Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Sept 1, 2017 21:44:45 GMT 2
perjantai 1.9.2017, eli kun Alana meinasi kuolla huolesta
"Eevi, could you please, pretty please, ottaa Oliver perjantaina?" olin pyytänyt, ja Eevi oli vastannut pirteästi, että tietenkin. Vastaus pysyi samana, vaikka sanoin, että sillä oli juuri hampaat puhkeamassa, ja Oliver rääkyi jokaikisestä pikku asiasta. "Oh, thank you, thank you!" olin kapsahtanut Eevin kaulaan ja vakuutellut, että sitten kun se nukahti, se nukkui sikeästi ja pitkään. "Haha, mielellänihän mä Oliverin kylään otan. Onkos teillä jotain erikoista, vai..?" "Uh, no, Jase on jossain illallisella joidenkin tärkeiden tyyppien kaa ja mä vaan haluun salille. Tai siis, meen Johanneksen kaa ku se lähtee lauantai-iltana takasin jenkkeihin ku se sai sen lätkäsopimuksen sieltä ja haluun vaa viettää sen kaa aikaa. Ja niinku, my ass will practically dry out ellen mä pääse tekee kyykkyjä."
Perjantai tuli, ja pakkasin Oliverin ja sen kassin, ja ajoin Eeville. Eevi otti iloisena vastaan pienen pojan, ja kyseli tuon kuulumisia. "No heii! Mitäs oot puuhaillut, hmm? Vähän syönyt, itkenyt ja nukkunut? Oho, ja ollut supersankari? Hmm, joo-o, hyvältä kuulostaa." "Haha, more like itkenyt, itkenyt, uhh, repiny drein korvaa, itkenyt, kontannut kaapin alle ja aiheuttanu mulle sydärin, ja sit viel vähän itkeny. Sanoinko jo, että itkenyt? I'm so sorry, mä toivon et Ollie osaa käyttäytyy mut I just need one night… Pari tuntii tai tuun hulluks. Joten niinku kiitos ihan hirveesti, I'll owe you." "Hei, mielellänihän me vietetään aikaa keskenään, eikös niin, Oliver?" Eevi tuli kyllä niin luontevasti toimeen Oliverin kanssa, että melkein joka kerta meinasin sanoa, että jokos sen olisi aika hankkia omia. Mutta koska tiesin, että Eevillä oli kriisi aiheesta, en aikonut ruokkia sitä. Mutta mielessäni jo kuvittelin, että kyllä Eeville ja Markukselle nyt lapsi tulisi, sehän olisi päivänselvä asia. "Tuun hakee sen ysiltä, okei?" "Jep, nähään sillon!" "Ollie, be nice then." "Gä."
Johannes kävi läpi sen nhl-joukkueen antaman treenin, ja minä tein mukana, koska miksi ei. Vähän painoja kevensin, mutta muuten tein saman treenin. Ei olisi ehkä kannattanut, sillä sen jälkeen jalat olivat vähän hellinä, mutta ai vitsit, kuinka ihanalta tuntui taas päästä kunnolla salille. Sen jälkeen kävin kotona suihkussa, ja olin jo lähdössä hakemaan Oliveria, hieman myöhässä aikataulusta, kun tajusin, että Jase oli pistänyt viestiä lähtevänsä kotiin. Olin iloinen, sillä johonkin tähän aikaan sen pitikin lähteä, mutta sitten olin hämmentynyt, kun seuraavassa viestissä se oli korjattu sanaan ulos. Tästä oli jo tunti, ja sitten viimeisin viesti, kaksi viivaa ja zeta, oli puoli tuntia sitten. Ja sitten, kun yritin soittaa, kyselläkseni hieman aikataulua, meni se suoraan vastaajaan. Pieni paniikinpoikanen teki pesänsä.
Jase ei vastannut puhelimeen seuraavan vartin aikana, eikä seuraavien 45 minuutin aikana. Jasen piti olla kotona jo suunnilleen kaksi tuntia sitten. Itku kurkussa soitin Eeville: "Eevi, can- can you, voiksä pitää Oliverin viel vähän pidempään?" "Tottakai- onko, mitä on käynyt?" ei olisi pitänyt ihmetellä, että Eevi kuulisi hädän äänessäni. "It's probably nothing, mut Jase ei oo vieläkään kotona vaik sen piti olla latest jo pari tuntii sit, enkä saa siihen mitään yhteyttä. What if jotain on käyny? Mun pitää ehkä mennä ettii sitä mut en uskalla lähtee täältä jos se tuleeki ja jotain on sattunu ja-" "Hei, ei hätää. Oliver voi jäädä vaikka yökylään, täällä näytti olevan tarpeeks vaikka viikon varalle noita sen tavaroita. Ja varmasti Jase tulee pian, kyllä se selviää." "Oh, thank you. Thank you thank you. Ei täs varmaan mitään mut oon nii paniikis et varmaan pudottaisin Oliverin, en ees varmaan pysty ajaa. Oh, thank you, haen sen aamulla, okei? Kiitos ihan hirveesti, you're a saint."
Minuutit kuluivat, sitten tunnit. Pakotin itseni vaihtamaan pyjamat päälle, ja jäin sitten odottamaan. En varmasti saisi unta, ennen kuin tietäisin, missä ihmeessä Jase oli. Kello läheni jo yhtä, ja torkuin sohvalla, mutta aina heräsin paniikissa ennen kuin kerkesin edes kunnolla nukahtamaan. Vähän yli yksi heräsin kuitenkin avaimeen lukossa. Riensin avaamaan, ja ilokseni näin sen olevan Jase. Ainakin sillä vilauksella, sillä heti, kun avasin oven kunnolla, tämä kaatui syliini. "Jase? Jase? Baabe…" voi, missä kunnossa hän olikaan. Paidassa oksennusta, poskilla kyyneleitä, ja vaikutti ihmeeltä, että Jase oli edes tajuissaan. Oli vissiin ollut rankka seikkailu, ja kiitin onneani, että hän oli edes löytänyt kotiin saakka.
Hyvin pienen hetken ajan olin vihainen, mutta se haihtui hyvin nopeasti ja vaihtui huokaistuun "oh honey"hin. Jotain se yritti mumista, mutten saanut yhtään selvää. "Shh, shh, it's alright, mennään suihkuun." Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Jase ei pysynyt juurikaan itsekseen pystyssä, mutta jotenkin selvisin siitä. Ja veden juottamisesta, ja Jasen pukemisesta ja sänkyyn asettelemisesta. Sitten hain yöpöydälle vielä vettä ja särkylääkettä, tekstasin nopeasti Eeville, että löytyi, ja kapusin sitten sänkyyn. "Alana?" se kuului niin hiljaa ja mumisten, etten ensin edes meinannut kuulla sitä. Ponkaisin istumaan. "Yeah?" "I law.. you", mutistiin taas, ja minusta tuntui, että Jase oli jo puoliunessa. "Go to sleep, okay? We'll talk in the morning. I love you too."
Jase taisi nukahtaa jo heti sen jälkeen, mutta minä en saanut enää unta. Ei, minä olin liian huolestunut sellaiseen, ja edelleenkin sydän pamppaili hulluna. Kyllä minä jossain vaiheessa vissiin nukahdin, sillä heräsin aamulla erittäin krapulaisen kuuloiseen murahdukseen. Ja siihen, että Jase kiskoi minut tiukkaan halaukseen, ihan kuin se minut hengiltä puristamalla jotenkin auttaisi.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Sept 23, 2017 22:05:30 GMT 2
Virhe 23/9/2017
Ties jo kuinka monetta kertaa ajattelin, että olin tehnyt virheen. Suuren virheen. Olin kieltämättä tehnyt niitä jo useamman tässä elämäni aikana, mutta tämä oli yksi suurimmista. Vaikka tiesinkin järjellä ajatellen, että tämä olisi yksi järkevimmistä valinnoista, jonka olisin vähään aikaan tehnyt. Faen antaminen isän käyttöön olisi vain viisasta, niin itseni, Oliverin, varojeni, ja ennen kaikkea Faen kannalta. Tiesin sen kyllä, mutta silti kehittelin mitä villimpiä teorioita. Mutta mahdotontahan se oli, vauva ja kaksi työpaikkaa ja siihen päälle vielä kaksi hevosta? Ja Fae tarvitsi niin paljon aikaa ja huomiota, etten olisi mitenkään voinut jatkaa. Ja olisihan se ollut vähän turhaa heittää hukkaan niin hyvä ja potentiaalinen hevonen vain oman varomattomuuden takia. Vaikka en minä Oliveria nyt vaihtaisi mihinkään, niin en kyllä ollut halunnutkaan lasta. En edes pitänyt lapsista sen erityisemmin. Omaani siedin, pakkohan se oli, ja olihan Oliver nyt kieltämättä aivan älyttömän suloinen. Mutta en minä sitä olisi halunnut. Mutta silti, aina kun olin ajatellutkaan aborttia, mieleeni olivat tulvahtaneet isän äidin sanat ja kaikki ne kerrat kirkossa ja… No, tässä sitä oltiin, Oliver oli täällä ja elossa. En pystynyt siihen.
En edes ollut erityisen uskovainen. Tai no, riippuu keneen verrattiin. Mummon rinnalla olin suorastaan pakana, mutta tavalliseen suomalaiseen pulliaiseen verrattuna olin varsin uskovainen. Kotonakin kävin ainakin melkein joka sunnuntai kirkossa. Täällä se nyt oli vähän jäänyt, sillä noh, ei se ollut sama asia täällä, kuin kotona. Enkä edes kehdannut mennä kirkkoon, sillä häpesin itseäni. Pidin kyllä elämästäni, mutta kun suuri osa elämästäni piti muuta elämääni ja kaikkea, mitä se piti sisällään, häpeällisenä ja vääränä.
Silti halusin kirkkohäät. Ehdottomasti. Se vain, etten ollut varma, oliko se kannattavaa. En voisi tehdä sitä enää ikinä uudelleen, sillä kerran kirkossa solmittu avioliitto olisi aina voimassa. Ainakin siellä kirkossa. Ja Jase nyt, noh, hän kuului eri kirkkoon, ja siihenkin vain paperilla. Ei se tajunnut, kuinka iso juttu tämä oli minulle.
Ei se itse asiassa tajunnut, kuinka moni asia oli minulle tärkeää. Oliverin kasteeseen se oli vastannut olankohauksella, lätkää se ei ollut ikinä tajunnut. Faen se sanoi olevan "vain hevonen". Sentään sellonsoittoa se arvosti, ja laulua, hyräili joskus mukana. Mutta se Fae. Ja ne pirun häät.
Häistä olin maininnut ujostellen parisen viikkoa sitten, ja saanut aika välinpitämättömän vastauksen. "Mm, katotaan, ei meil kiire oo?" Mutta Fae. Voi Fae. Jase ymmärsi pari ensimmäistä päivää, tajusi, että minun oli Faeta ikävä. Ja sen jälkeen se oli ollut aika hiljaa aiheesta. Paitsi tänään. "Olisko jo aika päästää irti? Se on vaan hevonen. Sitä paitsi, se on sun isälläs, et ees myyny sitä mihinkään. So for the love of god, pliis, let it go." En edes vastannut siihen mitään, vaan jatkoin soittoani. "Niinku joo I get it, se on tärkee, mut se on literally vaan hevonen, ja viel aika inhottavaki. I mean, hyvä hevonen joo, mut oon melkeen ilonen, ettet oo rikkomas ittees sen kanssa. Mitä Oliverki sanois?" Kyyneleet olivat kihonneet silmiini jo aikaisin, mutta jokin sisälläni napsahti. Niin napsahti myös sellon jousikin, vahingossa, miltei kaikki jouhet. Hetken tuijotin epäuskon vallassa rikkinäistä jousta, ennen kuin purskahdin itkuun. "Why can't you support me?! You never ever do, and everything I do is somehow stupid or worthless! Fae ei oo 'vaan joku hevonen'! Se on literally yks tärkeimmistä jutuista mun elämässä! And don't you dare say et se on hullu tai vaarallinen!" "Hei- ei- en mä- babe--" "Do not 'babe' me right now! You always cast me aside to wait for whenever suits you best! We live together! We have a child together! I didn't even want a fucking child! Never did, and frankly, still don't! What I do want is to get married in a church because whether you like it or not, it's a big deal for me! Ei vaan jotain mille sä voit sanoo whatever! But if everything I do-- If I'm a 'whatever' to you, you can kiss this whatever good bye!" "Ei- Alana hei- kyl sä tiiät et-" "Don't touch me. Anna mun olla!"
Minä lähdin ulos. Nappasin koiran mukaan ja lähdin. Ilman takkia, ilman kotiavaimia. Lähdin ulos, jätin jälkeeni rikkinäisen jousen ja itkemään alkaneen Oliverin, ja talon, josta vielä hetken aikaa sitten raikui nauru. Koko elämäni oli vain yksi suuri virhe.
|
|
Miska
Juuri saapunut
Posts: 12
|
Post by Miska on Sept 28, 2017 15:07:28 GMT 2
Mitä kuuluu? 28.9.2017 Herranjestas mikä kuukausi oli mulla takana. Maanantaina 21. elokuuta oli ollut äidin taidenäyttelyn avajaiset, johon mäkin olin kaikesta huolimatta mennyt puku päällä ihan vaan äidin mieliksi. Olin siellä sitten viljellyt mun (äidin mukaan) komeaa hymyä niin paljon, että päivän päätteeksi sain hyvätuuliset vanhempani juttelemaan lisää mun suunnitelmasta jäädä Pronssijoelle. He harkitsivat asiaa. (vaikka mähän olin jo oman päätökseni tehnyt.) Seuraavana päivänä olin mennyt Pronssijoen lukiolle, kävellyt kansliaan ja mennyt rehtorin puheille, jonka jälkeen olin päässyt opinto-ohjaajan puheille. Sen kaiken hoidin ihmeellisessä päättäväisyysputkessa, kun olin päättänyt että mähän alan taas opiskella vaikka mikä olisi. Keskusteltiin perusteellisesti sekä rehtorin että opon kanssa, ja sain varmistusta siihen, että todella pääsisin kouluun. Ensin mulle tarjoiltiin iltalukiomahdollisuutta, mutta sitten sain nuoren ikäni siivellä luvan aloittaa vielä normaalin päivälukion siitä mihin olin jäänyt. Käytiin läpi mun edelliset opinnot ja suunniteltiin jo opintoja tälle lukukaudelle. Olin suunnattoman innoissani, mutta en ollut sanonut vanhemmilleni vielä mitään. Viestittelin sen päivän jälkeen lukion rehtorin ja opon kanssa pari päivää sähköpostien välityksellä. Mut lisättiin opiskelijaksi Pronssijoen lukioon virallisesti perjantaina 25. elokuuta. Kerroin vanhemmilleni ja he järkyttyivät sitä, että olin mennyt tekemään jotain niin suurta itsekseni. Siitä seuraava keskustelu olikin sitten ehkä elämäni pisin ja jännittävin. Vakuutin mun vanhemmille, että olin jo tarpeeksi itsenäinen (sitä en sitten tiedä olinko oikeasti) ja valmis muuttamaan omilleni. Sanoin suoraan että oli epäreilua vaatia mua muuttamaan vieläkin heidän mukanaan. Isä nyökytteli varovasti, ja äitikin alkoi myöntää, että niinhän se taisi olla. Oliko kaikki lopulta todellakin niin helppoa?? Ei. Kyllä siitä vielä useampi päivä keskusteltiin ja välillä melkein riideltiin vanhempieni kanssa. Ne ei sentään olleet heti muuttamassa, kuulemma mun takia ottivat vuokranantajaan yhteyttä ja kyselivät, oliko mahdollista pidentää vuokrasopimuksen kestoa johonkin marraskuulle ainakin. Mä aloitin opiskelut ja etsin edullisia kurssikirjoja ja silmäilin mahdollisia vuokra-asuntoja. Päivät vaati multa ihan hirveästi, kun tallillakin kävin säännöllisesti ratsastamassa. Oli läksyjä ja paljon ajateltavaa, eikä juurikaan vapaa-aikaa. Vapaa-ajan puute oli ollut alussa ihan mukavaa, mutta lopulta se alkoi jo tuntua pahalta. Tänään rojahdin koulun jälkeen sängylleni ja huokaisin syvään. Päätä vähän särki. Repussa odotti historiantehtävät, jotka houkuttelivat yhtä paljon kuin mustaksikärventyneet paahtoleivät. Koulu kyllä sujui melkein paremmin kuin hyvin ja mulla olisi ollut varaa kyllä vähän laiskotellakin, mutta halusin vain olla mahdollisimman hyvä. Mulla oli jokin tarve vakuuttaa ihmisille että olin kelpo ja hyvä lukiolainen - taisin pelätä että ihmiset näkisivät mut sellaisena onnettomana poikana, mikä mä ehkä oikeasti olinkin. Pudistin päätäni ja suljin itsesäälit muualle. En mä halunnut ikuisesti niin ajatella... //Huh! Olipa kivaa kirjottaa pitkästä aikaa. Kerrankin löysin aikaa kun oon tässä useemman tunnin ootellu koululla kuoroharkkojen alkua B) Tuli kyllä vähän kiire oikolukuosuudessa joten en tiiä onko tossa jotain tönkköjä kohtia. Mutta eipä se mitään :
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Sept 30, 2017 18:22:58 GMT 2
F.U.
Perjantai-ilta, 29.9.2017, 18:43, Pronssijoki Haaleankeltaiseksi rapattu rivitaloasunto 13E, ruokapöytä
Painostava hiljaisuus.
Aika kului, keitto väheni kattilasta, patonki jaettiin tasan. Ja vähän annettiin koiralle herkuksi ja kissalle lahjukseksi siirtyä pois pöydältä.
"Hyvää keittoa." "Aa, kiitti."
Sitten taas painostava hiljaisuus. Vauva jokelteli omiaan, sen vanhemmat välttelivät katsomasta toisiinsa. Ei sitä tietänyt, mitä sanoa. Tai uskaltanut sanoa juurikaan mitään. Vauva vaikutti hermostuneelta, päästäen entistä kovempia ja vaativampia ääniä kurkotellessaan kohti patonkia. Kukaan ei ojentanut patonkia Oliverin selkeästä pyynnöstä huolimatta. Se oli kuumaa, ja päätyisi joka tapauksessa lattialle. Lapselle ojennettiin sen sijaan lähin lelu.
Taas hiljaisuus.
"Haiks sä ne kamat postista?" "Mm." "Oliks se takki sopiva?" "Joo. Perfect fit." "Hyvä. Pistät sen sunnuntaina?" "Joo, kyl meinasin. Tuli se korvahuppu kans, ni ollaan matching." "Ettei kukaan vaan erehdy ajattelemaan, ettet olis Irlannista." "Haha, joo, fuck you."
Keskustelu loppui siihen, mutta vauvalla oli vielä jotain lisättävää. Odotettiin jotain ihmeellistä jokeltelua. No eipä ollut, vaan virne naamalla lausuttu: "fa…fuck you!"
Hiljaisuus. Epäuskoiset vanhemmat katsoivat lastaan, sitten toisiaan.
Sitten tirskahdus. Ja toinen. Lopulta huutonaurua.
"Oh my god, did you hear that?!" "Kuultiinko me oikein?!" "What did he--" "It can't be--" "His first words!" "They were fuck you! I can't tell that to my parents!" "I can't breathe-- oh my--" "Surely we haven't said it that much..?" "You heard him!" "Ahahha, oh my god, you are gonna hear this story when you're older, little man!" "No! Ei me voida! The shame!" "This is hilarious." "We gotta stop saying it less--"
"Fuck you!" "Nooo! Oliver, honey, that's a bad word--- Jason stop laughing." "En mä voi sille mitään, hahaha, anteeks, hehehe."
Ja niin loppui pitkään jatkunut kiusallinen hiljaisuus, ja vaihtui räkäiseen huutonauruun. Talon, jonka postilaatikossa luki Astor ja Gwyln, uusin jäsen oli oppinut sen talouden tärkeimmän sanaparin.
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Oct 26, 2017 12:50:30 GMT 2
Kerttu loikki riemukkaasti vastasataneessa, märässä lumessa. Oli lokakuu, enkä ollut odottanut, että vielä sataisi lunta. Välillä pieni koirani kierähti onnellisena piehtaroimaan matalaan hankeen, teki lumienkeleitä. Olisi ollut ihanaa yhtyä sen iloon ja hymyillä leveästi kengät loskaisina ja nauraa terrierin tohinalle, mutta minä hädintuskin näin koiraa, vaikka se pyöri aivan lähettyvilläni. Mieli oli muualla, eikä se palannut tähän hetkeen, vaikka yritin.
Ratsastuskoulumestaruuksien alkaessa olin kertakaikkisen onnellinen. Oli ihanaa päästä jälleen kilpailemaan, ja kun alla oli laadukas Loki, se tuntui poikkeuksellisen mielekkäältä. Ensimmäiset osakilpailut menivät huikean hienosti.
Sillä viikolla en sitten ehtinyt hevosen selkään juuri lainkaan. Liiketilani yläkerrassa oli sattunut iso vesivahinko, ja se vaikutti minunkin tiloihini. Kosteus kun tihkui tietysti kattorakenteisiini, ja niinpä tuli pikainen remontintarve.
Siispä raha stressasi. Toiset osakilpailut eivät olisi voineet enempää penkin alle mennä, ja teki mieli jättää koko leikki kesken. Mutta kävin valmennuksissa ja päätin, että nyt enemmän kuin koskaan minä tarvitsin ratsastamista ja kilpailemista. Jotakin, mihin keskittyä.
Onnellinen tilanne kotona kuitenkin auttoi kestämään kovaakin töihin ja talouteen liittyvää stressiä. Markus ikään kuin maadoitti minut omalla rauhallisella olemuksellaan. Hänen seurassaan oli niin helppo luottaa tulevaisuuteen. Hän suhtautui elämään niin kovin luottavaisesti, ja minä uskoin, että se johtui osaltaan hänen työstään. Markus tapasi ihmisiä mitä vaikeimmissa elämäntilanteissa. Viime viikolla hän oli välittänyt suru-uutisen perheenjäsenensä menettäneelle. Minä mietin, olisiko minusta siihen. Olisiko minusta kohtaamaan myöskään ihmistä, joka hakeutui toistuvasti ongelmiin päästäkseen putkaan, sillä siellä oli lämpimämpi nukkua kuin kadulla? Ihmisiä, joiden tukiverkot pettivät niin pahasti, ettei ollut paikkaa, minne mennä, jos tuli häätö senhetkisestä asunnosta. Tai voisinko rauhoitella nuoria, jotka voivat kotonaan niin pahoin, että karkasivat tai yrittivä päättää päivänsä? Markus tapasi työssään niitä ihmisiä ja kyynistymisen sijaan hän avasi sydämensä yhä avoimemmaksi ja uskoi yhä vakaammin, ettei maailmassa ollut mitään, mikä olisi voinut hänet nujertaa.
Minä ihailin sitä piirrettä hänessä, ja minä yritin noudattaa hänen esimerkkiään. Juuri nyt yritykseni toimitilat olivat remontissa, enkä voinut jatkaa toimintaa normaalisti. Otin kuitenkin vakituisia hieronta-asiakkaita vastaan kotonani tai kävin heidän luonaan, ja fysio-ohjauksia tein mahdollisuuksien mukaan kunnan kuntosalilla. Sen enempää en voinut millekään sotkuille nyt tehdä. Eivätkä asiat nyt mitenkään ylitsepääsemättömän kehnosti olleet. Toimitilani ei ollut palanut maan tasalle ja vesivahingon remontista saamani aikatauluennuste oli erittäin kohtuullinen. Vakuutus auttoi selviämään sotkusta taloudellisesti.
”Kerttu! Tulehan tänne”, kutsuin koiraa, joka hilpsutteli välittömästi paikalle. ”Mennään kotiin.”
Kotiin oli hyvä mennä. Se oli minun ja Kertun ja Markuksen koti. Meidän ulkoillessamme Markus oli tullut kotiin ja tuonut mukanaan noutoruokaa ja kukkakimpun. En ollut koskaan uskonut kaipaavani kukkia mieheltä, ennen kuin olin saanut niitä. Olin aina ajatellut, että tapa oli vähän hassu ja vanhanaikainen. Se sai kuitenkin minut vääjäämättä kehräämään tyytyväisyyttäni. Ehkä minä olin vanhanaikaisempi kuin uskoinkaan. En nyt sentään aivan ”koti, uskonto ja isänmaa” -tavalla, mutta ehkäpä ”koti, perhe ja rakkaus”. Vai olivatko ne ajattomia arvoja?
”Mitä mietit”, Markus kysyi, ja me aloitimme filosofian puolelle lipsahtavan keskustelun ajattelemistani aiheista.
Se tuntuu kotoisalta ja ihanalta. Ennen kuin huomasinkaan, hymyni oli palannut ja maailma loksahtanut taas mallilleen. Jospa sillä vireellä olisi mukavampi lähteä kolmansiin osakilpailuihin.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Oct 30, 2017 11:24:36 GMT 2
Round 2 30.10.2017
"Oh my god? Again?! Jasoonn, tuu tänne!" "Missä sä oot?" "Vessassa!" Jase saapui juoksujalkaa, vähän hätääntyneen näköisenä. "No?" Ojensin raskaustestin Jaselle, joka katsoi ensin sitä, sitten minua, sitten taas testiä. Hetken oli hiljaista. "Taas?" Jasen ääni oli hiljainen, ikään kuin sanat olivat jääneet kurkkuun mytyksi. En minäkään sen parempi ollut, kun en saanut edes yhtäkään sanaa suustani. "Mhm." "Tää sanoo et olisit kuudennel viikol?" "Well- yeah, I mean, oh my god, I don't really want another child? Enkä varsinkaan nyt mut I don't know, Oliveristaki tuli aika kiva ja--" hermostunut pohdiskeluni loppui kuin seinään nähdessäni Jasen menneen hiljaiseksi. "Mä en ollu kuus viikkoo sit kotona niinku kahteen viikkoon", se totesi, ja tuijotti testiä vähän vihaisen oloisena. Olin jo sanomassa, että eihän noissa testeissä ne viikot olleet varmaan ihan tarkkoja, mutta Jase keskeytti minut. "Onks se ees mun?"
Kysymys tuli niin puskista, mutta sai minut vihaiseksi saman tien. "Oh. My. God. Really? REALLY? Kuuntele ittees! What, you think I've been cheating on you?!" "No ihan mahollista!" "Oikeesti?! Noinko sä aattelet musta? Sano ykski tyyppi!" "Öö, kaikki? Johannes, Ohto, se sun eksäs, ne kaikki lätkätyypit--" "Okei, first of all, ne on mun kavereita! Ka-ve-rei-ta! Ja Johannes on jenkeissä ja Ohto on homo ja Tuomas, oikeesti? He's an asshole! Luuleksä oikeesti et haluaisin ees nähä sitä?!" "Entäs ne lätkätyypit sit. Ehkä kaikki oli oikees ja pääsit vaa siihe joukkueeseen just by sleeping your way up the--" "STOP! Are you listening to yourself?! Aatteleks sä musta oikeesti noin… alhasesti?! Oikeesti?! Mä luulin et sä olit mun puolella! Ja mul ei saa olla kavereita mut sul saa olla nasty fanityttöjä?!" "Miten mä voin olla sun puolella jos sä et oo mun puolella? Ja ne on eri asia! I don't sleep with them!" "Nii et nii ku sä vaa flirttailet niiden kaa!" "SE EI OO SAMA JUTTU!" Laskeutui hiljaisuus, jonka keskeytti vain hiljainen niiskutukseni, vaikka kuinka yritin olla itkemättä. En onnistunut.
"Those things aren't accurate! Ei ne varmana näytä niit viikkoja ihan oikein! I love you! I would never even dream of--" minä itkin, Jase näytti kylmältä ja uhkaavan vihaiselta. "Joo, ihan sama. Tee mitä lystäät." "No, babe- please, I swear-" yritin, mutta olin jo yksinään pienessä vessassamme. Lysähdin takaisin istumaan vessanpöntölle. Olo oli tyhjä ja petetty ja heikko. Mitä ihmettä minä nyt tekisin?
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Nov 2, 2017 21:31:12 GMT 2
//tän ymmärtämistä saattaa helpottaa ylemmän tarinan lukeminen :)
Moro. 2.11.2017
Jos oli noloa se, että naapuri soitti poliisit riitelynne johdosta, oli vielä nolompaa se, kun toinen niistä paikalle saapuneista poliiseista oli valmennettavasi.
Avasin oven ja jäädyin. 1. Meidän oven edessä seisoi kaksi poliisia. 2. Tunnistin toisen poliisin. 3. Tämä poliisi tunnisti minut. Ennen kuin minä tai Emilia, töissä näköjään E. Lukkari, kerkesi puhua, Emilian työpari avasi suunsa. "Onkos täällä kaikki hyvin? Meille oli naapurit soitellut, että teillä olis ollut vähän riitaa?" Poliisi ei vaan halunnut sanoa, että naapurit luulivat, että Jase hakkasi minua tai jotain.
Olin kerran törmännyt naapurin tätiin naama mustelmilla, ja sen jälkeen se oli joka kerta kysellyt säälivästi vointiani. Oikeasti ne mustelmat olivat aivan toisesta syystä. Jasen nyrkistä ehkä, mutta aivan vahingossa tulleita. Olimme yrittänet (eli Jase yritti, minä katsoin) kiskoa korkkia irti jostain pullosta, eikä se meinannut mitenkään lähteä. Paitsi silloin kun naamani oli juuri sopivalla tulilinjalla, että kun korkki lähti irti, Jasen käsi ponnahti suoraan naamaani. Ja sitten samana iltana kompastuin kissaan ja törmäsin vessanoven kahvaan. She's beauty, she's grace, eikö niin? Me saatoimme Jasen kanssa riidellä paljon ja turhasta ja äänekkäästi, mutta että väkivaltaa? Ei ikinä.
Eieieieieieieiei. Miksi? Kaikista maailman ihmisistä juuri Emilian piti tulla nyt. Ja minä kun olin vielä eilen perunut valmennuksenkin äkisti perhekriisi syynä, mitäköhän sekin ajatteli ja apua miksimiksimiksi.
Halusin sitä tai en, Emilian piti tietenkin tehdä työnsä. Niinpä he kiersivät nopeasti jututtamassa meitä, ja koska naapurin Irmeli oli ilmeisesti kertonut, että täällä oli vauvakin, halusivat he tietenkin varmistaa Oliverinkin kunnon. Apua, tämä oli niin noloa. Mutta Oliver oli sievästi nukkumassa omassa sängyssään, eli juuri siellä, johon Jase oli riitamme jälkeen käynyt peittelemässä vauvan. Selitimme poliiseille, että meillä oli vain vähän erimielisyyksiä yhdestä asiasta, ja että kieltämättä parina viime päivänä oli tullut vaihdettua mielipiteitä turhan äänekkäästi, mutta ettei tässä ollut mitään sen vakavampaa. Ilmeisesti ilmaisimme asiamme vakuuttavasti, sillä poliisit lähtivät pian sen jälkeen, toivottaen hyviä jatkoja ja että jos pitäisimme äänenvoimakkuuden alhaisena sitten jatkossa.
Kun ovi sulkeutui poliisien perässä, vilkaisimme Jasen kanssa toisiamme hiljaisina. Ja sitten molemmat tirskuivat. "I'll bet you et se oli the lady from the D-house!" "Ai jaa?" "Joo, after the pullo-incident se tyyliin luulee et hakkaat mua." "Oh shit, really?" Se päättyi epäuskoiseen nauruun, ja aika yllättäen, anteeksipyyntöihin. "I guess meiän pitää olla hiljempaa next time." "Oh yeah, ehdottomasti." "I'm sorry." "I'm sorry too."
Päädyimme, varmaankin naapurin Irmelin ansiosta, juttelemaan keskenään vapautuneesti ja olematta ärtyneitä ensimmäiseen kertaan kolmeen päivään. Ja suunnitelemaan pakosuunitelmaamme.
"Se nainen oli se Emilia, you know, se jota mä valmennan." "Wait oikeesti?!" "Mhm." "Oh shit, that's bad." "Muutetaanks Siperiaan?" "Joo, tai mennää suoraan vaa Australiaan?" "Joo, ei oo nii kylmä." "Ja Ollie varmasti tykkäis koaloista!" "Don't forget the new baby!" "--ai niin." Se ei ollut aivan niin innokas, kuin olin toivonut
|
|
Kassu
Aloitteleva tallilainen
i will never date a guy who doesn't like my horse.
Posts: 70
|
Post by Kassu on Nov 10, 2017 22:16:11 GMT 2
Kassu miettii miehiä (ja Hallavaa)
Scrollaan alas Instagramin etusivua. Välillä kuvissa vilahtelee sateenkaaria, ja muutama homomeemikin. Nostan vähän katsetta ja vilkaisen muita ihmisiä bussissa. Ajatella, ne ei tiedä kuka mä olen. Ei mun identiteettiä, ei nimeä, ei mitään. Mä olen niille satunnainen poika, jonka kohtalolla ei ole heille mitään väliä. Mun kuolema ei vaikuttaisi heidän elämäänsä.
Huomaan taas sen yhen näyttelijän ottaneen uusia kuvia. Mä avaan sen tilin, ja alan selaamaan sitä. Monissa kuvissa hän on ilman paitaa, niin että huolellisesti treenatut vatsa- ja rintalihakset varmasti näkyvät. Niistähän hän on kuuluisa. Hymyilen löytäessäni yhden lempikuvistani. Se ei ole mikään puolialaston, se on vain normaali kasvokuva. Jään tuijottamaan sitä, ja musta tuntuu hyvältä, kuinka normaalilta se kuva saa sen miehen tuntumaan. Yksi meistä. Osa mun maailmaa, vaikkakin todella pienessä roolissa.
Lasken lopulta puhelimen käsistäni ja alan vilkuilla ulos bussin ikkunasta. Mietin Hallavaa ja sen porukkaa. En tunne ketään vielä hyvin, mutta se Pujo vaikuttaa hauskalta. Valma ja Eevi ovat kummatkin myös loistotyyppejä - näistä kolmesta tiedän, että varmasti vielä ystävystyn heidän kanssaan paremmin. Sitten siellä vilahti kerran se joku Ohto, ja Ruska. En oikein saanut heistä otetta. Mietin heitä kaikkia. Millaisia ihmisiä he ovat, mitä kaikkia salaisuuksia heillä mahtaa olla. Mikä on heille tärkeää, ahdistaako heitä nykymaailma. Ovatko he koskaan pelänneet henkensä edestä? Millaisen kasvatuksen he ovat saaneet? Pääni alkaa mennä taas ylikierroksilla, mutta olen silti rauhallinen. Ajatukseni siirtyvät Aleksiin. Mahtaako talli tuottaa hänelle harmaita hiuksia, nauttiiko hän ratsastuskoulun ylläpitämisestä? En voisi koskaan kuvitella itseäni tallin puikkoihin. Tai mihinkään johtopuuhiin, oikeastaan. Palaan jälleen siihen yhteen haaveeseeni, joka päässäni on pyörinyt vuosia - minä, ja mun valkoinen superhevonen valtavalla kentällä. En tiedä olemmeko menossa suorittamaan kouluratsastusta vaiko hyppäämään esteitä, ja ehkei sellainen yksityiskohta olekaan niin tärkeä. Mutta tämä haave on se, josta tiedän, että sitä varten elän. Sitä varten kasvan, kehityn. Ja sen kautta löydän onnen.
|
|
Pujo
Perus puurtaja
Darlin hoitaja
Posts: 346
|
Post by Pujo on Nov 27, 2017 22:26:03 GMT 2
Vaikeita uutisia
27.11.2017
”Pujo…”, kuului Sinin epätoivoinen ääni parin metrin päästä. Hän oli pysähtynyt suunnilleen olohuoneen keskelle matkallaan viereeni sohvalle. Minä päästin kysyvän äännähdyksen ja katsoin häntä varovasti silmiin. ”Tää on vähän hankala sanoa… Mutta siis.. Mie sain tilaisuuden lähteä Ruotsiin. Tukholmaan. Siis opiskelemaan… Heti ens vuoden alusta”, Sini sai sanottua hankalasti. Minä katsoin häntä ja suuni jännittyi, meinasin sanoa jotakin, mutta en oikein tiennyt mitä. Päässäni pyöri monta kysymystä. Sinillä oli selkeästi tukala olo. ”Eli… Siis lähdet sinne pitkäksi aikaa?”, kysyin pienen hiljaisuuden jälkeen yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta. ”Joo. Ainakin siis ens vuoden kevätlukukaudeksi. Ja sitten saatan jäädä sinne vielä.. Useemmaksi vuodeksi”, Sini vastasi ilman että uskalsi katsoa minua silmiin. Ymmärsin miltä hänestä tuntui, ja hänkin varmasti ymmärsi miltä minusta tuntui. Ei sille voinut mitään. Silmäni kostuivat, mutta räpsyttelin sen pois ja keräsin itseäni.
”Hei. Siis… Kaikki kyllä järjestyy, ja … Keksitään jotan?”, sanoin kasvoillani pieni epätoivon ilme. Sini liikkui laahustaen sohvalle, lysähti siihen eikä vieläkään katsonut minuun. Hän näytti siltä että voisi itkeä hetkenä minä hyvänsä. Ja sitten hän huokaisi. ”Niin. En tiiä miten tän vois sanoa edes hienosti tai miten saada tää asia ulos ilman että kumpikaan harmistuu. Tiiän että tää tulee ihan puskista. En itekkään tiennyt että tää mahdollisuus olis ollut olemassa. Mie lähden pois täältä, etkä sie voi tulla mukaan enkä tiedä voitko edes jäädä tähän asumaan… Pitää kysyä vuokranantajalta ja… Siis oon tosi innoissani ja haluun ja aion lähteä mut-”, Sini päästi puhetulvan ja minä keskeytin hänet sanomalla ”hei”. Nyt hän katsoi minua surullisen ja syyllisen näköisenä. Minua alkoi itkettää ja katsoin ylöspäin. ”Ei sille voi mitään.. En mä halua että oot surullinen tai koet syyllisyyttä sun omasta päätöksestä. Kyllä mä löydän kämpän tarvittaessa. Ja oon oikeesti tosi ilonen sun puolesta! Sehän on ihan loistava mahdollisuus”, sanoin epämääräisesti hymyillen ja yritin kuulostaa mahdollisimman lohduttavalta. Nostin käteni Sinin olkapäälle ja hän niiskahti. Totta puhuen olin kyllä aika järkyttynyt, tai surullinen – en oikein edes tiedä. Olisi kuitenkin ollut ihan typerää alkaa kiistellä tai purkamaan järkytystä ääneen, sillä ei Sini ansainnut sellaista. Tiesin, että tämä oli hänelle vaikea paikka, joten pitäisi jaksaa olla järkevä ja kannustava.
”Skype on olemassa, ja saat siellä varmasti nopeasti kavereitakin”, sanoin ja silitin Sinin olkapäätä. Hän huokaisi jälleen, suorastaan syöksyi syliini ja alkoi itkeä. ”Mutta oon niin pahoillani. Kun vastahan itkit Darlin takia ja nyt sitten sait tän uutisen mikä ei varmaan oo kauheen ihana”, hän sopersi itkun seasta minun silittäessä hänen päätään. Minultakin valui nyt kyyneleitä poskia pitkin paidan rinnuksille. ”Asiat järjestyy”, sanoin. Sitten olimme siinä sohvalla jonkin aikaa vain hiljaa toisissamme kiinni. Pääni oli täynnä ajatuksia. Tuntui pahalta, että paras ja läheisin ystäväni oli lähdössä pois. Mitä minulle sitten jäisi? Oli minulla muitakin ystäviä, esimerkiksi Dani tai tallilla pyörivät tyypit… Mutta ei minulla ollut kenenkään kanssa mitään niin dynaamista kuin Sinin kanssa. Kaiken lisäksi Darlin lähdöstä ei ollut kulunut edes viikkoa, joten olin ollut hieman herkällä päällä jo muutenkin. Sitten oli vielä koko asuntojuttu. En nimittäin asunut Sinin luona virallisesti vaan postini menivät vieläkin Marjan ja Vesan luokse. Enkä voinut muuttaa sinne vielä takaisin, koska pihamökin remontti ei ollut vielä valmis. Ja vaikka saisin jäädä tähän asuntoon, en varmasti pystyisi maksamaan koko vuokraa. En todellakaan. Ja missään nimessä en menisi myöskään kotikonnuilleni Helsinkiin, joten vaihtoehdot tuntuivat hyvin vähäisiltä.
Sini keskeytti tukehduttavat ajatukseni nousemalla ylös sylistäni. Hän pyyhki poskiaan ja huokaisi. "Ei auta muu kuin keksiä miten asiat hoituu", hän sanoi hiljaa. "Niin", vastasin ja haroin kädelläni hänen hiustensa latvoja. "Kyllä tää tästä".
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Nov 30, 2017 11:10:19 GMT 2
Kalsa koleus oli livahtanut hytinäksi kehooni, eikä hellittänyt, vaikka siirryin sisätiloihin. Kerttu hyöri ja pyöri jaloissani, kun otin paksun ulkotakin vastentahtoisesti pois päältäni ja ripustin naulakkoon. Kun kumarruin riisumaan tallikenkiä, sain onnelliselta hyörylältä pusujen ryöpyn, enkä voinut olla istahtamatta lattialle halailemaan ja rapsuttelemaan pientä, hauskaa koiraani. Se oli suloinen, vaikka juuri nyt sitä oli vaikea tunnistaa pitkäksi ja paksuksi venähtäneen karvan alta. Onneksi pian olisi trimmauksen aika, ja saisin sievänaamaisen Kerttuni takaisin.
Makuuhuoneesta kuului kahinaa. Pian kuulin askeleita.
Markus oli tehnyt useamman yövuoron putkeen. Vähän pölähtäneen näköisenä mies ilmestyi ovensuuhun ja jäi katselemaan minun ja Kertun herkkää höperehtimishetkeä. Minua hymyilytti kahta kauheammin, kun näin, miten mies katseli meitä.
"Onko se antanut sun nukkua?" tiedustelin ja heiluttelin Kertun poskipartaa. "On. Se on nukkunut karvahattukeränä mun tyynyllä." "Vai niin! Sittenhän sulla on kohta virtaa lähteä metsään", sanoin ilahtuneena Kertulle, joka riehaantui metsä-sanan kuullessaan entisestään. "Vaikka siellä on kyllä kamalan koleaa." "Mää voisin tulla ja", Markus sanoi ja haukotteli. "Tule! Koko perheen ulkoiluhetki", hymyilin. "Mutta ensin mun on saatava ruokaa."
Lämmin ruoka teki ihmeitä. Luihin ja ytimiin solahtanut viileys hellitti. Ulos lähtiessämme puin hurjan kerroksen vaatteita, ja Markus vitsaili Michelin-ukkomaisista uusista muodoistani, jotka sulloin takkini sisään. "Hah! Jos tämä on susta koomista, niin ootappa vaan, jos me ikinä saadaan päähämme pyöräyttää mut paksuksi", huomautin, ja punastuin vähän, koska raskaudesta vitsailu miltei kolmikymppisenä naisena oli vähän vaarallista. "Ehkä mä ehdin tottua siihen näkyyn, koska tietysti me tehdään ainakin neljä lasta", Markus tuumasi ja katsoin häntä kauhistuneena. "Kamalan monta", sanoin, vähän haltioituneenakin kyllä. "Onhan teitäkin viisi", Markus tokaisi, enkä voinut kuin nyökätä, koska tottahan se oli - neljä veljeä ja minä. "Äiti on aloittanut nuorena", sanoin vain ja siirryimme muihin aiheisiin.
Metsä oli pimeä ja tyhjä, ja Kerttu sai juosta nuuhkuttelemassa ihan vapaana. Sen vilkkuva huomiovalo ja heijastinliivi välkähtelivät siellä täällä meidän ympärillämme, kun kävelimme käsi kädessä polkua pitkin. Jutustelimme kaikenlaisista asioista, mutta ajatukseni palasivat toistuvasti vauva-asioihin. Oli myönnettävä, että biologinen kelloni ei nää tikittänyt vaan hakkasi. Tiedostin, että se oli sikäli typerää, että elämäntilanteeni yhä melko tuoreena yrittäjänä ei ollut paras mahdollinen äidiksi tulemiselle. Mutta mitä jos odottaisin odottamistani, eikä sopivaa elämäntilannetta koskaan tulisi, ja sitten huomaisin, että olin viisikymmentä ja auttamatta ohittanut lapsentekoajat? Se ajatus sai kasvoni kurtistumaan.
Markus puhui joulusta. Minulla kesti hetki, ennen kuin ymmärsin taas, missä keskustelumme meni, sillä olin hairahtanut mielessäni ihan sivupoluille.
"Tietysti meidän kannattaa viettää joulu sun porukoilla, kun mulla on työvuorot niin, ettei kannata Vaasaan lähteä", Markus pohdiskeli juuri. "Jos mä en olisi töissä, voitaisiin tehdä omakin joulu, mutta olisi tympeää, jos joutuisit olemaan niin ison osan joulusta ihan yksin. Tai siis, tietysti Kertun kanssa." "Säkö haluat viettää joulun mun kanssa?" hämmennyin, sillä vaikka olin 28-vuotias ja ollut monivuotisessa avoliitossa aiemmin, en ollut koskaan viettänyt yhtäkään joulua kumppanini kanssa. Arttu oli aina halunnut lähteä Juvalle vanhempiensa luo, eikä hänelle koskaan ollut tullut mieleen kysyä, tulisinko minä hänen mukanaan. "... tietysti?" Markus oli yhtä hämmentynyt kuin minä. "Joulu on perhejuhla."
Me oltiin perhe. Oivalsin sen taas. Markus piti meitä perheenä, ja minäkin, vaikka välillä vain jotenkin... unohdin sen.
"Meidän joulu on sitten aikamoista hulinaa", varoitin. "Aaron ja Jessikan lapset ja kaikki..." "Kuulostaa hyvältä", Markus vain hymyili. "Usko pois, mä kestän kyllä kaiken hulinan. Ei meidän pohojammaalainen joulukaan aina mikään hiljainen ja hillitty ole."
Ja niin minä ottaisin 28-vuotiaana taas uuden askeleen syvemmälle parisuhteeseen. Yhteinen joulu! Siinä jotakin, mitä en ollut vielä koskaan kokenut. Nytpä kokisin.
|
|
Akira
Juuri saapunut
-Avalonin omistaja-
Posts: 20
|
Post by Akira on Nov 30, 2017 13:42:27 GMT 2
yksinäisyydentunnetta marraskuun puoliväli
Istuin sängyllä ja katselin ulos sateiselle kadulle ja kävin läpi mieltäni painavia asioita. Tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi tallilla. Myös oma muuttoni oli tehnyt sen, että en ollut ehtinyt tutustumaan melkein kehenkään kunnolla. Pidän talliporukastamme, mutta minusta tuntuu, että en ole kunnolla osana porukkaa vaikka kuinka yrittäisin. Pitäisi varmaan vain yrittää hengailla tallilaisten kanssa niin asiat voisivat olla paremmin.
Sadepisarat valuivat hiljalleen ikkunaani pitkin ja kuulin kuinka vesipisarat ropisivat ikkunalasiin. Lysädin sängylleni makaamaan ja tuijotin kattoa. "Miksen osaa tutustua ihmisiin paremmin?" Huokaisin ja jatkoin katon tuijottamista sateen ropistessa yhä kovempaa ikkunalasiin. Katseeni osui lipaston päällä olevaan valokuvaan minusta ja entisestä parhaasta ystävästäni. Oli niin kova ikävä. Nousin istumaan, otin valokuvakehyksen käteeni ja pyyhkäisin pölyhiukkaset pois sen pinnalta. Kyynel vierähti poskeani pitkin ja putosi kehyksen reunalle. Siitä se jatkoi matkaansa jalalleni vieden viimeisetkin pölyhiukkaset pois kehyksistä. Tuijotin tyhjin silmin valokuvaa. Miia näytti niin kauniilta ja iloiselta vieressäni. Olisi tehnyt mieli vain halata Miiaa, mutta se ei ollut mahdollista. Lopulta päätin kaivaa kännykkäni farkkujeni taskusta ja laitoin viestiä Miialle. "Hei millon me voitas nähdä? Ihan hirvee ikävä. Jos pääsisit vaikka joskus käymään niin voitais mennä yhdessä ratsastaan. Voisit vaikka kokeilla Avalonia jos haluat." Suljin puhelimeni, laskin sen sängylleni ja jäin odottamaan vastausta.
|
|
Caitlyn
Aloitteleva tallilainen
Posts: 112
|
Post by Caitlyn on Dec 6, 2017 15:25:24 GMT 2
6.12.
Olin päättänyt viettää Suomen itsenäisyyspäivää kotona tuntematonta sotilasta katsoen. En kuitenkaan pystynyt keskittymään itse elokuvaan, sillä päässäni pyöri hevosasiat. Minulla oli käynyt koeratsastamani tamman kanssa uskomaton tuuri, sillä se oli lähdössä Hollantiin myyntiin. Tamman kasvattaja Helge Hillman oli laittanut siitä myynti-ilmoituksen nettiin ja yllätyksekseni mies oli tuumannut puhelimeen, että tamma on para-aikaan Suomessa, mutta sen lähtöä Hollantiin oli alettu jo valmistelemaan. Sovimme miehen kanssa puhelimessa, että hän soittaisi tamman tämän hetkiselle omistajalle Ericalle (joka on btw muuten miehen joku tuttavatar, jonka vuoksi heillä on näin läheiset välit) ja että hän sopisi koeratsastuspäivän vielä Erican kanssa, joka taasen soittaisi minulle, kun asia olisi selvä.
Jo samana iltana Erica soitti minulle, jolloin löimme koeratsastuspäivän lukkoon. Viikko sen jälkeen menin koeratsastamaan tamman. Koeratsastuksen päätteeksi olin täysin varma, että aion ostaa hevosen itselleni, mutta sovimme vielä parin päivän päähän toisen koeratsastuspäivän, jolloin ratsastaisin tamman vielä ja tekisin lopullisen päätöksen. Se päivä olisi ylihuomenna.
Sammutin tv:n ja suljin hetkeksi silmäni.
Jos ostan tämän hevosen - mitä tapahtuu sitten, kun Beedan on aika tulla takaisin Hallavaan?
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Dec 17, 2017 9:50:52 GMT 2
”Oliks toi vika?” ”Se oli vika.” ”Oh my god, it’s actually happening!” ”I thought it was already happening when I asked you.” ”You know what I mean, honey.” ”And I know what you’re feeling. Se on niin aito nyt, me ollaan menossa naimisiin!” ”Married! Can you believe it?” ”I’m starting to.”
”Ah shit pistiks sä ne kiinni jo?” ”En vielä?” ”Ay, good, mul on tää vielä sinne Eevin kirjeeseen. I want her to be my maid of honor, mutku mä en oo osannu kysyy face-to-face, ja tekstari on vähän lame.” ”Ni sä sit kirjotit kirjeen?” ”Yup.”
Perjantaiaamuna kolahti Pronssijoella asuville ystäville postilaatikkoon kutsut, jotka saajasta riippuen ihastuttivat tai vihastuttivat, mutta jotka lähettäjille aiheuttivat jännitystä ja tulevaisuudentoivoa.
//kaikki, jotka kutsun haluavat, ovat kutsuttu :’)
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Jan 6, 2018 13:45:55 GMT 2
New Beginnings 5.1.2018 Jasella oli kestänyt tallilla hämmentävän kauan, mutten jaksanut huolestua siitä. Millään ei ollut enää mitään väliä. Hetken ajan kaikki oli ollut täydellistä, joulu oli ollut paras pitkään aikaan, hääkutsut postissa ja Oliver pirteänä ja toinen vauva tulossa ja kaikki oli vain juuri niin hyvin, kuin ne olisivat voineet olla. Liian hyvin, kuten tulisin 27. päivä joulukuuta huomaamaan. Se oli alkanut ihan normaalina, harmaana talvipäivänä, ja päättynyt elämäni hirveimpään kokemukseen. Sinä aamuna olin iloinnut, kun raskauteni alkoi viimein näkyä, tämä oli ollut paljon piilossa olevampi vauva kuin Oliver oli ollut. Emme olleet edes kertoneet siitä kenellekään, kukaan ei tiennyt. Sinä iltana istuin sairaalasängyssä shokissa, yrittäen ymmärtää tapahtunutta. Ja sitten kaikki oli mennyt pahasti pieleen. Se oli syntynyt, aivan yllättäen, ja aivan liian ajoissa. Ja jos se oli nopeasti tullut tähän maailmaan, nopeasti se lähtikin. Jokin vakava sydänvika, ja vauva, pieni punainen rääpäle, niin pieni, oli poissa. Hyvä että leikkauspöydälle ehti. Olin ollut sairaalassa muutaman päivän, ja loppuajan kotona, ja päivät tuntuivat sulavan yhdeksi möykyksi, joita ei tunnistanut toisistaan. Eikä sillä ollut edes väliäkään, ei millään. Paitsi Oliverilla. Oliverista huolehtiminen tuntui olevan ainoa asia, joka piti minut järjissäni, edes jotenkin. Meidän talossamme oli ollut hyvin hiljaista, emme Jasen kanssa puhuneet kuiskausta kovemmalla äänellä, kun puhe tuntui jäävän kurkkuun mytyksi. Missä ihmeessä se Jase oli? Ovi kävi, ja Jase kolisteli sisään, kypärä toisessa kädessään ja toisessa kainalossaan harmaavalkoinen mytty. Se mytty oli elävä, ja kiinnosti etenkin Wrachia paljon. Koira haisteli myttyä häntä iloisesti heiluen, ja minun piti mennä katsomaan lähempää. ”A puppy?!” kiekaus lähti suustani kovempaa kuin olin ajatellut. Jasen ilme oli sekoitus virnistystä ja odotusta ja vähän anteeksipyyntöä. ”Mä olin aatellu sitä sulle synttärilahjaks, mut se varmaan on... hyödyllisempi nyt. Se on semmonen ihme borzoi, niistähän sä oot puhunu. Game’s New Beginnings, ihan hauska nimi. Se ei suostunu autossa istuu muualla ku mun sylissä, hirvee vessahätä ku toi seiso rakolla koko ajan—” ”Basil.” ”Mikä?” ”Game’s New Beginnings, Basil, sen nimi”, selitin ja otin vastaan ojennetun koiranpennun, jolla oli huvittavan pitkät jalat ja isot korvat. ”Hm. Se näyttää vähän— itkeks sä?” ”I’m sorry, I just, mä vaan... I’m so happy, ja surullinen, ja se on niin söpö..!” Kun pidin pientä myttyä sylissäni, hetken ajan tuntui siltä, kuin maailma olisi avoin. En minä meidän vauvaa ollut unohtanut, en varmaan ikinä pystyisikään, meidän pientä tyttöä, mutta Basilia pidellessä pystyin hetken kuvittelemaan, että kaikki oli hyvin. Vaikka kyllä minä tiesin, mitä Jase pennun hankkimisella yritti. Että saisin muuta huolehdittavaa, ja vaikka ajatus vähän harmitti, annoin sen tapahtua. Jossain vaiheessa pitäisi hyväksyä tapahtunut, maailma jatkuisi vaikka se olisikin hetken pysähtynyt. New beginnings, sehän oli koiran nimessäkin. Halusin toivoa, että se joskus tapahtuisi.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on May 6, 2018 19:44:00 GMT 2
Mr. and Mrs. lauantai 21.4.2018 Cork, Irlanti kokoelma hetkiä paljon puhuttaneista häistä
****** Seremonian alkuun oli vielä tunti ja Eevi kyynelehti jo nyt. "Eevi, I swear, please stop crying." Eevi nyyhki vähän lisää ja sanoi nyyhkinnän lomasta yrittävänsä. "Se tarttuu muhun ja näihin meikkeihin on käytetty liikaa aikaa ja rahaa, että mä itkisin ne pois jo ennen kirkkoa." Sille Eevi nauroi ja kyynelehti vähän lisää. Tämä kyllä oli pientä verrattuna äitiin ja mummoon, jotka olivat saaneet koko päivänä ulos vain itkuiset "my girl"it. Aa, ja oli mummo kyllä karjaissut kovaan ääneen, ettemme olisi saaneet nähdä Jasen kanssa toisiamme aamulla. Bad luck, kuulemma. Ja sitten se oli taas nyyhkinyt.
****** Minua hirvitti, suoraan sanottuna. Vieraat olivat saapuneet, musiikki soi, Jase seisoi alttarilla. Minua hirvitti ja vähän itketti ja jouduin tarraamaan isän käteen kiinni, etten hypistelisi kukkakimppua käsissäni aivan uuteen uskoon. Isä sanoi, ettei olisi uskonut tämän päivän koittavan näin pian, lisäsi loppuun, ettei ollut mitään hätää. Se nähtäisiin sitten, kun olisin selvinnyt kirkosta ulos kaatumatta. Isä kerkesi sanomaan, että nyt mennään ja sitten vieraat nousivat seisomaan ja kääntyivät katsomaan ja me kävelimme.
Alttarille tuntui olevan kilometrin matka, kamerat välkkyivät ja mummo itki. Ja Jase, pyyhki silmäkulmiaan. Niin olisin minäkin, mutta huntu oli naamalla ja keskityin liikaa kävelemiseen. Minusta tuntui, että hymyilin kuin hullu. Ehkä se annettiin anteeksi hääpäivänäni. Eevi hymyili rohkaisevasti, Jase tarttui kädestä kiinni. Jännitti.
****** Alttarilla jännitys helpotti, ei tässä hätää. Tämä oli iloinen juhla. Aivan kuin olisin kuullut Eevin nyyhkivän takanani. Kaikki sujui hyvin vailla kommelluksia. Vein kukkia Neitsyt Marialle kompastumatta. Hymyilin nätisti. Muistin jopa valatkin. Parempi olikin, olin harjoitellut niitä jo pari kuukautta. Ja sitten tuli kysymys. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään liittoamme vastaan. Sitten tuli suurempi kysymys. Ja Jase vastasi ja tuijotti minua ja tunsin, kuinka liityin Eevin ja muiden nyyhkijöiden joukkoon. En sentään vollottanut ääneen, mutta lähellä oli. Ja sitten oli minun vuoroni vastata. I do. I do I do I do. Ja sitten me suutelimme ja olimme naimisissa. Aviopari! Minä! Ja Jase! Olo oli aika heikkopäinen. Ja niin, niin iloinen. Ja me poistuimme kirkosta yhdessä. Ja kamerat räpsyivät ja meitä nauratti. Naimisissa! Olo oli epätodellinen.
****** Puheiden vuoro. Isä aloitti, kiitti paikalle saapuneita. Ja kertoi nolon tarinan minusta joskus pienenä. Kaikki nauroivat, pitivät hauskaa. Minua hymyilytti ja puristin Jasen kättä. Hui, tässä sitä nyt oltiin. Naimisissa. Ihanaa! Jasen puhe sai minut hieman kyynelehtimään, ja olisin varmasti full-on vollottanut, ellen olisi harjoitellut olemaan itkemättä. "Well, first of all, I think we can all agree that Alana looks absolutely stunning tonight", se aloitti. Suuren telttahallin muovi-ikkuna rapisi tuulessa. Vieraat kuuntelivat puhetta. Minäkin yritin, ihan tosissani, mutta tuntui, etten onnellisuudeltani saanut edes kuulluksi mitään.
****** Kukkakimppu. Se oli kaunis, hillitty, vaalea, pari keltaista kukkaa sekaan heitettynä. Vähän niin kuin häidemme väriteema noin muutenkin. Olo oli melkein haikea, että se piti heittää pois. Mutta se oli vain kukkia. Ja tämä kuului asiaan. Yksi, kaksi, kolme. Kuului kohahdus ja naurua, käännyin katsomaan kuka onnekkaista kimpun sai. Emilia. Emilia, joka oli saapunut miesystävänsä kanssa. Miesystävän, jonka silmät olivat nyt lautasen kokoiset varmaankin sitoutumiskammosta. Pikemminkin ehkä kauhusta. Hei, ei se mitään. Samaistuin. Ja nämä sentään olivat minun hääni.
****** Fae seisoi happamana pihalla. Se oli erittäin punainen ilmestys kesäkarvassa ja ruskea naistensatula selässään. Sen vieressä seisoi toinen yhtä punainen ilmestys, mutta Maxilla oli leveä läsi ja perinteiset englantilaiset varusteet. Ja nyt piti sitten ratsastaa. Vähän jännitti, vaikka tämä olikin koko häistä se, mitä olin tehnyt eniten. Mutta en kyllä häämekossa! Tämä oli joku meidän perheen häätraditio, hääparin kunniakierros. Alina ja äiti olivat opettaneet Faelle naistensatulan saloja, liehuttaneet ja roikottaneet loimia ja vaikka mitä hirvityksiä sen selästä, ja punainen paholainen oli ottanut asian yllättävän tyynesti, olin kuullut. Sehän nähtäisiin.
Jase pääsi ratsunsa selkään helposti, mutta minussa olikin enemmän hommaa. Tarvittiin kaksi miestä punttaamaan minut mekkoineni satulaan, sillä vaikka naistensatulassa olikin jalustin, sitä ei oltu suunniteltu kannattelemaan painoa, vaan se putosi irti liiasta painosta. Hevoset oltiin kuulemma jo lämmitelty, joten vieraiden kuvausvimman seisomisen päätteeksi otimme muutaman ympyrän ravia. Jase testaili vierasta hevosta ja minä testasin satulaa. Olimme meidän perheen yhdellä ruoholaitumista, mutta lähimmät aidat olivat kaukana. "Aw come on! Go already, will ya?!" joku huudahti vieraskasan keskeltä, joten lähdimme Jasen kanssa matkaan. Max lähti tavalliseen tapaansa lennokkaasti etuosa ylämäkeen, Faen takaosa taasen teki samanlaisen pompun ylöspäin ennen kuin se nosti laukan.
Meitä nauratti siinä rinta rinnan laukatessa. Nopeasti se rauhallinen laukka vaihtui nopeampaan ja nopeampaan, kunnes tuntui, että lensimme ruohoaukean poikki. Jasea hymyilytti, kampauksestani aukesi joku osa. Hengästyneenä ja nauraen pysäytimme punaiset ratsumme ravin kautta ja seisoimme siinä vierekkäin. Ihmiset halusivat tästä kuvia. Niistä tulisi varmasti hienoja.
****** Juhlat oli juhlittu, tanssit tanssittu, liikaa juoneiden sukulaisten kommelluksille naurettu ja me istuimme Jasen kanssa sängyllä. Oliver oli vanhempiemme hoteissa ja me olimme kahdestaan. Juhlatakki oli riisuttu ja heitetty tuolin selkänojalle, kampaus oli puoliksi auki. Olo oli vieläkin epätodellinen. Minä nyin pinnejä pois hiuksista, Jase nyki ensin hihojaan, sitten mekon nyörejä. "Mrs. Astor." Se ei kuulostanut todellisuudelta. "Yes? …husband?" Se jo nauratti. "Come here, you."
|
|
Lily
Juuri saapunut
Posts: 12
|
Post by Lily on May 6, 2018 22:20:55 GMT 2
Pelko 6.5.2018
Usein jouduin miettimään uudestaan ja uudestaan minun ja Kristianin suhdetta. Olimme olleet yhdessä jo vuosia, tietenkin, kun olimme hyvä pari. Vai olimmeko? Kristian oli joskus erittäin väkivaltainen. Ja olisipa hän lyönyt minua vain kerran, tai edes vain kaksi tai kertaa. Jokaisen kerran jälkeen hän lupasi tekevänsä itselleen jotain, mutta mitään ei tapahtunut. Kuitenkin noin vuosi sitten hän haki apua ja siitä lähtien en ollut saanut tuta yhtäkään lyöntiä. Edelleen silti pelkäsin. Jokainen päivä kun olimme tekemisissä sisälsi suuren määrän pelkoa. Jokainen. Ja vaikka hän ei enää lyönyt, niin monta mustelmaa ja ruhjetta olin saanut ranteisiini ja vartalooni hänen paiskatessaan minut seinään tai vetäessään perässään paikasta toiseen. Rakastin häntä, mutta osalta myös pelkäsin häntä. Ja minua hävetti ajatella että mahtoiko Orionin agressiivisuus johtua nimenomaan Kristianista. En ollut koskaan nähnyt Kristianin lyövän hevostaan, mutta sen perusteella mitä minä sain kokea, aikoinaan jopa päivittäin, en olisi ihmetellyt vaikka niin olisi käynytkin. Ehkä suurin syy miksi halusin ostaa Orionin oli nimenomaan Kristian, mutta suurin syy miksi en halunnut ostaa Orionia oli myöskin Kristian. Orionin halusin ostaa siksi, ettei Kristian voisi vahingoittaa sitä ja en halunnut ostaa sitä siksi että nimenomaan Kristian oli siitä mahdollisesti agressiivisen tehnyt. Ja minä pelkäsin hevosia. Onnettomuuden jälkeen pelkäsin kaikkia hevosia. Nyt erityisesti agressiivia. Pelkäsin hurjasti. Mutta kumpaa pelkäsin enemmän; Kristiania vai hänen hevostaan? Ja pitäisikö minun tehdä vähän isompiakin valintoja kuin hevosen osto?
|
|
Kassu
Aloitteleva tallilainen
i will never date a guy who doesn't like my horse.
Posts: 70
|
Post by Kassu on Jul 25, 2018 14:29:47 GMT 2
Mulla on yli kymmenen välilehteä auki läppärillä. Mukaan mahtuu eurooppalaisten hevosvälittäjien kotisivuja, artikkeleita työelämästä hevosalalla niin Suomessa ku muuallaki maailmassa.. Hörppään vettä kupista ja hakeudun rennompaan asentoon mun parvekkeella. Asun kolmannessa kerroksessa 2000-luvun alkupuolella rakennetussa kerrostalossa, ja oon viihtyny täällä tosi hyvin. Tää on mulle koti nykyää. Oon tullu tulokseen että tänne muutto on ollu mun elämän paras päätös koskaan. Pääsin paremmi syventymää mun tärkeimpään harrastukseen eli hevosiin, oon saanu ystäviä (ei kavereita, vaan iha oikeesti ystäviä), lukio täällä pyörii hyvin vaikka on mullaki omat vaikeuteni siellä, saan välillä enemmänki ku tarpeeks omaa rauhaa… En tiedä haluunko koskaan luopuu tästä. Oon jotenki niin onnellinen, olin porukoidenki luona asuessa mutta sieltä vaa puuttu se ponnahduslautta jolle oon täällä päässy. Kuitenki aina silloin tällöin kuulee ja näkee ihmisiä jokka on syöksyny elämänsä kohokohdasta suoraan paskan sekaan. Niin nopeesti, niin odottamattomasti ettei sitä olis kuuna päivänä voinu ennustaa. Nostan hetkeks katseen koneen näytöstä ja seuraan kuinka kesätuuli tanssittaa koivunoksia. Ehkei mun pitäisi stressata mistään tollasesta, että kestääkö tää. Elämän kuuluu olla vuoristorata, jossain vaiheessa mullaki menee hiema huonommi mutta miksen voisi nauttia tästä. Tästä kaikesta mitä mulla on nyt, ja haaveilla tulevaisuudesta, ku oon oikeesti vapaa tekemään melkei mitä vaa haluun.
Käyn täyttääs mun kupin, katsahdan hymyillen mun ja Aten yhteiskuvaa jonka äiti otti Tie Tähtiin-kisojen palkintojenjaossa ja meen takasin selaamaan niitä hienoja, kalliita lämminverisiä.
|
|
Nio
Juuri saapunut
Fonzien hoitaja
Posts: 49
|
Post by Nio on Jul 25, 2018 19:49:44 GMT 2
Vaihteeksi tänään on yksi niistä päivitä, kun olen edelleen sängyssä. Herätykseni on soinut 9.05 (unirytmin vuoksi, köhköh), mutta edelleen, edelleen makaan sängyssä. Puhelinta en ole vilkaissutkaan, mutta ruskea rannekelloni näyttää puoli kahta iltapäivällä. Olen kääriytynyt peittooni, heräillyt vähän väliä kahden minuutin torkuilta. Entä miksi, miksi minä olen viettänyt päiväni lahnaten, nukkuen ja aivot raksuttaen? Jälleen olen todennut elämäni makaavan ojassa, ei pohjalla, mutta ojassa. En mä sit tiiä, onks se oikeesti sielä, tuntuu vaan. Eihän mulla muuta oo, ku talli ja sit toki pari kaverii lukiost, mut neki vähemmän läheisii, eikä kokokesäloman aikana olla nähty. Imeskelen pillistä kolmannen smootielasillisen loppuun, ja nukahdan taas. Lähtö Hallavaan on vasta neljän viiden aikaan, ei siis kiirettä. Ehkä.
|
|
Lily
Juuri saapunut
Posts: 12
|
Post by Lily on Aug 13, 2018 19:20:58 GMT 2
"Epämääräinen tulevaisuus" 13.08.2018
“Helvetti”, kirosin kovaäänisesti kun moottori sammui kesken alamäen 80km/h vauhdeissa moottorivalon välkkyessä punaisena kojelaudassa. Iskin jarrut pohjaan ja ohjasin tienlaitaan sammuttaen auton. Tuli hännän alla heitin oven auki, avasin konepellin lukon kojelaudan alta ja pikakävelin konepellin luo nostaen sen ylös. Koko moottori höyrysi ja sain varmaan palovamman hipaistessani jäähdytintä. “No voi p*llu”, huusin. Jätin konepellin ammolleen auki, jotta auto jäähtyisi mahdollisimman nopeasti. Jäähdyttimessä oli jotakin vikaa. Ehkä syylärin jossain putkessa oli reikä. En voinut kuitenkaan tehdä asialle mitään, sillä menisi ainakin puoli tuntia että moottori jäähtyisi täysin. Siirryin kuskin ovelle ja kumarsin sisään autooni ottaakseni puhelimen sille tarkoitetusta telineestä. “Mitä? Akku loppu”, sanoin puolihuutoa ärtyneenä. Katselin ympärilleni. Onneksi en kuulunut sihen ihmisryhmään josta tuli täysin avuton ilman puhelinta. Keräsin kimpsuni ja kampsuni ja suljin kuljettajan oven sekä konepellin. Lukitsin autoni, taputin konepeltiä ja aloin miettimään mitä paikkoja olisi mahdollisimman lähellä. Kenenkään kotirauhaa en viitsinyt mennä häiritsemään joten se ei ollut vaihtoehto. Tiesin kuitenkin että Kristianin perheen talli oli lähellä, liiankin lähellä. Suorastaan ärsyttävän lähellä. Juuri valmistunut jäätävän kokoinen ja valoisa maneesi hohkasi uutuuttaan. Maneesin kolme seinää olivat alaosistaan miltei pelkkää ikkunaa ja katsomo oli nostettu niin ylös neljännelle seinälle, että koko seinustan pystyi peittämään peileillä. En ollut itse vielä nähnyt maneesia valmiina kun emme hetkeen olleet nähneet Kristianin kanssa. Vaikka minun vikani se olikin. Tarvitsin aikaa. Kävelin maneesiin jotta pääsisin hiukan näkemään tilaa sisältä. Maneesiin pääsi katsomon puolelta pikkuovesta ja isommasta liukuovesta vastakkaiselta sivulta. Menin itse sisään kasomon puolelta ja nousin leveät portaat katsomoon. Katsomossa istui jonkin verran ihmisiä, joten olin varuillani, en halunnut törmätä tuttuihin. Tuttuja ei kuitenkaan näkynyt. Kävelin katsomon laidalle ja nojasin lasiaitaan nähdäkseni paremmin maneesiin. Maneesiin olisi saanut helposti vierekkäin kaksi rata A:n koulukenttää. Tällaisessa paikassa olisin halunnut treenata. Niin varmasti Kristiankin ja itseasiassa, siinä paha missä mainitaan; Kristianhan siellä meni passagea hevosensa kanssa. Ei ihme että katsomo oli melko täynnä. Kristian oli suosittu ratsastaja näillä kulmilla. Mutta missä oli Orion? Ei ainakaan Kristianin ratsuna. Käännyin ympäri ja lähdin laskeutumaan reippaalla askeleella portaita alas. Maneesista vei vielä yksi reitti pois; melko leveä alaspäin laskeutuva ramppi joka johti suoraan kisahevosten talliin. Maneesi oli rakennettu pienelle kukkulalle jonka alapuolella talli sijaitsi. Ramppi oli katettu ja yllätys yllätys senkin seinustat olivat lasia. Tai no, jotain muovisekoiteasiaa koska hevosten takia lasia ei käytetty juuri missään, en tiennyt tarkkaan. En ehtinyt rampin alkuunkaan ennen kuin minut oltiin selkeästi havaittu peilien välistä. “Lily!” Kuulin närkästyneen huudon. “Voi v*ttu”, mutisin ja taaksepäin katsomatta lähdin juoksemaan ramppia alas kohti tallia. Onnistuin säikäyttämään kaksi hevosta matkalla, mutta en jäänyt pahoittelemaan. Orion ei ollut karsinassaan joten kiiruhdin ulos tallista. Käännyin katsomaan kisatallin jäätävän upeaa julkisivua jonka yläpuolella luki taustavalaistuin kaunokirjaimin Nicholson. Kristianin perhe ja itseasiassa koko suku oli mahdottoman rikas. Kuuluisia kilparatsarajia täynnä koko suku. Kristian oli siitä erikoinen ettei hän kerskunut omaisuudellaan koskaan. Hänellä oli kaksi kallista urheiluautoakin joilla hän ei juurikaan ehtinyt ajamaan. Vaan kerran olin ollut hänen vuoden 2017 bmw i8 urheiluautonsa kyydissä ja sähkönsinisen metallivärisen 2015 Z06 Corveten kyydissä en koskaan. En voinut käsittää miten kellään noin nuorella oli varaa pitää tuollaisia vehkeitä. Minulle kelpasi oma vanha 1990 Toyota Celicani. Ei se uusi ollut, mutta ylläpidolla ja laittamisella aina loistavassa kunnossa. Äkkiä muistin miksi koskaan tulinkaan Nicholsonien kilpatallille. Lainaamaan puhelinta jotta voisin soittaa isän hakemaan autoni ja myös mielellään minut. Mutta se sai nyt odottaa, minun oli nähtävä Orion. Orionin loisto oli jäänyt jonnekin kauas. Se riiputti päätään tarhassa, eikä sille ollut kelvannut ruoka. Se ei ollut syönyt edes sille varta vasten revittyä vihreää. Huolestuin. Mitä parhaan kenttäratsuni varsalle oli tapahtunut. Orionin pitäisi päästä olympialaisiin asti kilpailemaan Kristianin kanssa. “Orion, hei, poika!” Huudahdin. Vihelsin perään. Orion ei tullut, ei nostanut edes päätään. “Siitä varmaan tuntuu että olet jättänyt sen”, matala miehinen ääni takanani säikäytti minut pahanpäiväisesti, hyvä etten lyönyt. Pidin katseeni tiukasti Orionissa, enkä kääntynyt kohtaamaan Kristianin kasvoja. Saati hänen uutta hevostaan. “Siitä tuntuu että sä olet jättänyt sen kun oot hankkinut tollasen paskaratsun”, sanoin vihaisesti ja puristin tarhan valkoisen aidan ylälankkua agressiivisesti. “Hei kuule, nyt lopetat alkuunsa tollasen vihoittelun. Tällä hevosella on paras mahdollinen suku ja se on täällä koulutettu. Lisäksi, no, tää on täykkäri”, Kristian sanoi kummallisella ehkä hiukan toruvalla äänellä. Käännyin ympäri ja katsoin hänen vieressään seisovaa isoa hikistä tummanrautiasta. Kaunis se ehkä oli, mutta tiesin kyllä miksi Kristian otti mielummin sen. “Akhaltekit on myös superhyviä kenttähevosia, niitä ei vaan käytetä niin paljon ja ne eivät ole kauhean yleisiä”, sanoin loukkaantuneella äänellä. Orionin rakenne oli täydellinen kenttäratsastukseen. Akhaktekinomaisesta näyttekyhevosesta se ei tosin olisi mennyt koskaan. “Kai sillekin jokin syy on miksi tekkejä ei kenttäradoilla näe”, Kristian sihahti virne naamallaan. Murahdin hänelle ja tönäisin kauemmas. Saisi mokoma pysyä kaukana minusta. Otin Orionin riimun ja -narun tolpasta ja menin hakemaan sen tarhasta. Hetken Kristian katsoi touhujani merkillisesti ennen kuin tokaisi hiukan ärtyneenä: “Orion ei ole sun hevonen. Jos jättäisit sen sinne tarhaan, sillä on vapaata.” Kristianin sanoista saattoi tulkita että hevonen on ollut hiukan kauemmin lomalla. Nostin Orionin pään ylemmäs ja laitoin sille riimun. Kyllä se minua lähti seuraamaan uskollisesti vaikkakin hiukan masentuneena. Avasin portin ja talutin hevosen ulos portista. Kristian otti kiinni ranteestani joka aiheutti minulle saman tien pakokauhun, vaikka tällä kertaa Kristianin tarkoitus tuskin oli satuttaa. Repäisin käteni vapaaksi ja kihisten kiukusta sanoin: “Minä ostan tämän hevosen itselleni paskiainen, sinä et ainakaan osaa tästä pitää huolta!” Riuhtaisin Orionin narusta ja vaistoten vihaisuuteni se lähti hiukan korskahtaen talsimaan pää korkealla vieressäni. Olin pelästyttänyt senkin. Kuulin Kristianin mutisevan jotain varattomuudestani mutten sanonut mitään. Menisin vaikka jatkamaan duunejani armeijaan saadakseni rahat kasaan Orioniin. Alku Orionin selässä oli hankala. Se ei jaksanut tehdä mitään, mutta pikkuhiljaa se kuitenkin virkistyi tajutessaan että joku teki sen kanssa mielellään jotakin. Nicholsonien maastoesteet olivat täyttä rakkautta. Tällä tallilla olisin oikeasti voinut treenata kenttäratsastusta sydämeni kyllyydestä niin kuin aikoinaan omallakin tallillani. Ja mikä parasta, tänään Orionilla ratsastaessani unohdin kaiken. Unohdin pelkoni ja huoleni. Niin unohti Orionkin. Parasta oli liidellä yli maastoesteiden. Olin aikoinaan itse osallistunut paljon orin koulutukseen ja tiesin siitä vähintään yhtä paljon kuin Kristian, jos en enemmänkin. Orion oli hyvin kuuma hevonen ja se säikkyi aikoinaan hyvin paljon vettä. Oli kolme kertaa haastavampaa kouluttaa Orion maasto-osuuksien händläämiseen kuin perus esteisiin, taikka kouluun. Mutta loputon treenaaminen tuotti tulosta ja nyt se ei pelännyt enää juuri mitään. Äkilliset äänet ja yllätykset saattoivat tietenkin sen säikäyttää samalla tavalla kuin kenen vaan ihmisenkin, mutta pääasiallisesti se ei enää pelännyt mitään. “Vielä yksi hyppy”, sanoin keskittyneesti, kiristin oikeaa ohjaa ja painoin vasemman pohkeen kiinni. Tulimme viimeiselle esteelle hieman kaarevalla tiellä, mutta Orion suoristi itsensä ja hoiti hypyn kunnialla kotiin. Annoin sille ohjaa jotta se pääsi venyttämään kaulaansa ja taputin sitä hiukan ronskilla kädellä. Tältä tuntui voittaminen. Orionin kanssa olin jo voittanut. Kuivasin Orionia pitkin vedoin kuivaimella. Laitoin kuivaimen koriin ja otin kuivatusloimen telineestä. Omistajan elkein levitin loimen, heitin sen Orionin päälle ja hellin hevosta rapsutuksin korvan takaa. Kuulin käytävästä jotain römyämistä ja Orionkin nosti päätään korskahtaen. Äkkiä kulman takaa ilmestyi isäni sellaisella vauhdilla, että Orion hypähti taaksepäin niin että sen riimu hajosi. Menin orin eteen rauhoittelemaan sitä ja tiuskaisin isälleni: “Mitä hemmettiä sä tulet säikyttelemään hevosia, luulisi sunkin tietävän jotain näistä!” Katselin riimua, ei siitä enää ehjää saanut. “Et oo vastannut puhelimeen kuuteen tuntiin, luultiin että ajoit ulos tieltä helv*tti! Soiteltiin joka paikkaan. Onneksi keksimme soittaa myös Krisulle”, isäni tiukkasi. Murahdin. “Hänen nimensä on Kristian”, sanoin hampaitani kiristellen. “Ja tuoko on ainoa vastaus mitä sinulta saan?” Isäni kysyi vihaisena. Kulman takaa ilmestyi pian, onneksi hiukan rauhallisemmin, myös veljeni. Ei ollut vaikea päätellä, että mokomat olivat vielä poliisiautolla liikenteessä. “Luuletko tosiaan että antaisin Kelkalle käydä ikinä mitään?” Kysyin. “Siinä ilmesesti hajos jotain syyläristä ja multa oli akku loppu. Tulin etsimään paikkaa jossa ladata mut unohin koko homman kun näin Orionin”, jatkoin hiukan rauhallisemmalla äänensävyllä, mutta silti tivaten. “Oothan sä ennenkin Orionin nähnyt”, rakas veljeni Miko sanoi hiukan naurahtaen. Huomasin hänen ilmestään että hänkin oli kuitenkin vihainen. Ilmeisesti minusta oltiin oikeasti oltu huolissaan. Se ärsytti minua vielä enemmän. “Olen ollut aikuinen jo kuusi vuotta, enköhän mä kuusi tuntia pärjää itekseen”, ärähdin. Käännyin ympäri nähdäkseni paremmin perheenjäseneni. Toisella puolella käytävää huomasin kuitenkin kädet ristissä sen typerän täysiverisen karsinan oveen nojaavan Kristianin. Jos olisin ollut koira niin olisin avannut suuni ja murissut hänelle uhkaavasti hampaat irvessä. Harmikseni olin kuitenkin ihminen ja sellainen käytös olisi vain vienyt minut lähemmäs mielisairaalaa. Marko, isäni, huokaisi ja antoi avaimet Mikolle. “No missä se auto sitten on?” Marko kysyi. “Mä tuun näyttämään kunhan saan Orionin hoidettua pois”, sanoin. Isäni nyökkäsi ja he lähtivät veljeni kanssa talsimaan autolle. Tietenkin, heti kun jäin yksin, otti Kristian kätensä pois puuskasta ja tuli pesukarsinan eteen. “Mä hoidan Orionin pois, mee sä näyttämään missä se sun sporttis on”, hän sanoi rauhallisesti ja käveli viereeni silittääkseen Orionin otsaa. Katsoin Kristiania. Hän oli edelleen yhtä pitkä ja lihaksikas kuin ennenkin. Houkutteleva, tietenkin. Hän oli syvä rotko josta ei noustu ylös mikäli kukaan ei sinua nähnyt tai kuullut. Parisuhdeväkivalta oli paskaa, varsinkin silloin kun itse tajuaa joutuneensa sen kohteeksi. “Anteeksi tästä riimusta, isä pelästytti Orionin”, sanoin katse maassa. Hätkähdin kun kristian laski kätensä selkäni takaa oikealle olkapäälleni. Nostin katseeni hänen kasvoihinsa hiukan hämmentyneenä. “No, aika pieni juttu tää riimu on verrattuna siihen että sä varastit Orionin”, hän sanoi minimaalisen hymyn siivittämänä. Olin unohtanut jo koko jutun. Kylmät väreet kävivät selässäni. En tiedä johtuiko se Kristianin kosketuksesta vai siitä hyvin todellisesta faktasta, että olin tosiaan ottanut hevosen ilman lupaa. “Kai sä kerroit vielä Markolle?” Kysyin alakuloisella äänellä. Olin pettynyt omaan toimintaani. Kristian naurahti ja laittoi vasemman kätensä leukani alle nostaen etusormellaan päätäni. “Pikkujuttu”, hän sanoi hymyillen. Äkkiä minua alkoi ällöttää koko homma. En halunnut Kristianin koskevan minuun. Rauhallisesti työnsin hänen kätensä pois ja otin pari askelta taaksepäin. Ilmeeni vakavoitui. “Tarkoitin mitä sanoin aiemmin, minä ostan tuon orin”, sanoin. En jäänyt kuuntelemaan mitä Kristianilla oli sanottavaa. En jäänyt katsomaan millaisen ilmeen hän päätti naamalleen valikoida. Käännyin ympäri ja lähdin jännittyneenä, mutta kuitenkin niin helpottuneena kävelemään pihalla kyyhöttävälle poliisiautolle. Olin helpottunut siitä, että olin saanut sanotuksi asioita joita en ehkä ennen olisi uskaltanut sanoa. Jännitynyt olin siksi että peläsin Kristianin juoksevan perääni ja paiskaavan minut seinään raivopäissään. Niin ei kuitenkaan tapahtunut vaikka jopa odotinkin sitä. Äkkiä minulle tuli orpo olo. olin jo vuosia saanut tuta Kristianin vihanhallintaongelmat. Lukuisat mustelmat, haavat ja henkiset paskat. Olin tottunut siihen. Olin hyväksynyt sen. Siitä oli tullut osa päivärutiinia. Nyt viimein tajusin kuinka vaikeaa olisi päästää irti Kristianista. Olisin yksin. Täysin yksin.
|
|
Nio
Juuri saapunut
Fonzien hoitaja
Posts: 49
|
Post by Nio on Aug 15, 2018 7:44:01 GMT 2
Evalina saapuu mestoille < 2 Evalina Tapio <33
|
|
Nio
Juuri saapunut
Fonzien hoitaja
Posts: 49
|
Post by Nio on Aug 24, 2018 9:33:19 GMT 2
17.8. Nion ja Evan ensitapaaminen
Torstai-aamuna löysin itseni asemalaiturilta odottamassa Evalinan 6.32 saapuvaa junaa. Olin kiskonut hupparini (joka oli kerrankin sitä siistimpää mallia) päälle tummansinisen kevytuntsikan, ja tungin punertavia käsiäni sen taskuihin, samalla kun kiskoin hupun päähäni. Olin ottanut tänään jopa aihelliseksi harjata punaruskeat törröittävät hiukseni, ja nyt ne lepäsivät punaisen, sekä tummansinisen hupun alla. Laiturille oli valunut muutakin porukaa: raskaana oleva teiniäiti selasi puhelintaan, keski-ikäinen mies näytti yhtä jäätyneeltä kuin minä, vanhempi herra, joka kuuliaisesti istui kädet taskuissa penkillä, sekä muutamat hajamieliset tupakkaa polttavat henkilöt ja pari känniläistä, joilla ei selkeesti ollu kellosta hajuakaan. Vilkaisin kelloani, 6.35, hyvä VR, kiva ku oot taas ajoissa! Silloin näin kaukaisuudessa junan, joka kiisi upeesti laiturille pysähtyen siihen. Tunsin sydämmeni lähtevän ylimääräiselle kunninakierrokselle, kun jännitin Evan saapumista. Kun lopulta nuori nainen kävli ulos junasta, en ollut tunnistaa häntä ollenkaan, onneksi Eva löysi luokseni "Hellouu!!" Kuului ensimmäinen sana, jonka livenä hänen suustaan kuulin. Kesti hetken, ennen kuin tajusin vastata, "Moibs, miten matka meni?" Kysyin samalla vetäen Evalinan halaukseen. "Ihan hyvin! Tottakai mä yön nukuin, mutta muuten mä vaan istuskelin, ja kävin ravarissa syömässä iltapaalaa." Eva selittää käsillään huitoen. Jaa mikähän ihme on ravari? "Ömnöm mikä on ravari?" kysyn ehkä hieman kiusaantuneena, taas näitä asioita, joita pitäs ehkä tietää. "Ravari on ravintolavaunu, tyhmä" Evalina naurahtaa. Jep, niinpä tietenkin. "Ooks sä syöny aamupalaa? Mulla ainaki on kova nälkä!" " Joo en mäkään oo syöny mitään! Ollaanko tylsiä, vai mennäänkä buffetille?" Eva juttelee jo täysin rentoutuneena, ja niinkuin olisimme vanhoja tuttujakin. Tai, niinhän me olemme, netissä. "Nosiis puol kasi aukee yks helkkarin hyvä aamupala mesta." kehun innostuneena vilkaisten kelloa, "Siihen ei ookkaan enään ku puolisen tuntia, niin jos kävellään siihen ja näin?" "Jebs, käy" Olimme liikkuneet asemalaiturilta asemahalliin, ja tunsin sormissa kiertävän veren jo. "Hyvä muuten, ku sulla ei oo muuta ko toi yks laukku, muuten ois kyl aika proplemus" , selittelen taputtaen Evalian olalla kelluvaa urheilukassia. Me käydään tilaamassa aamupalamme, Eva ottaa omenamehun, basic hedelmät ja keräilee salaattipöydästä leipää, salaattia, avokadoa, sun muuta. Mä tottakai otan appelsiinimehun, kupin manteleita, hedelmiä, ja keräilen kans slaattipöydältä kaiken näköstä. Kun me lopulta istudutaan ikkunan pieleen pöydälle, jota koristaa kermanvärinen pöytäliina, ja päivänkakkara maljakossa, välillemme laskeutuu mukava hiljaisuus. Seuraan katseellani kun viereiseen pöytään tarjoilia laskee pastellin vihreän tarjottimen, jossa on puuroa sekä tuoremehua. "Jännä, et tunnen oloni ihan 'tytöksi', kun oon sun kaa aamupalalla. Mut kylhän pojatki vois aamupalailla yhdessa ravintolassa ilman ongelmia, en mä tajuu miks ne ei sitä tee.", pohdin ääneen. "Jepp, ihan yhtälailla pojatki vois tulla syömän parempaa aamupalaa, eikä vaan mähötä ransiksia kotona" Eva nyökkää. Rannekelloni vilutti varttiavaille ysiä, ja huokaisin helpotuksesta. Yhdeksälä Evan olisi lähdettävä tekemään töitä, ja hän ei ollut vielä ottanut keskustelun aiheeksi 'ongelmaani' jolla Eva asiaa nimitti. Jos joku kiusaisi minua, ja tietisi asiasta, niin itkisin varmasti vessan lattialla joka ilta. Kyllähän mä asiaa kovasti yritin ylpeänä harteillani kantaa, mutta pelkäsin kovasti tuntemattomien mielipiteitä. Jos joku joka ei minua tuntisi, niin katsoisiko se minua pitkään kadulla? Tai entä jos Hallavassa suhtauduttaisiin minuun sitten eritavalla? Joo ei kiitti. No siis joo olinhan minä homo ja näin, mutta ei Evan asiasta niin suurta numeroa tarvitisi tehdä. Hän oli kuitenkin ensimmäinen ihminen kelle uskalsin kertoa, ja tiesi kuinka arka paikka se oli. Ja sitäpaitsi, mistä sitä koskaan tietäisi jos mä tytöistä tykkäisin, mitä väliä sillä on?
|
|
Lily
Juuri saapunut
Posts: 12
|
Post by Lily on Aug 28, 2018 11:59:08 GMT 2
"Erilaista autounelmien toteuttamista" 28.9.2018 En ollut pahemmin viettänyt aikaa Valeran kanssa lähiaikoina. Päässäni pyöri pelkästään Orion ja kuinka saisin upean orin itselleni. Lisäksi olin viettänyt normaalia enemmän aikaa autoni kanssa, sillä olin laittanut sen täysin uuteen uskoon. No, oli kyllä jo aikakin.Onneksi meillä oli iso autotalli ja siellä oli myös monttu. En koskaan vienyt autoani huoltoon, sillä huolsin sen itse. Kaikki tarvittavat muutokset tein myös täysin itse. Olin tilannut jo kuukausia sitten autoon uudet maskit, hoitanut pois ruosteet ja tilannut uuden moottorin, turbon ja itse asiassa myös koko pakoputkiston. Kuitenkin vasta toissapäivänä olin saanut viimeiset osat kiinni autoon, sekä pessyt ja vahannut sen. Kohta minun olisi pakko lähteä tallille touhuamaan Valeran kanssa, mutta juuri nyt rentouduin uutuuttaan hohtavassa celicassa. Tunsin olevani kokonaan uusi ihminen. Joo, ja tunsinhan minä jotain muutakin, nimittäin moottorin matalan pörinän persauksissani, ai että. Allani oli juuri nyt 300 heppaa enemmän kuin silloin kun ratsastin hevosella. Kyllä nyt kelpasi. Taas sai Kristian olla huolissaan kun celica oli piirun verran tehokkaampi, mutta eipä minua enää kiinnostanut. Avasin kattoluukun ja painoin kaasua, vielä pystyi ajamaan popit päällä, sekä ikkunat ja kattoluukku auki. Jos ensi keväänä sitten vielä ilmastointihuolto. Pientä mallinnusta Lilyn Toyota Celicasta (1990): Celica ennenCelican muodot jälkeenCelican väri jälkeenCelican sisustus, ovien aukeamissuunta ja vanteet jälkeen (Sisustus kuvan väreistä poiketen sinimusta) (Kirjoittajalta terveisiä: Miten niin oma celicahulluuteni näkyy vahvasti mun hahmon elämässä? Ei siinä, onhan mullakin celica. xD)
|
|
|
Post by uqajigeragag on Apr 23, 2019 17:07:23 GMT 2
|
|
|
Post by adafdinurifec on May 5, 2019 7:53:12 GMT 2
|
|
|
Post by iyopagewa on May 5, 2019 9:55:36 GMT 2
|
|
|
Post by ohesevuke on May 13, 2019 20:59:42 GMT 2
|
|
|
Post by erpojucad on May 13, 2019 23:00:48 GMT 2
|
|
|
Post by eqewajsotho on May 27, 2019 5:32:03 GMT 2
|
|
|
Post by aulkoov on Jun 1, 2019 8:12:10 GMT 2
|
|
|
Post by ozebepijib on Jun 1, 2019 9:50:51 GMT 2
|
|