Post by inka on Aug 16, 2016 19:15:34 GMT 2
"APUA!" "AUTTAKAA!"
Valma vapisi, kun ratsasti Dunjalla paikalle. Eevi-Sofiankin selän läpi kulki kylmät väreet, sen huomasi olkapäiden pakonomaisesta liikehdinnästä. Alana hyppäsi Faen selästä heti alas, kun ehti paikalle.
"Mitä tapahtui?" muistan jonkun kysyneen.
"Me vaan laukattiin, ja sitten yhtäkkiä Ranan jalka paukahti, ja se otti stopit... Eevi, auta, mä en tiedä mikä sillä on..." sopersin ja tuijotin kyynelien läpi rakasta kimoani, mun kaikkien voimieni lähdettä, joka nyt seisoi edessäni surkeana päätään roikottaen, varaamatta painoaan takajalalleen. Eevi hypähti heti ketterästi Susin selkään ja lähti tallille hakemaan apua, kun Valma ja Alana jäivät tukemaan mua. Itkin, nyyhkytin ja vajosin maata vasten ehkä minuutin välein. Ranaan sattui. Se kärsi. Kaikki oli mun syytä.
"Ei mitään hätää", Valma yritti rauhoitella, mutta sen ääni värisi. "Ranan jalka on varmasti vaan venähtänyt. Eikä sekään ole sun syytä. Teillä oli vaan tosi huonoa tuuria."
"Me ei taideta laukata tällä kertaa, otetaan ihan iisisti", Valma oli sanonut Dunjan selästä, kun käänsin Ranan käynnissä kohti laukkasuoraa. Eevi ja Alana olivat olleet täysin samaa mieltä. "Mä odotan teitä tuolla suoran päässä", olin sitten luvannut toisille ja antanut Ranan sitten tuttuun tapaan nostaa laukan. Vauhti oli ihanaa, se kiihtyi, mutta tamma allani pysyi rauhallisena. Parasta meille molemmille oli tuulenvireen tunteminen kasvoilla. Vauhdin hurma. Tämä tiistai oli ollut paras päivä aikoihin - kunnes jossain paukahti, ja Rana kompastui. Lensin selästä ennen kuin kimo ehti paiskautua kyljelleen maahan, ja kierin ojaan kun tamma vaipui maata vasten. Kun kuitenkin nousin jo paniikissa ylös, Ranakin oli jo päässyt jaloilleen, mutta varoi tarkasti oikeaa takajalkaansa ja puuskutti säikähtäneesti.
Olin vasta ehtinyt tarinani loppuun, kun Aleksi ja Eevi tulivat autolla paikalle loimi mukanaan. Kaikki oli yhtä sumua, mutta sain silti riisuttua Ranalta varusteet ja heitettyä loimen päälle lämmittämään. Ilma oli kylmää ja kosteaa, mutta ei ollut sadetta, joka olisi piilottanut mun loputtomat kyyneleet. Eläinlääkäri ilmestyi vartin päästä, tunnusteli Ranan jalkaa ja vei sitten Aleksin sivummalle. Heillä meni siellä vaikka kuinka paljon aikaa, mutta kun se oli ohi, näin Aleksinkin kasvoilla äärettömän suuren huolen ja silmien lasittuneisuuden. Ehkä hän leikkasi juuri sipulia, olin toivonut, mutta sehän oli mahdotonta. Tarrauduin tiukasti Ranan harjaan kiinni, kun Aleksi tuli tamman kaulan toiselle puolelle ja eläinlääkäri lähestyi. Painoin kasvoni vasten Ranan otsaa, hengitin tuttua hevosentuoksua ja pyörittelin otsan kiharia vauvakarvoja sormieni ympärille. Kyyneleet valuivat Ranan turvalle.
"Inka... Ranan jalka on murtunut", eläinlääkäri aloitti raskaasti. Kyynelvirta kasvoi, mun sydäntä revittiin kahtia, vatsassa tuntui kylmä kivi. En enää edes nähnyt eteeni. Kaikki katosi ympäriltä Ranaa ja eläinlääkäriä lukuun ottamatta.
"Hevoset ovat isoja eläimiä, ja niiden jalkojen murtumat harvoin toipuvat. Rana tuskin koskaan voisi enää nauttia elämästä."
Vajosin lohduttomana märälle sammaleelle, ja Rana laski päänsä mun syliin. Rintaa pisti, henkeä ahdisti.
"Parasta mitä voit tehdä, on päästää irti."
Ne olivat hirveimmät sanat, jotka olin koskaan kuullut. Eikä tämä ollut edes ensimmäinen kerta. Ensin isä, sitten äiti, sitten veli. Mutta että Rana? Purskahdin vuolaaseen itkuun, jonka läpi kuulin vain Alanan sanat "i can't katsoa tätä", Eevin "odota, Alana" sekä Valman nyyhkytyksen. Tunsin jonkun puristavan mun rannetta kylmillä sormillaan, ja itkin Ranan kaulaa vasten, ratsastushousut jo märän sammalen kastelemana.
Ei. Ei Ranaa voinut viedä multa. Rana oli mun elämäni tärkein asia, kaiken mun energian ja jaksamisen lähde, syy siihen, miksi mä jaksoin hymyillä. Nyt olo oli ihan hirveä, voimaton, yksinäinen. Mun ympärillä oli useita ihmisiä, mutta kenenkään läsnäololla ei ollut enää merkitystä. Vain Ranalla oli.
Mä istuin siinä varmaan tuhat ikuisuutta, kunnes pystyin ajattelemaan mitään muuta kuin yksinäisyyttä. Kun yritin nieleskellä kyyneliä, Aleksin pohjaton ääni kaikui ilmassa.
"Muut tytöt, menkää vain. Annetaan Inkan olla mahdollisimman rauhassa", mies sanoi ja auttoi mut ylös, kietoen käsivartensa mun ympärille. Valma nyyhkytti lohduttomasti, se oli ihan paniikissa, shokissa. Mäkin aloin pikkuhiljaa päästä takaisin siihen tilaan, kun kyyneleiden välistä erotin Ranan tummat, ystävälliset silmät ja valkean karvan viimeistä kertaa. Puristin Aleksin käsivarsia niin, että niiden verenkiertokin taisi pysähtyä.
* * *
Elämä on joskus ihan kamalaa. Joskus se koettelee meitä, joskus se on ihanaa ja tekee meistä iloisia. Elämä tekee meistä, mitä me ollaan. Me ei voida valita meidän elämää tai ainoatakaan ihmistä, joka siihen kuuluu. Emme saa päättää vanhempiamme, sisaruksiamme, luokkatovereitamme. Vain parhaan ystävämme. Mutta mä menetin juuri parhaan ystäväni. En voisi kuitenkaan ikinä sanoa, että valitsin parhaan ystäväni väärin. Mun paras ystävä on opettanut mua, tarjonnut tukea kun on ollut huono olla, auttanut niin paljon kuin vain on oikeastaan mahdollista. Palveluksia, joita en ikinä pystynyt antamaan rakkaalle ystävälle takaisin. En ehtinyt. Mutta en silti kadu - Rana tietää, että rakastan sitä, tulen aina rakastamaan.
Valma vapisi, kun ratsasti Dunjalla paikalle. Eevi-Sofiankin selän läpi kulki kylmät väreet, sen huomasi olkapäiden pakonomaisesta liikehdinnästä. Alana hyppäsi Faen selästä heti alas, kun ehti paikalle.
"Mitä tapahtui?" muistan jonkun kysyneen.
"Me vaan laukattiin, ja sitten yhtäkkiä Ranan jalka paukahti, ja se otti stopit... Eevi, auta, mä en tiedä mikä sillä on..." sopersin ja tuijotin kyynelien läpi rakasta kimoani, mun kaikkien voimieni lähdettä, joka nyt seisoi edessäni surkeana päätään roikottaen, varaamatta painoaan takajalalleen. Eevi hypähti heti ketterästi Susin selkään ja lähti tallille hakemaan apua, kun Valma ja Alana jäivät tukemaan mua. Itkin, nyyhkytin ja vajosin maata vasten ehkä minuutin välein. Ranaan sattui. Se kärsi. Kaikki oli mun syytä.
"Ei mitään hätää", Valma yritti rauhoitella, mutta sen ääni värisi. "Ranan jalka on varmasti vaan venähtänyt. Eikä sekään ole sun syytä. Teillä oli vaan tosi huonoa tuuria."
"Me ei taideta laukata tällä kertaa, otetaan ihan iisisti", Valma oli sanonut Dunjan selästä, kun käänsin Ranan käynnissä kohti laukkasuoraa. Eevi ja Alana olivat olleet täysin samaa mieltä. "Mä odotan teitä tuolla suoran päässä", olin sitten luvannut toisille ja antanut Ranan sitten tuttuun tapaan nostaa laukan. Vauhti oli ihanaa, se kiihtyi, mutta tamma allani pysyi rauhallisena. Parasta meille molemmille oli tuulenvireen tunteminen kasvoilla. Vauhdin hurma. Tämä tiistai oli ollut paras päivä aikoihin - kunnes jossain paukahti, ja Rana kompastui. Lensin selästä ennen kuin kimo ehti paiskautua kyljelleen maahan, ja kierin ojaan kun tamma vaipui maata vasten. Kun kuitenkin nousin jo paniikissa ylös, Ranakin oli jo päässyt jaloilleen, mutta varoi tarkasti oikeaa takajalkaansa ja puuskutti säikähtäneesti.
Olin vasta ehtinyt tarinani loppuun, kun Aleksi ja Eevi tulivat autolla paikalle loimi mukanaan. Kaikki oli yhtä sumua, mutta sain silti riisuttua Ranalta varusteet ja heitettyä loimen päälle lämmittämään. Ilma oli kylmää ja kosteaa, mutta ei ollut sadetta, joka olisi piilottanut mun loputtomat kyyneleet. Eläinlääkäri ilmestyi vartin päästä, tunnusteli Ranan jalkaa ja vei sitten Aleksin sivummalle. Heillä meni siellä vaikka kuinka paljon aikaa, mutta kun se oli ohi, näin Aleksinkin kasvoilla äärettömän suuren huolen ja silmien lasittuneisuuden. Ehkä hän leikkasi juuri sipulia, olin toivonut, mutta sehän oli mahdotonta. Tarrauduin tiukasti Ranan harjaan kiinni, kun Aleksi tuli tamman kaulan toiselle puolelle ja eläinlääkäri lähestyi. Painoin kasvoni vasten Ranan otsaa, hengitin tuttua hevosentuoksua ja pyörittelin otsan kiharia vauvakarvoja sormieni ympärille. Kyyneleet valuivat Ranan turvalle.
"Inka... Ranan jalka on murtunut", eläinlääkäri aloitti raskaasti. Kyynelvirta kasvoi, mun sydäntä revittiin kahtia, vatsassa tuntui kylmä kivi. En enää edes nähnyt eteeni. Kaikki katosi ympäriltä Ranaa ja eläinlääkäriä lukuun ottamatta.
"Hevoset ovat isoja eläimiä, ja niiden jalkojen murtumat harvoin toipuvat. Rana tuskin koskaan voisi enää nauttia elämästä."
Vajosin lohduttomana märälle sammaleelle, ja Rana laski päänsä mun syliin. Rintaa pisti, henkeä ahdisti.
"Parasta mitä voit tehdä, on päästää irti."
Ne olivat hirveimmät sanat, jotka olin koskaan kuullut. Eikä tämä ollut edes ensimmäinen kerta. Ensin isä, sitten äiti, sitten veli. Mutta että Rana? Purskahdin vuolaaseen itkuun, jonka läpi kuulin vain Alanan sanat "i can't katsoa tätä", Eevin "odota, Alana" sekä Valman nyyhkytyksen. Tunsin jonkun puristavan mun rannetta kylmillä sormillaan, ja itkin Ranan kaulaa vasten, ratsastushousut jo märän sammalen kastelemana.
Ei. Ei Ranaa voinut viedä multa. Rana oli mun elämäni tärkein asia, kaiken mun energian ja jaksamisen lähde, syy siihen, miksi mä jaksoin hymyillä. Nyt olo oli ihan hirveä, voimaton, yksinäinen. Mun ympärillä oli useita ihmisiä, mutta kenenkään läsnäololla ei ollut enää merkitystä. Vain Ranalla oli.
Mä istuin siinä varmaan tuhat ikuisuutta, kunnes pystyin ajattelemaan mitään muuta kuin yksinäisyyttä. Kun yritin nieleskellä kyyneliä, Aleksin pohjaton ääni kaikui ilmassa.
"Muut tytöt, menkää vain. Annetaan Inkan olla mahdollisimman rauhassa", mies sanoi ja auttoi mut ylös, kietoen käsivartensa mun ympärille. Valma nyyhkytti lohduttomasti, se oli ihan paniikissa, shokissa. Mäkin aloin pikkuhiljaa päästä takaisin siihen tilaan, kun kyyneleiden välistä erotin Ranan tummat, ystävälliset silmät ja valkean karvan viimeistä kertaa. Puristin Aleksin käsivarsia niin, että niiden verenkiertokin taisi pysähtyä.
* * *
Elämä on joskus ihan kamalaa. Joskus se koettelee meitä, joskus se on ihanaa ja tekee meistä iloisia. Elämä tekee meistä, mitä me ollaan. Me ei voida valita meidän elämää tai ainoatakaan ihmistä, joka siihen kuuluu. Emme saa päättää vanhempiamme, sisaruksiamme, luokkatovereitamme. Vain parhaan ystävämme. Mutta mä menetin juuri parhaan ystäväni. En voisi kuitenkaan ikinä sanoa, että valitsin parhaan ystäväni väärin. Mun paras ystävä on opettanut mua, tarjonnut tukea kun on ollut huono olla, auttanut niin paljon kuin vain on oikeastaan mahdollista. Palveluksia, joita en ikinä pystynyt antamaan rakkaalle ystävälle takaisin. En ehtinyt. Mutta en silti kadu - Rana tietää, että rakastan sitä, tulen aina rakastamaan.
Inka & Rana
21.11.2013 - 16.8.2016
21.11.2013 - 16.8.2016