O' Dear

[Alana]

"LASSE"
omistaa Alana, puoliylläpitää Eevi-Sofia

[emma]

dream team is complete
21222016

Tallipihassa oli painostava tunnelma. Mä melkein kuulin sirkkojen sirityksen, kun istuttiin Alanan kanssa väärinpäin käännetyillä ämpäreillä. Ilma tuntui seisovan paikoillaan, ei ollut mikään marraskuun tuulisin päivä. Loskasohjo pilasi kengät, ja sehän ei peruspirkompia hoitajia haitannut, mutta mua kyllä. Vääntelin Ariatin kenkiin sekä villasukkiin pakattuja jalkojani hermostuneena, Alana jauhoi purkkaa, kumpikaan ei sanonut mitään. Mahassa oli niin paljon perhosia, että meinasimme molemmat lähteä lentoon. Aina kun auton ääni kuului tallitieltä, nousimme seisomaan jännittyneempinä kuin koskaan aiemmin, mutta aina sieltä tuli vain jonkun tuntiratsastajan äidin Kia tai Nissan.

“Sos”, Alana sanoi, kun seuraava ratsastajatar oli löytänyt tiensä talliin. Meihin oltiin luotu vähän oudoksuvat katseet, mikä oli aika rohkeaa, koska vastasimme aina takaisin kymmenen kertaa pahemmalla mulkaisulla.
“Omg”, mä vastasin.
“Rip.”
“Sos.”
“Omg. Omg. Omg.”
“Woah, Alana, take it easy”, mä naurahdin.
“Eiku really!! Toi on Jasen auto!!”

Musta Range Rover ajeli tosiaan tallitietä tänne päin rauhallisesti ehkä kymmenen kilometrin tuntivauhdilla. Siinä kesti ikuisuus. Alana ja mä ehdittiin kokea jo kaikki hevosenomistajan vaiheet ennen auton pysähtymistä: Suunnaton ylpeys. Onnellisuus. Hienoinen paniikki. Ihan kunnon paniikki. Rauhoittuminen. Hyväksyminen. Kyllä me pärjättäisiin.

Jase hyppäsi autosta. Sitä harmitti edelleen, ettei Alana ollut valinnut Red Hot Romancea, mutta kyllä mies oli alkanut lämpenemään jo vähän O’ Dearillekin.
“Miltä tuntuu?” Jase kysyi virnistys naamallaan (se ei koskaan hymyillyt, virnisteli vain), mutta Alana vain tiuskaisi takaisin:
“Shut up ja avataan ovet.”

Jase oli vähän hämmentynyt, mutta ohjasi blondin trailerin sivuovelle.
“Se on oikeasti maailman kiltein ja kokenut matkustaja, et pärjäät sen kanssa aivan varmasti”, Jase sanoi. “Mut oo nyt varovainen.”
Aika hellyyttävä lisäys.

“Emma, voitko avata ton, you know?” Alana kysyi.
“Joo”, vastasin vaisusti. Jännitti ihan älyttömästi, kun menin vapisevin sormin availemaan trailerin siltaa. Sisältä kuului lattiaa kuopivan kavion ääni ja Alanan ihastunut huokaus.
“Jesus Christ, he’s huge!” naisenalku huudahti. Odotin ehkä minuutin tai pari, kunnes kuulin Alanan äänen taas. Käsky avata silta.

Se oli virallinen totuuden hetki. Tallista tuli juuri sopivasti hoitajien ja alkeiskurssilaisten pitkä jono, kun aukaisin sillan ja sen takaa paljastui vitivalkoinen takapuoli sekä tummansinisiin kuljetussuojiin käärityt jalat. O’ Dear peruutti majesteetillisin askelin alas siltaa, ja Alana ei ollut väärässä. Se oli aivan pirun iso. Silmissä oli maailman suloisin pilke ja korvat oli suunnattu eteenpäin kohti muita hevosia. Dominanttikimo seurasi Alanaa ilman pienintäkään jännittyneisyyttä ja hörisi ohi kulkevalle Darcylle hyväntuulisesti.

Sitten O’ Dear lähti kävelemään isoin harppauksin. Ruuna näytti siltä, ettei tiennyt, minne haluaa ensimmäiseksi mennä. Jos Alana ei olisi käsitellyt sellaisia hevosia kuin Fae, O’ Dear olisi varmaan kaatanut hänet innoissaan. Isokokoinen kimo kiersi ympyrää blondin ympärillä varmaan vartin ajan, maisemia tutkien, välillä jalat haralleen pysähtyen kuin olisi halunnut hajota joka ilmansuuntaan tutkimaan.

“No, mitä mieltä oot?” mä kysyin Jaselta, joka tais olla se asiantuntija tässä.
“Ihan kiva…” mies huokaisi luovuttavaan sävyyn. “Onhan se aika hieno, ja kiva kun ei tee typeryyksiä niinku esimerkiks Fae. Toi kokokin on aika kunnioitettava.”

Tosiaan. O’ Dear oli säkäkorkeudeltaankin jo reilusti Alanaa pitempi, ja mä olisin päässyt näkemään jättikokoisen ruunan selän yli vain joillain kymmenen sentin koroilla. Upea täysiveriruuna oli pelkkää jalkaa.

Alanan kasvot olivat täynnä ylpeyttä ja innokkuutta kun ne kääntyivät meidän puoleen.
“Emma, tuu nyt moikkaamaan!” hän sanoi innoissaan. “Tää on niinku… you know… Goofy!”

O’ Dearista tosiaan tuli mieleen Hessu Hopo. Se näytti vähän hölmöltä seistessään siinä pää kallistuneena, korvat suunnattuna eteenpäin ja ainutlaatuinen pilke silmissä. Rapsutin ruunaa kaulalta (jouduin nousemaan varpailleni) ja se hörähti iloisesti alkaen hinkkaamaan mun olkapäätä otsallaan.
“He needs a name”, Alana sanoi. Onnellinen hevosenomistaja piteli tummanruskeista ohjista kiinni.
“No joo. O’ Dear on ehkä vähän liian pessimistinen”, naurahdin.
“Mikä?”
“Pessimistic.”
“No mut, entäs Goofy?”
“Ei tällasesta hienosta voi tulla Hessua. EIEI, eikä Hopoa. Eikä Goofya.”

Hetken hiljaisuus.
“Toihan on ihan reppanan näköinen”, Jase kommentoi. Me ei ehditty älähtää miehelle vähemmän kuin tyytyväisinä, kun tuo ehti jo lisäämään: “Lasse. Miten ois? Se on niin ressukan nimi.”

“Lasse”, mä sanoin.
“Lasse”, Alanakin sanoi.

Hiljaisuus.

“Voi herranjumala. Tehkää siitä nyt Lasse. Ei se niin vaikeaa oo”, Jase älähti.

Toinen hiljaisuus.

“Tykkäätkö Lassesta?” mä kysyin Alanalta. “Mun mielestä se on superkiva.”
“Joo”, Alana vastasi. “Sopii niinku hanska. Vai miten se meni?”
“No jotenki noin.”

Niin me vietiin Lasse talliin, riisuttiin siltä kuljetussuojat ja vaihdettiin suitset riimuun. Ruuna vietiin tarhaan, mutta me ei missään vaiheessa lähdetty sitä vahtimasta paskakelistä huolimatta. Iso, ihana, valkoinen Lassemme laidunsi ihan tyytyväisenä tummansininen loimi päällään. Se näytti niin hienolta.

Muiden tallilaisten uteliaat, ihailevat katseet olivat mulle ja Alanalle jonkin sorttista sielunruokaa. Kun Aleksi tuli keskustelemaan meidän karsinajärjestelyistä ja mainitsi ohimennen että Lassehan vaikuttaa kivalta hepalta, me oltiin sydämet silmissä kaakattamassa että “joo niinpä ah se on prinssi”.

Sitten tuli Caitlyn. “Teidän heppanne on tosi kivan oloinen!”

TEIDÄN heppanne.

Sydän jätti yhden lyönnin välistä.

Mä olin nyt tavallaan hevosenomistaja. Tavallaan. Puoliylläpitäjä. Mutta se riitti, että sais olla tuollaisen ihanan ruunan kanssa tekemisissä, ja että olisin Alanan kanssa nyt team. Mä, Alana ja Jase. Lasse, Fae ja Cilla. Dream team.

[Alana]

Jännän äärellä

22.11.2016

Lasse oli saapunut eilen. Meidän ihana, valkoinen Lassemme. Se oli niin hieno! Niin iso! Ja niin mahdottoman söpö! Hyvä etten purskahtanut itkuun nähdessäni sen ensimmäistä kertaa. Se vaikutti jo siinä kolmen sekunnin jälkeen siltä oikealta. Emma oli aivan yhtä sydämet silmissä kuin minäkin, ja olisin voinut vaikka vannoa nähneeni Jasen rapsuttelevan sen turpaa ne samaiset, tosin ehkä hieman pienemmät kuin Emman ja minun, sydämet silmissä. Vaikka ei se tietenkään mitään myöntäisi. Olimme Emman kanssa haikein mielin jättänyt illalla valkoisen ruunamme karsinaan Faelta lainattu fleece päällä.

Nyt saapuessani tallille, myöskin Faelle alunperin ostettuun mutta tammalle liian isoon, sadeloimeen verhottuna tarhasi meidän eilen niin valkoinen Lassemme. Nimenomaan eilen. Nyt minua odotti Faen ja Susin viereisessä tarhassa kaksi hevosta: yksi harmaa, ja yksi mudanruskea. Cilla näytti samanväriseltä kuin aina aikaisemmin, mutta Lasse taasen oli ottanut kaiken ilon irti Suomen mutakeleistä. Luojan kiitos loimessa oli kaulakappale, tai olisin oikeasti pillittänyt. Nyt ei olisi kuitenkaan aivan vielä Lassen aika, vaan nyt minulla olisi ensin pikkuhyppelyt Faen kanssa. Kellokin oli vasta yksi, kiitos koeviikon, joten minulla olisi hyvin aikaa ennen tunteja. Otin siis nopean snapin Emmalle Lassesta, ja nappasin sitten Faen sisälle.

Faen kanssa sujui mahtavasti. Tallissa se oli oma, hapan itsensä, mutta kavaleteista se suoriutui hyvin ja treeneistä jäi muutenkin tosi tyytyväinen olo. Olin taluttamassa tammaa talliin, kypärä kainalossa, kun Emman ääni pysäytti minut kesken kaiken.
"Sä teit sen! Oo, noi on ihan sika hienot! Sopii sulle!" blondi ilmaantui eteeni ja tutkiskel hiuksiani samalla kun Fae tutkiskeli Emman laukkua.
"Eeh, kiitti.. Ja joo, kyl mä tein, mut that's thanks to you", virnistin. Emma oli painostanut minua leikkaamaan ja värjäämään hiukseni siitä lähtien, kun olin pohtinut asiaa ääneen.
"Ja mä sanoin et ne sopis sulle! Ja olinko oikeessa?" Emma nykäisi käsilaukkunsa pois juuri kun Fae oli nuolaisemassa sitä.
"No joo..." myönnyin. "Onko meillä muuten original plan menossa? Kai Jase on tulossa?"
Emma nyökkäsi. Hyvä.

"Siis, hyi, kato tätä", Emma nyrpisti nenäänsä saapuessaan Lassen kanssa tallikäytävälle.
Minä nauroin Faen karsinasta.
"Joo, se on aika järkyttävä. Mä tuun auttaa sua sit ku oon pistäny tän pois."
Emma vain jatkoi matkaa aavistuksen ällöstyneen näköisenä Lassen karsinalle, pitäen metrin turvavälin mutavettä valuvaan ruunaan. Se ei kyllä ollut yhtään liioiteltua.

Onneksi loimen alta paljastui paljon puhtaampi hevonen, jonka jalat olivat vain likaiset. Emma harjaili niitä, samalla kun minä yritin taiteilla kuraista loimea kuivumaan ilman, että kastuisin itse. Se ei onnistunut, mutta sain onneksi reisilleni vain murto-osan kurasta, minkä olisin voinut saada! Success.

Kun olimme kuorineet Lassen rentouttavan jalkakylvyn, Jase suvaitsi saapua paikalle. Lasse seisoi parhaillaan käytävällä Cellen satula ja Faen karvaromaani selässään, kun mies kyseli oliko Inkaa näkynyt. Cilla pitäisi kuulemma pistää kuntoon.
"Ei oo, mut jos sulla on tulipalokiire ratsastamaan, ni..." kuulin hymyn Emman äänessä. Itse olin satulahuoneessa, etsimässä sopivaa vyötä Lassen satulaviritelmään, sillä tallin oma oli aavistuksen liian pitkä. Koska tuntien alkuun oli vielä muutama tunti ja Lassen mukana oli tullut vain suitset, Aleksi oli antanut meille luvan lainata jotain sopivaa satulaa kunhan palauttaisimme sen.
"Alana."
Matkani satulahuoneesta pysähtyi äkisti ja meinasin pudottaa Faen satulavyön.
"MIKSI sulla on liilat hiukset?" Jase tentti, ja tuijotti hiuksiani jonkin asteen järkyttyneenä. "Mitä sä teit?"
"Mä leikkasin ne? Eikä ne oo liilat, vaan light lavender."
"No olkoon vaikka ripulin väriset, mutta miksi ihmeessä?" Jase tuhahti ja kohautin olkiani.
"Mä halusin. Eiks oo kivat?" hymyilin mahdollisimman suloisesti.
"No... Iha ok..."
"Mä tykkään niistä", virnistin, ja Emmakin nyökytteli.
"Ne on kivat", blondi totesi.

Faen satulavyö kävi Lasselle juuri ja juuri. Saimme vyön maasta käsin ensimmäisiin reikiin ilman, että kuristimme hevosemme, joten tyydyimme siihen. Selästä käsin se menisi vielä reiällä tiukemmaksi. Meillä ei vain juuri nyt ollut ketään siellä selässä. Tai oikeastaan, se ketään ei tiennyt vielä joutuvansa Lassen selkään.
"Jase... Ota kypärä mukaan ja tuu meiä mukaan!" Emma huhuili satulahuoneeseen.
"Miksi? Se on teiän hevonen, menkää te?"
"Ei me osata päättää kumpi menee eka! Ja sitä paitsi, me aateltiin, että jos Lasse on ihan kamala, ni sä saat olla se joka on siellä selässä sillon ku se lähtee."
"Jaha..."

Silloin oltiin jännän äärellä, kun minä punttasin Jasen hevosen selkään. Jase olisi halunnut mennä jakkaralta, mutta koska se oli kamalan kaukana (toisella puolella maneesia), käskin Jasea "just man up ja anna mun nostaa", ja hups vain, siinä sitä oltiin, näkemässä Lassen ratsastusta ensi kertaa livenä.

Se meni aika hyvin. Lassesta näki, että se olisi ollut koko ajan menossa, mutta kuunteli kyllä hienosti. Alkuun mukamas myrtsi Jasekin näytti loppua kohden piristyvän, tai ainakin näytti ihan jopa tykkäävän Lassesta.
"No, minkälainen se on?" Emma kyseli kun valkoinen ruuna käveli pitkin askelin maneesia ympäri. Minä raahasin Faen kanssa hiekalle jättämiä esteitä takaisin paikoilleen.
"Ihan kiva, tosi kevyt edestä. Se vähän vaikuttaa tollaselta adhd:lta, mut muuten ihan jees", Jase pohdiskeli selästä käsin.
"Ja siis mulle on ihan sama minkälainen se on ratsastaa, jos se hyppää tollasella tekniikalla", totesin estetolppien lomasta. Jase oli mennyt yhden kavaletin muutaman kerran, ja vaikka olin jo videoista nähnyt Lassen hienon hyppytekniikan, näytti se livenä paljon paremmalta.
"No joo true kyl", Emma naurahti sokeripalansa päältä, ja kääriytyi syvemmälle loimen sisään. Ei maneesissa nyt oikeasti ollut niin kylmä, mutta toisaalta Emman tallitakki oli aika ohut. Mutta se oli hieno.

Niinkuin Lassekin.
"Kyllä te siitä vielä pelin saatte", kuten Jase sanoi. Eli normaalin ihmisen kokemuksella sanoen, meillä oli älyttömän hyvä hevonen.

[Alana]

Kolmas (eli se paras) maasto

25.12.2016

Sunnuntaiaamuna heräsin aika aikaisin, joten loikoilin sängyssä kännykän kanssa, ennen kuin kävin suihkussa ja pesemässä hampaani. Olin juuri saanut urheiluliivit ja alusvaatteet päälleni, kun kännykkä soi. Hm, facetime Jaselta. Vastasin siihen sen kummempia miettimättä, Jase oli aika laiska tekstaamaan.
"Moi, merry Christmas", hymyilin. Ruudusta näkyi Jasen sotkuiset hiukset ja paidaton olemus.
"Hei, joo, hyvää joulua", ja haukotus perään.
"Ooks vähän väsyny? Heräsiksä vasta?" tirskuin.
"Mm joo. Oli vähän myöhänen ilta..." Jase virnisti ja jatkoi ennen kuin ehdin kommentoida. "Porukat halus tehä jotain lautapelejä vielä yöllä."
Huh, onneksi se oli lautapeli. (Vaikka minulle ei kuulunutkaan se, mitä Jase teki. (Ja kenen kanssa.))
"Oh, cool", totesin.
"Ja hei, myöhäsistä illoista puheen ollen, mitä sä teet tänää?" apuaapuaapua, Jasen virnistys ei jättänyt mitään arvailun varaan. Kieltäydy, kieltäydy, you already have a huge crush don't make matters worse, alkoi heti soimaan varoittavana mantrana päässäni.
"Nothing, I'm all alone", hymyilin silti, posket hieman punaisempina.
"Hyvä. Voidaan tavata Hallavassa sit, voin tulla hakemaan sut sieltä."
"Oorr, sä tuut mun kaa maastoon."
"Maastoon? Miksi?"
"You'll see."

Syötyäni ja käytyäni lenkillä suuntasin kohti tallia. Hallavassa oli aika hiljaista tähän aikaan, ja aloitin päiväni pesemällä hevosteni kaikki ruokaämpärit. Siitä innostuessani otin pesuun myös suojat, paitsi ne jotka laittaisimme heppojen jalkoihin maaston ajaksi. Koska nämä kyseiset hepat olivat vielä pihalla, päätin putsata niiden karsinat tässä välissä. Lantaa tuli vaikka millä mitalla molemmista karsinoista, mutta päätin silti mennä vain yhden kerran lantalaan. I ain't no quitter. Olin juuri kärräämässä kasaa pois Lassen karsinasta, kun aiemmin niin hiljaiselta käytävältä kuului kavioiden kopinaa ja kaksi kiihtyneen kuuloista ääntä, jotka puhuivat hiljaisella volyymilla. Silti erotin muutaman sanan, kun hevonen oli pistetty karsinaan. Hm, joku tuntsari, kun se ei mennyt tästä ohi. Ja yksäripäädyn ovi narisi, ja meni itsekseen kiinni, kun taas tuntihevosten ei narissut, ja saattoi paukahtaa kiinni jos ei ollut varovainen. Aivan kuin olisin kuullut nimeni, joten luonnollisesti jäädyin kuuntelemaan.
"Vaikka Klikki onkin tosi kiva, niin onhan se silti tosi epäreilua! Sillä on kaks hevosta, hyvää hevosta, ja molemmat sen vanhemmat mainittiin viime hippoksessa!"
"Ja näitkö sä sen sielä itsenäisyysjuhlissa?" kuului toinen ääni, jota en ollut ikinä kuullut aikaisemmin. Ensimmäinen olisi ehkä voinut olla Lina. Tai joku.
"No nimenomaan, sit vielä joku Jason Astor. Kamoon! Ne oli ihan rakastuneen näkösiä, ja tanssi yhessä koko ajan! Jase ei ees tanssinu kenenkää muun kanssa, eiks nii."
"No en mä niin tarkkaan nyt kattonu.."
"Mut jättäis nyt jotain muillekin! Ja näitkö sä ku-" Linan ääni keskeytyi hänen nähdessään minut kottikärryjen kanssa. Hän vilkaisi nopeasti kaveriaan (jonka olin ehkä joskus nähnyt tunnilla?) ja kaveri sen sijaan harjasi Klikkiä hiljaisesti.
Jase saapui suurin piirtein silloin, kun saavuin lantalasta.
"Kumman sä haluut? Taino, mä päätin jo, sä meet Faella", hihkaisin ja ojensin brunetelle riimunnarun käteen.
"Onks se viel ulkona?" Jase kysäisi ja katsoi minua kulmiensa alta.
"On, ja Lasse kans. Tuu nyt, ni päästään ennen ku tulee ihan pimeä. Fae sitä paitsi tulee portille vastaan."

Ennen pitkää seisoimme tallipihalla hevostemme kanssa, molemmilla loimet selässä. Lassella oli enkkuviltti, ja Faella keltainen heijastinratsastusloimi, joten minulle ei ainakaan tulisi kylmä. Jaselle saattaisi, mutta toisaalta, Fae todennäköisesti pitäisi hänet lämpimänä. (Jase ei ollut "jaksanut" ratsastaa kahdella ohjalla, joten hän vaihtoi tamman kuolaimet olympioihin. Minä yritin estellä, mutta lopulta päätin antaa olla. Omapahan oli Jasen ongelma, jos he palaisivat tallille ennätysvauhtia.)
"Heiheihei! Lina! Haluuksä ottaa meistä kuvan nopee?" hymyilin huomatessani Klikkiä taluttavan tytön.
"Miks me nyt mitään kuvia, herranjumala, sä oot ihan sika lyhyt", Jase murisi ja yritti hakea estejalustimiani jalkoihinsa. Mies pidensi jalustimia useammalla reiällä, ja suostui sitten kuvaan.
"Kyllähän tästä nyt, oooämgee Jason Astor menee maastoon eikä aina treenaa mitä tämä on, joten siksi me otetaan kuva."
Linan kaveri otti pari kuvaa kännykälläni, ja toivotti sitten hyvää maastoreissua. Haha, sitä minäkin toivoin.

Alkumaasto sujui ihan hyvin. Me lauloimme - tai minä lauloin ja yritin saada Jasea mukaan.
"Dude, et sä voi olla laulamatta! All I Want for Christmas! Se on vaa pakko laulaa!"
"Ei, mä en laula. Ikinä."
"--Is youuuuuu baaaaaaaaby!"
Joka tapauksessa, me lauloimme ja kuljimme vierekkäin letkeässä käynnissä tietä pitkin. Metsässäkin menimme pieniä autoteitä, joten pystyimme sielläkin kulkemaan vierekkäin ja juttelemaan.
"Tiiäks, mä kuulin pari päivää sit the worst pick up line ever", totesin hetken hiljaisuuden jälkeen. Jase vilkaisi minua toinen kulma koholla, ja hihitin.
"Mä olin kaupassa, ja mulla oli Lassen loimi mukana ja siin pussissahan on tosi isolla se kuva hevosesta. Mut anyways, joku jätkä tuli kysymään multa, et "Sähän ratsastat hevosilla?" ja mä olin et joo, ja sit, I shit you not, se sano et "osaaks ratsastaa millään muulla?" ja I swear, mä melkeen löin sitä. But now that I think of it, se oli tosi hassua. In that moment it wasn't, but in retrospect."
Jase oli hiljaa.
"??? Jase? Huhuu???"
"Mut… osaatko?" mies kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen aivan totisena, ja repesin nauruun. Jasenkin suupielet nyki.
"I think you know the answer to that, honey."

Lasse siirtyi kapealla metsäpolulla lyhyen jonomme kärkeen, ja keskityin vain hetkeksi nauttimaan ruunan pitkistä askelista ja hiljaisesta metsästä. Se oli kyllä niin kiva hevonen. Tammikuussa olisi jo kilpailuitakin, kun ruunan passi oli tullut postissa, ja sen kaikki rokotukset olivat kunnolla. Treenitkin oli jo edistyneet, mutta silti lähtisimme niihin kisoihin hyppäämään vain metriä. Aloitetaan pienellä. Olisikohan Hallavassa lähiaikoina kisoja, siellä voisi mennä isompaakin. Ja Emma haluaisi varmaan mennä myös. Ruusunpunaiset ajatukseni Lassesta keskeytti Jasen muriseva ääni, kun Fae ilmeisesti sääti takana jotain tyhmää taas vaihteeksi. Ilmankos, laukkapelto lähestyi joka askeleella.
"Miks mun piti mennä tällä, Lassehan on isompikin ja mä oon isompi."
"Sä meet Faella siks, et Lasse on nopeempi, ja mä haluun voittaa", käännyin satulassa. Jasen ilme kääntyi ovelaan virnistykseen.
"Ai voittaa? Mut? Sehän nähään."
Pellolle päästyämme minä ja Lasse saimme etumatkan, mutta puolessa välissä Jase pyyhälsi Faella tuhatta ja sataa ohi. Wtf, mistä se noi vauhdit sai?? Lasse yritti kiihdytellä, mutta en uskaltanut antaa sen mennä aivan täysiä (jarruista en ollut vielä varma, ainakaan maastossa), joten loppujen lopuksi Jase voitti, ja hänen virneensä oli varsin leveä saadessani heidät kiinni. Fae puuskutti mutta näytti varsin tyytyväiseltä ravatessaan volttia pidemmillä ohjilla.

"Mä sanoin et mä voittaisin", kuului Jasen ääni vierestäni jo viidettä kertaa.
"Yeah yeah, I get it", jatkoin mukamas murjottamistani, ja puristin oksasta nappaamaani lunta tiukemmin myttyyn hanskojen sisällä.
"Iäh!" Faekin säpsähti Jasen äkillistä parkaisua, kun se samainen lumimytty löysi tiensä miehen poskelle. Minä hihitin tyytyväisenä.
"Mikä toi oli?!"
"Kosto."
"Mistä? Mitä mä oon ikinä tehnyt sulle, minähän olen varsinainen enkeli, joka--"
"Siitä että sä voitit mut", nauroin. Siitä syntyi niin suuri lumisota, kuin ratsailla voi. Se kyllä piti lopettaa, kun Fae alkoi käydä kierroksilla ja Jase ei enää osunut kun hänen piti rauhoitella samalla ravaavaa tammaa. Lasse vain katseli meidän touhuja aavistuksen hämmentyneenä, mutta sieti touhuja hyvin.

Loppulenkki sujui mukavissa tunnelmissa, nauroimme tyhmille jutuille ja kerroimme joulukuulumisiamme toisille.
"Mikset sä sanonu mitään, sä olisit ihan hyvin voinu tulla meiän luokse!" Jase kertoi totisena kuullessaan surullisen joulukinkkuni ja yksinäisen jouluni tarinan.
"Nii, joo, "moi, tässä on mun kaveri Alana, me ollaan friends with benefits ja sillä ei oo elämää ni se tulee nyt viettää meiän kaa joulua", that would've worked", vastasin ehkä aavistuksen happamana. Poskia lämmitti kuitenkin se, että Jase olisi oikeasti ehkä huolinut seurani. Enkä minä edes tiennyt, mitä ihmettä me olimme. Ehkä friends with benefits oli paras kuvaus. Tai jotain.
"No ei, ei se tolleen olis menny. Mut entäs tää, "mun tyttöystävän perhe on muualla joulun ja se olis aivan yksin, joten se on nyt meidän kaa"?" Jase ehdotti.
"Mikä tyttöystävä?" no nyt ainakin posket olivat lämpimät.
"No siis mä aattelin.. Että jos.. Tota… You know… Jos sä haluaisit… mut ei oo pakko.. Mut jos sä haluaisit, ku..?" oho, oho, Jase oli aina vaikuttanut niin varmalta sanoistaan. Taisi se vähän punainenkin olla. (Minä kyllä olin häneen verrattuna paljon punaisempi. Paaaaljon.)
"Really? Koska yeah, se olis jees", hymyilin. Siitä hyvästä sain harvinaisen hymyn vastaukseksi. Se oli vielä, jos se edes oli mahdollista, paremman näköinen kuin Jasen tavaramerkkivirnistys.

"Saanks mä pistää tän instaan?" kysyin autoa ajavalta Jaselta, ja näytin Linan ottamaa kuvaa. Yritin olla captionin kanssa sniikki ja vain vihjata jotain, mutta Emma näki siitä suoraan läpi. Ainakin sain viiden minuutin kuluessa screenshotin kuvastani instassa, ja sen mukana viestin:
"VIIMEINKIN. SÄ TAJUSIT! TE TAJUSITTE! GOOD JOB. Proud mama <3"

[Alana]

Juorumylly
9.2.2017

Lasse ei tuntunut välittävän ollenkaan sisälläni riehuvasta myrskystä. Se katseli tyytyväisenä korvat hörössä tallin tapahtumia, sitä ei kiinnostanut minun nyppivä hännänselvitys vapisevin käsin. Sillä oli loimi päällä, se oli hypännyt oikein hienosti äsken tunnilla. Muutaman kerran se hyppäsi niin vahvasti takaa, etten meinannut pysyä mukana enää hypyn loppupuolella. Siitä se lähtisi. Olisin jo ilmoittanut minut ja Lassen Vaahterapolun kisoihin, mutta halusin vielä varmistaa, halusiko Emma mennä jonkun radan.

Tallissa oli hiljaista, muut tunnilla olleet olivat tainneet lähteä jo hevostensa karsinoista. Näpräsin Lassen karsinan ovessa roikkuvaa riimua, kännykkä poltellen taskussa. Lasse itse höristeli iloisena ja pyöritteli huulillaan takin huppua.

----
"Pliis sano et se ei oo totta."
Alanan säpsähdystä säpsähti Lassekin. Nyt taisi tulla se vastaus siihen pari tuntia sitten lähetettyyn viestiin. Jase sen sijaan harppoi heidän luokseen, ja haki katseellaan Alanan silmiä. Ne olivat visusti porautuneet maahan.
"It is..."
"Mut- ei- hä- mut eihän se- me ollaan tehty kaikki?" Jase näytti kerrankin menettäneen puhekykynsä.
"No apparently not enough..." Alana mutisi.
"Mitä sä aiot tehä sille, et kai sä nyt meinannu pitää sitä?"
"No! Herranjumala, no. I'm not a mother... Barely remember to feed myself..."
"Huh. Ketkä tietää tästä..?" Jase huolehti ja viittilöi johonkin päin Alanan vatsaa.
"You, me, ja Eevi."
"Eevi? Miks? Sä kerroit sille ennen ku mulle?"
"I panicked, ok?! I got fucking scared, you know, a freaking baby and all. Jesus. En mä tienny kenelle muullekkaa soittaa."
"Mut vaan me kolme tiietään?"
"Mhm. Vaan me kolme."
Vaan eipä tiennyt nuori pari, että heidän keskustelunsa olivat kuulleet Rena ja Salli, jotka olivat tahtomattaan jääneet hiljaa Nikitan karsinaan. Eivätkä tajunneet Salli ja Rena, että asiaa myöhemmin taukotuvassa pohdiskellessaan, että huoneeseen oli saapunut muitakin. Eikä kukaan tiennyt, että perjantai-iltaan mennessä koko Hallava tuntui supisevan Alanan mahdollisesta lapsesta.

Loppujen lopuksi, vain he kolme tiesivät totuuden. Loput luulivat mitä juorut kertoivat, kaksosista ja kolmosista ja paisutetuista kertomuksista. 

[Alana]

Jos maneesiin haluat mennä nyt...
20.2.2017

Jos satuit osumaan maanantaipäivällä sopivaan aikaan Hallavan maneesiin, saatoit nähdä varsin totisina pidetyt Alanan ja Jasen nauravan, ja hyppivän kilpaa. Lopulta voiton vei Alana Lassella, kun este oli huimat 145 cm, vaikka Jase kuinka yrittikin väittää, että he pudottivat Faen kanssa puomin vain siksi, että tammalla oli ollut taukoa isommista esteistä, ja ettei hän ollut aiemmin hypännyt sillä. Ihan järkeenkäyvät selitykset, mutta kyllä "selkeästi mä voitin", kuten Alana totesi voitonriemuisena.

[Eevi-Sofia]

"You look sad, or maybe stressed", Alana huomautti, kun astuin tallitupaan, missä nuorempi nainen juuri laittoi Oliverille sukkaa paremmin jalkaan.
"Ei kun mulla oli vaan varattuna Danielin valmennus, mutta en voi mennä Valgusin kanssa. Harmittaa, että pitää perua", kerroin.
"Oh no, eihän sun tarvitse perua", Alana sanoi kepeästi. "Ota Lasse!"
"Oikeasti? Daniel tulee torstaina tänne."
"Yeah, really, you should. On hyväksi Lasselle päästä kunnon koulutreeniin. Besides, it'll take ya mind off bad things. Kurjaa, että Valgus on kipeänä", pienen poikavauvan äiti sanoi myötätuntoisena.
"Kiitos. Oikeassa oot. Mä kaipaan nyt kunnon ratsastusta enemmän kuin mitään."
"And we'll be there, you know, kannustamassa, won't we, Oliver?" Alana kujersi pojalleen.
Minä kauhistuin.
"Mutta enhän mä uskalla sitten edes hengittää Lassen selässä, jos sä olet katsomassa", voihkaisin.
"Bullsh...ooops", Alana vilkaisi poikaansa ja virnisti minulle. "En antais sulle mun hevosta, jos en tietäisi että osaat ratsastaa sitä."

Niin minä siis päädyin Lassen selkään. Daniel Susineva ei hämmentynyt hevosvaihdoksesta, nyökkäsi vain ja sitten ryhdyttiin hommiin. Miehellä tuntui olevan nopeasti aika maaginen tatsi tähänkin hevoseen, ja se selittyi, kun yksien välikäyntien aikana juttelimme. Kävi ilmi, että Danielilla oli ollut pitkään ratsutettavana hyvin samantyyppinen täysiveriruuna. Olipa mukavaa ratsastaa valmentajan edessä, joka tunsi haasteet ja mahdollisuudet ratsun kanssa.

Ja niin saimme aikaan aika hienoja muutoksia ravin sisällä. Alana videoi, minkä Oliverin vahtimiselta ehti, ja mitä nyt itse kerkesin ratsuni omistajaa vilkuilla, hän näytti oikein tyytyväiseltä. Tietysti valmennustuntiin mahtui kömmähdyksiä ja pulmiakin, mutta se hyvä puoli ohjatussa ratsastuksessa oli, ettei kaikkia ongelmia tarvinnut ratkaista yksin. Sitä varten kentällä pönötti asiantunteva silmäpari, joka tarkkaili herkeämättä kaikkea, mitä tein hevosen kanssa, ja antoi ratkaisuehdotuksia.

Pieni lisäyspätkä lävistäjällä - ja hei, melkein kuin oikea kouluratsukko!

[Aleksi]

Alana ja Lasse maastoesteillä

[Eevi-Sofia]

Minä sitten pidin Lassesta. Koska olin hevoseton ja Alana puolestaan perheellinen, olimme tehneet molempia ilahduttavan sopimuksen, että ratsastaisin Lassella. Paljon olinkin ratsastanut, niin itsenäisesti kuin kptivalmennuksissakin, ja olimme jopa käyneet yksissä koulu- ja estekisoissa Vaahterapolussa. Siellä on tavannut Susin Hallavassa syntyneen pojan Siriuksen ja tietenkin sen omistajan, Auran. Reissu oli ollut kaikin puolin mukava.

Alana oli tiedustellut, kiinnostaisiko minua Lassen puoliylläpito nyt kun olin vailla omaa hevosta.

Kaksijakoiset fiilikset olivat kuohahtaneet mielessäni. Lasse oli ihana ja minä kaipasin vastuullista hevosharrastamista, mutta... Mitenkäs olivatkaan kaksi edellistä ylläpitosopimustani päättyneet? Aika tulikivenkatkuisissa tunnelmissa. Susin kohdalla tunnelma kiristyi, kun olin Kolilla sen varsominen aikana. Minua ei pidetty vastuullisena ylläpitäjänä siitostammalle - ja suoraan sanottuna enhän minä siitostammaa halunnutkaan, vaan ratsuhevosen. Se vaan ei ollut minun päätettävissäni, koska minä en ollut omistaja.

Valgus oli Susia suurempi katastrofi, joka yhä vieläkin välillä valvotti minua öisin ja aiheutti ikävän tunteen vatsanpohjaan. Menetin paitsi hevosen, myös ystävän.

Yritin toitottaa itselleni, että ei niin kävisi Alanen hevosen kanssa. Että joskus minun ylläpitotuurini kääntyisi.

Sinä ihanan helteisenä kesäpäivänä olin vihdoin alkanut saada itseni vakuutettua siitä, että voisin ottaa Lassesta puolikkaan vastuulleni. Me teimme hevosen viikko-ohjelman mukaisen pitkän maastolenkin. Vaihtelevissa maastoissa eri askellajeissa reippaasti edetessä elämä hymyili. Lasse tuntui kepeältä ja vaikka se välillä meni kovaa, minua ei hetkeäkään pelottanut, että se katoaisi hallinnasta. Minulla oli siihen hyvä ote, hyvä tuntuma. Luottavainen olo.

Hymyilin takaisin tallinpihaan saapuessamme niin leveästi, että tulomme nähnyt Rena suorastaan nauroi meille.
"Taisi olla kiva lenkki?"
"Ihan huippu!"

Riisuin Lassen pesukarsinassa, sillä se oli hionnut kevyesti ja oli paras huuhtaista se läpikotaisin, jotta sillä olisi mukavampi olo.

Suojia irroittaessa kulmani kurtistuivat.

Jalat olivat lämpimät. Lämpimämmät kuin olisi kuulunut olla. Sydän kierähti kivikovana ja teräväreunaisena kurkkuun, mutta nousin rapsuttamaan Lassen korvantaustaa.
"Kaikki hyvin, ukko, kylmätään vain nämä kintut huolellisesti", sanoin, ja kuulin kireyden äänessäni.

Olinko minä rikkonut Alanankin hevosen? Mitä jos se oli nyt jalaton?

Käytin jalkojen kylmäämiseen tuhottomasti aikaa, sillä mikään määrä hoitoa ei tuntunut helpottavan omaa huoltani. Lasse ei ollut moksiskaan, antoi vain minun häärätä. Lopulta pyöräytin hevosen karsinaan ja menin soittamaan Alanalle. Olo oli tärisevä ja hutera.

Pillahdin itkuun heti, kun Alana vastasi.

Kesti kauan, ennen kuin sain kakisteltua asiani ulos.

"Tästä syystä m-mä en i-ikinä voi ratsastaa mitään - mitään muita hevosia kuin o-omaani!" nikottelin kauhusta ja häpeästä vapisten. "Ne kaikki hajoaa mun alla! Mä teen jotain tosi pahasti väärin enkä mä edes tiedä mitä?!"

"Eevi kuule. Joskus sä olet vähän stupid", Alana sanoi rauhallisesti.
"Hä?"
"Breathe in and listen. Mä en usko, että Lassessa on mitään vikaa mitä siinä ei ollut ennen. Ei se ole priima hevonen, think about it, mieti mitä kaikkea sillä on tehty. Laukkatreenit, eventing, everything. Sometimes jaloissa on lämpöä but then we just hoidetaan se tosi hyvin. Kyllä se käyttökunnossa pysyy kun ollaan careful sen kanssa and I know you are, minkä tahansa hevosen kanssa."

Alana luotti minuun. Alana ei syyttänyt minua. Alana oli varma, etten ollut aiheuttanut Lasselle monttukohtaloa.

Ja Lasse oli ihan kunnossa ja minä ylireagoin, enkä minä ollut huono hevosihminen.

Sen suurempaa kiveä en koskaan ollut saanut vierittää pois sydämeltäni. Minä en ollut rikkonut Lassea. Minä en ollut kelvoton hevosenrikkoja, niin kuin olin antanut itseni kuvitella - ihan turhaan. Minähän tein aina parhaani hevosten kanssa, ja se riitti.

"Voinko - voinko mä siis oikeasti ylläpitää Lassea? Puoliksi?"
"Voit."

[Alana]

No ei toiminut

19.8.2017

Jos Alana oli toivonut, että nämä kisat olisivat sujuneet Lassen kanssa paremmin, kuin mitä ne katastrofaaliset Faen kanssa, niin Alana oli väärässä. Hyvin väärässä. Viime päivien runsas sade yhdistettynä virhearviointiin ponnistuspaikasta päättyi hyvin mutaiseen hevoseen, ja vielä mutaisempaan, sekä varsin kiukkuiseen Alanaan. Se oli kuulemma näyttänyt hurjalta, kun Lasse vain kaatui, teki kuperkeikan ja jopa liukui muutaman metrin eteenpäin, siltä, että nyt olisi sattunut ja pahasti, mutta ainoa, joka kai onneksi koki kolauksen oli itsetunto. Ja vähän Alanan selkä sekä vasen polvi. Mutta jos ei paareilla pitänyt poistua, ei sattunut, kuten blondi totesi synkän näköisenä pyyhkiessään mutaa pois poskestaan. 

[Alana]

1.10.2017

Alana unohtaa joka kerta, että omistaa VALTAVAN hevosen, ennen kuin 
pistää sen seisomaan ponien viereen.
Lasse, Prookkis ja Alana.

Uusi kisatakki pääsi heti tositoimiin sateen yllättäessä kilpailijat, mutta Lasse hyppäsi hienosti metrikympissä toiselle sijalle. Erityisen ylpeä Alana oli kuitenkin nuoresta Prookkiksesta, ja tämän omistajasta Emiliasta, jotka uskaltautuivat 60-70 cm luokkaan! Tästä parivaljakosta Alana on yrittänyt koulia esteratsukkoa jo heinäkuusta saakka, ja hyvin näyttää sujuvan, vaikka Emilia omiaan ja poninsa taitoja epäileekin. 

[Aleksi]

Alana ja Lasse

[Alana]

Tyyntä myrskyn jälkeen

5/1/2018 - Jase

Jason Astor paukautti autonsa oven kiinni ja kiskoi takin kaulusta ylemmäs. Ilma oli taas vaihteeksi hirveä, kolea ja tuulinen, ja Jase keksi ainakin sata asiaa, joita tekisi mieluummin kuin tätä. Pakko se olisi kuitenkin Lasse liikuttaa, ei sitä voinut pelkän Eevin huoleksi jättää. Ihan hyvin se oli jo menneen viikon pärjännyt pelkästään Eevinkin kanssa, mutta Alanan painostuksesta Jase joutui lähtemään kodin lämmöstä. Tai, no, painostuksesta ja painostuksesta, Jason tarvitsi tilaa hengittää, ja Lasse oli hyvä tekosyy. Alanahan ei tallilla ollut käynyt sen jälkeen. Itse asiassa, hän ei ollut käynyt missään, eikä Jase häntä siitä syyttänyt. Kyllähän se häntäkin harmitti, totta kai, ja kovasti harmittikin, mutta Alana otti asian niin raskaasti, kuin sen vain pystyi ottamaan. Istui vain tyhjä katse silmissään, hädin tuskin söi, eikä puhunut mitään. Tai silloin kun puhui, syytti itseään tai itki, usein molempia. Ei tämä kyllä mukava loppu ja alku vuodelle ollut. Mutta Jase ajatteli, ettei asialle enää mitään voinut, ei mennyttä voinut muuttaa, ja paras vaihtoehto olisi vain jatkaa eteenpäin. Hm, ehkä koiranpentu auttaisi? Veisi ajatukset muualle? Oli se yksi rotukin, mistä Alana piti kovin… Tai varsa, uuden varsan kouluttamisesta Alana oli haaveillut jo pitkään, ja oli valittanut Jaselle pitkät pätkät silloin, kun Valera, se Aleksin varsa johon Alana oli ihastunut, sai hoitajan. Vei kuulemma hänen hevosensa mokoma. Vaikka eihän se Alanan ollut missään vaiheessa, kunhan oli pari kertaa harjannut sen.

Ajatus jäi hautumaan, ja Jase jatkoi matkaansa talliin. Lasse oli näköjään ulkona, likaisena niin kuin aina, ja sen suuren, kuraisen olemuksen näki kauas. Onneksi oli loimet, ja varsinkin kaulakappaleet. Onneksi Lasse tuli portille vastaan, joten Jasen ei tarvinnut metsästää sitä liukkaasta tarhasta, vaan valkea ruuna oli helppo ottaa sisälle. Kaikki sen kanssa oli kyllä helppoa ja vaivatonta, mistä Jase oli ihan kiitollinen. Alanan hevosista Lasse oli kyllä ehdottomasti se, josta hän piti enemmän. Fae oli ollut potentiaalinen ja muuten hyvä, mutta miten Alana oli jaksanut taistella tamman kanssa jokaisesta asiasta oli mysteeri. 

Lassen loimi oli suorastaan törkyinen, mutta se oli onneksi tehnyt tehtävänsä, eikä hevonen sen sisällä ollut kovinkaan likainen. Jaloistakin lähti kura helposti, sillä Alana suihkutti ne aina täyteen harjanselvitysainetta. Ja kävi pikkukammalla kaikki läpi, koska jos Alana oli jossain tarkka, se oli hevostensa kanssa. Okei, oli se kaikessa tarkka, mutta hevosistaan se oli sitten supertarkka. Omiin ajatuksiinsa uppoutuneena Jase varusti Lassen, jätti moikkaamatta tallilaisia, ja talutti ruunan maneesiin. 

Lassen läpiratsastus sujui ilman suurempia tapahtumia. Se meni rutiinilla, se sama ohjelma, jolla Jase läpiratsasti aina. Ja lisänä, vähän enemmän treenimielessä, parit laukanvaihdot lävistäjällä, kun niissä Lasse kuulemma aina sääti vähän omiaan. Paitsi esteradalla, siellä se suoritti vaihdot tarkasti ja ilman turhia säätöjä, mutta sileällä sinne tuli väliin välillä turhia pikku ponnahduksia. Jase heitti Lasselle viltin takaisin selkään ja jäähdytteli sen. 

Tallissa käytävällä seisoi Eevi-Sofia hevosensa kanssa, ja Jase tervehti häntä kohteliaasti. Eevin kasvoilla käväisi hämmennys, ennen kuin hänkin tervehti. Tosiaan, Alana oli ikään kuin vain kadonnut yhtäkkiä. Ei ollut puhunut Eeville ainakaan viikkoon mitään, Jase oli joutunut itse pyytämään naista huolehtimaan Lassestakin. Ja Jase oli ainoa, joka tiesi viime aikojen tapahtumista mitään. Edes vanhemmille ei ollut kerrottu, edes silloin syksyllä. Se oli ollut salaisuus, ja ehkä hyvä niin. 

Autoon takaisin päästyään Jase mietti sitä koiranpentua. Hän oli alun perin miettinyt sitä synttärilahjaksi, itse asiassa niin paljon, että hän oli jo soittanut kasvattajallekin. Silloin, pari viikkoa sitten sillä oli ollut vielä yksi pentu edellisestä pentueesta, mutta Jase oli sanonut odottavansa seuraavaa. Nyt hän kuitenkin kaivoi numeron kännykästään, ja hetken pohtimisen jälkeen soitti siihen. Eipä siitä kysymisestä haittaakaan ollut. Eikä kahdensadan ylimääräisen kilometrin ajamisestakaan.

[Alana]

Mietteitä
Sunnuntai 15.4.

Tallillakäynti oli viime aikoina jäänyt minulta hieman vähemmälle. Ehkä ihan ymmärrettävästi, olisinhan, herranjumala, menossa naimisiin alle viikon päästä! Viime viikot olivatkin kuluneet valmisteluissa ja puhelimessa, olin myös pari kertaa lentänyt Irlantiin järjestelemään asioita paikanpäällä.

Nyt olin tekemässä viimeisiä valmisteluita tallilla. Lento lähtisi yhdeltätoista ja sitä ennen piti vielä hoitaa Lasse ja Rokki. Koirat olin jo vienyt yhdelle pelikaverille viime kaudelta, Basil varsinkin pitäisi kovin päästessään pitkille ja tehokkaille juoksulenkeille. Se oli kasvanut kohisten ja oli täynnä energiaa, joka sitten välillä purkautui pieninä pahantekoina. Esimerkiksi Oliverin lempi-pehmosiili koki karun ja täytteenpuuttoisen kohtalon. Sentään ehdimme juuri ja juuri kiskoa helistimen ulos vaalean koiran kidasta ennen kuin se kerkesi nielaista sen. Drei taasen olisi viikon seinänaapurimme teinitytöllä, kuulemma halusi kissan, mutta ei ollut vielä aivan varma. Tässäpä se tulisi testattua, jos jaksaisi Drein tapaa kaataa hiekkalaatikkonsa, jaksaisi kyllä hoitaa omaakin kissaa.

Ade hoitaisi Rokkia ja se sitä paitsi sai muutenkin hyvää hoitoa tasaisin väliajoin käydessään tunneilla. Lasse saisi vapaaviikon, mutta olin antanut Aleksille luvan ottaa sen kokeneempien tunneille mikäli olisi tarve. Ja tietenkin ratsastaa sitä itse, mikäli halusi.

Juuri nyt Lasse seisoi tarhassa Hanin kanssa. Ne nysväsivät kylki kyljessä, kuten miltei aina. Ne olivat hauska parivaljakko, vaikka nyt niiden korkeuserot olivatkin tasoittuneet verrattuna alkuperäiseen tilanteeseen. Nykyään Lasse ei näyttänyt enää niin valtavalta, Hani oli jo iso hevonen. Viheltäessä ne molemmat nostivat samaan aikaan päänsä ja lähtivät yhtä matkaa lompsimaan kohti porttia kunnes Lasse pisti raviksi ja saapui höristen luokseni. Sen jalat oli umpikurassa ja loimi läpimärkä, mutta onneksi hevonen sen sisällä oli vielä jonkin verran puhdas. Ja juuri tämän takia käytin kaikissa Lassen loimissa kaulakappaleita. Sillä oli erittäin huono kylmänsietokyky mutta mahtava kyky kerätä itseensä valtava määrä kuraa. Se etsi aina likaisimman ja märimmän nurkan tarhasta ja piehtaroi siinä. Toivottavasti pahimmat kurakelit olisivat ohi pian, jotta voisin päästää ruunan ilman loimea ulos. Tai tulisi niin lämmintä, että voisin pestä sen.

Olin kehittänyt jo tässä ajan mittaan taktiikan kuoria ruunalta loimet niin, etten sotkenut itseäni kuraan. Sain ne jopa kuivumaan sotkematta ja se oli aikamoinen saavutus. Ainakin se oli käsilihaksia vaativa urheilusuoritus. Käsilihakset olivat myös koetuksella silloin, kun piti hinkata ruunalta talvikarvaa irti. Sillä ei tuntunut olevan muihin hevosiin verrattuna minkäänlaista talviturkkia, mutta silti siitä lähti tuhottomasti karvaa. Miten olemattomasta pystyi irrota näin paljon? Olisi kohta kalju koko hevonen. Ja sitten se palaisi taas kesällä, sitä aurinkorasvalla läträämistä olikin tullut jo ikävä. Olin jo löytänyt alennuksesta valtavan pönikän viisikymppistä aurinkorasvaa ja ostanut niitä kolme. Viime kesänä Lasse onnistui palamaan jaloistaankin. Turvan se poltti jo huhtikuun pienessä auringonpaisteessa ja vietti koko loppukesän hengitellen aurinkorasvahuuruja.

Aurinkorasvat mielessäni varustin Lassen ja otin suunnaksemme maneesin. Vielä yhdet nopeat koulutreenit ennen taukoa. Vähän jännitti. Ei se koulu, vaan ensi viikko. Minä menisin naimisiin. Jasen kanssa. Kirkossa. Elämäni ainoat kirkkohäät, ei niitä voisi uusia. Ja taas kerran epävarmuus alkoi hiipiä mieleeni. Olikohan tämä viisasta? Mitä jos olin tekemässä elämäni suurimman virheen?

Kouluratsastuksesta ei tullut mitään, ajatus sinkoili joka suuntaan. Niinpä tein viimeisen laukannoston ja tein päätöksen.

Me menisimme nyt maastoon.

[Alana]

Huono päivä?
maanantai 10.9.2018

Ärsytti, kun ratsastin Lassen kentälle. Olimme käyneet maastossa kävelemässä alkukäynnit ja tarkoituksenani oli hypätä vähän. Olin jopa käynyt valmistelemassa muutaman puomin jo ennen kuin lähdin laittamaan Lassea. Lähdössä ja maastossa oli kestänyt vähän, ja silloin, kun palasin kentälle, joku oli jo kiskomassa puomeja pois. Eii, pliis, en jaksaisi tulla alas selästä.
"No ehdittiin jo kerätä... mut tossahan ne on käden ulottuvilla", Niko kertoi ja jokin sen äänessä sai ärsytykseni kohoamaan. Mun puomit! Menisi kapisen lämppärinsä kanssa pois tieltä jo. Näköjään Seelakin oli Mellin kanssa kentällä, ja vaikka Melli olikin suloinen, halusin nekin vain pois alta. Väistäkää, antakaa mun ratsastaa.

Eipä siinä auttanut muu kuin selästä alas liukuminen ja uusien puomien kantaminen. Lasse seurasi kiltisti perässä ohjat kaulalla, kun urheilin kolme puomia kerrallaan ja rakensin suuren pääty-ympyrän jossa oli kaksi kavalettia, yksi neljän puomin kaari sekä yksi este ihan tolpilla. Vähän jumppaa.

Olin juuri kerennyt nousta takaisin selkään ja ottaa vähän ravia, kun tutut lastenrattaat työnnettiin kentän laidalle. Joko kello oli niin paljon?
"Hey honey", huikkasin ohi ratsastaessani ja Jase nyökkäsi vastaukseksi instan lomasta. No moi vaan. Välillä Jase suvaitsi nostaa katseensa ruudusta ja joko vilkaista ilmeisesti nukkuvaa Oliveria tai nostaakseen jotain esille ratsastuksestani. Normaalisti vinkit olivat tervetulleita, mutta nyt ärsytti jo valmiiksi, eikä Jase ollut vaivautunut edes moikkaamaan. Hädin tuskin viitsi sen yhden ainoan esteeni nostaa pystyksi, vaikka olikin parkkeerannut suoraan sen viereen rattaiden kanssa.

Lasse liikkui kuitenkin hyvin. Vaadin siltä ensin useita laukannostoja pysähdyksestä ja keskityin kovin saadakseni ne kunnolla ylämäkeen. Lasse niin helposti nojasi eteen nostoissa, varsinkin kun tehtiin sen mielestä tylsiä asioita. Esteillä ja maastossa ei ongelmaa ollut. Laukka oli muutenkin meidän kouluohjelmiemme murheenkryyni, hassulta kuin se kuulostikin. Lasse entisenä laukkahevosena hallitsi hyvin esteet ja maastokokeet, jossa sen pitkä askel oli vain hyödyksi, mutta kouluaitojen sisällä sillä oli helposti liian vähän tilaa liikkua, eikä laukan kokoaminen ollut Lassen lempijuttuja. Sitäkin oli kyllä työstetty.

Otin muutamat hypyt ympyrällä, ennen kuin sotkin jonkun lähestymisen aivan täysin. Lasse hyppäsi kyllä yli, vähän kenguruloikalla mutta yli kuitenkin, ja onnistui täysin tuhoamaan takasuojansa siinä laskeutuessaan. Minulla oli treeni vielä kesken, enkä varmana hyppäsi ilman suojia, joten Jase sai lähteä satulahuoneeseen hakemaan kulahtaneita maastoilusuojiani.

Sillä välin kävelin välikäyntejä pitkin ohjin ja vilkuttelin rattaissa istumaan nousseelle Oliverille. Jasella oli tapaaminen jonkun sponsorin kanssa, joten vahdinvaihto piti suorittaa näin tallilla. Ja koska meillä ei edelleenkään ollut muuta autoa kuin se Porsche, joutuisin kävelemään kotiin.

Jasen suojienhakureissussa kesti hämmentävän pitkään. Ja sitten kun hän palasi, hän oli hiljainen ja laittoi vain suojat Lassen jalkoihin.
"I gotta go now", Jase mutisi ja keräsi tavaransa Oliverin rattaista.
"Okay, drive safe. Ja saa sponsoridiili", hymyilin ja olin kumartumassa antaakseni nopean suukon. Jase väisti sen sulavasti, taputti Lassea lavalle ja minua reiteen ja lähti sitten kohti parkkipaikkaa. Jäin hetkeksi katsomaan hänen peräänsä kulmat kurtussa.

No mitäs ihmettä? Sain aina heippasuukon. Mitäköhän tallissa oli tapahtunut? Ehkä en vain ollut ainoa, kenellä oli vähän huono päivä?