Kebabtarinat

[Mirka]

KEPAN & MIRKAN PÄIVÄKIRJA
//kansi tulee tästä vielä kaunistumaan omistajan laiskuuden salliessa

Geborgenheit ”Kepa”
9v. Haflinger tamma
Omistaja Mirka Westerberg

>>Omat sivut<<

[Mirka]

Täältä tullaan
20-10-16

Oli kuin lauma enkeleitä ois laskeutunu mun huoneeseen laulamaan kuorossa, kun Aleksin sähköposti saapui. ”Kepa voi muuttaa Hallavan uuteen siirtotalliin, meillä on teille jo karsina valmiina. Tervetuloa!” Halleluja, halleluja! Meidän taloudessa oltiinkin eletty jo pari kuukautta pelkillä pikanuudeleilla ja tonnikalapurkeilla. Lähin vapaa tallipaikka kun oli ollut puolentoista tunnin ajomatkan päässä oleva luksusmesta, jossa kuukauden vuokra oli kalliimpi kuin mun koko elämä, plus siihen päälle vielä ajomatkat ja normaalit hevoskustannukset puhumattakaan kämpän vuokrasta. Hiki tuli pelkästä ajattelusta. Vaan ei tarvitse tulla enää, halleluja, lauloi enkelit pyörien mun pään sisässä. Hyppelin iloisena eteiseen, huikkasin sohvanpohjalla lymyävälle miekkoselle heipat ja ilmoitin lähteväni tallille. Mulla olisi just sopivasti pari tuntia aikaa, että ehtisin purkamaan tallipaikkasopimuksen, hoitamaan muut lähtöjärjestelyt ja pakkaamaan Kepan tavarat. Onneksi syysloman takia mullakin oli pari päivää töistä vapaata, sillä me startattaisiin matka Hallavaan heti huomenaamulla.

Ja niin tuli se päivä, kun sain vihdoin haistattaa vanhalle tallipaikalle (ja ponille lastauksen aikana) pitkät huilut. Auton sivupeilistä näkyi viimeiset vilaukset isosta tallirakennuksesta, kahdesta maneesista ja laajoista hevostarhoista. Olihan se hieno paikka ollut, kieltämättä, mutta meille Kepan kanssa liian hieno. Oli niin siltä kuin multa menny kaikki hienot laitteet ja muut hilavitkuttimet ihan yli hilseen, ja kun muut hoiti hevosiaan fiineillä lämpölampuilla ja laasereilla me oltiin Kepan kanssa kylvetty lähinnä tallipihan mudassa. Eikä Kepa sitä paitsi uskaltanut edes sellasten laitteiden lähelle mennä, maneesissakin oli ihan tarpeeksi totuttelemista mun keskellä vuoria kasvaneelle maalaisjuntille. Rakennuksena se oli ollut ihan ok, poni tuumannut että ahaa toinen talli taas, mutta auta armias kun oltiin menty sisälle ja mä olin hypännyt sen selkään. Kepan mielestä maailmankirjat oli ollu ihan pohjiaan myöten sekaisin eikä tilanteelle voinut tehdä muuta kun juosta ympäriinsä päättömänä kanana. Edes toisen ratsukon kanssa maneesissa toimimisesta ei tullut mitään, Kepa vaan totesi kaverin olevan jonkin sortin aivokuollut ja päätti riehua senkin edestä. Kuitenkin monien eri kikkojen ja hiljakseen hoidetun totuttelemisen jälkeen oli poni alkanut rauhoittua ja lopulta päätti, että ehkä se olikin saanut housunsa solmulle turhasta. Kunnes maneesin reunat maalattiin viikko sitten, ja koko rumba alkoi alusta. Saa nähdä, miten neiti päättää toimia maneesin kokonaan vaihtuessa.

Kahden ja puolen tunnin automatkan maisemissa ei ollut paljoa kehumista; samaa ikivanhaa peltoa ja metsänreunaa tuntui jatkuvan loputtomiin. Pari kertaa meinasi mulla pää nuupahtaa, mutta kaksi termospullollista vahvaa kahvia sekä radiosta pauhaava jumputus piti kummasti hereillä. Reissu sujuikin mukavammin hyräillessä ja laulaessa tän päivän hittibiisien tahtiin, ja ennen kuin huomasinkaan oli kahdesta tunnista jäljellä viitisentoista minuuttia. Kääntyessäni Pronssijoentielle suljin radion ja keskityin tarkasti seuraavan oikean tienhaaran löytämiseen. Ohjeissa luki Maalaismiehentie, seuraava heti joen jälkeen, juuri ennen bussipysäkkiä. Ja piti ohjeet paikkansa, sillä kohta huristelinkin pitkin Maalaismiehentietä ja käännyin vasemmalle kohti Kaviopolkua sekä Hallavan etupihaa. Rakennuksen häämöttäessä tien päässä mua alkoi vähän jännittämään, vaikka yleensä mulla ei ole mitään ongelmia uusiin paikkoihin tai porukoihin sulautumisessa. Eikä mulla edes ollut mitään sen suurempaa syytä jännittää, olin kuullut Hallavasta pelkkää hyvää ja mikään jengi ei olisi pahempi kuin edellisen ylellisyyden multihuipentuman, jossa koko paikkaa pyöritti itsestään liikaa luulevat, rikkaiden vanhempien sponsoroimat nirppanokat (mä en voi tarpeeksi painottaa sitä kuinka paljon oikeesti vihasin meidän entistä paikkaa, siellä päivä tuntui enemmän Gossip Girlin jaksolta kuin tallikäynniltä ja draamaa oli jopa mulle liikaa). Ja vaikka Kepa vetäisi muutosta luultavimmin hernettäkin isommat palkokasvit nenäänsä, mä saisin senkin järkiinsä ennen kuin meidät leimattaisiin Pronssijoen kylähulluiksi.
Ehkä.

Kaikki epävarmuuden rippeetkin suomalaisella sisulla maustetulla päättäväisyydellä peitettynä mä kaarsin auton trailereineen Hallavan etupihalle. Parkkipaikka jäi maneesin taakse, mutta ulkona näytti olevan rauhallista ja tyhjää, joten otin myös trailerin ohella vapauden ajaa parkkipaikkojen ohitse ja pysähtyä siististi tallin nurkalle. Nousin autosta ja jäin seisoskelemaan sen vierelle. Ei mua vastaan juossut isoa pikkutyttölaumaa täynnä ratsastajia sekä hoitajia, jotka palavasti halusivat nähdä uuden, hienon yksityishevosen. Ei itseasiassa juossut ketään. Oli ne hevostytöistä kertovat kirjat sitten täynnä roskaa.
Hetken seisoin toimettomana käsi auton ovenkahvalle jääneenä ja kulmakarvat mietiskelystä pienellä rutulla. Kyllä mä olin tulostani ilmoittanut ja saanut vastauksenkin, mutta paikka tuntui kumisevan tyhjyyttään. Mun pitäisi varmaan mennä nykäisemään jotakuta hihasta ja kertoa mun ja Kepan tulosta, mutta mulla ollut hajuakaan, mistä lähteä tätä jotakuta hakemaan. Tarhat oli kyllä täynnä hevosia, mutta jotenkin musta tuntui että ne ei osaisi mua oikeeseen paikkaan opastaa. Kuitenkin veitsenterävää älyäni käyttäen mä päättelin, että ehkä hevosen tallipaikasta tietävän henkilön tai mahdollisesti tallin omistajan löytäisi, tattadaa, tallista. Ja sinne mä suuntasin.

Ei siinä kauaa mennyt kun olin löytänyt tieni toimistoon ja Hallavan omistajan Aleksin hellään huomaan. Kepa oli yllättävästi pysynyt trailerissa rauhallisena, joten mä pyysin esittelykierroksen ja muut alkusäädöt hoidettavaksi ennen kuin otin ponin ulos pakkaa sekottamaan. Me kierreltiin talli läpi Aleksin ensin kertoessa sääntöjä ja muita nippelitietoja mun ollessa hiljaa, kunnes päätin itsekin osallistua keskusteluun ja se puolivahingossa päättyi siihen että mä olin kokoajan äänessä enkä varmaan sulkenut suutani sekunniksikaan. Tuli siinä käytyä oma, Kepan ja parin naapurintädin elämäntarinat alusta loppuun. Hups. Kierroksen siirtyessä ulos sain jotenkin kammettua suun kiinni ja me seistiin hetki tallipihalla Aleksin osoitellessa eri tarhoja sekä teitä ja puskankulmia, joilta lähti maastoreittejä. Viimesimpänä me oltiin tarkastelemassa siirtotallia, kunnes sen kolmannen karsinan tuleva asukas päätti että liika on liikaa ja potkaisi mielenosoituksellisesti trailerin seinää.
”Noniin rouvaseni, rauhoitutaans, kyllä sä ulos pääset”, puhelin Kepalle laskiessani trailerin ramppia alas. Kepa nosteli jalkojaan kärsimättömänä ja yritti jo peruttaa ulos omia aikojaan. Voi pojat, toivottavasti tästä ei tulisi hirveetä rallia.

No, eihän siitä hirveetä rallia tullut, mutta aika rallia kuitenkin. Mä olin Kepan riimunnarun päässä ja yritin pidellä sitä paikoillaan sillä välin kun Aleksi laski takapuomin. Poni lähti kuin pyssynsuusta, pyöri hetken paikoillaan mutta pysähtyi heti tajutessaan olevansa jossain sille ihan oudossa paikassa. Sitten se katto mua silmät pyöreenä. Öö, anteeks, mut missä me oikeen ollaan? Kepa katseli ympärilleen ja sen oikea korva painui epäilevästi luimuun. Mua alkoi väkisin naurattamaan sen hämmästely. Oli outoa nähdä mun yleensä niin (uhka)rohkean neitokaisen seisovan paikoillaan jauhot suussa tietämättä mitä tehdä tai ajatella. Taputtelin Kepaa kaulalle ja annoin sen vielä katsella maisemia mun jutellessa Aleksin kanssa viimeisetkin asiat selväksi. Mä olin tässä vaiheessa jo vähän levoton koska kello alkoi olla sillä mallilla, että jos mä en kohta lähtisi kaasuttelemaan traileria takaisin omistajilleen, multa loppuisi päivästä tunnit kesken.
Pian mä olinkin roudannut Kepan tavarat satulahuoneen nurkkaan ja Kepan itse oman karsinansa nurkkaan. Kello näytti viittä yli kahtatoista, kun ajoin tyhjä traileri auton perässä pois Hallavan pihasta ja suuntasin nokan taas kohti meidän vanhaa tallia. Traileria kun en muualta lainaan saanut. Mulla menisi ilman ruuhkia kaksi tuntia Hallavasta sinne ja sitten vielä puoltoista sieltä takaisin Pronssijoelle. Mun laskelmien mukaan kellon pitäisi silloin olla lähemmäs neljää, eli ehtisin mahdollisesti vielä takaisin Hallavaan purkamaan kaikki Kepan varusteet, tsekkaamaan ponin mielenterveyden ja laittamaan sen iltakuntoon. Eikun suunnitelma käyntiin vaan.

---

Auton penkille heitetyn takin taskusta kantautui tuttu soittoääni. Mä haukottelin ja kurotin vaivalloisesti sivulle, etsin puhelimen käteeni ja liu’utin sormeni kosketusnäytöllä oikealle vastauspainikkeen päälle.
”Missä helvetissä sä oot ollu koko päivän?!”
”Ai. Joo. Tallilla.”
”Sä lähdit kuudelta aamulla.”
”Joo.”
”Kello on kahdeksan.”
”Joo.”
”Illalla.”
”Joo.”
”Ja oot ollu muka koko päivän tallilla? Neljätoista tuntia?”
”………………… Joo.”
”Tiiäkkö mä huomaan jonkunlaisen kaavan näissä sun vastauksissa.”
”Sori, mä oon vähän väsyny. En mä tallilla ihan neljäätoista tuntia ollut, ajoin suurimman osan päivästä. Kai. Vähän edestakasin tän uuden ja sen vanhan paikan välillä.”
Puhelimen toisessa päässä oli hiljaista. Mä haukottelin uudestaan.
”Tänään oli se Kepan muutto.”
Vastaukseksi sain epämääräisen aajooniintottakai -mutinan.
”Mä oon kuitekin ajamassa nyt kotiin, menee ehkä kymmenisen minuuttia.”
Haukottelin kolmannen kerran. Ei tää muutto helppoa ollut, mutta nyt me oltiin ainakin onnellisina uuden tallin asukkaita. Kepa oli jäänyt tyytyväisenä mussuttamaan heiniään pienen karsinakaverille urputtamisen jälkeen ja mä pääsisin pian tyytyväisenä nukkumaan pienen poikaystävälle urputtamisen jälkeen jos se kehtaisi ehdottaa mitään teekupillista suurempaa spektaakkelia tälle illalle. Ellen mä nukahda heti kynnysmatolle päästessäni sisään.
Haukottelin vielä neljännen kerran ja käänsin auton kotipihaan.

[Mirka]

The day after
21-10-16

Kepan pää ei kestänyt sisällä olemista päivää enempää, ei sitten millään. Sen oli pakko päästä juoksemaan ulos vapaana tai se lähtisi juoksemaan ulos vapaana, pääsisi tai ei. Ja tätä mä en oppinut meidän ihan ensimmäisessä asuinpaikassa Helsingin kulmilla kun Kepa otti ja rysäytti karsinan ovesta läpi mun tullessa sitä tervehtimään, en todellakaan. Ei meille koskaan satu mitään sellaista. Hys.

Joka tapauksessa mun pitäisi tänään totuttaa Kepa sen tarhakavereihin. Tarhapaikka oli sille siunautunut heti ensimmäisestä tarhasta tieltä Hallavaan saavuttaessa ja tarhakavereiksi kaksi varsin mukavalta vaikuttavaa ponirouvaa Darli ja Dunja. Mitä olin näistä ottanut selvää, molemmat kuulostivat luonteeltaan rauhallisilta ja kilteiltä unelmaponeilta, olivat Kepaa viitisen vuotta vanhempia ja aika lailla samaa kokoluokkaa. Eli ei mitään hirmuisia katastrofin aineksia koossa, ainakaan vielä. Mä olin googlaillut hevosten totuttelemista toisiinsa hyvän tovin eilen illalla, kunnes päädyin siihen, että me mentäisiin nyt vaan tunnepohjalla ja lätkästään ne ponit samaan tarhaan tilanteen mukaan. Tarhakavereista Dunja oli kuitenkin Kepalle jo tuttu viereisestä karsinasta ja mitä mä olin nähnyt, niillä oli sujunut aika hyvin.

Kellon lyödessä kahdeksan kolmekymmentä aamulla mä astuin ulos autosta kirpakkaan syysilmaan. Hevosten tarhauksen oli tarkoitus alkaa yhdeksältä, mutta me oltiin sovittu Aleksin kanssa että meidän olisi parempi hoitaa totuttelu ilman muita hevosia häiritsemässä ympärillä olevissa tarhoissa. Takin paksusta vuoresta huolimatta mä hytisin vähän harppoessani tietä pitkin kohti tallitupaa, sillä näin aamusta lämpöasteet kehtasi olla jo miinuksen puolella. Omaa päätöstäni laittaa tavalliset sukat villasukkien sijaan kiroten mä astelin sisään tallitupaan, jossa mua odottelikin Aleksi sekä mulle tuntematon tyttö.
”Huomenta”, Aleksi hymyili mulle ja viittasi sitten sohvalla istuvaan tyttöön. ”Tässä on Valma, Dunjan hoitaja. Valma on lupautunut auttamaan tarhauksessa.”
Sohvalla istunut Valma nousi seisomaan ja kääntyi muhun päin. Herranjumala kuinka pitkä tyttö! Mä tunsin oloni alussa hieman uhatuksi, koska en sen voimista tiedä mutta pituutensa nojalla Valma ainakin pystyisi nostamaan mut istumaan tallituvan kaappien päälle. Kumminkin Valman kasvot ja olemus olivat ystävälliset sen tullessa tervehtimään mua, joten pääsin takaisin rauhalliseen mielentilaan nopeasti.
”Terve! Sori, että jouduit tulemaan tänne näin aikaisin mun takia”, mä naurahdin.
”Ei se mitään, mä tuun mielellään auttamaan tallihommissa.” Valma hymyili mulle takaisin ja me molemmat käännyttiin takaisin Aleksin puoleen.
”Mitäs seuraavaksi?”

Me juteltiin hetki eri suunnitelmista ja oltiin juuri päättämässä tarhaanmenojärjestyksestä, kunnes Valmalla välähti.
”Entä jos me hyödynnetään vielä tyhjiä tarhoja, laitetaan Darli ja Dunja ykköstarhaan ja Kepa niiden vierelle kakkostarhaan. Saisivat tutustua ensin aidan yli.”
Mulla löi hetken tyhjää ja aivot raksutti kovasti sisäistäen uutta ideaa. Siis, Darli ja Dunja sinne ja… Kepa…
”Hei joo, se olis tosi hyvä! Mä voisin sen jälkeen hakea Kepan takas sisälle muiden tieltä rauhoittumaan hetkeksi ja sitten voitais kokeilla laittaa ne samaan tarhaan vaikka päiväruokien jälkeen”, mä aloin suunnittelemaan päästessäni taas kärryille.
Me päädyttiin nopeasti siihen, että tää olisi tosiaan paras mahdollinen tapa toimia. Aleksi ja Valma lähti viemään Dunjan ja Darlin omaansa ja mä Kepan niiden viereiseen tarhaan. Kepa juoksi suoraan aidalle kärkkymään tulevia kavereitaan ja me siirryttiin Aleksin ja Valman kanssa tarhojen ulkopuolelle seuraamaan tilannetta.

Loppujen lopuksi se osa suunnitelmasta sujui aika kivuttomasti. Kepa juoksenteli aidanviertä edestakaisin korvat pystyssä Darlin ja Dunjan lähinnä möllöttäessä tarhan keskellä välillä katsellen sen suuntaan. Mä tunsin tiettyä hengenheimolaisuutta niiden kanssa; oon varma että mulla on joskus ollut nykyajan nuorison touhuja katsellessa ihan sama ilme kuin Dunjalla sen vilkuillessa Kepan riehumista. Se oli kerran käynyt puhisemassa Kepalle aidalta ja sitten jolkotellut syömään tarhan etuosassa olevia heiniä. Darli taas oli jaksanut puuhata Kepan kanssa vähän enemmän, ne oli juosseet hetken yhdessä ja haistelleet toisiaan aidan ylitse. Darli olisi selkeästi halunnut vain ottaa iisisti ja tutustua kaikessa rauhassa, mutta Kepa taas pyöri ja hyöri ympäriinsä intopiukeana. Ymmärrettävästi Darli kyllästyi tähän ennen pitkään ja kääntyi kannoillaan takaisin Dunjan seuraan jättäen Kepan polkemaan maata epätoivoisesti toisten perään kurkotellen omasta tarhastaan. Lopulta Kepakin hyväksyi tilanteen, tuhahti ja rupesi nyhtämään maasta vielä ihmeen kaupalla löytyviä, kitukasvuisia ruohonkorsia. Mä olin oikein tyytyväinen sen käytökseen, sillä olin jo odottanut Kepan jyräävän tarhan aidoista läpi. Vein sen hyvillä mielin takaisin siirtotallin karsinaan syömään heiniänsä ja siirryin tallitupaan kahvittelemaan Aleksin ja Valman kanssa.

Hevosten syödessä päiväruokiaan mä lähdin lähimpään kauppaan hakemaan jotain valmisruuantapaista ja päädyin ostamaan mikrossa lämmitettävän keiton itselleni ja pienestä syyllisyydentunnosta Valmalle kaupan kahvilassa leivotun voipullan. Se raukka kun oli raahautunut tallille kylmässä säässä aikaisin aamulla melkein turhaan, päätyessä periaatteessa vaan taluttamaan Dunjan tarhaan ja tarhasta takaisin sisälle. Pari kertaa jouduin pullaa Valmalle tarjoamaan, sillä se vaan punasteli ja mutisi jotain siitä, miten se ei tarvitse ja pärjää kyllä ilman ja olisi kuulemma tullut tallille muutenkin, mutta myöntyi kun mä kolmannen kerran työnsin päättäväisesti pullapussin sen nenän alle ja käskin syömään. Me istuttiin tallituvan pöydällä kahdestaan hyvä tovi ja juteltiin niistä näistä. Mä kerroin miten löysin Kepan Saksasta ja kuinka me päädyttiin Pronssijoelle ja Valma taas puhui suurimmaksi osaksi Hallavasta, tallin monivaiheisesta historiasta ja omasta ratsastusurastaan. Siinä syödessä ja jutellessa tuli lämpimän kotoisa olo ja mä aloin ihan toden teolla viihtymään.

Kahden aikoihin me lyöttäydyttiin taas Aleksin ja Valman kanssa yhteen ja ryhdyttiin strategioimaan Kepan tarhaan viemistä. Darli ja Dunja oli tarhassa kun mä talutin Kepan tallipihalle. Aleksi oli Valman kanssa ollut jo asemissa sen varalta, että tarhan ponit olisivat rynnänneet portille, mutta ryntäilyn hoiti pääosin Kepa. Mulla oli ihan täystyö pidellä sitä paikoillaan ja estää sitä juoksemasta tarhoille. Kepa vaan pyrähteli ympäriinsä kokoajan eri suuntiin mun ensin raahautuessa pari askelta perässä, kunnes löin jarrut pohjaan ja sain kaarrettua Kepan jotenkin takaisin mun vierelle. Meidän touhu muistutti vahvasti ilmapalloa ja siihen sidottavaa painavaa pidikettä, joka estää palloa leijailemasta tiehensä.
Kaikesta huolimatta Kepan päästessä tarhaan sisälle se jäi epäröimään portille hetkeksi kuin tietämättä, pitäisikö sen oikeasti mennä Darlin ja Dunjan luokse, vai ei. Siinä se pyöri parisen minuuttia, kunnes mä puuskahdin sille käskyn miehistyä ja mennä jo, ja sittenhän se meni. Dunja ei paljoa Kepan tulosta hätkähtänyt, mutta nyt ilman aitaa välissä Kepan toilailu otti Darlia päähän ja se ajoi tätä reilusti taaksepäin viskoen päätään ja vilautellen hampaitaan. Kepa kuitenkin yllättävän fiksusti osasi perääntyä aina käskettäessä.
”Eiköhän tää tästä”, mä totesin Aleksille ja Valmalle. Me oltiin seisty tarhan reunalla seuraten tilannetta noin kymmenen minuuttia, mutta hevosten tutustuminen näytti menevän aika moitteettomasti. Aleksikin myönsi Kepan käyttäytyvän hyvin (mun hieno poni, ai että nyt sai olla ylpeä!) ja päätti lähteä hoitamaan muita asioita. Pian Valmakin lähti takaisin tallille putsaamaan Dunjan varusteita tai jotain sinne päin, ja mä jäin yksin aidalle seurailemaan Kepan juoksentelua. Väkisinkin rupesi hymyilyttämään ponin touhu, kyllähän se kokoajan yritti väittää Darlille vastaan mutta pysyi silti tiukasti tossun alla.

En tiedä kauaksiko aikaa mä unohduin nojailemaan tarhan aitaan, mutta jossain vaiheessa mun sivuteille harhautuneen ajatusketjun katkaisi mun takaa kuuluvat askeleet. Ne tuli kokoajan lähemmäs ja lähemmäs, ja pian tarhan portilla hääräsikin joku riimunaru kädessä.
”Siellä on sitten tutustuminen kesken, että varo päätäsi jos meet hakemaan jotain”, mä huikkasin. Portilla olija kääntyi mun suuntaan ja mä kattelin sitä hetken, ennen kuin tunnistin kasvot eiliseltä ((Kauhujen Ilta -rope)). Mikä se oli, joku vähän outo peellä alkava… Paju?
”Kepa on just totuttelemassa uusiin tarhakavereihin ja niillä on vielä pieni arvojärjestyskiista kesken. Varmaan tilanne rauhoittuu hetken päästä, että jos voit vähän odottaa, niin saisit varmaan ponin kiinni paremmin”, mä hymyilin ja nostin käteni aidanreunalta. ”Mä oon muuten Mirka, omistan Kepan eli ton yhden hurjapään tuolta. Ja sä olit…?”
”Pujo”, sain vastaukseksi. Pujohan se oli eikä paju. No, kasveja kuitenkin molemmat. ”Ja mä hoidan Darlia”, se jatkoi vähän epävarmasti.
Ja juuri silloin Kepa otti pari kohtalokasta askelta liikaa ja Darli päätti, että Kepan lähentely saa riittää ja kiljaisi korkealta samalla potkaisten Kepaa ryntäille. Iskusta kuului aika pamaus ja Kepa otti monta askelta taaksepäin melkein törmäten tarhan aitaan.
”Hui kamala, onhan se kunnossa?!” Pujo henkäisi mun vierellä ja katseli Kepaa sekä Darlia huolissaan. Mua lähinnä nauratti.
”On se. Saiskin Darli antaa Kepalle kunnolla turpaan niin se tajuaisi olla uhittelematta”, mä virnistin ja käännyin takaisin Pujon puoleen, joka näytti todella huolestuneelta.
”Tää on ihan normaalia käytöstä niiltä kun uusi hevonen tulee laumaan. Ja Kepa nyt muutenkin vaan on tommonen, yrittää pomottaa kokoajan eikä usko tai tajua jos sille ei sanota asioita suoraan. Darlilla menee siihen hermot ihan syystä”, mä jatkoin nopeasti. Olihan se varmaan aika kamalaa nähdä oman hoitohevosensa potkivan toisesta ilmat pihalle, varsinkin jos se oma hoitohevonen on yleensä todella rauhallinen.
”Joo…” Pujo vastasi mulle vielä katsoen tarhassa pyöriviä Darlia ja Kepaa tarkasti.

Me seistiin siinä hetki ihan hiljaa ja katseltiin tarhoille päin. Mä naputtelin hansikkaiden peittämillä sormillani mun päässä pyörivää biisiä aitaa vasten, aloin miettimään mitä kokata illalliseksi kotona ja olin juuri taas kadottamassa käsityksen ajasta ja paikasta, kunnes Pujo liikahti mun vieressä. Mä suoristauduin kokonaan seisaalleni ja käännyin portille päin.
”Noniin, eiköhän tää oo tarpeeksi. Tuu mun perässä, voin auttaa sua nappaamaan Darlin tuolta”, mä tokaisin ja avasin tarhan portin. Hymyilin vielä mun takana tulevalle Pujolle ja ryhdyin marssimaan kohti keskenään telmiviä poneja. Hengitin viimeisen kerran syvään ja sitten vetäisin keuhkot täyteen ilmaa tulevan varalle. Olis hyvä jos mulle annettaisiin oikeus lähettää niitä punaisia, piipittäviä hälytysjuttuja televisioon ja radioihin, sillä siinä saa koko naapurusto tutista kun mä laitan Kepan takaisin ruotuun.

[Mirka]

Etiäpäin sanoi mummo lumessa Kepa sateessa
28-10-16
eiliseltä

”Mun pitäis jaksaa ratsastaa Kepaa ensimmäistä kertaa sitten muuton ja mä oon ihan varma että se saa jonkun kohtauksen mun noustessa sen selkään ja laittaa päälle ihan hirveen shown, se on aina uusissa paikoista ihan päästä pimeenä ja nyt muutenki ollu tosi pörheenä tosta pari päivää sitten sataneesta lumesta, karkasi vielä perhana tarhasta ja päästi myös muut ponit vapaaksi! Ja tottakai se lumisade on nyt muuttunu kauheeksi vesisateeksi ja lumet sulanu lätäköiksi, eli ratsastuksen jälkeen mun pitäis vielä puunata Kepasta kaikki kurat pois ja pestä suojat, mun vasta vähän aikaa sitten ostamat hienot suojat, joiden sisällä on lampaankarvapehmustetta ja kaikkea, ne tulee oleen ihan varmasti kahden sentin paksusen rapakerroksen peitossa eikä välttämättä enää ikinä tuu yhtä puhtaiksi ku nyt. Enkä mä voi ilman suojia mennä, kyllä mä ne suojat Kepalle tarviin kun se hyppii ja pomppii ja juoksee pää kolmantena jalkana ympäri kenttää ja kentän lätäköitä, maneesiin kun se ei kuitenkaan tuu uskaltaa menemään. Ei varmaan kuuntele mua pätkääkään, esittää säikkyvänsä kaikkea ja hyppää vielä kentän aidan yli ja talloo mut alleen ja karkaa ja juoksee auton alle ja voi jumalauta.”
Mä huokasin syvään ja valuin makaamaan tallituvan pöytää vasten. Pöydän ääressä istui mun lisäksi Ruska, Katri ja Daw, joihin mä olin tutustunut ja joiden seuraan mä olin liittynyt syömään Atrian valmispitsaa ennen kun mun pitäisi aloittaa hommat Kepan kanssa. Viimeinen ateria.
”Oon juoksuttanut ja kävelyttänyt ja antanut sen rallitella kentällä tässä viikon aikana ihan kunnolla, mutta ei sen pohjattomasta energiasta oo hävinnyt pienintäkään hippusta. Nyt mulla alkaa olla vähän kiire sen ratsastamisen kanssa, kun meidän pitäisi osallistua siihen Halloweenmaastoon, ja Kepan pitäisi sen aikana pysyä ees jotenkin lapasessa”, sanoin pyöritellen muovista kertakäyttöhaarukkaa kädessäni.
”Toisaalta eikö siinä olis kauhua kerrakseen, jos te pukeudutte zombeiksi tai haamuiksi ja nelistätte aina välillä maastoporukan ohi” Ruska nauroi toiselta puolelta pöytää.
”Tai pelleiksi”, mä virnistin.
”Lopeta, ei taas niitä pellejä!” Daw huudahti.

Syötyäni pitsan loppuun ja kutsuttuani tallituvassa olijat keräämään mun jäänteet ympäri Hallavan kenttää parin tunnin päästä, mä lähdin hakemaan Kepaa tarhasta. Se steppaili mun taluttamana karsinaan ja jatkoi steppausta karsinassa, kunnes mä komensin sen takaisin maan pinnalle. Tän jälkeen Kepa lähinnä katseli mun touhuja, nosteli harjoja sen harjakopasta ja heitteli niitä karsinan seinään, jatkoi sen projektia kaivaa kuoppa Kiinaan asti kuopimalla maata ja näpläsi hampaillaan mun sadetakin huppua. Sillä oli karsinassa tylsää varsinkin nyt, kun se oli kerännyt ylimääräistä energiaa päivien ajan. Mun täytyi käskeä Kepaa lopettamasta mitä erikoisempia puuhia mitä se keksi ja vielä useampaan kertaan. Pitäisi varmaan ostaa Kepalle jonkinlainen hevosten lelu, vaikka sellainen pallo, jota se saisi tekemisikseen höykyttää ja heitellä. Ettei sen tarvitsisi käyttää siihen mua.

Kepan innostuminen sai ihan uutta potkua mun tuodessa sen satulan ja suitset karsinalle. Ja nimenomaan potkua, sillä se kärsimättömänä nakkasi takajalkojaan seinää vasten useita kertoja. Mun ottaessa suitset karsinaan sisälle ja Kepan pään vierelle, Kepa ei tiennyt mitä tehdä, kun se oli samaan aikaan hirveän innoissaan ratsastuksesta mutta halusi varmaan ihan periaatteen vuoksi laittaa varustamisen aikana hanttiin.
”Susta ei kyllä oikeen ota selvää”, mä huokasin osittain nauraen. Heti kun mä aloin nostamaan ohjia Kepan kaulalle, se heitti päänsä katonrajaan ja irvisti. Ja taas heti kun mä laskin kädet alas, se kääntyi mun puoleen vaativana ja alkoi tökkimään mun olkapäätä. Lopulta omenanpalalla houkutellen sain suitset Kepan päähän, ja me oltiin valmiita lähtöön.

Sade oli onneksi lakannut hetkellisesti mun taluttaessa Kepan kentälle. Mä etsin hyvän, mahdollisimman kuivan näköisen kohdan kentän keskivaiheilta, kiristin Kepan satulavyön, laskin jalustimet ja aloin yrittää selkään nousemista. Mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä poni pyöri ympäriinsä kuin hyrrä eikä millään meinannut pysyä paikoillaan. Aina kun mä olin saanut sen komennettua aloilleen, se oli rauhallinen ehkä kaksi sekuntia, kunnes alkoi taas sättäillä innoissaan. Monen yrityksen jälkeen sain Kepan kuitenkin pitämään jalat maassa ennätykselliset viisi sekuntia, jonka aikana ehdin livauttamaan jalkani sen jalustimeen ja hyppäämään selkään. Heti mun takapuolen koskettaessa satulaa Kepa viskasi päänsä korkealle ylös, lähti laukkaan ja heitti pari pukkia mun keikkuessa kyydissä. Tähän mä olin kuitenkin varautunut, ei ollut ensimmäinen kerta kun meidän vauhtitäti olis tällaista keksinyt, joten sain jarruteltua Kepan käyntiin ilman sen suurempia vahinkoja. Sitten me käveltiin ympäri kenttää alkukäyntejä Kepan läiskytellessä kuralätäköistä iloisesti läpi.

Juuri kun sain Kepan kulkemaan ravissa tarpeeksi nätisti, mikä meillä tarkoitti lähinnä mitä vaan ravia, mikä ei ollut päätöntä ympäriinsä juoksemista, alkoi sataa. Ensin pientä, sumumaista tihutusta, joka viidessätoista minuutissa yltyi kunnon vesisateeksi. Kepan harja kastui ja litistyi kaulaa vasten, sen häntäjouhet liimautuivat toisiinsa yhdeksi piiskaksi ja sen lautasia ja kaulaa pitkin alkoi valumaan pieniä vesinoroja. Mun ratsastushousut kastuivat reisien kohdalta ilman sadetakin suojaa tummiksi ja läpimäriksi ja hiukset liimautuivat kiemurtelevina kasvoille. Kentälle muodostui uusia lätäköitä vanhojen vierelle. Muta alkoi roiskumaan enemmän ja Kepan hyppiessä sitä kertyi jopa ponin mahan alle.

Me köpöteltiin ja tehtiin töitä Kepan kanssa urheasti sateen kokoajan vain yltyessä. Mä kävin kaikki askellajit huolellisesti läpi ja pyrin ottamaan jokaista ainakin yhden hyvän pätkän molempiin kierroksiin. Kepan hölmöilyjen ja energian purkamisen kitkemiseen meni oma aikansa niin käynnissä (kolme ryöstöä, neljä pukkia, yksi yritys nousta pystyyn), ravissa (myös kolme ryöstöä, kaksi pukkia, kaksi pientä pystyynnousua) kuin laukassakin (neljä ryöstöä, kahdeksan pukkia, kolme pystyynnousua), mutta työstämisen jälkeen mä sain pari hyvää pätkää aikaiseksi, joissa Kepa kuunteli mua ja teki rehellisesti töitä. Siihen oli hyvä lopettaa niin ponin kuin mun selkää rummuttavan sateenkin kannalta. Mä talutin Kepan suoraan isoon talliin letkun äärelle. Matkalla tuntsareiden päädystä pesarille Ruska huikkasi mulle Fonzien karsinasta onnittelut kassassa pysymisestä ja eloon jäämisestä, johon mä vastasin näyttämällä peukkua. Ei oltukaan täysiä katastrofeja, jee, hyvä me!

[Mirka]

”Höhö, sä oot naku”
6-2-17

Parit viikot lisätöitä paiskittua sain vihdoin Kepan myöhäisen (tai todella todella aikaisen) joululahjan ostettua. Innostuksesta kihisten raahasin kahta muovikassia parkkipaikoilta tallille ja viskasin ne tallituvassa istuvien Caitlynin ja Katrin jalkoihin.
”Kattokaa”, hihkaisin ja osoitin kasseja samalla jatkaen matkaa kaapeille.
”Mitä nää on?” Caitlyn kysyi ja kurotteli toista muovikassia kohti.
”Kepan joululahja.”
Vaihdoin työssä jaloissa olleet kengät tallikenkiin Caitlynin ja Katrin rapistellessa muovikassien sisältöä. Caitlyn nosti kassista kahta tummanruskeaa kangasläppää ja Katri yhtä siniraidallista toisesta.
”Loimia?”
”Kaks toppista ulos ja yks sisälle. Niin ja joku epämääränen viltti ratsastusloimea korvaamaan.”
”Mut eihän Kepa tarvii sellasia?”
”Ei se vielä… mutta parin tunnin päästä tarvii” virnistin. ”Mä tilasin Kepalle klippauksen!”

Selitin innoissani kuinka meidän treenailu ja kisailu Pallen kanssa oli mennyt niin hyvin (paikka finaalissa ja toinen sija finaalikilpailusta!!!!!!!) ja kuinka olin niin alkanut tykätä vähän tavoitteellisemmasta menosta, että uudenvuodenlupauksena päätin alkaa treenata Kepaakin ihan kunnolla. Ensimmäisenä pitäisi päästä paksusta mammuttikarvasta, sillä sen takia Kepa hikoilee itsensä läpimäräksi yhden pohkeenväistöyrityksen jälkeen ja myös että mulla olisi joku konkreettinen pakote treenata kunnolla. Ettei Kepalle tulisi kylmä. Tai jotain. Kyllä mä saisin psyykattua siitä ittelleni suurenkin ongelman.
Itse klippauksesta saisi suuren ongelman ilmankin psyykkausta. Mä olin ennen klipannut hevosia pariin kertaan, mutta Kepan kohdalla koin parhaaksi soittaa paikalle ihan ammattilaisen sillä se nyt oli vähän omanlaisensa tapaus. En usko että sitä oltiin Saksassa klipattu ollenkaan koska vaellustalli pihattoineen, joten tää olisi vielä sen ensimmäinen klippaus. Mä olin kerran yrittänyt, huom. yrittänyt, testata sen reagoimista johonkin värisevään laitteeseen työntämällä värinällä olevan puhelimen sen korvien viereen ja käskyttämällä ohikulkevaa Sallia soittamaan mulle. Siinä sitten vetelin tärisevää puhelinta pitkin ponin kylkiä ja reaktiota saamatta yritin surista itsekin klipperin malliin. Testin tuloksena ”onko toi akka muuttunu ampiaiseksi vai muuten vaan mennyt sekaisin”-mulkaisu ponilta ja kyseenalaisia katseita maneesiin meneviltä tuntilaisilta. Eipä ainakaan pelännyt. Poni siis, tuntilaiset kyllä luultavasti.

Oli miten oli Kepa tulisi tänään saamaan vauhtiraidat kylkeen mun lähikunnassa asuvan kaverin toimesta. Tuulia huristelisi paikalle hetkisen päästä klipperit takakontissa. Mä olin Aleksin kanssa jutellut asiat halki siihen malliin, että klippaus olisi parasta suorittaa yksärikäytävällä, sillä tuntikäytävä oli liian täynnä hälinää ja pesarilla riski viemärin tukkeutumisesta. Yksärikäytävällä oli nyt muutenkin suht rauhallista ja varmaan Kepan mielestä olisi kiva katsella tuntilaisten hyörinää tallin toisessa päässä.
Olin käynyt nappaamassa Kepukan tarhasta heti klippauksesta ja meidän supersuunnitelmista tallituvassa hehkuttamisen jälkeen ja ryhdyin jynssäämään sitä puhtaaksi. Sukaa pyöritellessä siltä lähti karvaa kuin syntiseltä ja pölyä vielä pari kertaa enemmän. Mittailin mielessäni jo kohtia mistä karvat klipattaisiin. Me oltiin Tuulian kanssa hetken konsultoinnin ja mietiskelyn jälkeen päätytty klippaamaan Kepalle jonkunnäköinen Trace-mallinen raita kyljille kaulasta asti. Pää ja jalat jäisivät koskemattomiksi pientä mahdollista siistimistä lukuunottamatta, jos Kepa nyt jaksaisi seistä nätisti paikoillaan.
Puhdistuksen viimeisenä silauksena rykäisin Kepalle jonkunnäköisen letin harjaan, ettei jouhet lentelisi klipperin tiellä. Kepan harjakin oli haflingerimaiseen tyyliin järkyttävän pitkä ja paksu. Pariin kertaan oli käynyt senkin leikkaus mielessä, mutta vaikka ajatus helpommasta harjasta ja Kepasta naurettavalla ratsun pottatukalla varustettuna houkuttelisi, tykkään sen harjasta loppujen lopuksi liian paljon viedäkseni saksia sen lähelle. Niin nätit kikkaratkin se on siihen saanut aikaiseksi. Ja onhan se ihan unelmaponin näköinen viilettäessä harja liehuten tarhassa. Plus siitä sai nättejä kuvia. (niin mikä ulkonäkökeskeisyys?)

Tuulian auto kaarsi Hallavan pihalle juuri ajallaan. Autoin sitä purkamaan kaikki kamat autosta ja me vaihdettiin vielä parit kuulumiset ja muut juorut ennen Kepan pyöräyttämistä yksärikäytävälle.
”Terve rouva”, Tuulia rapsutti Kepan kaulaa. ”Oot kasvanut sitten viimenäkemän.”
”Ympärysmitalta joo, mua jo ihan kauhistuttaa minkälainen norsupallo ton karvan alta paljastuukaan”, taputin ponin vatsaa ja huokaisin. Kepa kääntyi taaksepäin ja tuhahti. Niin että ’Laita nainen suu kiinni ja kato peiliin etpä itekkää oo missää mallin mitoissa’.
Me ruvettiin valmistelemaan Kepaa klippaukseen. Harjasin sen vielä kertaalleen läpi ihan varmuuden vuoksi, työnsin pari karannutta jouhea letin sekaan ja tarkistin, että lukot ja solmut pitivät. Mua alkoi hiukan hermostuttaa Tuulian laittaessa klipperiä kuntoon, mutta kokemuksesta tiesin että jos mä alkaisin hermoilemaan niin Kepa vasta hulluksi ryhtyisikin. Hyvä siinä sitten oli rauhoitella ponia, kun pitäisi rauhoitella itseään.

Työnjako meni silleen että Tuulia tappelisi Kepan karvan kanssa ja mä rapsuttelisin ja palkitsisin Kepaa herkuilla, kunhan se seisoisi paikoillaan. Kepa ei reagoinut päällä olevaan klipperiin melkein mitenkään, mutta toisaalta mä olin tunkenut sille korvat niin täyteen pumpulia, vanua, heinää ja rottia vintiltä että olisi ollut ihme jos se olisi jotain kuullut. Kuitenkin Tuulian vetäessä ensimmäisen raidan Kepan kylkeen se pysyi silti rauhallisesti paikoillaan. Vähän käänteli korviaan ja katseli että mitäs nyt taas on meneillään, mutta keskittyi mun käsissä olevaan porkkanapussiin.
”Hienosti menee! Fiksu tyttö”, rapsutin Kepaa otsatukan alta.
”Laitetaanko vaikka raja tästä?” Tuulia veti kättään Kepan kaulalta kyljen kautta lautasille.
”Joo, ihan miten vaan sun mielestä on hyvä.”
”Miten sä nyt oot alkanu Kepaa klippauttamaan?”
”Me aiotaan alkaa treenaamaan Kebabin kanssa ihan kunnolla”, virnistin ja kerroin Tuuliallekin mun ja Pallen kisamatkoista. Itsensä kehumien on vaan niin kivaa.
”No huhhuh, mikä laji teillä olis nyt tähtäimessä?”
”Sanos muuta ku en tiiä. Ehkä jotain mahdollisimman yksinkertaisia koulujuttuja ja ristikkoja nyt aluksi, vähän rakennetaan parempaa pohjaa ja katotaan perusjutut kuntoo ja sitte mietitää kumpaan suuntaan lähetään. Kepalle on nyt muutenkin vähän haastavaa päästä siihen työntekomoodiin.”
”Kierrätte kisoina ristikkoluokkia ratsastuskoulun alkeiskurssilaisten kanssa”, Tuulia nauroi.
”Hei älä ny luule liikoja, meille tulee paineita noin korkeista tavotteista!”

”Vau”, katselin urakan jälkeen Kepan sileää kylkeä. ”Se on varmaan kakskytä kiloo kevyempi. Tai ei ehkä kuitenkaan”, rapsutin ponin pyöreää vatsaa. Karvojen alta oli kuin olikin paljastunut aikamoinen pötkylä. Mun pitäisi sumplia Kepan ruuat kyllä uudestaan läpi, ei se ennen näin ole lihonnut vaikka sitä aika herkästi tekeekin.
”Olihan siinä kyllä hommaa”, Tuulia harjasi ympäriinsä pöllyäviä iltakarvoja Kepan takapuolen päältä. Hetken ihailun ja klipattujen kohtien sivelemisen jälkeen autoin Tuuliaa lakaisemaan karvat yhteen kasaan pari kertaa niitä kielen päältä poimien. Hommien ollessa valmista syyllistin Tuulian vielä ottamaan musta ja Kepasta kuvia kentällä. Sää oli kirpakka ja lunta mukava valkoinen kerros maan päällä. Laitoin Kepalle suitset päähän, mutta satulan sijasta heitin sen selän päälle vain aikaisemmin päivällä tuomani viltin loimivyön kera. Tuulialle iskin käteen mun vanhan järkkärin.

Tuulia räpsi meistä pari kivaa poseeratumpaa otosta ja pari ratsastuksen aikana. Kepa oli tapansa mukaan vähän pörheänä lumesta, mutta muuten käyttäytyi erityisen nätisti. Se olikin koko päivän ollut rauhallisempi kuin yleensä, ties mikä talvimasennus siihenkin oli iskenyt.
Alkuverryttelyjen ja hömpöttelyjen jälkeen taittelin viltin pois Kepan takapuolen päältä ja käskin Tuuliaa ottamaan vielä kuvia meidän menosta. Poseerauksen ja hetken kentällä vähemmän vakavammassa mielessä pyörimisen jälkeen vaihdettiin Tuulian kanssa viimeiset jutut ennen tämän lähtemistä. Jäin köpöttelemään Kepan kanssa loppukäyntejä kentälle.

”Mahtuuko tänne vielä?” Kentän portilta kuului ääni mun käytännössä makoillessa Kepan kaulalla. Ottaa se käveleminenkin koville. Suoristin selkäni ja katsahdin äänen suuntaan, jossa seisoi Katri Novan kanssa.
”Ei todellakaan mahdu, me tarvitaan koko tila tän mahan pyörittämiseen”, taputin Kepan mahaa mun reiden vierestä. ”Mutta me ollaan muutenkin kohta lähdössä.”
”Kepahan näyttää oikeen hyvältä klipattuna!”
”Ihan kätevän näköinen siitä tuli kyllä, saa nähä miten tää tästä lähtee toimimaan. Kuivuu ainakin nopeammin”, tuumasin samalla hypäten alas Kepan selästä. Poni ravisteli päätään ja alkoi hinkkaamaan sitä oikeaa jalkaansa vasten. Toivotin Katrille hyviä treenejä Novan kanssa ja vein Kepan takaisin karsinaan, jossa heitin uudet loimet kertaalleen sen päälle testiksi. Hyvin istuivat, onneksi. Jätin Kepalle ruskean tallitoppiksen päälle ja rapsuttelin sitä vielä hetken ennen lähtöä. Kepa jäi vähän pöllämystyneenä mupeltamaan loimen etusolkia kuin miettien, että nyt se mamma unohti mulle tälläsen rätin päälle, pyh. Näpäytin sitä turvan päälle ja suoristin toisen soljista.
”Älä nyt vaan revi sitä tai muita loimias kappaleiks tai mä teen saman sulle”, pussasin Kepan pehmeää nenänpäätä ja hymyilin sen hölmölle naamalle. Mun pieni puolialaston pölvästi. Kyllä me vielä jotain ristikkoluokkia hienompaa saataisiin aikaan. (koputan puuta, kop kop kop)


K-18 materiaalia, alaston poni!!