Tallilaisten juttuja

[Alana]

Valmennusmatka

6.12.2016

"Mihin te ootte lähdössä?" Salli kysäisi nähdessään meidät. Se kyllä varmaan kiinnitti huomiota meidän paketoituihin hevosiin enemmän kuin Emmaan ja minuun, mutta se ei ollut olennaista.

"Valkkuun", totesin Fae käsissäni. Emma piteli Lassea, joka näytti suorastaan nukahtavan pystyyn. "Tai no, mulla ja Lassella on valmennus, mut otetaan Fae mukaan ku siel on maneesis maastoesteit ni käydään vähä treenaa kans."

Salli nyökytteli ja Emma pyöritteli silmiään. Ja keskittyi sitten haromaan vapaalla kädellä hiuksiaan. 

"Kenen valmennus se on?" Salli ei lähtenytkään paikalta. 

"Mikhel Smith", vastasin ja nykäisin Faen seisomaan aloillaan.

"Ai se esteratsastaja?!" bruneten silmät levisivät ja ääni nousi innostuksesta. 

"Joo, just se. Mä käyn aina sen valkuissa sillon kun se on lähellä."

"Saanks… Saanko mä tulla mukaan..? Olis tosi siistiä nähä sen valmennus!" Salli ehdotti ujona, ja vilkaisin Emmaa, joka näytti kauhistuneelta.

"Uh… No…" en minä halunnut kieltäytyäkään, ei Sallista haittaakaan olisi… "Joo, mut me lähetään in five."

"Mä vien vaan nää kamat talliin!" Salli pinkaisi pois.

"Miks sä annoit sen tulla?" Emma piikitti heti, kun tyttö oli poissa kuuloetäisyydeltä. Kohautin olkiani. 

"Meh, se on hiljaa most of the time anyways. And siit vois olla apua, mulla on vaan vartti siin välissä. Trust me, ei se tuu tielle."

Emma ei näyttänyt uskovan minua, muttei kommentoinut asiaa. Sen sijaan hän talutti Lassen traileriin, ja seurasin Faella perässä. Vähän tamman oli pakko irvistellä ruunalle, mutta onneksi traikussa oli korkea väliseinä hevosten päiden kohdalla. Emma jäi sitomaan hevosia kiinni kun minä kävin sulkemassa takapuomit. Ja otin pari kuvaakin Emmasta trailerin vieressä, ja hihitin taustalla näkyville Dunjalle ja Darlille

"Noni, off we go", hymyilin kavutessani auton kuskinpenkille. Emma otti itselleen etupenkin ja Salli kiipesi varovasti takapenkille. Pääsin ajamaan tallin edestä tasan parkkipaikalle saakka, ennen kuin Jase viittilöi meitä pysähtymään. Rullasin ikkunan auki.

"Where are you going to?" brunette vilkaisi epäluuloisena Sallia.

"Alanalla on valmennus, kyl me ollaan kerrottu sulle", Emma totesi puhelimensa lomasta.

"Ai se Smithin? Ja oot menossa Lassella?" Jase kohotti toista kulmaansa.

"Mmm."

"Onnea siihen", mies tuhahti huvittuneena. Mikhel Smith oli aika samanlainen valmentaja kuin neiti Dietrich. Tarkka ja vaativa. Traileri heilahti ja sisältä kuului Faen vingahdus. Emman katse kiinnittyi ruutuun, josta näki sisälle. 

"Lasse vaan yritti vähän haistella. Fae murjottaa, ei ne tappele."

"Kuin sul on molemmat mukana?" 

"Joo, ku siel on maastoesteitä maneesis, ku siel on se kunnon iso kenttämaneesi ni meen Faen kaa sinne", vastasin Jaselle. 

"Hm, 'kay. Pitäkää hauskaa", saimme osaksemme virnistyksen ennen kuin Jase lukitsi autonsa ovet ja lähti tallia kohti. 

"You are so gone." 

"Mitä toi nyt tarkottaa?" käänsin katseeni Maalaismiehentiestä vilkaistakseni Emmaa, joka vieläkin pläräsi kännykkäänsä.

"Kyl sä tiiät. Et vaan haluu myöntää."

Takapenkillä Salli selasi myös puhelintaan, ja ainakin esitti ettei kuunnellut. Silti laskin ääntäni hieman:

"Shut up, ei se oo sellasta." Emmalta sain osakseni tietävän hymähdyksen. 

"Älä yritä. Ja sitä paitsi, musta tuntuu et se on tapahtunu useemminki ku vaan sen kerran mistä kerroit mulle", Emma jatkoi, vaikkei vieläkään katsonut minua. 

"Maaaybe tässä lähiaikoina…" en voinut estää virnistystäni.

"Eilen?! Oliks se teil eilen?" Emman kiekaisun johdosta Sallikin nosti katseensa minuun.

"Well, he came for tea… Just for tea eilen", yritin ilmaista, että keskustelun voisi jättää tähän. Emma kyllä huomasi, mutta jätti huomioitta.

"Niinku ekalla kerrallaki? Alana, toi on käyny jo kahesti, kamoon, et sä voi väittää, ettei se oo mikään-"

"…kolmesti", lisäsin väliin hiljaa. Emma, voidaanko pliis vaihtaa aihetta.

"Sitä suuremmalla syyllä, kyl se on sellasta, koska sä tiiät et se on ekspertti yhden illan jutuissa."

"Do I now?" 

"No, joo, tiiät, se on kuitenki J-" Emma tajusi Sallin olemassaolon, ja jätti lauseensa kesken. Salli selasi kännykkäänsä kiinnostuneen näköisenä, mutta ihan varmasti se oli kuullut. 

"Trust me, it's nothing, ok?" Nyt keskustelu oli oikeasti ohi. 

"Whatever you say, mut kyl mä oon oikeessa." 

"Sil on punaset valot päällä!"

"Kyl mun pitää pysähtyy!"

"Mut et sä ajanu ees ylinopeutta?"

"Tos on bussipysäkki!"

"Mee siihen!"

Hidastin bussipysäkille, ja näin taustapeilistä kuinka poliisiauto kurvasi taaksemme. Kämmenet hikosivat ja vilkuilin oliko meillä kaikilla turvavyöt päällä. Ikkunan taakse ilmaantui nuori brunette nainen, joka hymyili leveästi.

"Päivää", E. Lukkari nimikyltin perusteella hymyili kun ikkuna oli auennut. "Ja hyvää itsenäisyyspäivää myös."

"Uh, hyvää itsenäisyyspäivää", hymyilin hermostuneena. 

"Meiän pitäis vilkasta tonne teidän traileriin, oliskos sulla papereita?" E. Lukkari hymyili rennosti. 

"Ai minkä?" voi jeesus Alana, kaikista mahdollisista kysymyksistä juuri tuo. Poliisi vain nauroi hyväntuulisesti.

"Noh, ensinäkin oma ajokorttis ja auton ja trailerin rekisteriotteet. Onko sulla hevosia tuolla sisällä?" nyökkäsin vastaukseksi ja kaivoin käsilaukkuani. Emma kaivoi hanskalokerosta auton papereita. "Siinä tapauksessa sit kans hevosten paperit."

Omasta laukustani tuli ajokorttini sekä trailerin rekisteripaperi, ja ojensin samalla Emman antaman auton paperit. 

"Mä käyn tarkistamassa nämä nopeasti, jos voisit sit tulla päästämään mut sisälle tonne traileriin? Ja ne hevosten passit."

Kaivoin supernopeasti Faen passin ja Lassen paperilapun, joka oli väliaikainen passi, sillä tunnistaja oli ottanut ruunan Belgian passin mukaansa. 

"Joo, näissä ei ollut mitään ongelmaa, jos tulisit mukaan niin päästään kattomaan heppoja," poliisi hymyili ja könysin ulos autosta saatuani paperit takaisin. 

"Oh, ei sille puolelle, siellä on vaan kamoja", havahduin sanomaan kun nainen suuntasi penkereen puolelle. Englannissa valmistettu traileri, niin luukku hevosten puolelle oli mukamas väärällä puolella, eli tien puolella. Avasin oven vislaten, ja sain osakseni Lassen höristelevät korvat. Faekin näytti kiinnostuneelta sekunnin murto-osan, ennen kuin keskittyi nyhtämään heinää verkostaan. 

"Ooi, olettepa te nättejä", poliisinainen oli selkeästi hevosihmisiä sulaessaan hevoseni nähdessään.

"Se ruskea puree, varo sitä vähän", varoitin hänen astuessaan sisälle. Brunette nyökkäsi ja tarkisti että hevoset vastasivat passien tietoja. 

"Joo, nääkin on ihan kunnossa. Voitte jatkaa matkaa", nainen hymyili leveästi ja suljin oven. 

"Miksi sä tarkistit ne?" kysyin varovaisesti saadessani passit takaisin. Uskalsin kysyä, sillä täällä poliisilla piti aina olla syy pysäyttämiselle. 

"Meille annettiin ohjeiksi tarkistaa kaikki trailerit, kun on tullut ilmoitus varastetusta hevosesta, sitä vaan", nainen selitti ja nyökkäilin. "Mutta teillä oli kaikki kunnossa, joten hyvää päivänjatkoa."

"Oh, kiitos samoin", muistin käytöstavatkin. Emma ja Salli tuijottivat minua epäilevinä palatessani autoon, ja tunkiessani papereita takaisin laukkuuni. 

"Ne halus vaan tarkistaa et meil on oikeet hepat."

Onneksi matka taittui sen jälkeen mukavasti ilman sen suurempia pysähdyksiä. Ainakaan ilman auton pysähdystä, mutta ainakin oma ajatuksenjuoksuni keskeytyi yllättäen aika tehokkaasti.

"Onko teillä paria sinne itsenäisyystansseihin?" Salli kysyi takapenkiltä.

"Niin minne?" tuhahdin huvittuneena. 

"Maneesissa tänään illalla, saa tuoda parin jos haluaa."

"Mulla on, ja Alanalla on ainakin pari tiedossa", Emma tökkäisi kylkeäni ja loi minuun merkitsevän katseen. 

"Ei."

Kummasti Emma ei halunnut ottaa vastusteluani kuuleviin korviin, vaan alkoi virne naamallaan näpyttämään viestiä. 

"Ei, Emma, if you send that I swear, I'll come wearin' a feckin' Irish flag", uhkasin, päästäen aksenttini tahalteen vahvaksi. 

"Etippä sit se lippu, se lähti jo."

//jatkuu myöhemmin Faen ja Lassen päikyissä

[rena]

Syvällisiä pimeässä

Mukava jutustelu ilta oli loppumaisillaan. Alana ja Pujo olivat ottaneet jo suunnan kohti kotia, itse jäin vielä hetkeksi sohvalle istumaan. Kello läheni jo ilta kahdeksaa, nousin ylös sohvalta ja keräsin tavarani kasaan. Vedin paksun toppatakkini päälle, pyöritin kaulaliinan kaulalle, lapaset käteen ja huppun päähän. Sammutin tuvasta valot ja astuin ulos kylmyyteen, katsahdin taivaalle. Tähdet valtasivat koko taivaan, tunnistin joitakin tuttuja tähtikuviota. Koti-ikävä hiipi taas mieleeni.
Joka uusivuosi ratsastin Taunon kanssa pitkän metsä reitin yötäpitkin. Määränpäämme oli aina kukkula, josta näki täydellisesti tähtitaivaan. Kun olin nuorempi opettelin noin kaksikymmentä tähtikuviota ulkoa, osaan nyt ainakin tuplasti enemmän. Itseasiassa isäni opetti niistä minulle joka ikisen, joskus ikävöin isää. Vaikka sisimmässäni tiedän että hän on täysi kusipää, joten tunteeni ovat hyvin ristiriitaiset. En tiedä mitä teen kun lähden joulun jälkeen käymään lapissa, vietän varmaan koko ajan tallilla. Lähdin kävelemään kohti pihattoa. Asta seisoi paikallaan, kutsuin tammaa. Se köpötteli portille, kaivoin taskustani palan porkkanaa ja ojensin sen Astalle. ”Öitä tyttö”, kuiskasin ja silitin tammaa kaulalta.

Käänsin selkäni Astalle ja lähdin kävelemään kotiin, harkitsin hetken että soittaisin Jessen hakemaan minut. Mutta en viitsinyt, enkä itseasiassa kaivannut ollenkaan seuraa. Olen normalisti hyvin sosiaalinen ja nautin muiden kanssa oleskelusta ja nauramisesta. Mutta joskus tekee vain mieli olla yksin, tekee mieli miettiä menneitä ja suunnitella ehkä myös tulevaisuutta. Pelotti hieman että jos nyt pituutta tulee vielä lisää joudun vaihtamaan hoitsua. Ja Asta saa uuden hoitajan, olen pohtinut paljon, että kenen kanssa jatkaisin hoitaja toimintaani. Päällimmäisinä mielessäni ovat Kyyhky ja Melli. Melli vaikuttaa ihanalta, mutta minä olen enemmän hypääjä/maaso tyyppiä. Melli sopii kentälle vetelemään pohkeenväistöä. Kyyhky vaikuttaa mukavalta, mutta varmaan sekoaisin kun se on viimeisillä kuilla kantavana enkä pääsisi ratsastamaan. Olen mennyt pari kertaa vain suokeilla, ja onhan suomenhevoset ihania. Mutta omasta mielestäni settikset ovat vain hevosten parhaimmistoa, niillä on hianat luonteet, vaikka joskus ne ajavat jopa pitkähermoisetkin äärirajoille. Mutta loppujen lopuksi haluaisin vain roikkua Astan mukana ikuisesti.
Kävelin tien reunaa pitkin kotia kohti, vain tähti taivas valaisi heikosti pimeää tietäni kotiin, olisin varmaan myöhään kotona…

[Eevi-Sofia]

RKM-finaalituotos

[Pujo]

Tavallinen päivä muiden joukossa - melkein.

Päivät olivat kuluneet leirin jälkeen nopeasti. Rutiinit palasivat, ja vaikka tallille oli saapunut uusia kasvoja sekä varsoja, olin ollut tasaisessa virrassa koko ajan. En sen kummemmin ollut pyörinyt tallilla muuten kuin hoitamassa Darlia, mutta tänään päätin käydä tallituvassa keittämässä itselleni teetä. 

Tallitupa oli hiljainen, kuin myös minäkin. Laskin teepannuun vettä ja asetin sen keittymään. Istahdin pöydän ääreen ja katseeni harhaili lattialla. Ulkoa kantautuneita hiekotushiekan palasia oli ympäri lattiaa, ja lattian poikki vilisti hiiri. Hiiri!?
Tokaisin "Oho", ja katsoin, kun se katosi jonnekin. Tallikissat olivat kai olleet laiskoja! Hiiriä ei ollut näkynyt Hallavassa kuulemma aikoihin, ja Aleksikin joskus oli kehunut kuinka tehokkaita tallikissat olivat jyrsijätuholaisten torjunnassa - eli tästä pitäisi ehdottomasti kertoa hänelle. 

Oli siis aika sosialisoida - lähdin kiertämään tallia, ja kysyin melkein jokaiselta vastaantulijalta, tiesivätkö he missä Aleksi mahtaisi sijaita. Lopulta kuin vainukoira konsanaan pääsin tuon miehen jäljille. Jäljille tosiaan, katsoin parkkipaikalla olevia autonjälkiä. Hän oli kuulemma kaupassa. Milloin Aleksi muka kävisi kaupassa keskellä vilkasta talli-iltapäivää..? No jaa, ei auttanut muu kuin palata takaisin tallitupaan. Teevesi oli jo jäähtynyt, joten laitoin sen uudestaan keittymään. Tallituvassa käväisi porukkaa ja ajattelin kertoa hiiren olemassaolosta, mutta he lähtivät niin nopeasti, etten löytänyt sopivaa kohtaa kertoa. Join vain teetäni. Aleksiakaan ei kuulunut takaisin, joten päätin kirjoittaa paperille viestin. Tussilla isoin kirjaimin raapustin paperiin sanat, "TUVASSA NÄHTY HIIRI TÄNÄÄN". Lisäsin paperin nurkkaan vielä piirroksen laiskasti makoilevasta kissasta ja ilkikurisesta hiirestä. Jätin paperin pöydälle ja lähdin kotiin.

[Inkeri]

SOLARIUM KESKELLÄ TAMMIKUUTA
23.1.2017

Tallipiha kylpi auringonvalossa ilman saippuaa. Vaikka keltainen kaasupallo lakaisi ainoastaan Hiisun hiirtenmetsäsysreittejä, tuntui se silti solariumilta keskellä tammikuuta, kun mä talutin Aleksin pyynnöstä Astaa sisälle hoidettavaksi. Harmaa ponitamma kuikuili mua anovasti sen paksun otsatukkansa takaa, enkä mä voinut vastustaa kiusausta. Mä tiesin vallan mainiosti, että toiminnallani opetin yksinomaan huonoja tapoja tallin urankuluttajille, mutta lahjomisen ansiosta ne eivät ainakaan irtisanoituisi tärkeästä työstänsä kuskata alkeistuntilaisia.

[Pujo]

Maanantai

"Tottakai!", kuului Sallin iloinen ääni.
Astuin tallitupaan ja näin Ruskan kosinta-asennossa, toinen polvi maassa suoraan Sallin edessä. Kulmani kohosivat suuresta hämmästyksestä, mutta sekunnissa tajusin herran vain solmineen kengännauhansa. Salli sattui olemaan juuri "sopivassa" kulmassa tallitupaan saapuvan silmille. Hymyilin ja peitin suusta karanneen naurahduksen yskäisyyn. "Terve, mitäs kuuluu?", kysyin heiltä ja sain vastaukseksi "Oikein mukavaa", melkein yhdestä suusta. "Aika kiva et lunta tulee mutta kunhan ei jouduttas taas lumitöihin", sanoin hieman vitsaillen viitaten kertaan, jolloin olin ajautunut lumisotaan Sallin ja Renan kanssa. Salli nauroi muistaessaan tapahtuneen.

"Ootteko muuten nähny Renaa?", kysyin vielä parivaljakolta ennen tuvasta poistumista. "Kyyhkyä hoitamassa varmaankin", Salli vastasi. Kävelin talliin tuntihevospäädystä. Rena oli vaikuttanut eilen vaisulta, ja halusin selvittää asian, sillä en ollut vähään aikaan kerennyt juttelemaan hänen kanssaan sen kummemmin. Kurkkasin Kyyhkyn karsinaan, mutta siellä oli vain tyhjät kottikärryt. Jatkoin matkaa satulahuoneelle päin. Sitten Rena tulikin vastaan talikko kädessään, vakava ilme kasvoillaan. Kun katseemme kohtasivat, hän hymyili hieman ja moikkasi hiljaa. Hän olisi mennyt minusta ohi, mutta pysäytin hänet sanomalla "Hei-". Hän käänsi katseensa minuun ja jatkoin hienovaraisesti, "Onko kaikki okei?". Tytön ilme oli synkkä hetken aikaa, ja hän sanoi hiljaa, "No, on, mut ei". Hän nyökkäsi päätään karsinan suuntaan, ja seurasin häntä.

Jäin karsinan ulkopuolelle nojaamaan, kun Rena alkoi siivota. "Mua vieläkin harmittaa että jouduin jättämään Astan", hän kertoi. Kuulin hänen äänestään, että häntä todellakin harmitti. "Kaikki tuntuu tyhmältä, mikään ei tunnu samalta", hän sanoi ääni väristen ja huokaisi lapatessaan kasan lantaa kottikärryyn. Kurkkasin karsinaan ja Rena nojasi talikkoon surullinen ilme kasvoillaan. Siirryin ovesta sisälle ja laskin käteni hänen olkapäälleen. "Mutta ei kaiken tarvii olla samanlaista. Sulla on nyt ihana Kyyhky, ja oon varma että teille tulee vielä ihan parhaita muistoja. Eikä Astan kanssa saadut muistot katoa mihinkään", yritin rohkaista Renaa. "Tää vaihe on varmasti hankala, mutta kaikki kääntyy parhain päin, eikä sun tarvii olla yksin murheidesi kanssa", jatkoin mahdollisimman lohduttavalla äänellä. Sitten tyttöraukka alkoi itkemään, ja halasi minua. Halasin kunnolla takaisin, sillä minusta tuntui että halausta hän todella kaipasikin. Rena niiskahti ja tokaisi, "Kyllä tää tästä... Kiitos". Hymyilin ja hänkin näytti hieman pirteämmältä.

"Tuu tallitupaan kun oot valmis", sanoin hänelle. Rena nyökkäsi hymyillen pienesti ja jatkoi talikoimista. Minä menin tupaan, josta Ruska sekä Salli olivat liueenneet jonnekin. Avasin kaappini ja kaivoin repustani suklaalevyn.

Hetken kuluttua Rena tuli tupaan. "Haluutko teetä tai jotain?", kysyin ja pidin kädessäni teepannua. "Voisin ottaa", hän vastasi ja laskin vettä pannuun. Laitoin veden kiehumaan ja istahdin pöytään, johon Renakin oli löytänyt tiensä. Olin piilottanut suklaalevyn pöydällä olevan lehden alle, ja otin sen esiin virnistäen. Tarjosin Renalle suklaata, ja hän hymyili. Joimme teet ja jutustelimme niitä näitä. Hän vaikutti jälleen aika normaalilta itseltään, kun sain hänen ajatuksiaan muualle. "Tehdään jotain hauskaa!", sanoin, ja kyselin josko hän haluaisi lähteä kanssani metsäretkelle, lumisotasille tai seuraavana perjantaina maastoon. "Ei ainakaan lumisotaa", Rena vastasi naurahtaen mutta en ollut varma, oliko hänen lauseensa sittenkin vain harhautustaktiikka, jotta en olisi osannut odottaa yllätyshyökkäystä.

[rena]

Maanantai Osa2

Olin tullut tallille aikaisin ja päätin putsata Kyyhkyn karsinan, sillä aikaa kun Kyyhky ja varsat olivat pihalla. Lähdin hakemaan kottikärrjä ja talikkoa, paluumatkalla karsinalle Pujo tuli minua vastaan. Hymyilin tytölle vaisusti ja tervehdin.
”Hei-” Pujo sanoi.
Käännyin katsomaan tyttöä käytävällä kysyvästi.
”Onko kaikki okei?” Tyttö viimeisteli lauseensa haastavalla kysymyksellä.
Taas pohdin hetken mielessäni vastaustanii, Pujo katsoi minuun huolehtivaisella ilmeellä.
"No, on, mut ei” Vastasin ja nyökkäsin päätäni karsinan suuntaan.
Tallustin karsinalle ja Pujo seurasi perässä, tyttö jäi karsinan ulkopuolelle kun minä aloin touhuamaan siivouksen parissa.
"Mua vieläkin harmittaa että jouduin jättämään Astan", Soperin hiljaisesti, samalla luoden lantaa.
"Kaikki tuntuu tyhmältä, mikään ei tunnu samalta”, Jatkoin.
"Mutta ei kaiken tarvii olla samanlaista. Sulla on nyt ihana Kyyhky, ja oon varma että teille tulee vielä ihan parhaita muistoja. Eikä Astan kanssa saadut muistot katoa mihinkään” Pujo sanoi rohkaisevasti ja jatkoi:
"Tää vaihe on varmasti hankala, mutta kaikki kääntyy parhain päin, eikä sun tarvii olla yksin murheidesi kanssa”
Pysähdyin työn teossani, kelasin ajatuksia mielessäni ja lopputuloksena kyynel vierähti poskeani pitkin. Pujo tuli ja halasi minua.

Minusta tuntui että Pujo ymmärsi minua, istuimme tuvan pöydän ääressä hörppien teetä ja napostellen suklaa paloja.
”Me voitais tehä jotain” Pujo sanoi ja hörppäsi teetä.
”Niinku mitä?” Kysyin
”Jotai hauskaa!” Pujo hihkaisi ja jatkoi ehdotellen:
”Jos vaikka lähtisit kanssani metsäretkelle, lumisotasille tai seuraavana perjantaina maastoon.”
"Ei ainakaan lumisotaa” sanoin ja naurahdin.
”Ei sitte” Pujo sanoi hymyillen.
”Noh, jos vaikka lähdettäisiin pulkka mäkeen” Ehdotin.
”Aamulla tullessani näin tallin laidalla kaksi yksinäistä pulkkaa, jos vaikka kysyttäis Aleksilta että saataisko me lainata niitä ja mentäis sinne ladon lähistöllä olevalle mäelle?” Ehdotin Pujolle.

Ja näin toimittiin, Aleksi sanoi että pulkkia voisi lainata kunhan ne palaisivat ehjinä takaisin. Niimpä minä ja Pujo vaelsimme metsässä kohti mäkeä. Mäelle saavuttuamme kipusimme huipulle.
”Sä meet muute ekana” Pujo sanoi katsoen jyrkähköä mäkeä hieman järkyttyneenä.
”Vaikka niin” Sanoin virnstäen.
Istuin vaaleanpunaisen pulkan selkään ja valmistauduin mäkeen, ponkaisin käsillä vauhtia ja syöksyin kiljuen mäkeä alas, meinäsin törmätä mäntyyn mäen loppuvaiheessa mutta säästyin siltä kunniallisesti.
”Tuu, se oli iha super kivaa” Hihkuin alhaalta Pujolle joka seisoi sinisen pulkkansa kanssa mäen yläpäässä.
”No, nii kai” Pujo mutisi ja istahti varoen pulkkansa selkään.
Tyttö puukkasi pulkkaan varoen vauhtia ja sitten hänkin syöksyi mäen läpi, mutta alhaalla tyttö oli pelkkää hymyä.
”Oi vitsit toi oli kivaa,” Pujoki hihkui.
”Mutta siihen vois tarvita jotain lisää” Sanoin pohtien, Pujo katsoi minua kysyvänä.
”Mitä lisää” Tyttö kysyi varovasti.
”Hyppyri, me tarvitaan hyppyri.” Totesin ylpeänä ideastani.
Pujo katsoi minuun järkyttyneenä, mutta silti me aloimme väsätä jonkunlaista hyppyritä lumesta mäen reunaan. Eikä siinä kauvan kestänyt kun hyppyrimme seisoi ruhtinaallisesti mäen loppu päässä.
”Meitsi menee muute ekana” Ilmoitin ja juoksin mäen päälle pulkan kanssa.
”Siitä vaan” Pujo sanoi hymyillen.
Havaistin ratsukon tulevan meitä kohti kärrypolulta päin.
”Moi Caitlyn!” Huikkasin Caitlynille joka tuli Beedan kanssa mäen alapäähän Pujon lähettyville.
”Mitäs täällä tapahtuu” Caitlyn ihmetteli ja katsoi vuorotellen minua ja hyppyriä.
”Rena yrittää itsemurhaa?” Pujo sanoi ja naurhti.
”Siltä näyttää” Caitlyn totesi ja pudisti päätään hymyillen.
”Ei toi hyppyri nyt niin iso oo!” Sanoin ja istuin pulkkaan.
”Mä en tiiä uskallanko mä ees kattoo” Pujo voihkaisi ja katsoi hyppyriä hieman kauhistuneena.
Hymylin vaan ja puukkasin käsillä vauhtia, ohjailin taktisesti pulkan kohti hyppyriä. Ja viuuh. Lensin tyylikkäästi hyppyrin yli ja liuin mäen alas.
”Woohoo!” Hihkuin onnistuneen laskun innostamana.

Caitlyn ja pujo nauroivat minulle, Caitlyn jatkoi ,matkaansa, laskin Pujon kanssa voielä mäen pari kertaa. Vaikkakaan Pujo ei kertaakaan uskaltunut kokeilemaan hyppyriä hauskaa meillä oli.
Tallustaessamme takaisin päin olimme noin puolimatkassa kun havahduin.
”Ai niin, ei, mä unohdin. Miten mä pystyin unohtamaan” Voivottelin säikähtneenä.
”Mitä, mitä sä unohdit” Pujo kysyi jo hätääntyneenä.
”Miten mä voisin unohtaa sen” Voivottelin ja kyykistyin maahan peittäen naamani hanskoillani.
Salakavalasti keräsin lunta lapasiini ja muotoilin siitä pyöreän pallon, wiih vaan ja pallo osui Pujon ritamuksille. Hymyilin ja sanoin virnistäen:
”Mitä lumessa temmeltäminen olisi ilman Lumisotaa?”

[Ohto]

Oikeesti aika epäsosiaalinen

31.1.2017

Mun elämä talliorjana oli lähtenyt hyvin käyntiin. Life was good. Osasin jo tunnistaa suurimman osan hevosista toisistaan, ainoastaan suokkitammat Kyyhky ja Tinttu menivät sekaisin, kun en ikinä muistanut kumpi oli se ruskea ja kumpi musta. Ja varsojen kanssa olin ihan helisemässä, en ikinä tunnistanut yhtäkään varsaa toisistaan, mutta onneksi kaikki seurasivat omia äitejään, joten olin ihan hyvin onnistunut tammamammojen pihalle- ja sisäänviemisessä. Kerran olin vienyt toisen kaksosvarsoista väärän äidin ja varsan kanssa, mutta omana puolustuksenani voin sanoa, että se kyllä seurasi ihan itse meitä. Mutta sitä sekaannusta lukuunottamatta olin ihan onnistunut ensimmäisinä parina viikkonani!

En mä ollut kenellekään oikein jutellut Hallavassa, mutta tunnistin naamalta joitain vakikävijöitä. Esimerkiksi se punkkarityttö kävi usein täällä, samoin joku punatukkainen, mutta niitä saattoi kyllä olla kaksi. Tai sitten se vain puuhasi monen hepan kanssa. Ja sitten oli sellainen pieni brunette, joka välillä kulki jonkun itseään vanhemman tummatukkaisen tyypin kanssa. Ja sen ruskeatukkaisen pojan kanssa, sen nimi oli joku lehtijuttu tai jotain. Okei, olin mä muutamalle täältä jutellut, mutta pääasiassa parille tuntilaiselle kun ne oli tarvinnut apua, ja sitten Alanan kaverille Emmalle. Ja vähän sen Jasen kanssa silloin, kun satuttiin käytävälle samaan aikaan. 

"Hei! Tuleeks Alana tänää?" Emma ilmestyi Lokin karsinan ovelle. Loki siirtyi mun niskan hamuamiselta haistelemaan blondin kypärää, mikä roikkui sen kädessä. 

"En tiiä, ei vissiin?" mä jatkoin karsinan siivoamista.

"Hm, ku se pyys pistää Lassen ruuat, ni mietin et jos se ei tuu ni pistänks Faenkin…" blondi jatkoi pohdintaansa ääneen, eikä ollutkaan lähtenyt mun edestä. 

"No öö.. Ehkä se tulee? En tiiä, sun pitää kysyä siltä", mä hymyilin ja työnsin kottarit pois ovelta. Loki jäi nyt puhtaaseen karsinaansa seisomaan. 

"Kei. Noh, ehkä mä vaan tekstaan sille. Nähään!" Emma hymyili mulle ja lähti ponnari heilahdellen pois. 

"Ehdottomasti, muutenhan sulla tulee mua ikävä", mä virnistin vastauksena, ja sain blondin nauramaan.

Mä siirryin jo seuraavaan karsinaan, kun joku ilmaantui taas ovelle. No, mikä täällä nyt oli? Ei mua ikinä ollut kukaan tullut aiemmin häiritsemään. Mä olin varmaan liian alhainen Hallavan porukalle, kun olin vaan tällainen talliorja. Hämmennyin vähän kun nostin katseeni sontakasasta ja näin sen punkkarin.

"Oot sitten nähtävästi tutustunut Hallavan eliittiin?" se hymyili ja nojasi oveen. 

"No, Alanaan? Ja sen kavereihin..?" en mä tiennyt mikä oli 'Hallavan eliitti'.

"Nii eli just niihin. Ihan vaan varotuksen sanana, en tiiä kuinka järkevää ton Emman kaa on flirttailla. Se ei oo meinaan kamalan… kestävää sorttia."

"Öö- siis- en mä- Ihan ookoolta se musta vaikuttaa?" tyttö kuulosti siltä, kuin sillä olisi ollut jotain historiaa Emman ja flirttailun kanssa. Enkä mä nyt tietenkään ollut tosissani. Emma ei ollut oikeen mun tyyppiä. 

"No, varotanpa vaan", se levitti käsiään. "Millon sulla on tauko? Et oo tainnu tutustua oikeen porukkaan?"

"Een oo, ja ihan millon vaan, mun pitää vaan putsaa nää karsinat täs illan aikana ja sit tehä ruokinta."

"Tuu tallitupaan! Siellä on paljon porukkaa nyt. Ne on kaikki tosi kivoja, Emma tais lähteä ton Lassen kanssa.." 

"No, okei… Otan vaan tän."

"Jes, hyvä", punkkari lähti pois, ilman että edes esitteli itseään. Se oli vaikuttanut kamalan mukavalta tyypiltä, ja jotenkin mulle tuli sellainen vaikutelma, ettei mun tähän saakka tutustumani tyypit ollutkaan niitä Hallavan kivoimpia. Joo, ehkä ne oli vähän sellaisia, sellaisia, mutta kyllä niiden kanssa toimeen tuli. Ja Alana oli ainakin huipputyyppi silloin kun sen kanssa jutteli kunnolla, samoin Jase vaikutti ihan jeesiltä, vaikka musta tuntui, että se oli vähän epäluuloinen mua kohtaan. Emman kanssa me oltiin vain vitsailtu, mutta tultiin ihan toimeen silloin, kun se kävi meillä. 

Mä vedin leveän virneen naamalleni ja astelin rennosti tallitupaan. Ainakin viisi silmäparia kiinnittyi muhun, se punkkari, sen vieressä oleva mustatukkainen tyyppi, sitten se pieni brunette, se (tai toinen niistä??) punatukkainen, ja sitten silmälasipäinen brunette. 

"Heei, sä tulit! Mä jo aattelin, että jänistäisit", sinitukkainen hymyili, ja mä virnistin. 

"Enhän mä nyt ikinä, pois musta sellainen."

"Nii, tässä on Ohto!"

"Joo, moi, teen vähän talleja aina…" otin kengät pois ja siirryin hanan luokse seinään nojailemaan. Seurasi esittelykierros. Oli Pujoa, Sallia, Renaa ja Katria. Muilla oli hoitohevonen, mutta Katri omisti sen Novan. 

"Aa, se on tosi kiva kaveri, mä aina juttelen sille mukavia kun liukastellaan tarhaan", mä hymyilin leveästi, ja sain Katrin hymyilemään aidommin, kuin miltä se oli hetki sitten näyttänyt. 

Smalltalkasin näiden ihan vieraiden tyyppien kanssa varmaan vartin, ja näytin ulkoapäin tosi ekstrovertilta ja mukavalta. Sitten joukkoon liittyi vielä se toinen punatukka (niitä olikin kaksi!!), joka esitteli itsensä Valmaksi. Moikkasin sitä nopeasti, ja sitten se keskittyi puhumaan sille punkkarille. Onneksi se aloitti puhumisen sen nimellä, joten mulle selvisi, että sinitukkainen oli Nanna. Huh, en olisi halunnut kysyä. Se olisi pilannut mun coolin maineen. Tällainenhan mä olin, pelkkää läppää ja rentoa virnistystä. Ainakin muille. Samalla kun rennosti ja coolisti juttelin säästä ja muusta mukavasta, sisällä mä halusin vain pois, haistattaa näille kaikille pitkät. Sen mietteen jälkeen alkoi päässä soimaan mantra siitä, miten vihasin itseäni, miten epäaito olin. Mun oli pakko pahoitella tyypeille ja lähteä takaisin talliin lappamaan paskaa, jossa mun mietteeni selkenivät hiukan. 

Ja sitten ne hävisivät kokonaan, kun karsinan ovelle ilmestyi mustatukkainen pikku tyttö, joka ei saanut satulavyötä auki. 

"Tottakai voin auttaa", asiakaspalveluhymy naamalle, ja menoksi. Mun mottoni. 

[Salli]

Heihei Hallava?

Istuin tuvassa ja tutkin pöydän ääressä opolta saatuja esitteitä. Minulla ei ollut vieläkään mitään hajua mitä haluaisin opiskella. Vanhempani yrittivät saada minut lähtemään sinne minne haluaisin, mutta halusin pysyä lähellä Mincaa ja hevosia. Minulle oli ehdotettu jos minkälaista ja vanhempani lupasivat tukea minua valinnassa kuin valinnassa, kunhan se vain olisi mielestäni hyvä ja kannattava. Ovi kolahti ja Alana asteli tupaan Ohto perässään. Uusi tallityöntekijä oli varsin mukava tapaus. Oli aina hymyssä liikkeellä ja auttoi heti jos ei osannut tehdä jotain.

”Moi”, sanoin mietteissäni, kun luin Pronssijoen lukion esitettä. Alana ja Ohto tervehtivät minua ja tulivat myös pöydän ääreen. Ohto söi välipalaa ja Alana joi vettä.

”Mitä sä katselet?” Alana kysyi ja katsoi esitettä ratsastuslukiosta.

”Yritän selvittää mitä tekisin tulevaisuudessa”, vastasin tympeästi ja nostin katseeni lukion esitteestä.

”What you haluat tehdä?” Alana kysyi ja selasi esitteitä.

”No haluaisin pysyä lähellä hevosia ja tehdä jotain yleispätevää”, vastasin ja huokaisin. Lukio voisi viedä liikaa aikaa, mutta se antaisi hyvän pohjan erilaisille ammateille. Ammattikoulussa taas ei oikein ollut alaa.

”Lukio olis hyvä siinä tapauksessa”, Alana sanoi ja otti kulauksen vettä.

”En haluais lukioon. Oon kuullut liikaa kauhutarinoita sieltä”, vastasin hieman naureskellen.

”Olisko merkonomi hyvä?” Ohto kysyi yllättäen ja katsoin häntä kysyvästi.

”En oikee tiedä siitä mitään, mutta kai täältä löytyy siitäkin esite”, aloin penkomaan Alanan avustuksella esitteitä ja löysimme kasasta esitteen mikä käsitteli datanomin, merkonomin ja sosiaalialan. Aloin lueskelemaan esitettä ja Ohto ja Alana alkoivat keskustella keskenään.

”Mä taidan lähteä takas töihin”, Ohto sanoi ja pakkasi eväslaatikkonsa.

”Kiitos vielä ideasta!” huikkasin nuorukaiselle ennen kuin ovi kolahti hänen perässään kiinni. Istuimme Alanan kanssa vaitonaisina pöydässä.

”Mä taidan kerätä nää pois tästä pöydältä”, mutisin ja keräsin kaiken takaisin kangaskassiini. Alana liukui poispaikalta ja kertoi menevänsä ratsastamaan Faella ja Emma tulisi mukaan Lassella.

Järjestelin omat tavarani kasaan ja otin vähän syötävää. Raapustin syödessäni Renalle viestin ja kysyin tulisikohan tänään tallille. Emme olleet jutelleet viimeaikoina kunnolla joten halusin pian taas jutella kunnolla. Hänen ja Jessen kuulumiset kiinnostivat kovasti ja tietenkin se miten Kyyhkyn kanssa nykyään meni. Rena vastasi tulevansa kolmen jälkeen paikalle. Saisin odottaa vielä pari tuntia. Söin evääni loppuun ja lähdin pihalle. Siellä oli mukavasti satanut uusi lumipeite maan suojaksi. Lumen alla jää oli petollisen liukasta joten sai askeltaa varovasti eteenpäin.



Tallissa liityin Valman ja Katrin seuraan. He puhuivat keskenään jostain lukion tapahtumasta.

”Moikka!” Katri tervehti pirteästi ja kokosi Novan loimia. Valma istui jakkaralla ja pyöritteli pinteleitä.

”Terve”, vastasin ja kävin istumaan Valman vierelle.

”Haluatko auttaa pinteleiden kanssa?” hän kysyi ja ojensi sekaista koria minulle.

”En kyllä hirveästi haluaisi, mutta mulla ei taida olla vaihtoehtoja”, vastasin ja otin kaksi löysästi käärittyä kääröä ja aloin kiristämään sitä.

Puhelimme keväästä ja keskustelu ajautui taas koulunkäyntiin.

”Mihin sä ajoit hakea?” Valma kysyi ja otti viimeisen huonosti käärityn pintelin korista. Huokaisin ja heitin käärimäni takaisin koppaan.

”Sen kun tietäisin. Ohto ehdotti mulle merkonomia, kun lukio ei oikein pue”, kerroin heille.

”Mun kummitädin tyttö valmistuu merkonomiks nyt keväällä. Mä voin kysyä siltä mitä se on tykännyt jos sua kiinnostaa?” Katri kertoi ja viikkasi loimia takaisin kaappiin.

”Joo merkonomissa on vähän molempia ja sähän voisit kokeilla kaksoistutkintoakin?” Valma ehdotti.

”Joo olis kiva jos kysyisit. Nii olishan sekin yks vaihtoehto. Se mitä luin merkonomista vaikutti aika hyltä”, myönsi ja sain kannustusta Valmalta ja Katrilta.

”Sussa olis kyl sellasta asiakaspalveluhenkeä. Oot niin pirteä ja aina menossa”, Valma sanoi. Katri kehui mun suostuttelu taitoja.

”Noni noni. Pitää vielä tutkia, mutta en sulje sitä ainakaan vielä pois mun vaihtoehdoista”, kerroin heille.

Autoimme vielä Katria Novan loimien viikkaamisessa ja asettelimme satulahuovat siististi. Sen jälkeen minun ja Valman piti mennä auttamaan tuntilaisia. Kävimme auttamassa heidät maneesissa selkään ja kävelimme sen jälkeen vieretysten takaisin talliin.

”Miten sulla menee?” Valma kysyi minulta, kun kävelimme lumessa ettenpäin.

”Ömm hyvin kai? Yhteishaku tuottaa vaan stressiä”, yritin vastata mahdollisimman täsmällisesti.

”Joo, mutta syvemmin. Onko sulla kaikki nyt ok?” Valma sanoi ja pysähdyimme. Valma viittasi käteeni ja tartuin siihen tavanomaisesti. Katsoin maahan ja hieroskelin vasenta kättäni. En ollut puhunut Valman kanssa viime kevät-kesän tapahtumista. Olin saanut jonkinlaisen epätoivoisen hetken ja viiltänyt vasemman ranteeni auki. Pahasti. Kesän olin käynyt usein terapiassa, mutta nyt olimme siirtyneet kerran kuukaudessa tai puolentoista kuukauden välein käynteihin.

”No.. kyllä menee silläkin kannalla ihan hyvin”, vastasin hiljaisesti ja nostin varovaisesti katseeni maasta. Valma katsoi minua myötätuntoisesti ja halasi minua. Halasin häntä takaisin.

”Mikä sai sut nyt kysymään mun tilasta?” kysyin kun irrottauduimme toisistamme ja jatkoimme hiljalleen kävelyä.

”Ehkä se, että sun täytyy ajatella nyt sun tulevaisuutta. Haluan ettet ajattele menneisyyttä liikaa”, Valma kertoi minulle ja hymyilin.

”Niin. Onhan mulla paljon kaikkea mielessä mikä olis hienoa”, vastasin punapäälle ja astuimme takaisin tallin lämpöön.

”Mitä esimerkiksi?” Valma kysyi ja sulki oven perässämme.

”Noh. En oo kertonut tästä vielä kenellekään”, aloitin ja näin Valman kummastelevan ilmeen ”mulle olis paikka lukioon Sveitsissä. Mikä tarkottais sitä, että mahdollisesti voisin muuttaa takaisin Sveitsiin ja aloittaa siellä lukion”.

[Alana]

15.2.2017

Minulla ei ollut yhtään innostusta lähteä tallille. Kun sunnuntaina kävin tallilla ensimmäistä kertaa sitten torstain, sain osakseni paheksuvia mulkoiluja tuntilaisten täti-ikäisiltä äideiltä, ja olin autuaan tietämätön mulkoilujen ja hiljenevän supinan kun saavuin paikalle johtuvan siitä, että kirjaimellisesti koko talli näytti tietävän raskaudestani enemmän kuin minä itse. Siitä sain tietää vasta Emmalta, kun hän pisti minulle jonkin asteen vihaisen ja pettyneen välillä olevan viestin, jossa hän vaati saada tietää miksi kuuli "joltain marja-terttu tätiseltä siitä et oot raskaana??". Nähtävästi joku oli kuullut keskusteluni Jasen kanssa, sillä epäilin vahvasti, että Eevi alkaisi levittämään mitään sanaa. Eevi oli viisaampi kuin se, ja sitä paitsi, luotin häneen täysin tässä asiassa. 

Joka tapauksessa, sana oli jotenkin päässyt leviämään, ja olin maanantaina lähtenyt sieltä helvettiin saadessani jo viidennen kerran uteluita siitä, oliko se tyttö vai poika. En mä tiennyt. Eikä edes kiinnostanut, sillä en ollut aikeissa pitää sitä. Ainakaan vielä maanantaina. Sitten tiistaina en ehtinyt tallille ollenkaan, vaan englannin kuuntelusta menin suoraan treeneihin ja sieltä sitten Jaselle. Me vietimme ystävänpäivän makoillen ja katsoen leffaa, ja söimme suklaata. En olisi ollenkaan halunnut lähteä sieltä ensin kouluun, ja sitten vielä tallille. Vaan pakko se oli. 

Ratsastin molemmat hevoset, Emmalla kun oli vielä viime hetken vanhojentanssikriisi. Olin saanut viime kuukausien aikana varmaan miljoona kuvaa eri hius- ja meikkityyleistä, ja kiitin onneani, etten joutunut olemaan osallisena mekonvalinnassa. Ei millään pahalla, mutta olisin varmaan hypännyt joltain sillalta mielummin kuin avustanut Emmaa siinä, ainakin jos kampausten valinta oli jo näin suuri juttu. 

Faen kanssa menin koulua, Lassen kanssa taasen hyppäsin hieman isompaa. Ruuna leiskautti hienosti yli esteiden, ja lopulta menimme yhden 140 cm okserinkin, ja ai että, minulla oli ikävä sitä fiilistä. Faen kanssa en ollut nyt hypännyt vähään aikaan, sillä sillä oli hienoinen tauko kaikesta kavalettia suuremmasta. Se kun oli lähtenyt tammikuussa kiikuttamaan minua niin pahasti, että se oli päätynyt minun seinään lentämiseen ja hevosen kaatumiseen. Sen johdosta sillä oli mennyt selkä jumiin, joten tamma oli ollut ulkona kaikesta älyttömän raskaasta nyt hetken. 

Hevoset oli ratsastettu, ihmisiä vältelty, varusteet puhdistettu ja ruoat laitettu, ja nyt vain istuin taukotuvassa ja odotin Ohtoa. Sen työvuoro loppuisi aika pian, ja olin luvannut meneväni hänen kanssaan kauppaan tallilta. Ja sitten pitäisi viimeistellä Alinan kanssa penkkariasujamme. 

"Heippa", joku huikkasi ovelta, ja nostin päätäni nähdäkseni sen olevan Nanna. 

"Mm.. Moi."

Oletin, että Nanna jatkaisi matkaa, mutta hän istahtikin viereeni sohvalle.

"Mites sulla menee..?" hän kysäisi kasuaalisti, mutta ilmeeni taisi synkentyä sen verran, että hän huomasi minun tajunneen taka-ajatuksensa.

"Mä kuulin vähän juttua, että sulla olisi lapsi tulossa?"

Purin poskea ja ignoorasin vain kylmästi kysymyksen.

"Hei, kamoon, haluun vaan tietää onko se totta."

"I don't want to talk about it."

"No mikset? Sä olet koko Hallavasta ainoa, joka ei halua puhua siitä", Nanna huomautti.

"Koska kaikki sanoo mua jo valmiiks joksuks vitun huoraks ja mä en halua puhua siitä, koska se ei oo kenenkään asia! So could you just please leave me the fuck alone ja mennä kaivamaan jonkun toisen asioita."

Nanna oli vain hiljaa, ja minua alkoi kaduttaa ärähdykseni heti.

"Sori… It's just… Mä en oo saanu unta viime aikoina ja oon vaan ihan pihalla ja I don't know…" mutisin hiljaa.

"Ei se mitään. Mutta se siis on totta?"

"Mhm."

"Ja kukas isä sit on? Mä oon kuullut useamman ehdotuksen, joten-"

"Ai ketä muka?"

"No jotkut sanoo, että se olis Ohto, sit tietenki Jase, ja jotain muitakin." 

Ohtolle minun oli pakko tyrskähtää.

"Joo, ei, no thank you. No offence, mut ei. Definitely not Ohto. Se on Jase", päätin, että kun tästä kerran juteltiin, niin voisi tulla faktatkin esille. Jospa ne sitten lähtisivät leviämään mielummin kuin huhut.

"Ootko varma?"

"Joo, on se Jase."

"Ja tää on ehkä henkilökohtainen, mutta meinasitteko te pitää sen..? Tai kun- onko sulla mitään suunnitelmia?"

Kohautin olkiani. 

"Well, this definitely wasn't planned, mut en haluu puhuu enempää."

"Okei. Mutta jos joskus haluat puhua, mä oon aina täällä", Nanna hymyili ja nousi lähteäkseen. Tiedä sitten, oliko hänen ehdotuksensa taustalla oikea halu auttaa vai vain kuulla tuoreimmat juorut, mutta minä arvostin ehdotusta. Vaikka menisinkin todennäköisesti puhumaan Hallavalaisista ensimmäiseksi Eeville, sitten vasta muille. 

Ohto saapui parinkymmenen minuutin päästä. Siinä yhdessä kävellessämme oli aikaa pohdiskella kaikenlaista.

"Tiiäks, jotkut sanoo että sä olisit sen lapsen isä."

"Oikeesti? Miksi? Enhän mä nyt…" Ohto nauroi vieressäni. 

"I know, I know. Tiedän kanssa sen, että se Arttu tuli meille eilen, koska Alina practically messaged me the whole ti-- ow!"

"Hysst, siitä ei puhuta", Ohto tönäisi minut ojaan virnistellen. "Ja hei, ei oo mun syy ettei mulla ollu mitään kämppää tyhjillään siinä sopivasti, niinku sulla ja J--"

"Shh. Puhutaanko kukista?"

"Älä vaihda aihetta."

"Already did."


//tässä ei ollu oikeestaan päätä eikä häntää mutta vähän ajatuksenvirtaa nyt :')

[Ohto]

Karkureissu
4.3.2017

Vaikka mulla ei ollut edes töitä tänään, mä lähdin silti tallille. En mä tiennyt mihin muuallekaan mä olisin voinut mennä, ja kotona olisin varmaan tullut hulluksi jos olisin kuullut yhdenkään Ed Sheeranin biisin enää. Ei millään pahalla, mutta se Alanan lapsikin varmaan osaisi jakolaskualbumin kaikki biisit ulkoa ja takaperin ja vielä laulaakin ne, sillä siihen tahtiin blondi oli lauleskellut perjantaina ilmestynyttä levyä koko. helkutin. päivän. Eikä siinä mitään, ne biisit oli ihan hyviä ja Alana osasi laulaa, mutta rajani mullakin. Alina taasen istui sohvalla tyhjä katse silmissään, ja tuijotti koulukirjoja edessään. Kun Alana ilmaantui jo kolmannen kerran siskonsa viereen voileipä kädessään, mun oli aivan todellakin pakko lähteä. Se hidas näykkiminen ja leivän tuijottaminen sai mut hyppimään seinille. Vähän tuntui pahalta jättää blondi sinne yksinään katsomaan Alinan perään, mutta se tuntui ymmärtävän tosi hyvin, ja ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun siskonsa olisi sairas, vaikka edellisestä kerrasta oli jonkin aikaa.

Niinpä mä lähdin kävellen loskassa ja räntäsateessa kohti Hallavaa. Busseja ei mennyt mitenkään hyvin, ja mä löysinkin itseni tallustelemasta rauhakseen ja hyräilemästä sitä pirun sheerania.

Kun pääsin Hallavaan saakka, mun sormet oli jo niin kohmeessa ja tukka märkä, että menin suoraan vaan tallitupaan, ja liimauduin patterin eteen. Juuri nyt tupa oli tyhjä, joten mä kyhjötin kaikessa hiljaisuudessa selkä patteria vasten. Yhtäkkiä paikalle paukkasi kuitenkin Katri, Nanna ja Pujo, ja niiden keskustelu loppui saman tien kun ne näkivät mut. Laskeutui syvä hiljaisuus, ja patteri tuntui polttavan mun paljaita käsiäni.
"Unohditko hanskat?" Nanna tajusi virnistää, ja mä nyökkäilin.
"Joo, ei mun ollu ees tarkotus tulla tänne tänään, ku mulla olis ollu vapaata."
"Ahaa, tuli siis ikävä?" Pujo totesi, ja Katri siirtyi sohvan luokse hiljaa.
"Kyllä. Ehdottomasti. Ja Alana on laulanu vuorokauden putkeen sitä Ed Sheeranin uutta albumia, enkä jaksanu enää."
"Alanasta puheen ollen, me justiinsa mietittiin, miks se menee Pallella niihin kisoihin?" Nanna kysyi ovelan näköisenä.
"Ai se menee Pallella? Hm, sai se sit näköjään sovittua jotain. Siis se menee sen takia, ku ne kisat jatkuu nii pitkään ni se ei vois enää ratsastaa sen omilla hevosilla sillon. Fae on vissii vähä vaarallinen ja Lassella on kuulemma niin iso ravi, et jos sillä hävii vatsalihakset kokonaan, ni ei se mitään kouluratoja pystyis me-- Miks te katotte mua noin?"
Huoneeseen oli laskeutunut taas hiljaisuus.
"Se siis on totta."
"Mikä?" mä kysäisin, vaikka mulla oli paha aavistus että olin saattanut äsken lipsauttaa jotain, mikä ei ollut vielä julkista tietoa.
"Se että se on... raskaana. Luulin et se oli vaan huhu", Pujo puhui matalalla äänellä. Nanna vilkuili ympärilleen sen näköisenä, että tietäisi asiasta jotain. 
"No... Öh..." mä takeltelin. Bingbingbing! Arvasin oikein!! Arvatkaas kuka oli paska ihminen ja petti kaverina? (Vihje: sen nimi alkoi O:lla ja loppui "htoforsvik".) "Siis... On se, mut tajusin nyt et se ei oo kertonu vielä."
"Ei me kerrota", Katri totesi.
"Ei täs nyt varmaan mitään sen suurempaa kriisiä oo, jossain vaiheessahan se tulis kumminkin selville, vauvaa kun nyt on vähän hankala piilotella sit muutaman kuukauden päästä", mä kohautin olkiani.
"Se pitää sen?!" kuuluikin yhtäkkiä tallituvan ovelta. Salli se siellä, käsi suunsa edessä ja Valma vanavedessään.
"No, ilmeisesti, en mä tiiä, vissiin."
"Onkohan se kovin viisasta..? Vauvassa on aika paljon hommaa.." joku sanoi.
"No mut, sillä on niin paljon rahaa et se voi palkata jonkun huolehtimaan siitä."
"Mitäköhän äiti ajattelee, sit kun se saa tietää. Täällä kulkee sana niin nopeesti..."
Kun muut alkoivat ruotimaan Alanan lasta ja sen tulevaisuutta, mä päätin lähteä pois. Varsinkin, kun kuulin kommentin, minkälainen snobi lapsesta tulisi, jos se kasvaisi sellaisten ihmisten ympäröimänä.

Siirryin tallin puolelle murjottamaan, josta löysinkin Aleksin.
"Kas, täällähän on oikein hyvin koulutettuja työntekijöitä!" mies hihkaisi mut nähdessään, ja mä hymähdin.
"Joo, eksyin sit tänne. Tarttetko apuu missään?"
"Kai sie tiedät, etten maksa palkkaa tästä vapaa-ajasta?" Aleksi virnisti, ja mä nyökkäilin.
"Juu, tiedetään. Haluun vaan tehä jotain. Pitäis ehkä alottaa joku harrastus."
"Noh, täältähän löytyy vaikka mitä harrastuksia, mutta jos sie voisit mitenkään hakea hevosia sisälle? Ei siellä paljoa niitä ole, mutta kohta tulee pimeä enkä mie tahtoisi niitä kiikuttaa yksinäni tuolla jäällä."
"Joo, ei mitään, kaikkiko sisälle?"
"Juup, kaikki, aloita vaikka niistä tuntihevosista."
"Jes söör."

Lopulta se parin tunnin hengähdystauko tallilta auttoi aivan älyttömästi. Kun muut alkoivat jo valua pois, Katri oli vielä menossa ratsastamaan Novalla, ja mä jäin sen seuraksi jutustelemaan. Ei mulla kiirekkään ollut. Ja Katrille oli kiva puhua, ja se tuntui olevan kiitollinen seurasta. Välillä tuli hiljaisuuksia, kun me molemmat jäätiin omiin ajatuksiimme, mutta sekään ei haitannut. Novaa vain ehkä hieman haittasi ne kampaukset, joita me alettiin lopulta väsäämään sen harjaan.

[Pujo]

Torsdag

Pyörin tallilla tavalliseen tapaani ja sosialisoin välillä muiden kanssa. Täytyi myöntää, että tallilla oli kuitenkin ollut melko tylsää viimeaikoina, enkä tiennyt johtuiko se siitä etten ollut juurikaan osallistunut tapahtumiin vai siitä, ettei ilmassa ollut mielenkiintoisia puheenaiheita. Olihan se välillä minunkin syytäni kun ei hedelmällistä keskustelua riittänyt, oma pääni kun oli lyönyt melkoisen tyhjää tällä ja edellisviikolla. Moni puhui vieläkin (aihe oli pyörinyt tallilla jo puuduttavan kauan) Alanan raskaudesta ja minua ei olisi voinut enää vähempää kiinnostaa, sillä minusta oli aivan turhaa puida muiden asioita saati keksiä mitä kummallisimpia mielikuvia tai johtopäätöksiä. Huokaus.

Välillä tuntui, että olin talliporukkaan nähden lopulta liian erilainen. Olin se outo hyypiö, jota ihmiset luulivat milloin tytöksi ja milloin pojaksi. Hah, no ehkä siitäkin voin syyttää itseäni kun en ollut oikein kumpikaan. Tai ehkä olin molempia.
Havahduin synkeästä ilmeestä kun joku pyysi minua väistämään. Se oli kottikärryjä työntävä Valma. Olin huomaamattani jäänyt seisomaan keskelle tallikäytävää. ”Oho, anteeksi”, tokaisin ja siirryin. Valma hymyili ja ohitti minut. Miltähän minä olin näyttänyt, tyhjyyteen tuijottavana ja vieläpä nököttämässä keskellä käytävää! Ajatuksiin uppoaminen oli liiankin helppoa. En edes muistanut, mitä olin tekemässä. Hetken käytävällä pyörittyäni muistin, että olin menossa puhdistamaan Darlin satulahuopaa. Se oli taas aivan liian karvainen. Hoidin hommani hiljaisuudessa.

Urakan päätyttyä päätin mennä tallitupaan juomaan jotakin, ja saavuin keskelle laiskaa torstai-iltaa. Tuvassa oli Katri ja Ohto, jotka puhuivat jotakin tallituvan mikrosta. Minä otin heitä tervehdittyäni lasin vettä ja istahdin pöytään upoten jälleen ajatuksiini. Olinkohan kastellut mökissäni olevaa joulukaktusta liikaa? Harmitti hiukan, kun olin laiminlyönyt kasvejani. En ymmärtänyt, mikä minuun oli iskenyt, kun en enää osannut tehdä asioita, joissa olin edes jotenkuten hyvä. En ollut laulanutkaan pitkään aikaan. Kanteleestani oli katkennut kaksi kieltä. Joulukaktuksen lurpahtaneet lehdet… Miten olinkaan voinut sortua liikakasteluun!? Kulmani olivat kurtussa ja silmät kiinni. Hengähdin syvään ja havahduin tallituvan hiljaisuuteen. Katsoin Ohton ja Katrin hassuja ilmeitä, ja naurahdin vaivaantuneesti. ”Mä tästä lähden kotiin, hyvää loppuiltaa”, sanoin noustuani tiskaamaan vesilasin. Kuulin samaa toivottavat vastaukset ja sanoin vielä moikat astuessani tuvasta ulos.

Ulkona oli pimeää ja kylmä tuuli, jonka ansiosta kävelin kotiin tavallista nopeampaa tahtia. Sänkyyn kaatuessani mietin, jaksaisinko lähteä huomenna tallille ollenkaan...

[Pujo]

Mikä mikä mikä mikä

Istun sängyssä ja silmiä koskee. Haluan pitää silmät kiinni, mutta en voi. On noustava. Ja mentävä tallille. Tallillahan on kivaa, siellä on kavereita, mielummin menen sinne kuin olen yksin täällä?

Paitsi että haluaisin ehkä oikeasti olla yksin.
Ei minulla pitäisi olla mitään ongelmaa...

Oloni on kuitenkin apaattinen. Tunteeton ja ilmeetön. Väsyttää.

Nousen ja toimin kuin robotti, jotta saisin jotain aikaiseksi. Käyn suihkussa, puen päälle, syön vähän. Katson kännykän viestit ja vastaan pariin. Sini kyseli minua illalla katsomaan Pronssijoen oppilasteatterin kenraaliharjoitus-esitystä. Vastasin "Ehkä".

Haukottelen ja laitan kengät jalkaan. Puen ulkovaatteet ja astun ulos. Ärsyttävä tunne valtaa minut. Olenko taas jossain syvässä kuopassa? Miksi minun täytyy koko ajan taistella joko ihmissuhteista aiheutuneiden paskafiilisten kanssa, tai sitten vaan oman pääni aiheuttamien paskafiilisten kanssa!? Voisinko olla edes vähän normaalimpi. Miksi minun pitää olla nyt tällainen. Ei mitään rippeitä yleisestä positiivisuudesta.

Minun pitää varmaan erakoitua hetkeksi, on ajatus joka nousee mieleeni. Jos lähtisin vaellusretkelle... Ilma on kuitenkin vielä sen verran kylmä, että telttailemaan en ainakaan ryhtyisi. Askeleet vievät eteenpäin ja saavun tallille. Jos lukittautuisin mökkiini muutamaksi päiväksi? Äh, tulisin hulluksi sisällä. Jos katoaisin vain, jäisin metsään makaamaan ja kohmettuisin osaksi tätä maata...
Voisin aloittaa ihan vain päivän kestävällä seikkailuretkellä. Lähtisin metsään eväiden kanssa. Noin kymmenen kilometrin päässä täältä on muistaakseni jokin laavu, tai vastaava. Ehkä voisin etsiä sen.
Astun talliin ja käyn tuvassa vaihtamassa kengät ja takin.
Darlin hoito. Kaviot, harjaus, putsaus, talutus, portti kiinni. Seison hetken paikallani ja katselen. Ihmettelen. Ihmettelen elämää ja ihmisiä.

Kuulen äänen takaani.
"Moi Pujo!", se sanoo.
Se on Nanna.
"Moi", vastaan.
"Mitä kuuluu?", Nanna kysyy utelias ilme kasvoillaan.
"En tiedä", vastaan.
"Hmm, no, lähdettäiskö maastoon joku päivä?, Nanna kysyy hymyillen.
"Vaikka", vastaan.
Ääneni on tasainen ja naamani ilmeetön.
Lähden kävelemään kohti tallia. Nanna jää jonnekin taakse kunnes hän ottaa minut kiinni parilla hölkkäaskeleella.
"Sä oot ihan outo, onko kaikki oikeesti hyvin?", Nanna kysyy hieman voimakkaammin.
Pysähdyn ja mietin hetken.
"No kun en mä oikeen tiedä"
Nanna katsoo minua ja kurtistaa kulmiaan. Minä katson häneen sekunnin ajan ja käännän katseeni jonnekin hevostarhaan. Nanna laittaa kätensä olkapäälleni. Minä käännän katseeni taas häneen. En sano mitään, tuijotan vaan.
"Äh, kyllä tää tästä", rikon hiljaisuuden ja väännän suuni hymyntapaiseen asentoon, jotta en vaikuttaisi ihan kummalliselta. Nyökkään kuin varmistaakseni, että Nanna ymmärsi olla huolestumatta. Hänen ilmeensä on hetken kyseenalaistava, mutta sitten hän tyytyy vastaukseeni. Alamme kävellä yhdessä tallille päin. Minä menen siivoamaan Darlin karsinan, ja Nanna menee tallitupaan.

Kippaan kottikärryllisen lantalaan. Puhdistan kärryt ja vien ne takaisin paikalleen. Joku tuntilainen katsoo minua hassusti. Menen tallitupaan vaihtamaan kengät ja takin, ja sitten lähden pois tallilta.

[Ohto]

Takaisin satulaan, cowboy
14.3.2017

Mun piti nipistää itseäni, etten mä livistäisi tästäkin tilanteesta. Sitä paitsi, tiesin, että tässä ei olisi mitään kamalaa, olihan Aleksi sanonut mulle, että voisin lainata jotain tallin heppaa aina välillä. Ja nyt mä tarvitsisin ratsua, ja tiesin, ettei tää ollut iso juttu. Silti mä epäröin. Ja sitten tajusin, että näytin idiootilta siinä toimiston oven takana, joten mä pakotin itseni koputtamaan siihen, ja sitten työntämään sen varovasti auki. 

"Kas, Ohto! Ei siun vuoro taida alkaa kuin vasta… parin tunnin päästä?" Aleksi vilkaisi kelloa, ja jos se oli nähnyt mut sen oven takana kykkimässä, se ei ainakaan kommentoinut sitä. 

"Joo, me meinattiin lähteä Katrin kanssa maastoon, niin aattelin et täs ennen iltatallia…" mä hymyilin rennosti ja viittilöin sitten jonnekkin mun taakse missä tiesin tuntilistan olevan. 

"Aattelin, että jos voisin ton Tintun ottaa, sillä oli tänään vapaapäivä..?"

Aleksi nyökytteli papereidensa lomasta, ja pysähtyi sitten katsomaan mua.

"On Cellelläkin, jos jonkun isomman tahdot."

Haha, enköhän mä, Ohto-175-senttiä, voinut ratsastaa vaikka pikkuponeillakin, jos halusin. "Joo, ei, se oli vissiin vähän säikky, Tinttu on ihan jees, se ei oo vissiin hirveen hankala."

"Juu, varohan vain, ettei se nukahda kesken maastoa", Aleksi virnuili ja mä naurahdin hermostuneena. "Ja kyllä sie sille Cellellekin pärjäisit, se on ihan kiltti."

"Noo, ehkä mä kumminkin alotan tosta Tintusta…"

"Niin kauan sitä taukoa oli ollut?"

"Öö… seittemän tai kaheksan vuotta silleen kunnolla? Kyl mä vissiin siin välis kävin jonkun tunnin, mut käydään eka tos kentällä pyörähtään ja sit mennään käyntilenkki, et ei tehä mitään hurjapäistä", mä virnistin ja Aleksi nyökytteli, käski sanoa jollekkin sitten kun lähdettiin. 

Vasta kun mä olin ulkona toimistosta, mä uskalsin hengittää kunnolla. Suuntasin samantien talliin, jossa Katri jo harjaili Novaa, ja jutusteli Sallin kanssa. 

"No, mites kävi?" Katri kuitenkin kysäisi multa heti, kun ilmaannuin käytävälle. 

"Joo, voin ottaa sen, mä käyn hakee sen pihalta", mä hymyilin ja nappasin hanskat messiin. 

"Jes, ihanaa, oo sit nopee."

"No terve, katos, joo, Ohtohan se tässä, joo sori, tällä kertaa ei oo ruokaa", mä levittelin käsiä kun Tinttu ja Kyyhky hörisivät mulle. Molemmat neidit olivat saapuneet aidalle vastaan, ja näyttivät odottavan jonkinmoista ruokapalkkiota siitä. Oli kivaa olla tallin kaikkien hevosten hyvällä puolella, ruoka-automaatti-Ohtolle ei meinaan edes tallin känkkäränkät känkkäränkkäilleet, ja teki kamalan hyvää itsetunnolle, kun edes jotkut, tässä tapauksessa kokonainen tallillinen hevosia, olivat oikeasti iloisia mut nähdessään. Nyt mun kyllä piti pilata suokkineitien ilo, kun mä en tuonutkaan niille ruokaa. Ja Tintun ilon mä vasta pilasinkin, kun nappasin sen mukaani tekemään töitä. Jos joku kiskoisi mut vapaapäivänä ylös, niin mä en ainakaan lähtisi niiden mukaan korvat hörössä, niin kuin Tinttu nyt. Alana oli saanut joku päivä mun kännykän otsaansa, kun se tarvitsi jotain mun huoneesta kasilta aamulla, ja mä viskaisin lähimmän esineen, joka sattu osumaan käteen. 

Parkkeerasin Tintun sen karsinaan, jonka viereen mä olin vienyt jo mun ratsastuskamat. Iskä oli käynyt kylässä muutama päivä sitten, tuomassa jotain mun kamoja himasta, ja mun pyynnöstä ratsastuskamat varaston kätköistä. Oli aika säälittävää, että ne mahtu mulle vielä, että Ohto 13-wee oli saman kokoinen kuin Ohto kohta 21-wee. Toisaalta, housut oli vähän pienet, ja vaikka ne meni mun jalkaan vielä, ne muistutti enemmän Tom of Finlandin piirtämiä nahkahousuja kuin säädyllisiä tallivarusteita, joten mä viikkasin ne siististi kaapin pohjalle. Jos mä joskus tarvitsisin niitä, ken ties. Kaikki muut kamat nyt oli sellasia paikkoja koristavia, etten ollut kasvanut sieltä. Mä olin jo valmistautunut ratsastamaan verkkareilla, mutta kun Alana oli ensin saanut happea (se oli melkein tukehtunut nauruunsa kun näki mut sovittamassa niitä ratsastuspöksyjä. Ja kiskonut mut sitten sen jälkeen ulos niistä.), se sanoi, että Jasella saattoi olla jotkut housut. Ja niin sillä olikin, sellaiset, joista polvipaikka repsotti vähän, ja se oli jo ostanut uudet tilalle, mutta joita se ei ollut ehtinyt heittää pois. Niin mä sain ilmaseksi sellaiset housut, joista joku olisi varmaan maksanut hyvät rahat, olivathan ne sentään, herranjumala, halineet Jason Astorin jumalaista takapuolta enemmän kuin Alana, joka näin pakko mainita, tykkäsi poikaystävänsä takamuksesta. Ja nämä housut olisivat ihan tavallisen tallaajankin päällä varmaan kymmenen kertaa kalliimmat kuin mun vanhat prisman halpispöksyt. Ja, kun mä otin seiskan kässäntuntien opit käyttöön, mä sain jopa sen repsottavan polvipaikan takaisin paikoilleen, vaikka se repsottaminen olikin enemmän esteettinen juttu jo valmiiksi. 

Niinpä mä olisin ollut jopa ihan katu-uskottava kun mä seisoin Tintun kyljen vieressä kentällä, ellei mun kädet olisi vapisseet niin paljon. Katri oli jo Novan selässä ja liikkeellä, kun mä vasta säädin jalustimia kolmannen kerran maasta käsin. Ja vasta sitten uskalsin hakea jakkaran, ja nousta selkään. Vyö kireälle, ja liikkeelle. Mä olin jo aika varma, että putoaisin heti ekalla askeleella, mutta Tinttu lähti löntystämään tasaisen varmasti ja ennen kaikkea hitaasti uraa pitkin, ja mä osasin jo vähän rentoutua. Me tehtiin muutama ympyrä, ennen kuin Katri patisti mut ravaamaan. Mä jännityin pelkästä ajatuksesta, mutta sitten mä muistin, että ihan hyvin mä olin selvinnyt metrin vesimattohirvityksestä, niin miksen tästäkin. Se ravi paljastui niin mukavaksi, että mä rohkaistuin ottamaan vähän laukkaakin. Ja silloin, kun Tinttu pudotti laiskasti takaisin raville, ja mä käskin sen takaisin laukalle, mä tajusin, että mulla oli ollut ikävä tätä. Samaan syssyyn pohdin, että miksi ihmeessä mä annoin silloin taannoin joidenkin seiskaluokkalaisten poikien lopettaa mun harrastuksen. Toisaalta, mä en ollut mikään seiskaluokan suosituin tyyppi, vähän lihava ja ehkä vähän yksinäinen ja kaiken lisäksi vielä ratsastin, joten ehkä mä yritin sitten kuulua paremmin porukkaan. Ysillä olinkin sitten aika cooli jätkä, hyvässä kunnossa ja mulla oli suosittu tyttöystävä, jota mä en erityisemmin pitänyt kaveria enempänä, paitsi että me välillä pussattiin. Mulle diili oli oikein hyvä, tyttö oli lupautunut pitäytyä avioliittoon saakka, ja mä tiesin jo silloin olevani homo. Ja me molemmat tiedettiin, ettei se tulisi kauaa kestämään, ja erottiin varmaan kesäloman ekana päivänä ilman, että kumpikaan oli kovin haikea. 

"Noniin, cowboy, mennäänkö?" Katri hymyili mulle pysäytetyn Novan selästä, ja mä havahduin ysin kesästä todellisuuteen. 

"Joo, mennään vaan."

Ja niin me mentiinkin. Tosin vaan puoli tuntia kävellen ja jutellen syvällisiä kesästä ja linnuista, mutta oi vitsi, kuinka vapauttavaa se oli. Olin varmaan yhtä hymyä koko matkan ajan, ja ainakin koko työvuoron sen jälkeen, enkä voinut olla pohtimatta, milloin pääsisin taas uudestaan ratsastamaan. Ehkä voisin osallistua joillekkin irtotunneille, katsoa mihin se johtaisi. Joo, niin mä tekisin. Näyttäisin niille muille seiskaluokkalaisille, ja ennen kaikkea sille seiskaluokkalaiselle Ohtolle, että kyllä pojatkin voi ratsastaa. Ja mä ratsastaisin hyvin. Ainakin joskus sitten. 

[Miska]

Sellainen se Hallava
7.5.2017

Kun olin jälleen kerran kierinyt ulos mun pienestä itsesäälikuplasta, päätin olla valmis. Valmis sosialisoimaan ja valmis aloittamaan alusta taas.
  Askel askel hyppy.
Hyppy jäi hyppäämättä, mutta liikuin kuitenkin kohti Hallavaa mielessäni keskustelunaloituksia, joita voisin luontevasti suoltaa talliporukalle. Moi, mikä sun nimi on, mä oon Miska ja mä muutin just Pronssijoelle. Moi, mä oon Miska ja uusi täällä. Moi, mä oon Miska ja pidän hevosista. Naurahdin mielessäni ja päätin jättää ajattelun siihen paikkaan. Etten vain vahingossa sanoisi jotain ”moi, mä oon hevonen ja tykkään Miskasta”. Sen sijaan mietin sitten kevätsäätä ja pohdin, josko se olisi tullut vihdoin jäädäkseen.

Pian talli olikin sitten edessäni. Mä kävelin määrätietoisesti pihalle ja nostin kättäni tervehdykseen jollekin punapäälle, joka talutti hevosta tarhaan. Se heilautti kättään takaisin pienen viiveen jälkeen, ja mietin olikohan se hämmästynyt kummallisen tuntemattoman tervehdystä. Tallirakennus lähestyi, ja mä toivoin, etten ensimmäiseksi avaisi väärää ovea ja löytäisi itseäni jostain varastosta. Onneksi mun ei tarvinnutkaan puntaroida ovien välillä kun nurkan takana odotti avoinna oleva ovi, joka vei suoraan tallitupaan. Kävelin hieman varautuneesti käytävään, näin jo pöydässä kaksi muhun selin olevaa tyyppiä ja kuulin puhetta. Astuin kokonaan tupaan, ja sohvallakin oli vielä yksi ihminen. Se katsahti muhun ja samassa sanoin, ”Moi. Mä muutin just Pronssijoelle ja ajattelin tutustua talliin, joten terve vaan. Mä oon Miska”. Pöydässä istuvat kääntyivät katsomaan, ja kuulin tervehdyksiä.
  ”Moi, mä oon Nanna ja tässä on-”, sinitukkainen ehti sanoa.
  ”Ruska, heipähei”, pörröpää keskeytti sinitukkaisen lauseen ja veti kätensä lippaan.
  ”Mä oon Pujo, moi”, sohvalla istuva sanoi heti pörröpää-pojan perään.
Mitenköhän tästä jatkaisin.
”Haluaako joku vetää mulle esittelykierroksen?”, kysyin puoliksi vitsaillen ja naurahdin perään hymähtäen. ”Hmmm, no eipä mulla ainakaan oo mitään tehtävää just nyt”, Ruskaksi esittäytynyt sanoi hilpeästi ja katsahti ensin Nannaan, sitten Pujoon. ”Lähettekö mukaan kierrokselle?”, hän kysyi heiltä. ”Mulla alkaa kohtapuoli työt, niin varmaan lähden tästä”, Nanna vastasi, nousi pöydästä ja laski kädessään olleen kuppinsa lavuaariin. ”No mä voin tulla mukaan”, Pujo sanoi hymyillen. ”Mainiota”, Ruska sanoi ja mä totesin ”Jee”.

Ja kierros alkoi. Ensin mulle näytettiin toimisto, joka oli tuvan yhteydessä. Ruska koputti sen oveen, ja kun sieltä kuului kysyvä ”Jep”, poika avasi oven ja näin ilmeisesti Aleksin, joka istui leppoisasti työtuolissaan croisantti toisessa kädessään. ”Ahaa, kukas sie oot”, mies kysyi rennosti huomatessaan mut. ”Miska”, vastasin lyhyesti. ”Terve Miska, ootko sie hoitohevosesta kiinnostunu?”, Aleksi kysyi, johon mä vastasin ”Aa, no en vielä… Mutta ratsastustunneille voisin ilmottautua”. Ja sitten mä ilmoittauduin ensi viikoksi ratsastustunnille. Riemuitsin hiljaa mielessäni, sillä olin nyt hoitanut asian joka olisi ollut seuraavana mun mielessä. Aleksi toivotti mut tervetulleeksi, ja lähdimme sitten Ruskan ja Pujon kanssa jatkamaan kierrosta. ”Mistähän Aleksi sen croisantin oli vetässy, onkohan sillä salanen kätkö jossain”, Pujo sanoi. Ruska naurahti.
”Tässä on vessa”, Ruska osoitti ovea käytävällä. Sitten astuimme ulos, Pujo sulki oven perässä. Me käveltiin vähän pihalla ja mulle esiteltiin tarhoja sekä hevosia (joiden nimet unohtui heti), pihatto ja kenttä, jossa oli juuri joku ratsastamassa puomeja. Rena ja Kyyhky kuulemma. Sitten puhuttiin jotain maneesista, jonka jälkeen suunnattiin takaisin tallirakennukseen tallikäytävälle. ”Tässä yksärikäytävä, tuossa tuntsarikäytävä”, Pujo esitteli kädellä osoittaen. ”Ja toi on ruokaboksi ja tässä satulahuone”, Ruska jatkoi ja ohjasi kurkkaamaan kulman taakse satulahuoneeseen. Nyökyttelin ja vastailin lyhyin sanoin esittelyihin. ”Ja tässä taiskin olla oikeestaan kaikki”, Pujo sanoi ja Ruska nyökkäsi sanoen ”Jep”. ”Kiitos esittelystä!”, tokaisin ja sain vastauksiksi hymyilevät eipäkestät. ”Mä tästä varmaan liukenen nyt. Nähdään… tulevaisuudessa”, sanoin. Ruska ja Pujo kävelivät vielä mun kanssa ulos tallista ja tuvansuulle asti. Sitten hekin heittivät hyvästit ja mä lähdin kulkemaan kotiin.

Olipas se jännittävää. Kierroksen vetäneet Pujo ja Ruska ainakin olivat vaikuttaneet ihan mukavilta tyypeiltä. Toivottavasti mä en ollut vaikuttanut vaativalta tai tyhmältä pyytäessäni sitä esittelykierrosta. Pudistin päätäni, hiukseni heilahtivat ja kuulin linnun laulua. Laitoin kädet taskuun ja katsahdin taivaalle, joka oli sininen ja kirkas. Joo, kyllä mä nyt ehkä selviäisin tästä paikasta. Olipahan jotain tekemistä seuraavalle viikolle.

[Eevi-Sofia]

Sunnuntai ja äitienpäivä ei pitänyt hevosihmisiä poissa tallilta eikä poliisivoimia poissa työn touhusta. Eevi-Sofia ja Markus olivat olleet lähellä asuvien Eevin vanhempien luona yötä, mutta aamun tullen Markuksen oli lähdettävä töihin. Eevi jäi auttamaan vanhempiaan pihatöissä, kunnes ryhtyi itsekin tekemään lähtöä Hallavaan kävelyttämään Valgusta.

Tallikamppeita pakatessaan Eevi kuuli puhelimen soivan.
"Haloo?"
"Kuule Eevi, mää unohdin lounaan sinne jääkaappiin. Ootko vielä porukoittes luona?"
"Oon justiinsa lähdössä tallille", Eevi sanoi ja kiiruhti kurkkaamaan jääkaappiin.
Siellä se oli, Markuksen lounasboksi.
"No mutta sehän on hyvä! Me tullaan tauolla tallille hakemaan se Markun kanssa."
Taustalta kuului Markuksen Markku-partioparin leppoisaa höhötystä ja "ja jos on kakkua niin sitä kanssa" -toivomus.
"Tehdään niin! Mä pakkaan nää sun sapuskaa mukaan - ja äitienpäiväkakkua Markulle", Eevi lupasi nauru suupieliä kutitellen.

* * * * *

Tallilla oli muitakin kävijöitä kuin Eevi-Sofia. Tuvassa hän jutteli Nannan kanssa, joka sitten aikoi käydä moikkaamassa Tinttua ja antamassa tammallekin äitienpäivän kunniaksi porkkanan. Kun Nanna astui ulos tallituvasta, hän kuitenkin huomasi pihassa poliisiauton. Autolta käveli häntä vastaan pitkä univormupukuinen mies, jonka näkeminen aiheutti väkisinkin tunteen siitä, että olikohan hän syyllinen johonkin. Vaan ei. Skrode vaalea viikinkipoliisi tiedusteli syvänkarhealla äänellään:
"Päivää, onkos tallissa Eevi-Sofia? Hopea?"

Nannan silmät laajenivat. Mihinköhän Eevi oli sotkeutunut? Oli vaikea kuvitella, että poliisi halusi jotakin Eevi-Sofiasta, joka oli nuhteettomuuden perikuva. Ei Nannalla kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin nyökätä tuvan suuntaan.
"Tuolla se on, just, tota, juttelin sen kanssa", hän sanoi ja poliisi nyökkäsi kiitokseksi.

* * * * *

Markku Pallas katseli partioparinsa menoa autolta käsin ja naureskeli seuratessaan punkkaritytön ilmeitä, kun paikalle saapui poliisi jututtamaan Eeviä. Se nainen ei varmaan ollut eläessään tehnyt mitään sen laittomampaa kuin ilman kypärää pyöräily tai lievä ylinopeus. Markku osasi kuvitella naisen tallikavereiden kummastuksen. Sitä ajatellessaan partioparin nuorempi konstaapeli näki, kuinka kaksi muuta tallityttöä liittyi punkkaritytön seuraan.

* * * * *

"Moikka, Nanna! Mitä kuuluu?" Katri kysäisi reippaasti ja pysähtyi Daw vierellään juttelemaan kolmannen suokki-ihmisen kanssa.
"Tuolla tuvassa on poliisi", Nanna paljasti heti. "Se kysyi Eevi-Sofiaa!"
"Oho! Mä katsoinkin, että miksi pihassa on poliisiauto. Mitä kummaa ne Eevistä haluaa?" Daw hämmästeli.
"Mennään ottamaan selvää!" Katri innostui ja oli jo menossa, mutta toiset tytöt epäröivät huvittuneina.
"Ei me varmaan voida paukata tupaan kesken jonkun kuulustelun", Nanna virnuili.
"Pyh", sanoi Katri ja pudisteli päätään. "Ei ne nyt missään tallilla ketään kuulustele, kyllä ne varmasti laitoksella hoitaa semmoiset asiat. Enkä mä ajatellut, että mennään sisään. Onhan tuvassa ikkuna!"
"Kieltämättä mä oon utelias, mutta ehkä tää asia ei kuulu meille?" Daw arveli.
Nyt Katri oli kuitenkin saanut innostettua myös Nannan puolelleen.
"Kurkataan vaan ihan varovasti! Ei kukaan huomaa", Nanna päätti.

Poliisiautolla Markku nauroi nähdessään kolmen tytön salamyhkäisen hiipimisen ikkunan alle.

* * * * *

"Hei, rakas! Sattuipa sopivasti, ettet ollut jossain ratsastamassa, kun tultiin", Markus tervehti astellessaan tallitupaan, jossa Eevi siivosi tiskipöytää.
"Moi! Joo, ajattelin odottaa, että tulette", Eevi vastasi hymyssä suin. "Eväät ja kakut on jääkaapissa. Ihana nähdä."
"Markku tuolla jo odottelee kakkua niin että kuola valuu. Ajateltiin jäädä ihan tähän pihaan vaan lounastauolle, ellei se sitten säikäytä täältä koko asiakaskuntaa pois", Markus huolehti.
"Höpö höpö, ei täällä sunnuntaina ja varsinkaan äitienpäivänä paljon ole ketään jota säikytellä. Senkun ootte vaan. Ja kyllähän teidän näkeminen herättää ennemmin turvallisuudentunnetta", Eevi kehräsi miesystävälleen.

Markus puhkesi aitoon, leveän ja lämpimään hymyyn. Eipä harteikas univormumies silloin näyttänytkään kovin pelottavalta. Ennemminkin polvia notkuttavan komealta ja magneettisen puoleensavetävältä.

* * * * *

Ikkunan takana kolmen tytön silmät laajenivat ja kulmat kohosivat. Heidän kykkimisensä ikkunan alla oli herättänyt paikalle saapuneen Aleksin mielenkiinnon, ja tytöt melkein kolauttivat päänsä yhteen kun he hätkähtivät kuullessaan Aleksin puhuvan:
"Mitä ihmettä työ siinä vaanitte?"

Vaanijat kääntyivät tohkeissaan katsomaan Aleksia ja kertoivat kilpaa:
"Meidän Eevi pussailee taukotuvassa poliisia!"
"Eikä tuo ollut mikään viaton pikkumuiskaisu edes!"
"Niin, se oli oikeaa pussailua! Ajatelkaa! Meidän Eevi!"

[Miska]

Paluu maan pinnalle
(Kertoo viime torstaista)

Mä olin onneni kukkuloilla. Eka ratsastustunti Hallavassa, olin tyytyväinen ratsuuni enkä ollutkaan niin ruosteessa kuin olin pelännyt. Hymyilin ja kelasin päässäni Aleksin antamia kehuja ja mietin, että ehkä mä olin ihan hyvä ratsastaja.
Mutta sitten mun hetkellisesti kasvanut itsevarmuus koki kolauksen, kun putosin pilvilinnasta. Kirjaimellisesti mä putosin.

Kaikki tapahtui järjettömän nopeasti, muistan vain tuulenpuuskan ja jonkun kentän laidalla kolahtavan asian. Sitten mä olinkin heilahduksen jälkeen maassa kyljelläni, totesin ”Au”, ja katsoin miten Loki viiletti kentän reunalla. Pari muutakin hevosta oli ilmeisesti säikähtänyt, mutta mä olin ainut pudonnut. Nousin heti ylös, pudistelin vaatteitani, katsoin ympärilleni, nolostuin, kuulin ”Ooksä ookoo? Sattuuko mihinkään? Ihan nätisti sä sieltä onneks putosit”, ja vastasin, ”Öö, joo. Ei satu”. No kyllä ehkä vähän jomotti kyynärpäähän, mutta ihan sama. Aleksi oli ottanut Lokin kiinni kentän toisella puolen ja rauhoitteli sitä. Huokaisin ja lampsin takaisin tumman ruunan luokse. ”Haluutko vielä nousta ratsaille?”, Aleksi kysyi. ”Joo totta kai”, vastasin yrittäen kuulostaa siltä, ettei mun itsetunto olisi just jäänyt siihen kentänpohjalle.

Tunti jatkui eikä mulla kai ihan susihuonosti mennyt, mutta keskittyminen herpaantui ihan liian monta kertaa. Mua hävetti niin pirusti, vaikka yritin vakuutella itselleni että kaikki tippuivat joskus, ei se ollut harvinaista. Ja kaikki luultavasti ajattelisi tällä hetkellä vaan omia suorituksiaan. Enkä mä sille oikein mitään voinut, jos hevonen säikähti.

Tunnin loputtua hoidin Lokin vähin äänin. Oli se kuitenkin ollut hyvä ratsu, enkä ollut sille yhtään vihainen. Olisi ihan mukava mennä sillä jatkossakin.
Menin vielä tallitupaan täyttämään vesipulloni ennen lähtöä. ”Hei dude sun takki on ihan jossain…liassa”, kuulin hieman sen jälkeen, kun olin kuullut oven käyvän. ”Aah. Joo”, vastasin ja hävetti taas. Käännyin lavuaarilta. Tupaan oli tullut joku vaaleatukkainen kiharapää, joka katsoi mua sellaisella tuo on uusi täällä-ilmeellä. ”Mä oon muuten Ohto”, hän sanoi. ”Miska”, vastasin, nyökkäsin ja liikuin kohti tuvan ovea. Lähdin ulos ja kun olin ottanut muutaman askeleen, muistin että kassini oli vielä tuvassa. No hitto. Palasin sitten takaisin vielä hakemaan sen kassin sohvalta, ja muodostin vielä katsekontaktin sen vaaleatukkaisen kiharapään kanssa.

Ei kyllä ollut mikään maailman sulavin päivä. 

[Eevi-Sofia]

Hevoseton on onneton
Olin siivonnut kaiken. Kaiken. Valgusin tavarat olivat lähteneet Petran mukaan jo aiemmin, mutta lopulta olin saanut aikaiseksi tyhjentää kaapin myös kaikista Susille aikanaan ostamistani varusteista ja muista tilpehööreistä. Kaapissa ei ollut yhtikäs mitään, paitsi minun ratsastussaappaani, parit housut ja muutama eri säihin sopiva takki. Saappaat kaipasivat puhdistusta, joten nappasin ne pois kaapista.

Ja yhtäkkiä ajattelin, että voisin saman tien viedä vaatteetkin kotiin pesuun, sillä minä en niitä täällä nyt tarvitsisi.

Olin hevoseton - ja olin onneton.

Roiskaisin takit ja housut Ikea-kassiin ja viskasin saappaat päällimmäiseksi. En kestänyt katsella tyhjää kaappia. Läimäytin oven kiinni niin että rämisi ja astuin terävästi henkeä vetäen kauemmas. Olin alkanut itkeä.

Siinä samassa sain seurakseni Aleksin, joka oli ollut tekemässä kaikessa rauhassa aamutallia. Absurdia kyllä, suustani pulpahti ääneen omituinen ensimmäinen ajatus, jonka tilanne herätti:
"Lupasin joskus itelleni, etten ikinä itke sun edessä enää. Mutta mä itken aina."
Päädyin halattavaksi. Sellaisella vähän kömpelöllä, mutta rauhoittavaksi ja rohkaisevaksi ja ehdottoman toverilliseksi tarkoitetulla tavalla. Ei millään romanttisella, isällisellä tai veljellisellä, vaan kuin melko hyvän kaverin suorittamalla tavalla.

"Anteeksi", niiskuttelin itseäni keräillen ja vetäydyin tallinomistajan ystävällisestä halauksesta. "Mä vaan inhoan olla hevoseton."
"Mutta ehkä siun ei tarvitse olla sitä pitkään", Aleksi sanoi ja hymyili vähän. "Jos vaikka törmäät johonkin niin kivaan heppaan että päätät että se on saatava omaksi."
"Niin, ei sitä ikinä tiedä", sanoin ja huokaisin. "Ei enää ylläpitoon. Mutta jos omaksi... no, sen täytyy olla täydellinen hevonen ja sopia budjettiin. Siinä sitä onkin etsimistä."
"Aina niitä kultakimpaleita jostain löytyy", Aleksi kokeneena hevosenostajana lupaili. "Odota vaan. Kyllä myö siulle hevonen löyetään. Mie voisin pyytää Emmiä ja Marcustakin pitämään silmät auki."

Niin. Ei hevosta enää ikinä ylläpitoon. Ei ventovieraan eikä varsinkaan kenenkään ystäväni. Niin minä olin itseäni Petran ystävyyden menettämisen jälkeiseltä tuskalta suojellakseni luvannut.

Mutta oma on aina oma, sanoi pieni ääni päässäni. Sellaista minulla ei ollut koskaan ollut, mutta ehkä jonakin päivänä olisi. Aleksi oli luonani kahvivieraisilla käydessään luvannut, että auttaisi hevosenetsinnässä ja olisi käytettävissä, jos tarvitsisin kokeneempaa silmäparia mukaan koeratsastuksiin. Tietenkin minä halusin jonkun viisaamman mukaani. Monesta vahingosta hevoselämäni aikana viisastuneena minä olin oppinut, että ihan jokaiselta kurjuudelta ei voinut välttyä, mutta suurin virhe oli jäädä yksin ratkaisevia päätöksiä tekemään. Jos ei oman hevosen valinta ja osto ollut ratkaiseva päätös, niin mikäs sitten?

Pää täynnä tulevaisuuden mahdollisuuksia ja unelmia omasta hevosesta lakkasin itkemästä. Keräsin kimpsuni ja kampsuni, jätin jälkeeni toistaiseksi täysin tyhjän kaapin ja karsinan ja lähdin kaupan kautta kotia kohti. Illaksi saisin hurmaavaa herraseuraa, kenties kaksin kappalein.

Tallilla olo saattoi olla lohdutonta ja autiota, kun sieltä puuttui oma hevosystävä, josta olla vastuussa. Muuten elämässä kuitenkin pyyhki hyvin. Päätin ottaa hevosettoman ajanjakson mahdollisuutena nauttia vapaasti kaikesta siitä muusta, mitä elämääni kuului.

[Eevi-Sofia]

Ja eräänä päivänä muuttolintu pelmahti tallin pihaan. Siinä hän seisoi, pitkän ja sorjan näköisenä, katseli oloonsa tyytyväisen näköisenä ympärilleen ja näytti hyväksyvältä.

Sillä välin minä olin autuaan tietämättömänä vieraan saapumisesta tallissa avaamassa Nikitan satulavyötä. Vyö valahti auki ja ryhdyin hivuttamaan satulaa alas tamman harmaasta selästä. Kun astuin käytävälle satula sylissäni, en vielä tiedostanut, kuka tallin ovesta harppoi sisälle. Vaan kauan ei autuasta tietämättömyyttä kestänyt.

"Hei, Eevi! Vihdoinkin", kuului elämää kuohuva ja sydämellinen ääni sanovan.
Säikähdin melkein hengiltä. Sitten nolostuin ja ehkä, absurdia kyllä, vähän vihastuinkin. Oliko hänen tultava nyt, yllättäen, kun olin hikinen ja tallinhajuinen, tahra naamassa ja tukka kypäränliiskaamalla pienellä letillä, josta karkasi selviä sortuvia, sillä olin leikkauttanut hiukseni juuri niin lyhyiksi, että ne juuri ylettyivät letille mutta eivät kuitenkaan pysyneet siellä hyvin.

Ja edessäni seisoi Amanda, Amanda itse kaikessa kauneudessaan. Hänessä oli jotakin boheemia ja jotakin särmää, tietynlaista terävyyttä ja kuitenkin ystävällinen sävy hymyssä. Hänestä huokui kiinnostus minua kohtaan, ystävällinen, pikkusisarmainen uteliaisuus läheisen ja tärkeän vanhemman veljen mielitiettyä kohtaan. Amanda seisoi paikallaan hymyileväisenä, eikä näyttänyt erityisemmin pälyilevän ympärilleen, mutta silti tuntui, että hänen huomionsa ja läsnäolonsa ulottui tallin joka nurkkaan ja kolkkaan.

"Oho? Amanda? Hei vaan!" sokeltelin ja yritin toipua yllätyksestä. "Mä en tiennytkään, että sä tulisit tallille - tai että oot jo kaupungissa."

Amanda nauroi. Se oli sellaista naurua, mitä vain täysin siemauksin elämää janonnut ja maistanut ihminen saattoi nauraa. Kuplivaa, onnellista, lämpöä, auringonpaistetta, ilmavirtaa linnunsiipien alla, mereltä puhaltavaa tuulta, suolaisia hiuskiehkuroita, utuisia kaupunkikatuja ja niiden varrelle ripoteltuja pieniä kahviloita, hetkessä elämistä.

"Markus kerkesi hakea mut junalta ja sitten sen piti mennä töihin. Ajattelin, että hittoako mä yksin sen asunnossa homehdun! Olit kuulemma täällä, niin tulin tänne", Amanda selitti, ja hänen sanomanaan vaikutti aivan luontevalta tiedustella missä joku henkilö, jota ei ole koskaan tavannut, on, ja pyrähtää hänen luokseen.
"Ai! No, ei muuta kuin tervetuloa, tää on vähän kuin mun toinen koti. Odotas kun mä saan ton Nikin hoidettua, niin voin esitellä... sori, olin just ratsastamassa, niin tässä on vähän hommat kesken", pahoittelin.
"Ei se mitään!" Amanda sanoi, ja tietenkään se ei mitään - tietenkin tässä oltiin ihan huolettomia ja kaikki oli ihanasti. "Ihanaa olla tallilla. Ehkä mä saan auttaa harjaamaan sen? Nikikö se oli?"
"Nikita, mulle vanhasta tottumuksesta Nikki", kerroin. "Nikki oli mun hoitohevonen vuosia sitten. Ja toki, saat sä lista kätesi jos haluat. Nikita saattaa kuitenkin olla vähän kärtty, älä pelästy."

Ei Amanda mitään pelästynyt, se oli selvää. Tiesin, että Amanda oli lapsuudessaan ratsastanut itsekin, ja joskus hänellä ja hänen kahdella serkullaan oli ollut yhteinen poni. Markus oli kertonut.

Amandaa ei selvästi haitannut lainkaan liata käsiään. Hän harjasi Nikitaa antaumuksella samalla, kun itse puhdistin tamman suojia. Sitten hän astui kengät kuivikkeessa käytävälle ikionnellisen näköisenä ja kysyi, saisiko puhdistaa Nikitan varusteet.

"Mä en ole ollut tallilla oikeastaan kymmeneen vuoteen, mutta vitsi, satulasaippua ja puhdas nahka tuoksuu just siltä kuin muistin! Ihanalta", hän huokaisi tyytyväisenä.
"Uu, onko noi Nikitan kamat?" joku kysyi selkämme takaa. "Huippuhomma, ajattelinkin, että ne pitää putsata."
"Yksi homma vähemmän sulle siis", Amanda virnisti Ohdolle niin sulavan sosiaalisesti, että olisi voinut luulla, että he olivat tavanneet aikaisemminkin.
Vaan ei, eivät olleet. Tyypit esittäytyvät toisilleen ja tuntuivat tulevan juttuun välittömästi. Niin kai tapahtui kaikille, jotka Amanda tapasi, arvelin - tietämättä, että ei hänen elämänmakuinen luonteenlaatunsa ihan kaikkien makuun uponnut.

Yksi kerrallaan Amanda lumosi tallin väkeä, ja minä seurailin mukana tyytyväisenä siihen, että ensikohtaamisemme tapahtui näin toiminnallisessa ympäristössä.

Amandalta jopa tiedusteltiin, tulisiko hän kesänaloittajaisiin. Näin, miten hän innostui. Ensin hän kuitenkin katsahti minua kysyvästi.
"Aiotko sä olla täällä silloin?" hän halusi tietää.
Nyökkäsin.
"Kyllä mä ajattelin tulla. Tule tosiaan ihmeessä sinäkin."
"Ihanaa, otetaan Markus mukaan ja pidetään pieni perhepäivä", Amanda virnisteli.

Olin etukäteen Amandan vierailusta kuulessani pohdiskellut, miten ihmeessä saisin hänet viihtymään pienellä, pölyisellä Pronssijoella, josta hän varmaan oli jo nähnyt kaiken. Ihan turhaan huolehdin. Alkoi käydä selväksi, että kumppanini pikkusisko kyllä viihtyi missä tahansa vain suinkin halusi viihtyä. Oli ihmisiä, joilla oli yksi tai kaksi paikkaa, joita kutsua kodiksi. Sitten oli Amanda, jolle ilmeisesti koko maailma oli koti.

Jotenkin minä hieman kadehdin muuttolintua, mutta toisaalta - tuskinpa vain olisin kyennyt asettumaan hänen sulkiinsa ja ottamaan levottomia siipiä omikseni. Minä taisin olla paikkalintu, joka viihtyi parhaiten omalla reviirillään.

[Miska]

5.6.2017

"Voihan hemmetti", tuhahdin ääneen, kun ylleni ilmestyi kaatosadekuuro. Olin kävelemässä (tai juoksemassa siinä vaiheessa) tallille, ja mun paita kastui aika lailla litimäräksi.
Ryntäsin suorilta tallitupaan ja toivoin, ettei mun kassissa ollut takki ollut kastunut. Se olisi mun ainut pelastus...

Takki oli onneksi kuiva, eikä tuvassa ollut ketään. Siispä ajattelin toimittaa paidanvaihdon siinä nopeasti, kun en viitsinyt mennä vessaankaan. Ryhdyin sitten kiskomaan kosteaa pitkähihaista yltäni ja ajattelin ettei kukaan näkisi.
Mun selkä oli tietenkin tupaan päin, enkä tietenkään ollut kuullut takin kahinan takaa oven käyvän. Kun olin vetämässä harmaanmustan takkini vetoketjua, käännyin hieman ja huomasin jonkun seisovan mua kohden. Ilmeestä päätellen tämä henkilö oli katsonut mun paidanvaihdosta jonkin aikaa.

Hätkähdin ja käännyin kokonaan tupaan päin vetoketju vielä puoliksi auki. Vilkaisin alaspäin ja suljin vetoketjun ripeästi ylös asti. "Eeh sori, mä vaan tässä vaihdoin paitaa kun se kastu sateessa", selittelin ruskeatukkaiselle naiselle. Hän näytti hieman nolostuneelta ja vilkuili ympärilleen. "Joo, on nuo sadekuurot aika yllättäviä...", hän sanoi ikään kuin yrittäen estää kiusallisen hiljaisuuden laskeutumisen. Olihan se kyllä aika kiusallinen tilanne joka tapauksessa. Naurahdin automaattisesti. Enhän mä suuremmin välittänyt, jos joku sattui näkemään mut ilman paitaa - mutta enhän mä nyt tallilla voisi nakuilla.

Olin valmis painumaan karsinoiden puolelle. "Mehän ei muuten olla vielä tavattu, oon Miska. Käyn täällä ratsastamassa", kerroin, ja yritin jättää kiusallisen tilanteen taakse. Asettelin märkää paitaani tuvan patterille, vaikka se ei tainnut olla enää päällä. "Mä oon Katri, Nova on mun omistuksessa", nainen vastasi hymyillen. "Cool", sanoin ja jatkoin, "Mä tästä meenkin nyt, ratsastustunti alkaa kohtapuoli". Sanottiin heipat ja sitten mä siirryin tuvasta talliin päivitellen mielessäni kirkasta taivasta, joka oli vielä hetki sitten ollut ihan harmaa.

[Pujo]

Pottakampaus ja kesäkuulumisia

En ollut viettänyt aikaa Pronssijoella pitkään aikaan. Olin kesäkuun alussa maatilalta poismuuttamisen jälkeen lähtenyt kiertämään Suomea reppu selässä haikein mielin mutta seikkailunhaluisena. Hallavassa olin kyllä käynyt muutaman kerran kesällä – kavereita moikkaamassa, maastoesteratadraamaa seuraamassa (onneksi olin pystynyt pakenemaan siltä ainakin osittain…) ja tietenkin kävin myös hyvästelemässä Sallin, joka lähti Sveitsiin.

Nyt astelin tuttua hiekkatietä innoissani. Olin tullut takaisin. Tällä hetkellä nukkumapaikkani sijaitsi Sinin luona ja tulevaisuus näytti hurjan avoimelta, mutta minua ei jostain syystä edes pelottanut se.
Hiekka rapisi kenkieni alla ja näin tallin taas edessäni, yhtä kutsuvana kuin ennenkin. Hymy nousi huulilleni. Kävelin pihalle ja moikkasin heti Ohtoa, joka työnsi kottikärryjä pihan poikki. Hän nyökkäsi takaisin, ja minä jatkoin reittiäni kohti mitäs muutakaan kuin tallitupaa.

Aleksi oli tuvassa seinäkello kädessä.
"Terve vaan!", hihkaisin ja mies kääntyi ilahtuneena minua kohti.
"No terve, mikäs tuuli siut tänne taas toi", hän sanoi vitsikkäästi ja tunki paristoja kellon taakse.
"Päätin lopettaa mun Suomiseikkailun", vastasin naurahtaen.
"Jes, Darlin hoitaja on palannut", Aleksi totesi ja asetteli kelloa takaisin seinälle.
"Missä kaikki muuten on?", kysyin katsoessani tyhjää tallitupaa.
"Osa on ainaki treenaamassa siellä maastoesteradalla", mies kertoi.
"Okei", sanoin ja koin pienen jännityksentunteen vatsassani. Maastoesterata.

Olin osallistunut kesäkuun aikana pariin tuohtuneeseen keskusteluun radasta. En tiennyt, oliko pöly aiheesta vielä laskeutunut - toivoin kovasti että olisi. Olin kyllä vieläkin hieman surullinen että jäisin paitsi hauskasta menosta, kun en uskaltaisi haastavalle radalle joka tapauksessa edes mennä. Siihen oli kuitenkin vain tyydyttävä...

Kävelin maastoesteradan lähtöpaikkaa kohti. Ajattelin kulkea radan vierustaa pienelle ratakatsomopaikalle, joka oli pystytetty radan varrelle, yhden vesiesteen lähistölle. Kavionjäljet maassa kertoivat, että rata oli ollut hyvin käytössä. Pälyilin ympärilleni ja eteenpäin, mutta en nähnyt vielä ketään. Pian kuitenkin kuulin ravausaskelia takaani. Siirryin reilusti sivuun ja pysähdyin, katsoin tulijaa ja huomasin sen olevan Nanna. Leveä hymy nousi kasvoilleni, ja kun Nanna huomasi minut, hänkin hymyili ja nauroi. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt treeneiltänsä, ja minäkin jatkoin matkaani kohti ratakatsomoa.

Katsomoa vihdoin lähestyessäni huomasin siellä kaksi tuttua hahmoa. Rena ja Ruska, jotka istua kököttivät lankkupenkillä. Ajattelin yllättää heidät ja hiippailin metsänreunaa mahdollisimman hiljaisesti, rasahtelevia oksia vältellen. Kun olin päässyt penkin taakse, aloin juoksemaan sitä kohti. Molemmat kääntyivät pikaisesti hölmistyneen säikähtäneet ilmeet kasvoillaan, kunnes tajusivat kuka heitä kohti oikein juoksi.
"PUJO!", kuului huudahdukset melkein yhdestä suusta. Minä nauroin ja hypähdin heidän luokse.
"Mitäs ihmettä! Eksyitkö metsäretkellä?", Ruska kysyi hekottaen.
"Hieno pottatukka", Rena sanoi vitsikkäästi.
"Hieno nenäkoru", sanoin naurahtaen ja pörrötin hiuksiani.
Siirryin istumaan kaksikon viereen.
"Mä tulin takas kun alko reppureissaus riittää", sanoin. "Mitä teille kuuluu?", kysyin ja huomasin molempien ilmeiden hieman vakavoituvan.
"No, kyllä tää tässä menee, mut kaks asiaa vähän vaivaa", Ruska sanoi ja katsahti Renaan.
"Nii. Ensinnäkin on ikävä Sallia ja sit toisekseen tää rata", Rena sanoi suoraan.
Hymähdin myötätuntoisesti ja katsahdin vesiestettä, joka kimmelsi auringonvalossa. Mutkan takaa ilmestyi juuri sopivasti Alana Lassen selässä, ja katsoimme hiljaa, kun hän hyppäsi vesiesteen hienosti. Pian hän katosi metsän uumeniin.
"Mä kyllä haluan mennä kunnolla tota rataa", Rena sanoi uhmakkaasti. "Ehkä tekin uskaltasitte?", hän jatkoi.
"En tiedä...", sanoin hiljaa.
"No en mä ainakaan haluu henkeäni vaarantaa", Ruska sanoi.
Renan silmissä paloi jokin liekki, mikä hieman pelotti. Ruska kuitenkin kevensi lopulta tunnelmaa.
"Niin käytitkö jotain kulhoa kun leikkasit tukan?"
"Kävin tällä kertaa oikeesti parturissa...", totesin, jonka jälkeen kaikilta kolmelta pääsi naurut kesäiseen ilmaan.

[Eevi-Sofia]

"Mä olen tainnut löytää Sen Oikean", sanoin Aleksille, joka köhi vähän penkoessaan jotakin toimiston pölyisistä pölyisintä mappia.
"Hä?"
"Hevosen. Mä luulen, että mä olen löytänyt haluamanilaisen oman hevosen."
"Oho? Kävitkö katsomassa sitä Emmin vinkkaamaa ruunaa?"
"Ah, se oli ehtinyt jo löytää kodin. Ja no, tämä ei nyt ole ehkä ihan sitä, mitä ollaan mulle mietitty... mutta musta vaan tuntuu, että tää on nyt Se Hevonen. Se vaan, että mä en tiedä onko se viisas valinta. Sydän sanoo yhtä ja järki himmailee. Se on vasta kohta vieroitusikään tuleva varsa."

"Ohhoh", Aleksi sanoi mietteliäänä. "Mutta siullehan kyllä sopii nuoret, Susikin oli vasta vuosikas kun se tuli. Etköhän sie tästäkin varsasta hevosen tekisi."
"Niin... se vaan on niin epävarmaa. Ostaa varsa, josta ei yhtään tiedä, mitä siitä kasvaa."
"Hevosen ostaminen on aina epävarmaa", Aleksi huomautti viisaasti. "Sitä ei ikinä tiiä, mitä saa. Mutta kerrohan lisää siitä varsasta."

Ja minä kerroin sen mitä varsasta tiesin. Olin nähnyt sen jo livenäkin, kun olimme matkanneet Lassen kanssa Vaahterapolkuun kilpailemaan kesäkuun lopussa. Aura oli esitellyt Susin Sirius-pojan kotitallia ja kesälaitumilla oli kirmaillut hontelo tammavarsa, jolla riitti jalkaa ja epäilemättä aikuisena vielä kokoakin.

Jossain vaiheessa kisoja seuraavalla viikolla Aura yhtäkkiä soitti minulle ja kuulosti innostuneelta. Hän sanoi mainineensa Innalle, joka omisti varsan emän, että etsin hevosta. Siitä ajatus oli lähtenyt: ehkä minä ostaisin varsan? Inna oli kuullut Auralta, että olin kouluttanut Susinkin varsasta asti, ja lisäksi hän näki minun ratsastavan Lassen lisäksi Siriuksella kilpailuvierailun aikana.

"Oikeastaan", sanoin vielä mietteliäänä Aleksille. "Jos mä koskaan aion ostaa omaa varsaa, niin ehkä nyt on se hetki. En jää ratsastuksellisesti tyhjän päälle, kun voin puoliylläpitää Lassea. Mutta mitä mieltä sä olet? Onko se ihan typerä ajatus?"
Näin, että Aleksia hymyilytti.
"Miusta tuntuu, että siun sydän on päättänyt tän asian jo", hän virkkoi. "Ja ei, ei se miusta oo typerä ajatus."

[Alana]

13/7/2017

"Ai teki mitä?!"
"You heard me!"
"Sano viel kerran et mä tiiän ettet oo kuvitellu tätä."
"En oo itekään viel ihan varma, mut alright. Eli--"

Koska Jase oli takaisin, pystyin hyvällä omatunnolla mennä ratsastamaan. Ja nyt Faekin oli takaisin kunnon liikunnassa. Jase halusi tulla mukaan tallille, joten paketoimme Oliverin lämpimästi ja ajoimme Hallavaan. Metsästin Faen laitumelta, laitoin sen kuntoon käytävällä, Jasella oli Oliver sylissään. Fae höristeli korviaan ja otti kiltisti vastaan pienen pojan silitysyritykset, mitkä olivat enemmänkin turvan tökkimistä pienillä nyrkeillä, ja ilahtunutta ininää. Kun Oliverin sormet eksyivät tamman sieraimen sisälle, Fae nykäisi päänsä ylös järkyttyneenä, ja sitten se tapahtui. Oliver nauroi, ja jatkoi nauramistaan. Minä meinasin pudottaa satulan ja Jase lapsen ihmetyksestä. Ja sitten kun Jase kutitti Oliveria, ei naurusta meinannut tulla loppua. Minä ja Jase olimme haltioissamme, Fae ei.

Jonkin ajan kuluttua Oliver oli palautettu rattaisiinsa ja Jase punttasi minut ylös. Hän otti vähän videota kun ratsastin, ja Fae meni ihan hyvin. Ei mitenkään erityisen hienosti muttei huonostikaan, vaan ihan normaalisti. Ihan instakelpoisesti. Parit pukit se teki laukannostoissa, mutta jatkoi sen jälkeen hienosti eteenpäin, eikä pelleillyt muuta.

Putsasimme karsinat puoliksi, ja sitten väsäsin hevosten mössöjä. Meidän sekoituskauha oli kadonnut johonkin mystiseen paikkaan, joten aikaa säästääkseni sekoitin ruuat käsin. Lasse ei syönyt kaikkea, jos niitä ei oltu kunnolla sekoitettu, ja jotenkin se tuntui jättävän sille tärkeimmät ainesosat aina vapaaehtoisesti ulos. Fae söi suurin piirtein matolääkkeenkin vapaaehtoisesti. Olin suurin piirtein kyynerpäähän saakka Lassen puurossa toisessa kädessä, ja toisen käden sormet olivat joutuneet kosketuksiin likaisen ämpärin reunan kanssa. Jase katsoi touhujani huvittuneen oloisena, ja vilkuili toisella silmällä rattaissa torkkuvaa Oliveria. Tuli hiljaista.

"Meiän pitäis mennä naimisiin."
En ollut aivan varma kuulinko sen oikein, mutta sitten käännähdin ympäri ja tuijotin Jasea.
"What?" sydän hypähti kurkkuun, kun mietin, olinko kuullut oikein. Joka tapauksessa ponkaisin jaloilleni ja yritin lukea Jasen ilmettä.
"I said..." Jase tuijotti takaisin, "Will you marry me?"
Vieläkin mietin, että kuvittelinko vain, mutta siinä Jase oli polvellaan ja jostain se oli taikonut jonkun sormuksen ja minä vain tuijotin. Ja Jase tuijotti takaisin. Ja sitten minä nyökkäsin.
"Yes", se oli ainut, mitä sain suustani, kun suunnaton ilontunne valtasi minut. Mutta se yksi sana riitti. Ja sitten meinasin kaataa Jasen takertuessani hänen kaulaansa ja molempien poskille ilmestyi Lassen mössöä mutta se ei haitannut sillä olimme niin iloisia ja suutelimme ja nauroimme.
"Are you serious?"
"No totta kai! I mean, you're my best friend, and so awesome and I want to be with you my whole life."
...jaaa nyt minä itkin. Ei se mitään, ei Jasekaan kaukana ollut.
"I love you so much."
"I love you too."
"We're getting married!"
"I know, just äskenhän mä kysyin sulta. Ja sä sanoit kyllä."

[Alana]

Kolme vaihdosta

10. - 21.7.2017

10.7.2017 Omistajanvaihdos 

Jason Astor suorastaan raahattiin vasten tahtoaan pöydän ääreen. Hänen vanhempansa virnuilivat tyytyväisenä saadessaan antaa näin hienon lahjan lapsenlapselleen Oliverille. Ajatella nyt - poni! Ja vielä mahdottoman hieno ja suloinen ja kiltti poni! Kukapa ei haluaisi ikiomaa ponia? Jason ajatteli, ettei kotona Suomessa lapsen kanssa odottava tyttöystävä olisi aivan samaa mieltä. Poikahan oli vasta kaksi kuukautta, ja osasi juuri ja juuri hymyillä. Silti Jasonille ojennettiin kynä kauniiseen käteen. Ei hän voisi keplotella itseään tästä pois, joten hän huokaisi syvään ja allekirjoitti nimensä. No, nyt hän olisi sitten yhtä ponia rikkaampi. Pooper oli kyllä kieltämättä ihan mukava, ja jonkun tallitytön ratsastamana liikkuikin yllättävän hyvin ollakseen puoli metriä matalampi kuin Jasen mielestä oikeat hevoset. Toivottavasti tyttöystäväkin pitäisi ponista. Nimen Alana kyllä vaihtaisi, sen Jase tiesi jo valmiiksi. Pooper ei tulisi jäämään Pooperiksi. Ehkäpä joku menevämpi olisi parempi, kuten Rokki?

16.7.2017 Uranvaihdos 

Alana joutui puhumaan tallin omistajalle. Poni oli tulossa jo viikon päästä, eikä tallipaikasta ollut tietoakaan. Eikä niinkään ylimääräisestä rahastakaan, mutta sitähän Jason ei ollut huomioinut. Hänen vanhempansa kuulemma auttaisivat mielellään tallivuokrassa. Se vain, kun Hallavassa ei tainnut olla vapaita karsinapaikkoja, eikä hän ollut ollut enää viiteen vuoteen sopiva ratsastaja pikkuponeille. Kyllä sille varmaan löytyisi joku vuokraaja tai joku. Alana koputti toimiston oveen, ja sai vastauksena Aleksin murahduksen. Blondi selitti hieman nolostuneena, kuinka Jasen vanhemmat olivat hankkineet ponin, ja nyt oli pieni ongelma. Aleksi kuitenkin ilahtui, sanoi, että tallin pikkuponit alkoivat olla jo vanhoja ja lähellä eläkeikää. Molemmat taisivat saada samaan aikaan saman idean, ja sopimukseen päästiin varsin pian. Rokiksi jo kotona ristitty ruuna saisi tulla Hallavaan tuntiponiksi. Se olisi Aleksilla ylläpidossa ja tekisi tuntihommia aivan normaalisti. Sitten, kun Oliver olisi hieman isompi, Rokki toimisi vuorotellen tuntiponina ja erään pienen pojan talutusratsuna. Ja niin kääntyi näyttelyponin ura toiseen suuntaan.

21.7.2017 Maisemanvaihdos 

Hallavan kodikas tallipiha ilmestyi näkyviin tuulilasin läpi. Ainakin sen, mitä siitä näki läpi taivaalta ripottelevan veden ja pyyhkijöiden lomasta. Trailerissa olevalla ponilla oli ollut pitkä matka takanaan, ja nyt se pääsisi vihdoinkin kotiin. Se oli kulkenut koko matkan erittäin rauhallisesti ja tottuneesti trailerissa, ja asteli nyt rauhallisesti myös ulos sieltä. Pienet ruskeat korvat hörössä se katseli maisemia tyynesti, eikä juuri piitannut sitä ihmettelemään saapuneesta pienestä väkijoukosta. Rokki pääsi hetken kävelyttämisen jälkeen tarhaan haistelemaan Hallavan ilmastoa ja huutelemaan laitumella oleville muille hevosille kuulumisia. Hetken ihmettelyn jälkeen poni innostui vähän juoksemaankin, ja muutamat ihastelivat sen lennokasta ja kepeää laukkaa. Kukaan ei kyllä tainnut katsoa uutta asukasta aivan yhtä ihmeissään kuin pieni Oliver. Niin ihmeissään hän oli, silmät lautasen kokoisina, vielä silloinkin, kun Rokki siirrettiin johonkin vapaaseen karsinaan yön ajaksi. Oliver kävi jopa tervehtimässä ponia, tarrasi korvaan kiinni, eikä meinannut irti päästää. Kun ruuna seisoi rauhallisesti koko vauvan irroittamissession ajan, päätettiin, että kyllä sieltä trailerista selkeästi lastenponi tuli.

Tervetuloa Hallavaan, Rokki!

[Miska]

Red carpet

Oli lämmin ja puolipilvinen torstai-iltapäivä ja mua kutitti itikanpistoihin. Olin juuri selviytynyt mukavalta ratsastustunnilta ja olin törmätä Eeviin käytävällä, kun olin kumartunut rapsuttamaan nilkkaani.
”Oho, sori”, tokaisin ja siirryin vähän sivuun.
”Eipä mitään”, hän sanoi pirteästi hymyillen ja ikään kuin leijui käytävällä kepeästi mun ohitse.
Mä jatkoin matkaani tupaan, jossa oli vastassa jokin pikkukokous. Aleksi oli äänessä ja tuvassa oli Pujo, joka seisoi tuolilla venyttäen kättään kattoon, Ruska, joka huuhtoi mukia, Rena, joka istui rennosti sohvalla ja Ade, joka seisoi ikkunan luona kädet lanteilla.
”..ja ne heinät oottaa nyt tuolla ulkona joten kaikki kykeneväiset hommiin vaan”, Aleksi päätti lauseensa, kääntyi ja näki mut. ”Ja sie myös!”, hän hihkaisi hymyssä suin.
”Ooookei”, sanoin vaan ja nyökäytin päätäni taaksepäin. En ollut ihan täysin kuullut mitä mies oli sanonut, mutta kai jostain heinähommista oli kyse. Aleksi katosi tuvasta, ja sinne jäänyt nelikko tapitti mua kahdeksan silmän voimalla.
”Niin siis… Mitä meidän pitää tehdä?”, kysyin. Pujo hypähti tuolilta alas ja vastasi, ”Siirretään saapunu heinäkuljetus vintille”. ”Allright”, vastasin.

Ja hetken kuluttua seisoimme pihalla heinäkuorman vieressä. Heinärekka oli jättänyt maahan sekalaisen kasan pieniä paaleja sekä pari isoa pyöröpaalia. Porukka alkoi hommiin, ja mäkin ryhdyin kävelemään kaksi pientä paalia kourissani kohti vinttiä, johon vei puinen ramppi. Pienten paalien kiikuttaminen kävi melko nopeasti, kun meitä oli viisi ahkeraa työntekijää puuhaamassa. Sitten Ruska lähti pyörittämään toista pyöröpaalia ramppia ylös ja kaikki sujui täydellisesti, kunnes poika kompastui johonkin. Ja se kävi nopeasti. Ruska kompuroi ja sai heinäpaalista naamalleen sen lähtiessä kierimään vimmatusti alas ramppia. Kahina kävi. Paalin ympärillä olleet nauhat – kuinkas ollakaan – irtosivat, ja paali levittäytyi viimeisten kieppiensä päätteeksi läpsähtäen siistiksi heinämatoksi noin neljä metriä rampin alkupäästä. Rena ja Pujo hölkkäsi heinäkuorman luota katsomaan mitä oli käynyt, Ade kysyi Ruskalta oliko kaikki okei, ja mä katsoin vintin oviaukolta vuorotellen heinämattoa sekä Ruskaa, joka hieroi polveaan ja vakuutteli ettei sattunut. Ruska näytti hetken aikaa tuskaiselta, mutta pian alkoi nauraa.
”Jaahas, siitä levittyi meille ihka oma punainen matto! Mikä kunnia”, hän hihkaisi ja sen jälkeen me muutkin naurettiin tovi. ”Pitää varmaan hakee kottikärryt ja talikoita”, Pujo sanoi huvittuneella äänellä.

Lopulta pääsimme takaisin työn touhuun. Mä ja Ade saatiin loput pikkupaalit vietyä, Pujo pyöritti toista pyöröpaalia hyvin varovaisesti ramppia ylös ja Ruska talikoi Renan kanssa heinämattoa kärryihin. Aleksi käveli kaukaa meitä kohti, ja Pujo kiiruhti paalin vietyään talikoijien luokse hihittäen. ”Nyt Aleksi tulee ja antaa meille satikutia”, hän sanoi. Mua hymyilytti, kun Aleksi lampsi paikalle ja kysyi teatraalisen vakavasti ”Mitäs täällä on tapahtunut”.
”Noh, tää yks paali halus varmaan maistaa vapautta”, Ruska sanoi. Aleksi nauroi. 

[Ohto]

Eihän siitä tulis mitään

16.8.2017

Mulla oli ollut varsin mukava päivä, mä olin saapunut tallille just sopivasti tekemään päivä- ja iltatallit, niin kuin mun pitikin. Olin ruokkinut hevosia, auttanut ratsastajia, putsannut karsinoita ja lakaissut käytäviä, niin kuin mun pitikin. Mä kävin siinä sopivalla tauolla pienellä metsäkävelyllä Nikitan kanssa, ja kyllähän me vähän siellä eksyttiinkin, niin kuin ei pitänyt. Mä kun olin ollut ihan varma, että siitä olisi lähtenyt kiva polku, mutta metsäänhän se meni - kirjaimellisesti. Oikeastaan suoraan ryteikköön, josta hipsittiin Nikin kanssa reippaasti pois sen näköisinä, että kyllä meidän oli ollutkin tarkotus käydä katsomassa Pronssijoen metsien mustikka- ja sienitilanne. Sieniä ei ollut, mustikoita joo. Jouduin viemään ihan havunneulasiin peitetyn Nikitan talliin, ja nopeasti mä yritin sukia suurimpia jälkiä meidän vartin mittaisesta seikkailusta sen karsinan pohjalle. 

Mä olin vähän nolosti ja lapsellisesti odottanut keskiviikkoa kuin kuuta nousevaa, pääasiassa siksi, että silloin tuli aina viiden tunnille tosi mukava Henna, jonka toi tallille Hennan vielä mukavampi ja vielä komeampi isoveli. Mä olin aina haaveillut ja odottanut, että pääsisin taas vaihtamaan sen kanssa nopeat kuulumiset tallinkäytävällä, niin kuin me oltiin miltei joka viikko kevätkaudella tehty. Vaan sitten, kun mä olin heti tallille päästyäni rientänyt katsomaan, tulisiko Henna tänään tunnille, sen nimeä ei näkynyt missään. Sniikisti mä kysäisin Aleksilta, että oliko monta tuntilaista vielä lomalla, mutta sitten Aleksi vaan suoraan sanoi, että Henna oli lopettanut Hallavassa, muuttanut kuulemma tai jotain. 

"Mutta voithan sie sen veljen perään kysellä", oli kuulunut vielä jotenkin ovelan oloinen Aleksin ääni, kun mä olin jo toimiston ovella, ja mä olin helähtänyt varmasti seitsemän astetta punaisemmaksi ja liuennut sairaan nopeasti paikalta. Olinko mä ollut niin ilmeinen? Apua. 

Mä en ollut kerennyt hirveän pitkälle tallituvasta, kun mä kuulin jonkun huutavan mun nimeä. Mä vilkuilin ympärilleni edelleen pohtien mun ilmeisesti-ei-niin-sniikkiä lähestymistapaa, ja hoksasin että mua oli kutsunut Sora Ruusun selässä. 

"Ai moi", mä jouduin valitettavasti pyyhkimään mielestäni leveän, vähän vinon hymyn ja säkenöivät ruskeat silmät, kun jouduin kosketusetäisyydelle erään toisen vinon, karvaisen hymyn ja ruskeiden silmien kanssa. Ruusuhan se siinä, mupelsi mun hihaa vauhdilla. 

"Moi", Sora hymyili. Hetken oli hiljaista, ja mä olin jo kääntymässä takaisin mun hommiin. "Hei- voisitko kattoa onko tällä vielä suojat hyvin? Tuolla oli vähän mutaista.."

"Hm, kyl ne jaloissa ainakin on. Kuin et oo siellä teidän kentällä, sehän on paljon isompi kun tää?"

"Jase hyppäs Cillan kanssa, ja niillä oli se lapsi siellä rattaissa ja kaikkea, täällä en oo niin tiellä", Sora vastasi kuulostaen vähän jännältä, ihan kuin se ei olisi halunnut sanoa jotain, ja samalla siltä, että sillä oli muitakin syitä tulla tänne. Kyllä mä tavallaan tiesin miltä siitä tuntui, Alana ja Jase olivat jo yksinään aika uhkaavia, ja yhdessä ne olivat semmoinen tehopariskunta, joilta onnistui kaikki ja jotka eivät tarvinneet ketään muuta, että muakin välillä arvelutti, olinko mä nyt vaan pelkällä olemassaolollani hidasteena.

"Et sä varmasti olis tiellä ollut, mut täällähän on kenttä vapaana. Tunnit on kuulemma maneesissa, mutta ei nekään kyllä hetkeen ala, et varmaan ehit ratsastaakki ennen niitä."

"Kiva juttu!" Sora hymyili, ja sitten se lisäsi vähän ujona, "Haluaisitko tulla katsomaan? Mä en oo saanut.. Ööö… Pohkeenväistöjä, joo väistöjä tehtyä suoraan, ne menee aina ihan vinoon. Jos sulla olis vinkkejä?"

"Noo, onhan mulla täs hetki, mut en mä mikään mestari oo. Jos olisit hyviä neuvoja halunnut kaksin kappalein niin ois kannattanu jäädä sinne teiän kentälle", mä naurahdin ja haroin hiuksiani. Sora vaan hymyili, suoristi kypärää päässään, ja sanoi, että mun neuvot olisivat varmasti hyviä. Ja sitten pyysi vielä kauniisti, että voisinko mitenkään tulla. Kai mun oli sitten pakko, vaikka mä oikeasti olisin halunnut vaan mennä talliin haaveilemaan siitä veljestä, enkä vahtia teinityttöä. Mun oli vaan hyväksyttävä, ettei se veli tulisi takaisin, ja sitä paitsi, eihän siitä olisi ikimaailmassa tullut mitään, sillä mähän olin vaan Oho. Eikä kukaan ollut kiinnostunut Ohtosta. 

[Alana]

Sponsored content

29.9.2017

Istuin tallituvassa ja pyörittelin sormusta kädessäni. Mieleni oli synkkä, vaikka tuvan pöytä oli täynnä uutta tavaraa. Edes sponsorikamojen tutkiskelu ei piristänyt mieltäni, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä. Materialistisen onneni peitti rakkauden ja tulevaisuuden synkkä pilvi. Emme olleet juurikaan jutelleet Jasen kanssa riidan jälkeen. Kunhan vaihtaneet pari sanaa, ja kun homma uhkasi äityä riidaksi, murjottaneet omissa oloissamme, tyrkkien Oliveria aina tasaisin väliajoin toisen riesaksi. Kumpikaan ei tainnut olla edes kovin vihainen mistään, mutta jotenkin kaikki vain ärsytti ja raivostutti ja turhautti. Enkä minä tiennyt mitä tehdä asialle. Olin jo useampaan otteeseen yrittänyt hieroa sovintoa, Jase myös, mutta jotenkin se aina meni mönkään ja päättyi riitaan. Viimeisimmän sanaharkan päässäpyörittelyni keskeytti Aleksi.

"Koskas häät on?" se kysäisi kiinnittäessään sormukseen huomiota. 

"Varmaan kesällä", vastasin automaattisesti hymy naamallani, vaikken ollut edes varma, oliko koko häitä tulossa. 

"Sepäs kiva", Aleksi totesi, "Sie oot tainnut käydä ostoksilla?" se jatkoi sitten, kun hoksasi tavarat pöydällä. Oli se varmaan tajunnut ne jo aikaisemminkin, mutta kiinnitti nyt vasta huomiota. 

"No joo tavallaan. Suurin osa tästä on sponssikamaa, mut tilasin noi chapsit ja ton vihreen korvahupun. Ja sen kisatakin", näytin paremmin muoveissa olevaa kisatakkia. 

"Hienon värinen", tallinomistaja totesi tummanvihreästä takista, ja jatkoi sitten:

"Mistäs ne sponsorit sitten on?" 

"Aa, pari semmost instas olevaa heppakauppaa. Oon muutaman semmosen öm...ambassador, pistän pari mainosta aina välillä ja ne lähettää mulle kamaa", selitin. Aleksi nyökytteli. 

"En mie tiennytkään, että tolleenki voi tehdä."

"No voi, jos on tarpeeks seuraajii. Emmä kyl oo kyselly keltäkään, vaa noi kaikki on pyytäny mua ja mä sit oon valinnu parhaimmat", myönsin virne naamallani. Mikäs siinä kun voin. Aleksi kyseli minua ratsastuskoulumestaruuksiin, mutten ollut oikein varma. 

"En mä- En mä tiiä, täs on nyt vähän kaikkee muutakin", selitin. Niin, kuten se, että suhde oli kariutumassa ja tulevaisuus ahdisti kun eihän millään lukiokoulutuksella nyt hirveän pitkälle pötkitty ja se, että olin aivan täysin epäonnistunut elämässä, ja Oliver vaati aikaa, ja työt, ja Fae harmitti ja kuulemma mummo oli sairastunut, enkä ollut nähnyt siskoani miltei kahteen kuukauteen, tai äitiä, ja halusin vain pois.

Aleksi lähti hyvää päivänjatkoa toivottaen tallin puolelle, ja minä jäin edelleen istumaan tuvan pöydän ääreen. Pyörittelin edelleen sormusta käsissäni, ja vaikka mieli teki heittää se jonnekin nurkkaan, varovasti pujotin sen takaisin sormeeni. Kyllä se siihen kuului, eikä tuvan nurkan lukkipopulaation seuraksi. Keräsin tavarat pöydältä, heitin roskat roskikseen. Kokeilin kisatakkia päälleni, istui kuin valettu. Asettelin sen varovasti kaappiini, muutaman päivän päästä olisi joka tapauksessa estekisat se päällä, joten miksi turhaan raahata sitä kotiin. 

Suuntasin itse talliin, mutten tehnyt oikein ihmeellistä. Lassella oli vapaapäivä, joten annoin sen hengailla Hanin kanssa tarhassa, ja putsasin sen sijaan sen karsinan. Ja kipot, ja ruokaämpärit, ja varusteet. Olisin keksinyt vielä jotain muutakin tekemistä viivytelläkseni kotiin menemistä, kuten vaikkapa harjojen puhdistamisen nyppimällä yksittäiset irtokarvat irti harjaksista, mutta Jase laittoi viestiä, että ruoka olisi pian valmista, ja että jos voisin, tulisin mahdollisimman nopeasti. 

Hetken mietin tahallaan viivyttelemistä, mutta päätin, että ruoka olisi parempaa lämpimänä. Ja halusin jutella Jasen kanssa. Sen ruokailun yhteydessä tapahtuikin jotain, joka päättyi miltei riemunkiljahduksiin ja ainakin onnellisiin kyyneleihin. Ja ehkä se oli vain minä ja ajatusharhaa, mutta varmistuksen siitä, että kyllä se sormus siihen sormeen sopi. Ja hyvin sopikin.

[Alana]

Paluu tallille
8.2.2018

"Hei! Alana! Moi! Sua ei oo näkynyt ikuisuuksiin!" kuului pirteä tervehdys tallituvan sohvalta samantien, kun sain itseni raahattua sisälle.
"Mmh…" sain vastattua, vaikka olisin voinut olla tulematta tallille vielä toisenkin kuukauden. Itse asiassa nyt olin täällä vain Jasen painostuksesta, ja vaikka sisimmässäni tiesinkin, että tämä olisi parhaaksi, että pitäisi vain yrittää jatkaa elämää. En pitänyt ajatuksesta, halusin vain olla kotona, mutta Jase oli oikeassa, kuten aina. Ehkä tämä piristäisi. Hymyilin varmaan todella aidon näköisesti Ruskalle ja Nannalle, ja huoneessa oleville uusille kasvoille. Osaa en ollut ikinä nähnytkään, ja osan olin ehkä nähnyt vilaukselta aina välillä. En tiedä, alkuvuosi oli mennyt minulta niin sumuisessa udussa, ja olin oikeastaan keskittynyt vain Oliveriin. Ja Basiliin, sitä olin kouluttanut. Ulkona en ollut käynyt koirien lenkkejä pidemmälle, tänä aamuna olin meikannut ensimmäisen kerran. Vastahakoisesti olin jättänyt Oliverin, sillä mitä jos sillekin kävisi jotain ja sekin olisi minun syy ja…

"Mitä kuuluu, me alettiin jo luulla, että sä olisit kuollut tai jotain!" Ruska totesi pirteänä, ja tekohymyni hyytyi. Meinasin alkaa itkeä siinä saman tien, mutta ei Ruska ollut tarkoittanut sitä minään muuna kuin hiljaisuuden täyttämisellä. Ja sitä paitsi, en varmana itkisi täällä.
"Hmm, eii, täällä mä oon."
"Eevi muuten etti sua äsken, se taitaa olla Lassen kanssa maneesissa", Nanna kertoi, ja pieni epätoivo täytti mieleni. Eevi. Hän oli soittanut minulle useasti viimeisen kuukauden aikana, tekstannutkin, ja sitten lopettanut, kun en vastannut. Ei ollut huvittanut. Enkä ollut jaksanut. Eeville pitäisi kertoa, jos ei muille. Vanhemmille olimme jo molemmat itkeneet, tai minä itkenyt, ja Jase selittänyt hiljaisella äänellä, kun en itse kyennyt.

Tallituvan täytti tyytyväinen puheensorina, ja itse kuuntelin puolella korvalla samalla, kun järjestin kaappiani uuteen uskoon. Että saisi jotain tekemistä.
"…ja Niinistön vauva, mm, ja mun tutuille synty just--" meinasin alkaa pillittää, mutta kykenin pitämään itseni kasassa ja pyyhkimään pari eksynyttä kyyneltä nopeasti pois.
"…joo, ja siis se video minkä se pisti, yli kymmenen minuuttia! Myönnän, mua vähän itketti, mut kamoon onhan se nyt siistiä, Kylie Jennerin vauva! Tyttövauva! Se on--"
Lauseen keskeytti parkaisuni, kun purskahdin itkuun. Oikein vetiseen ja vollottavaan itkuun, ja sain kaikki tallituvassa olijat, joita oli nyt näköjään jo aika kasa, tuijottamaan minua epäuskoisena ja järkyttyneenä.

"Alana, Alana hei… Mikä nyt on, me vaan puhuttiin Kylien vau--"
Itkuni vain koveni, vaikka kuinka yritin sitä hillitä ja estää, silti kyyneleet valuivat ja hiukset tarttuivat naamaan ja huolella laittamani meikki varmasti valui. Joku siirtyi vähän lähemmäksi, mutta kukaan ei tuntunut uskaltavan tulla lähelle.
"We buried her!" parkaisin. "We buried her and it's my fault and have you ever seen a coffin so small and it's my fault!" sanat tulivat itkuisena ryppäänä.
"Siis- mistä sä- ota syvä henkäys-"
"Our daughter! My baby! She was born and she died! Dead! She's dead!"

Sen jälkeen tallituvassa oli hiljaista. Sitten Nanna nopeimpana halasi minua, sitten joku muukin, ehkä useampi. En oikein nähnyt mitään, tai tuntenut juurikaan mitään. Istuin lattialla ties kuinka kauan, ja joku oli varmaan kertonut Eeville, sillä hän tuli istumaan viereeni. Ei kysellyt mitään, halasi vain, ja sanoi, että kyllä se siitä. Ja sitten jossain vaiheessa tarjoutui viemään minut kotiin, ja hyvä ettei kantanut autoon, ja istui sielläkin kanssani kun itkuisesti selitin kaiken.

Asian kertominen taisi jopa auttaa. Ainakin itku kuivui jossain vaiheessa, ja sain keitettyä Eeville kahviakin. Ja sitten me istuimme hiljaa keittiön pöydän ääressä me kolme, Eevi, Jase ja minä.

[Alana]

Kaksi kesken jäänyttä tarinaa

heinäkuu 2018

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018
"Oliver- honey- no- stop- ugh."
Poika viipotti jo pitkällä, hämmentävän pitkällä ottaen huomioon sen, että Oliver oli oppinut juoksemaan vasta parisen viikoa sitten ja se oli enemmänkin kovavauhtista hoippumista kuin juoksemista. Jouduin jättämään Lassen irti käytävälle taas kerran, suitset puoliksi auki ja suojat keskellä lattiaa, että saisin erään pienen villiviikarin kiinni. Sentään Oliverilla oli hauskaa, se kirkui ja nauroi minkä kerkesi, mutta minä olin kovin väsynyt, eikä tässä ollut mitään hauskaa. Minulla oli niin paljon tekemistä. Eevillä oli pieni kriisi meneillään, joten olin hoitanut Hania kuin omaani. Mikäs siinä, Lassen rinnalla se siinä meni, mutta kun Eevillä oli ollut puolet Lassestakin kontollaan, kun en ollut kerennyt tehdä enempää. Tallivuokraa olin maksanut itse nyt jo kokonaan, mutta Eevi oli auttanut hoidossa. Mutta nyt minulla oli molemmat ja Rokki, kun Jasekin oli keskellä pahinta kilpailuputkea Euroopassa ja harvemmin kotona.

Itse asiassa, en ollut nähnyt häntä kolmeen viikkoon. Meidän vastavihityn parin onnea oli kestänyt ehkä vajaa kuukausi, ennen kuin Jasen kilpailut ja omat työni ja Oliver ja hevoset ja työt ja ystävät ja työt olivat vieneet kaiken ajan. Ja ne Jasen kilpailut. Eipä ollut aviomiestä paljon kotona näkynyt, mutta telkkarista kyllä. Ja brittiläisessä heppalehdessä, siellä oli ollut artikkeli. Oli siellä pari hääkuvaakin, ja puolet tekstistäkin oli vain tenttimistä häistämme, mutta toinen puoli siitä oli ollut kilpailuja. En tiennyt mitä odotin, kun menin naimisiin kilparatsastajan kanssa, olinhan itsekin pienenä miltei elänyt hevosrekassa, mutta silti tämä oli niin vaikeaa. Ja minäkin halusin kilpailemaan, mutta piti hoitaa Oliver enkä halunnut kieltää Jasea kilpailemastakaan. Hänellä sentään oli ura, minä kun en ollut edes sitä kerennyt kyhäämään kasaan. Ja Jasella oli mennyt kilpailut hyvin, me olimme Oliverin kanssa katsoneet niitä televisiosta. Oikeastaan, juuri eilen Jase oli voittanut toisella hevosella ja sijoittunut toisella luokissaan ja olin avannut facetimen heti toisen luokan palkintojenjaon loputtua. Minulla oli tabletti nytkin mukana tallilla, sillä olin laskeskellut ehtiväni ratsastaa Lassen ja katsoa sitten tämän päivän luokan tallilla. Ainakin ehtisin, mikäli tuo turkasen lapsi pysyisi paikallaan.

Olin kaapannut Oliverin jotenkin syliini ja jatkanut Lassen suitsimista, mutta se oli huomattavan paljon hankalampaa yhdellä kädellä, eikä Oliverin hirvittävä kiemurtelu auttanut asiaa. Hirveä pulinakin sillä päällä, vaikka ei siitä saanut mitään kunnon selvääkään. Se syksyinen fuck you oli vielä voimakkain sana pikkutyypin sanavarastossa, vaikka nyt sieltä oli sentään alkanut tulla muutakin, luojan kiitos.
"Ow! Don't hit me, that hurts, ow, no- let go-" irrotin hirvittävällä vaivalla pienet sormet pois hiuksistani ja henkäisin syvään. En ikinä ehtisi näkemään Jasen luokkaa, jos en pääsisi edes ratsastamaan. Sekin oli mysteeri, sen toteuttaminen, sillä Ollie ei oikein pitänyt rattaissa istumisesta, huusi vain. Olin juuri miettimässä sotasuunnitelmaa suojien laiton varalle, Oliver kun ei oikeasti pysynyt yhtään paikallaan, kun joku puhui takanani.
"Sulla näyttää olevan kädet aika täynnä."
"Haha, tell me about-- it. Oh, moi", hämmennyin hetkeksi nähdessäni Valman seisovan käytävällä. "Sua ei oo näkyny vähään aikaan, how's it going? Niinku… Lukan kaa?"
Nyt minä ihan tosissani yrittäisin tehdä sen, mihin olin liian ylpeä jo ainakin vuosi sitten. Valma oli vähän hämmentyneen näköinen normaalista kysymyksestäni, ehkä ihan syystäkin, mutta vastasi sitten:
"Hyvin, ihan hyvin joo. Tarviitko apua?"
"No jos sä voisit ottaa Oliverin hetkeks, että saan nää suojat jalkaan? Se on just oppinut juoksemaan ja musta tuntuu, et se ei enää osaa olla paikoillaan", hymyilin ojentaessani poikaa Valmalle, joka otti Oliverin kädestä kiinni ja ohjasi vähän kauemmas. Huh, hetken rauha. Ja hiljainen rauha se oli, minä laitoin suojia ja Valma jutteli hiljaa Oliverille. Hiljaisuus oli vähän painostava."Mä kuulin, että te menitte naimisiin Jasen kanssa. Onneksi olkoon."
"Joo, …. Huhtikuussa. Kiitos", minun piti hetki miettiä kuukauden nimeä. Sitten tuli taas hiljaista. Nyt tai ei koskaan.
"Hei.. Uh, Valma? Mä tota… Mä haluaisin pyytää anteeks sulta. For everything, I haven't been the nicest to you, and I really am sorry about that. I just… no en mä tiiä mitä mä aattelin, mutta oon ollut unnecessarily ilkee sulle. Joten… anteeks."
Valma oli vähän yllättyneen näköinen ja hiljaa, enkä ihmetellyt sitäkään. Olin itsekin yllättynyt anteeksipyynnöstäni. Vedin kypärän päähän ja kiitin Valmaa Oliverin pitämisestä ja otin pojan takaisin syliini heti, kun olin saanut Lassen ohjat sen leukahihnan alta lukkoon. Se oli ollut oiva keksintöni saada hevonen ja lapsi samaan aikaan, Lasse tuli niin kiltisti vierellä, ettei se tarvinnut pitkää narua ja jos se sattuisi säikähtämään, se ei talloisi ohjiansa. Tilanne jos tulisi ja niin vaatisi, niin kyllä Lasse olisi ensimmäinen josta päästäisin irti. Lasse ei onneksi välittänyt rattaistakaan, joten pystyin ihan rauhassa köyttämään Oliverin kiinni niihin ja työntämään tyypin kentän laidalle.


Samana päivänä
Tabletin pienestä ruudusta näkyi esteratsastusta suorana lähetyksenä. Radat tulivat ja menivät, mutta vain yksi rata oli kiinnostava. Jason Astor ja tummanruunikko, pomppuisa tamma, joka vilkuili ympärilleen miltei hermostuneena ja tanssahteli ympäri volttia. Sen ratsastaja taasen näytti tyynen rauhalliselta istuessaan hermostuneen hevosen selässä, hymyillen yleisölle. Lähtömerkki soi, hevonen nosti pienen pompahduksen kautta laukan ja lähti kohti ensimmäistä estettä. Se sujui täydellisesti, samoin kuin seuraavat kolme estettä, hevonen tuntui unohtaneen hermostuksensa. Viides este lähestyi, valtava okseri, ja Jason Astor kannusti hevosensa hyppyyn. Tamma ponnisti, säikähti valokuvaajan salamavaloa, ja kääntyi niin nopeasti oikealle, että sen takapää ei meinannut pysyä mukana, vaan uhkasi luiskahtaa esteen alle hevosen räpiköidessä säikähtäneenä pois. Jason Astor heilahti uhkaavasti selässä, kaatoi estetolpan roikkuessaan kiinni hevosessa, mutta pysyi selässä. Ratahenkilökunta riensi korjaamaan romahtaneen esteen, Jason Astor pyyhkäisi naamaansa valkoisella hanskallaan ja näytti hämmentyvän hetkeksi. Groomi ja valmentaja viittilöivät jotain radan reunalta, mutta ratsastaja heilautti vain kättään ja jatkoi rataa. Loppurata sujui aivan yhtä hyvin kuin se oli alkanutkin, mutta kun televisiokamera zoomasi viimeisen esteen jälkeen hevostaan taputtavan Jasonin naamaan, paljastui hänen kasvojensa toinen puoli aivan veriseksi ja ilme hieman kärsiväksi. Hän oli puoliksi alas hevosen selästä jo ennen kuin oli poistunut areenalta, ja kamerasta näkyi vielä vilaukselta, kuinka groomi ojensi hänelle pyyhkeen, jonka hän painoi ohimolleen. Ratahenkilökunta kävi pyyhkimässä verta pois kirkkaan valkoisesta estetolpasta, johon Jason oli ilmeisesti osunut naamallaan hevosen kieltäessä niin yllättäen.

Hallavan tallituvassa oli hiljaista, ja kaikkien katseet, jotka vielä hetki sitten olivat liimautuneet tabletin ruutuun, osuivat nyt erääseen blondiin, joka sanaakaan sanomatta jätti vauvansa lähimmän vastuullisen henkilön syliin ja riensi tyhjään toimistoon kännykkä kädessään, naama vitivalkoiseksi valahtaneena.


Viikkoa myöhemmin
Jase oli palannut kisareissulta toinen silmäkulma teipattuna ja autonavaimet kädessä.
"Oh! Babe, melkeen unohdin, myin Land Roverin", Jase oli tokaissut yhtäkkiä.
"What?"
"Joo, ostin toisen auton. Come see", minut oli kiskottu kädestä pitäen ylös lattialta ja parkkipaikalle.
"Porsche?!"
"Mmhm", Jase oli nyökkäillyt ylpeän näköisenä. "Eikä mikä tahansa, vaan Carrera 4S! Nice, i'nnit?"
"Porsche?" olin toistanut hiljempaa, edelleen epäuskoisena.
"Yup."
Hetken ajan olin vain tuijottanut mustaa, matalaa autoa parkkipaikalla. Se oli hieno, tietenkin oli, enkä kiistä haaveilleeni sellaisesta, mutta se ei ollut se auto, jota me tarvitsimme.
"What about Oliver?"
"What about him? He can have it when he's 18", Jase oli todennut olankohautuksella.
"What?! No- Jase! Sen istuin! Oliver's one! And he definitely is _not_ gonna get a Porsche when he's 18, or he won't live past that 18!"
"Oh come on, what kid wouldn't want a nice car?" Jase ei ollut tuntunut ymmärtävän huoltani vaan oli työntänyt minut etupenkille ja istahtanut sitten itse kuskinpaikalle. Olin ollut jo sanomassa vastaan, mutta auto oli ollut jo käynnissä ja kuulosti niin hyvältä ja olin oikeastaan ollut aika innoissani tästä.
"Entäpä hevoset? Millä mä vedän traileria?" muistin todellisuuden. Emme todellakaan tarvinneet urheiluautoa, vaan turvallisen, tilavan auton, jossa oli peräkoukku ja neliveto.
"Babe, live a little! Ostetaan joku toinen auto, just sellainen kuin haluut."
"Not what I want, what WE need."
"I'll show you what you need. Put your seatbelt on, we're going for a drive", Jase oli sanonut virne naamallaan ja peruuttanut sulavasti pois parkkiruudusta.

Etupenkillä oli ollut vaikea keskittyä ajamaan toisenlaisen auton etua, kun vauhti nousi ja tunnelma kohosi. Eikä Jasen käsi reidelläni edistänyt asiaa yhtään. Olimme pysähtyneet aution kylmäaseman pihaan ja istuneet hetken hiljaisuudessa.
"Well? Mitä pidit?"
"It's... Nice? Very nice, you know it. Ei muuta kuitenkaan sitä, että Oliver ei tuu saamaan sitä. We can't keep the car, babe."
"Gotta admit though, a lot cooler picking up your girlfriend with this instead of a crusty SUV."
"Oh? Girlfriend?"
"Mmhm, and I bet all girls would love being driven to a secluded place and kissed in the back seat."
"The SUV would have more room in the back, though."
"Oh, shut up, I'm trying to make a move here. Please just play along and kiss me?"
"Aren't we supposed to go the the back seat?" olin todennut pilke silmäkulmassa ja Jase oli pyöräyttänyt silmiään. "Which honestly, the SUV would have so much more room for these kind of activities-"
"Shut up. You're ruining the mood!" Jase oli valittanut ja painanut otsansa rattia vasten. Minua oli naurattanut.
"What mood? Oh- right? This was seducing? By all means, go on then."
"I'm trying! Honestly, if I hear one more word about the SUV, I'll--"
"What SUV? The SUV that would have a lot more room? Or the SUV that we-- haha alright I'll stop."
----

No ei sitä autoa voinut sen jälkeen enää palauttaa. Niinpä parkkeerasin uutuuttaankiiltävän mustan urheiluauton mahdollisimman kauas tallilaisten vanhempien likaisista Kioista ja Nissaneista ja kävelin kohti tallia. Jase oli aivan mahdoton ja teki yhteisiä päätöksiä yksin, mutta silti pidin hänestä niin kovin. Tiesin, että tästä saattaisi koitua ongelmia tulevaisuudessa, mutta tavallaan minua ei edes kiinnostanut. I mean, mikä olisi pahin, mitä voisi tapahtua?