Ruska
Aloitteleva tallilainen
Fonzien hoitaja
Posts: 129
|
Fonzie
Sept 29, 2016 22:05:04 GMT 2
Post by Ruska on Sept 29, 2016 22:05:04 GMT 2
|
|
Ruska
Aloitteleva tallilainen
Fonzien hoitaja
Posts: 129
|
Post by Ruska on Sept 29, 2016 22:06:43 GMT 2
Kantapään kautta
Mun edessäni seisoi tallinomistaja, nuori, tummatukkainen mies joka näytti vähän stressaantuneelta. Sillä oli rivi ryppyjä otsalla. Se oli sanonut, että sillä oli viisi minuuttia aikaa antaa mulle pikainen ohjeistus ennen ensimmäisen ratsastustunnin alkua. ”Fonzien kanssa pärjää oikein mukavasti, kun vaan muistaa pari juttua”, se sanoi. Ja sitten alkoi luento. Niitä muistettavia juttuja ei ollut pari, vaan ainakin sata. Mun keskittyminen herpaantui ehkä kolmannen kohdalla. Mä seisoin kädet taskussa ja yritin näyttää siltä, että olin täysin perillä siitä mitä mulle puhuttiin. Samalla mä yritin huomaamattomasti tihrustaa tallinomistaja Aleksin takana olevien karsinoiden riviä ja nähdä, lukiko jossakin nimikyltissä Fonzie. Mä en ollut nähnyt uudesta hoitoponistani vielä vilaustakaan livenä, ainoastaan netissä olevat kuvat ja lyhyen esittelypätkän, ja mä janosin päästä hommiin. ”No niin, siinä taisikin olla kaikki”, Aleksi sanoi, ja mä hätkähdin ajatuksistani. ”Onko kysyttävää?” Tallinomistaja näytti sen verran kiireiseltä, etten mä viitsinyt pyytää sitä selittämään koko monologiaan uudestaan. Niinpä mä vain pudistin päätäni. ”Täällä kyllä pyörii hoitajia ja muita”, Aleksi sanoi. ”Että jos et löydä jotain, niin niiltä voi aina pyytää apua. Oi sentään, nyt täytyykin rientää.”
Vasta kun Aleksi häipyi tallista puolijuoksua, tajusin, ettei mulla ollut mitään hajua niistä asioista, mitä Fonzien kanssa kuului muistaa. Joku toinen olisi saattanut hätääntyä, mutta mä en. Ei hätä ollut tämän näköinen. Tekemällä oppii, ja kokeilemalla asiat selviävät, kantapään kautta. (Sen mä olin elämäni aikana oppinut.) Nyt mä olin hoitaja, ja mun tehtäviin kuului kai harjata Fonzie ja sen sellaista. Kai sitä pärjäisi maalaisjärjellä (jonka puute aiheutti mulle aina aika ajoin ongelmia). Mun mietintätuokiota seurasikin sitten tutkimusmatka tallissa. Jos joku olisi sattunut paikalle, olisin varmaan saanut kummeksuvia katseita nuuskimisestani (en olisi välittänyt) ja kysymyksiä, etsinkö mä jotain (ei, mä en etsinyt, vaan esittelin itselleni paikkoja). Vartissa mä olin löytänyt kaiken tarvittavan: Fonzien harjaämpärin, karsinan, riimun ja satulahuoneesta liitutaulun, jolla näkyi tarhausjärjestys.
Fonzie oli isossa tarhassa kahden kirjavan hevosen kanssa. Mä pujahdin sulavasti aitalankkujen alta ja lähdin kohti päistärikköponia. Se oli aika lailla sen näköinen kuin mä olin olettanut, sporttisen mallinen ja sen näköinen, että ruunikon päälle oli siroteltu tomusokeria. Se vilkaisi mua kerran otsatukan alta ja ravasi sitten kiusoittelevasti tarhan toiseen nurkkaan. Mä lähdin päättäväisesti harppomaan perään. Porkkanoita ei juuri nyt ollut taskussa, ajattelin. Mutta kyllä tästä selvittäisiin. Kun mä pääsin kosketusetäisyydelle, Fonzie pyrähti taas raviin ja ravasi tarhakavereidensa taakse piiloon. Se ei näyttänyt vihaiselta tai pelokkaalta. Olisin lyönyt vetoa, että se halusi leikkiä hippaa. Niinpä mä käännyin selin siihen ja esitin, ettei mua olisi voinut vähempää kiinnostaa. Mä lampsin portille taakseni katsomatta – ja ei mennyt kauaakaan, kun mä tunsin pehmeän turvan pukkaavan selkää. Uteliaisuus oli voittanut. Mä kiitin ruunaa rapsutuksilla ja laitoin sille riimun. Sillä oli otsalla jännittävän mallinen tähti, josta mulle tuli vähän mieleen kivikautinen harppuuna.
Mulla ei mennyt kauaa huomata, että Fonzie ei ollut rauhallisimpia olentoja polkemassa kavioillaan maan pintaa. Sillä tuntui olevan kiire talliin, ja kertaalleen mä käänsin sen pihassa pienelle voltille, jotta se huomaisi, että ihmistä piti kuunnella. Karsinassa se kuitenkin alkoi heti kiltisti kaivella turpeen seasta päiväheinien rippeitä. Mä suljin sen karsinaan ja marssin satulahuoneeseen hakemaan harjaämpäriä. Siellä oli joku ihan blondi tyttö kaivelemassa isoa varustelaatikkoa. ”Heissan!” mä tervehdin sen selälle. Se kääntyi katsomaan vähän jäätyneen näköisenä eikä näköjään saanut sanaa suustaan. Se oli epäilemättä mun viehätysvoimani ansiota, ajattelin virnistäen. Enempää en ehtinyt sosialisoida, kun käytävältä kuului kolinaa. Nappasin harjaämpärin matkaan ja tein äkkikäännöksen.
Fonzie seisoi käytävällä alistuneen näköisenä, ja sen otsatukassa roikkui pitkä, punatukkainen nuori nainen, joka oli näköjään keskeyttänyt karkulaisen ryöstöretken. ”Mooi”, ventovieras sanoi. ”Mahdatko sä tietää, miten Fonzie on karannut karsinasta?” Hymyilin niin kiltisti kuin osasin. ”Mä taisin jättää karsinan oven lukitsematta”, mä sanoin. ”Hups.” Tyttö näytti hämmentyneeltä. ”Ahaa, aivan”, se sanoi. ”Oletko… oletko sä Fonzien hoitaja?” ”Kyllä, ihan uunituore”, vahvistin. ”Ruska on nimi.” ”Selvä”, tyttö sanoi. ”Mä olen Valma, Dunjan hoitaja. Ööh, Fonzie kannattaa varmaan laittaa käytävälle ketjuihin harjauksen ajaksi.” Mulle tuli ohikiitävästi sellainen olo, ettei mua otettu aivan todesta. Valman katseessa oli jotain sellaista. ”Kiitos vinkistä”, mä sanoin. Valma kurtisti kulmiaan. ”Eikö Aleksi kertonut sulle?” ”Hmm, saattoi se kertoa”, mä vastasin mietteliäänä. ”Mutta se kertoi niin miljoona asiaa.” Valman suupieli nyki. ”Selvän teki. Jos tarvit apua niin tule vaan kysymään.”
Fonzie käyttäytyi ihan asiallisesti käytävällä, mitä nyt välillä käveli edestakaisin ja kuopi. ”Muut hevoset osaa nauttia puunaamisesta”, mä motkotin yrittäen näyttää vihaiselta. Todellisuudessa mä olisin voinut hymyillä joka hetki korvasta korvaan, tuntui niin mukavalta olla taas tallilla. Hommat hoituivat joutuisasti. Kun koko poni oli turvasta hännänpäähän kiiltävä kuin kupariraha, tai tässä tapauksessa ehkä pronssi, mä astuin askelen taaksepäin ja ihailin työni tulosta. ”Karkaileva ryökäle”, mä totesin, ja juuri parahiksi Aleksi asteli sisään pikkuovesta. ”Ehtikö se jo karata”, se virnisti. ”Hyvää työtä, hienolta näyttää.” Mä hymyilin häpeämättömän ylpeästi. Aleksi noukki tallista mukaansa riimunnarun ja häipyi takaisin tuntia pitämään. Fonzie pääsi takaisin tarhaan vapaapäivää viettämään. Mulla oli aika levollinen olo: mä olin saanut hoidettua homman kotiin, vaikkakin vähän mutkien kautta. Nyt oli kai sitten aika mennä sosialisoimaan.
Tallin pienessä ylimääräisessä siivessä taisi olla vakioporukan oma luola. Jotakuta muuta olisi ehkä hirvittänyt mennä sinne tuosta vain, mutta mulla sellainen ei edes käynyt mielessä. Mä marssin kynnyksen yli omistajan elkein ja tervehdin suurieleisesti nostaen kättä olemattomaan lippaan ja virnistäen. ”Päivää taloon”, mä kajautin. Vasta sitten mä katselin ympärilleni. Kotoisassa olohuoneentapaisessa istuskeli monta hoitajaa, Valma muiden muassa. (Mä tunsin monta tuijotusta, mutta en luonnollisesti antanut sen häiritä.) Valma näytti toipuvan järkytyksestä ensimmäisenä. ”Tässä on Ruska, Fonzien hoitaja.” Pikaisesta esittelykierroksesta mulle ei jäänyt montaa nimeä mieleen. Inka oli Valman vieressä istuva blondi, ja silmälasipäisen tytön nimi taisi olla Katri. Koko porukka näytti ihan mukavalta sakilta, ja jos joku ei loppujen lopuksi olisi, niin se olisi sitten sen oma ongelma. Mä sulloin muitta mutkitta piskuisen olemukseni sohvannurkkaan sinitukkaisen tytön viereen sohvannurkkaan. Tyttö ei näyttänyt kovin arvostavan elettä, se vilkaisi mua vähän vinosti. Mä en luonnollisesti antanut sen häiritä. Porukka jutteli joistakin tulevista kenttäkisoista, ja mun mielessä rupesi tuota pikaa pyörimään, voisinkohan mä osallistua Fonzien kanssa. Mä paloin halusta päästä kisoihin, ja olisihan mulla ja Fonziella tässä hyvin melkein pari viikkoa aikaa treenata.
Mä tunsin oloni täydellisen mukavaksi olohuoneen marttakerhon juorutuokion keskellä (missäpä mä olisin oloni epämukavaksi tuntenutkaan), ja kesti aika kauan, ennen kuin mä sain itseni viimein ylös sohvasta ja lähtemään kohti kotia. Kun mä avasin tuvan oven, tallilaiset sanoivat iloiset moimoit. Mun naamalla oli leveä hymy, kun mä lähdin tihkusateessa tarpomaan vesilätäköiden ja kuolleiden lehtien lomitse kohti bussipysäkkiä. Tuli aikaisin pimeä, ja ilta hämärtyi jo. Mä kiskoin hupun päähäni ja lähetin koulukaverilleni Ainolle viestin: Tänään oli ehkä paras päivä ikinä! Aino vastasi parissa minuutissa: Sä sanot noin joka päivä… Mutta mä en antanut kaverini hapannaamaisuuden masentaa mua.
|
|
|
Post by Aleksi on Sept 30, 2016 19:47:17 GMT 2
Salli ja Fonzie maastotunnilla
|
|
Salli
Aloitteleva tallilainen
Mincan hoitaja, Dunjan treenaaja
Posts: 133
|
Fonzie
Dec 2, 2016 16:00:22 GMT 2
Daw likes this
Post by Salli on Dec 2, 2016 16:00:22 GMT 2
Salli ja Fonzie ratsastuskoulumestaruudet 2016
”Mitäs sä Fonzien satulalla teet?”, takkutukkainen Ruska ponnahti eteeni ja kysyi.
”Hui kauhee kun säikähin” tasoittelin hengitystäni ja astui kauemmaksi pojasta ”pakkaan Fonzien kamoja kisoja varten”, vastasin hänelle. Ruska kallisti päätään ja hymyili pienesti.
”Mihis Dunja jäi? Eikö voipallolla ollut mahdollisuuksia kun piti valita mun tykkiponin väliltä?” Ruska kysyi leikkisästi.
”Ota sen harjat ja suitset niin sit voin vastata”, sanoin tasaisesti ja lähdin satulahuoneesta Fonzien karsinalle. Ruska seurasi kuuliaisesti minua. Laskin satulan taitettavan telineen päälle ja käännyin poikaan päin.
”Aleksi anto valita tuunko Fonziella vai Dunjalla mestaruuksiin. Valitsin Fonzien, koska se sais lisää kisakokemusta. Samalla pääsisin menee isompaa luokkaa esteillä mitä olisin Dunjan kans päässyt”, kerroin hänelle ja otin harjat pojan käsistä.
”Eli mun poni parempi”, Ruska totesi ja laski suitset koukkuun. Kohautin hartioitani.
”Mun pitäis hakee se poni kohta, että päästään lähdölle niihin kisoihin”, mutisin pojalle ja otin riimunarun. Ruska lähti vierelläni kävelemään kohti tarhoja.
”Mä voisin ehkä tulla mukaan sinne kisoihin, kun ei mulla ole tänään koulussakaan mitään”, Ruska mietti. Pyöräytin silmiäni.
”Sun täytyy kysyä sitä Aleksilta voitko lähteä. Apu vois kyl toisaalta olla tarpeessa, kun niin monta ratsukkoa on lähdös sinne”, vastasin hänelle tasaisesti. Joutuisimme pakkautumaan tiivistii autoihin ja tarvitsisimme ehkä lainaan muutaman yksityisen traikkua. Olin ottanut perjantain vapaaksi, että pääsisin hoitamaan kaiken kuntoon.
”Mä käyn sit kysyy, kun päästään takasin tallii”, Ruska vastasi lyhyesti ja avasi minulle kumartaen portin tarhaan.
”Tohelo”, kuiskasin juuri niin kovaa, että Ruska kuuli sanomiseni. Hän vain naurahti ja sulki perässäni tarhan portin. Kävelin riimunaru selkäni takana ja viheltelin kevyesti. Fonzie nosti päätänsä ja otti muutaman askeleen kohti minua. Fonzie antautui mukavasti kiinniotettavaksi. Talutin Fonzien takaisin talliin. Ruska avasi ja sulki ovia ja portteja meille.
”Ää mua jännittää” Valma surkutteli minulle, kun harjasin ponia. Valma oli laittamassa Darcya kuntoon. Ruska seisoi Fonzien karsinan ulkopuolella ja viihdytti minua puheillaan. Tai ehkä itse uskoa viihdyttävän.
”Eihän sulla oo kouluohjelman suhteen mitään jännitettävää”, vastasin hänelle hymyillen. Valmalla oli koulu hanskassa ja vieläpä hanskat kädessä.
”No ne esteet jännittävät”, hän vaikeroi. Katri tuli Valman luokse ja taputti häntä selkään.
”No mään suhteellisen tuntemattomalla hevosella ja sä sentään treenaat Darcya”, Katri rohkaisi ja kiiti takaisin Tintun luokse. Valma hymähti ja lähti itsekin kokoamaan hevosensa tavaroita kasaan.
”Valma ei taida paljoa hypätä?” Ruska kysyi. Katsoin häntä pudistaen samalla päätäni.
”Joo ei se nyt kauheesti, mutta kyl se hyppää. Koulu on enemmän sen juttu”, kerroin pojalle. Irrotin Fonzien vetosolmusta ja päästin sen vapaana karsinaan.
”Jos piehtaroit niin susta tulee makkaraa”, uhkasin nappisilmäistä ponia.
”Mun!!! Jos joku siitä tekee makkara niin minä!” Ruska tiukkasi. Nauroin hänelle vain.
”Miun polle se on”, Aleksi totesi kädet takin taskussa, kun asteli tallin puolelle. Ruskaa nauratti.
”Onko kaikki kisaajat paikalla?”, hän kysyi. Aleksi oli laatinut kuljetussuunnitelmia.
”Kyllä taitaa olla. Rena ja Pujo ovat tuvassa hakemassa omia tavaroita”, Eevi kertasi tilannetta ja kantoi Nikitan satulaa Nikitan karsinan luokse.
”Okkei. Eli pitää nyt vähä kattoa miten mahdutaan autoihin kaikkien tavaroiden kanssa. Kauhea säätäminen, vaikka Vaahterapolkuun ei edes kestä kauaa ajaa”, Aleksi tuskaili.
”Onneksi meitä ajokortillisia on täällä muutama”, Eevi täydensi. Aleksi nyökkäsi ja meni auttamaan Mirkaa etsimään sopivan kokoista huopaa Pallelle.
”Kauhea härdelli”, valitin Ruskalle, joka oli kyykistynyt silittämään tallikissaa. En ollut oikein ikinä päässyt selvyyteen kuka oli kukakin.
”Kisapaikalla varmasti vielä mukavampi”
”Toivottavasti ei sattuis mitää, kun meillä on nyt niin monta liikkuvaa osaa”
”Käyn muuten kysyy nyt voinko tulla mukaan”, Ruska totesi ja lähti etsimään tallinomistajaa. Katselin karsinassa lekottelevaa Fonzieta. Olin vaihtanut sille jo siistimmän huovan ja koonnut omat tavarani kassiin karsinan eteen. Olin pukenut kisapuvun collegehousujeni alle. Takin päälle olin tunkenut tuulitakin. Kassiin olin vielä pinonnut hupparin ihan varmuudeksi.
”Salli ehditkö auttaa?” kuulin Dawnin kysyvän toiselta puolelta käytävää. Käännyin häneen päin.
”Joo toki. Mitä tarvii tehdä?” kysyin häneltä ja kurkistin sisään Kyyhkyn karsinaan.
”Pitäiskö vähä leikata noita vuohisen karvoja, kun ovat aika pitkät?”
”Aa joo leikkaa vaa koska sit jos siel kisapaikalla on mutaista niin kivempi elää”, vastasin hänelle. Saattoi olla hieman erikoista nousta melkein vieraiden hevosten selkään ja osallistua niin pian kisoihin ja vielä yrittää tehdä asioita tuntihevosten tavalla, kun on tottunut toimimaan omien kanssa.
Ahtauduimme Aleksin autoon Mirkan kanssa. Ruska sai luvan tulla mukaan avuksi. Olimme lastanneet hevosten tavaroita, eväitä ja hätävarakappaleita Aleksin auton takakonttiin ja takapenkki pullotti tavaroita. Mirka istu edessä ja minä ja Ruska istuimme vieretysten takapenkillä. Olimme pakanneet Aleksin auton perään Pallen ja Fonzien. Muut lähtivat tulemaan meidän peräämme. Ajoimme puolisentuntia kisapaikalle Alkesin kiertoteiden kautta. Tällä kertaa ne kyllä oikaisivat. Saavuimme hyvään aikaan kisapaikalle ja saimme vieläpä hyvät paikat trailereille. Aleksi pysäköi auton ja menimme purkamaan hevoset ulos.
”Ruska pidäppäs näitä niin me laitetaan traikku tohon ja viedään auto tonne vähän kauemmas”, Aleksi sanoi ja osoitti hevosia. Ruska jäi rapsuttamaan poneja.
”Mistä hemmetistä te kiersitte tänne?” Ruska nauroi, kun Alanan porukka viimein saapui paikalle. Muut olivat jo laittaneet hevosia kuntoon ja ensimmäiset olivat verkkaamassa.
”I don’t know. Tultiin jotain ihme tietä”, Alana puuskahti ja Ruska vain nauroi heille. Alana mulkaisi Ruskaa.
”Öm Ruska tuutko auttaa” kutstuin pojan äkkiä luokseni. Nyt ei tarvittaisi enää mitään ongelmia.
”Mihinkäs neiti tarvitsee apua?” poika kysyi liian kohteliaasti. Katsoin poikaa tiukasti.
”Jos et kohta lopeta tota niin mottaan sua”, uhkasin ja laitoin kypärän päähäni ”auta mut selkään, meen vähän kävelee ja sit meen kattoo Pujon radan”.
”Selvä, arvon neiti”, Ruska kumarsi taas ja auttoi minut selkään. Kiikuin Fonzien satulassa collegehousujen ja kumpareiden kanssa. Kiristin reiällä vyötä ja lähdin liikkeelle. Kävelin Renan ohi ja hän harjaili Melliä.
”Oi sulla on kaunis oo-oo-tee-dee”, hän nauroi.
”Niin on”, nauroin hänelle takaisin ja lähdin kiertämään kisapaikkaa. Fonziella oli päällä Been vanha loimi. Aleksi oli lahjoittanut sen Fonzielle ja se sopi hyvin Fonzien kirjavaan väritykseen. Kävelin pientä metsäpolkua tallin lähistöllä. Halusin hetken omaa aikaa ennen kuin menisin radalle. Fonzie ei ollut kovin helppo ratsastaa koulussa. Se vaatisi tarkan verryttelyn ja pitäisi alusta asti ratsastaa sitä kunnolla. Katselin Fonzien niskahihnaa ja yhtäkkiä joku huusi edestäpäin minulle.
”Salli! Moi!” nostin äkkiä katseeni ja tarkesin katsettani edessä olevaan ratsukkoon. Ratsukon vieressä seisoi tuttu tyttö. Tajusin hänet yhtäkkiä Rikun kaveriksi Sanniksi. Hevosen selässä oleva tyttö vilkutti minulle. Ratsastin lähemmäs heitä.
”Moi.. Sanni?” tervehdin kysyvästi. Sanni ja Riku liikkuivat nykyään aika paljon yhdessä. Riku oli saanut kasvatettua kaveripiiriä niin paljon, että se ylsi oikein lukionkin puolelle.
”Joo moi! Täs on Reekka”, Sanni esitteli minut Reekalle. Kuulemma virolainennimi tai jotain.
”Moi, oon siis Salli”, Rekka hymyili minulle ja silitteli hevosensa kaulaa. Sanni oli tullut kisahoitajaksi Reekalle. Reekka ratsasti mustalla ruunalla, Jalapenolla. Juttelimme hetken, mutta lähdimme sitten erisuuntiin. Sanni oli kuulemma sellainen, etä oli hyvä kaikessa mitä teki. Ainakin koulussa hän loisti ja tuskin oli hevostenkaan kanssa huono. Pitäisi kysyä ruskalta, että tunteeko hän Sannia tai Reekkaa.
”Onnea”, Alana toivotti minulle yhdessä Ruskan kanssa. Pujon rata oli mennyt hyvin. Nyt oli minun vuoroni. Ruska piti nyt vuorostaan Lokia, kun Alana kävisi vähän kahviossa ja katsoisi muutaman radan. Olin verkannut Fonzien hyvin ja se tuntuikin rennolta kun kävelimme kouluaitojen sisälle. Hengitin syvään ja otin ohjia paremmin tuntumalle. Pilli soi ja lähdin suorittamaan rataa.
Kävelin aidoissa ulos ja hymyilin innoissani. Fonzie oli toiminut todella hyvin, vaikka olikin kyttäillyt tuomareiden koppia ja laukka ei ollut pyörinyt kovinkaan hyvin.
”Hyvä Salli!” Ruska hihkaisi ja toi minulle takin ja Fonzielle loimen. Valma tuli myös luokseni Darcyn selässä ja kehui suoritustani.
”Kiitos kiitos”, vastasin kehuihin naama paloautona.
”Haluutko kävelyttää sitä vähän?” kysyin Ruskalta. Poikaa käytettiin kuin orjaa, mutta itsepähän halusi lähteä mukaan.
”Joo haluan. Saanko mennä selästä?” Ruska kysyi koiranpentu-ilme naamallaan. Huokaisin ja laskeuduin alas Fonzien selästä.
”Ei sit muuta kuin käyntiä ja tuu sit kohta alas selästä niin saa vähä huilata”, ohjeistin samalla poikaa, kun ojensin hänelle kypäräni. Onneksi olimme melkein samanpituisia ja kokoisia niin kypärä meni pojan päähän. Ruska otti Fonzien ja lähti muualle. Itse lähdin käymään Aleksin autolla, haukkasin vähän välipalaa ja menisin katsomaan muiden ratoja. Saisin katsoi esteitäkin ennen oman luokkani alkua. Pujo jutteli Renan kanssa ja söivät joulutorttuja.
”Rena sul meni tosi hyvin!” kehuin tytön suoritusta. Melli oli toiminut todella hyvin. Rena oli lähtijössä ensimmäisinä. Pujon suoritusta olin ehtinyt jo kehumaan.
”Voi kiitos. Melli oli tosi ihana”, hän ylisti ponia vielä lisää. Otin itsekin joulutortun ja pillimehun. Olin pakannut omaan kassiini kotitekoista pitsaa. Söisin niitä ennen oma estesuoritustani.
”Jännittääkö viel esteradat?” Pujo kysyi meiltä ja ryysti pillimehua.
”Ei kauheasti, koska toi koulurata meni niin hyvin”, Rena vastasi suu täynnä torttua.
”Joo ei muakaan jännitä, koska Fonzie on tosi hyvä esteillä”.
|
|
|
Fonzie
Feb 5, 2017 21:40:46 GMT 2
Post by rena on Feb 5, 2017 21:40:46 GMT 2
IV -merkkin loppukoe Makoilin tallituvan sohvan pohjalla, katselin kelloa. Olin lupautunut juoksuttaa Aleksin kanssa Fronzien tänään. En millään jaksaisi nousta sohvan pohjalta ja mennä laittamaan Fronzieta valmiiksi tuntia varten, mutta kai nyt oli pakko. Pakottauduin ylös ja vedin takin päälle. Vaapuin tallin puolelle ja hain Fronzien harjakopan satulahuoneesta, menin tamman karsinan ovelle. Tamma katsoi minua pirteän näköisenä ja steppaili melkein paikoillaan. "Huomenia vaan" Sanoin neidille ja pujahdin karsinaan. Harjasin tamman, puhdistin kaviot ja aloin pähkäilemään että mistäköhän löytäisin juoksutus liinan. Hetken etsiessäni satulahuoneessa löysin juoksutusliinan täydessä solmussa. Kesti hetken että selvitin solmun ja pääsin viimeistelemään Fronzien varustamisen. Kun olin viimeistelyä vailla tamman kanssa Aleksi ilmestyi karsinan ulkopuolelle. ”Moi, alatteko olee valmiina” Aleksi kysyi. ”Juu, pikkuhiljaa.” Sanoin hymyillen. ”Hienoa, mä meen edellä maneesiin raipan kanssa. Nähdään siellä hetken päästä” Alkesi kertoi. ”Juu, tehdään näin” Vastasin. Aleksi jatkoi matkaansa ja minä viimeistelin Fronzien.
Saavuin maseesiin tamman kanssa, Alkesi seisoi pienen matkan päässä juoksutusraipan kanssa. ”Nii olitkos juoksuttanut ennen?” Aleksi varmisteli. ”Oon mä pari kertaa, mut siitä on kyll aikaa.” Sanoin. ”Noh mä kerron perusteet ja katotaan miten tää lähtee toimimaan” Alkesi sanoi kannustavasti. Alkesi alkoi jakelemaan ohjeita, ja yritin työntää jokaisen ohjeen aivoihini muistiin. Tuntui kun olisin aivan pihalla kaikesta, mutta kun aloitettiin aloin pikku hiljaa pääsemään perille aiheesta. Fronzie ei meinannut aluksi kuunnella ohjeitani mutta Alkesin avulla siamme senkin ongelman selätettyä. Juoksutus alkoi pikkuhiljaa sujumaan minulla ja Fronziella. ”Selviitkö loppuun asti yksinäs, mulla ois yks juttu mikä pitäis tehä.” Alkesi kysyi. ”Juu, kyllä me varmaan selvitään” Sanoin hymyillen. ”Hienoa, mut siis tosi hyvin menee” Aleksi sanoi vielä ennenkuin asteli ulos rakennuksesta.
|
|
Ruska
Aloitteleva tallilainen
Fonzien hoitaja
Posts: 129
|
Post by Ruska on Apr 30, 2017 21:07:23 GMT 2
Perjantaina mä suuntasin koulusta suoraan tallille. Tänään oli ratsastuspäivä. Pihalla tihuutti vienosti, mutta mä päätin, etten ollut sokerista tehty. Aivot kaipasivat tuulettumista, ja Fonziellekin varmasti tekisi hyvää käydä maastolenkillä mun kanssa raskaan työviikon jälkeen. Vietyäni tavarani tyhjään tupaan (moikkasin siinä sivussa Nannaa, joka istui tuvan sohvalla – se vastasi vähän kiusaantuneesti; se näytti aavistavan, että jotain erikoista leijaili ilmassa) mä hain Fonzien tarhasta. Se vaikutti olevan pirteällä ja energisellä tuulella, ja yhden lyhyen hetken verran mä pohdin, oliko järkevää lähteä yksin maastoon. Mutta olihan mulla kännykkä mukana siltä varalta, että jotain sattuisi. Talli oli tyhjillään, ja mä askaroin tyynesti ympäriinsä kaikessa rauhassa, ja säikähdin pahanpäiväisesti, kun yksärikäytävän ovi kävi. Riku marssi käytävälle. - Täällä sä olet, se sanoi tervehtimättä. Eikä näyttänyt kovin hyväntuuliselta. – Nanna sanoi, että sä olet tallissa. Mä yritin vääntää kasvoilleni hymyä kuin mitään ei olisi tapahtunut. - Juu, mä sanoin teennäisen hilpeästi. – Maastoon lähdössä.
Riku ei vastannut mitään. Se otti kolme ripeää harppausta lähemmäs ja tarttui mua tiukasti olkapäästä. Mä sövähdin kosketusta, pudotin pölyharjan kädestäni ja yritin astua taaksepäin, mutta Fonzie oli tiellä. - Mikä. Helvetti. Sua. Vaivaa. Riku lausui sanat hitaasti, matalalta ja painokkaasti. Mä halusin puolustautua, mutta oli vaikea saada ääntä kurkusta, kun Riku seisoi alle puolen metrin päässä ja tuijotti mua silmät salamoiden. - Tiedätkö sä yhtään, mitä silloin tuparien jälkeen tapahtui? se kysyi ja ravisti vähän. – Olisit voinut edes varmistaa, että Salli on kunnossa. - Mä -, aloitin. - Ja sitten päätät ignoorata sen viestit, Riku sanoi. – Sä inhotat mua. Silloin päätyovesta kuului rykäisy. - Mitä täällä tapahtuu? kuulin Pujon epävarman äänen. Riku irrotti salamana näppinsä musta. - Selvitä tämä sotku, kun itse sen aiheutit, se ärähti vielä, kääntyi kannoillaan ja poistui yksärikäytävän kautta. Mä halusin huutaa perään, että enhän se minä Sallia suudellut varoittamatta.
Mä jäin seisomaan Fonzien viereen epätietoisena, kädet vienosti vapisten. Mä kyykistyin noukkimaan harjan maasta ja tajusin, että se oli haljennut kahteen osaan. Fonzien oli täytynyt astua sen päälle, kun se oli yrittänyt väistää mua. Mä pitelin palasia käsissäni, ja äkkiä silmien takana poltti. - Pitää hommata uusi, mä totesin mahdollisimman kasuaalisti. Pujo asteli lähemmäs ujon oloisesti. - Mistä tuossa oikein oli kyse? se uteli varovasti. - Eräästä pikku… sattumuksesta, joka kävi tupareissa, mä selitin väljästi. - Aijaa, mä arvelinkin, että siellä tapahtui jotain, Pujo tyytyi vastaamaan. Sitten se näytti huomaavan Fonzien satulan, joka keikkui yhden karsinanoven telineessä. – Lähdettekö te maastoon? Jos ollaan nopeita, niin saadaanko me Darlin kanssa tulla mukaan? Mä huokaisin helpotuksesta. Ehkä aihe oli tältä erää käsitelty, ja mä voisin taas hetkeksi sulkea silmäni siltä tosiseikalta, että mulla oli joitakin asioita selviteltävänä. - Totta kai, mä sanoin. – Tuliskohan Nanna mukaan? Se on tuvassa. - Ei tule, Pujo sanoi. – Se odotteli vissiin Miroa siellä. Me vaihdettiin pikkuisen epäluuloisia katseita. Näiden juttujen kanssa diilaaminen oli kummallista. Koskaan ei oikein tiennyt, mitä oli soveliasta sanoa, ja halusivatko jotkut olla kahdestaan, ja kuka tykkäsi kenestäkin.
Vartin kuluttua me lähdettiin pihasta kohti metsää. Pujo oli kaavaillut, että puut suojaisivat sateelta, mutta idea ei ihan toteutunut odotusten mukaan. Tuulenpuuskat ravistelivat oksia, joista aina silloin tällöin tippui niskaan jäinen vesilasti. Mä ehdotin, että mentäisiin vanhalle traktoriuralle. - Hyvää vappua vaan kaikille, Pujo tuhahti, kun taas yksi sadekuuro kasteli meidät. Me ravailtiin pitkin leveitä polkuja traktoriuraa pitkin ja juteltiin vapunviettosuunnitelmistamme hyvän aikaa. Sitten Pujo sanoi: - Mä kyllä ratkean uteliaisuudesta. Saanko kysyä, että mitä siellä tupareissa oikein tapahtui? Et saa, teki mieleni vastata. Mutta mä päätin kuitenkin valaista Pujoa. Se vaikutti ihmiseltä, joka ei levittelisi tapausta pitkin tallia. - No, lyhyesti sanottuna siellä kävi niin, että Salli otti ja… pussasi mua, mä sanoin. Poskia kuumotti. Mä vilkaisin Pujoon, joka istui vähän matalammalla Darlin selässä ja tuijotti mua kypäränlipan alta silmät ymmyrkäisinä. – Niin teki, mä vahvistin. – Ja sen jälkeen mä tietenkin feidasin sen mitään ajattelematta, ja se oli kuulemma tuparien jälkeen juonut itsensä humalaan niiden Alanan kavereiden kanssa. Alkuviikosta se laittoi viestiä, että meidän pitäis jutella. Pujo tuijotti vieläkin. - No johan, se totesi. – Ootko sä vastannut sille? - En, mä myönsin nolona. – Mutta mitä mä sille sanoisin? Pujo näytti miettivän hetken. - Mitä sä haluaisit sanoa? se kysyi sitten. Mä kohautin olkapäitäni. - En edes tiedä. Varmaan jotain sen suuntaista, että haluan olla vaan kavereita. - No sitten soitat sille ja sanot niin, Pujo rohkaisi. Mä nielaisin. Niin kai sitten. Sen jälkeen Pujo jätti huomaavaisesti aiheen sivuun. Me saavuttiin metsittyneelle traktoriuralle ja otettiin hyvä, virkistävä ja juuri sopivan vauhdikas laukkapätkä. Mun olo oli tavallaan helpottunut. Nyt puuttui enää se itse teko – pitäisi kerätä itsensä ja oikeasti puhua Sallille.
Tallilla mä harjasin Fonzien pikaisesti, vein sen tarhaan ja suuntasin tallin nurkan taakse kännykkä kädessä. Pujo toivotti mulle onnea matkaan, ja mä vastasin, että sitä tarvittiin. Mussa ei ollut koskaan ollut kamalan paljon mitään miehistä, ja siksi multa varmaan vei vartin, että sain kerättyä vähäiset rohkeuteni rippeet ja painettua vihreää puhelimenkuvaa. Sitten mä seisoin siellä pienessä vesilammikossa jalat surkeasti loukkua lyöden ja sydän takoen. Mä olin jo unohtanut asiani. Kuulin vastaamisen merkkiäänen. Linjan toisessa päässä oli hiljaista. - Moi, Ruska täällä, mä aloitin kuristuneen kuuloisella äänellä. – Halusin vaan… pyytää anteeksi, etten ole vastannut siihen viestiin. Ja siitä, että mä potkaisin sua siitä koivusta, ja siitä, miten tahdittomasti käyttäydyin. Se vaan tuli niin yllätyksenä. Mä nieleskelin isoa palaa kurkusta. - Sä olet kumminkin yksi mun parhaista ystävistä ja haluaisin että olet vastedeskin, mä päätin monologini ja jäin odottamaan Sallin vastausta. Huh. Se oli sanottu. Olo oli vapautunut, vaikka anteeksipyyntö ei tietenkään kääntänyt kelloja taaksepäin ja tehnyt tehtyä tekemättömäksi. Nyt pallo oli Sallilla.
|
|
Ruska
Aloitteleva tallilainen
Fonzien hoitaja
Posts: 129
|
Post by Ruska on May 6, 2017 20:53:11 GMT 2
Kisapäiväksi siunautui mitä upein sää. Aurinko oli koko päivän paistanut siniseltä taivaalta, ja ilta alkoi jo viiletä, kun palkintojenjako oli ohi ja parkkipaikalla toisten tallien ratsukot pakkasivat tavaroitaan. Me hallavalaiset pyörittiin tallissa onnittelemassa toisiamme ja hoitamassa hevosia iltakuntoon. Mulla oli epätodellinen olo. Sarjakilpailu oli nyt ohi, ja mulla ja Fonziella ei oikeastaan ollut mennyt hullummin. Lihaksia kolotti pitkän valmennusrupeaman jäljiltä, ja vaikka se olikin ollut rankkaa, juuri nyt en epäillyt hetkeäkään, etten ryhtyisi samaan vaikka sata kertaa uudestaan. Outo kiitollisuus velloi mun sisällä, kun otin Fonzielta varusteita karsinassa. Mä olin vaihtanut kiiltävät ratsastussaappaat lenkkareihin ja kisatakkikin oli jäänyt roikkumaan karsinanoveen. Mä suukotin Fonzien aamulla kiiltäväksi suittua karvaa ja astuin käytävälle napaten kisatakin mukaani. Hoitajia hyöri ja pyöri kaikkialla. Katri harjasi Novan valkoista kisahuopaa karsinarivin seinustalla. - Hienosti meni, mä sanoin sille hymyillen voipuneesti. – Ootko nähnyt Sallia? Mun puhelinsoitto oli mennyt mönkään. Salli oli sanonut, että se halusi miettiä asioita, ja mä olin tavallaan jänistänyt. Katri näytti pohtivalta. - Öö, se meni kai hakemaan jotakin Dunjan loimea maneesista. Ei ole näkynyt sen jälkeen.
Mä poistuin tallista sininen kisatakki olalla roikkuen. Aurinko laski puiden taakse, ja piha oli jäänyt viileään varjoon. Mä avasin maneesinoven hiljaa ja hiippailin sisään. Salli istui katsomon ylimmällä rivillä Dunjan raidallinen loimi jalkojen päällä. Se oli varmasti huomannut mun tulon, mutta se tuijotti itsepäisesti maneesin vastapäistä seinää. Mutta juuri nyt huikean kilpailun päätteeksi mä tunsin itseni rohkeammaksi kuin koskaan. Mä kävelin hitaasti katsomon penkkirivejä pitkin sen luokse ja istahdin sopivan matkan päähän. - Onko kaikki hyvin? mä kysyin varovasti. Salli kohautti olkapäitään, ja kun mä taas katsoin sitä, mä olin aika varma, että se oli itkenyt. - Juu, se sanoi. – Mä mietin… tuntuu niin kummalta, että nämä taisivat olla mun viimeiset kisat täällä Suomessa, ja Dunjan kanssa, ja teidän kaikkien kanssa. Siihen mä en osannut sanoa mitään. Istuin vaan hiljaa. - Voithan sä vielä päättää, ettet lähdekään, mä ehdotin lopulta. Salli naurahti, ja naurahdus kuulosti melkein katkeralta. - Ei musta tunnu siltä, se sanoi, ja sen ääni värähti. – Ei kai kukaan edes kaipaa mua täällä, kun lähden. Mä olin ihan sanaton. - Sitä paitsi mä sotkin kaikki asiat, Salli sanoi. – Meillä oli niin kivaa, ja sitten mä menin pilaamaan sen. - No ei se mun mielestä ollut mitään, mikä ei olisi korjattavissa, mä sanoin varovasti. – En mäkään käyttäytynyt kaikista fiksuiten. Ei esimerkiksi ollut kamalan kilttiä potkaista sua. Sekä mä että Salli naurahdettiin, ja molemmat naurut kuulostivat vähän tukkoisilta. - Niiiiin… Salli sanoi. – Musta tuntuu että kamalan paljon siitä sotkusta lankesi sun syyksi, vaikka mä olin oikeastaan kaiken pahan alku ja juuri. - Eijei, mä yritin, ja mun ääni kiivastui pikkuhiukkasen. – Siinä tilanteessa mä olisin voinut toimia tahdikkaamminkin, mutta kuten varmaan oot huomannut, niin se ei ole mun vahvuuksia. Mä virnistin tunnustelevasti. - Niin, Salli toisti. – Mitä sitä syyllistä etsimään. Tosi fakta, mikä me tiedetään, on, että asiat vähän menivät sekaisin. - No juu, hetkellisesti, mä myönsin. – Mutta… kun sä sanoit, että kukaan ei kaipaa sua, niin mä ainakin jään. Ihan sikana. Mun silmiä poltti vimmatusti, enkä mä pystynyt katsomaan Salliin, tai alkaisin varmasti itkeä vollottamaan kuin pahainen lapsi. Sallin suunnalta kuului niiskahdus. - Mullakin tulee ihan karsea ikävä sua ja kaikkia täällä, se sanoi. Sen jälkeen mä käännyin sitä kohti, me halattiin tiukasti ja molempien silmissä oli kyyneleitä.
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 6, 2017 18:58:35 GMT 2
Pujo, Rena ja Ruska uittamassa poneja
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 23, 2017 20:30:14 GMT 2
Rena ja Fonzie estetunnilla
|
|
Pujo
Perus puurtaja
Darlin hoitaja
Posts: 346
|
Fonzie
Dec 29, 2017 20:50:02 GMT 2
via mobile
rena likes this
Post by Pujo on Dec 29, 2017 20:50:02 GMT 2
29.12.2017 (kertoo jostain random päivästä)
Huokaisin syvään ja yritin saada kehoni rentoutumaan jatkuvasta jännittyneisyydestä mutta ei se onnistunut kuin ehkä minuutin ajaksi. Synkkiä ajatuksia kiiri mieleeni koko ajan, enkä ollut päässyt niitä pakoon edes tallille. Harjasin Fonzien karvaa pitkin ja hitain vedoin ajatukset aivan muualla. Lopulta lakkasin harjaamasta ja huokaisin jälleen. Liikutin harjatonta kättäni Fonzien selkää pitkin ja silitin rauhallisesti. Nojasin poskeni ponin lämpimälle kyljelle. Olin siinä hetken kunnes päätin alkaa puhdistamaan kavioita. Halusin saada Fonzien nopeasti hoidettua, jotta pääsisin pian kotiin... tai no, en kotiin, johonkin vaan. Halusin käydä ehkä kävelyllä. Koti oli tällä hetkellä vähän kaaospaikka. Sini kävi läpi tavaroitaan muuttoa varten, ja minun niskassani poltti paine päättää, missä asuisin ensi vuonna.
Kavioita puhdistaessani Ruska saapui karsinalle ja tervehti hieman hämillään. "Heeei Pujo", hän sanoi ja havahduin. "..Moi", tapitin häntä hetken aikaa pää tyhjänä. "Tänäänhän oli mun hoitovuoro..?" Ruska kysyi ja naurahti pienesti perään. "Aa? Oho.", sanoin ja nauroin hölmistyneesti. "Mutta no, mä voin sit huomenna hoitaa Fonzien", Ruska sanoi ja hymyili. Näytin varmaan siltä, että ajatukseni olivat jossain ihan muualla, koska muualla ne olivatkin. "Onko kaikki okei?" Ruska kysyi rennosti mutta silti melko tosissaan. "Joo. Juu, ehkä vähän vaan väsyttää välillä", vastasin epämääräisesti. Ruskan suu meni vähän vinoon, en tainnut olla kovinkaan vakuuttava. Hän kuitenkin jätti asian sikseen mistä olin ihan iloinen, sillä en halunnut oikein avautua kenellekään mistään.
Hoidin Fonzien loppuun ja pakkasin harjat ja välineet ämpäreihin. Menin tallitupaan vaihtamaan kengät. Tervehdin siellä olevaa porukkaa, mutta en muuten sanonut sitten mitään. Kun astuin ulos ovesta, katsahdin tummanharmaalle taivaalle ja huokaisin jälleen. Päätin kävellä kotiin pitkän kiertoreitin kautta.
|
|
Nio
Juuri saapunut
Fonzien hoitaja
Posts: 49
|
Post by Nio on May 9, 2018 7:56:13 GMT 2
Tutustelua
Olen googlettanut Hallavan tallin pohjakartan autossa, matkalla tänne, ja nyt suuntaan sen mukaisesti kohti tallitupaa. Suunnitelmanani olisi pyytää joltain tallilaiselta, että näyttäisi minulle tallia, ja sen, mitä kaikkea saisin tehdä Fonzien kanssa tehdä. Avaan hiljaa tallituvan oven, kurkkaan sisään ja tungen itseni sisälle pienestä oviaukosta. Huomaan sohvalla istuvan tyttörivistön, mutta kiinnitän huomion seinllä roikkuviin maalauksiin, joissa ilmeisesti on jokainen tallin hevonen, sillä myös Fonzie on yhdessä kuvassa. Tajuan, että mun täytyisi ehkä reagoida jotenkin tyttöihin, jotka minua tuijottavat; vilkaisen takaisin kysyviin silmiin ja selvittelen kurkkuani: "Öööh moikka, oon Fonzien uus hoitaja, pystyiskö joku näyttään mulle paikat?" kysäisen, jonka jälkeen suurehko hiljaisuus laskeutuu huoneeseen, kunes eräs tyttö ponkaisee ylös, ja kävelee eteeni " Moii, oon Ade ja Voin tehdä kierroksen, mutta suosittelisin käydä 'ilmottautumassa' ensimmäisenä Aleksille tonne toimistoon, kun se varmaan haluu keroo mari perus juttuu." hän sanoo ja osoittaa kädellään kohti viereistä huonetta. Kävelen huoneen ovelle, koputan kolmesti, ja kuullessani myötävän 'mm'n avaan oven ja kävelen sisään. Oven sulkeutuessa kuulen, kuinka tallituvassa puhkeaa yleinen hälinä, välittämättä siitä, käännän katseeni minua tuijottavaan mieheen, ja nostan kättäni, "Moih, oon se Fonzien uus hoitaja, Nio, ja noi tytöt vihjas, et haluisit kertoo mulle jotai juttuja Fonziesta?" esittelen itseni ja asiani. "Heippa, tosiaan Fonzien kaa pitää muistaa pari juttua, ja niistä tytöt tossa varmaan puhuki. Tahotko kirjottaa asioita ylös, vai muistatko muuten?" Hän kysyy hiukan hymähtäen, uskon, että kädestäni löytyvä kynä paljastaa likaa, " Ei ei, muistan mä kyllä ilmanki", sanon suoraan puastuen, sillä en kehtaa enää pyytää paperia. Aleksi aloittaa luettelonsa, ja työnnän kaiken mitä hän kertoo syvälle pitkäkestoiseen muistiin, tai ainakin yitän tehdä niin. Kun kaikki asiat on käsitelty, käännyn lähteäkseni, heilautan kättäni, ja avaan oven, kävelen ulos, ja suljen sen. "Mennäänkö?" Huikkaan sohvan reunalla istuvalle Adelle, tyttö nyökkää.
Kierrämme Aden kanssa koko tallin, karsinat (Fonzien karsina oli kolmas vasemmalla), satulahuoneen ja vessat ja hän myös näyttää, miten ja mistä maneesiin pääsee. Viimisenä hän näyttää tarhat, ja kertoo niiden järjestyksen, hä lupaa myös tulla nyt ensimmäisellä kerralla tulla mukaan hakemaan ruunaa sisälle, se on kuulemma ollut lähiaikoina hiukan villinä. Kun lähestymme tarhaa, hän ojentaa minulle nahistuneen porkkana palan, ja osoitta Fonzien tarhaa " Sä voit mennä hakeen sen, jään odottamaan tähän, sä kyl pärjäät.", niimpä pujahdan portin alitse, napaten samalla mukaan riimun ja narun portilta. Tarjoan kädessä olevaa porkkanaa, ruuna nuuhkaisee, ja näyttää tyytyväiseltä ottaessaan sen. Pujotan riimun ruunan päähän, suljen lukon ja avaan portin auki. Kävelemme ehkä pari metriä, kun huomaan, että Fonzien show, josta Aleksi olikin varoittanut alkoi. Se kieppui ja kaarteli pää ylhäällä ympärilläni ja nosteli jalkojaan kuin korkeamman tason kouluratsu. Käänsin Fonzien pienelle ympyälle, niinkuin Aleksi oli neuvonut, ja sain sen pysähtymään. Kiitin hevosta, ja Ade tarjosi hevoselle palkioksi porkkanan. Kiitin Adea avusta, ja sanoin pärjääväni. Kun olimme päässeet talliin, kiinnitin Fonzien käytävällä oleviin ketjuihin hevosen hoidettavaksi, aivan kuten Aleksi oli alkuun minua pyytänyt tekemään. Otin kumisuan, ja aloin pyrittää sillä hevosta ympäri, kaula, maha, selkä, mahan alunen, kainalot, lautaset. Siirtyessäni toiselle puolelle Fonzie kuopaisi maata tylsistyneenä, ja rauhoittelin sitä taputuksella. Harjasin vielä toisen puolen, ja vaihdoin sitten kovan harjan käteeni. Keskitin kovalla harjalla harjaamisen jalkoihin, kainaloihin ja vatsanaluseen, sillä sinne kaikki kura eniten roiskui. Kun koko hevonen oli harjattu, aloitin putsaamaan oikeaa etukaviota: nojasin painoani hiukan jalkaa kohti, ja oletin Fonzien nostavan jalan, mutta ei, se nojasi itse vastaan. Lisäsin hiukan painetta, ja lopulta sain kavion ylös, ja aloitin putsaamisen. Putsasin jokaisen kavion huolellisesti, ja kun olin valmis, talutin hevosen takaisin karsinaan. Suljin oven, ja lähdin hakemaan ämpärin, tiskiharjan ja sienen. Putasin ruoka-, ja juomakupin huolellisesti välillä rapsutellen seläntakana kyttäävää Fonzieta. Kun olin valmis, vein tavarat takaisin paikoilleen, ja lähdin stulahuoneeseen. Nostin suitset suitsikoukkuun,avasin ne, ja aloitin niiden puhdistamisen, huuhtelin myös kuolaimet huolellisesti, viimeiseksi paketoin suitset. Nostin suitset Fonzien omalle paikalle, ja aloitin satulan putsauksen; harjasin satulan huolellisesti, putsastin jalustinhihnat saippualla ja harjasin satulavyön. Kun olin tehnyt kaiken, menin takaisin tallitupaan kiittämään Adea avusta vielä kertaalleen, ja kävin sanomassa heipat Fonzielle. lähtiessäni tallista jäin hetkeksi kuuntelemaan tallin omia ääni hymyillen -tänään oli mahtava päivä!
|
|
Nio
Juuri saapunut
Fonzien hoitaja
Posts: 49
|
Post by Nio on Jun 21, 2018 9:11:55 GMT 2
Hyvässä seurassa (18.6)
Aurinko paistoi suoraan pilvettömältä taivaalta, kun lukitsin pyöräni pyörätelineeseen tallin pihalle. Hevoset söivät päiväheiniään tarhoissaan, ja pyöräni loksahtaessaan lukkoon osa kohotti päätään. Kävelin kohti tallitupaa, jonne jätin reppuni. Otin hanskat repusta, ja lähdin hakemaan Fonzieta sisälle. Ohittaessani sohvan, tervehdin siinä istuvaa Adea, ja muita. Ade nousee ylös, ja lähtee kanssani hakemaan Fonzieta. Fonzie hirnahtaa minulle jo hieman ennen, kuin olen tarhalla, ja naurahdan. Pujahdan portin ali ja nappaan otsaharjan tyngästä kiinni, ennen pakoyritystä. Pujotan riimun päähän, ja Ade avaa minulle portin. "Hei haluisitko sä lähteä tänään mun kaa taluttelemaan ja syötteleen poneja metsään?" Ade heittää minulle. "No totta ihmeessä! Olin ajatellut vain harjata, ja tehdä muut perus jutut tänään, mutta tuo kuulostaa paljon kivemmalta!" Kerkeän puhua loppuun, ennen kuin Fonzien kuuluisa show alkaa, "Täytyy vain toivoa, että ruunan show ei a, tartu Pilkkuun ja b, mielummin parempi että se loppuisi maastoon." Naurahdan Adelle, ja hän naurahtaa takaisin. Roikun Fonzien perässä, sillä en tajunnut keskittyä häneen, ja minun on pakko kometaa ruunaa. Tallissa aloitan harjauksen, kun Ade lähti hoitamaan Pilkkua. Olimme sopineet tapaamisen Pihaton eteen 20 minutin päähän. Harjailin rauhassa, mutta huolellisesti Fonzien, ja lopulta laitoin suitset päähän. Kenkä valintana toimi upeat kroksit, jotka eivät kuitenkaan ole ehkä ihan talliystävällisimät, turvallisuuden vuoksi. Näin Aden ja Pilkun jo kaukaa, ja kun vilkutin tytölle, Pilkku vetäisi heti seuraavalle ruohotupolle, ja tyttö kaatui maahan hetken raahautuen Pilkun perässä. Kun tyttö nousee ylös, räjähdämme molemmat nauramaan Aden puhdistaessa vaatteita. Lähdemme tallustamaan kohti metsän reunalla näkyvää polkua. Olemme kävelleet noin viitisentoista minuuttia naureskellen hyville jutuille, ja eteemme avautuu pimeästä metsästä valoisa pelto, hiukan pitkällä vihreällä ruoholla. Kerkeämme vilkaista Aden kanssa toisiamme, kun ponit ovat jo kiinni pellon heinässä. Hiljaisuus laskeutuu yllemme, kun keskitymme poniemme syöttelemiseeen ja hetkestä nauttimiseen. Nojailemme poneihimme raputellen samaan aikaan harjan alta. Annamme Fonzien ja Pilkun syödä puolituntia, kun lähdemme taas jatkamaan matkaa. Ajattelimme mennä joen rantaan, jossa pystyisimme hiukan kahlailla. Kävelemme pienen hiljaisuuden vallitessa joen rantaan, ja kun saavumme perille, nostamme lahkeitamme ja lähdemme kahlaamaan. "Hei jos sä meet Pilkun kaa ekana, nii voisin sitte tulla Fonzien kaa perässä? Sillä vaan, kun en oo yhtään varma, miten tää käyttäytyy vedessä, ja kun sen showsta mä saisin ainakin seellaisen kuvan, et se ei välttämättä mee." Kysyn Adelaidelta. "Jebs onnistuu!" Tyttö hihkaisee takaisin. Lähdemme kahlaamaan naurahdusten saattelemana, ja yllätyksekseni Fonzie menee oikein nätisti veteen, ilman ongelmia. Kahlailemme hetken, ihan vain polveamyöten, ja lähdemmesitten käpyttelemään takaisin lehtometsän varjostamaa polkua.
Reissuun kului puolisentoista tuntia, ja koko aika oli tosi kiva. Juttua riitti, ja meillä oli hauskaa. Harjasin Fonzien loppuun ja putsasin kaviot, ennen kuin annoin 'kiitosporkkanan'. Koska oli vielä aikaa ennen, kuin tunnit alkaisivat, vein Fonzien vielä tarhaan. Tarhassa Fonzie pinkaisi pukkilaukkaa takaisin päiväheinillee, jotka olivat jääneet maastoon lähdössä. Nauroin ponille, ennen kuin suljin portin, ja lähdin hakemaan tavaroitani tallituvasta.
|
|
Nio
Juuri saapunut
Fonzien hoitaja
Posts: 49
|
Post by Nio on Jun 24, 2018 11:58:14 GMT 2
Hoito IV-kurssi, juoksutus
Olin pyöräillyt hiukan laiskanpuoleisesti, sillä kuuma kesäaurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kohtisuoraan. Pikaisen vilkaisun jälkeen totesin, että Fonzie, tai moni muukaan hevonen ei ollut enää pihalla, joten lähdin suoraan puolijuoksua kohti tallitupaa. Olimme Aleksin kanssa sopineet puolentunnin päähän hoito IV-kurssin 'lopputyötäni' varten tehtävän juoksutuksen kentälle. Saavuin taalitupaan, jossa sain muutaman katseen kääntymään puolijuoksulla, ja turhan äänekkäällä moilla, kun heitin reppuni nurkkaan. Jos satulahuoneeseen olisi osunut yhtäaikaa joku muu, se olisi varmasti katsonut minua hulluksi, sillä kahmin kainalooni harjakorin, suojat sekä suitset, joista olin ohjat jo irrottanut. Pikakäveltyäni Fonzien karsinalle, tiputin harjakorin suojineen lattialle, saaden muutaman hepan hypähtämään, ja laitoin suitset karsinan oveen niille tarkoitettuun koukkuun. Aloitin Fonzien harjauksen rivakasti. Viimeisenä puhdistin kaviot, ja kokeilin lämmön ja nesteen ruunan jaloista. Kun harjaan Fonzien etusuojia, Aleksi teleporttaa viereeni, okei, ehkä mä en vaa huomannu sen tuloa: "Alaks sä olla hohta valmis?" Hän kysyy hymyillen säikähdykselleni. "Joo, laitan nää suojat, ja sit isken suitset päähän ja näin" vastaan Aleksille hymyillen. Aleksi naurahtaa vasaukselleni, "Juu no siinä tapauksessa mä meenki jo kentälle" , pian hän jatkaa: "Otan ton liinanki jo mukaan, nii voit taluttaa Fonzien vaikka toisesta kuolainrenkaasta riimulla." "Jees, nähdään kohta!" huikkaan Aleksin loittonevalle selälle.
Kun olen tapellut ruunalle suitset päähän, lähden hyvillä mielin käpsyttelemään kentälle. Tottakai välttämätön hipsuttelu sunmuu oli pakollista, mutta siihen olin jo tottunut, jo osasin komentaa ruunaa. Näin jo kaukaa Aleksin odottelevan minua keskellä kenttää, katse näyttööön suunnattuna. Kentän portille päästyäni huikkasin moikkauksen, ja nään Aleksin nostavan päätään sekä kättään. Kun pääsen kentän keskelle, Aleksi ojentaa liinaa: "Sä voisit alottaa laittamalla tän liinan, niinkuin opetin koulutuksessa." Otan liinan käteeni, ja pujotan sen kyynertaitokseeni. Lukon pujotan suitsista oikeaoppisesti, ja kiinnitän oikeallepuolelle kuolain renkaaseen. Otan oikeaan käteeni raipan, ja vasempaan käärityn liinan. Ajan Fonzien kauemmas Aleksin tarkkaillessa, ja siirrän vielä raipan kohdalleen maahan. Siirrän kehoani hiukan enemmän kohti ruunan takapuolta, ja nostan oikean käteni ilmaan maiskauttaen, Fonzie lähtee laahustavaan käyntiin. Aleksi neuvoo käyttämään raippaa maahan, jolloin Fonzie aktivoi käyntinsä.
"Okei, sulla meni tosi kivasti toi juoksutus", Aleksi kehuu, "Olitko sä siis aiemmin koskaan juoksuttanut?" "Eehkä viitisen kertaa ratsastuskoululla, kun sielä järjestettiin juoksutustunteja", vastaan hymähtäen. "Joo, näin mä ajattelinkin" Aleksi naurahtaa ja saa myös minut hymähtämään. "Sulla näyttääki tässä nyt tunti alkavan, nii mä meen laittaan Fonzien pois, se menee seuraavalle tunnille", sanon jo kääntyen "Kiitos neuvoista!" "Jees, eipä mittään, moikka!"
|
|
Nio
Juuri saapunut
Fonzien hoitaja
Posts: 49
|
Post by Nio on Jul 4, 2018 9:28:35 GMT 2
Palikoita paikoilleen
"Fonzien hoitajana ja uunituoreena treenaajana, aattelin tänään ihka ensimmäistä kertaa ratsastaa Fonziella sileellä!" Hössötin edessäni seisovalle Aleksille, sen mitä pystyin pyöräilyn aiheuttamalta hengästymiseltä, "Siis ihan jotaki perusjuttuja, askellajit läpi, ympyröitä ja jotaki taivutteluita", jalkani liikkuivat kivisellä tallinkäytävällä pientä ympyrää edestakas, ja pyöräilykypäräni valssasi nyrkkini sisällä. "Kuulostaa oikein kivalta", mies nyökytteli samalla katsoen seinässä olevaa puukelloa, "Muistat vaan pysyä sit hereillä, Fonziella on aika paljon virtaa ratsastaessa, niin kuin varmaan tiedätkin." Nyökkäsin vastaukseksi ja käännyin kannoillani satulahuoneeseen.
Laskin kypäräni satulahuoneen puiselle pöydälle, johon kypärä jäisi tallilla oloni ajaksi. Koppaan myös Fonzien harjakorin kainalooni, ja kaadun taaksepäin, kömpelöistä jaloistani johtuen, jonkun rintakehää vasten, sekä säpsähdän kun yllätyksekseni minut työnnetään pois heti siihen koskeassani ja kaadun maahan harjojen levitessä pitkin satulahuoneen betonista lattiaa. Kun löydän itseni makaamasta maasta mahallani, ponnistan pystyyn ja luon syyttävän katseen työntäjääni kohti, negatiivisen ajatuksen vaihtuessa hyviin positiiviseen ja takaisin ajatuksen kulkeassa, 'Hyvä Nio, hyvä'. Pyllistän tytölle ehkä hiukan liioitellun tarkoituksella ja kerään harjoja takaisin koriin. Kerättyäni harjat vilkasien takaisin tyttöön: "Hei, mua kutsutaan Nioksi." Tervehdin hiukan närkästyneenä työntämisestä, jääden odottaaan anteeksipyyntöä. "No hello, nimeni on Alana", välillemme laskeutuu kiusallinen hiljaisuus, kunnes uskallaudun sanomaan jotakin, "Ööääm pitäskö sun sanoa jotakin", 'noni menipä taas hyvin'. "Think it, sun pitäs olla se, kuka anteeks täs pyytelee", tyttö vastaa hiukan nenäkkään oloisesti. Tässä kohti mun pään hernekeitto keittää yli ja korotan huomaamattani ääntäni: "Tajuutsä et mä oisin voinu lyödä pääni tohon lattiaan, ja vaikka kuolla, kun sä työnsit mua! Mun kaatuminen oli täys vahinko, kiitos mun kömpelöiden jalkojen. Et sori vaan, tästäki!", koppaan harjakorin taas kainalooni ja odotan perusteluja Alanan toimimiselle. "Sen piti olla vaan hellä siirto pois mun rinnalta, mut sä olitki kevyempi ku mä luulin, sorry!" Alana kertoo, muttei vaikuta katuvalta. "Jaha no sä voit leikisti saada anteeksi", vastaan vielä ennen kuin käännyn satulahuoneen ovelle. Vielä ohikulkeassani taputan Alanaa olalle.
Olen edelleen hiukan hiiltynyt satulahuoneen tapahtumista, mutta Fonzien karsinalle astellessanii pakotan niiden ajatusten painuvan taka-alalle, ja vetämään luonnollisen hymyn kasvoille, "No moi poikaa!" Aloitan harjauken, niinkuin aina kumisualla, vaikka Fonzie olikin ollut juuri parituntia sitten alkeisjatkotunnilla. Samalla kun pyöritän kumisukaa ympäri Fonzien ruskeaa karvaa, puhelen Fonzielle hiljaisella, matalalla äänellä päiväni tapahtumista. Kun harjat ovat vaihtuneet ja olen aloittamassa kavioiden puhdistusta madallan ääntäni enemmän, sekä kerron satulahuoneessa tapahtuneesta minun ja Alanan ensikohtaamisesta. Jo viimeistä suojaa kiinnittäessä olen purkanut viimeisenkin raivon tipan sisältäni puhuen Fonzielle. Lopulta lähden takaisin satulahuoneeseen hakemaan ruunan varusteita, sydämmeni pohjasta toivoen, ettei Alana olisi enää satulahuoneessa. Nappaan suitsikoukusta suitset, ja nostan ne olkapäälleni, jotta satula mahtuisi paremmin käsivarrelleni. Kurotan ylimmälle satulatelineelle ja kiskon satulan alas. Matkalla Fonzien karsinalle takaisin pelkään hiukan törmääväni Alanaan, sillä en juuri nyt jaksaisi jatkaa keskustelua, mutta onneksi tyttöä ei näy käytävällä.
Olen juuri hypännyt Fonzien kipittävään kyytiin kentällä, ja ruuna on jo menossa, mutta pakotan poikaa pysymään paikoillaan satulavyön kiristyksen aikana. Jalustimet olin mitannut tallissa jo valmiiksi, sillä osasin juuri tähän varautua. Lopulta lähdemme kävelemään vapainohjin. Saan olla erittäin tarkkana, että en hiplaile Fonzien kylkiä vahingossakaan kävellessä, muuten ruunan askel pitenee ja kiihtyy liikaa. Kymmenenminuutin perusteellisten alkukäyntien jälkeen kerään ohjat ja aloitan pysädyksien teon, jotta saisin ruunaan paremman kontaktin. Käännän pitkänsivun keskeltä voltille, ja niin myös lyhyensivun keskeltä. Kun ruuna alkaa oikeassa kierroksessa taipua hiukan, ja myötää vähän niskasta ympyröillä, vaihdan suunnan vasempaan, ja lisään ennen voltteja ja volttien jälkeen ravisiirtymiset. Alkuun Fonzie kiihdyttää ravin nopeaksi ja tikittäväksi, eikä millään tahtoisi hidastaa käyntiin, mutta työstön jälkeen saan ravia jo paremmaksi. Kun olen ratsastanut nelisenkymmentä minuuttia, aloitan laukkojen nostot lyhyensivun keskeltä, ja tavoitteenani on laukata hallittua hyvää laukkaa pitkänsivun loppuun. Lyhyen sivun keskelltä sitten voltti ravissa ja uralta taas laukka. Aluksi Fonzien laukka on nopeaa ja hätäistä, ja muutama pukkikin näkyi matkalla, mutta sekin rauhoittuu loppua kohden. Tunnin kuluttua ratsastukseni alusta, olen ravaillut loppuravit ja kävellyt viitisenminuuttia, käännän kaartoon ja taputan kaulalle, ennen kuin laskeudun selästä. Maassa nostan jalustimet ylös, löysennän satulavyötä sekä avaan Fonzien suitsien turpahihnan.
|
|
|
Post by Aleksi on Sept 8, 2018 19:25:28 GMT 2
Nio ja Fonzie estetunnilla
|
|