|
Luka
Aug 15, 2016 20:34:04 GMT 2
Post by Aleksi on Aug 15, 2016 20:34:04 GMT 2
Näyttelymenestys:Rakennekuva30.4.2017 - PKK - kutsutuomarina Lynn - HY15.5.2017 - Seppele - kutsutuomarina Anne - HY20.5.2017 - Järnby - kutsutuomarina Anne - LKV - HYEM: Persoonallisuus22.5.2017 - Järnby - kutsutuomarina Viiru - EO-sert
|
|
|
Post by Valma on Nov 9, 2016 23:04:47 GMT 2
Keskiviikko 9.11.2016
Keskiviikkona koitti minulle suuri päivä: ratsastin Lukalla ensi kertaa tuntien ulkopuolella. Minua jännitti, ei niinkään ratsastaminen, vaan se, osaisinko lopulta mitään, kun Aleksi ei ollut käskyttämässä. Darcyn kanssa kaikki kyllä onnistui, mutta se olikin tuttu, rauhallinen ja luotettava hevonen. Pelkäsin, että kuvitelmani ratsastuksesta romahtaisivat, kun pääsisin nuoren orin selkään. Helpotuksekseni sain Sallin ja Rikun seurakseni, ja Riku lupautui jopa antamaan vinkkejä. Riku oli rento, enkä viitsinyt jännittää hänen läsnäoloaan, niin kuin olin valmennusrenkaassa jännittänyt neiti Dietrichin terävää haukankatsetta. Tuntihevoset olivat vielä tarhassa, ja Salli ja Riku olivat tuvassa, joten tallissa oli hiljaista ja liikkumatonta, kun harjasin Lukaa. Hoidin oria pitkällisesti rauhoittaakseni sekä oman jännityksestä tykyttävän sydämeni että hevosen, joka oli vaikuttanut pihassa hiukan levottomalta ja kuikuillut Faen ja Susin suuntaan. Epäilin, että jommallakummalla tammoista oli kiima, ja Luka oli siksi vähän eloisa.
Sitten tapahtui jotakin, mikä mustasi hetkellisesti mieleni. Olin hakemassa Lukan satulaa ja suitsia satulahuoneesta, kun käytävältä kuului hirveää kavioiden kopinaa, ketjujen kilinää ja hirnuntaa. Sitä seurasi Alanan vihainen huuto, joka sai sydämeni hakkaamaan tuhatta ja sataa. Sykkeeni ei rauhoittunut seuraavaan viiteen minuuttiin, ja koska Alanan läsnäolo teki oloni erittäin hermostuneeksi, en saanut Lukaa tottelemaan lainkaan. Tuntui nololta, että Alana joutui taluttamaan Lukan karsinaan. Seuraavaksi kuuntelin läksytyksen orin oikeaoppisesta hoidosta sydän yhä takoen. Pisteenä iin päälle näin Alanan ilmeen, kun kerroin, että minä toimin Lukan väliaikaisena liikuttajana. Hän ei usko että onnistut, pieni ääni kuiski takaraivossani. Se ääni sai minut uskomaan, että ehken onnistuisikaan, mutta vaiensin sen nopeasti.
Olin erittäin helpottunut, kun sain Lukan ongelmitta pois tallista. Ei ollut enää epäilystäkään, että Fae oli se, jolla oli kiima. Nyt pihalla Luka oli taas lauhkea kuin lammas, se lampsi vähän turhankin hitaasti vierellä. - Hölmö hevonen, mumisin ja taputin sen kaulaa. - Sä vaikutat apealta, Salli sanoi suorasukaiseen tapaansa kääntyen katsomaan kysyvästi minua ja Lukaa. Väistin hänen katsettaan. - Kävi vaan pikku äksidentti tuolla tallissa, ei muuta. Rikukin kääntyi katsomaan kulmat koholla, mutta pudistin päätäni. - Ei mitään vakavaa.
He eivät ehtineet kysellä enempää, kun saavuimme maneesiin. Inka olikin siellä jo säätämässä Cillan jalustimia. Äskeisen muistaen puristin heti tiukemmin Lukan ohjia, mutta nyt se käyttäytyi aivan asiallisesti, mitä nyt hörähti tuttavallisesti. - Menetkö sä Lukalla? Inka huudahti hämmästyneenä. - Juuu, sanoin ja selitin, kuinka Aleksi oli pyytänyt minua ratsastamaan sillä jouluun saakka. Tallissa sattuneen välikotauksen jälkeen selittäminen ei tuntunut enää ollenkaan niin hohdokkaalta kuin ennen, jopa vähän pelkäsinkin Inkan reaktiota. Mutta hän vain hymyili, iloisena puolestani. - Oho, sulla kävi mäihä! Luka on älyttömän hieno hevonen.
Seuraavan tunnin minä ja Inka vietimme Rikun valvovan silmän alla. Salli istui katsomossa ja napsi minun pyynnöstäni kuvia kännykällä. Salli oli kyllä herttainen, hän oli auttanut minua Lukan selkään nousemisessa ja piteli nyt takkiani. Riku laittoi meidät ihan todella töihin, ja keskittyessäni ja hikoillessani unohdin niin välikohtauksen kuin oman jännityksenikin. Luka laittoi minut koetukselle, mutta Riku antoi juuri oikeat neuvot, ja jännitys omasta suorituksesta kaikkosi. Keskityin vain hevoseen ja ratsastamiseen. Tunti kului yllättävän nopeasti. Kun Salli lähti auttamaan Aleksia tuntihevosten valmiiksi laittamisessa, minä ja Inka jäimme tekemään loppuverryttelyitä. Tajusin, että Dunja olisi menossa alkeistunnille, enkä ehtisi auttamaan sen ratsastajaa. Syyllisyyden pistos tuntui jossakin rinnassani, mutta vaiensin omatuntoni. Salli kyllä hoitaisi.
Kun maneesin ovi aukeni ja jono alkeistunnille saapuvia hevosia ratsastajineen ja taluttajineen kopisteli sisään, olimme Inkan kanssa jo jalkautuneet. Tintun narun päässä kävelevä Nanna irvisti minulle. Viesti oli selvä: hän oli joutunut töihin, kun minä olin saanut huvitella Lukan kanssa. Virnistin takaisin ilkikurisesti. Dunja oli jonon puolivaiheilla, ja Riku talutti sitä. Vilkutin Dunjan pikkuratsastajalle, jota olin taluttanut monet kerrat. Olisin mieluusti käynyt moikkaamassa Dunjaa lähempää, mutta Luka käsipuolessa se ei tuntunut järkevältä. Odotimme nurkassa, kunnes koko jono oli päässyt sisälle, ja lähdimme vasta sitten kohti tallia. Vaikka Luka olikin nyt täysin asiallinen ja vaikka minua houkutti sen hoitaminen käytävällä pyörimisen välttämiseksi, laitoin sen kaiken varalta karsinaan. Jutustelimme Inkan kanssa niitä näitä kisoista ja hevosista, ja Inka kertoi taas muutamat Jasen uusimmat temput. Minulla oli hyvä ja rentoutunut olo, vaikka ratsastuksen jälkeen Lukan ja Faen sätkykohtaus oli palannut kummittelemaan mieleeni. Reisiä kivisti, olin tainnut Rikun valmennuksessa löytää muutaman uuden lihaksen.
Inka oli Cillan kanssa tapansa mukaan nopeampi kuin minä, ja hän ilmoitti, että hänen täytyisi lähteä kotiin. Sanoimme nopeat hyvästit. Ehdin viettää Lukan kanssa hetken kahdenkeskistä aikaa, ennen kuin Eevi ja Susi tulivat talliin. Kurkkasin karsinanovesta ja tervehdin hymyillen Eeviä, joka laittoi Suden kiinni samaan kohtaan, jossa Cilla oli hetki sitten ollut. Luka ei ollut millänsäkään tulokkaasta, se vain kurkisti uteliaana kaltereiden välistä ja palasi heinänrippeiden pariin. - Sä olet väärässä karsinassa, Eevi nauroi. – Sinä ja Luka, miten siinä niin kävi? Selitin nopeasti varmaan kymmenettä kertaa parin päivän sisällä, että olin nyt Lukan liikuttaja. - Oi miten kiva! Eevi huudahti. – Jos tarvitset apua sen kanssa joskus niin sen kun tulet kysymään. - Kiitos, sanoin oikeasti kiitollisena. – Ootteko lähdössä ratsastamaan? - Eei, Sudella on vapaapäivä, Eevi selitti. – Me käytiin jo aamupäivällä. Vähän vaan kuopsutan sitä tässä. Faella on muuten nyt oikein kunnolla kiima. Mä en meinannut tänään saada Sutta ollenkaan lähtemään tarhasta kun Fae oli semmoinen kanaemo. Piti pyytää Caitlyn avuksi. Huh, jollakin muullakin saattoi olla ongelmia hevosensa kanssa.
- Faen kiimasta puheenollen, aloitin, mutta sitten keskeytin ja nielaisin. Halusinko paljastaa Eeville jutun, joka oli pyörinyt päässäni jo useamman tunnin, joka nolotti minua ja josta pääsisin ehkä eroon sanomalla sen ääneen? Eevi katsoi minua kysyvästi. Hetken esitin, että Lukan talviloimen kiinnityssoljet veivät kaiken huomioni. Kyllä, minä halusin. - Mä olin tänään tallissa Lukan kanssa, se oli käytävässä ketjuissa. Mä kävin hakemassa sen kamoja satulahuoneesta, ja sitten… Parpatin nopeaa tahtia Eeville koko tarinan. Sydän keveni samaa tahtia kun sanat pulppusivat suusta. Loppuun lisäsin: - Musta tuntuu, ettei Alana oikein ota mua todesta, kun saan ratsastaa Lukalla. Tai että se ajattelee, että mä en pärjää. Ei mua niinkään kiinnosta mitä se ajattelee, mutta mitä jos sen oikeassa? Mitä jos mä en pärjää? Loputtomalta tuntuneen saarnan jälkeen vaikenin vihdoin ja jäin odottamaan vastausta. Luka tuntui aistivan, että jotakin erityistä oli ilmassa, sillä se nosti päänsä ja tarkkaili hievahtamatta, korvat höröllä tilannetta. Minusta tuntui hyvältä avautua Eeville. Hän oli luotettava tyyppi, eikä kertoisi asiaani kenellekään. Minua ei edes nolottanut niin paljon kuin olin luullut. - Kaikille sattuu noita, Eevi sanoi hymyillen rauhoittavasti. – Älä nyt jää ruotimaan tuota. Et sä olisi voinut tietää, että ovesta päättää ilmestyä kiimainen tamma juuri niiden kymmenen sekunnin aikana, jotka sä vietät satulahuoneessa. Katselin alaspäin ja sormeilin ajatuksissani Lukan loimen reunaa. - Valma, Eevi sanoi vakaalla äänellä. – Aleksi tuntee sun osaamisen jo aika pitkältä ajalta, se kyllä tietää, mitä sä osaat ja mitä et. Jos se ei uskoisi, että sä pärjäät, ei se antaisi sun liikuttaa Lukaa. Niin. Siihen kai oli uskominen. Huokaisin. - Kiitos kun kuuntelit, sanoin. – Oikeasti. Nyt on kummasti parempi olo. - Eipä mitään, Eevi sanoi.
Kun Eevi oli Suden kanssa valmis, lähdimme yhdessä tarhoille. Pidin Lukan kanssa Suteen sopivaa hajurakoa, ja kehuimme Eevin kanssa kilpaa ihania talvisäitä, joista olimme Pronssijoella saaneet nauttia jo viikon päivät. Minulla oli hyvä ja rauhallinen mieli, eikä rauhaani horjuttanut edes Fae, joka ravasi hirnuen edestakaisin tarhan portilla ja jonka hirnuntaan Luka vastasi seisahtuen paikalleen pää pystyssä ja kaula kaarella. - Oho, huono reittivalinta, sanoin Eeville. – Mepä kierretäänkin toista kautta! - Selvä, Eevi sanoi ja lähti Suden kanssa tarhalle. Sain hetken tapella Lukan kanssa saadakseni sen kääntymään. - Kunnolla nyt, äsähdin tiukasti ja nykäisin reippaasti narusta. – Menoksi! - Kyllä sä pärjäät sen kanssa, kun vaan muistat tuon äänensävyn, Eevi huikkasi perääni, kun talutin Lukaa poispäin. Hymyilin itsekseni. Kyllä minä pärjäisin. Luka ja Loki oli siirretty väliaikaisesti kauempana olevaan tarhaan, ja tänään minulle oli selvinnyt, miksi. Päästettyäni Lukan tarhaan kaverinsa seuraksi nojasin hetken aitaan ihastellen hämärtyvää talvi-iltaa, pakkasessa kimaltelevaa lumihankea ja Lukan jouhia ja valkoisia merkkejä, jotka olivat yhtä valkoiset. Eevi-Sofia oli sitten kunnon hyvänmielenihminen, sellainen, jonka kanssa juttelemisesta jäi aina hyvä olo. Kyllä minä pärjäisin Lukan kanssa, ja jos en aina ihan yksin ja ilman apua, niin Hallavassa olisi kyllä käden ulottuvilla Eevin kaltaisia ihmisiä, jotka halusivat rehellisesti auttaa.
|
|
|
Post by Aleksi on Dec 30, 2016 20:32:50 GMT 2
Emmi otti tänään Lukasta rakennekuvat uuden yksityistalloin nettisivuille
|
|
|
Post by Valma on Jan 22, 2017 18:34:37 GMT 2
Sunnuntai 22.1.2017
Sunnuntaina minulla oli hyvä aamu. Heräsin aikaisin, hiippailin tyhjässä talossa syömässä aamupalaa, valmistauduin tallille lähtöön ja suuntasin hämärällä kotikadullani bussipysäkille hypätäkseni bussiin, joka veisi minut Hallavaan. Kahdeksan bussissa ei ollut muita matkustajia, ja bussikuski kyseli minulta, mihin olin matkalla tähän aikaan sunnuntaiaamusta. Nouseva aurinko värjäsi jo itäistä tähtitaivasta himmeän violetiksi.
Tallissakaan ei ollut ristin sielua hevosten ja karsinarivistön reunaa pitkin hiipivän Hiisun lisäksi. Arvasin, että Aleksi oli joko lähtenyt kotiin aamutallin jälkeen tai toimistoon tekemään paperihommia. Hänellä oli tiedossa, että ratsastaisin tänään Lukalla. Tallin rauha tuntui pyhältä. Sitä ei saanut häiritä. Niinpä kävelin hiljakseen karsinoiden viertä, silitin ohi mennessäni jaloissani kiehnäävää Hiisua ja kävin toivottamassa hyvät huomenet Darcylle ja Dunjalle. Kumpikaan tammoista ei kohottanut päätään aamuheinien kimpusta. Kun lähestyin orinurkkausta, sieltä kantautui virkeä, matala hörinä. Äänestä ei voinut erehtyä: se oli Luka. Kurkkuani kuristi. - Hei, poitsu, mumisin. Viereisen karsinan asukki, Lasse, pyöri innostuneen näköisenä karsinassa, kun tarjosin Lukalle porkkanan. Se puski turpansa karsinan kaltereita vasten. - Sori, kaveri, mä en tiedä millainen politiikka sun omistajillasi on herkkujen suhteen, pahoittelin.
Nappasin ovessa olevasta korista harjan ja aloin sukia Lukaa puhtaaksi puruista. Harjaaminen oli mukavaa, olettaen tietenkin, että hevonen osasi seistä paikallaan, minkä Luka kyllä taisi, kun sillä oli heinäverkko turva edessä. Harjatessa aivot menivät narikkaan ja ajatukset vaelsivat omia teitään. Viime viikolla oli tapahtunut paljon. Beedasta oli vihdoinkin tullut äiti. Maanantaina varhain aamuyöstä se oli synnyttänyt suloisen, terveen tammavarsan. Caitlyn oli sekaisin onnesta, ja oli ilo seurata varsa-arkea, kun Hallavan taaperoiden katras oli kasvanut jo neljän varsan suuruiseksi. Daw hehkutti alituiseen siitä, miten kiva Lotta oli ajaa. Hän oli lähettänyt minulle viestin, jossa hän mietti, tulisiko Lotasta sittenkin ravihevonen. Ajatus tuntui uskomattomalta – tulisiko Lotasta Hallavan ensimmäinen ravuri? Cellellä ja Pallella oli kuulemma uudet hoitajat, joita en ollut vielä tavannut. Miro oli jo lähtenyt takaisin koulutöiden pariin toiseen kaupunkiin, ja mietin, mahtoiko hän tietää, että hänen silmäterällään oli taas uusi hoitaja. Toivoin, että tämä hoitaja pysyisi Hallavassa pitempään kuin pari viikkoa – tuntui, että Pallen hoitaja oli vaihtunut aika usein. Olin myös kuullut villiäkin villimpiä huhuja siitä, että Aleksi olisi palkannut Hallavaan uuden tallityöntekijän, joka oli sosiaalipummi ja kämppäsi Alanan kotona, mutta olin oppinut, ettei kaikkia pikkulintuja kannattanut ottaa todesta.
Luka kääntyi pukkaamaan minua kyynärpäähän antaen lempeän muistutuksen läsnäolostaan. Hymyilin itsekseni, ja kurkkuani kuristi. Olin kuullut sellaisenkin juorun, että siirtotalli lähtisi jossakin vaiheessa talvea. Se tarkoitti, että siirtotallissa asuville pitäisi tehdä tilaa isoon talliin. Kepa oli kuulemma muuttamassa muualle, mutta saatoin kuvitella, että seuraava lähtijä olisi Luka. Mitään varmaa tietoa minulla ei ollut yhtään mistään, mutta aika tuntui valuvan vähiin minun ja Lukan tiimalasissa. En oikeastaan tiennyt mihin valmistautua, mutta yritin silti nauttia Lukasta niin kauan kuin mahdollista. Luka oli tavattoman ihana hevonen. Toisin kuin tuntihevoset, minusta tuntui, että Luka vastasi kiintymykseeni. Se hirnui minulle tarhan portilla, piti päätään sylissäni ja näpersi hiusteni kimpussa, kun laitoin sille suojia. Tiesin, ettei kukaan muu saanut Lukalta sellaista huomiota. Dunjasta ja Darcysta ei koskaan tulisi minun omiani, mutta Luka oli melkein kuin oma. Ja minä olin sen oma ihminen, ja Luka tiesi sen. Tunteilu sai riittää, päätin itsekseni. Jatkuvassa epätietoisuudessa eläminen oli inhottavaa, myönsin itselleni, mutta minun täytyisi vain tehdä asiat normaaliin tapaan ja nauttia Luka-arjesta niin kauan kuin sitä riittäisi.
Satuloin Lukan ja painoin kypärän päähäni. Sitten talutin orini kentälle. Kentän pohja oli juuri sopiva, pakkasta ei ollut liikaa ja valoa riitti koulutreeniin juuri sopivasti. Juuri sinä aamuna Luka oli upea. Se tuntui kuuliaiselta ja valppaalta mutta ei liian valppaalta jo, kun otimme alkukäyntejä. Sillä oli päivänsä. Joskus se tuntui tikittävältä aikapommilta, toisinaan laiskalta mäyräkoiralta. Tänään kuljettiin kultaista keskitietä. Lähdin varovasti kokoamaan Lukaa, ja se vastasi kaikkiin pyyntöihini. - Vautsi! Kun olet tämmöinen kisoissa, voitat kaikki palkinnot, kehaisin. Sitten muistin, että minulla ja Lukalla tuskin olisi yhteisiä kisoja jäljellä. Seuraavan kerran ori kilpailisi jo jonkun toisen kanssa.
Karistin taas ikävät ajatukset harteiltani. Auringonsäteet osuivat jo tallin takana olevan metsän korkeimpiin puunlatvoihin, ja tuli koko ajan valoisampaa. Kokeilin lisäyksiä kaikissa askellajeissa. Taivuttelin Lukaa kaarevilla urilla. Se tuntui hyvältä. Tasaiselta. Toivoin, että Luka olisi omani. Toivoin, että kävisimme säännöllisesti valmennuksissa, eivätkä koulutreenimme aina olisi vain räpeltämistä ja kaikkien askellajien läpikäymistä. Kuvittelin meidät voittamassa koululuokkia aina vain vaikeammalla tasolla. Lukasta olisi siihen, mutta itsestäni en ollut varma. Eikä meille tulisi mahdollisuutta yrittää. Näin silmänurkastani, että Aleksi käveli tallilta kentälle päin, mutta yritin olla kuin en huomaisikaan. Ehkä hän näkisi, miten hienosti Luka meni minun kanssani ja päättäisi, ettei raaskisikaan myydä sitä.
Aleksi katseli menoamme hetken ja kutsui sitten meidät luokseen. Ohjasin hiukan hikoontuneen Lukan aidalle, ja se puhahti Aleksille tuttavallisesti ja nypläsi hänen takinhihaansa. - Teillähän menee kivasti, Aleksi kommentoi. Nyökkäsin ylpeänä ja silitin Lukan kaulaa. Odotin, että Aleksi kertoisi asiansa, ja toivoin ja pelkäsin, että hänen asiansa koskisi jotain muuta kuin Lukan myymistä. - Sie olet varmaan aavistellut, että Luka on lähdössä, Aleksi jatkoi. Hartiani lysähtivät kasaan, ja Aleksi huomasi sen. - Mutta ei hätää. Tiesit varmaan, että mie ja Emmi avataan ihan lähitulevaisuudessa tuohon kilsan päähän yksityistalli? Nyökyttelin epätietoisena. - Luka muuttaa sinne. Miun täytyy vielä puhua Emmin kanssa, mutta luulen, että hän ottaa sinut mielihyvin treenaamaan Lukaa, jos vielä haluat jatkaa sen kanssa. Aleksi sanoi sen ihan arkisesti, niin kuin se ei olisi valtava uutinen. Laitoin käteni suun eteen, ja hetkeen en saanut pihalle äännähdystäkään. - Vai että haluanko… Mä luulin, että se muuttaisi jonnekin kauas, jonkun kisahevoseksi… - Kisahevonen siitä tuleekin, Aleksi nauroi. – Ei näin hyvää hevosta ole oikein mieltä pitää tuntihevosena, varsinkaan kun se on ori.
Pian Aleksi palasi takaisin talliin. Minulla oli kummallisen kevyt olo, ja tuntui, että käteni vapisivat pikkuisen. Luka puhalsi lunta aidan päältä tietämättä, että olimme juuri keskustelleet sen ja minun yhteisestä tulevaisuudesta. - Kuulitko, kaveri? kuiskasin innostuneena. – Me saadaan jatkaa yhdessä. Luka käänteli korviaan. Nousevan auringon säteet häikäisivät meitä, kun kenttä kylpi talvisen aamun valkoisessa valossa.
|
|
|
Post by Valma on May 30, 2017 20:35:13 GMT 2
Joskus Lukalla ratsastaminen tuntui yhdeltä loputtomalta taistelulta. Orilla oli hilpeän railakkaita päiviä, jolloin se olisi pistänyt mielellään laukaksi jo alkukäynneissä. Sitten sillä oli niitä paksukallopäiviä, jolloin yksikään apu ei tuntunut uppoavan tajuntaan. Ja joskus oli sellaisia päiviä kuin sinä lauantaina, kun se tuntui kuuliaiselta, rennolta mutta juuri sopivan terävältä ja tarkkaavaiselta. Niinä päivinä yhteistyö sujui saumattomasti kuin baletti, ja olisi toivonut, että koko maailma, tai ainakin kaikki ratsutallin yksityisenomistajat (jotka minun pääkoppani sisällä katsoivat minua pahaista tuntiratsastajaa nenänvarttaan pitkin) olisivat olleet näkemässä. Onneksi minulla oli ainakin yhden hengen yleisö. Uskollinen Mikki kökötti kentän aidalla. Hän oli ensimmäistä kertaa käymässä yksityistallilla. Yhden hyvän laukkapätkän jälkeen pyysin Lukaa siirtymään ravin kautta käyntiin, ja pysähdyimme Mikin kohdalla. Mikki näytti peukkua ja virnisti. - Näyttääpäs kivalta! hän sanoi. – Tässä tulee itselläkin ikävä ratsastamaan. Pitääpä taas varata jollekin päivälle ratsastustunti. Taputin ylpeänä Lukan kaulaa, joka näytti hien ja tihkusateen takia tavallista tummemmalta. - Musta tuntuu, että me ollaan menty lyhyen ajan sisällä hurjasti eteenpäin, analysoin. – Nyt tuntuu siltä, että voisi ratsastaa vielä toisenkin tunnin putkeen, mutta ehkä me lopetetaan silloin, kun kaikki menee hyvin. - Se on hyvä idea, Mikki myönteli.
Minä ja Luka siirryimme loppuverryttelyn pariin. Äkkiä pihatien suunnalta kuului iloinen moikkaus, ja käännyin olkani yli vilkuttamaan Inkalle, joka harppoi kentän laidalle. Mikki ja Inka halasivat tiukasti. - Suakin näkee, kuulin Inkan sanovan. Suupieleni nousivat aavistuksenomaiseen hymyyn. Inkasta ja Nannasta huolimatta tunsin oloni yksinäiseksi ratsutallilla, jolla kaikki käytännöt olivat enemmän tai vähemmän uusia, ja suurin osa muista tallillakävijöistä oli yksityisenomistajia. Siksi tuntui hyvältä saada Mikki mukaan tallille – se toi tavallaan turvaa, että mukana oli joku, joka oli vähintään yhtä ulapalla kuin minä. Mikki ja Inka juttelivat kentän laidalla, eikä kumpaakaan näyttänyt huolettavan harmaa taivas. Kun olimme Lukan kanssa ravailleet pari kierrosta eteen alas, hidastin käyntiin ja annoin pitkät ohjat. Vasta silloin huomasin, että Emmi oli tullut katselemaan menoamme tallin nurkalle. Olikohan hän katsellut kauankin, ajattelin. Toivoin että oli, sillä minusta tuntui, että Emmi oli nähnyt minut Lukan kanssa piinatilanteessa turhan monta kertaa. Hän huomasi, että minä olin huomannut, ja hymyili tervehdykseksi. Vastasin hymyyn ujosti.
Kun sitten jalkauduin Lukan satulasta ja otin ohjat kaulan yli, Emmi kysyi, voisiko puhua minulle hetken kahden kesken. Mikki ja Inka vilkaisivat minuun odottavasti, mutta viitoin heitä menemään edeltä. Emmi taputti Lukan kaulaa näyttäen yhtä tyytyväiseltä kuin miltä minusta tuntui. Usein, kun joku halusi puhua kahden kesken, iho meni kananlihalle ja odotti heti pahinta, mutta tällä kertaa olin toiveikas, vaikken edes oikein tiennyt, mitä odotin kuulevani. - Se näytti hyvältä, Emmi kehaisi. Okei, tätä olin osannut odottaa, ainakin vähäsen. Silti sydämeni hypähti. - Kiitos, sanoin. Rapsutin Lukan turpaa. Emmi näytti epäröivän hetken. - Mä näin teidän suoritukset Tie tähtiin –kisoissa, hän aloitti. Kallistin päätäni odottavasti. – Teillä meni siellä tosi hyvin. Varsinkin esteillä. Okei, se oli odottamatonta. Naurahdin yllättyneenä. - No joo, se oli ihme, sanoin. – Mä en todellakaan ole esteratsastaja, vaikka Luka kylläkin… - … on estehevonen, Emmi päätti lauseeni puolestani. Hän katsoi minua terävillä silmillään, enkä osannut enää yhtään arvuutella, mihin suuntaan keskustelu oli menossa. – Lukastahan piti alun perin tulla kenttäratsu… Oletko sä koskaan kokeillut sen kanssa maastoesteitä? Pudistin päätäni epäröiden. - No, minäpä kerron sulle pikku salaisuuden, Emmi sanoi pilke silmäkulmassa. – Mulla on takaraivossa pyörinyt ajatus vähän haastavammasta maastoesteradasta tänne lähimetsiin. Pitäisi tietenkin neuvotella asiasta Aleksin kanssa, mutta mä en usko, että siitä muodostuu ongelmaa. Pääsisitte Lukan kanssa vähän treenaamaan, ja ehkä myöhemmin kilpailemaankin joissain pienissä kenttäkisoissa. Emmi huomasi epävarman ilmeeni. - Kyllä sille radalle tietenkin muitakin käyttäjiä olisi kuin te, hän kiirehti sanomaan. – Olen varma, että aika moni ratsutallilaisista olisi innostunut tällaisesta mahdollisuudesta. Meillä on täällä kuitenkin niin tasokkaita ratsukoita, Emmi sanoi hymyillen, ja sydämeni sykähti ylpeydestä. – Mutta ihan vaan että tiedät. Ajattelin tässä parin päivän sisään kysäistä Aleksilta. Nyökkäsin. - Okei, kuulostaa kivalta, sanoin. Siitä en sanonut mitään, että ajatuskin maastoesteistä sai ihoni kananlihalle.
Emmi päästi minut viemään Lukan talliin. Mikki ja Inka laittoivat Inkalle Cillaa valmiiksi, ja ilmeisesti juttua riitti vieläkin. Kaverukset eivät olleet nähneet toisiaan hetkeen. Keskustelu keskeytyi, kun minä ja Luka kolistelimme sisään. - Mistä siinä oli kyse? Inka uteli. - Ei mitään tavallisesta poikkeavaa, huijasin. – Lukan treeniohjelmasta puhuttiin. Seuraavalla sekunnilla mietin jo, miksi valehtelin Inkalle ja Mikille. Saisivathan he kuitenkin lopulta tietää maastoesteistä. Näin kuitenkin heti, että Mikkiä ei niin vain huijattu. Hänen katseensa kiinnittyi minuun aavistuksen pitemmäksi aikaa kuin Inkan.
Vähän myöhemmin, kun minä ja Mikki hyvästelimme Inkan tallin pihassa, aurinko kurkisteli jo pilvien lomasta. Lähdimme käsi kädessä kävelemään kohti ratsastuskoulua. - Nyt mun on kyllä ihan pakko kysyä, että mitä asiaa sillä Emmillä oikeasti oli, Mikki sanoi lopulta. Niinpä minä selitin hänelle koko jutun minusta ja Lukasta ja maastoesteistä. - Mähän kammoan esteitä, lisäsin vielä loppuun. – Mutta tuo kuulostaa niin hauskalta, ja olisi kiva vähän päästä haastamaan itseään. Kyllä mä varmaan pääsen ainakin osittain yli siitä pelosta sitten. Lyhyen sekunnin ajan Mikki oli hiljaa, ja minä olin hetken varpaillani. Näkikö hän suunnitelmassa jonkin aukon tai ongelman, jota minä en ollut huomannut? Sitten hän puristi kättäni ja sanoi, että kyllä minä pystyisin ihan mihin vain, ja unohdin epäilykseni.
|
|
|
Post by Aleksi on Jul 22, 2017 15:00:02 GMT 2
Valma ja Inka maastoilemassa Lukalla ja Cillalla
|
|
|
Post by Aleksi on Nov 9, 2017 17:04:47 GMT 2
Aleksi ja Luka Ratsastuskoulumestaruuksissa Ope-cupissa
|
|
|
Post by Aleksi on Feb 24, 2018 14:07:51 GMT 2
|
|