin, minusta tulisi yrittäjä ja viimeistään silloin minä todella hyväksyisin sen, että Pronssijoella oli minun kotini.

Ja ajatus tuntui hyvältä. Sittenkin, vaikka tiukkojen laskelmien jäljiltä uumoilin, että joutuisin luopumaan taas silloisesta vuokra-asunnostani, jos haluaisin minimoida taloudellisen stressin. Se oli varmaa, että hevosesta en luopuisi - Susin tallipaikka- ja muut maksut eivät olleet niitä kuluja, joita minä olisin valmis leikkaamaan, tulisi yritys tai ei.

Minähän asuisin vaikka vanhempieni vintillä, jos se takaisi minulle mahdollisuuden ottaa tulevaisuuteni ohjat omiin käsiini, huomasin ajattelevani. Mitä enemmän minä asioita pohdiskelin, sitä selkeämmin ymmärsin, kuinka kovasti todella halusin olla se taho, joka päätti minun elämästäni. Aivan liian kauan olin seilannut tuuliajolla milloin kontrolloivan miehen ja milloin epävakaan työnantajan ohjailtavissa. Aivan liian kauan olin arkaillut tarttua toimeen.

Nyt oli aika. Oli aika olla se muutos, mitä elämäni tarvitsi ja lakata voivottelemasta epäsuotuisaa kohtaloa.

Oli asioita, joihin en voinut vaikuttaa, ja niitä asioita, joille saatoin tehdä jotakin. Työelämä kuului loppujen lopuksi selkeämmin jälkimmäiseen sarakkeeseen. Ja, minä ajattelin päättäväisenä, kun laittaisin elämäni järjestykseen askel askeleelta, ehkäpä nekin seikat, joihin en kyennyt suoraan vaikuttamaan, vähitellen asettuisivat paikalleen. Niin minun oli nyt uskottava, totesin, ja pistin tuulemaan. Tuumasta toimeen ja kohti onnea ja tasapainoa.

[Alana]

Vastaamattomia viestejä
26.-27.11.2016

From: jokeripokeri🕵🏻✨
Saturday 26.11.2016, 18:17
Tuun sit hakee sut huomenna siit teiä parkkipaikalt 8:20 ku ajan siit ohi

To: jokeripokeri🕵🏻✨
Saturday 26.11.2015, 18:20
Joo, ok, nähään sillon! Thanks for the ride, btw en olis jaksanu kävellä treeneihi 😂

To: Jason Astor
Saturday 26.11.2016, 18:46
Oon nyt täs sun autol, you coming? Jos halusit tea ni the offer's not going to stay forever

From: Jason Astor
Saturday 26.11.2016, 18:47
Sweet relief sulla kesti kauan! Pistän vaa satulan pois

From: Emma💎
Saturday 26.11.2016, 19:36
Hei näitkö et Jase ois lähteny tallilta? Se vaan katos ja sen kypärä jäi tallituvan pöydälle.

From: Emma💎
Saturday 26.11.2016, 19:40
Se lähti kai suunnillee samaan aikaan kun sä?

From: Emma💎
Saturday 26.11.2016, 19:41
Tiiätkö sä jotain tästä? Se lähti kai jotain varttii vaille 7?

From: Emma💎
Saturday 26.11.2016, 19:47
Älä sit vastaa 😒

----

From: jokeripokeri🕵🏻✨
Sunday 27.11.2016, 8:17
Mul meneeki hetki pidempää oon jotai puolelt siin

From: jokeripokeri 🕵🏻✨
Sunday 27.11.2016, 8:29
No et sä ookkaa täs viel ja tos sun paikalla on joku kallis auto

From: jokeripokeri🕵🏻✨
Sunday 27.11.2016, 8:31
Ootko tulossa??

From: jokeripokeri🕵🏻✨
Sunday 27.11.2016, 8:34
Oliko myöhänen ilta 🌚🌚

From: jokeripokeri🕵🏻✨
Sunday 27.11.2016, 8:34
ALANAAAAAAA 🌚🌚🌚🌚🌚🌚🌚

From: jokeripokeri🕵🏻✨
Sunday 27.11.2016, 8:35
I'll leave you to it 🌚🌚🌚 meen jo treeneihi mut älä luulekaa et en kertois sun oikeeta syytä mikset tuu

From: jokeripokeri🕵🏻✨
Sunday 27.11.2016, 9:13
Ens kerralla pistä herätys noi ei ollu hirveen tyytyväisii et olit poissa. Mut niinku puolet haluu sit kuulla et varaudu 😎

To: Emma💎
Sunday 27.11.2016, 10:14
Sori! Joo Jase vei mut kotiin ja mun kännykästä loppu akku 😅😅

To: jokeripokeri🕵🏻✨
Sunday 27.11.2016, 10:15
Uh rude!!!1!1!1!1!! Sillon ku sä missasit treenit ku jäit sen jonkun olivian kaa ni valehtelin sun puolesta!!!1!!1!1!1' 😒😒😒😒😒

From: jokeripokeri🕵🏻✨
Sunday 27.11.2016, 11:50
Eli et kiistä sitä 🌚🌚

To: jokeripokeri🕵🏻✨
Sunday 27.11.2016, 11:51

[Alana]

Pakokeino

2.12.2016

Juoksumatto hurisi tasaiseen tahtiin. Minulla oli kuulokkeet yhä korvissa, vaikka musiikki oli pysähtynyt jo aikoja sitten. Napsautin maton nopeammalle. Minä juoksin.

Minä juoksin pakoon. Juoksin pakoon elämää. Juoksin pakoon itseäni. Juoksin pakoon ajatuksiltani. Mutta vaikka kuinka juoksin, juoksumatto ei irronnut pulteistaan ja kadonnut maan pinnalta. Sen vuoksi säädin sitä vielä kovemmalle. Jos se kohta lähtisi ja veisi minut mukanaan.

Askel. En ollut tarpeeksi hyvä. Askel. Olin epäonnistunut. Huono. Arvoton. Häpeäksi. Askel. Juoksin kovempaa. Sekään ei riittänyt. Kovempaa. Kovempaa, nopeammin, paremmin.

Päässä huimasi, happi loppui. Hyvä. Mahdollisimman kauas kaikesta. Vaikka se juoksumatto pitikin itsepintaisesti kiinni pulteistaan ja pysyi paikallaan. Vielä vähän kovempaa.

Jos voisin juosta itseni pois.

***

"Hei", ääni toisti, nyt hieman kovempaa. Säpsähdin. Askel sekosi. Meinasin kaatua juoksumaton vielä pyöriessä hurjaa tahtiaan. Vasta kun tuo oli varma, etten kaatuisi, ääni puhui taas.
"Kai sä tiiät, ettei ne maksa sulle yliaikaa?" poika kysyi virne naamallaan, ja katselin ympärilleni hämmentyneenä. Kappas, oli täällä vielä äsken porukkaa. Poika näytti huomaavan pöllämystyneen ilmeeni.
"Tää menis nyt kiinni. Muut lähti jo kymmenen minsaa sit."
Ei kai tämä nyt vielä, kyllä se aina normaalisti oli yhdeksään saakka..?
"Sä oot ollu siinä tunnin. Mä en halunnu eka tulla keskeyttää sua ku sulla näytti olevan flow päällä", poika, joka oli varmasti joku meidän koulun ykkönen, totesi ja vilkaisi juoksumaton ruutua, "mut nyt mun pitäis lähtee kohta himaan ja näin..."
Seurasin pojan esimerkkiä ja vilkaisin itsekin vielä päällä olevan juoksumaton ruutua. Oho. Olin juossut hieman päälle tunnin, ja melkoista haipakkaa.
"Oh. Right. Sori, uh, sh-" sihahdin reiden alkaessa krampata.
"Mä alan jo siivoileen täällä, viis minsaa?" poika ehdotti ja vilkaisi edelleen nopeaan tahtiin rullaavaa laitetta.
"Joo, thanks, ja sori.."

Hiljensin juoksumaton vauhtia reilusti, ja lähdin hölkkäämään. Nyt jokainen askel sattui jalkoihin eikä happea ollut tarpeeksi ja päivän ruoat meinasivat tulla ylös. Silti jatkoin tasaisesti hidastuvalla vauhdilla eteenpäin, ennen kuin kävelin kylkeäni pidellen. Hetkeksi unohtunut ahdistus tuli takaisin meinatessani oksentaa.

"Voinko auttaa jotenkin?" kysyin silti paikkoja siistivältä pojalta.
"Ei sun tartte, mä oon just valmis."
"Oh, no, hyvää viikonloppua sit, ja sorry taas..."
"Hyvää viikonloppua."
Sitten pukuhuoneeseen. Ja vauhdilla.

Ehdin juuri kiskaista vessan ohuen vanerioven auki, kun ne päivällä syömäni viisi ja puoli digestive-keksiä ja kaksi miniluumutomaattia löysivät itse tiensä pönttöön. Ajatukset tulivat taas. En ollut tarpeeksi hyvä. Olin epäonnistunut. Huono. Arvoton. Häpeäksi.

Löysin itseni Pronssijoen urheilukeskuksen ulkopuolelta, edelleen treenikamat päällä. Olin lähtenyt vain mahdollisimman nopeasti, jotta se poika pääsisi kotiin. Tästä olisi nelisen kilometriä kotiin, helppo matka. Ihan sama vaikka vähän jäätyisinkin. Ansaitsin sen.

En ollut tarpeeksi hyvä. Varsinkaan jääkiekossa. Torjuntaprosenttini oli vain 91.132%, mikä ei ollut lähelläkään tavoitteitani. Sarjan parhaalla oli 94 piste jotain, ja minä olin vain keskikastissa. Enkä edes sillä paremmalla puolella, vaan sijalla 12/21. Jos laskettiin vähintään kauden 1/3 otteluista pelanneita maalivahteja. Se ei ollut tarpeeksi hyvä. Ei minulle, ei joukkueelle, ei kenellekään.

Olin epäonnistunut. Kisasin vain jotain pikkukilpailuita Faen kanssa, Lassen kanssa en ollut ehtinyt päästä mihinkään. Faenkin kanssa olimme menestyneet parhaiten rataesteillä, mutta kentässä oli sitten mennyt huonommin. Minun piti voittaa. Kaikki odottivat, että voittaisin. Minä tiesin, että minun piti voittaa. Oli pakko. Minulla oli hyvät hevosetkin ja vahva koulutus, isän tuki ja hevosmaailman arvostus. Ja silti en pärjännyt ja olin vain jollain pikkutallilla keskellä metsää jossain Suomessa. Ja kävin jossain ratsastuskoulumestaruuksissa häviämässä tuntilaisille. Kaikki Hallavan samassa luokassa ratsastavat olivat voittaneet minut. Ja vieläpä esteillä. Inka, Valma, Katri, Salli. Olin hypännyt metriä kauemmin kuin he kaikki olivat ratsastaneet yhteensä. Ja hävisin. Hävisin ja pudotin kuusi puomia ja sotkin radan ja pilasin Aleksin hevosen. Koulussakin olin ollut vain jossain keskellä. Epäonnistunut.

Huono. Elämäni mureni käsiini kuin Digestive-keksi. Kaikki oli sotkussa ja laiminlöin kaikkea yrityksessäni hallita kaikkea. Onneksi oli yöt, joiden aikana sain paljon rästiin jääneitä koulutöitä tehtyä. Päivät menivät hallilla tai tallilla.

Arvoton. En ollut hyödyllinen kenellekään. Olin vain tiellä. En edes, kynnysmatto. Kuulemma kaunis, mutta silti kynnysmatto. Kaikki suorastaan pyyhkivät kengänpohjistaan kaiken kuran päälleni. Luulin olleeni arvokas ja tärkeä Tuomakselle, mutta en ollutkaan. Ja Jase, noh, miksi olisin hänellekään mitään? Se oli vain se kerta, ja minun pitäisi uskoa se. Ei antaa mielen tehdä tepposia. Keskittyä olennaiseen.

Häpeäksi. Olin häpeäksi isälle. Olin häpeäksi äidille. Ja siskolle ja veljelle. En pärjännyt missään. Jos olisin jäänyt Irlantiin olisin jo Faen ja muiden hevosten kanssa jo pitkällä, kenties kuuluisakin muualla kuin Pronssijoen lehden tulitikkuaskin kokoisella jääkiekkopalstalla. Olisin menestynyt. En olisi epäonnistuja. En olisi häpeäksi vanhemmilleni ja sisaruksilleni. Kaikille heille, joiden sukunimi Gwyln kantoi mukanaan onnea ja menestystä.

Kotiavain ei meinannut mahtua lukkoon. Sisään päästyäni riisuin kylmät ja ohuet vaatteet. Käänsin suihkun kuumimmalle. Astuin sisään. Kylmää ihoa kihelmöi ja poltti kuuma vesi. Jos en voisi juosta itseäni pois, voisin ehkä sulattaa itseni pois.

Jos se olisi parempi pakokeino. 

[Pujo]

Pää pilvissä

Viimeaikoina elämä oli hymyillyt minulle toden teolla. Ja minä olin hymyillyt elämälle takaisin.

Ensinnäkin, olin sijoittunut Darlin kanssa kolmanneksi Vaahterapolussa olleissa RKM-harjoituskisoissa. Koko juttu oli minulle täysin uusi ja hyvin jännittävä, mutta olin silti onnistunut. Darli oli saanut minulta kisan jälkeen ylimääräistä rakkautta ja hoivaa niin paljon, että se varmaan alkoi luulla olevansa kuninkaallinen. Mutta ansaitsihan se kehut ja rapsutukset, sillä se oli ollut niin hyvä ratsu! Ja karsinan puunaukset, varusteiden puhtaaksi jynssäämiset... Hyvä poni.

Ja eilen oli ollut itsenäisyyspäiväjuhlat maneesissa. Olin pyytänyt Sinin illan partnerikseni, osittain siksi että hän oli puhunut haluavansa joskus istahtaa hevosen selkään - sekä myös siksi että hän sattui olemaan erittäin hyvä ystäväni. Olin suunnitellut tarjota hänelle talutusratsastusta Darlin kanssa, ja hän ilahtui siitä suunnattomasti. Se päivä oli hymyä täynnä.
Ja se poskisuukko. Minua hieman hävetti, sillä ajattelin olleeni nolo. Kotiin mentyäni olin vakuutellut itselleni että kyseessä oli vain yksinkertainen juttu. Mutta kuten tavallista, spekulaatiot sekä ajatukset olivat jälleen huipussaan, enkä tiennyt taaskaan mitä halusin. Tällä kertaa spekulaatiot eivät aiheuttaneet suurta ahdistusta, mutta minun pitäisi kuitenkin ottaa selvää itsestäni. Kyllä, halusin suukon. Olisiko minulle kelvannut kenen tahansa suukko? ...Ei. Miksi halusin suukon? Koska tuntui siltä. Miksi tuntui siltä? Ehkä illan pukeutuminen ja tunnelma oli sekoittanut pääni ja lähettänyt aivoihini signaaleja, jotka saivat minut ajattelemaan että pitäisi käyttäytyä kuin pari. Hah, mikä typerä selitys. Olinko minä ihastunut? Äh, ei tässä sellaisesta ollut kyse. Pidin Sinistä, hän piti minusta. Oliko siinä jotakin väärää? Ei.

Olimme jutelleet tapahtuneen jälkeen Sinin kanssa ihan tavalliseen tapaan. Toki olimme puhuneet myös tapahtuneesta, mutta hieman vitsikkääseen sävyyn. Olin myös sanonut, että yllättävien pusujen kielto oli vieläkin voimassa.
"Ehkä menen tänään Sinin luo ja koetan ottaa selvää", ajattelin.

Ja Sinin luo minä menin.
Makasin hänen sängyllään puoliväsyneenä. Sini hyppäsi myös sänkyyn ja lösähti retkottamaan viereeni.
"Sini"
"Mm?"
"Mitä sä sanoisit. Että miksi mä yhtäkkiä halusin sulta suukon"
*Sinin naurahdus*
"Hmm, no, miksi se syy pitäisi tietää. Kunhan vaan halusit"
"Niin, mutta sehän on ristiriidassa mun aikaisemman linjauksen kanssa"
"Voi Pujoseni, sie ajattelet joskus turhan liikaa"
"Voi olla..."
"Mitä jos. Myö ollaan vaan niiku. Kaksi ihmistä jotka muuttuu ja elää. Ilman sen kummempia statuksia tai kategorioita"
"Kuulostaa hyvältä"
"Ja siulla on aikaa. Ei kaikkien asioiden tarvii olla selviöitä"

Hymyilin.

[rena]

Huolestuttavaa kasvua

Minulle sanottiin vuosi sitten etten tulisi kasvamaan yhtä milliä enmpää, sen turvin uskalsin otta Astan hoitsuksi. Jal lisäksi, kuka tyttö kasvaa pituutta vielä lukiossa. Pelkään pahoin että se olen minä, olen huomannut että Asta tuntuu todella pieneltä. Yksi päivä kun olin ratsastamassa Eevi sanoi että näytän pitkältä Astan selässä, niin näytänkin. Koska näköjään hormonini eivät toimi normaalisti, vaan päättivät nyt alkamaan kiriä ihmisten mittoja. Olen kasvanut parisenttiä nyt puolen vuoden aikana ja lisää olisi kai tulossa. Terkkari sanoi että minulla on mahdollisuus kasvaa vielä jopa 10cm. 10cm!!! Kun aloin ratsastaa Astalla olin jo lähellä sitä pituus rajaa että olenko vielä settis ratsastaja vai enkö ole. Ja nyt olen alkanut kiriä pituutta joten voisin alle puolessa vuodessa kasvaa Astan yli. En halua kasvaa pois ponityttö mitoistani, haluan olla porkkana päinen pätkä ikuisesti, haluan olla Astan hoitaja ikuisesti.

Siinä epätoivossani etsin Sallin numeron ja soitin hänelle, pian tuttu pirteä ääni vastasi minulle linjan toisesta päästä:
-Moikka, mitäs nytten?
-Mulla on ongelma, aloitin ja sepitin ongelmani Sallin kuunnellessa hiljaa.
-Okei, toi on aika kinkkinen onglma. Hmmm, mutta voi aina olla mahollista ettet kasva enää, Salli yritti piritstää minua.
-Nii kai, mutta se on niin epätodennäköstä. Huokaisin hiljaa.
-Noh, onks Hallavassa joku muu vähä isompi heppa josta tykkäät. Esim Melli? Teillähä meni hyvin se maastoki ja kaikkee. Tai sitten Kyyhky, jos haluut suokin. Salli mainitsi.
-Nii kai, mä mietin sitä. Kiitti ja öitä. Sanoin ja toivottelimme toisillemme hyvät yöt.

Melli, onhan se mukava heppa, ja meillä sujui hyvin maastossa. Ja Kyyhky näyttää hyvin mukavalta. Mutta Asta on niin ihana, rakastan tuota pikkuponiani. Lösähdin sängylleni ja tuijotin kattoon.
-Mitäköhän mä nyt teen, mutisin itsekseni ja paneuduin ajatuksiini.

[carrie]

Räkäisessä yksiössäni paloi kuusi kynttilää kun pujotin rastoihini helmiä. Kahvi kupissani oli kylmää eikä olo tila ollut kummoinen. Kaksi viikkoa sitten Jimi oli ilmoittanut lähtevänsä jonkun Liisan kanssa italiaan asumaan. Olin toivottanut helvetin hyvää jatkoa ja polttanut laittomia aineita. Ja selkeästi jättänyt väliin "kuinka olla aikuinen" kurssit. Peilistä tuijotti demoni. Mustat silmänaluset, punaiset silmät sekä harmaaseen taittava iho eivät näyttäneet hyvältä päälläni.
Parvisängyssäni liikkui joku. Pian tunsin pistävän tuijotuksen. Vaalean ruskeat silmät tapittivat minua vaalean pörröisen hiuspilven alta. Villi virne nousi miesotuksen kasvoille.
"Mennääks kävelylle?"
Voi elämä mikä mies.

Päädyimme seikkailemaan hautausmaalle. Vuorotellen arvuuttelimme millaista elämää nämä ihmiset ovat eläneet.
"Matti Arvola on ollut varmaan ict-insinööri. Vaimo ja kaks poikaa. Ja tietty kultanen noutaja." Selitin. Samalla kyykistyin katsomaan onko Matin lyhdyssä kynttilää. Kaivoin takkini taskusta sytkärin ja sytytin lyhdyssä olevan kynttilän.
Samalla sekunnilla pörröpäinen virnuilia tarttui minuun kiinni.

Päässä humisi ja maailma pyöri. Se suuteli.

"Mitäs nyt sit tästä eteenpäin?"
"Otetaan selvää."

[Pujo]

Minun elämäni on Pronssijoella.

Elämässäni ei ollut melkein mitään mielekästä sisältöä ennen tänne tuloa - olin vain kuihtunut harmaassa kaupungissa ilman ystäviä. Nyt olen saanut monta kaveria, minulla on ihana harrastus ja mikä parasta, täydellinen elinympäristö.

Rakastan elämääni tällä hetkellä.

Ainut ongelma on kuitenkin se, että mitä aion tehdä ensi vuonna. Tämä oli välivuoteni. Minun pitäisi löytää opiskelupaikka, sillä en voinut jäädä loisimaan tätini luo ikuisuudeksi. En edes tiedä mitä haluaisin tehdä, mitä haluaisin opiskella tai minne haluaisin mennä opiskelemaan. Voisikohan minusta tulla vaikkapa eläinhoitaja, matkaopas, tarjoilija, muusikko, parturi-kampaaja tai kenties floristi? Mitähän mieltä ystäväni olisivat, mikä sopisi minulle.

Kysyin Nannalta.
"Floristi vois olla aika kiva. Etkös sä oo aika viherpeukalo sun itujes kanssa"

Kysyin Sallilta.
"Mites parturi-kampaaja? Sähän leikkaat omat hiukses"

Kysyin Renalta.
"Sä kun hoidat jo hevosta, niin mitä jos susta tulis eläinhoitaja?"

Kysyin Siniltä, kysyin Danilta. Sini sanoi, että tarjoilijana saisi kai helposti töitä. Dani sanoi jälleen, että perustetaan bändi (en tiedä kuinka tosissaan hän oli).

Marjaltakin kysyin. Hän sanoi, että voisin olla oiva matkaopas, sillä osaan suunnistaa niin hyvin.

Kaikkea kanssa. Kyselykierros ei tainnut selkeyttää ajatuksiani yhtään.

Mitä jos minusta tulisi sitten moniosaaja? Yrittäjä, joka hoitaa eläimiä, pyörittää kukkakauppaa sekä parturi-kampaamoa, tekisi kiireapulaisena tarjoilijantöitä, esiintyisi iltaisin muusikkona eri paikoissa ja kausittain järjestäisi vaellusretkiä ja kulttuurikierroksia ryhmille... Herranjestas.

[Eevi-Sofia]

16. joulukuuta 2016

Jouluksi kotiin - siinä fraasi, joka aiheutti minussa tarpeen tuhahtaa ja ryömiä muuttolaatikkoon ja kellua sillä virtaa pitkin suunnilleen Välimerelle asti. Sain kiittää siitä turhautumisen määrästä kyllä ihan vain itseäni, sillä kuka käski ruveta muuttamaan juuri joulun alla? No niinpä niin. Olin taas ajanut itseni typerään tilanteeseen ja nyt murjotin ihan omaa ansiotani.

Olin muuttanut lukemattomia kertoja. Viimeisen puolentoista vuodenkin sisään mahtui jo neljä muuttoa. Tämä oli viides. Jos monista muutoista oli jotakin hyötyä, niin ainakin tavaroita karsiutui joka muuton yhteydessä. Heitin surutta pois kaiken, mikä vähänkin tuntui siltä että voisin siitä luopua. Kierrätyskeskukset ja muut vastaavat varmaan tunsivat minut jo niin hyvin, että olisivat osanneet kivuttomasti listata parisataa pientä ja suurta faktaa minusta ja julkaista ne somessa.

Vaikka tavara väheni, muuttamisesta ei oikeastaan tullut yhtään sen helpompaa. En kai ollut järjestelmällinen käytännön ihminen, kun en kertakaikkiaan osannut suunnitella muuttojani niin, että ne olisivat olleet mukavia ja näppäriä. Vai olivatko muutot ikinä?

Olin luvannut tyhjentää vanhan asuntoni tämän viikon loppuun mennessä. Suurimmat oli jo viety eilen autolla yhdessä isän ja Laurin kanssa. Onnea oli perhe, joka oli aina valmis auttamaan yläraajavammaista muuttokuikeloa. Olin jo nukkunut yhden yön uudessa kodissani, joka oli säälittävän pieni, mutta niin halpa, että uskaltaisin ruveta yrittäjäksi. Kylpyhuoneen nimittäminen huoneeksi oli loukkaus huoneita kohtaan, niin ahdas se oli. Harmitti hieman keittiön puutekin - nyt minulla oli säälittävän pikkuinen keittokomero, johon mahtui astumaan sisään puolentoista askeleen verran ja peruuttamaan ulos. Saatoin asua sikäli kehnommin kuin edes opiskeluaikoina, mutta muuten asunto oli näppärä. Sijainti oli mainio, makuualkovi kotoisa kolonen ja olohuoneessa vessasta ja keittiöstä nipistetyt neliöt näkyivät tilavuuden tuntuna. Sitä paitsi asunnossa oli maailman ihanin leveä ikkunalauta, kaunis puistoon antava ikkuna ja pieni parveke, josta Kerttu voisi vartioida valtakuntaansa.

Vuokranantajaperhe oli maailman mukavin. He olivat alunperin ostaneet asunnon vanhimman tyttärensä oppisopimustyöpaikan läheisyydestä, sillä perhe itse asui kauempana naapurikaupungissa ja tyttären työmatka olisi käynyt hurjan pitkäksi. Tytär oli suorittanut oppisopimuskoulutuksensa loppuun, jäänyt vielä pariksi vuodeksi töihin samaan firmaan ja hakenut sitten jatkokouluttautumaan. Sille tielle tytär oli sitten jäänytkin.

"Meidän poika se haaveili, että voisi tulla tänne asumaan ja käydä täällä lukiota", Henrik kertoili.
"Juu, mutta siitä ei kyllä pojan tuntien olisi tullut yhtikäs mitään!" Leila sutkautti huvittuneena. "Mukava ja hyvä poikahan se on, mutta kyllä se tiedetään, että haihatteluksi sen elo täällä olisi mennyt. Siinä olisi lukio unohtunut äkkiä, kun olisi koko ajan käty eli kämppä tyhjänä, niin kuin nuoret sanoo."
"Ties mihin kuntoon olisi asuntokin päätynyt. Ei niin, että poika itse, mutta jos vaikka bileet karkaisi käsistä..." Henrik maalaili, ja minä mietin, kuinka suuret bileet alle 30:een neliöön oikein mahtuisi.

Solmin vuokrasopimuksen Henrikin ja Leilan kanssa. He lupasivat, että saisin heidän puolestaan vaikka maalata seinätkin, jos en pitäisi asunnon alkuperäisistä väreistä, ja minä kiittelin luottamuksesta. He totesivat, että saisihan sen kaiken maalattua sitten uudestaan peittoon, jos valitsisin aivan hirveitä värejä. Nauroin ja nyökyttelin.

Kaikki tärkein oli jo uudessa asunnossa, mutta vielä piti käydä hakemassa pikkusälää vanhasta kodista, jotta se todella olisi tyhjä eikä minun tarvitsisi enää mennä sinne. Saisin viettää viikonloppuni rauhassa uutta kotia laitellen ja fiilistellen.

Päällimmäinen fiilis siinä huojuvaa tavarapinoa kanniskellessani oli kyllä "perkele" eikä mikään "ah, ihana uusi koti". Kirosin mielessäni itseäni: MIKSI minun piti eilen sanoa veljelle ja isälle, että saisin loput asiat hoidettua itse? Kuin ihmettelyn varmemmaksi vakuudeksi tavarat levisivät sylistäni ja kassi tömähti olkapäältä lattialle. Kirosin - enkä enää mielessäni, vaan ihan ääneen. Siksi en kai kuullutkaan askelia ja säikähdin kuollakseni, kun selkäni takaa kuului ääni:
"Oho! Tarttisitko auttavaa kättä?"

Ääni suorastaan jysähti syvälle sieluun. Se oli syvä ja lämmin ja täyteläinen. Ja vaikka se oli pehmeä ja miellyttävä, siinä oli samalla jokin itsevarma säväys. Sellainen, että jos sillä äänellä käskettäisiin, sitä toteltaisiin.

Nyt ääni oli kuitenkin käskevän sijaan ystävällinen ja niin oli sen omistajan ilmekin, jahka löysin miehen kasvot. Kun käännyin katsomaan taakseni, tuijotin ensin hetken aataminomenaa. Tajusin, että joutuisin kohottamaan katsettani vieläkin ylemmäs, ja sitten varmaan punastuin. MiksimiksimiksiMIKSI minun piti törmätä TUON näköiseen MIEHEEN juuri silloin kun omaisuuteni lojui rapussa?

"Näytänkö mä siltä, että mä tarvitsen apua?" yritin vitsailla ja kai virnistelin hulluna. Yhtäkkiä oli MAHDOTONTA olla hymyilemättä.
"No kyllä tuo mun mielestäni vastaa apua tarvitsevan ihmisen määritelmää", mies tuumasi ja viittasi tavaroihini. "Muuttoako sää oot tekemässä? Ja käsi paketissa, tietenkin."
"Juu, liian helppoa muuttaa ilman lisähaasteita", hymyilin hurmaavasti ja ryhdyin keräilemään kamppeitani.
"Tervetuloa taloon", mies toivotti ja minä kihisin mielessäni onnesta. (Heini muuttaisi minun luokseni kyttäämään moista komistusta ovisilmästä. Saattaisin itsekin joskus vilkaista, ihan vain koska visuaalinen miellyttävyys toi hyvää mieltä.)
"Kiitos! Oi, ja kiitos", sanoin, kun mies nosti yhden pussukoistani lattialta ja keräsi pari irtoroinaakin.

Tuntematon herrasmies kiipesi kanssani toiseen kerrokseen, jossa uusi asuntoni sijaitsi. Ovella ryhdyin tasapainottelemaan käsissäni olevia romppeita kaivaakseni avaimen taskusta, mutta mies oli nopeasti paikalla ja nappasi lisää tavaroita pois sylistäni. Yritin pitää ilmeeni neutraalina, kun hän vahingossa tökkäsi tissiäni.
"Anteeksi kopelointi, ei ollut tarkoitus", mies sanoi niin herttaisen asiallisesti, että en osannut olla nauramatta. Hänkin hörähti. Nauratti vielä, kun avasin oven ja päästin miehen pienen kotikoloni eteiseen.
"Kerttu, meeppä pois tieltä", komensin koiraa, joka olisi ollut välittömästi tättähääräilemässä jaloissa. "Anteeksi vaan, täällä on kamala kaaos. Tai no, varmaan ymmärrätkin..."
"Juu, eipä mitään. Eiköhän tästä kiva kämppä vielä tule, kun pääset asettumaan kodiksi", mies jutusteli ja kertoi sitten: "Mää asun tossa kerrosta ylempänä. En ihan yläpuolella mutta voidaan kuitenkin sitten kesällä huudella toisillemme parvekkeelta."
"Sehän kuulostaa mukavalta", hymyilin. "Voidaan varmaan ensiksi huudella nimemme?"
"No sen mä voin huudella vaikka ihan tässä", mies lupasi ja laski tavaroita pöydän kulmalle. "Mä olen Markus."
"Eevi", esittäydyin. "Kuule, kiitos paljon avusta. Olisitko sä kahvia halunnut? Kyllä mulla on kahvinkeitin... jossain tuolla."
Viittilöin keittiön nurkassa nököttävien laatikoiden suuntaan.
"Tänään mun täytyy lähteä töihin, mutta joku toinen päivä sitten? Jos et kerkeä kaivaa omaa keitintäsi esiin niin saa mun luona pistäytyä. Luukussa lukee Pohjanheimo. Rimpauttelet vaan ovikelloa kun alkaa kahvihammasta kolotella", Markus sanoi kantapäillään keinahdellen ja ojensi sitten kätensä käteltäväksi. "Oli kiva tavata, Eevi! Mää hilpasen nyt töihin, niin en myöhästy."
"Hyvää työpä...iltaa", toivotin ja seurasin miestä eteiseen.

Kun olin sulkenut oven Markuksen perässä, jäin nojaamaan selkääni ovea vasten. Sydän tykytti aivan hulluna. Samaan aikaan kun sätin itseäni järjettömästä käytöksestä ja ihmeelliseksi hempukaksi muuttumisesta, tunsin hassua, läpättävää iloa.

Ja minä kun olin kuvitellut tietäväni, mitä totaalinen ihastuminen oli. Mitä tämä sitten oli? Mielen häiriötila? Jokin sairaus?

Ohimenevä höpsähdys, sitä se oli, sanoin itselleni.

Nyt ei muuta kuin hommiin. Jospa tämä asunto jo jouluna oikeasti olisi kutsuttavissa kodiksi.

[Alana]

Tottumiskysymys

perjantai 16.12.2016

Tähän voisi tottua, huomasin itseni ajattelevan. Jasen sohva oli mukava, ei liian kova mutta ei liian upottava, makuuhuoneesta lainattu peitto oli lämmin. Instasta vyöryi eteeni mukavia kuvia, taustalta kuului suihkun ääni. Kello näytti reilusti yli kymmentä, leffa odotti käynnistämistä.

Kaivauduin syvemmälle peittoburriton sisälle ja suljin hetkeksi silmäni. Edes tämäniltainen häviö ei kirvellyt tai pilannut tätä hetkeäni hiljaisuudessa. Ja vaikka en ollut edes pelannut, vaan pelaisin huomenna, minua väsytti älyttömästi. Jos vain aloitettaisiin se leffa. Mutta Jase oli edelleen suihkussa, johon hän oli kadonnut heti päästyämme sisälle. Hän oli ollut jollain tallilla ratsutettavaansa katsomassa, ja oli sitten koukannut vajaa puoli tuntia suuntaansa hakemaan minut. Meillä oli ollut vieraspeli, ja Jase oli välttämättä halunnut katsoa leffan juuri tänään. Ei uskonut, että voisimme aivan hyvin tehdä sen huomennakin. Minä olin käynyt suihkussa jo hallilla, ja Jaselle päästyämme minä olin vaihtanut verkkarit shortseihin ja toppiin. Sitten oli tullut kylmä ja hain peiton. Mutta nyt oli päällimmäisenä mielessä väsymys. Mutta en minä vielä nukahtaisi.

"Nukuksä?" kuului yhtäkkiä huvittuneen kuuloinen kysymys vierestäni. 
"Mmm...?? Eeen..." sain aikaiseksi mutista ja tehdä tilaa sohvalla suihkunraikkaalle brunetelle. Haukotusta en pystynyt peittämään, ja Jase näytti hetken siltä, kuin aikoisi kommentoida väsymystäni. 
"Monelta sun pitää olla huomenna?" Jase sen sijaan kysyi.
"Ai tallilla? Ei väliä, peli on vasta illalla. Mut joskus et lähen sielt neljältä at the latest. Lasse pitää ratsastaa, ja Fae kävellä sen kaa..."

Me pistimme leffan pyörimään. Se oli joku hömppäleffa, jonka olin valinnut mielummin kuin Jasen ehdottaman kauhuleffan. Minun piti saada unta, kiitos. Ja unta minä loppujen lopuksi sainkin. Alkuperäinen suunnitelma oli varmaan jotain muuta, mutta minä nukahdin puolen tunnin jälkeen tiukasti peittoon käärittynä, pää Jasen sylissä, ja tuon pyöritellessä peukalollaan laiskoja ympyröitä niskaani. Vielä ennen nukahtamistani muistin ajatelleeni, että tähän voisi tottua. Siihen perään lisäsin itselleni, etten saisi eikä kannattaisi tottua. Mutta toisaalta, tähän voisi tottua. Joo, niin voisi. Taisin olla tottunut jo. 

[Eevi-Sofia]

19. joulukuuta 2016

Markuksen parvekkeella oli nainen. Se oli kaunis ja se poltti siinä aamutupakkaansa kaikessa rauhassa, sen näköisenä kuin se kuuluisi sinne. Minä saatoin toljottaa, mutta ei nainen huomannut. Se katseli eteerisen näköisenä huurtuneita puiden latvoja ja niiden ylle kohoavaa ujoa auringonkaistaletta.

En minä kytännyt Markusta. Ei minusta ollut tullut kerrostalokyylää eikä hullua stalkkerinaista. Minä olin vain tullut lakaisemaan parvekkeelleni livahtaneet lumet pois, jotta voisin asettaa pienet parvekekalusteeni paikalleen sen sijaan, että ne lojuisivat pikkiriikkisessä yksiössäni. Sisätiloissa, minne ne eivät kuuluneet, ulkokalusteet. Niin, että minä siis sisustin parvekettani ja tuijotin naista, joka olisi minun puolestani saanut olla ruma mutta joka ei suostunut olemaan sitä. Kuka näytti noin masentavan hyvältä näin aikaisin aamulla?

Livahdin vaivihkaa sisään ja katsahdin Kerttua, joka nökötti sievänä keränä sohvankulmassa ja vilkuili minua karvaisten kulmiensa alta.
"Perkele", sanoin koiralle, joka vastasi hiljaisuudella. "Pitäisiköhän mun paukahtaa oven taakse nyt hymyilemään hurmaavasti ja kysymään, saisiko sitä kahvia?"
Ja mitä itua siinä olisi ollut? Markuksella oli parvekkeellaan kaunis nainen, joka ei taatusti puhunut koiralleen niin kuin se olisi ollut ihminen.

Asuntoni alkoi näyttää kodilta. Vielä siellä oli vähän ylimääräistä tavaraa, joka ei ollut löytänyt paikkaansa, mutta olin tehnyt parhaani. Ihan hyvä siitä olikin tullut. Harkitsin vielä, missä kahvinkeittimen paikka oli. Sille ei oikeastaan ollut paikkaa keittokomerossa, joten se nökötti nyt ruokapöydänkulmalla, mikä oli vähän typerää. Kahvinkeitin oli minulle niin pyhä asia, että Heinikin oli pistäytyessään vitsaillut, että voisin laittaa sen ikkunalaudalle siinä missä tavalliset ihmiset pitivät siinä kasveja, kynttilöitä ja koriste-esineitä. Hulluinta oli, että olin todella alkanut harkita sitä. Mikä olisi mukavampaa kuin istua aamuisin ikkunalaudalla ja kaataa kahvikuppiin täytettä suoraan pannusta? Hmm.

Päivän valoisimpaan aikaan nappasin Kertun hihnanpäähän. Pikku porkkanahäntä oli innokkaana lähdössä lenkille, ja hyvän lenkin me teimmekin. Tuli lämpimän tyyni olo, kun kuljeksimme ympäriinsä vailla kiirettä minnekään, Kerttu ja minä. Kerttu puuhasteli omiaan ja minä seurasin sen menoa, kun se etsi aina vain uutta nuuhkittavaa ja hypähteli puolivillaisesti erään naakan kannoilla. Niin kuin Kerttu muka oikeasti olisi osannut jahdata lintuja, minua nauratti. Koirani saattoi olla montaa asiaa, mutta peto se ei ihan oikeasti ollut. Se ei kai tajunnut olevansa petoeläin. Eikä se haitannut. Minun Kerttuni oli maailman paras Kerttu, niin yksinkertainen kuin se olikin.

Olimme ulkona yli kaksi tuntia. Kun palasimme kotipihaan, Kerttu huomasi Markuksen ennen minua. Sitten minäkin huomasin, ja se oli taas menoa. Mies kyykistyi rapsuttamaan minun koiraani ja hymyili ja minä olin suurinpiirtein valmis konttaamaan Kertun viereen kerjäämään rapsutuksia.

"Moikka, Eevi! Ja Kerttu?"
"Juu, Kerttu", vahvistin.
"Ootte olleet lenkillä?"
"Oli niin ihana sää, että oli pakko hyödyntää. Tehtiin parin tunnin lenkki", kerroin ja hymyilin (tietenkin, koska en osannut olla hymyilemättäkään).
"Kuulostaa kivalta. Voisin joskus vaikka tulla teidän mukaan", Markus sanoi, enkä ollut varma, kuulinko oikein. Teki mieli kysyä, että mitäs parvekenaisesi siitä tuumaisi.
"Kyllä meidän mukaan saa lähteä, me lenkkeillään joka päivä", sanoin ääliömäisesti - haloo, kai koiran nyt PITIKIN päästä ulos joka päivä
Markus vain nauroi.

"Kävin justiin heittämässä systerin junalle", Markus rupatteli avatessaan rapun alaovea ja minä nyökyttelin. "Se oli pari päivää kylässä."
AHAA.
"Jaa", sanoin (JaaaAAA, mietin). "Tuliko se kaukaakin?"
"Vaasasta. Mä olen itekin sieltä kotoosin, mutta oon kyllä ollut töissä niin paljon muualla, että vähän on alkanut kotipaikkakunnan käsite hämärtyä."
"Okei, eli on sun siskollasi sitten vähän junamatkaa istuttavanaankin tänään", hymähdin ja suuntasin portaikkoon ensimmäisenä.
"No juu, mutta Amanda onkin sellainen reissusielu, ettei se ikinä pistä pahakseen. Se on niitä ihmisiä, joille matka on tärkeämpi kuin määränpää", Markus kuvaili, ja minulle tuli lämmin olo siitä, millaisella sävyllä hän puhui siskostaan.
"Onko se sun pikkusisko?" kysyin vielä, sillä jotenkin aavistelin niin.
"On, ja ainoa", Markus kertoi.

Tulimme minun kerrokseeni.

"Oli kiva jutella", sanoin onnellisena ja rohkenin vielä jatkaa: "Ja ihan tosi, meidän lenkkiseuraan saa liittyä koska tahansa."
"Voisin hyvin ylihuomenna!" Markus sanoi jotenkin ilahtuneen oloisena, mikä nosti ohuen punan minun poskilleni. "On vapaapäiväkin. Ja tulet vaikka sitten kahvikupin ääreen lämmittelemään sen jälkeen."
"Kuulostaa hyvältä", tuumasin ja pelkäsin, että poskeni poksahtaisivat pian hymyilemisestä.

Ja taas minä löysin itseni nojailemasta kotioveeni sydän pamppailen.

Olin parvekenaisen nähtyäni sättinyt itseäni siitä, miten saatoin ihastua ihmiseen, josta en tiennyt mitään.

Mutta tiesinhän minä Markuksesta aika paljon!

Tiesin ainakin, että hänellä oli kahvinkeitin ja pikkusisko.

Se oli jo jotakin se.

Minulla oli myös kahvinkeitin ja minä olin pikkusisko. Sen täytyi tarkoittaa jotakin. Hymyilin onnellisena ja unohdin tuntea oloni hölmöksi.

[Alana]

Omgomgomg
20.12.2016

Vielä parin päivän jälkeen tapahtuneesta muistin sen hetken selvästi. Pystyin nyt toistamaan tapahtumat päässäni, ja ne pyörisivät silmieni eteen kuin filminauhalla.

Lauantaina Pronssijoen Hiekka oli lähtenyt kotipeliin aika laihoin odotuksin. Perjantaina oli ollut peli, joka hävittiin, ja kahden peräkkäisen pelipäivän toisessa pelissä saattoi olla varsin hidasta porukkaa. Ja kun nopeus oli meidän suurin vahvuus. Minä olin kyllä aivan pirteänä ja valmis pelaamaan täysillä, sillä perjantain pelissä oli pelannut nyt loppukaudeksi meidän joukkueeseen kutsuttu, juuri 17-vuotias Juuso.

Yllättäen joukkueemme pelasi aivan superhyvin! Kenties häviöstä sisuuntuneena, tai sitten jokaisella peliminuutilla lähenevä joululoma innosti pelaamaan, mutta kaikki tuntui vain sujuvan. Emme sentään aivan dominoineet, mutta kolmanteen erään lähtiessä johdimme 3-0. Minä ajattelin tehdä parhaani ja saada kauden toisen nollapelin. Siinäpä olisi sitten ihan aihetta joululomalle! Seuraava peli olisi vasta joulun jälkeen.

Kolmannessa erässä vastustaja oli selkeästi kuullut jonkin motivoivan puheen pukuhuoneessa (tai kenties uhkauksia, ken tietää), ja peli oli tasaisempi. Mutta maaleja ei syntynyt, kummallekaan. Peliä oli kolmisen minuuttia jäljellä, kun vastustajat ottivat maalivahdin pois. Sitten peli siirtyi pyörimään meidän päätyymme, mutta itsepintaisesti puolustuksemme piti puolensa, ja sain muutaman helpon torjunnan. Ja yhden kriittisemmän, mutta sekään ei ollut mikään supernäyttävä tai hankala. Kahden minuutin kohdalla peli siirtyi enemmän keskialueelle. Kunnes kiekko pompahti takaisin minulle, ja pysäytin sen mailallani. Johannes oli aika pitkällä, joten päätin, että jos saan kiekon hänelle, saamme aika helposti maalin. Muut pelaajat siirtyivät jo meidän päätyä kohti, kun kiekko lähti mailastani. Ja mihin se menikään.

Vierestäni kuului innostunutta venäjänkielistä kiroilua, ennen kuin hallin (kieltämättä jääkiekkopelien skaalassa aika pienikokoinen) yleisö räjähti. En edes kuullut selkeästi tuomarin vihellystä maalista, kun joukkuekaverini loikkasivat päälleni.
"YOOO!"
"Sä teit sen!!!"
"Menikse sisään? Sainks mä maalin?!" kiekaisin ja siinä sattumalta ollut Ba nauroi ja nyökytteli. Holy shit, holy shit, mä tein maalin?!
"Heiheihei sun pitää mennä antaa fistbumpit!"

Melkein teki mieli itkeä, niin iloinen olin. Minä tein maalin! Maalin! Omgomgomg. Olikohan se videolla? Oli varmaan. Omgomgomg. !!!!!!!!

Peli loppui 4-0 meille, ja minä sain kuin sainkin sen nollapelin. (Ja maalin!!!!!) Ilta sitten venähti aavistuksen myöhäiseksi joukkueen kesken, mutta onneksi sunnuntaina ei ollut kiire mihinkään, joten pystyin rauhassa parannella krapulaani ennen kuin raahauduin tallille. Sunnuntaina myös huomasin, että kyllä, maalistani oli video, se oltiin pistetty joukkueen twitteriin, ja että se oli levinnyt melkein kuin kulovalkea. Ainakin normaaleihin päivityksiimme verrattuna.

Sunnuntaina olinkin yhtä hymyä tallilla, ja söin jopa kolme Renan ja Sallin tekemiä pipareita, joululoman kunniaksi. (Vaikka maanantaina ja tiistaina olikin vielä treenit.) Ensimmäistä kertaa pitkään hetkeen, kaikki tuntui edes yhden päivän ajan sujuvan oikein, oikein hyvin.

[Eevi-Sofia]

21. joulukuuta 2016

Ne olivat parhaat treffit ikinä ja minä olin maailman onnellisin. Kaikki tuntui loksahtavan paikalleen saman tien. Edes se, ettemme olleet sopineet tapaamisaikaa, ei muodostunut ongelmaksi. Markus vain ilmestyi oven taakse ja asensi erään korkealla killuvan lampun sillä välin, kun minä puin ulkoiluvaatteet päälleni. Olisin minä saanut lampun itsekin laitettua, ehkä pöydän päällä varvistellen, mutta Markus tarvitsi vain tuolin eikä varvistellut lainkaan. Katselin käsistään kätevää miestä onnesta soikeana ja ajattelin, että se oli hänen ensimmäinen kädenjälkensä minun asunnossani. Kuinka paljon iloa se lamppu tulisikaan minulle vielä tuottamaan hämärinä päivinä ja pimeinä iltoina!

Ja sitten me menimme. Ensin kävelimme puiston poikki joen luo ja jatkoimme sitten sen rantoja seuraillen pienen metsikön poikki. Pääsimme pellon laitaan. Kerttu sinkoili onnellisena pitkin poikin peltoa. Se oli jo aikuinen, mutta sai pentumaisia hepuleita aina suureen, avoimeen tilaan päästessään. Me katselimme sen menoa ja nauroimme pienen koiran päättömälle innolle.
"Kuinka kauan se jaksaa juosta tolla tavalla?" Markus kysyi.
"Kauan", sanoin. "Älä huoli, siitä ei virta lopu."
"Se on kyllä varmaan tottunutkin liikkumaan", Markus uumoili. "Kun on päässyt liikunnalliseen kotiin. Hyvä niin, kyllähän koirat on tehty liikkumaan paljon."
"Kyllä terrierit paljon jaksaakin", naurahdin. "Ikinä en oo tainnut saada Kerttua niin väsyksiin, etteikö se olisi taas innoissaan lähtenyt ulos heti seuraavan mahdollisuuden tullen."
"Ehkä me yritetään nyt?" Markus ehdotti pilkahdus silmissään. "Ollaan ulkona puoli päivää ja katsotaan, vieläkö tappijalka on yhtä innoissaan tästä päivästä kuin me."

Markus oli ulkoilmaihminen. Arvostin sitä, että hänellä oli kunnon ulkoiluvaatteet. Hän ei valittanut puolikkaalla sanallakaan kylmästä, märästä, tuulesta tai mistään muustakaan, vaan pysyi positiivisena ja iloisena itsenään ihan koko lenkin ajan. En tiedä millaisten ihmisten kanssa olin ollut tekemisissä, kun puoliksi odotin sitä hetkeä kun mies alkaisi marista ulkona olemisen takia. Kaupunkilaishenkisten?

Kerttu porhalsi sinnikkäästi etummaisena koko lenkin ajan. Välillä se pysähtyi ihmettelemään, mihin suuntaan seuraavaksi lähdettäisiin, mutta sitten se viipotti taas menemään tomerana. Me kävelimme perässä, välillä rupatellen ja välillä kotoisan hiljaisuuden vallitessa. Hetkeäkään ei ollut sellainen olo, että olisi pitänyt rikkoa hiljaisuus ennen kuin se kasvaisi kiusalliseksi. Kiusallisia hiljaisuuksia ei ollut. Siitä jos mistä osasin arvella olevani ihan oikeassa seurassa.

Markuksen asunto oli isompi kuin minun. Se oli oikea kaksio, ei makuualkovillinen yksiö niin kuin minun luukkuni. Parempi keittiökin siinä oli, vaikka kylpyhuone olikin yhtä järjettömän piskuinen kuin minun asunnossani. Sinne oli tungettu kiinteä kylpyamme, ja Markus totesikin, että jos hän vain olisi saanut aikaiseksi, amme olisi revitty maan tasalle. Nyt hänen kylpyhuoneeseensa ei nimittäin mahtunut pyykinpesukonetta, ja se kismitti miestä.
"Tosin taloyhtiön pesutupa on kyllä mielenkiintoinen paikka!" Markus lupaili. "Suosittelen: tee joskus ekskursio sinne. Et tiedä mitä löydät ennen kuin käyt siellä."
"Onneksi mulla on oma pesukone", naurahdin. "Tuo mainospuhe ei nimittäin ollut houkutteleva, pikemminkin pelottava."
"Voin lähteä turvaksi", mies väläytti kauniin hymyn ja minä olin sulaa vahaa hänen edessään - tuollaisen turvan kanssa menisin minne vain.

Me joimme kahvia ja juttelimme. Sitten me keksimme laittaa yhdessä ruokaa ja juttelimme. Söimme ja juttelimme. Juttelimme lisää. Keitimme glögiä ja juttelimme. Ajauduin miehen kainaloon juomaan glögiäni ja pussailimme. Se tuntui niin luonnolliselta, ettei yhtään mietityttänyt, saiko ensimmäisillä treffeillä pussailla tai mitä niitä typeriä sääntöjä nyt olikaan.
"Onko sulla useinkin tapana keitellä naapureille glögiä ja pussailla niitä tällä tavalla?" kysyin kuitenkin, hyvä olo sydämessä kuplien ja hymy suupieliä hipelöiden.
"Mä en tiedä, oletko sä nähnyt yhtäkään toista tämän talon asukasta", Markus sanoi ja alkoi nauraa tavalla, joka sai hänet näyttämään mielestäni komeimmalta mieheltä, jonka olin koskaan tavannut. "Alakerran Hilman kanssa olen kyllä kahvitellutkin, ettei se olisi ihan yksin, mutta pussailu tuntuisi väärältä. Ties vaikka mummukka unohtaisi hetkeksi hengittää ja potkaisisi tyhjää."
"Kamala", henkäisin ja repesin nauruun. "Ei saisi nauraa, mutta jotenkin mielikuva susta ilahduttamassa vanhaa Hilma-mummoa pusulla... ja mummoparka ilahtuisi niin, että henki lähtisi."
"Kuolisipa onnellisena", Markus tuumasi viattomana.
"Niinkö hyvänä suutelijana sä tosissaan itseäsi pidät", kysyin kiinnostuneena.

Opin hurjan paljon uutta Markuksesta. Tunnit hujahtivat, kun tutustuin ihmiseen, joka tuntui hetki hetkeltä enemmän Siltä Oikealta, eikä minua edes pelottanut olla niin varma asiasta. Pitäkää vain minua sinisilmäisenä romanttisena hölmönä (mitä olenkin), mutta peli tuntui selvältä.

Illan jo lähestyessä kömmin vastentahtoisesti ylös sohvalta, jolla olimme loikoilleet tovin syvän hiljaisuuden vallitessa.
"Ethän sä vielä mene?" miehen ääni oli pehmeä ja silmät pyytävät.
"Mun on käytävä katsomassa, mitä Kertulle kuuluu ja käytettävä se ulkona."
"Okei. Tuo se sitten tänne?"
"Okei."

Sujautin kengät jalkaan ja livahdin rappukäytävään. Olin suorastaan hämilläni siitä, kuinka hyvä olo minulla oli.

Mikä hauskinta, oli käynyt ilmi, että me olimme Markuksen kanssa tavanneet aiemminkin. Emme olleet tiennyt sitä ennen kuin puhe kääntyi toistemme töihin. Markus kertoi olevansa poliisi. Minä halusin tietää, mitkä tehtävät olivat olleet hänelle kaikkein mieleenpainuvimpia. Hän kuvaili muutamia tilanteita, joissa oli pulssi kohonnut jännityksestä ja muutamia, jotka olivat jääneet surullisina mieleen. Sitten hän naurahti.
"Tältä kesältä oli ihan hauska tilanne, kun saatiin tieto puistossa ryypiskelevistä alaikäisistä ja lähdettiin niitä katsomaan. Pyydettiin paperit ja ei ne mitään teinityttöjä olleetkaan vaan tyyliin sun ikäisiä naisia."
Tuijotin miestä typertyneenä.
"Niinkö tosiaan?" kysyin ja minua nauratti.
"Ihan totta! Kyllä mä ymmärrän, että kassatkin voivottelee sitä, kun ikiä on niin vaikea arvioida."
"Markus", keskeytin hänet. "Minä ja mun paras ystävä siinä oltiin."
"Mitä?"
"Joojoo!"
Nauroimme makeasti. What are the odds?

Tietysti minun täytyi soittaa Heinille, kun kiersin Kertun kanssa lähipuistoa.
"No heipä hei", sanoin, kun Heini vastasi puhelimeen. "Arvaa, kenellä on maailman mahtavin naapuri?"
"Ei ainakaan mulla", Heini murahti. "Ne taitaa taas kasata huonekaluja."
"Onkohan ne jotain huonekalukauppiaita", pohdin, mutta muistin sitten palata asiaan. "Et ikinä usko. Mun uusi naapuri on se poliisi kesältä. Mä olen ollut sen kanssa koko päivän ja musta tuntuu, että mä olen jo ihan rakastunut."

Langalle levisi hiljaisuus.

Sitten Heini kysyi epäileväisenä:
"Mutta - sähän sanoit itsekin, että se on ihan liian vanha?"
"Ei se, pönttö!" kiirehdin välittömästi kiistämään. "Vaan se nuorempi tietysti! Se, jota sä kuvailit syntisen komeaksi."
"ET OLE TOSISSASI."
"Mm-hm", hymähdin viattomana. "Mä olen kai menossa sinne vielä."
"Hetkinen nyt", Heini yritti päästä kartalle. "Sä olet ollut sen kanssa koko päivän JA aiot viettää, mitä, koko yönkin sen namupalan luona?"
"Musta olisi ihanaa saada nukkua sen vieressä", huokaisin syvästi toiveikkaana. "Mä en ehkä halua lähteä sen luota ikinä pois."

Heini toivotteli minulle jäitä hattuun ja minä ajattelin, että se nyt oli pahan kerran myöhäistä. Minun hattuni ei olisi pysynyt jäisenä, vaikka päätäni olisi pidetty pakastimessa. Sukat pyörivät jaloissa kuin hyrrät. Olin hullaantunut ja huumaantunut ja ihan sekaisin. En tiennyt, miten kaikki päättyisi, mutta se tuntui suloisen merkityksettömältä. Oliko minkään pakko päättyä? Entä jos tämä oli alku jollekin pysyvälle?

Minä tiesin todella, todella toivovani sitä.

[Pujo]

Talvipäivä maatilalla 

”Hei Pujo, pyytäsin sinua vielä tekemään vähän hommia ennen kun lähet jouluksi kotia”, sanoi Marja, nostaen katseensa neulomastaan villasukasta. Talossa tuoksui joululeivonnaisilta, ja kaappikello soi yhden kerran puoli kolmen merkiksi. ”Kuten tavallisesti, voisit ruokkia elukat. Ja sitten sen lisäksi tehdä joulusiivoukset kanalassa ja ladossa”, Marja sanoi, ja minä nyökkäsin. ”Juu, onnistuuhan se”, vastasin, ja kävin hakemassa keittiöstä pari piparia, ennen kuin lähdin omaan mökkiini vaihtamaan vaatteita.

Matka päärakennuksen ja mökin välillä oli melko lyhyt, niin että sen pystyi kulkemaan ilman ulkovaatteita. Ulkona oli kuitenkin kylmä viima tänään, joten kerkesin hytistä yhden kerran, ennen kuin pääsin takaisin lämmitettyyn luolaani. Laitoin kevyesti lämmikettä päälle, sillä työn touhussa ei kauaa kylmettyisi – ja muutenkin sekä kanala että lato oli tietenkin lämmitettyjä. Astuin ulos hämärään ja suunnistin kanalaan.

Tonttu-kukko oli tänään erityisen suojelevainen kanojaan kohtaan. Kun astuin kanalan sisäovesta siivousvälineiden kera, se meinasi hyppiä jaloille. Se kuitenkin rauhoittui, kun huomasi kanojensa olevan ihan turvassa. Naurahdin ja aloin siivoamaan kanankakkaa pois lattialta sekä kopeista. Jeesus oli hyvin kiinnostunut puuhistani. Se oli kanoista kaikkein uteliain, eikä koskaan kyllästynyt tähän jokapäiväiseen toimintaan. Turbo tepsutteli hiljalleen päälliköllisesti tarkkaillen, Tohvelin ja Ahvenen seurassa. Pahvi ja Sohvi makoilivat kanalan länsireunalla, eivätkä edes siirtyneet, kun tulin siivoamaan niiden lähelle. Tonttu piti vahtia ja tepasteli ympäri kanalaa. Kun olin siivonnut kakat pois, kävin hakemassa hieman lisää pellavapehkua kanalaan. Sitten puhdistin juomavesisäiliön. Puhdistin myös ruokinta-automaatin, ja täytin sen rehulla. Kanalan ikkuna näytti hieman likaiselta, joten putsasin senkin. Harjasin vielä munakourut, ja tarkistin orsien kunnon. Niitä ei tarvinnut vaihtaa, joten tyytyväisenä päätin kanalan siivouksen olevan valmis.

Sitten siirryin ladolle. Siellä lammaskolmikko vietti talveaan, isossa yhteisaitauksessa. Voimakolmikko Pieta, Pullervo ja Pärttyli oli rennosti makoilemassa - mutta heti kun tulin sisään, nuo uteliaat pässit nousivat ylös ja tulivat luokseni aidalle. Tervehdin niitä ja hymyilin. Vaikka ne olivat pässejä, olivat ne leppoisia ja kilttejä, lampaanpitäjän unelmia – Vesa oli kyllä löytänyt täydellisen katraan. Lampolan siivouksessa piti ottaa kolmikko pois jaloista, joten siirsin ne pienempään varakarsinaan. Pärttyli oli leikkisällä tuulella, mutta sain kaikki kolme kuitenkin paimennettua karsinaan ilman hankaluuksia. Sitten aloin siivoamaan. Työ oli samanlaista kuin tallillakin, mutta alue oli suurempi kuin yksittäinen karsina, joten siihen meni enemmän aikaa. Hain lopuksi myös kuiviketta. Muuta siivottavaa ei enää ollut, joten päästin lampaat takaisin aitaukseensa. Ne näyttivät iloisilta, ja juoksentelivat hetken ennen kuin tajusivat alkaa odottamaan ruokaa. Rapsutin Pietan otsaa, ja kurkotin käteni sen pehmeään villaan. Kolmikko oli keritty syksyllä laidunkauden päätteeksi, mutta villa oli jo kasvanut melko paljon.
Hain heinävarastosta muutaman sylillisen heinää. Pari sojottavaa kortta pisteli leukaani ja totesin ”Auts”, kun laskin heinät lampaille. Rouskutus alkoi ja minua hymyilytti. Huomenna lähtisin kotiin viettämään joulua, enkä malttanut odottaa, että pääsisin kertomaan Pronssijoki-elämästäni sukulaisille. Olin tehnyt ja saavuttanut niin paljon puolessa vuodessa. 

[rena]

Rena the presidentti

Olin tullut tallilta kotiin hauskan päivän jälkeen, olin ollut maastossa muiden Hallavalaisten kanssa, Äidin miesystävä oli tullut meille jouluksi, itse en tullut oikein toimeen tämän kyseisen Johanin kanssa. Hän luulee että minulla pitäisi olla jo kovat tulevaisuuden suunnitelmat. Kuten esim Minkalla oli jo, Minka aikoi asian-ajajaksi. Ja Johan oli asian-ajaja, joten nuo kaksi tulivat hyvin toimeen kahdestaan. He puhuivat aina jostain suurista rikollisista ja oikeuden mukaisuudetsa.
Yksi päivä kun Johan yritti keskustella kanssani, keskustelu meni suurrin piirtein näin:
Johan- Kerro minulle harrsatuksistasi
Rena- Mä hoidan ponia tallilla, soitan viulua ja jatkan joulun jälkeen balettia.
Johan- Onko sinulla mitään rakentavia harrastuksia, kun ei tuollaisia talli juttuja lsketa. Esin väittely kerhoon kuulumista tai matematiikkaan liittyviä?
Rena-Ei oo
Johan- Mitä muuta elämääsi kuuluu?
Rena-Ööööm, mulla on poikaystävä.
Johan- (pitkä huokaisu)

Aina kun edes yritän olla mukava hänelle ja keskustella, hän alkaa puhua siitä kuinka huonosti olen suunnitellut tulevaisuuttani ja että kuinka hän voisi selittää minulle suomen valtosta jotain.
Antakaa nyt anteeksi jos minusta ei tule: asian-ajajaa, tuomaria, pääministeriä tai presidenttiä.
Musta vois tulla vaikka pummi tonne Hallavan metsiin, tai sitten von työskennellä kaupan kasoilla pikku palkoilla. Ei mulla oo sellasta suurta elämän suunnitelmaa, katon vaan että mitä elämä tuo eteen meen sen mukana

Yksi ilta kuulin kuinka Johan kysyi Äidiltä, josko Äiti haluaisi muuttaa hänen luokse asumaan, minun ja Minkan kanssa. Johan asuu parin tunnin matkan päässä, ei käy minulle.
Pahoittelen Pronssijoki, muttet pääse minusta eroon noin helpolla!

[Pujo]

Haikein mielin

Aioin olla poissa Pronssijoelta vain kolme päivää, mutta se aika tuntui hyvin pitkältä. Olisin halunnut jäädä maastoilun jälkeen vielä tallitupaan sillä tunnelma ja seura oli niin lämmintä, mutta minun oli pakko lähteä. Ja haikein mielin minä lähdin. Hyvät joulut toivotettuani kävelin tallirakennuksen läpi ulos. Kävelin hitaasti ja mietin jälleen kuluneita kuukausia. Kyyneleitä taisi kohota silmiini.

Pujo kuittaa. Olen saapunut "kotiin". Talossa on äiti, minä, mummi ja Esa. Esa on äidin uusi miesystävä. Äidin mahtava idea olla kertomatta minulle hänestä etukäteen, oli paska. Makaan vanhassa sängyssäni jouluvalojen hennossa kajossa, ja kuuntelen alakerran räjähtäviä naurunpurkauksia. En löydä korvatulppia. Aluksi olin ollut jopa innoissani tänne tulemisesta, mutta tällä hetkellä haluan pois.

[Alana]

Joulublues
24.12.2016

Minulla ei juurikaan ollut joulufiilis, vaikka oli jouluaatto ja radiosta tuli joululauluja. Tämä mikään joulu ollut. Minä olin yksin, Alina oli lähtenyt 22. päivä Irlantiin, ja tulisi takaisin vasta kolmas päivä. Tai no, en ollut aivan yksin, sillä olihan minulla Drei ja Wrach seuranani, mutta siihen se jäikin. Aika säälittävää. Minä en ehtinyt lähtemään Irlantiin, sillä kaikki lennot menivät juuri huonosti, ja kun treenitkin alkoi jo 26. päivä taas, ettemme menisi aivan soitellen sotaan.

Olisin ehkä voinut mennä jollekin kaverille, mutta ne kaikki olivat muualla. Johannes oli jossain pohjoisessa sukulaisia tapaamassa, Ba taasen vietti joulunsa Englannissa. Emma oli parhaillaan jossain Sveitsissä tai Aspenissa (se oli selittänyt niin tiuhaan tahtiin jostain komeasta tyypistä, joka oli aina siellä samassa paikassa viettämässä joulua, joten se itse paikka meni minulta vähän ohi) sukulaisia tapaamassa. Jase taisi olla lähimaisemissa (vaikka sekään ei asunut Pronssijoella), mutta jotenkin minulla oli sellainen kutina, ettei minua arvostettaisi Astoreiden joulupöydässä. Tai Jasen poissaoloa siitä (sitä paitsi, jouduin myöntämään itselleni, ei se varmaan olisi edes halunnut tulla seurakseni jouluaattona). Hallavalaisten joulusuunnitelmia en ollut edes kysynyt.

Miltei itkin kirkossa. Irlannissa kävimme aina, aina isän äidin kanssa joulukirkossa, ja yritinkin tuoda edes sen palasen normaaliutta tähän ensimmäiseen jouluuni. Mutta ei Pronssijoella, tai missään lähelläkään, ollut katolista kirkkoa, joten olin mennyt evankelis-luterilaiseen joulukirkkoon ajatellen, että idea oli tärkein ja ei se niin erilainen voisi olla. Voi, miten väärässä olinkaan. En osannut yhtään niitä virsiä, mitä laulettiin, ja koko toimitus ei kyllä muistuttanut yhtään samaa, kuin mihin olin jo pikkukersasta saakka osallistunut (kieltämättä alussa se oli ollut sitä, että Maimeó oli kovin uskonnollisena pitänyt minut ja Alinan kovassa kurissa, mutta ennen pitkää olin tykästynyt tähän traditioon).

Tallilla olin käynyt pikaisesti, uhmaten taivaalta vauhdilla tupruttavaa lunta, antamalla hevosilleni jouluomenat (ja Lasselle porkkanan Emman käskystä), ja toivottamassa Aleksille hyvät joulut. Kuulin silloin joulumaastosta, johon päätin osallistua kohteliaasti. Kävin siinä välissä kotona hakemassa ratsastuskamppeet ja Lassen uuden, supersöpön baby bluen satulahuovan ja toppaloimen. Fae saisi luvan jäädä talliin, ja ottaisin Lassen sen sijaan. Ja vaikka maasto olikin ollut hauska, ei sekään vetänyt vertoja meidän perheemme joulumaastolle, johon kuului paljon naurua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sekä lopuksi sisälle päästyämme maimeón keittämät riisipuurot (reseptin hän oli saanut äidiltä, ja siitä oli sen jälkeen tullut meidän jouluinen tapamme. Maaston jälkeen syötiin riisipuuroa, ja se joka sai mantelin joutui tekemään iltatallin karsinansiivouksen.)

Nyt olin jo kotiutunut tallilta aikoja sitten, ja skypettänyt perheeni kanssa. Voi, koko kööri oli kasassa, ja maimeó näytti taas vanhemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Isä ja äiti kertoivat kuinka heillä olikaan ikävä ja minulla oli ikävä ja että toivottavasti minulla olisi mukavaa ja onnea maalista, se oli hieno ja minä taasen vastailin ja kerroin Faen ja Lassen kuulumisia.

Emma ja Jase pistivät kummatkin "hyvää joulua" -kuvan aterioistaan yhteiseen wappiryhmäämme (sen nimi oli dream team 💁🏻💋💦) , ja se sai minut vilkaisemaan omaani. Olin ostanut kinkkuleikkelepaketin, joka nyt nökötti pöydälläni lautasella. Katsos kuinka kaunis jouluateria. Pakkausmuovilta ja -kaasulta haisevan kinkun kylkeen olin keittänyt makaroneja, ja siinä se sitten olikin. Oikea joulun multihuipentuma. Ja lopulta en edes saanut syötyä sitä kaikkea, sillä kääntäessä selkäni Drei oli onnistunut pudottamaan lautasen (joka onneksi oli muovia), ja nyt molemmat elukkani söivät kinkkua ja makaronia hirveää vauhtia. Annoin niiden. Varmaan nauttisivat jouluateriasta enemmän kuin minä, hymähdin, ja kävin sulkemassa joululauluja toistavan radion. Suuntasin nojailemaan ikkunalautaan, ja katsomaan autioita katuja ja valoisina välkkyviä ikkunoita. Pimeässä illassa ei liikkunut juuri ketään, ja se ei haitannut, sillä katselin hiljalleen tippuvia lumihiutaleita.

Niin että hyvää joulua vaan kaikille.

[Alana]

Game face
27-28.12.2016

Me istuttiin Emman kanssa niiden perheen kalliilla sohvalla, uusimpaa teknologiaa edustavista kaiuttimista kaikui musiikkia, plärättiin molemmat kännyköitä, ja syötiin pitsaa. Suoraan laatikosta.
"Mm, oh my god, millonkohan mä oon viimeks syöny pitsaa?" pohdin pelastaessani tomaatinpalan putoamiselta. En haluaisi olla se, joka pudottaisi kotipizzan rasvaisen tomaatin vaalealle nahkasohvalle.
"No en tiiä, ku oot tollanen dieettifriikki. Niinku joo kyl mäki tykkään syödä terveellisesti, mut et voi väittää ettei mäkkärin nugetit oo hyviä", Emma kommentoi nostamatta katsettaan kännykän ruudustaan. "Ja jos oot kertomassa miten ne tehään ni nou thanks, mä en haluu tietää." Hei, en mäkään ollut halunnut. Ei vaan ollut mun syy, että Johannes oli idiootti ja tunki sen videon eteeni. Haukottelin.
"Menitkö eilen myöhään nukkumaan?" blondi virnisti, ja pudistin päätäni.
"Älä yritä, mä näin Jasen mystoryn. Te katoitte viel yheltä jotain leffaa. Ja sä pussasit sen poskea tasan kello kaks nelkytseittemän yöllä", Emma heilutteli kännykkäänsä tietävänä.
"No mä ainaki nukahdin sen jälkeen like, viimestään kolme."
"Joo joo."
"No joo-o!"

"Alana. Wtf, mikä tää nimi on?" Emma kysäisi yhtäkkiä silmät levällään. Sillä oli mun ajokortti kädessä.
"Mun keskinimi", kohautin olkiani.
"Miten tää ees sanotaan, Orf--"
"Wrong", keskeytin blondin jo ensimmäisen tavun jälkeen. "Se on Órfhlaith. Sanotaa niinku or-la."
"Orla? Or-la. Oorla?" Emma yritti ja mä nauroin.
"Ei. Niinku um, painota? Painota joo sitä alkua. OR-la."
"No niinhän mä tein."
"Etkä tehny."
"No mitä vittua, ihan varmasti sanoin just silleen. Ihan sama, joku sun nimi.. Mitä sä ees puhuit, jotain haltiakieltä?" Emma virnisti turhautuneena.
"Joo joo! Tiesiks et kaikki Irish people on oikeesti tonttuja ja mul on yhteyksia to fairies. Duh. Ja sit we have like five leprechauns living in our back yard and they drink with us. You know, peruspäivä."

Me oltiin jo siirrytty Emman huoneeseen ja sen valtavalle sängylle, ja istuttiin siinä. Minä tekstasin ja Emma selaili jotain instaa vissiin. Paitsi yhtäkkiä se suurinpiirtein rääkäisi.
"Kato! Apua!" blondi tunki iphoneaan naamaani. Ruudulla näkyi joku komea mies jolla oli kissa sylissä.
"Omg, onkohan sillä instaa, oo, se on tägätty tähän, kato nyt!" toinen selitti ja scrollaili menemään.
"Hei, varmaan seuraat sitä jo mut I found sellanen malli, joka on kans kouluratsastaja ja sit se pistää hyvii kuvii. Tykkäisit varmaa siitä", selitin ja kaivoin sitä esille.
"Hei muuten miehistä ja eläimistä puheen ollen, mihin sä tungit sun lemmikkis?"
"Oh, ne on Jasella, se haki ne päivällä."
"Hetkinen. Sanoksä, nyt ihan oikeesti, että Jase, tää sama Jase, joka valitti ku sen piti yhet Lassen sonnat siirtää viis metriä kottareihin maneesissa, suostui, ihan vapaaehtosesti, siivoomaan sun kissan hiekkalaatikon useamman päivän ajan. Ootko nyt ihan varma et puhutaa samasta tyypistä?" Emma kyseli pilke silmäkulmassa.
"No.. Ei ihan vapaaehtosesti. But I asked nicely!" virnistin. Ja mulla ei ollut varaa kenneliin ja Alina tulisi takaisin Irlannista vasta ensi vuoden puolella.
"Jep jep… Voin sanoa et onnittelut jos saat ne elossa takasin. Mä en antais Jasen hoitoon mitään elävää. Paitsi et sehän ratsastaa nyt Lassee tän ajan mut sentää tallilla on muitaki."
"Camoon, vähän luottamusta. Mä annoin sille paljon ohjeita. Plus, Wrach nyt on nii helppo ja tottelee paljon. Ja varotin et Drei saattaa pudottaa kaikki jutut off his shelves, et kyl ne varmaan selviää."

Menimme aika myöhään nukkumaan, ja ehdimme nukkumaan huimat kaksi tuntia, ennen kuin nousimme ylös puoli kuuden maissa.
"Siel pitää olla vasta vähän ennen seittemää, miks sä herätit mut näin aikasin.." Emma murisi.
"Kyl sä tiiät, sulla kestää kuitenkin meikata. Ja mä meen lenkille nyt, ei menee kaksyt minsaa tops."
"Kuin pitkälle meet?" Emma kiskoi hiukset ponnarille kun mä sidoin jo kenkiäni kiinni.
"Viis kilsaa, tai ei se ehkä ihan oo niin paljoo mut sinne kauemmalle Alepalle ja takas."
"Herranjumala, oot hullu. Ja sanot et sul ei mee puolta tuntia? Hullu."
"Meh, ei se oo ees paha", totesin astuessani ovesta ulos.
"Hullu!" kuului vielä Emman tokaisu ovenraosta pujahtaessani kylmään ulkoilmaan.

Kun tulin lenkiltä, Emma oli saanut aikaseksi levittää pohjameikin naamalleen. Minä suuntasin suihkuun, ja sieltä poistuessani oli juuri ripsarit menossa. Mä pistin vain silmämeikkiä ja huulipunaa vähäsen, ja jätin hiukset auki. Valmiita olimme aika samaan aikaan.
Valmiita kohtaamaan mitä vastaan tulee, ja sietämään muita ihmisiä pienessä tilassa useamman päivän ajan. Taisteluilme valmiina. Täältä me tultiin.

[Miro]

28.12.2016

Mä lötkötin omalla, pehmeällä sängylläni omassa huoneessani kotikotona ja kihisin tukahdutetuista tunteista. Tapaninpäivästä ja siitä, kun mä olin palannut väliaikaisesti tallille, oli kulunut kaksi päivää. Oli vaikea edes löytää sanoja sille, miten muikeaa oli ollut nähdä hallavalaisia (varsinkin Nannaa, jonka mä olin onnistunut yllättämään täydellisesti). Mä olisin vain halunnut pyöriä tallilla koko loman Nannan ja muiden kanssa ja nähdä vanhoja hevostuttuja.
Mutta sitten. Tänään varhain ennen aamun valkenemista porukka oli pakannut tavaransa ja hevosensa autoihin ja rekkoihin ja ties minne, ja ottanut ja lähtenyt.
- Me mennään Kolille muutamaksi päiväksi, Nanna oli selittänyt. – Mä olen tosi pahoillani, ettet sä pääse mukaan.
Niin olin mäkin.
- Mutta me tullaan jo uudenvuodenpäivänä takaisin, Nanna oli luvannut. – Sen jälkeen lomaa on vielä pitkästi jäljellä.
No, niin oli. Mutta mitä tapahtui mun suunnitelmille viettää uutta vuotta tallikavereiden seurassa? Ne menivät päin sanonko mitä.

Mulla oli edessä monta kiduttavan tylsää päivää. Tai no, olihan pari yksityisen omistajaa jäänyt Hallavaan, ja Pallekaan ei ollut lähtenyt reissuun. Mutta silti mä olin enemmän kuin katkera. Nanna ja muut pitäisivät hauskat pari päivää Kolilla, puuhaisivat hevosten kanssa, nauraisivat ja pitäisivät hauskaa, hankkisivat läjittäin uusia kavereita. Ja mä olin tullut lomaksi Pronssijoelle saadakseni viettää aikaa niiden kanssa.
Okei, eihän tämä ollut kenenkään muun kuin mun vika, päätin lopulta huokaisten. Olisi pitänyt ottaa etukäteen selvää asioista, niin en olisi pettynyt. Mä en silti voinut olla olematta vähän kaunainen siitä, että juuri mun piti jäädä paitsi kaikesta kivasta.
Mä otin kännykän yöpöydältäni ja menin Whatsappiin. Mä olin ollut eilen illalla aika nuiva, kun olin saanut kuulla huonot – mulle huonot – uutiset. Niinpä mä lähetin Nannalle viestin:
No pitäkää nyt hauskaa siellä, mutta mä olen kyllä vieläkin vähän katkera että jätätte mut tälleen tänne. Sano muille terveisiä.
Ja perään muutama musta kuu.

[Eevi-Sofia]

Tinja oli ilmoittanut, että Susin kolmas varsa syntyisi Heljänkoskella. Ylläpitosopimuksemme päättyisi. Hän ei kysynyt, hän kertoi, ja se oli ihan oikein. Ei Susia tarvinnut enää ratsuttaa - ei ainakaan minun, joka en ilman valmentajaa saisikaan vietyä sitä pidemmälle. Susi ei ollut kilpahevonen. Se oli siitostamma ja sellaisen elämää se lähtisi viettämään.

Onneksi ei ihan vielä, sillä Susilla oli ihana tammavarsa alla ja ennen varsan vieroitusikää Susi ei muuttaisi pois. 

En ollut kertonut kenellekään muulle kuin Auralle. Tiesin, että Aleksin kanssa pitäisi jutella pian, mutta en saanut aikaiseksi. Miehen yhyttäminen taas yhteen kahdenkeskiseen juttutuokioon, etenkin, kun se koskisi Susin lähtöä, tuntui ylivoimaiselta tehtävältä. Tiesin tekeväni asiasta itse itselleni liian vaikean. Meidän välillämme ei ollut mitään kiusallista eikä omituista, niin uskoin viimeistään Kolilla vietettyjen päivien jälkeen, mutten päässyt yli ajatuksesta, että olin tehnyt itsestäni kummajaisen miehen silmissä.

Juttutuokio kyllä tapahtuisi, ja mieluiten mahdollisimman pian. Ei voinut käydä niin, että yhtenä päivänä Susi vain lähtisi pois, enkä minä olisi maininnut mitään etukäteen.

Minulla oli kädet täynnä työtä yrityksen käynnistämisen kanssa, enkä ollut täydellisen varma, miten hevoselämäni jatkuisi. Tiesin, että halusin sen jatkuvan, mutta miten? Susin kouluttamisen ja ylläpitämisen jälkeen tuntihevosen harjailu ei tuntuisi kai miltään, ja omaa hevosta en mitenkään voisi ostaa. En nyt, kun yritykseni oli niin alkutekijöissä ja elämä sitä myöten myllerryksessä.

Onneksi minulla riitti hevosihmisiä tuttavapiirissä. Pitkään asiaa pohdittuani laitoin erään hevosystäväporukkani yhteiseen, jo jonkin aikaa hiljaisena olleeseen Facebook-ryhmäkeskusteluun viestin.

Heippa! Mä olen nyt jäämässä hevosettomaksi. Jos tiedätte kivoista hevosista, jotka voisi tulla ylläpitoon, vinkatkaa ihmeessä.

Ei mennyt kauan, kun Petra vastasi:
Mä olen kyllä miettinyt, että voisin myydä Valgusin. Siitä saisit itsellesi kivan hevosen, teillä meni niin hyvin kenttäkurssillakin! Mulle se ei ole kovin sopiva.

Sydän sykähti. Muistin kyllä Valgusin, suuren ruunan, jolla Petra oli yllyttänyt minut alkukesästä osallistumaan viikonlopun mittaiselle kenttäratsastuskurssille. Valgus oli hieno. Ei ehkä sellainen, jonka kuvittelin Susin jälkeen haluavani, mutta... jos ei muuta ilmaantuisi... Valgusta saatoin ainakin harkita.

Paitsi etten ollut ostamassa hevosta. Kirjoitin Petralle henkilökohtaisen viestin, sillä asian jatkopuinti ei välttämättä kiinnostanut muita ryhmässä olijoita.

Valgus on mahtava, mutta en ole juuri nyt ostamassa hevosta. Onko yp täysin poissuljettu ratkaisu?

Ei auttanut kuin odottaa. Petra oli kadonnut online-tilasta. Pahoin pelkäsin, että pyyntöni oli kohtuuton - jos hän halusi myydä hevosensa, hän saisi sen kyllä kaupaksi. Enkä minä tiennyt, oli Valgus juuri minua varten, niin kiva kuin se olikin. Se vaan, etten tiennyt, tulisiko muita vaihtoehtoja kovin nopealla aikataululla.

[Caitlyn]

15/01/2017

"Vitsi mua jännittää", mutisin kuuman kahvikupin lomasta, pyöritellen sormeani kupin rivassa.
"Ai se, kun sun hevonen synnyttää?", Thomas kysyi, jolloin tahaton naurun tyrskähdyn pääsi suustani.
"Synnyttää", mutisin leveästi hymyillen. "Joo, Beeda varsoo kohta, ei mee varmasti enää kauaa. Sen lantiositeetkin on löystyny ja se on muutenkin aika levoton", mutisin kiireisesti perään.
"Aha", Thomas katsoi mua ilmeellä, kuin olisi tipahtanut totaalisesti kärryiltä. En kuitenkaan välittänyt. Eihän Thomas ollut mikään hevosihminen, joten ei se oikein edes tiennyt niistä mitään. Thomas tiesi kuitenkin tasan tarkkaan, että mulla on hevonen, sen nimi on Beeda, se on tyttö ja se on raskaana.

Juotuani kahvin loppuun, mä ajattelin lähteä käymään tallilla. Aleksi oli kyllä luvannut soittaa, jos se näkisi et jotain alkais tapahtumaan, mutta mä halusin kaikesta huolimatta itsekin tarkastaa tilannetta usein. Onhan tää Beedan ensimmäinen tiineys (jossa mä haluan olla mukana 110% !!!), enkä mä itsekään ole ollut koskaan ennen mukana tämmösessä. Kun Beeda syntyi, niin se oli ollut jo jonkin aikaa jalkeilla, eikä koko varsomista keretty näkemään. Beedan emä kun oli niin ovela, että se pyöräytti Beedan pari viikkoa etuajassa. Tosin olinhan mä nähnyt kantavia tammoja, viikon-parin päivän ikäisiä varsoja, mutta että varsomisessa.. Se ei ollutkaan niin tuttu asia se.

"Vienkö mä sut tallille?", Thomas kysyi halaten samalla takaapäin. Sen lämmin hengitys kutitti mun niskaa.

Oli aika omituista, että me oltiin saatu meidän juttu toimimaan. Niin omituista. Mä kun kuvittelin, että tästä tulis pelkästään jotain typerää sähläämistä, eikä koko juttu kestäis kun sen kuukauden-pari, mutta toisin kävi. Tosin, eihän me oltu vielä ees mitenkään virallisesti yhdessä, mutta oliko sillä nyt väliä? Mä halusin edetä rauhassa ja Thomas hyväksyi sen, joten....

"Jooh", mutisin lopulta ja aloin pistämään ulkovaatetta päälle. Vaikka ulkona ei ollut kylmä, niin silti oli talvi ja sitä vaatetta sitten löytyi vaikka millä mitalla. Kun olin kuorruttanut itseni vaatteilla, lähdettiin Thomaksen kanssa kohti Hallavaa.

Autossa istuessani aloin yhtäkkiä ikävöimään ratsastusta. En ollut ratsastanut Beedalla pitkiin aikoihin kunnolla, enkä ollut kivunnut muidenkaan hevosten selkään. Taidot oli varmasti ruostunut, sen mä ainakin tiesin ja se mua myös pelotti. Mun pitäis alkaa valmentautumaan ahkerasti Beedalla ja yrittää kehittää taas taitoja. Meidän piti kilpaillakin, mutta koska Beeda astutettiin, niin kaikki siirtyi reippaasti eteenpäin, mutta eihän meillä kiire ollut. Olihan Beeda vastan nelj.. Eipäs kun viisi vuotias. Se täytti joku päivä sitten vuosia.

"Kato perkele!!", Thomas karjaisi niin, että mun sydän hyppäsi kurkkuun. Hirvi juoksi tien yli. Hemmetti vieköön HIRVI, ja jumalaton sellanen.
"Oohhh, hele vieköön!", mutisin rutistaen auton kahvaa toisella kädellä rystyset valkoisina.
"Onneks juoksi tuolla vähän kauempana.. Kerettiin sentään jarruttaa", Thomas huokaisi helpottuneena, kun suuri tumma hirvi hävisi metsän pimeyteen, ja päästiin jatkamaan kunnolla matkaa.
"Onni oli meidän puolella", mutisin ja huokaisin kans helpotuksesta.
"Mitähän vielä, varmaan se hevonen synnyttää sit seuraavaksi", Thomas naurahti.

Saavuttuamme Hallavaan, vaihdettiin Thomaksen kanssa pikaiset suukot, jonka jälkeen mä nousin ulos autosta.

"Mä soitan sit, kun tarvii tulla hakemaan. Jos soittoa ei kuulu, niin on melko varmaa, että Beeda varsoo, joten sillon mä jään tänne", sanoin.
"Ok", Thomas nyökkäsi haukotellen.

Mä työnsin auton oven kiinni ja lähdin talliin. Yllätyksekseni Alana touhuili jotain Faen karsinassa, joten moikkasin naikkosta iloisesti, siirtyen sitten itsekin Beedan karsinaan.

JATKUU BEEDAN PÄIVÄKIRJASSA!!

[rena]

Yksi kuudes osaa…

Vois joskus oppii ottaa avaimet mukaan… Mietin kun olin taas onnistunut unohtamaan avaimet kotiin, koulu oli loppunut. Ja kukaan ei hetkeen olisi kotona, Minka kavereilla ja äiti töissä. Potkaisin lumikökköä joka pyöri vähän matkaa ja sitten pysähtyi aloilleen.
”Moi Rena” Kuulin äänen ja puhuja oli Daw.
Daw oli näköjään kävelyllä kahden koiran kanssa.
”Moi, ketäs nä söpöläiset on.” Kysyin ja menin kyykkyyn ja annoin pienien koirien tulla nuuskimaan käsiäni.
”Belle, mun koira ja Keiju, mun naapurin koira.” Daw vastasi ja hymyili.
”Mitäs sä täällä?” Daw jatkoi.
”Ööh, jäin vähä niinku lukkojen taakse.” Sanoin ja nousin pystyyn hieman nolostuneena.
”Noh, haluutko vaikka tulla meijän kanssa kävelylle?” Daw ehdotti hymyillen.
”Joo” Vastasin kiitollisena seurasta.

Lähdimme kävelemään joen rantaan, joen rannassa ei sen suuremmin oltu kolattu, joten jalan jäljet jäivät selvästi polulle. Sain itse taluttaa Dawin naapurin koiraa Keijua, kävelimme aikamme jutellen niitä ja näitä.
”Nii minnes me muute ollaan matkalla” Kysäisin Dawilta ja naurahdin.
”Mennään tonne koirapuistoon, se on tyhjillään melkein aina talvella” Daw kertoi ja osoitti hieman kauvempana olevaan aidattuun alueeseen.
Sinne päästyämme päästimme koirat vapaaksi, joissain kohdissa oli niin pehmeää lunta että koirat uppostivat lumeen niin että vain korvat näkyivät.
”Mitens sulla menee?” Kysyin Dawilta.
”Ihan hyvin, suunnittelen opiskelujen jatkamista.” Daw kertoi.
”Kiva, kiva” Sanoin ja katsoin kuinka Belle pomppi lumessa.
”Miten sulla menee?” Daw kysyi takaisin.
”Iha hyvin” Vastasin ja hymyilin.
”Kiirettä koulun kanssa ku on nyt aika täys jakso” Jatkoin.
”Aaaa, onko sulla pitkää matikkaa, fysiikkaa tai kemiaa” Daw kysyi.
”Pitkä matikka, ja matikkaa mulla on esim tässä jaksosa. Mä en oo hyvä matemaattisissa aineissa” Sanoin ja kohautin olkapäitäni.
”Okei, noh yks kuudes osaa suoritettua lukiosta sulta, vai?” Daw sanoi kannustavasti.
”Jepp” Sanoin ja hymyilin.
Juttelimme vielä hetken erillaisista kursseista ja Dawin lukio ajoista. Sitten pyydystimme koirat kiinni ja lähdimme kävelemään takaisin, aurinko paistoi ja pakkasta oli noin -6°C.

Kun pääsimme perille, Daw hyvästeli minut ja jatkoi matkaansa naapuri taloon. Astelin rappuun ja kävelin portaat ylös koti-ovelleni, pimpotin ovikelloa, ja hetken päästä Minka avasi oven.
”Moro” Minka sanoi ja asteli takaisin huoneeseensa.
”Moi vaan” Huokaisin tytön perään ja otin ulkovaatteet päältäni, sen jälkeen menin huoneeseeni ja laitoin valot päälle. Jätin reppuni huoneen nurkkaan ja sitten avasin puhelimen, suunnittelin lähtöä lappiin, kävisin tallilla ja moikkaamassa kavereita. Ja minun lappi-ystäväni kävivät kiivasta keskustelua tulevasta:

Milla: No siis ainaki lähetään tallille!
Okko: Laskettelemaan!
Salla: Entäs jos Rena itse päättäis mitä tehtäis xD
Milla: Ei se osaa
Rena: Äläs nyt aliarvioi minua ^^
Okko: Noku mä oon sellane Renan oikeekäsi nii kyllä mä osaan päättää hyvi =)
Salla: Rena, ootko päättäy ajankohan jo? Ku mietin et mille päivälle varilen meille heppoja tallilta^^
Rena: En oo vielä lyöny mitää lukkoon, mut kerron kyllä heti kun saan selville `-´
Milla: Kenellä haluut muute mennä, ite varmaan meen Willalla xD
Okko: Mä varaan Hösön!
Rena: Öööm, vois mennä Pirnssillä
Salla: Mä otan sit Essin

Sammutin puhelimen ja hymyilin itsekseni, kaivoin repusta matikan kirjan ja aloin väsäämään läksyjen parissa.

[Salli]

et osaa voidella näkkäriä oikein /voi kuuluu sileällepuolelle

Kävelimme Ingridin, Eliaksen ja Rikun kanssa Pronssijoen vilkkaassa keskustassa. Ingrid ja Elias tutustuivat nopeasti vanhempiini ja lähtivät tiistaina yhdessä käymään Eliaksen ja Ingridin mummon ja papan kuona. Heidän isovanhempansa asuivat noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Äiti ja isä kävivät sillä aikaa kaupassa ja kerkesivät vielä kahvittelemaan isovanhempien luokse ennen kuin lähtivät takaisin. Minä ja Riku opiskelimme ahkerasti ja Riku oli käynyt siistimässä vähän mökkiä loppu viikoksi.

Kortin saatua Riku oli alkanut viemään minua kouluun ja hakemaan minua. Olin siitä hiukan tyytyväinen, vaikka olisin päässyt menemään bussilla. Ainakin sain välillä katseita hieman vieraammilta ihmisiltä, kun nousin 18vuotiaan nuorenmiehen kyytiin. Riku oli hakenut minut tänään koulun jälkeen ja kertoi meidän käyvän tänään ostoksilla. Näyttäisimme samalla vielä vähän keskustaa vierailemme.

Lunta oli satanut melkein koko päivän, mutta se oli onneksi jo kerinyt loppumaan. Tulin Ingridin kanssa hyvin juttuun ja olin kertonut hänelle paljon Hallavasta. Hän oli käynyt tiistaina ratsastamassa ja oli mennyt Darcylla koulua. Elias taas oli käynyt hallilla vähän lätkimässä ja katsonut Pronssijoen treenejä. Hän kehui Alanan taitoja, mutta olisi halunnut päästä jäälle katsomaan käytännössä mihin suoritukseen Alana pystyisi.

”No niin käydäänkö eka kahvilla?” Riku kysyi, kun lähestyimme kahvilaa kohti. Minä en kahvista niin perustanut, mutta kahvilan suklaa- sekä juustokakku olivat taivaallisia. Kekseissäkään ei ollut valittamista, veivät melkein voiton jopa Subwayn Cookieista.

”Mikäs siinä. Tekis kyllä vähän mielikin”, Elias sanoi ja potkaisi lumipaakkua.

”Mennään vaan”, Ingrid sanoi hieman poissaolevasti ja selasi puhelintaan.

”Mennään tänne”, Riku piti meille ovea auki ja pujahdimme sisään lämpimään kahvilaan. Vedin keuhkoni täyteen herkullista tuoksua. Töytäisin Rikua kylkeen ja menin varaamaan meille ikkunapöydän. Heitin kangaskassini sohvalle ja takkini laitoin tuolin selkämykselle.

”Mä ottaisin latten ja palan mustikkapiirakkaa”, Ingrid oli hulluna mustikoihin. Ainakin hän söi niitä aina kun oli mahdollisuus. Kävelin Rikun vierelle ja katsoi vitriiniin ja tarkistin, että suosikkejani olisi kaapissa.

”Sä varmaankin otat suklaakakkua”, Riku totesi ja naurahti.

”No totta kai. Mitäpä muutakaan?”, nauroin hänelle takaisin.

”Mulle ihan normaali kahvi ja jauhelihapitsan palanen”, Elias tilasi ja heitti myyjän kanssa vitsejä. Tilasimme loppuun ja menimme pöytään odottamaan juomia ja ruokiamme.

”Käyttekö usein täällä?” Ingrid kysyi ja riisui ulkovaatteitaan. Elias oli mennyt Rikun kanssa sohvalle, minä ja Ingrid istuimme nojatuoleilla.

”Ei me kauhean usein. Yleensä silloin jos tekee mieli jotain hyvää ja itse ei jaksa tehä… eli aika usein”, selitin ja naurahdin pienesti.

”Joskus tullaan tänne istumaan jos meiltä on koulu loppunu aikasin ja katotaan sit, kun muilta loppuu ja ne ajaa tästä ohi. Monet kerrat ollaan nähnyt hyvät kaatumiset ja autojen luisut”, Riku virnisti.

”Kohta loppuu suurimmalla osalla koulu niin siks oikeestaan hyvä, että tultiin kahville”, sanoin ja vedin tuoliani hieman eteenpäin.

”Kunnon meno”, Elias virnisti. Puhelimme jonkun aikaa koulussa tapahtuneista kommelluksista. Saimme nopeasti tilauksemme.

”Ai moi Nanna!” hihkaisin, kun Nanna toi tilaustamme pöytään.

”Moii”, Nanna tervehti iloisesti.

”Tässä on siis Nanna. Käy kans Hallavassa”, selitin Ingridille. Elias heitti Nannalle vitsejä ja yritti saada tyttöön jotain kontaktia. Nanna vain katsoi Eliasta kummeksuen ja lähti pois paikalta tyhjän tarjottimen kanssa. Elias oli toivoton naistenmies. Kyllä hän oli jo ehtinyt parin Pronssijoen lukion tytön kanssa jutella, mutta ilmoitimme Eliakselle Rikun kanssa nopeasti, että kaikki tunsivat lähestulkoon toisensa. Elias ei paljoa piitannut varoituksistamme.

”Ihan kivan oloinen typy”, Elias sanoi ja hörppäsi kahvistaan. Olin tukehtua kakkuun kuullessani sanan ”typy”.

”Et sä voi noin sanoa mun hyvästä kaverista”, sanoin kulmat kurtussa.

”Muutenkin ihan kauhea sana”, Ingrid täydensi silmiään pyöräyttäen. Elias kohautti harteitaan. Kahvittelimme rauhallisissa merkeissä ja katsoimme, kun loput koululaisista lähtivät kotiin. Tällä kertaa ei sattunut mitään, mutta saimme kertoa melkein jokaisesta autoilijasta, pyöräilijästä, mopoilijasta tai kävelijästä kuka tuli kahvilan ikkunoiden ohi, että kuka hän oli, kuinka vanha ja millainen hän oli.



”Onks täällä Lidlikin?” Elias kysyi hämmentyneenä, kun kävelimme kahvilasta pois ja aioimme mennä kauppaan.

”Joo?” kysyin ja katsoi Eliasta.

”Vau aika edistyksellistä”, hän tokaisi ja veti kädet takkinsa taskuihin.

”Mennääks sinne kauppaan?” Ingrid kysyi. Emme laittaneet vastaan joten kävelimme ovista sisään ja lähdimme täyttämään ostoskoreja. Ingrid ja Riku ostivat kunnon ruokaa ja Elias laitettiin ostamaan herkut. Autoin hieman Eliasta suhteiden kanssa. Hän olisi halunnut viisi pussia karkkeja, mutta sanoin kahden riittävän hyvin.

”Sun tässä pitäis olla vanhempi, mutta sä et vaa osaa”, mutisin kun otin kaksi ylimääräistä sipsipussia Eliaksen korista ja laitoin ne takaisin hyllyyn.

”Ikä ei kerro kaikkea”, Elias sanoi ja veti uuden sipsipussin koriin.

”Ei ilmeisesti”, tuhahdin ja otin sipsipussin taas pois korista ”et tarvii neljää pussia sipsiä”.

”Mistä sitä tietää jos tulee himo?” huokaisin ja katsoin poikaa silmät suurina.

”Sitten ajatte autolla takaisin kauppaan ja ostatte”, sanoin ja työnsin Eliaksen pois sipsien luota.

”Seki kyl olis hyvä vaihtoehto”.

”Se ei oo vaihtoehto vaan toimintatapa. Niinkun se, että laitetaan voi näkkärin sileälle puolelle”, sanoin ja kävelimme Rikun ja Ingridin luokse. He miettivät mitä pastaa ottaisivat.

”Voi kuuluu kyl sille reikäpuolelle”, Elias sanoi tyynesti. Katsoin häntä ja tökkäisin sitä kylkeen.

”Salli”, Riku sanoi minulle napakasti.

”Mutta se sano et näkkärissä voi kuuluu reikäpuolelle!” kivahdin ja laitoin käteni puuskaan.

”Okei saat sit lyödä sitä useammankin kerran”, Riku vastasi ja otti pussillisen pastaa koriinsa. Ingrid otti toisen omaan koriinsa.

”Joo kyllä sille sileälle puolelle”, hän sanoi ja katsoi puhelimestaan kauppalistaa.

”Reilua. Koen väkivaltaisuutta”, Elias vastasi teeskennellen surullista.

”Terve Salli ja Riku”, kuulin tutun äänen takaamme. Käännyin ja näin Ruskan seisomassa ostoskorin kanssa.

”Ai moi!” tervehdin hymyillen ja annoin käsieni irrota puuskasta ”tässä on Ingrid ja Elias, joka laittaa voin väärälle puolelle näkkärissä”.

”Ei oo reilua”, Elias sanoi ja katsoi minua tuimasti. Ingrid ja Riku nauroivat ja Ruska katsoi meitä hieman kyseenalaistaen.

”Kumpi on vääräpuoli?” pörröpää kysyi.

”Reikäpuoli”, Riku vastasi hymyillen.

”Okei, sit ymmärrän mikä tässä on ongelmana. Elias oon sun kanssa samalla linjalla. Reikäpuolelle voi”, Ruska vastasi.

”Hei älä säki alota! Mene jo! Hus pois!” hätistin Ruskan pois, joka lähti nauraen matkoihinsa.

”Kiitos! Ainut tukijani!” Elias osoitti kunnioitusta Ruskalle. Selitin vielä vieraille kuka Ruska on ja Ingrid ihmetteli kuinka näimme alle tuntiin kasi hallavalaista.

Kassalla meitä palveli Dawn ja, kun kävelimme vähän erikautta takaisin meille näimme Eevin liikkeen, Alanan lenkillä koiransa kanssa, sekä Jasen ja Inkan ajavan tallia kohti. Rena, Valma ja Katri tulivat eri kohdissa meitä vastaan, kun kävelimme koulun ohitse ja näimme Pujon etäältä. Yritin selittää Rikun kanssa ettei ollut tavallista nähdä niin montaa hallavalaista kerralla, mutta Ingrid ja Elias eivät sitä uskoneet. No en minäkään olisi uskonut jos olisin nähnyt kymmenen hallavalaista noin kahdessa tunnissa.