Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Sept 28, 2016 20:03:34 GMT 2
Kengät 28.9.2016 "Joo, tänään käyttäydyt sit hienosti kengittäjälle, etkä näykkäse sen niskaa niinku viimeks, jos sopis", selitin hevoselleni samalla kun harjasin sen jalkoja. Fae vain keskittyi mypeltämään turvallaan karsinanovea, ja näin keskiviikkopäivän hiljaisessa tallissa se oli tyytyväisenä vapaanakin, ja puuhaili korvat hörössä omiaan.
Tallin hiljaisuuden keskeytti kuitenkin Aleksi, joka kurkkasi tallin puolelle. "Niin monelta siulla oli se kengitys?" "Oh, um, varttii yli ykstoista, eli kymmenen minsan päästä? Ainakin pitäis olla. Ja mä pistän sen tohon pesuboksiin, right?" varmistin vielä, ja sain vastaukseksi nyökkäyksen. Minun pitäisi olla kotona lukemassa huomiseen kokeeseen, enkä sitten jaksanutkaan. Ei se niin tärkeää olisi. Ja sitä paitsi, en aivan uskaltanut jättää Faeta suoraan kengittäjän hoteisiin, vaikka Martti olikin tammaa kengittänyt aiemminkin, ja he olivatkin tulleet ihan hyvin juttuun. Fae kun oli kuitenkin Fae, eli hieman tuittupäinen tammani. Ja kengitys sujuisi paljon mukavammin rauhallisessa tallissa, vaikka se kyllä onnistuikin keskellä tuntejakin. Siinä vain uhkasi viimeksi lähteä hermo niin hevoselta, kengittäjältä kuin omistajaltakin.
"Täälläs se jo onkin, ja yhtä sievänä kuin viimeksikin!" Martti, miltei kuusikymppinen luottokengittäjäni, hihkaisi tallin ovelta nähdessään karsinasta ulos tunkevan hevosen pään. Minä ponnahdin seisomaan harjaamiseni luota, ja astelin ulos karsinasta. "Terve terve, ja tänään onkin sitten taas vuorossa tämä neiti. Tuus sinäkin Mikael sieltä ovelta moikkaamaan", Martti viittilöi ulko-oveen nojailevalle, noin parikymppiselle nuorelle miehelle, joka asteli luoksemme rento hymy kasvoillaan. "Eli tässä on Alana, ja tämä neiti aurinkoinen on Fae. Varo hampaita", Martti röhötti ja Mikael hymyili minulle tervehdyksen. Polvet meinasivat pettää. Jessus. "Mä otan tän tonne pesuboksiin, vai miten halusitkaan?" käänsin nopeasti katseeni harmaantuvaan mieheen. Martti nyökkäili, ja komensi Mikaelin hakemaan autosta tarvikkeet. Minä sen sijaan nappasin Faen riimuun ja siirsin sen pesukarsinaan. Ja ketjulla kiinni molemmille puolille. Samalla Mikael saapui talliin raahaten painavaa työkalupakkia ja ihme rauta-alustaa jonka suomenkielistä nimeä en muistanut. Vissiin joku alasin tai jotain. Se suomenkielinen nimi ei kyllä ollut päällimmäisenä mielessä, kun keskityin pohtimaan, kuinka joku voikaan olla noin hyvännäköinen? Jopa epäreilun hyvännäköinen. Ja minä sentään vietin suurimman osan ajastani lätkäjoukkueen kanssa, josta suurimmalla osalla pelaajista oli omat fanijoukkonsa. Ja sain aina kuulla erinäisiltä ihmisiltä, kuinka onnekas olinkaan. Se ei kyllä ollut se juttu siinä lätkänpelaamisessa. Ja sitä paitsi, tämä kyseinen joukkue oli ottanut missiokseen kiusata minua kaikin mahdollisin tavoin, ja he olivat enemmän veljiä minulle.
"Aa! Mä unohin ottaa ton yhen kavion, ootas, täs ei mee kauaa", tajusin äkisti kun Martti alkoi kaivella työkalupakkiaan. Kipitin hakemaan kaviokoukun Faen karsinalta, ja nostin sitten tamman toisen takakavion. Samalla yritin tarkkailla sopivalla paikalla Martille jutustelevaa Mikaelia, jonka kyllä näin vilkuilevan takapuoltani siinä keskustelun lomassa. Tai olin aika varma. Onneksi lippis peitti suurimman punastumiseni.
Wrach hengaili kengityksen ajan vieressäni, ja sen tasainen hännänheilutus tumputti jalkaani vasten. Koira oli mukanani, sillä Tuomaksen sisko oli kylässä meillä, ja hän pelkäsi kuollakseen koiria, varsinkin isoja. Ja koska koirani sattui olemaan pienen ponin kokoinen, minä otin sen mielelläni mukaan tallille. Sitä paitsi Tuomaksen sisko oli kaikessa hössöttävyydessään aika ärsyttävä. Tai olihan hän ihan mukava, mutta mieluummin hengailin tallilla lemmikkieni kanssa. (Kissa tosin oli kotona, sillä tämä sisko ei välittänyt kissoista. Vaikka Drei olikin aika koiramainen. Ja varsinainen riiviö. Mutta niin ihana.)
Nojailin vesiboksin seinään ja katselin Martin työskentelyä. Fae yritti alkuun hieman nykiä jalkaansa pois, mutta lopetti kyllä Martin murahduksesta. Melkein purskahdin tyytyväiseen itkuun, kun näin hevoseni tyytyvän kohtaloonsa olla nätisti, ja katselevan sen jälkeen tallin tapahtumia korvat höröllä. "Ja pistetään vissiin taas reikäkengät, vai kuinka?" Martti kyseli ja havahduin ajatuksistani. "Joo", nyökkäilin. "Että saadaan sit hokkeja pistettyy. Meillä pitäis olla vielä parin viikon päästä ruohokisat." "Oho, vielä tähän aikaan?" Martti hämmästeli, ja käskytti apulaisensa hakemaan autosta neljä koon kolme kenkää, sillä vanhoja oltiin jo kerran naulattu kiinni uudelleen, ja minäkin olin yhden löystyneen kengän naulannut takaisin kunnolla kiinni. "Joo", vastasin, ja päädyin selittämään viikon päästä alkavasta kilpailusta, joka huipentuisi finaaliin marraskuussa. Tai huipentuisi niille, jotka sinne saakka pääsisivät. Ja koska olimme Faen kanssa kesän aikana saatujen tulosten perusteella päässeet tähän, niin totta kai osallistuisin.
Mikael seisoi koko ajan hieman sivummalla, mutta Martti pyysi tuota aina välillä naulaamaan kengän kiinni tai katsomaan tarkemmin jotain jalan asentoa, ja hienosti hevoseni seisoi kärsivällisenä kun sitä toljotettiin. Samalla tallin ovi lennähti auki, vaimean "hups"in säestämänä, ja sisään asteli Inka ja narun päässä Cilla. "Sori.." Inka virnisti hermostuneesti nähdessään että Faeta kengitettiin, ja minä vain nyökkäsin tervehdyksen. Kun Cilla käveli karsinaansa, Jase ilmaantui myös persuboksin eteen, ja sai Wrachin ponnahtamaan jaloilleen. Jase vilkaisi minua, sitten koiraani, ja sen jälkeen kengittäjää ja tulevaa kengittäjää.
Kun kengittäjä ja tuleva kengittäjä olivat valmiita, Martti totesi käyvänsä käymälän puolella, ja jäin kahden talliin Mikaelin kanssa (paitsi Jasen ja Inkan hiljainen keskustelu Cillan loimista kuului vaimeana satulahuoneesta). Sanoin siis heipat Martille, sillä tiesin tuon lähettävän laskun sähköpostissa, ja suuntaavan sitä paitsi suoraan autolle vessan jälkeen. "Mä kuulin että sä pelaat lätkää?" Mikael kysyi. "Joo?" vastasin samalla kun irrottelin Faen ketjuja. "Mikä sun pelinumero on?" kuului, ja käännyin kiinnostuneena katsomaan edessäni seisovaa nuortamiestä. "Öö.. Kolkytviis, kuin nii?" vastasin hieman epäilevänä, ja sain käsiini siististi taitellun paperinpalan. "Eipä mikskään, mutta mun numero ois tossa", Mikael iski silmää, ja lähti tallista raahaten työkalupakkia. Samalla satulahuoneen ovelta oli kuulunut epäuskoinen yskähdys ja jopa kompastus, ja näinkin Jasen pitävän kiinni ovenkarmista kuin henkensä pitimiksi.
"Shiit… You got game", tuo totesi vilkuillen minua kuin uudessa valossa, jossa oli ehkä aavistuksen enemmän kunnioitusta kuin aikaisemmin. Oikeastaan Jasen ilme muistutti jopa pelottavan paljon Barack Obaman "not bad" -meemi-ilmettä, mutten hämmennyksissäni tajunnut rekisteröidä sitä, vaan mekaanisesti talutin hevoseni karsinaan, ja jäin sitten pohtimaan, että mitä ihmettä oli juuri tapahtunut.
//Alana ja Fae nro. 26
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Oct 2, 2016 18:58:15 GMT 2
Puoliksi tyhjä kenkähylly 2.10.2016 Sunnuntai oli minulle aina kiireinen päivä, silloin oli viiden tunnin mittaiset treenit, ne kun sattuivat sopimaan parhaiten kaikille. Aamulla autoin Tuomasta pakkaamaan omaisuutensa autoon, sillä hän muuttaisi tänään toiselle paikkakunnalle saatuaan kuulemma jonkun tosi hyvän työmahdollisuuden sieltä. Sen jälkeen olin kiirehtinyt treeneihin, ja sen jälkeen suunnannut tallille, vaikka lihaksia särki ja mieli tekisi nukkumaan.
Järkkäilin Faen varustekaappia jonkin aikaa, pyyhkäisin sen varusteet nopeasti puhtaiksi, ja sen jälkeen olin ainakin puoliksi mukana tallituvan keskustelussa. Minä kun en liiemmin katsellut televisiota, niin en tiennyt mitä oli tapahtunut perjantain Vain elämää -jaksossa. (Ja jos totta puhuttiin, niin kaikki artistien nimetkin menivät minulta sivu suun. Ei mitään hajua, kuka esimerkiksi Mikko Kuustonen oli.)
Kun olin näytellyt kiinnostunutta tarpeeksi, suuntasin ulos aikeissani hakea Fae sisälle. Tallituvasta sain samalla seurakseni Auran, eli Susin vuokraajan, joka käyttäisi avonaisen portin hyödykseen ja ottaisi pikkusuokin samalla sisälle. Kävelimme aika hiljaisissa merkeissä tarhalle, ja oikeastaan ainoa ääni joka pääsi meiltä oli vihellykseni kun tarha ilmestyi näkyviin. Kaksi hevosenpäätä nousi ylös maasta, ja tarhalle päästyämme portilla norkoili kaksi korviaan höristelevää tammaa. "No hei neidit…" Aura leperteli pujahtaessaan tarhaan, ja kiertäessään Faen turvallisen etäisyyden päästä takaapäin, vaikka olisi voinut vain kulkea sen kaulan ali Susin luokse. Hymähdin. Ei Fae enää ollut läheskään yhtä vihainen kuin se oli Hallavaan tullessaan. "Mm.. Älä töni, hmm, no, I don't have anything", mutisin näprätessäni portin kanssa samalla kun Fae tuuppi taskujani kiinnostuneena. Sen aurinkoinen ilme vaihtui kyllä hetkessä vihaiseksi kun Aura talutti Susin sen viereen. Ihme hevonen, silloin kun ketään ei ollut lähettyvillä, tammat nysväsivät niin kylki kyljessä ja välillä söivät jopa samasta heinäkasasta, mutta pitihän sitä pitää mainetta yllä koviksena kun oli tyyppejä katsomassa. Daa.
Tallissa iskin tamman selkään koulupenkin harjauksen jälkeen, ja suuntasin kentälle. Fae hieman katseli pihaa haravoivia neljää hahmoa, eli Katria, Nannaa, Valmaa ja jotakuta neljättä, mutta kavuttuani jakkaralta sen selkään se kyllä keskittyi taas täysillä minuun. Tamma oli siitä niin kiva, että se kyllä halutessaan keskittyi sataprosenttisesti.
Humppailin vain menemään eteen-alas, mutta kun Fae otti kolmannen kerran ritolat siinä samassa kulmassa, ärähdin sille, ja päädyin tekemään siinä päädyssä ensin avoa pitkän sivun puoleen väliin, sitten keskelle laukkavoltti, ja sen jälkeen sulkua laukassa loppusivu. Sen jälkeen treenasimme taas hetken tauon jälkeen sulkuväistöjä, ja kyllä huomasi, ettei niitä oltu sen kanssa tehty vähään aikaan. Sen sijaan että se taipuisi, se puski johtava lapa edellä ja kaula mutkalla, ja kun yritin sitä korjata, se vain viskaisi päänsä kauniisti "muotoon", ja oletti, että lopettaisin ratsastamisen siihen. Minun ratsastustaukoni oli kyllä huomattavissa, Fae oli nyt oppinut, että vain kulkemalla kaula kauniisti kaarella pystyi lintsaamaan töistä, kun selässä ei enää ratsastettaisi. Mutta ei se kyllä rehellisesti kulkenut, vaikka nätiltä näyttikin, joten pari kertaa kokosin ravia niin paljon kuin pystyin (oho, sehän meni melkein passagea, ehkä koulusta tulisikin meidän lajimme?), ja sen jälkeen keskityin hieman keskiraviin ja -laukkaan. Ja koska se oli niin kivaa, niin lisäilin vielä vähän ravia ja laukkaa, ja sen jälkeen päädyin loppuverkkojen ajan ravailemaan ihan pitkin ohjin niin, että Faen turpa miltei viisti maata välillä, ja väistelin kentälle treenaamaan ilmestynyttä Cillaa ja Inkaa. Ja Jasea, jonka suu kävi kuin papupata tuo neuvoessa selässä istuvaa Inkaa.
Tallissa purin taas tyytyväiseltä näyttävän Faen, ja heitin sille fleecen niskaan. Se oltiin siistitty edustavan näköiseksi viime viikolla, eli olin trimmannut korvakarvat (klipperillä, ja aiheutin paikalle sattuneelle Renalle hämmennyskohtauksen kun pahiksen maineen saanut hevoseni seisoi korvat lerpallaan ja pää alhaalla samalla kun tungin klippereitä sen korvaan), leikannut niskasiilin (klipperillä, en saksilla. Se mikään siili kyllä ollut, vaan harjaton kohta, joka oli siinä syystä. Sitä ei edes näkynyt kun suitset tai riimu oli päässä, eikä siihen kiinnittänyt huomiota kun tamma oli nakuna), siistinyt vuohiset, nyppinyt harjan ja leikannut hännän. Ai niin, ja siistinyt turpakarvat. En sentään klipannut sitä, vaikka mieli olisi tehnyt. Fae oli tarpeeksi kilpahevosen näköinen nyt. Mutta kyllä se pitäisi klipatakin ehkä jossain vaiheessa. Olin juuri viimeistelemässä hännän harjausta, kun puhelimeni soi.
"Hey babe, pääsitkö perille? Tai kyllähän sä pääsit perille, mut siis move in ok? Mä pistän sut kaiuttimelle, ku harjaan samalla Faeta", selitin hymyssä suin ja pistin kännykkäni Faen takapuolen päälle. "Joo, kyllä mä pääsin tänne, ja sain kamatki siirrettyy… Susta olis kyllä voinu olla apua mut sä oot aina jossai hallilla tai jotain", Tuomas mutisi lopun, ja minä siirsin kännykän korvalleni kun sain hännän harjattua valmiiksi. "Oh come on, se on mun työ. Mulle maksetaan siitä. Et anteeks nyt vaan etten oo financially riippuvainen muista", tuhahdin ja kiskaisin Faen oven kiinni. Jäin järkkäilemään tamman harjoja paremmin kasaan siinä puhuessani, ja huomioni kiinnittyi yksäripäädyn käytävällä kiinni olevaan Fonzieen ja tuota harjaavaan poikaan. Tuntihevoset kyllä yleensä pistettiin tuntsaripäädyssä käytävälle, mutta, noh. "---sä et ees kuuntele mua!" "Mä oon tallilla, sori…" "No niimpä tietysti, sielläki sä aina oot…" "Jep, mut mun pitäis kyl mennä, ku mulla on hommat vähän kesken. Jutellaan illalla?" ehdotin. "E-ei, ku mulla oli asiaakin", Tuomas epäröi hieman. "Must tuntuu et meiän pitäis erota." "What the fuck, mistä toi tuli?" kiekaisin kirosanan ehkä hieman liian kovaa, sillä Fonzieta harjaava tyyppi kohotti toista kulmakarvaansa suuntaani. "No et sä oo ikinä kotona ja tää ei varmaan tulis toimimaan tälleen ku asun nyt täällä." "Ei me olla ees yritetty, dude, mistä tää nyt oikeesti tuli..? Ja if you're fucking with me I swear…" olin epäuskoinen. Aamulla Tuomas oli ollut ihan normaali. "Mä oon itse asiassa miettiny tätä jo pitk- "Etkä oo sit aatellu puhuu mulle mitään? Okei, kiva juttu, healthy relationship ja kaikkee tässä." "Okei. Mä kerron sulle nyt totuuden." Tuomas alkoi kuulostaa jo ärtyneeltä. "No?" niin kuulostin minäkin. "Mä oon yllättyny et tää kesti näinki pitkään. Mulla ei ollu mitään suunnitelmii olla sun kaa näin kauaa." "But-" "Ja, nyt ku me keskustellaan tästä, niin ei mulla kyl mikään työjuttu ollu päällimmäisenä mielessä. Mä löysin halvemman kämpän, ja mun kämppis on oikeesti malli. Niinku sä et oo mitään siihen verratt-" "Ok, first of all, fuck you. Fuck you. FUCK. YOU", en saanut muuta suustani. "No periaatteessa niinhän mä teinkin, oikeesti, sä olit ihan kivaa seuraa mut ei mua enää kiinnosta. Mä sitä paitsi löysin jonkun, joka itse asiassa haluaa viettää mun kaa aikaa, eikä oo aina liian väsyny treeneistä." "Oo, hiljaa, mä en halua kuulla sua. Fuck. You. Mut arvaa mitä, I can do better than you", langan toisesta päästä kuului ylimielinen tuhahdus. "Bye, bitch", lopetin puhelun kiukusta kihisten.
Ensin tuli viha, sitten tuli harmitus, sitten tuli tajuaminen. Sen jälkeen tuli oksennus. Kiirehdin Fonzien hoitajan ohi lantalaan. Minua oltiin käytetty hyväksi melkein vuoden, ja sen tajuamisen johdosta vatsani halusi tyhjentää sisältönsä uudelleen lantalaan kipattujen lehtien päälle. Kyyneleet meinasivat löytää tiensä ulos, mutta nyyhkäisi, pyyhkäisin silmäkulmiani, suupieliäni, ja vedin syvään henkeä. Sen jälkeen ohitin kummastuneen näköisen pörrötukkaisen pojan joka hääräsi edelleen Fonzien luona, ja keräsin tavarani.
Tallitupa oli aika täynnä porukkaa, mutta määrätietoisesti suunnistin kaapilleni, keräsin tavarani, ja pitkin askelin astelin ulos. Vaikutin ehkä ylimieliseltä, mutta parempi se, kuin näyttää junan alle jääneeltä hiirulaiselta. Minä olin vahva.
Minä olin vahva, minä olen vahva. Sitä toistelin koko matkan kotiin, ja kun meinasin purskahtaa kyyneliin avatessani asunnon oven ja nähdessäni Drein makoilevan nyt puoliksi tyhjällä kenkähyllyllä, muistutin itseäni. Minä olen vahva. Ja vahvat ihmiset eivät itke. Eikö niin?
//Alana ja Fae nro. 27
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Oct 22, 2016 22:56:18 GMT 2
Äkkilähtö 21.-23.10.2016 "Miten sä oot oikee ihminen?" Ruska kysyi minulta hiukset pörrössä ja silmät sirrillään hihkaistessani tuolle tervehdyksen kello 4:55 perjantai-aamuna. Minä olin jo saapunut tallille puolisen tuntia sitten, ja pessyt Faen, joka kuivui parhaillaan sen verkkoloimeen ja fleecen käärittynä, ja nyt kasasin tavaroita hirveällä kiirellä kasaan. Ja kiittelin itseäni siitä, että olin klipannut tamman jokusen viikko sitten, joten kaikki rajatkin (joita ei hirveästi ollut, sillä hevonen oli nyt todellakin naku, tai ainakin ohutkarvaisempi) olivat hälvenneet. "Helposti! Ota tästä nää ja pistä ne siihen trailerin viereen kasaan jooko", hymyilin pirtänä kuin peipponen ja dumppasin Ruskan käsiin kaksi loimea. "Ja sori ku tää tuli näin äkisti mäki kuulin vast sillo kymmeneltä et mun pitääki lähtee jo nyt. Heitä sun oma kassis sinne auton takapenkille." Ruska lähti kiikuttamaan tavarakasaa tallin oven viereen parkatulle trailerille, ja minä tilanteeseen nähden yllättävän rauhallisesti kiertelin tallia ja keräilin tavaroita. "Ei, ei, hmm, voi hitto missä ne langat on… Eiku ai niin äitil on, joo, ja jos ei ni se saa käydä ostamassa nyt…" mumisin itsekseni ja näppäilin äidille tekstaria samalla. "Huomenta! Mä tulin niin nopeesti ku pystyin!" Salli ei näyttänyt yhtä pirteältä kuin kuulosti, mutta ei näyttänyt kyllä aivan yhtä väsyneeltä kuin Ruska. Poika näytti siltä kuin olisi nukkunut heinävintillä. "Salli! Hyvä kun tulit, voitko mitenkään putsata Faen koulusatulaa? Ja sen kankia! Muilla ei oo nyt kiire ku ne on vasta huomenna… Aa mut älä pistä sit hirveesti sitä saippuaa siihen istuimeen ku muuten mulla on ruskee perse…" ei hätää, kyllä minä tervehdin häntä myös, ennen kuin aloin komentelemaan. Ruska siirsi tavaravuorta tasaisesti traileriin ohjeideni mukaan, Salli pyyhki satulaa ja suitsia, ja minä hieroin hämmentynyttä Faeta pyyhkeellä ja selvitin sen häntää samalla.
5:37 oli kaikki tavarat trailerissa hevosta lukuunottamatta, emmekä me olleet kuin vain kymmenisen minuuttia myöhässä aikataulusta. Ja tasan kymmentä vaille Salli piti Faesta kiinni ja minä suljin takapuomin. Ja Ruska hihitti Faen paketoidulle hännälle (olin käärinyt sen ympärille liimasidettä jotta se säilyisi suorana eikä tammani hinkkaisi sitä juuri nyt sotkuksi). Hallavan tallipihalta lähdimme kello 5:53.
"Noni eli… MIKS meillä oli näin kiire..?" Salli kysyi etupenkiltä jonka oli suorastaan paininut itselleen, ja Ruska myötäili takapenkiltä. "Niin miks meiän piti nousta näin epäjumalalliseen aikaan?" "Sori siitä", virnistin ja käännyin moottoritielle. Johanneksen äidin auto kiihdytti nätisti rampilla ja näin aamusta ei ollut edes liikennettä jota minun olisi pitänyt väistää liittyessäni tielle. "Eli siis kun me ollaan nyt menossa tonne kansainväliseen heppatapahtumaan, kyl te tiiätte sen." "Mitä oikeesti?!" Salli hihkaisi. Ruskan kulmakarvat kohosivat aavistuksen, mutta taustapeilistä näin kyllä kuinka hän yritti peitellä yllättyneisyyttään. "Joo, mä olin joka tapauksessa menossa Faen kanssa hyppäämään sen nuorten hevosten finaalin, joo älä kato mua tolleen noin yllättyneesti, me päästiin sinne leikiten, ja nyt sit me mennäänki päivää aikasemmin ku äiti pitää tänään klinikan siellä kangista, mutta sen toinen malliheppa sai eilen illalla ähkyn ja se ei löytäny ketään muuta tilalle, joten kiittäkää sitä sit ku näätte sen. Muuten mun ois pitäny lähtee vasta illalla", selitin. "Eli siis… Munki äiti vois mennä sinne pitämään jotain klinikkaa? Eiks toi oo kuitenki ihan kovatasonen tapahtuma??" Ruska kyseli ja tunki päänsä etupenkkien väliin. Se sai minut ja Sallin tirskumaan, mutta vilkaisu taustapeiliin paljasti sen, että tuo kysyi tosissaan. "Niin siis.. Öh… Mun äiti on menestyny kouluratsastaja ja valmentaja… Se on voittanu SM:it muutaman kerran ja sit se on kans sijoittunu EM:eissä", selitin, ja Ruska vilkaisi traileria hätäisenä. Ja sen jälkeen näytti pohtivan, että mihin ihmeeseen olikaan suostunut. "Aa ja varotuksen sanana te sit ootte mun vanhempien kaa hotellissa. Meillä oli neljän hengen huone, mut mun sisko tuli kipeeks ni me voidaan vaa ostaa sellane lisäsänky. Sen siis piti tulla mun groomiks." "Hetkinen, sanoksä, nyt ihan oikeesti, että mä yövyn kaks yötä olympiamitalistin kanssa?!" "Sinä ja Ruska, joo", kohautin olkiani ja vilkuilin Sallia virnuillen. Ruska yskähti takapenkillä. "Niin mikä olympiamitalisti?" "Mun isä, edustanu Irlantia olympialaisissa muutaman kerran." "Jaha, ja mitä vielä, sä tunnet kaikki kuuluisat ratsastajat?" Ruska tuhahti epäuskoisena. "Suunnilleen", en voinut olla virnistämättä. Okei, en minä nyt kaikkia tuntenut, mutta aika moni britti(este)ratsastajista oli käynyt meillä katsomassa hevosta.
Miltei viisituntinen matka trailerin kanssa taittui mukavasti parilla pit-stopilla ja Adelen säestyksellä. Tai no, minä lauloin Adelen uusimpaa levyä, ja takapenkkiläiset päätyivät vain hyräilemään (Salli) tai hihittelemään aksentilleni (Ruska). Kahdesti otin Faen ulos traikusta kävelemään hieman, ja toisella huoltoasemalla juoksutinkin sitä pari raviympyrää (enemmänkin sinkoilu- ja pukkiympyrää), samalla kun Ruska tankkasi autoa ja Salli haki huoltoasemalta hieman naposteltavaa. Kun määränpää alkoi lähestymään, selitin hieman meidän käytännöistä ja tavoista ja hieman siitä, miten isoissa kilpailuissa toimittiin hevosenhoitajana.
Kello oli puoli kaksitoista kun hyppäsin ulos autosta huomioliivinaisen osoittamassa kohdassa. "Noni kuka haluaa avata takapuomin?" läpsäisin käteni yhteen, ja yllättäen en saanut kisahoitajistani vapaaehtoista. Kas kummaa. "Ei se tee mitään ihmeellistä, mutta avaatte vaan sen salvan ja nostat sen puomin ylös, ja sit väistätte alta pois. Ruska vaikka saa nyt sen homman. Siis se on helppo ja siit kyl ehtii hyvin alta pois mut et sit oikeesti seiso siinä takana ku avaat sen. Vaan siinä sivulla, mielellään et ees rampilla. Ja jos Salli voisit seisoo siinä rampin reunassa että tää ei peruuta siitä sivusta alas, ku siinä on niitä autoja?" "Noni, yy, kaa, koo", Ruskan laskemalla kolmosella tuo avasi takapuomin ja hypähti itse alta pois. Fae kuuli tutun kolahduksen, ja alkoi automaattisesti peruuttaa, aavistuksen hätäisesti, mutta ihan siististi. "Hoo, pistä käsi sen perseelle ei se tuu sun päälle" ohjeistin epäröivän näköistä Sallia, joka varovasti ojensi kätensä Faen kylkeä kohti. Ja kas niin tamma peruutti suoraan telttatallin vieressä nätisti ulos, ja seisoi sitten pää taivaissa katsellen maisemia. Se viskaisi päätään niin, että suitsissa kiinni oleva ketjuriimunaru kolisi, mutta asettui nopeasti. Minun piti käydä ilmoittamassa tulostani, joten nappasin Faen passin mukaani ja tungin tamman narun lähimpänä olevalle Ruskalle. "Talutelkaa sitä tossa joku vartti, ja viekää se sit sisälle. Suitset ja suojat pois, mut loimen voi jättää viel hetkeks päälle."
Seitsemältä minä istuin letitetyn ja siistityn tammani selässä lämmittelykentällä ja verkkailin sitä parhaani mukaan. Varttia yli minun pitäisi mennä noin viiden tuhannen ihmisen (ja muutaman televisiokameran) eteen ratsastamaan hevosellani, joka ei ole ikinä ollut areenalla, ja suurin katsojajoukkokin on ollut aika pieni. Ja tämä hevoseni oli varsin hermostuneen oloinen jo vieraille avoimessa verryttelyssäkin. Tai no, ainakin se oli virkeä, jos voisi sanoa. Olin kyllä yllättynyt, miten olimme ehtineet. Olin esitellyt Sallin ja Ruskan vanhemmilleni, jonka jälkeen äiti lainasi Sallia johonkin juttuunsa, ja minä jäin isän ja Ruskan kanssa letittämään Faeta. Isä letitti harjaa nutturoille ja neuvoi samalla Ruskaa, ja minä selvitin häntää parhaani mukaan, jotta se olisi paksun ja siistin näköinen mennessämme kouluratsukon näköisenä esiintymään. Minulla oli verkkarit kisahousujen ja saappaiden päällä, ja tummansinisen ohuen fleecetakin päällä minulla oli nyt takki. Jotta mikään ei menisi likaiseksi. Kiitin onneani nutturaverkoista, sillä olin saanut hiukseni siististi niskanutturalle vähällä vaivalla, ja näytin miltei identtiseltä klinikkakumppanimme Annen kanssa.
"--ja seuraavaksi on vuorossa Tiina Virtasen klinikka kankikuolaimista ja niiden vaikutuksesta. Meillä on täällä tänään kaksi eritasoista hevosta, joista toinen on kokenut kankien käyttäjä, ja toisella on kanget suussa toista kertaa elä-- Jaha, kolmatta kertaa elämässään. Mukava nähdä Tiina, ja toivottavasti voit avata meille tätä aihetta paremmin. MUTTA nyt, toivotetaan tervetulleeksi Anne Vuorinen ja Velvet Road! Velvet Road on neljätoistavuotias kwpn-ruuna, joka--" Anne ravasi ulos areenalle kun hänen nimensä sanottiin. Ja Fae säpsähti äkillistä aplodien aaltoa, mutta rauhoittui kyllä aika nopeasti. Ruska taitteli kovaa vauhtia Faen päältä vetämäänsä loimea, ja Salli taasen Annen loimea, Annen kisahoitaja kun oli juuri nyt jossain muualla. "--ja nuorta verta meillä edustaa kuusivuotias Put On A Happy Face, jota ratsastaa Alana Gwyln!" se oli merkkini ravata areenalle. Ainakin yrittää, sillä aplodit kuullessaan Fae ponnahti pienesti takajaloilleen ja laukkasi pari askelta hermostuneesti paikallaan. "--jaa rauhassa vaan, tämä nuori tamma on varsinainen showhevonen selkeästi, se on kuusivuotias tanskanpuoliverinen, jonka painotuslajina on kenttäratsastus. Isänä on Silent Knight ja isänisänä No Problemo--" Fae asettui ravaamaan nätisti, ja jopa pidemmillä ohjillakin. Kankien alaohjaan en ollut koskenut vielä kertaakaan, äidin erityisestä määräyksestä. Anne sen sijaan veti Vertin kanssa siellä kunnon koottua ravia, hevonen kunnolla paketissa.
Klinikka sujui alkuun päästyään oikein mallikkaasti, mitä nyt Fae hieman sinkoili innostuessaan. Ja aiheutti nauruntyrskähdyksiä ilmeilyllään ja pikkupukeillaan kun äiti pysäytti meidät keskelle kenttää ja selitti hieman enemmän ohjista ja siitä, kuinka ylemmällä ohjalla ratsastettiin ja alempi ohja kokosi. Ja lopuksi Fae sieti aplodejakin nätisti, ja esitti superhienoa ravia vielä kirsikkana kakun päälle. Illalla päästyämme hotelliin ehdimme pelata tasan puolitoista kierrosta ristiseiskaa Ruskan ja Sallin kanssa, ennen kuin väsähdimme ja sovimme tasapelin. Vaikka Ruska kuinka yrittikin väittää, että olisi selkeästi voittanut jos olisimme jatkaneet vielä muutaman kierroksen.
Lauantai tuli, ja minä olin intoa täynnä. Tänään olisi illalla luvassa nuorten hevosten finaali, jossa hyppäisimme tänään 120cm, ja huomenna 130. Vähän jännitti, enkä pystynyt tekemään mitään lettejäkään Faen harjaan tai häntään kun kädet hikosivat niin paljon. Finalisteja olisi 25, eli sadasta aloittaneesta neljäsosa. Tämän ja huomisen päivän luokat olisivat erillisiä luokkia, ja sitten huomenna julkaistaisiin 130 luokan jälkeen lopulliset voittajat. Ja siihen tulokseen laskettiin pisteet kaikista menneistä kilpailuista tässä sarjassa, eli yhteensä seitsemästä jos laski tämän viikonlopun mukaan. "Hyvin se menee", Salli vakuutteli minulle ottaessaan Faen ohjat käsiinsä. Minun olisi määrä mennä kävelemään rata nyt.
Jännitys lähti vasta, kun käänsin Faen turvan kohti ensimmäistä estettä. Kyllähän me osattiin tämä, ei mitään hätää. Ja niin me osasimmekin. Saimme puhtaan radan, ja ihan ok ajankin, vaikka pariin otteeseen puomit hieman kolisivatkin. Fae meinasi pysähtyä niille sijoilleen kun yleisö aloitti taputuksensa ja musiikki aloitti pauhaamisensa heti laskeuduttuamme puhtaasti viimeiseltä esteeltä, mutta onneksi pysyin selässä, vaikka jalustimet siinä pupuloikkien sarjassa lähtivätkin. Uusinta sujui mainiosti. Ja koska Faella oli niin paljon ponnua ja ennen kaikkea järkeä, pystyimme hyppäämään esteet hieman vinottain, jolloin säästimme aikaa käännöksissä, joissa pienemmät ja ketterämmät hevoset olivat luonnollisesti nopeampia. Päädyimme kolmannelle sijalle, mikä oli mahtavaa. Faenkin mielestä se oli selkeästi hyvä juttu, sillä se koikkelehti tyytyväisenä kunniakierroksella.
Sunnuntaina esteet olivat korkeampia, ja osa hevosista väsyneitä, mikä näkyi sitten uusintaan päässeiden vähäisessä määrässä. Vain viisi selvitti tiensä uusintaan, ja minä, varmasti kiitos meidän kestävyystrenien, olin yksi niistä. Ja melkein hihkuin nähdessäni ketkä pääsivät uusintaan. Siellä oli vain yksi pieni ja nopea hevonen, ja muut olivat sitten Faen kokoluokkaa tai sitten muuten vain hitaampia. Minä olin uusinnan viimeinen hyppääjä, ja se pieni ja nopea hevonen oli tullut liian kovaa ja pudottanut viimeisen puomin. Ja yksi muukin oli saanut virhepisteitä, joten lähdin radalle rennoin mielin. Mentäisiin vain kovaa ja korkealta, niin kyllä se siitä. Mutta ennen kaikkea mentäisiin siististi.
Fae toimi radalla kuin unelma. Se oli jo pääradalla toiminut superisti, mutta sen luotto minuun ja ponnistuspaikkoihini oli huipussaan nyt uusinnassa. Tamma hyppäsi kaiken isosti mutta silti reippaasti, ja oli kovasta vauhdistaankin huolimatta valmis kääntymään pennin päällä ja odottamaan minua. Vihellys alkoi ennen toisiksi viimeistä estettä. Olisi enää tämä pysty, sitten tiukka kurvi vasempaan ja pitkän sivun mittainen loppukiri viimeiselle okserille. Ja kun otin lyhyemmän lähestymisen tälle pystylle, minulla oli hyvin aikaa pyytää Faelta vielä loppukiri. Ja tammahan meni. "Go! Go! Go!" kuului jostain selkeästi. Tai ehkä kuvittelin sen. Epätodennäköistä että olisin kuullut mitään veren pauhun läpi korvissani. Se oli varmaan nopeiten mitä olimme ikinä menneet pitkän sivun, mutta silti Fae malttoi hienosti odottaa hyppyä. Halli suurinpiirtein räjähti kun laskeuduimme, ja minä taputin tammani kaulaa molemmin käsin. "Ja ajalla 36.732 ja puhtaalla suorituksella Alana Gwyln ja Put On A Happy Face siirtyivät luokan johtoon. Hieno ja vauhdikas suoritus, --"
Kun ratsastin areenalle seuraavan kerran, Faella oli selässään tummansininen voittajaloimi, ja ruusuke suitsissaan. Vaikka ruusukkeet oltiin jaettu jo lämmittelyareenalla, jouduimme silti seisomaan rivissä kättelyiden ajan. Fae seisoi yllättävän nätisti, mitä nyt hieman kuopi, muttei todellakaan riehunut niinkuin muutama hevonen takanamme olevassa rivissä. Kunniakierros sujui nätisti, muutama pupuloikka sinne tänne, ja meidän oman kunniakierroksemme jälkeen oli jarrut vähän hukassa. "Our little peanut did so well! Yes she did, the little peanut is a very good peanut, yes", isä taputti tamman kaulaa ja syötti sille namin. Ruska tirskui takanamme, ja Salli töytäisi tuota kylkeen. Isä oikeasti leperteli hevosille niin paljon, minua se ei enää yllättänyt.
Nyt olisi vielä vuorossa koko sarjan voittajien julkistus, jota varten kaikki 25 finalistia siirtyisivät areenalle. Sinne kyllä jäisi vain viisi parasta sitten lopuksi, jottei syntyisi aivan sekasortoa. En kiinnittänyt niin paljon huomiota siihen, kun nimeni ja Faen nimi kuulutettiin, joten meinasin pudota satulasta tajuttuani, että ei helkkari, me voitimme koko sarjan! Sitten tajusin, että niin joo, voitimme kaksi luokkaa seitsemästä, ja muina aikoina olin vain kerran ollut ei-sijoittunut. Fae sai selkäänsä taas uuden loimen, ja nyt se sai vielä kaulaansakin sellaisen nauhan. Ja tietenkin ruusukkeen. Kuulutuksista sain selville, että toiseksi tullut jäi vain pisteen päähän meistä, ja kolmaskin oli vain muutaman pisteen päässä, joten mitään ylivoimavoittoa ei kyllä todellakaan tullut.
Sain Sallilta ja Ruskalta highfivet hevosen selässä, ja äidiltä halin (edelleen hevosen selässä). Isä taputti samaan tahtiin polveani kuin Faen kaulaa, ja minä nauroin. Ja taputin Faeta oikein kunnolla. Kävelimme vielä selästä käsin hetken aikaa loppuverkkoja muiden sijoittuneiden kanssa, ja onnittelin vuorotellen kaikkia. Ja sain onnitteluja.
Minä olin väsynyt, kun pääsin vihdoin kiipeämään kuskinpenkille autoon. Fae oli pakattu mukaan, Ruska istui vuorostaan etupenkillä, ja Salli kiipesi takapenkille kädessään minun kahvimukini ja hänen ja Ruskan kaakaomukit. Hallavassa olisimme vähän yli yksitoista, ja ottaisimme vain Faen ulos ja trailerin irti. Kamat saisi jäädä sinne lukkojen taakse nyt yöksi, sillä minä halusin nukkumaan, ja olin luvannut heittää Sallin ja Ruskan omiin koteihinsa, ettei heidän tarvitsisi yömyöhään haahuilla metsissä. Fae jäi tyytyväisenä nuuhkuttelemaan Susin kanssa viimeisimpiä kuulumisia, ja kolistelemaan nyt ruusukkeilla koristeltua karsinanoveaan.
//Alana ja Fae nro. 28
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Oct 27, 2016 17:34:32 GMT 2
Unettomia öitä 27.10.2016 Torstaiaamuna herätyskellon soidessa purskahdin itkuun. Väsytti, olin päässyt vasta kahden maissa nukkumaan, ja nyt kello oli kuusi. Mutta ei auttanut itku markkinoilla, vaan lenkille piti lähteä. Ja vaikka ei olisikaan ollut ihan pakko, en pystyisi elämään itseni kanssa jos antaisin itseni laiskotella. Olin saanut tänä viikkona huonosti unta, helposti alle viisi tuntia yössä, ja se alkoi näkyä. Ruokakin oli maistunut huononpuoleisesti, mutta joka aamu olin pakottanut itseni nieleskellen syömään puurolautasen, vaikka se kuinka yritti löytää tiensä samaa kautta ulos. Tultuani lenkiltä kävin suihkussa, ja meikkasin peilin edessä tummia silmänalusiani piiloon. Olin jo parin viime kuukauden aikana tullut siinä mestariksi. Ei sitä edes huomannut. Termariin vahvaa kahvia ja kouluun. Päivä meni ihan normaalisti, meinasin torkahtaa ensimmäisellä tunnilla, mutta onneksi Johannes tökki kylkeäni tasaiseen tahtiin ja pulisi lauantai-illan pelistä. Ai niin, voi hitto. Minun pitäisi pelata. Tallilla kävin vain nopeasti kävelemässä Faen kanssa maastossa taluttaen, ja yrittäen unohtaa Seppeleen eiliset kisat, jotka olivat menneet todellakin aivan penkin alle. Ja syvälle sinne. Olimme rysäyttäneet heti toisen esteen läpi, jonka jälkeen minua hävetti ja itketti väsymykseni takia niin paljon, etten osannut enää keskittyä loppurataan. Kun jo kuudes puomi putosi, ja Fae kiihtyi huonosta ratsastamisestani niin, että se heittäisi minut oikeasti seuraavalla askeleella alas, päätin suosiolla keskeyttää radan, ja poistuimme kentältä kohteliaiden taputuksien saattelemana. Itkua pidätellen olin ottanut verkka-alueella vielä yhden onnistuneen hypyn, ja lopettanut siihen, aikeissani kävellä loppukäynnit kauempana. Kun Eevi-Sofia oli ilmaantunut paikalle hymyillen ja sanoen jotain piristävää, minä muserruin täysin ja Fae jäi Eevin kanssa kävelemään kun minä pakenin traileriini nyyhkien. Onneksi kukaan ei nähnyt. Toivottavasti. Kisareissun muisteleminen ei kyllä saanut yhtään paremmalle tuulelle, ja harjasinkin hevoseni kaikessa hiljaisuudessa, kuunnellen tallin iloista puheensorinaa puolella korvalla. Poistuessani olin sanonut fiilikseeni nähden yllättävän pirteät ja todentuntuiset "moit" Klikkiä sisälle tuovalle Linalle, mutta olin saanut vastaukseksi vain vaisun "moi":n ja arvostelevan tuntuisen vilkaisun kädessäni roikkuvaan ratsastuskypärääni. Tai ehkä kuvittelin sen. Huokaisin helpotuksesta kääntäessäni avainta kotioven lukossa, ja oven narahtaessa tutusti sen auetessa. Sen takana odotti tuttu, iloinen koiranpää, jonka päällä keikkui tyytyväisenä musta kissa. Tutusta poiketen, lattialla oli minulle ainakin seitsemän numeroa liian isot kengät, ja naulakossa roikkui musta toppatakki, josta leijailevan tuoksun tunnistin heti. "Mitä sä teet täällä?" kysyin sohvalla istuvalta tyypiltä. "Mulla oli vielä toi avain", nuorukainen kohautti olkiaan. "Ja aattelin tulla käymään." Hetken olin hiljaa paikallaan ollessani yllätykseltäni kykenemätön tekemään muuta. Sitten tunsin alahuuleni väpättävän ja kyynelten odottelevan silmäkulmissani. "...Mulla oli sua ikävä." En nukkunut tänäkään yönä hyvin. //Alana ja Fae nro. 29
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Nov 1, 2016 18:16:13 GMT 2
Halloween "Gimlillähän kuuluu olla parta??" "Mä yritin pistää sille sellasta viikinkipartaa mut se ei pysyny Faen suitsissa kii." "Ja Gimli oli kääpiö...? Sori vaan, mut sun hevoses ei oo ihan määriteltävissä kääpiönä. Paitsi jos Gimli oli oikeesti teini eikä viel kasvanu loppuun..." "Puberty hit Gimli like a truck." //Alana ja Fae nro. 30
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Nov 1, 2016 21:06:49 GMT 2
"Ja valailla ei oo edes jalkoja" 1.11.2016 Minulla ja Faella oli tänään kouluvalmennus. Se meni, noh, huonosti. Ainoa positiivinen puoli siitä oli se, että minä en ollut koulussa sen takia. Illalla olisi peli, ja siihen piti ehtiä valmistautua. Ja koulussakin oli opettajilla jokin koulutus iltapäivällä, joten tunnit olivat vain 45 minuuttia. Eikä niitäkään ollut paljoa, joten... Miksi ei? Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä vain kannattanut mennä kouluun, eikä Janinan ankaran silmän alle. Joka tapauksessa Fae oli karmaiseva ratsastaa. Pidätteet eivät menneet läpi, ja tamman mielestä minulla ei mitään vasenta jalkaa ollutkaan, vaan se oli amputoitu ja minä vain kuvittelin sen olemassaolon. Ainakin Fae ignoorasi sen olemassaolon aivan täysin. Ensimmäiset viisitoista minuuttia hevonen meni ihan hyvin, mitä nyt hieman sähläsi ja minä sähläsin, mutta siihen se sitten jäikin se ihan hyvin meneminen. "No nyt se näyttää siltä, että sä olisit repinyt sen jostain puskasta tänne. Sisäpohje ja ulko-ohjan pidätteet nyt läpi hei!" "Toi oli säälittävä, uudelleen." "Uudelleen." "Jalkaa!" "Joo ja tehtävänä oli ensin avoa puoleen väliin pitkää sivua ja siitä sitten sulkuväistöä, toi ei ollut edes minkäänlaista väistöä." "Se on hevonen, ei rantautunut ryhävalas; se osaa kyllä nostaa niitä takajalkojaan!" "Okei, mä perun sanani, ryhävalaskin käyttäis takajalkojaan paremmin, ja valailla ei edes oo jalkoja!" "Katos! Hyvä! Jes, noni, jatkuu, jatkuu, vähän valu vasemmalle, muuten ihan hyvä." "Ja laukka kasaan, me ei olla vermon lähdöissä nyt, joo, jatkuu vaan, koottua laukkaa se pukkilaukkakin on, ihan sama vaikka se menis sivuttain tai paikallaan tai takajaloillaan, kunhan se ei kaahota." "Takasin selkään vaan, tota ei olis tapahtunu jos olisit käyttänyt enemmän jalkaa." Sen tunnin aikana Fae onnistui viskaisemaan minut tantereeseen ei kerran, kahdesti, vaan peräti neljästi. Jippii. Onneksi maneesi oltiin lanattu eilen, joten minulla oli pehmeä laskeutuminen tasaiselle pohjalle. Ja kahdesti laskeuduin ninjana jaloilleni, kerran lensin oikein komeassa kaaressa pitkälle ja kauas, ja kerran sitten hevonen vain mystisesti katosi altani ja päädyin perseelleni maahan, kun uljas ratsuni oli jo toisessa päässä maneesia. Katos perkele. Siellä se taas meni. Se oli jo pyörinyt päässäni pari viikkoa, mutta nyt oli viimein aika panna suunnitelmani käytäntöön. Fae saisi pari viikkoa vapaata ratsastushommista. Jos nyt jo meno oli kaoottista, niin katsotaan millainen dynamiittipötkö olisi allani sitten jossain vaiheessa. Toisaalta, tauko ratsastusjutuista saattaisi tehdä hyvääkin. Toivottavasti. Ehkä silloin niillä valailla olisikin jalat. //Alana ja Fae nro. 31
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Nov 5, 2016 21:32:17 GMT 2
Hallavan kammottavat perjantai 4.11.2016 "Oikeesti mä vihaan lapsia just nyt", tuhahdin Emmalle, joka sattui olemaan harvinainen ainoa tallituvassa olija. Blondi nosti katseensa kännykästään, ja kiinnitti huomiota minun tavaramäärääni. "Kuis nyt niin?" Emma hymähti ja vilkaisi tuvan sohvaa nuuhkivaa Wrachia kun minä laskin kantamukseni maahan. "Mä menin tänää bussilla tonne *naapuripaikkakunta jonka nimeä en keksi*, ku koiral oli rokotus ja mun piti hakee mun uudet patjat yhest kaupasta, ni sit takasin tullessa kokonainen lapsiarmeija oikeesti vaa rynnii siit joka puolelt sinne bussiin. Niiku onko ne kuullu jonottamisesta? Yks astu Wrachin tassun päälle! Ja sit ne vei kaikki istumapaikat ku pitää istuu sillee coolisti kaverin kaa eri puolilla sitä käytävää ni mä jouduin seisomaan ton", vilkaisin jättikokoista koiraani, "ja ton kassin kaa puol tuntii", osoitin hervottoman kokoista muovikassia, mikä pursusi tavaraa. "Onneks mun ei tartte mennä bussilla", Emma virnisti. "Ja mitkä patjat, rikoiksä sun vanhan?" blondi heilutteli kulmakarvojaan merkitsevästi. "No luckyy", ja tuhahdin sitten mukamas loukkaantuneena, "no en! Mulle sponsoroitiin uudet polvipatjat, you know, lätkään, että mä olisin niiku kävelevä mainos periaatteessa, ja nyt ne oli valmiit ni mä kävin hakemassa ne ja sit samasta paikasta parit uudet hanskat noille muille. Ne on laiskoja. Mut kato, nää on niin rumat ku näissä on tää big ass mainos, mutta I got them for free AND puoliks custom made joten mä en valita." Pulisimme hetken niitä näitä, talvikengistä alfalfaan, ennen kuin Emma pyysi minua kanssaan maneesiin, kun hän menisi ratsastamaan Oreolla. "Ku musta on tuntunu viime aikoina et se puskee ihan tosi paljon oikeelle, ja ku tuol maneesis ei oo peilei ni en oo nähny miten se menee." "Joo! Voin tulla, mun pitiki vaa tulla harjaa Fae nopee ku sil on vapaapäivä ni mä voin tehä sen samalla ku säki harjaat Oreon." Ja niin me tehtiinkin. Emma harjaili ja varusti Oreota samalla kun minä ensin harjasin Faen, ja otin sen sitten käytävälle huomatessani sen hokkien löystyneen, joten ruuvailin niitä paremmin kiinni. "Mä meen jo maneesiin", Emma huikkasi jossain vaiheessa, ja mumisin jotain vastaukseksi. Kun olin valmis palautin Faen tarhaan Susin seuraksi, vaikka suokkia kiinnostikin sillä hetkellä enemmän nuuhkutella aidan läpi Wrachia. Vislasin maneesin ovella, ja avasin sen juuri parahikseni nähdäkseni Novan takapuolen edessäni. Odotin siis että Katri olisi päässyt ratsullaan ohi ennen kuin tungin itseni ja koirani ovesta sisään. Emma ravaili Oreolla hieman kauempana, joten siirryin Wrach kintereilläni keskelle maneesia. Katri jutteli minulle hieman niitä näitä kävellessään loppukäyntejä Novan kanssa, ja vastailinkin hänelle aika hajamielisesti. Emma oli hiljaa ja ratsasti. Vasta kun Katri oli huikannut heipat, Emma alkoi puhua. "Otiksä sen muute takasin?" tuo kysyi äkisti, ja jouduin hetken miettimään mistä ihmeestä hän puhui. Sitten muistin. "Well, en... Ku mä aattelin et se oli aika dickbag sillo ku se jätti mut joten en mä sit... Plus se ois ollu aika healthy relationship and shit." "Eli se oli vaa se yks torstai?" Emma varmisti. Hän oli itse asiassa ainoa Johanneksen lisäksi, joka tiesi siitä. "Joo, and god, mun olis pitäny heittää se ulos jo sillon illalla, mut I missed him, ya know? Still do, mut that's normal, right?" "No joo hei, ja, nyt me voidaan mennä ulos joku kerta. Joku ykkönen oli muutenki järkkäämäs jotai juhlii, mihi moni on tulos. Esimerkiks ne mallikaksoset.." Emma virnisti Oreon selästä kävellessään pitkin ohjin. "Oh shoot, joo, vois! But now, se istunta, right?" innostuin. Tunnin me maneesissa olimme, rupatellen niitä näitä ja minä kertoen Emmalle välillä tilannekatsausta istunnan suoruudesta. Inka kävi kerran maneesin ovella tarkastamassa tilanteen, mutta huikkasi sitten jollekin pihalla olevalle, että parempi vain mennä kentällä. Se sai meidät molemmat hihittämään maneesin oven sulkeuduttua. Se joku paljastui lopulta Jaseksi ja Cillaksi, jotka pyörivät kentällä. "Eihän siellä ollu ku vaa yks ratsukko?" kuulin Jasen motkottavan. "Ihan hyvin oltais voitu mennä sinne, mielummin ku tänne kuravelliin..." "No joo, mut noil oli juttu kesken ni en mä viittiny mennä häiritsemään..." Inka selitti. Usko pois, Jase Astor, me oltiin Emman kanssa hurjan pelottavia. Suorastaan kammottavia. Ei kannata lähestyä. //Alana ja Fae nro. 32
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Nov 9, 2016 14:03:45 GMT 2
Rakentava keskustelu ja pari kuvaa 9.11.2016 Tammat. Fae oli ollut parin viime päivän ajan aivan mahdoton. Se oli kiukkuinen. Se oli säikky. Se ei keskittynyt mihinkään. Se oli adoptoinut Susin. Sillä oli kiima. Ja paha sellainen. Eevi oli soittanut aiemmin päivällä, ja kertonut, ettei meinannut saada omaa hevostaan ulos tarhasta, kun idioottihevoseni ei päästänyt ketään lähelle Susia. Lopulta Eevi oli roikkunut Faessa kiinni kun joku, jonka nimestä en saanut puhelimessa selvää, oli napannut Susin ulos tarhasta. Ja Fae oli irti päästessään nakannut mojovat potkut Eevin naaman suuntaan, mistä mikään ei onneksi osunut. Tai ainakaan Eevi ei kertonut. Tallille päästyäni kävin heti pahoittelemassa tapahtunutta kentällä pyörivälle Eeville, joka vain kohautti olkiaan ja selitti sitten jotain tammoista. Minä myötäilin ja odotin Alinaa, joka rämpi ylös ojasta, johon oli kaatunut. Tänään olisi vuorossa hieman valokuvausta, mutta kattoo nyt mitäs meidän tarhassa parhaillaan kekkaloiva neiti sanoisi siitä suunnitelmasta. Jätimme Eevin kentälle pyörimään, ja Alina lähti etsimään jotain hyvää kuvauskohdetta. Minä sen sijaan suuntasin lohikäärmeen pesälle, eli tarhalle. "Faee! Come on!" huhuilin pirteänä, ja sain juuri piehtaroivan tamman loikkaamaan jaloilleen, ja lähtemään hurjaan laukkakiitoon porttia kohti. "Oh deer, don't slip love, yees, hello!" lepertelin hevoselleni kun se tunki päätään kainalooni. Jaha, vai että tällainen päivä. Eilisestä monsterista ei ollut tietoakaan, ainakaan vielä. "I heard you've been a bit of a menace, hmm, what was that about… Mä tiiän että Susi on tosi söpö, mutta you've gotta share.." mutisin ja avasin portin. Fae meinasi juosta päältäni. Ja kentän ohi kun mentiin, niin tamman oli aivan pakko hirnua aivan hirvittävästi Susille, joka kerran hirnahti takaisin, mutta ignoorasi sitten kylmästi toikkaroivan tammani huutokuoron. Avasin tallin oven, ja talutin Faen sisälle, mutta pysäytin sen niille sijoilleen. Yksärikäytävällä seisoi ketjuissa, ilman valvontaa, Luka. Joka Faen nähdessään aloitti kamalan hörinäkuoron ja varsin järkevä kiimainen tammani ajatteli sen olevan fiksu juttu kiskaista minut eteenpäin kohti Lukaa. "WhAT THE FUCK!" karjaisin kiskaistessani tammani takaisin hallintaani. Luka kiskoi ketjuja ja yritti nousta pystyyn. "KUKA V***U ON JÄTTÄNY LUKAN YKSINÄÄN KÄYTÄVÄLLE!" Valma kiirehti satulahuoneesta säikähtäneen näköisenä, ja seisoi orpona keskellä käytävää minun yrittäessä tunkea Faeta takaisin ovesta ulos. Kummasti se ei nyt peruuttanut samalla tavalla kuin mitä se yleensä. Kas kummaa. "Vie se pois! Karsinaan!" ärähdin tunkiessani hevosta ulos ja Valman yrittäessä rauhoittaa Lukaa. Harmi vain, että tytöstä paistoi epävarmuus miljoonan kilometrin päähän, eikä se tietenkään nyt nuorta oria hetkauta. "Okei, ota tää", murahdin, ja Valma yllätti minut kipittäen nopeasti Faen narun luokse ja jäi seisomaan tallin ulkopuolelle hevoseni kanssa. Minä sen sijaan marssin käytävällä toikkaroivan voikon luokse, ja klipsautin ketjuriimunnarun sen kovasti heiluvaan riimuun. Ketju suuhun ja käytävän narut irti. "Etkä tule päältä!" ärähdin hevoselle joka yritti heti naruista päästyään kiihdyttää eteenpäin. Onneksi Lukan karsinalle ei ollut pitkä matka, ja sainkin sen aika helposti (ja varpaatkin tallattiin vain kerran) karsinaan. Valma näytti aavistuksen jännittyneeltä seisoessaan maisemia katselevan Faen vieressä, ja ojensi minulle riimunnarun hiljaa. "Kiitti", totesin. "Sä et oo tainnu olla orien kanssa much, no?" kysyin vielä kun olin saanut oman hevoseni karsinaan (se pysähtyi keskelle käytävää "potkaisemaan" kohti Cellen karsinaa ja jatkoi sitten korvat niskassa leijailua karsinaansa saakka). "No.. En oikeen…" Valma myönsi hiljaa. "Joo. I noticed. Vinkki number one, älä jätä sitä yksin käytävälle pliis. Niiku, even for a moment." "Nii olin vaa hakemassa sen kamoja nopeesti, en mä aatellu et sä tulisit just sillon, ku täällä on nyt niin hiljasta..." "I know, mut mä tulin. Ja mieti jos se olis päässy irti. Ja, jos pidätki sitä käytävällä, mitä ei kannata tehä ku tääl kuitenki ramppaa paljon porukkaa ni Lukalleki varmaa kivempi olla karsinassa, ni kannattaa jättää siihe riimuun se ketjunaru kiinni. Heität sen lopun vaikka sen kaulan yli tai jotain jos se roikkuu, mut se on helpompaa jos se pääseeki irti tai vetää noi narut irti seinästä tai jotain ni se on ees jostain kiinni, you know. Miks sä ees hoidat sitä nyt?" totesin. Odotin jotain vastaväitteitä, mutta Valma kuuntelikin jopa kiinnostuneen näköisenä. "Aleksi käski, tai siis Luka on vähän niinkun mun nyt hetken aikaa." Siitä kulmani kohosivat jopa tahattomasti. Oho. "You gotta remember, et se on nuori ori, joten hold on tight koska ya know, kaikki hormones ja nuoret hepat on tyhmiä", hymyilin rohkaisevana ja jatkoin matkaani. Sisällä kuitenkin myllersi. Miksi Valmalle oli annettu vastuu nuoresta orista? Valma kun ei ollut maailman varmin tai kokenein hevostenkäsittelijä. Eikä edes se kokemus, vaan se varmuus. Ei nuorten hevosten, varsinkaan orien, kanssa voinut olla yhtään epävarma tilanteen päällä. Siitä tulisi ruumiita. Noh, kyllä Aleksi varmaan tiesi mitä teki. En jaksanut pohtia sitä sen enempää, vaan hain Faen suitset ja sen harjat. Alina saapui talliin ja hihkui, että oli löytänyt hienon paikan. Sen jälkeen se kaivoi laukustaan meidän tämän vuoden ruusukkeet. Nyt otettaisiin ruusukekuva. Puimme siis Faelle sen voittajanloimen nuorten hevosten finaaleista, ja kiinnitimme siihen ne loput ruusukkeet, jotka eivät mahtuneet suitsiin kiinni. Faen otsapanta ja poskihihnat olivat aivan täynnä ruusukkeita, ja otimmekin ne pois kun siirryimme ulkoilmaan ottamaan kuvia. "Näkeeköhän se sieltä mitään", Alina hihitti laittaessani viimeisen ruusukkeen sen poskihihnaan. Ainakaan tamman silmiä ei näkynyt kun tuuli hieman. Tuuli oli ihan hyvä juttu, sillä Fae katseli maisemia ylvään näköisenä, ja saimme valokuvamme nopeasti. Tallituvassa istuimme miltei sylikkäin sohvalla kameran äärellä, ja katselimme kuvia läpi. "Kato! Sä näytät tossa ihan kamalalta! Ahhahahah lookin' high, hihihihi", Alina yhtäkkiä räkätti ja zoomasi naamaani. "Hei! I was mid-sneeze in that one!" mutristin huuliani. "Oh my god tää pitää kehystää! Art! Beauty! Kato!" siskoni ponkaisi ylös sohvalta, ja tunki kameran tallitupaan saapuneen henkilön naamaan. Ja minä halusin vajota maan alle bruneten vilkaistessa minua, ja hänen kasvojensa levitessä huvittuneeseen virneeseen. Ja Alina näytti todella tyytyväiseltä itseensä. Nouuuuuu. //Alana ja Fae nro. 33
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Dec 13, 2016 15:29:48 GMT 2
Lensi kuin leppäkeihäs 13.12.2016 Faella oli pari vapaapäivää alla. Sen huomasi. Vaikka olin eilen käynyt sen kanssa hyppelemässä pikkuesteitä, se oli silti saanut yön aikana kerättyä itseensä valtavasti energiaa. Aikeissani oli läpiratsastaa se ennen luciakulkuetta, jotta se ehkä malttaisi olla nätisti jonossa.
Jo tarhasta sisään tullessa tamma pöristeli koreana ja pyöri kuin väkkärä. Tallissakin yritin hoitaa sitä karsinassa, mutta Faen liiskatessa minut seinää vasten jo neljännen kerran luovutin ja iskin tamman käytävälle ketjuihin. Siinä se keskittyikin sitten nätisti kuopimaan aina kun selkäni käänsin ja puhisemaan tallin touhuille. Valma, joka oli saapunut talliin Darcyn kanssa huomattavasti myöhemmin kuin minä, lähti jo hevonen varustettuna maneesiin, kun minä yritin pitää oman hevoseni jalkoja paikoillaan sen verran, että sain kaviot puhdistettua ja hokit kiristettyä.
En ollut siis yhtään yllättynyt, että päästessäni maneesiin koulusatula selässä ja aachensuitset päässä (hevosella, omassa päässäni oli kypärä visusti kiinni), Valma ravaili jo Darcyn kanssa. "Moi", totesin ja siirsin Faen siihen kulmaan, jossa jakkara parhaillaan oli. Kiskoin vyön maasta käsin, jotta minun ei tarvitsisi selästä kiristellä sitä. Fae kun ei varmaan pysyisi paikallaan niin kauaa. Hyvä että pääsin selkään, kun Fae oli jo hiipinyt raviin. Mutisten omiani pysäytin sen ja käänsin sen kohti kulmaa, jotta voisin lyhentää jalustimia. Emma oli viimeksi mennyt Lassella koulua, joten satulassa oli Emman säädöt. Ja Emma, pitkäjalkaisena ja mallinmittaisena, pisti jalustimensa kaksi reikää pidemmiksi kuin minä. Se oli aika epäreilua. Minä olin vain 174cm pitkä. Ja Emma, joka oikeasti voisi harkita mallin uraa, oli nyt joku 180. Tai vähän vajaa, mutta mallin mitoissa silti. Uh, rude.
Saatuani säädettyä jalustimet kävelin Faen kanssa loimi päällä pitkin ohjin. Tamma oikeastaan harppoi ja mulkoili samalla Darcya, mutta se pysyi käynnissä, joten jätin asian siihen. Muuten se tuohtuisi liikaa jo alkukäyntien aikana, ja se ei lupaisi hyvää loppuratsastukselle. Maneesin ovi kolahti, ja sisään asteli Katri. Hän jutteli hetken aikaa iloisen kuuloisena Valmalle, ennen kuin istahti jakkaran päälle. Minä sen sijaan ravailin innosta puhkuvan hevoseni kanssa suuria ympyröitä.
Olin juuri ottanut Faen ratsastusloimen pois ja antanut sen Katrille viltiksi, kun päätin nostaa rauhallisen ja hallitun laukan ympyrällä. Menimme yhden ympyrän nätisti ja kauniisti, mutta kun oli määrä siirtyä pitkälle sivulle, suunitelmamme erosivat hieman toisistaan. Minä kun olisin halunnut jatkaa suoraa uraa pitkin, mutta Fae sen sijaan kaavaili jotain muuta. Se nykäisi päänsä alas, ja pukitti kaksi valtavan kokoista pukkia, joiden aikana humpsahdin alas. "Oho, sattuko?" Valma kysäisi pysäytetyn Darcyn selästä, joka katseli parhaillaan kiitolaukkaavaa hevostani. "No", totesin kiivetessäni ylös maasta, ja napatessani nyt Darcya nuuhkuttelemaan pysähtynyttä Faeta. Ja homma jatkui. Katrin punttauksella nousin takaisin selkään, ja nostin ravin.
Ja taas. Nyt Fae puri kuolaimeen kiinni ja lähti köyrymään, jatkaen sitten siitä mahdollisimman kovaa eteenpäin. Taas jäin matkan varrelle, nyt parin kuperkeikan vauhdittamana. Valma ei ollut ehtinyt edes kerätä ohjia takaisin käteen, kun hän joutui pysäyttämään Darcyn toistamiseen kahden minuutin sisällä. Ja Fae rallitti menemään jo toista kierrosta maneesia ympäri. Darcy vain katseli lajitoveriaan aavistuksen hämmentyneen oloisena, mutta valppaana. Kun Fae oltiin pyydystetty ja suurimmat hiekat pudistettu pois takapuolestani, pyysin Katria taluttelemaan tammaa hetken.
"Mitäs sie etsit? Et kai pudonnut, olet aika hiekkanen", Aleksi kommentoi tallituvasta. "Gramaanit, putosin, kahesti, in two minutes", vastasin kaivellessani kaappiani. "Onks sillä vähän energiaa?" Rena tirskahti sohvalta. "Joo, vähän", virnistin ja katosin takaisin maneesin suojiin.
"Jos nyt pysyis hevonen käsissä", totesin Valmalle ja Katrille, ja pyysin Katria pitämään tammastani kiinni vielä hetken. Pujotin gramaanit Faen etujalkojen välistä, ja kiipesin itse takaisin selkään. Hevonen pakettiin ja liikkeelle. Kävelin Faen kanssa miniaskelilla puolet pitkästä sivusta, ennen kuin otin sen kanssa miniravia. Se näytti ehkä hieman epämukavalta, hevonen niin koottuna, mutta kyllä se selkään tuntui koko ajan yrittävän köyrytä. Hetkisen kuluttua pystyin jo päästämään gramaaneita pidemmäksi ilman, että Fae pompahti ilmaan. Ja vielä pidemmän hetkisen kuluttua menimme hallittua ja tasaista laukkaa ilman kiihdyttelyjä, joten päätin jättää laukkailut siihen, ja jatkaa ravissa työskentelyä. Darcy ja Valma lähtivät maneesista hieman aikaisemmin, mutta juttelimme tallissa hiljaisesti. Pääasiassa hän kyseli Lassesta ja minä vastailin, mutta juttelimme silti.
Vaikka Fae hikosi ja hieman väsyikin ratsastuksen johdosta, se silti jaksoi pelleillä ja kiemurrella luciakulkueessa. Peltolaukoissakin se pukitti muutaman kerran komeasti, mutta niitä olin odottanut. Ja ne suuntautuivat vain ylöspäin, ja vauhdin kiihtyessä hevonen keskittyi vain ottamaan edellä menevää Nikitaa kiinni.
Illalla päästessäni kotiin alaselkää alkoi hieman jomottaa. Ihme hevonen. Aivan täysin idiootti, mutta onneksi rakas idiootti. Ei sille voinut olla kauaa vihainen.
//Alana ja Fae nro. 34
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Dec 23, 2016 23:45:24 GMT 2
Suitset 23.12.2016
Fae oli ollut parina viime kertana aivan karmaiseva ratsastaa. Se oli maanataina hypätessäni sillä rykinyt menemään oikein kunnolla, ja vaikka vaihdoin kesken ratsastuksen (siis sen jälkeen, kun viimein sain hevoseni pysähtymään) ohjat olympioiden viimeisiin reikiin, jarruteho parani vain aavistuksen verran. Eli ei mennyt aivan kokonaista kierrosta hidastaa laukasta raviin. Ja nämä eivät olleet edes mitään isoja esteitä, pikemminkin korotettuja puomeja.
Sitten kun tiistaina menin sillä koulua, se teki sitä samaa, ja painoi aivan tuhottomasti kädelle. Minun aikeeni kunnon treenistä loppuivat siihen, kun tamma otti ja lähti pää ylhäällä ja hampaat kiinni kuolaimessa jo viidennen kerran, joten keskityin loppuajan vain saamaan tammaa aisoihin.
Torstaina hyppäsin sillä taas, ja nyt olin varautunut. Päätin testata sillä pelhameita kahdella ohjalla, ja olin nyt oikein kiitollinen, että isä oli täällä käytyään jättänyt ne minulle varmuuden vuoksi. Mistä se olikaan aavistanut... Nyt minulla pysyi kyllä kieltämättä hevonen paremmin hanskassa, ja se yrittikin rykiä vain kerran, mutta ei sillä kyllä ollut mukava hypätä. Fae oli siitä erikoinen, että se oli suustaan vahva, mutta samalla herkkä, ja pelhamit eivät selkeästi olleet sille lempikuolaimet. Tamma nyppi päätään lähestyessäni esteitä, ja välillä tuntui, kuin minulla olisi hevosen sijasta ollut ohjien toisessa päässä kivenlohkare, jolle avut menivät johonkin muualle kuin aivoihin. Loppua kohden tamma alkoi kuitenkin hieman paranemaan, joten päätin, että näillä mennään nyt ainakin toistaiseksi. Niin kauan kun tamma yritti tehdä älyttömiä tyhmyyksiä, sillä olisi pelhamit. Itse olisin halunnut, että Fae toimisi hyvin pelkillä nivelillä tai vähintään kolmipaloilla, ja kyllä se oli tähän saakka toiminutkin, ja olympiat olivatkin olleet meillä vain esteillä vielä hätäjarruina. Huoh, onneksi oli Lasse, joka oli varsin tyytyväinen ja kepeä D-renkaissaan. En ollut ruunalle vielä muita kuolaimia testannutkaan, muuta kuin kerran aivan normaaleita niveliä, ja se oli niilläkin toiminut moitteettomasti. Fae selkeästi oli tasapainottamassa tilannetta, ettei Lassen "kaikki menee" -asenteesta tulisi minun olettamaa normia. (Se kyllä oli jo, joten Fae olisi sen leirin jälkeisen loman jälkeen kyllä sellaisella tottelevaisuuskoulutuskurssilla, että oksat pois.)
Tämän päivän maastoreissulle otin pelhamit, varmuuden vuoksi. En todellakaan halunnut olla se, jonka hevonen villitsisi kaikki joukkohysteriaan. Tamma kiemurteli koko reissun ajan muurahaiset pöksyissään, ja oli selkeästi näreissään joutuessaan paljon hitaamman Fonzien taakse. Faen käynti oli supernopeaa verrattuna ihan kunnon kokoisiin hevosiinkin, tamma kun ei tuntenut sanaa löntystely. Sen normaali käynti oli varsinaista kiitokävelyä, ja rauhallinen taas sellaista, että piti kävellä vieressä ei aivan yhtä reippaasti. Ainoastaan sellaista "älkää puhuko minulle olen epäsosiaalinen" kävelyä. Peltolaukoissa meinasi lähteä lapasesta, kun Fae olisi niin kovin tahtonut tykittää Ruskan ja Fonzien ohi - ja vauhdilla. Silloin kiitin onneani hyvin lähellä Faen turpaa keikkuvasta ponin takapuolesta, joka ei ainakaan nyt näyttänyt välittävän sen niskaan hönkivästä lohikäärmeestä. Loppumatkasta tamma sitten ei juurikaan kävellyt. Se joko sipsutti tai meni sellaista todella pomppuisaa ravikäyntiä, joka muistutti käyntiä vain etenemisnopeudellaan.
Ihme idiootti. Mitäköhän leiristäkin tulisi, kun tamman selkään oli ainakin alustavasti suunnitelmissa tunkea joku muukin kuin minä. Paitsi jos se ei yhtään osaisi käyttäytyä, tai leirillä ei olisi ketään, joka osaisi edes jotenkuten ratsastaa sitä. Jälkimmäinen oli kyllä aika poissuljettu, sillä esimerkiksi minut alunperin leirille pakottanut Emma kyllä pärjäisi Faelle. Pitäisi muuten kysyä Emmalta, että miksi ihmeessä hän pakotti minut osallistumaan.
Joo, hän ei halunnut mennä yksin, mutta MIKSI hän ilmoittautui alunperin? Uusi vuosi joidenkin hallavalaisten ja newerralaisten kanssa jossain Kolilla keskellä ei mitään (mä olin googlannut, literally keskellä ei mitään ja lähin kauppakin oli joku siwa tai jotain) ei kuulostanut hirveän houkuttelevalta. Minun alkuperäisenä suunnitelmana kun oli viettää Johanneksen ja muiden kavereiden kanssa niin hauska ilta, etten seuraavana aamuna muistaisi siitä puoliakaan. Leirillä juotaisiin varmaan vaan pommakkia. Jos sitäkään. Fml.
//Alana ja Fae nro. 35
|
|
Kata
Juuri saapunut
Posts: 3
|
Post by Kata on Dec 27, 2016 11:54:36 GMT 2
Aika rientää 27.12.2016 Olin odottanut sitä pitkään. Olin odottanut sitä hetkeä, kun jännitys poreilee vatsassa ja lahjapaperit repiytyvät uusien ratsastushousujen päältä. Olin odottanut sitä hetkeä, kun saan änkeytyä perhenjäsenten väliin katsomaan Joulupukkia ja noitarumpua, jota jaksaa tuijottaa vuodesta toiseen Fazerin konvehteja napostellen. Ei sen väliä, että naamani on joka joulun jälkeen täynnä finnejä, suklaan syöminen on sen arvoista. Se kuuluu joulunviettoon yhtä lujasti kuin lanttulaatikko ja piparit. Mutta sitten humps vain, on aika palata normaaliin arkeen ja keksiä viime hetken uudenvuodenlupaukset, jotka jäävät useimmiten tekemättä – mikään ei ole muuttunut lapsuudesta. Tuntuu, että eilen itkin itseni uneen ihan vain siksi, etten halua kasvaa aikuiseksi. Ja tässä sitä ollaan, aikuisena, mutta silti ikuisena lapsena. Sitä todistaa se, että pitkäaikainen harrastukseni on säilynyt samana. Kaikista tärkeintä on se, että onnistuin haalimaan itselleni hoitohevosen heti, kun muutin hiukan ankeaan soluasuntoon Pronssijoen keskustaan. Olin kuitenkin lätkinyt seinät täyteen hevostauluja ja kuvia entisistä vuokra -sekä hoitohevosistani, joten onhan siinäkin asunnossa aika kiva katsella TV:tä. Olin toki viettänyt joulun vanhemmillani pikkusisariani viihdyttäen, mutta heti tapaninpäivänä minut oli häädetty etsimään töitä. En kyllä niitä etsinyt – kunhan vaan annan elämän kuljettaa, se oikea työ löytyy kyllä, toivottavasti hevosten parista. Hetken sohvalla löhöiltyäni päätin, että lähden reippailemaan kohti tallia. Busseja ei juuri kulkenut taloni ohi Hallavaan, joten kiskaisin lämpimät talvisaappaat lämmittämään villasukilla vuorattuja jalkojani ja verhouduin toppatakin suojiin. Jätin ratsastuskypärän ja jodhpurit odottamaan tulevaisuutta kaappiin – olin saanut sellaisen kuvan, että jos aikoisin Faen selkään, saisin työskennellä sen kanssa ahkerasti maastakäsin. Perhoset vatsassa liidellen hypin portaat alas ja lähdin Heren avulla suunnistamaan kohti Hallavaa. Sora rahisi kenkieni alla. Lumikola nojasi tallin seinustaa vasten, kaksi shetlanninponia temmelsi pihatossa. Itsekseni hymähtäen astuin sisälle talliin ja kopistelin lumet kengistäni pois. Jälkeeni jäi kaksi vesilammikkoa betonilattialla. Tähystelin ympärilleni ja yritin löytää mustahiuksisen tallin omistajan tai jonkun muun, joka kertoisi minulle, mistä Fae omistajineen löytyisi. Olinhan sopinut Alanan kanssa tapaamisen tälle päivälle. Ja kyllähän kaksikko löytyikin, kunhan vain kolusin tallin eri kolkkia tarpeeksi pitkän aikaa. “FAE! NO!” kuulin kimakan äänen komean tamman karsinasta. Kurkkasin varovasti sisälle ja huomasin vaalean sinisilmän pitelevän käsivarrestaan kiinni. En tiennyt, mitä tehdä. “Öh, sattuiko?” kysyin. En tiennyt edes sitä, olisiko minun pitänyt puhua englantia. Tai iiriä, minun tapauksessani siansaksaa. Myös se oli mysteeri, olisiko minun täytynyt kysyä Faelta “sattuiko”, sillä Alanan hevosenkohtelu oli minun silmääni turhan rajua. Mihin soppaan olinkaan tunkenut lusikkani? “Oh, sattuiko?” Alana käänsi katseensa minua kohti ja läpsäisi Faea sen yrittäessä näykkäistä omistajattarensa takapuolta. Lopulta kaikki päättyi siihen, että mina yritin tarjota lohduttavaa olkapäätäni Alanalle, joka oli hiukan (lue: erittäin) turhautunut hevosensa käytöksestä. “Oh pizza, you understand me so well”, Alana tokaisi hämmästyneenä siitä, että joku jaksoi jutella pitkään ja olla huomauttamatta Faen pahoista tavoista. Saatoin kuulla minua seitsemää vuotta nuoremman tytön äänestä irlantilaisaksenttia. Eiköhän tästä tule vielä hyvä soppa, se pitää vain osata keittää oikein. Ja minähän olen kokkaamisessa oikea mestari, mikäli on kyse elämästä. // Kata ja Fae nro. 1
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Dec 27, 2016 19:03:52 GMT 2
Miksi 27.12.2016 "Alana Gwyln", olin vastannut kännykkään. "Hei, tosta hoitohevosasiasta soittelisin." Niin että mitä? "Kun tuo Aleksi käski soittaa sulle, siltä numeronkin sain, kun haluaisin alkaa hoitamaan Faeta." Ai niin. Olinkin unohtanut koko jutun. Ja oli ollut tarkotus ottaa Faen nimi pois siitä listasta, mutta se oli unohtunut. Joo, katotaan. Eiköhän tämä onnistuisi. Se oli ollut eilen. Nyt mietin miksi ihmeessä olin suostunut. Se ei kuulemma edes ollut käynyt Hallavassa aiemmin, joten olin aika skeptinen tästä hoitajakokelaasta. Ken ties, jos se säikähtäisi meitä ja lähtisi litomaan jo ennen kuin koski hevoseeni. Mitä lähemmäksi sovittu kellonaika tuli, sitä enemmän aloin toivomaan sitä yhä enemmän ja enemmän. Herranjumala, miksimiksiMIKSI kutsuin aivan ventovieraan katsomaan Faeta? Olin mä tähänkin saakka pärjännyt yksinäni, ja tallilla oli kyllä apukäsiä silloin, kun aikataulut petti totaalisesti. Ja onneksi yöunista pystyi aina vähentämään. Miksi ajattelin, että tämä olisi hyvä idea? Hain Faen tarhasta ja aloin harjailla sitä. Tamma oli tänään ihan kamala. Ja eikös vain se Kata ilmestynyt paikalle juuri silloin, kun tamma oli yrittänyt tehdä käsivarrestani jauhelihaa. (Ja silloin, kun mä uhkasin tehdä Faesta jauhelihaa.) Vaikka Kata peittikin sen nopeasti, ehdin nähdä hänen kasvoillaan jonkinlaisen ilmeen. Ihan kuin se olisi hiljaa arvostellut. Pyh, miettikööt mitä vain, minä tunsin hevoseni ja sen, mitä se sai ja ei saanut tehdä. Ja tätä puruhommaa se ei saanut tehdä. Selitin Katalle hieman Hallavasta ja meidän käytännöistä Faen kanssa. "Jos sen kaapissa ei oo jotain, ni sit se on Lassen kaapissa, Lasse on mun toinen heppa, se iso valkonen. Jos se on lukossa ja mä en oo täällä ni Emmalla on avain, sanot vaa et hoidat Faeta. Emman pitäis tulla soon, voin näyttää sen." Sillä kaappikierroksella nappasin mukaani Faen suitset ja koulusatulan, aikeissani ratsastaa se kunnolla. Siinä varustaessani ja Katan pistäessä suitsia päähän selitin vielä lisää. Hetken olin hiljaa, ja mietin, miten muotoilisin asian. Sitten päätin, että teen sen kuten isä myydessään hevosia: suorasanaisesti ja kertoen asiat just niinkuin ne olivat. "Okei, mä sanon tän vaa suoraan. Please älä ymmärrä väärin. Sä et saa ratsastaa. Ainakaan vielä, koska Fae on mun kisaheppa ja meillä on just projekti kesken. Kyllä sä ehkä joskus, mutta nyt ainakin. Ja sit, mä en halunnu apua. Mä pärjään mun omalle hevoselle, ja mua ei kiinnosta, vaikka sä olisit Monty Roberts, mut meillä on meidän omat jutut ja tavat, ja I'd like, jos ne pysyis. Jos mä teen jotain mikä on sun mielestä hassua, that's fine, mut esimerkiks jos se purasee, ni sit työnnät sen pois, ja kunnolla oikeesti, sen pään saa ja pitää tönästä. Ei tartte olla violent, mut ei se rikki mee. Ok? Fae on vähän tollanen projekti, ja I'd really appreciate jos sitä kohtelis kaikki samalla tavalla. That makes life so much easier", naurahdin. "Mä tarvitsin sille hoitajan, koska mulla on koulu ja työt ja kaks hevosta ja poikaystävä ja I'd joskus tykkää jos mulla olis vähän aikaa nukkuakin you know. Oh mut! Me lähetään huomenna aikasin leirille, Fae tulee mukaan, ja me tullaan vasta eka päivä, joten sun ei tartte tulla tallille sillon, tai kun eihän täällä oo hevostakaan..." höpötin. "Sori siitä..." "Mitä sä teet työkses?" Kata kysäisi kun ponkaisin Faen selkään. "Mä pelaan lätkää", kerroin ja pyysin hevoseni ympyrälle. Kata taisi jäädä katsomaan touhujamme maneesissa, ja Fae ainakin tarjosi katsottavaa. Se oli oikein neitimäinen tänään, ja heitteli välillä takapuoltaan mihin sattui, muttei sentään kiihdytellyt, ja meni muuten oikein siististi. Kunhan pelleili ja pomppi hieman. "Emmaa!!" hihkaisin innoissani maneesin oven auetessa ja valkoisen hevosenpään ja söpön pinkin turvan pilkistäessä sisälle. "Rude, pöllit mun koulusatulan, mun pitää mennä estesatulalla koulua", blondi totesi asetellessaan itseään ja Lassea jakkaran luokse. "Voithan sä mennä ilman satulaa, jos haluat. Ja ei se oo sun satula, mä sen ostin." "Tällä? Juu ei, tän selkä on ihan hirvee ja sä tiiät sen." (Olin mennyt Lassella kerran ilman satulaa, ja päätin etten mene toiste. Ainakaan ilman mitään siinä välissä. Ehkä sitten kun ruunalla oli enemmän selkälihaksia.) "Hei muuten, sul on vähän kerrottavaa mulle", Emma virnisti nyt Lassen selästä. "Hm, what could that be...?" "Tiedät ihan hyvin. Hei mun tekee mieli pitsaa, mentäiskö meille?" Emma ehdotti. "Uh, mul on peli, mut sen jälkeen would be great. Me voidaan sit mennä aamulla yhessä tänne,ku tääl pitää olla jotai kuudelt.." "Hyi, miks me mentiinkään?" "I don't know, sä pakotit." "Ai niin taisinki. Toivottavasti siel on ees hyvännäkösii tyyppei." "I'm sure..." //Alana ja Fae nro. 36 jajajaja älä kata ota itseesi, alana on vähä tollanen möksö, musta on just kiva että Fae sai hoitajan!
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Feb 20, 2017 15:49:24 GMT 2
Jos maneesiin haluat mennä nyt...20.2.2017 Jos satuit osumaan maanantaipäivällä sopivaan aikaan Hallavan maneesiin, saatoit nähdä varsin totisina pidetyt Alanan ja Jasen nauravan, ja hyppivän kilpaa. Lopulta voiton vei Alana Lassella, kun este oli huimat 145 cm, vaikka Jase kuinka yrittikin väittää, että he pudottivat Faen kanssa puomin vain siksi, että tammalla oli ollut taukoa isommista esteistä, ja ettei hän ollut aiemmin hypännyt sillä. Ihan järkeenkäyvät selitykset, mutta kyllä "selkeästi mä voitin", kuten Alana totesi voitonriemuisena. //Alana ja Fae nro. 37
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on May 24, 2017 14:17:54 GMT 2
Paras 24.5.2017
Tänään olisi suuri päivä. Minä ratsastaisin jälleen. Tai, no, olinhan minä jo käynyt hevosen selässä synnytyksen jälkeen, mutta silleen kunnolla. Enkä ollut käynyt vielä Faen kyydissä, sillä Lasse oli tuntunut turvallisemmalta vaihtoehdolta - ainakin niin Jase oli sanonut. Vaikka kyllä minä tunsin hevoseni, eikä Fae tehnyt mitään suuria tyhmyyksiä enää niin paljoa. Ainakaan kanssani. Olisihan se ollut vähän hassua, minä kun kerran olin sen kouluttanut.
Mieli oli kepeä kun astelin Faen tarhalle, ja silloin, kun tamma tervehti minua hörisemällä, suunnilleen leijuin. Olin niin iloinen, minulla oli ollut niin ikävä Faeta. Tanssahtelin siis hevonen käsipuolessani talliin, ja tyytyväisenä harjailin ei-niin-tyytyväistä Faeta. Satulahuoneessa törmäsin koulusatula kädessäni Nannaan, joka kohotti kysyvästi toista kulmaansa. "Ootko menossa ratsastamaan?" "Mhm, ekaa kertaa, tai silleen kunnolla ekaa kertaa", selitin innoissani. "Mitäs meinasit tehä? Ja mitä teille on kuulunut muutenkin, ei olla juteltu vähään aikaan.." "Oh, koulua, you know, ihan perusjuttuja. I think kokoomista ja lisäämistä vähän. Ja meille kuuluu hyvää, everything's great, Oliver on ihana, ja, ja Jase, ja-- mä oon finally päässyt takasin salillekki ja kaikkee, ja nyt pystyy jo vähän juokseekki ja sit pääsee pelaa lätkää, ja pääsee kisaa taas ja kaikkee." Nanna ei näyttänyt iloitsevan puolestani. Hän näytti enemmänkin huolestuneelta. "Muistathan kanssa ottaa rennosti, kyllä sulla on aikaa tehä kaikkea", hän hymyili. "Joojoo, mut I just wanna-- tai silleen I think et meen hulluks jos en pääse takasin, ja I'm so behind, mun ois pitäny olla jo viime vuonna maajoukkueessa ja--" "Ai missä maajoukkueessa?" "Kenttäjoukkueessa. Mä olin sillon sairaalas ku oli ne hakujutut et en päässy sinne ja sit en tiiä haluunko pelaa lätkää vai ratsastaa ja I just-- I just gotta choose, you know? En mä voi päästä olympialaisiin ja samalla pelata professionally, ja just-- olisinpa syntyny miehenä ni olisin NHL:äs ja nii. I don't know, sometimes musta tuntuu vaa nii semmoselta… like I'm a failure", innostunut puheeni hiipui loppua kohden. Nannan ilmeestä ei oikein ottanut selvää, varmaan siksi, että hän ei ollut odottanut avautumista. Viimein hän avasi suunsa: "No mut… kai tiedät että sun ei oo mikään pakko mennä olympialaisiin… tai mihinkään?" Nannan ääni kuulosti varovaiselta. "I guess. Mitä sulle kuuluu?" hymyilin reippaasti. "Tuutko ratsastaa?" "Voisinhan mä. Oisko kentällä vartin päästä?" "Joo."
Niin me päädyimme taluttamaan yhdessä ratsumme kentälle. Ja silloin, kun nousin Faen selkään, olin varmasti yhtä hymyä. Ja silloin, kun kapusin alas, pyyhin kyyneleitä silmäkulmistani. Minulla oli ollut niin ikävä, ja Fae oli niin ihana. Samalla päätin, että vaikka ei ollut pakko olla paras kaikessa, minä halusin olla. Ja se olisi ihan mahdollista, jos tekisin tarpeeksi töitä. Ja minähän tekisin.
//Alana ja Fae nro. 38
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Jul 6, 2017 18:06:34 GMT 2
Elämä mukavaa on 6.7.2017
"Kai sä pärjäät nyt?" oli Jase kysynyt jo sadannen kerran, viimeisenä lentokentän terminaalissa. "Ha, it's just a week babe, stop worrying", minä olin nauranut tänään tasan kahden kuukauden ikäinen Oliver sylissäni. Olimme ajaneet aamuviidestä alkaen, hoilanneet radion tahtiin, naureskelleet kun Lauri Tähkän Morsian oli soinut jo neljännen kerran. Jase oli ollut hiljainen sen jälkeen, ja olin ajatellut sen johtuvan lähestyvästä parkkipaikasta. Olimme parkanneet auton, sitten olimme halanneet terminaalissa ja me olimme Oliverin kanssa katsoneet, kuinka Jase oli kadonnut turvatarkastuksen läpi lentokentän vilinään. Autossa olin jutellut torkkuvan Oliverin kanssa, kertonut fiiliksiä ja päivän suunitelman ja sen, että mekin olisimme voineet lähteä. "Mm.. Olisit nähnyt vähän isovanhempias, ja Emman! I bet you would've charmed 'em all, mut do you know paljonks pöpöjä lentokoneessa kiertää? Don't want you getting sick now, do we?" Harmi vain, että Oliver ei juuri silloin ollut kovin puheliasta seuraa. Hiljalleen hänestä oli kyllä kuoriutunut, muuten mykästä mutta itkiessään kovaäänisestä kääröstä, hieman isompi tyyppi, joka osasi jo jokellella jotain aan ja oon tapaisia äännähdyksiä. Ja hymyillä! Se oli varmasti paras ja suloisin asia maailmassa, siitä olin ollut samantien varma, kun olin bongannut sen ensimmäistä kertaa. Vaikka kuinka olinkin vakuutellut Jaselle, että pärjäisin vallan mainiosti yksin, nyt olisi kyllä ollut ihan kiva saada vähän apua. Olin tullut jo aamupäivästä tallille, olin vain käynyt lentokentältä palattuani vaihtamassa vaatteet ja pukemassa Oliverille lämpimämpää päälle, ja suunnannut sitten Hallavaan. Alkuperäinen suunitelma oli ollut käydä Faen kanssa kävelylenkillä työntäen vauvaa rattaissa, mutta sen olin hylännyt jo heti, kun hain tamman sisälle laitumelta, jonne se oli päässyt vähän yli viikko sitten sairaslomansa jälkeen. Oliver oli nukkunut rattaissaan turvallisessa ja tyhjässä Valgusin karsinassa, ovi kiinni ja rattaiden huppu kiinni, autuaan tietämättömänä siitä, että hevoseni oli menettänyt kaiken käsityksen käytöstavoista. Olisin palauttanut Faen takaisin maan pinnalle siinä saman tien, mutta huoli Oliverista yksin painoi, joten olin vain läimäissyt päälle tunkevaa hevosta ryntäille, mikä lopetti kyllä suurimman temppuilun ja kiskomisen, mutta sai tamman pyörittelemään villisti häntäänsä ja muljauttelemaan silmiään. Faen harjaaminen sujui verrattain ongelmitta, ja se näytti rauhoittuneen ainakin hetkeksi. Minulla oli silti dilemma, kun en uskaltanut jättää Oliveria yksinään, mutta Fae piti ehdottomasti saada liikkumaan. Ja rattaita työnnellen en todellakaan uskaltanut taluttaa Faeta, edes liinassa. Ainakaan nyt, kun tamma oli tässä mielentilassa. Niinpä jouduinkin vain juoksuttamaan Faen, Oliver turvallisesti aidan toisella puolella. Fae riuhtoi ja pomppi ensimmäisen kierroksen, ennen kuin se tajusi, että se pystyi ravaamaan ihan rennosti. Laukkaa en uskaltanut pyytää, se vaikutti varmalta tavalta saada nyt jo rauhoittunut hevonen sinkoamaan uudelleen. Hoidin Faen pois, puhdistin karsinat, tein ruoat, ja sitten lähdin tallilta. En jutellut kenellekään koko aikana, Valman näin tallituvassa Ruskan kanssa, ja Pujo oli jutustellut Renan kanssa käytävällä. Joku oli sanonut moi, olin paniikissa nyökännyt vastaukseksi ja sitten kiirehtinyt vauhdilla kohti autoa. Ajaessani minun piti hieman pohtia. Silloin, kun Jase oli ollut paikalla, kaikki heppa-asiat olivat sujuneet mainiosti. Olimme vuorotelleet talleilla käyntiä niin, että toinen oli aina vapaana Oliverin kanssa, ja kaikki oli mennyt hyvin. Nyt, kun Jase oli vanhempiensa luona käymässä, eikä asiat sujuneetkaan niin hyvin, aloin miettiä. Mitä jos. Mitä jos joskus tulisi sellainen tilanne, ettemme olisi yhdessä, että meitä olisi vain yksi huolehtimaan Oliverista. Mietin, jos se yksi olisi minä. Pitäisi varmaan lopettaa hevoset. Tai tietenkin siis myydä ne, mutta lopettaa harrastus. Mutta en minä sellaista pystyisi tekemään. Toinen vaihtoehto olisi sitten Oliverista luopuminen, mutta sekään ei ollut oikein houkutteleva tarjous. Kaikki odottivat jo valmiiksi milloin luovuttaisin, ja että minkälainen ihminen kasvaisi vauvasta, jonka vanhemmat "olivat mitä olivat". Ja tietenkin kaikkein tärkeimpänä, kyseessä oli Oliver. En minä hänestä pystyisi luopumaan, kaupassakin käynti yksinään oli jo haaste. Ja muutenkin… Oli niin paljon eri tekijöitä ja asioita ja ihmisiä, enkä minä enää jaksanut. Kaikki oli liian vaikeaa ja hankalaa ja vaivalloista ja epätodennäköistä. Enkä minä ollut hyvä missään, ja kaikki epäonnistui ja rahahuolet kolkuttivat niskassani, sillä vaikka Jase oli tarjoutunut maksamaan monesta asiasta, en minä voinut antaa hänen ja tallivuokra oli joka kuukausi ongelma eikä Eevi ollut puhunut minulle pariin viikkoon sen jälkeen kun olin ehdottanut, että hän ylläpitäisi Lassea ja hän oli kieltäytynyt ja vian täytyi olla minussa ja… Miksi minä edes yritin. Elämä oli liian vaikeaa, liian monimutkaista. Ja musertavinta siinä oli, ettei siitä ollut mitään taikakeinoa pois. Piti vain purra hammasta ja jatkaa eteenpäin. Se siinä vain oli, minä en osannut. Enkä jaksanut. //39
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Aug 13, 2017 18:17:37 GMT 2
Back on track 13.8.2017 Paluu maastoesteille! Viime viikonloppuna oli Alana tunteellisella päällä kilpailuiden jälkeen, eikä se ollut vain penkin alle menneen kouluohjelman takia. Hän oli kesän aikana hankkinut Faen kanssa kvaalit, ja nyt oli viimein vuorossa ne kauan odotetut kilpailut. Fae oli innoissaan ja menossa, ja suoritti miltei täydellisesti rata- ja maastoesteet. Sijoittautumisen ja ehkä voitonkin esti kuitenkin vain täydellisesti epäonnistunut koulurata, josta oli ihme, että päästiin edes läpi. Alana ei edes halua kertoa, mitä siinä kävi, ja nyt puhutaan siitä Alanasta, joka kerran piti tunnin luennon hevostensa suojien kulumista. Noh, onneksi on vielä kilpailuita jäljellä, joista seuraavat jo tuota pikaa Lassen kanssa. Josko ne sujuisivat hieman paremmin...
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Aug 27, 2017 10:36:36 GMT 2
Eihän tää oo tärkeetä 26/08/2017 Hallavan kenttäkisat. Ajattelin, että tämäpä oli hyvä tilaisuus saada edes yhdet onnistuneet kilpailut alle, niin Faeta, kuin itseänikin ajatellen. Ajattelin, että Faekin olisi rauhallisempi ja mukavampi kotona, samalla radalla, millä olimme itse koko kesän harjoitelleet. Ajattelin, että mönkään mennyt ja lyhyeksi jäänyt kilpailukesä saisi edes jonkinlaisen hyvän lopun. No, väärinpä ajattelin. Sentään nutturat olivat hienot. Fae oli tänään erityisen, noh, Fae. Se oli hoitaessa vielä ihan mukava, ja kärsivällisesti seisoi pää alhaalla ommellessani sille nutturoita. Ja vaikka kiinnitin tamman häntään kirkuvanpunaisen rusetin, onnistui joku turhantärkeä vieraileva tähti silti ratsastamaan puolen metrin päästä ohi. Ja se tuli vielä takaa, eli ellei tämä täydellisyyden perikuva ollut oman hienoutensa sokaisema, sen olisi pitänyt kyllä nähdä se rusetti. En tiedä luottiko se siihen, ettei "hänen pikku mamman mussukka" potkinut, mitä se ei kyllä kieltämättä tehnyt, mutta kun Faen hännässä se rusetti oli. Ja Fae kyllä potkaisi. Tai no, se päätti ottaa teatraalisen tien, ja vinkaisi ja pukitti sitä päin, ja sen jälkeen sain kuulla viisi minuuttia siitä, että "hullu hevoseni" oli säikäyttänyt pikku Fifin. Tai mikä sen nimi nyt olikaan. Tai, en nyt aivan viittä minuuttia, sillä keskeytin marmattajan ensimmäisellä lauseella. Olin jo verryttelyn alussa kuuluttanut kaikille, että hei, hevoseni sitten oikeasti myös potkii, ja sitten ratsastanut hieman etäämpänä muista. Ja kaiken lisäksi, Faen rusetti ei ollut mikään pikkuruinen, vaan siinä oli pitkät nauhatkin ja kaikkea. Joka tapauksessa sen jälkeen koko touhu meni ihan plörinäksi. Olin jo saanut Faen juuri rauhoittumaan ja keskittymään sulkuväistöihinsä, kun se säikähti jotain ja sinkosi eteenpäin ja sitten olikin jo meidän koululähtö. Koko radalla ei tainnut olla oikeasti täysin rentoa hetkeä, ja minun piti joka askeleella pidättää tammaa, ettei se olisi lähtenyt alta. Sen oli tuomarikin huomannut, kirjoitti kommentteihin, että rata oli muuten siisti (laukannostossa tapahtunutta paria "pikku"pukkia lukuunottamatta), mutta hevonen ei näyttänyt rennolta ja vaikutti räjähtävän hetkenä minä hyvänsä. Haha, olisipa vain ollut arvon tuomari istumassa satulassa, niin hän olisi kyllä huomannut kommenttinsa osuvan täysin nappiin. Emme sentään olleet viimeisiä, vaan ajattelin, että vaikka se huono olikin, yhdeksäs sija sai nyt kelvata. Esteillä olikin sitten menoa ja meininkiä. Fae oli selkeästi päätellyt, että oikea tapa hypätä rataa oli täysiii, eikä se arvostanut kamalasti pidätteitäni. Tamma painoi ohjalle minkä jaksoin, ja koska se oli tässä metrikympissä samalla asenteella kuin metriviidessäkympissä, ei radasta tullut kovin siistiä. Jouduin ennen jokaista estettä jarruttamaan sen niin, että se laukkasi miltei paikoillaan, ja sitten pari viimeistä askelta mentiin sitten reippaasti. Niin kuin niin kovaa, että se olisi päässyt ainakin sen 150 senttisen esteen. Tämän seurauksena jouduin ottamaan muutaman riskilähestymisen. Yhdellekin okserille lähdimme varmaan laukan etuajassa, sillä tajusin, ettemme mahtuisi ottamaan enää viimeistä. Fae nakkeli niskojaan, pompahteli minne sattui, ja muutaman pukinkin se sai mahtumaan sinne kaahotuksen lomaan. Niin, ja muutama puomi. Neljännen puomin jälkeen vain ajattelin, että what the hell, ihan sama, ei me nyt enää mitään voitu voittaa, ja vain luovutin pidättelemisen suhteen. Faehan nautti, rallitti yhden pitkän linjan menemään aikamoista haipakkaa, ja sitten, kun yritin säätää askelta sopivaksi, kielsi. Että mitä teki. Se ei ollut ikinä kieltänyt aikaisemmin vain huvin vuoksi, vaan ainoastaan silloin, kun askel olisi mennyt oikeasti mönkään. Nyt se lähti jo kolme askelta ennen estettä sivuloikalla pois. Jäljellä oli enää kaksi estettä, joten pakotin tamman yli (ja raipalla huomauttamisen jälkeen se hyppäsi sen oikein hienosti), ja selvisimme jotenkuten kunnialla maaliin saakka. Eihän siinä ollut kuin mitä, 20 virhepistettä? Aika sentään oli varmaan luokan nopein. Jippii. En ollut ollenkaan yllättynyt, että olimme viimeisiä, vaikka halusinkin sen johdosta kadota maan alle. Itketti ja harmitti ja hävetti, ja melkein päätin perua maastoluokan. En perunut. Näin jälkeen päin ajatellen, olisi vaan pitänyt. Maastoesteet olivat vain tasaisen huonoa suorittamista, ja siellä tapahtuneiden virheiden sekä liian nopeasti maaliin tulemisesta saaneiden sakkojen takia olimme toisiksi viimeisiä siinäkin. Kun koko kilpailun tulokset julkistettiin, näin, että nimeni komeili viimeisenä. Aivan viimeisenä. Huonoin. Kaikkein huonoin. Edellä oli Valma joka ei edes uskaltanut hypätä ja voitti minut silti. Ja Nanna jollain ratsastuskoulun suokilla, ja muuten vaan ihan kaikki arvottomine kaakkeineen ja turhantärkeine hymyineen. Kyyneleet kihosivat silmäkulmiin, häpeä painoi, käsiin sattui. Yritin pidätellä sitä, sillä luontoni ei antanut periksi itkeä julkisesti, mutta heti, kun pääsin Faen karsinaan, en voinut pidätellä sitä enää. Varusteet sain vietyä nopeasti satulahuoneeseen, mutta sen jälkeen, purkaessani tiukkaan ommeltuja nutturoita hevoseni harjasta, täydellisen epäonnistumisen tuoma niiskutukseni peittyi meluisan tallin humuun ja muiden analyysiin radoistaan. Paitsi sitten, kun Nanna kysyi varovasti, että itkinkö. "Eihän nää oo mitään tärkeetä, hei, ei tätä kannata ottaa todesta, tänään ei ollu vaan teiän päivä", Nanna yritti lohduttaa, mutta en voinut itselleni mitään. "No en itke! Mitä sä tiiät mistään mitään?! Painu helvettiin, mee jonnekki muualle haukkumaan, anna mun olla rauhassa!" //41
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Aug 29, 2017 19:33:54 GMT 2
Kaikki järjestyy? 29/8/2017 "Myydä Fae?!" Eevi meinasi keikahtaa Lassen satulasta alas. Minä jouduin toistamaan sanomani, vaikken sen sisältöä halunnut myöntää edes itselleni. "Niin. Or like, viedä se takas kotiin", katsoin punaisen tammani niskaa. Eevi taasen tuijotti minua hetkellisen epäuskon vallassa. Hetken oli hiljaista. Meillä oli ollut mukava maastoreissu. Siitä olikin ollut hetki, kun olimme Eevin kanssa päässeet samaan aikaan ratsastamaan, tai edes tallille. Niinpä olimme sopineet etukäteen tämän, sillä maastoilusta oli muodostunut meidän tapamme jutella, oli se sitten koirien kanssa kävelyllä tai ratsastaen. Ja meidän kyllä piti jutella. En ollut saanut aikaiseksi edes kertoa kihlauksestani, ja siitä sentään oli yli kuukausi. Melkein kaksi. Jotenkin ei vain ollut tullut sopivaa hetkeä, ja halusin kertoa sen Eeville kasvotusten. Kaikille muille, joille halusin ja pystyin kertomaan kasvotusten olin jo niin tehnyt, ja minulla oli jo instakuvakin odottamassa julkaisua. "Hm, kato", olin sanonut, näyttänyt vasenta kättäni tallikäytävällä. Eevi oli suorastaan loikannut halaamaan, ja vaikutti olevan tästä enemmän innoissani kuin minä. Kun Eevi oli irroittanut itsensä kaulastani, pujotin sormuksen varovasti kaulakoruuni Aladdinin lampun viereen, etten hävittäisi sitä tallilla tai varsinkaan maastoon. Ja sitten olin järkyttänyt instakansaa. Sen hetken hyvä fiilis haihtui kyllä savuna ilmaan. Eevi oli vieläkin hiljaa. Minä en kehdannut puhua, kyyneleet kihosivat silmiin. "Mi- mites nyt noin..?" Eevi aloitti varovasti, sillä samalla sekunnilla kun olin itsekin avaamassa suutani selittääkseni. "I just- Musta tuntuu, et sen olis parempi olla jossain muualla. Niinku with dad. Mikään ei oo sujunu viime aikoina ja Fae on just hyvän ikänen et iskä sais ehkä tehtyyki sil jotain toisin ku minä koska oon epäonnistunu iha kaikes ja varmaa vaan pilaan sen. Se on menny ihan hirveen huonosti viime aikoina ja tiiän et on sellasia kausia I KNOW mut that's no excuse. I'm nowhere where I should be, en ees lähellä ja-- I just. Ehkä lopetan", kaikki vaan purkautui kerralla. Eevi oli jo sanomassa jotain, kun jatkoin: "Kaikki vaan epäonnistuu ja mitä jos oon tehny vääriä valintoja. Like Oliver. I mean- se on ihana ja kaikkee mut it's just so much- ja mä tiiän mitä kaikki sanoo et oon huora ja mitä jos oon ja Jase ja -- kaikki sanoo et oon sen kaa vaan koska se on rikas ja it's not true ja-- I work two jobs and have a baby and- what if- mitä jos mä en pystykkään mitä sit käy se oli virhe- oh my god kaikki oli virhe-" Nyt itkin ihan oikeasti, mikä oli aika koomista, sillä Fae paineli menemään tahdikkaassa käynnissä korvat hörössä. Ja Lasse myös, vaikka se hieman vilkuilikin mitä ihmettä mölysin sen vierellä. "Kyllä kaikki järjestyy", oli Eevin diplomaattinen, hetken mietinnän vastaus. Minä vain nyyhkäisin vastauksena. Halusin uskoa siihen, ihan tosi halusin. Mutta mitä jos ei järjestyisikään? //42
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Sept 2, 2017 12:22:17 GMT 2
Hullu 2/9/2017 Aamu valkeni harmaana ja kylmänä, mutta peiton alla oli lämmin. Vähän liiankin lämmin, mutta koska Jase oli suorastaan takertunut minuun käsillä ja jaloilla, siitä oli hankala päästä pois. "Jason… fucking- let me gooo", tökin sen kylkeä, ja sain aikaiseksi vain murahduksen. "Whyyy…" "Mun pitää hakee Oliver, for starters", tokaisin, ja se sai Jaseen liikettä. Paniikissa hän ponkaisi istumaan, ja samantien kiskaisi molemmat kätensä ohimoilleen, selkeästi katuen tätä nopeaa liikettä. "Miks? Missä se on?!" ääni oli miltei kuiskaus, mutta paniikinomainen. "Eevillä. Mun oli tarkotus hakee se jo ku mä tulin salilta, but then someone decided to not show up and scare the life out of me. Missä sä ees olit?" Jase mietti hetken. Sitten toisen hetken, ja kolmannenkin. Jokaisella hetkellä hän taittui enemmän kaksinkerroin, kunnes makasi jonkinlaisessa linkussa keskellä sänkyä. Sitten, jostain lakanan ja peiton uumenista: "…En mä muista?" "Niinpä tietysti. Mä haen Oliverin, in the mean time, you think about that, okay?" taputin Jasea selkään ja nousin ylös. Markus tuli avaamaan oven, Oliver sylissään, ja sanoi, että Eevi oli lenkillä Kertun kanssa. Että ei pitäisi kestää kauaa enää. Sain kutsun sisälle, ja samalla, kun Markus keräili lapsen tavaroita, juttelimme jotain syksystä tai jotain. Lievästi vaivaantuneen tunnelman paransi onneksi Eevi, joka pelmahti paikalle Kertun kanssa. Sovimme tapaavamme tallilla iltapäivällä, ja sitten lähdinkin siitä aika pian jo kotia päin. Eevi ei onneksi kysynyt mitään eilisestä, kuin vasta tallilla. Ja nyt minäkin tiesin hieman enemmän, nimittäin sen, mitä Jase oli muistanut. Se oli ravintolasta puolipakotettu vielä yksille, sitten seura oli kadonnut johonkin, joku randomi oli tarjoutunut ostamaan sille jotain, sitten oli hämärää, sitten oli paha olo. Kotimatkasta Jase muisti vain sen, että oli kävellyt. "Oon vaa nii ilonen et se ees löys kotiin. Siis- oh my god, olisitpa nähny sen. Melkeen soitin hätänumeroon." Olisi ehkä pitänytkin, mutta onneksi Jase oli kunnossa. Siis krapulaa lukuunottamatta. Sovimme Eevin kanssa käyvämme kävelylenkillä maastossa, minä Lassella ja Eevi Hanin kanssa. Aleksi kierrätti jotain alkeisryhmää pitkin Hallavan pihapiiriä, selittäen kaikesta kaiken, pienten lasten kuunnellessa innostuneena. Lähdin Eevin mukaan Hanin ja Faen tarhalle, mukanani ikeakassillinen heinää Faelle. Se ehtisi hyvin syömään sen sillä välin, kun Hani olisi ulkona tarhasta. Fae oli kyllä varsin kiintynyt Eevin uuteen varsaan. Kylki kyljessä ne nyhväsivät, ja aina niiden piti huudella toisilleen kuulumiset heti, kun ne sattuivat näkemään toisensa edes vilaukselta. Se oli varsin suloista. Mutta myös huolestuttavaa, kuten tulisin varsin pian huomaamaan. Eevi luikahti tarhaan, ja minä odotin portilla. Laittaisin heinät vasta kun Hani olisi ulkona, niin se saataisiin sieltä pois helpommin. Hani katseli maisemia tarhan nurkassa, ja Fae seisoi keskellä tarhaa puuhaillen omiaan. Eevin huomatessaan se kohotti päätään ja hörisi, ja lähti sitten korvat hörössä askeltamaan kohti Eeviä. Kaksi askelta se meni, ennen kuin päässä taisi naksahtaa. Tamma liimasi korvat niskaan, ja rynnisti aivan yhtäkkiä kohti Eeviä. Parilla laukka-askeleella Fae oli jo aivan Eevin edessä. En ehtinyt edes varoittaa, mutta onneksi Eevin refleksit toimivat nopeammin kuin omani. Karjaisu ja ryntäisiin osunut narunheilautus pysäyttivät päälle yrittäneen hevosen, joka lähti niskojaan nakellen kohti Hania. Eevi tuli juoksujalkaa ulos tarhasta, selvästi säikähtäneen näköisenä. "Oh my god, are you alright? Eihän se osunu?" Eevi vain pudisteli päätään, ja tuijotti Faeta. "What the fuck, se oli tulossa ihan kimppuun. I'm so sorry, toi on ihan uutta." Tiesinhän minä, että Fae kiintyi helposti tarhakavereihinsa, niinhän se oli Susiinkin liimautunut, mutta ei se ikinä ollut kenenkään kimppuun tullut. Heinän avulla saimme Hanin houkuteltua portille, josta saimme sen jotenkuten ulos ilman, että Fae pääsi vapaaksi. Siinäkin tamma oli meinannut käydä päälleni, joten kerroin Eeville tulevani jonkin ajan päästä takaisin. Tallin seinään nojaili juuri sopivasti joku vanha luuta, jonka ajattelin käyvän mainiosti tarkoituksiini. Tyhjensin heinät maahan, ja sidoin ikeakassia luudan päähän juuri samalla, kun Aleksi alkeisarmeijoineen ilmaantui paikalle. "Mitä sä sillä teet?" joku lettipäinen tyttö kysyi. "Öm, mä meinasin siivota tarhaa", vastasin, ja esitin, etten saanut ikeakassia pois luudan päästä. Kappas vain, sehän pysyi siinä, mikä oli vain erittäin hyvä. "Saako sitä silittää?" joku toinen kysyi, ja oli jo puolimatkassa portille. Tartuin sitä nopeasti hartioista. "Ei. Ei missään nimessä. Siihen ette koske", kuulostin ehkä vähän pelottavalta. "Fae on vähän ilkeä heppa, se saattaa vaikka puraista." Aleksi kertoi hieman tarhailevista hevosista, kertoi, että ne olivat yksityishevosia, että niihin ei saanut koskea ilman lupaa. "Mitäs jos menisitte vaikka kattomaan Lassea, se on jo sisällä? Se on kanssa tallin isoin hevonen!" ehdotin Aleksille hieman vihjaillen. Se taisikin kyllä jo arvata luutaviritelmästäni, että tätä ei alkeistuntilaiset ehkä haluaisi nähdä, tai edes kuuluisi nähdä. "Se meinas tulla mun ja Eevin päälle, sillee iha kunnolla. Voit kyl oikeesti antaa noiden sitä Lassee vaikka rapsuttaa, vaik käytävällä tai jotain", kerroin matalalla äänellä vielä Aleksille, joka nyökkäili, ja keräsi sitten ryhmän kasaan. "No onhan meillä hieman aikaa, kuka haluaa nähdä ison hepan?" "Onks se yhtä iso ku dinosaurukset?!" "No melkein, mennäänhän nyt reippaasti takaisin talliin, mutta tallilla ei saanut juosta, kuka muistaa?" Kun olin varma, että kaikki kakarat olivat turvallisesti tallissa, eivätkä varmastikaan nähneet tänne, astuin tarhaan. Yritin ensin saada Faeta kiinni kiltisti, mutta kun se oli rynnistämässä uudelleen päin, huitaisin sitä luudalla. Tamma järkyttyi siitä syvästi, varsinkin kun se hieman taisi osua sen pyllyynkin. Parempi vain, että pelkäsi luutaa, sillä se oli puolustuskeinoni. Laitoin Faen juoksemaan ympäri tarhaa. Kierros kierroksen perään, ennen kuin tamma näytti hieman luovuttavan. Lopetin sen juoksuttamisen, ja yritin, josko se antaisi kiinni. No ei antanut, vaan pukitti päin, joten se joutui taas juoksemaan. Fae oli suorastaan hullu. Ei se ollut ikinä aiemmin ollut näin vihainen, näin oikeasti aggressiivinen ja hyökkäävä. En ollut koskaan pelännyt hevostani, en ikinä, paitsi nyt. Samalla, kierros kierrokselta, sain vahvistuksen, että ehkä sen oikeasti olisi parempi isän luona. Minä en selkeästi osannut hallita sitä, suunnata sitä oikeaan suuntaan. Se oli aika harmittavaa, sillä minähän sen olin kasvattanut ja ratsuttanut, ja se oli ollut vallan mainio jo pitkään. Paitsi nyt se sitten oli aivan täysin hullu. Lähemmäs kymmenen minuuttia Fae juoksi, ja varmaan seitsemän kertaa yritin ottaa sen kiinni. Vasta kahdeksannella kerralla tamma luovutti, ja lompsi luokseni pää alhaalla. Taputin sitä, kiitin sitä, annoin sen syödä hieman maassa olevia heiniä, ennen kuin kiersin riimunnarun sen turvan ympäri. Fae saisi mennä nyt kyllä vähän jäähylle miettimään tekosiaan. Luudan jätin tarhan portille, sillä arvelin, että sitä tarvittaisiin joskus uudelleenkin. Karsinaansa Fae pyörähti hikisenä, mutta jo rauhoittuneena, ja hain sille vielä sen heinät ulkoa. Alkeiskurssilaiset hääräsivät innoissaan Lassen ympärillä, joka aivan onnessaan otti rapsutuksia vastaan kaikilta. Se seisoi pää alhaalla, silmät kiinni ja jalat levällään, ja hymähdin. Sentään toinen hevosistani oli yhteiskuntakelpoinen. Sanoin Aleksille puhuvani hänen kanssaan tarhausjärjestelyistä heti, kunhan olisi sopiva hetki, ja Eevin kanssa jaoin ideani maastossa kävellessä. Olisi kaikkien edun mukaista, että Hani tarhaisi Lassen kanssa. Hanille tekisi varmasti seura hyvää, ja Lasse olisi nyt ainakin turvallisempaa seuraa kuin Fae. Pääasiassa Eeville, mutta kyllä Hanillekin varmaan olisi ihan hyvää kasvaa jonkun kanssa, joka kohtelisi sitä kaverina eikä omisi kokonaan itselleen. En halunnut saattaa ketään vaaraan oman hevoseni takia, joten Aleksillekin sanoin, että Faen voi hakea tarhasta luudan kanssa, sillä sitä se pelkäsi. Ja kyllä se varmasti ruoka-aikaan tulisi nätisti sisälle, ja varmaan yksin ollessaan vähän tasoittuisi takaisin normaaliksi. Sitä en sanonut kyllä kenellekään, että Fae ei pian saattaisi enää olla Hallavassa. //43 ja viikon striikki
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Sept 17, 2017 19:00:49 GMT 2
Kotiin 17.9.2017
Joillekin kuuluisan olympiatähden hevosrekan ilmestyminen Hallavan tallipihaan saattoi merkitä innostusta, kuiskuttelua ja mahdollisuuksien pohtimista. Saisikohan nimmarin? Tai valokuvan? Ooh - näkisikö se minun ratsastavan? Minä en voinut liittyä yleiseen hälinään, sillä nähdessäni minulle niin tutun hevosrekan, mieleni valtasi epätoivo ja silmiin yritti tulla kyyneleitä. Tämä päivä oli kummitellut minua jo pari viikkoa, mutta nyt se olisi todellista. Tämä oli oikeasti tapahtumassa. Kyllähän minä tiesin, että näin olisi kaikille parasta, ainakin kaikille paitsi minulle. Vaikka mieli teki paeta talliin ja piiloutua, pakotin jalkani liikkumaan aivan toiseen suuntaan ja menemään isää vastaan. Isä sammutti rekan, ja astui ulos. Ennen kuin kerkesin edes hymyilläkään siihen suuntaan, joku takertui kaulaani pompahtaen. Kappas, serkkuhan se siinä. Halasin Tobya innostuneena, ennen kuin tajusin, kuinka jollain tavalla ironista tämä oli. Toby oli täällä tuomassa Faeta, ja nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin, täällä hakemassa Faeta. Sivusilmällä näin kuinka Jase kätteli isää, Oliver toisessa kädessään, ennen kuin isä kaappasi Oliverin syliinsä. Oliver nauroi. Minä en.
Fae oli jo karsinassaan, tavarat kerättynä ja valmiina lähtöön. Sitä ennen oli kyllä vähän muuta tekemistä, nimittäin jo rekassa olevat hevoset pitäisi liikuttaa. Niin, Fae ei suinkaan lähtisi Irlantiin yksin. Ehei, isä oli yhdistänyt tämänkin yhteen reissuistaan, mikä sattui kyllä aika sopivaan saumaan. Hän oli menomatkalla vienyt kaksi myyntihevosta Tanskaan, sitten hakenut Ruotsista yhden hevosen, ja Suomeen vienyt yhden. Hallavaan saapuessa rekassa oli kaksi hevosta, se ruotsalainen kaksivuotias ori, ja isän valkoinen Arthur-ruuna. Nimenomaan se samainen Greyston Artwork, jolla isä oli voittanut lukemattomat kisat ja sen olympiamitalinkin. Se sama hevonen, joka tuli jokaisen mieleen, kun ajatteli Marcus Gwylniä. Se valokuva miltei jokaisessa jutussa ja lehtileikkeessä, jossa isä on miltei kaksinkerroin Arthurin kaulalla esteosuuden lopussa. Arthurilla on korvat hörössä ja meno päällä, isällä kyyneleitä silmissä. Se hevonen. Ilmeisesti Arthuria oltiin tarvittu jossain messuilla menomatkalla, ja olihan siitä muutenkin kokeneena matkalaisena seuraa nuorelle orille, joka ei ollut matkustanut pitkiä matkoja aiemmin. Tästä sain tietää vasta kurkatessani rekan sisälle. Hetkeksi suruni väistyi, kun hoksasin tutun hevosennaaman. Isä vain naureskeli innolleni, mutta olin aina ollut erityisen kiintynyt siihen hevoseen. Niinkin kiintynyt, että olin lapsena aina välttämättä halunnut "King Arthurin" kyytiin. Ja Arthur oli minua kuljettanutkin. Se oli ollut minun ja Alinan luottoratsu, jos halusimme kokeilla jotain uutta, jotain ehkä hulluakin. Kärsivällisesti ja rauhallisesti se oli seissyt, kun olimme harjoitelleet ilman satulaa selkään hyppimistä, vikellystä ja tandemilla hyppäämistä. Olin olettanut, että isä ja Toby vain taluttaisivat hevosia hetken, mutta sitten isä käskikin minun hakea kypärä
Joten niinpä minä sitten yllätyksellä pääsin pitkästä aikaa Arthurin selkään. Ja isä pääsi kokeilemaan Lassea. Ja Toby roikkui nuoressa orissa kiinni, kentän laidalle kerääntyneet ihmiset katsoivat, Eevi näytti peukkuja, Jase kuvasi. Eevi oli kylläkin jo ratsastanut Lassella tänään, mutta kyllä Lasse nyt jaksoi. Puksuttivathan tuntihevosetkin joskus kolme tuntia putkeen, joten hyvässä kunnossa oleva kisahevoseni sai luvan jaksaa tehdä töiden päälle vielä hetken testailua. Isä ihastui Lasseen ikihyviksi, ehdotti vaihtokauppaa Arthurista. Vaikka kyllä minä tiesin, että isä enemmin kuolisi, kuin luopuisi Arthurista vapaaehtoisesti.
Aivan liian pian koitti se hetki, jota olin kauhistellut niin pitkään. Seisoin tallipihalla, Fae narunjatkeena, ja tuijotin hepparekan ramppia. Nuori ori ja Arthur ja kaikki tavarat olivat jo sisällä, enää oli Fae vuorossa. Muutama tallilainen yritti kysellä, miksi Fae oli lähdössä, miksen ollut kertonut tästä etukäteen. Minä vain ignoorasin ne ja pyörittelin rakkaan tammani harjaa. Kyllähän minä olin kertonut, mutten kaikille. Hallavasta tästä olivat tienneet vain Aleksi ja Eevi. Ja Jase tietysti, sillä hänelle olin itkenyt tätä hetkeä jo viimeiset kaksi viikkoa. Kun ihmiset huomasivat, etten halunnut puhua tästä, kysely loppui. Se vaihtui kuiskutteluksi, mutta sentään minut jätettiin rauhaan. Eevi tarkasti jo kolmatta kertaa Faen suojia ja loimea, ja Jase puristi kättäni. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan.
Henkäisin syvään, pyyhkäisin kyyneleen silmäkulmastani. En minä voisi tässä tallipihallakaan seisoa loppuelämääni. Niinpä purin huulta ja askelsin määrätietoisesti kohti rekkaa. Fae seurasi perässä. Se tuli kyytiin iloisena, korvat hörössä ja innokkaana. Toivoin, että se olisi pistänyt hanttiin, ettei se olisi halunnut lähteä, mutta sentään tässä Fae oli helppo. Se piti matkustamisesta niin kovin. Olisikohan se astellut ylös ramppia niin pitkin, rennoin askelin, hörissyt tyytyväisenä, jos se olisi tietänyt, ettei enää koskaan palaisi? Olin minä sille kuiskutellut, että se osaisi varautua tulevaan, mutta ei se ollut varmaan kuunnellut minua.
Itku kurkussa sidoin rakasta tammaani kiinni renkaaseen, halasin sitä viimeisen kerran. Painoin suukon sen turvalle, rapsutin sitä korvan takaa. Toivotin sille hyvää matkaa, pyysin käyttäytymään nätisti. Sanoin, että tapaisimme vielä. Ennen pitkää jouduin astumaan alas rampilta, jotta se voitiin nostaa. Automaattisen rampin hurinan saattelemana rakas hevoseni, minun Faeni, katosi näkyvistä. Korvanpäät enää näkyivät, kun sisältä kantautui kovaääninen hirnahdus. Ja sitten se oli tehty. Ramppi oli kiinni ja lukossa.
Isä ja Toby kapusivat takaisin rekkaan. Hurahtaen se käynnistyi, ja kädenheilautuksella se kurvasi pois pihalta. Olin jo lähdössä perään, mutta jo askeleen päässä tajusin, ettei sille enää mitään voinut. Rekka oli jo kaukana, tehty mikä tehty. Nyyhkäisin. Ei, en itkisi nyt. En keskellä tallipihaa, kaikkien edessä. En ikinä.
Paitsi sitten tunsin Jasen ujuttavan kätensä käteeni, enkä voinut itselleni mitään. Parahtaen takerruin hänen kaulaansa kuin hukkuva oljenkorteen. Jalat eivät kantaneet, sydän hakkasi, kuin repien haavaa rintaani. Kädet olivat turrat, enkä pystynyt muuta kuin itkeä. Jase piti minua pystyssä, hyssytti ja kuiskasi: Fae menee kotiin.
Ja se koti ei ollut minun luonani.
//44
|
|