Avan hoitovihko

[Arika]

♥ sivut ♥

[Arika]

Joulu oli ohi. Mä en voinut käsittää sitä. Mun suosikkijuhlaa pitäisi odottaa taas se kokonainen vuosi, ja pian täyttäisin jo kaksikymmentäviisi vuotta. Ajatukseni karkasivat kuitenkin pois konvehdeista, kun mä olin kuitenkin kokenut elämäni parhaan myöhäisen joululahjayllätyksen, kun traileri oli kaartanut kolistellen Hallavan pihalle ja stopannut itsensä lähes täydelle parkkipaikalle. Jännitys oli kihelmöinyt vatsassani. Mitä jos Ava ei sopeutuisikaan tänne? Mieleni täyttyi miljoonista kysymyksistä, joihin ei saanut vastausta edes siruauroran Q&A-videoista. Sydämeni pomppi riemusta, kun sain singota kuljetusauton luokse ja laskea lastaussillan alas. Äiti oli pujahtanut jo etuovesta peruuttamaan Avaa ulos autosta. Tamma löntysteli tottuneesti ramppia pitkin maankamaralle, jonka päällä se päästi kuuluvan hirnahduksen. Ilman täyttivät lukuisat vastatervehdykset. Siitä alkoi Avan ja mun taival Hallavassa, joka tulisi toivon mukaan kestämään vielä pitkään.

Kun mä olin taluttanut Avan siirtotalliin, jossa Kepa sekä Palle ottivat tamman lämpimästi vastaan, täytin ponini vesiastian ja lähdin kulkemaan Aleksin perässä päätalliin, jonka vierustalla äiti jätti vuokraamamme trailerin pihalle. Hän vilkutti vielä kättään astuessaan maasturiimme, jonka ovi sulkeutui paukahtaen, jättäen äidin tummennettujen ikkunoiden taa. Pian astuin katoksen katveesta sisälle talliin ja huomasin, miten lumihiutaleet alkoivat leijailla hiljalleen maahan. Mun hymy asettui itsekeen korviin saakka, eikä mun tarvinnut laittaa sitä nuppineuloilla kiinni. Mä olin onnellinen. Aleksi kysyi multa joitakin kysymyksiä Avasta ja siitä, miksei mun äiti jäänyt täyttämään kaikenlaisia tarpeellisia papereita. Olin toki imarreltu, että näytin niinkin nuorekkaalta, mutta hiukan kiusaantuneena totesin olevani lähempänä Aleksin ikää kuin kahdeksaatoista vuotta.

Mä siis sain täyttää toimistossa joitakin epävirallisen näköiseksi nuhraantuneita lomakkeita Aleksin sepittäessä kaikkea tallin eri tavoista. Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, mulle jäi mielenn vain puolet päiväjärjestyksestä sekä kolme tallilaista - Mirka, Katri ja Eevi-Sofia. Onneksi mun ei tarvinnutkaan muistaa muuta, sillä Avan toisella vierustoverilla Pallella ei ollut hoitajaa ja Kepan omistajan nimi pinttyi päähäni tanakasti. Kun mä pääsin ulos tunkkaisesta ja papereita pursuilevasta toimistokopista, mä otin suunnaksi taukotuvan, joka tuntui lähinnä hallavalaisten juoruilupesältä, jonne menevät aivopestäisiin niin, ettei sohvalta pääse ylös - vaikka pitäisi tehdä jotain hyödyllisempääkin, kuten katsoa paranormaaleita elokuvia. No ei nyt ehkä kuitenkaan, ainakin mä pystyin astella muiden joukkoon rohkeasti. Myönnettäkööt kuitenkin, että mun olo oli vähän uhkaava, kun Aleksi sulki puisen oven takaani virnistys naamallaan. Yritin saada mielikuvitukseni hallintaan, tai muuten raahaisin Avan perässäni jonnekin muualle, sanoen Hallavaa luolaksi, jonka oviaukosta ei enää pääsisi pois.

Mutta sitten mä huomasin jotain oleskeluhuoneen perällä. Kyllä, siellä oli pitkä kaappirivi, mutta yhden lokeron edustalla lepäsi valtava kassi, jota halasi paikallisen ratsutarvikeliikkeen Heinähatun logo. Musta tuntui, että muovikassi ratkeaisi pian, niin uhkaavasti se pullotti. Ja sen kassin vieressä istui ruskeatukkainen nuorukainen, jonka pitkät, ruskeat hiukset lainehtelivat lantiolle asti.
"Sä oot varmasti A-... Aarik-... Ariika-...", hän yritti saada oikeanlaisen painotuksen kieleltään. Naurahdin, monilla oli sama ongelma muhun tutustuessa.
"Painota vaan aahan, Árika", selvitin.
"Joo, joka tapauksessa, sun äitis jätti tän kassin tänne, se olis sulle. Mä oon Caitlyn, mut laitettiin vahtimaan tätä pussia. Mulla ei sitten oo mitään hajua mitä siellä on!"
Varovaisesti astuin askeleen lähemmäksi ja kurkkasin kassiin, joka paljasti sisältönsä.
"Mut hei, mahtuuko niinkin iso pehva kuin mulla on, tähän satulaan?" nauroin hivellen pinkkejä timantteja pikkuisen ponisatulan reunoilla.

[Arika]

Mä olin aina rakastanut joulua, eikä mun tajuntaan uponnut se tosiseikka, että aatosta oli jo kuusi päivää. Mun joulu oli ollut niin mahtava, että mä voisin tehdä melkein mitä vain saadakseni aikakoneen, jolla voisi palata kaikkiin hetkiin, joita jää tulevaisuudessa kaipaamaan. Ja sitä paitsi mä sain flunssan. Luultavasti kävi niin, että mun veljen sitkeä influenssa tarttui muhun - siksi tallille lähtemiseen kohosi pieni kynnys. Sohvan käsinojien vierustat pursuilivat nenäliinoja, joista osa oli hukkunut sohvatyynyjen syöväreihin. Huonekalun tuleva omistaja olisi varmasti innoissaan löytäessään kirppariostoksensa uumenista vuosia sitten sinne hukatun räkäpaperin. Olisi ehkä pitänyt jaksaa nousta makoilemasta ja hakea muovipussi, jonne voisin sulloa paperit, jotka valtaisivat pian koko kämppäni. No, pakko mun oli pian nousta joka tapauksessa. Ava ei pärjäisi siellä yksin. Kaiken kukkuraksi pian olisi uusivuosi, ja mun pitäisi sepittää tammalleni kaikki uudenvuodenlupaukset, jotka mä olin taikonut ilmoille päänystyröistäni. Avan vannomuksia mä en tahtoisi edes kuulla - listaan kuuluisi varmasti lähinnä imppaamisen aloittaminen, pukkivalmentajan luona käyminen ja hampaiden terävöittäminen loimia retuuttamalla.

Joka tapauksessa, kymmenen minuuttia myöhemmin mä istuin bussissa nenä punottaen ja sain ilkeitä mulkaisuja muilta matkustajilta. He eivät selvästikään halunneet aloittaa vuotta 2017 nuhaisina, kuumemittari kainaloon hirtettynä. En mäkään tahtoisi, mutta mikäli mä yhtään osaisin leikkiä flunssameteorologia, mä toipuisin nuhastani aikaisintaan tammikuun lopussa. Vastahakoisesti mä painoin stop-nappia, jossa vilkahti heleänpunainen merkkivalo. Bussi jarrutti nytkähdellen puolelta toiselle. Saisivat hommata paremmat nastat Pronssilinjan dösien renkaisiin, jotka viskoivat lunta ojanpiennoilta puroihin, jotka virtasivat vuonon tapaan kahden puolimetrisen jyrkänteen katveessa.
Astuin ulos linja-autosta ja kiitin vanhanpuoleista kuskia, joka painoi terhakasti kaasua heti mun lätkäistyä rahat tiskiin. Meinasin jäädä nopeasti sulkeutuvan oven väliin - sain kiittää itseäni pitkistä kanankoivistani, joilla voisi tanssia tiputanssiakin niin ketterästi, että muut jäisivät jälkeen.

Tepsuttelin suoraan siirtotalliin ja kietouduin tiukemmin kaulahuivini suojiin. Voi, kun saisin taukotuvassa lasillisen glögiä. Ensin odotti tosin Avan hoitaminen - käteni jäätyivät kylläkin entistä pahemmin lantaa talikoidessani. Aivastukseni muistuttivat ponitammani pärskimistä. Toivottavasti se ei ollut tulossa kipeäksi, sen verran ikävältä karsinan seinistä kaikuva yskiminen kuulosti.
"Taidanpa heittää sulle tänään loimen niskaan", tokaisin ja kihnutin Avan harjantyveä, josta irtoili pehmeää pohjavillaa, jota putoili haituvina pellettikuivikkeiden päälle.
Kun mä olin tyhjentänyt täyttyneet kottarit ja pyyhkinyt laseistani huurut pois, mä kipaisin hakemassa Avan turkoosin loimen, johon mä olisin totta puhuen halunnut kääriytyä itse. Niin houkuttelevan lämpimältä fleecevuorattu ulkoloimi näytti. Mulla oli kieltämättä vähän kylmä tummansininen lippalakintapainen päässäni ja auki jätetty karvatakki ylläni. Tai no, se karvatakki oli lämmintä sorttia, mutta koska siinä ei ollut minkäänlaista napitusmahdollisuutta, mä saatoin vain toivoa, että se riitti suojaamaan mun flunssaista kehoa siihen verhoutuneenakin.

Kun mä olin Aleksin työn helpottamiseksi kuskannut ponini tarhaan, suorastaan sinkouduin hoitajien luolaan, jossa mä sain onnekseni kanelilla maustettua viiniglögiä ja luumuhillolla vuorattuja joulutorttuja. Ihan rehellisesti sanottuna, musta tuntui siltä, että joulu voisi jatkua tätä tahtia ikuisuuksiin. Radiosta raikasi "Jinge Bell Rock", joka tosin sai tarkasti miettien mut ikävöimään joulua aina vain tehokkaammin. Kunpa Albert olisi aikoinaan keksinyt suhteellisuusteorioidensa lisäksi aikakoneen - tai sitten tosiasia oli vain se, että Pronssijoellekin pitäisi saada oma Pelle Peloton.
Yhdestä asiasta mä olin kuitenkin yllättyneen iloinen - mä en pahemmin stressannut seuraavaa vuotta, joka kolkutteli oven takana. Vaikka mä olisinkin silloin lähempänä sitä niinsanottua "kolmenkypin kriisiä", joka pysyisi toivon mukaan musta erossa. Mä en aikoisi käydä treffeillä hermostuneen kolmenkympin kanssa.

//oon tässä itsekin IRL ikävässä flunssassa (haha, joka sekin tarttui mun veljeltä ), siksi teksti vähän pakolla väännettyä Oli vaan pakko fiilistellä alkavaa vuotta ja vanhenemista, josta tosin haluaisin pysyä kaukana