|
Dunja
Aug 16, 2016 16:24:09 GMT 2
rena likes this
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:24:09 GMT 2
28. keskiviikko 30. syyskuuta 2015 kirjoittanut: Valma Iltapäivällä tallille kävellessäni huomasin selvästi, ettei ollut enää kesä. Kolea ilma nipisteli korviani, ja haistoin tutun syksyn tuoksun. Maatuvia lehtiä, mutaa, sammalta. Jostakin yläpuoleltani kuului muuttavan joutsenparven haikeaa kaakatusta. Kaviopolkua reunustavat puut olivat saaneet ylleen upeat punaisen, oranssin ja keltaisen sävyt, ja laskevan auringon säteet siivilöityivät puunrunkojen lomasta. Vaikka syksyn koko loisto leviittäytyi ympärilleni, en pystynyt täysin siemauksin nauttimaan luonnonkauneudesta. Olin ollut poissaoleva jo pari viikkoa. Siitä lähtien, kun Chris... lähti. Taas. Nyt hän oli tehnyt selväksi, ettei palaisi enää takaisin. Minun oli enää turha haikailla hänen peräänsä. Hän oli kuulemma muuttunut seikkailujensa aikana niin, ettei voinut enää kuvitella meitä yhdessä. Tavallaan olin huomannut sen. Hän ei ollut se sama, nallekarhumainen nuori mies, joka oli antanut jättihaleja viime syksynä. Hän oli kovempi, karskimpi. Työnsin tunteet syrjään tullessani tallin pihaan. Olin hukuttanut suruni viime viikkojen aikana ahertamalla koulussa, treenaamalla Darcya, hoitamalla Dunjaa ja auttamalla Sallia sen treenaamisessa, tekemällä kasapäin iltatalleja Aleksin ja Maxin apuna ja opastamalla ystävällisesti tuntiratsastajia. "Miten sä Valma jaksat aina olla noin pirteä ja avulias", oli Nanna päivitellyt pariin kertaan. Tiesin, että kauan padottu suru ja pettymys purkautuisi jossain vaiheessa kuin hyökyaalto, mutta halusin ajatella, että näin oli nyt paras. Taioin kasvoilleni iloisen hymyn ennen kuin avasin tuvan oven. Sohvalla löhösi muutama kantahallavalainen: Inka, Janelle ja Salli. He papattivat sunnuntain Hubertusratsastuksesta. Nanna ja Alana istuivat pöydän ääressä vähän jäätyneen näköisinä. - Kai säkin osallistut, Valma? Salli tiukkasi. Nyökkäsin. - En jättäis väliin mistään hinnasta. Darcylla tulen, sanoin laittaessani reppua kaappiin. - Mallaspurosta tulee myös porukkaa, ainakin Scarlett. - Jännää nähdä millaisen porukan kanssa sä siellä oikein hengaat, Janelle kiusoitteli. Naurahdin ja kerroin tytöille vanhasta autiotalosta, jota olimme käyneet Scarlettin kanssa katsomassa. - Tapahtuispa täälläkin jotain jännää joskus! Inka intoili. - Kuten vaikka... kummituksia Kaviopolulla. Salli ja Janelle vaikuttivat myöntyväisiltä. Minä pudistelin päätäni. Kummitukset eivät olleet minun juttuni. - Oletteko te kaksi tulossa? käännyin kysymään Nannalta ja Alanalta. Nanna nosti katseensa pöllämystyneenä hevoslehdestä. - Tulossa mihin? - Hubertusratsastukseen tietenkin! - Mä tulen Tintulla, Nanna sanoi. Alana mutisi hiljaa tulevansa mukaan Faella. Hän ei ottanut minuun mitään katsekontaktia, mikä oli ihan tavallista häneltä, mutta sai minut silti aika ajoin ihmettelemään, miksi. - Tiedättekö muuten, että Aleksi on ottanut jonkun ratsuttamaan varsoja? Inka kysyi yhtäkkiä. Häneen kohdistui heti viisi uteliasta katsetta. - Sillä oli joku hassu nimi. Jonkun eläimen nimi. - Ilves? Salli kikatti. - Näätä, Janelle veikkasi. Silloin tajusin, ketä he tarkoittivat. Löin käteni yhteen. - Mä tiedän! Onko se Kettu? - Se se oli! Mistä sä tiesit? Inka ihmetteli. Muistelin reilun viikon takaisia tapahtumia. - No, muistatteko kun mä olin viime maanantaina Aleksin kanssa oriasemalla kun Darcy hedelmöitettiin? Siellä oli sellainen tallityöntekijä kuin Kettu. Se kertoi, että haluaisi mieluummin ratsastaa... Ja Aleksi jutteli sen kanssa lopuksi jotain kahden kesken. Tarjosikohan se silloin Ketulle töitä? - Millainen se oli? Inka ja Salli utelivat. - Tosi mukava, sanoin. - Juuri sopiva tyyppi Hallavaan. Keskustelumme keskeytyi, kun Aleksi pisti päänsä ovesta. - Tuolla on talli täynnä eksyneitä alkeistuntilaisia, opastajia tarvitaan! Seuraavat puolitoista tuntia vietin työn touhussa, ensin auttaen pikkuratsastajia harjaamaan ja satuloimaan hevoset. Nautin tallissa puuhastelusta. Koko ajan ympäriltäni kuului huikkauksia: "Valma! Valma, mä en saa satulaa Klikin selkään! Valma, voisitko tulla auttamaan Astan kavioiden putsaamisessa?" Tuntui hyvältä huomata, että pienet lapset tunsivat minut nimeltä ja uskalsivat pyytää apua. Tunsin itseni luotettavaksi ja tärkeäksi. Dunjalla ratsasti ehkä kahdeksan vanha lettipäinen tyttö, Mia. Hän selitti minulle pitkään, miten oli mennyt Dunjalla jo kolme kertaa ja miten Dunja oli kaikista poneista kaunein ja kiltein. Kuuntelin hymy suupielessä ja rapsutin kullannuppuni kaulaa. Minun täytyi myöntää, että olin ihan samaa mieltä. Tallitouhuilun jälkeen oli vuorossa itse ratsastustunti. Mia ei paljon taluttajaa tarvinnut, mutta kävelin varmuuden vuoksi Dunjan vierellä. Keventäminen sujui tytöltä mainiosti, ja hän osasi olla topakkana silloinkin kun voipallero vähän laiskotteli. Dunja jatkoi vielä helpon B:n tunnille, ja minä maleksin talliin. Katselin ympärilleni yrittäen löytää jotakin tekemistä. Lopulta menin Darcyn karsinaan. - Hei tyttö, supatin. Sydämeni sykähti, kun tamma hörähti hiljaa ja katsoi minua suurilla samettisilmillään. Halasin ja rapsutin sen kaulaa hetken. - Maailman hienoin hevonen, mumisin hyväntuoksuista karvaa vasten. - Susta tulee upea äiti. Siirryin asettamaan kämmeneni tamman vatsalle. Eihän siellä tietenkään voinut mitään vielä tuntua, kun astutuksesta oli vasta viikko. Silti kuvittelin pienen hevosvauvan, joka jo ehkä kasvoi Darcyn kohdussa. Tai sitten voisi käydä niin, ettei Darcy olisikaan tullut tiineeksi. Työnsin ajatuksen mieleestäni. Täytyi vain toivoa parasta. Palautin mieleeni kuvan Late-oriista. Suuri, lempeä voikko. Yritin kuvitella, millainen Darcyn ja Laten varsasta tulisi. Ehkä se olisi tummanruunikko kuten emänsä. Tai voikko kuten isänsä. Tai sitten ihan toisenvärinen. Siitä kasvaisi luultavasti iso hevonen, sillä sekä Darcy että Late olivat melko kookkaita. Varsa olisi varmaan rauhallinen ja lempeä kuten molemmat vanhempansa. Pyöritellessäni näitä ajatuksia vatsaani kutkutteli mukavasti. Olisi hurjan jännittävää seurata Darcyn tiineyttä ja lopulta äitinä olemista. Miten ikinä jaksaisin odottaa varsan syntymään asti? - Ihana, mahtava Darcy, mutisin taas ja rapsutin suuren ruunikon otsaa. Karsinan ovi narahti, ja joku astui peremmälle. Käännyin katsomaan. Se oli Jerry. - Moi, sanoin hymyillen. - Mooi, Jerry vastasi. - Mä putsasin äsken Cellen varusteita ja haahuilin täällä päättömästi. Ja kuulin puhetta, sähän se täällä höpiset itseksesi. Nauroin. Jätimme Darcyn rauhaan karsinaansa. - Hevoset on maailman parhaita kuuntelijoita, totesin. Jerry katsoi minua tutkivasti. - Onks kaikki ihan okei? hän kysyi lopulta. - Mitä, huomaako sen? möläytin ja lehahdin punaiseksi. Jerry oli todellakin tarkka lukemaan ihmisiä. Hän virnisti vaisusti. - Se loistaa kilometrin päähän. Mikä vialla? - Mieshuolia, sanoin kevyesti. Tuntui tavallaan epäreilulta, että vaikenin asiasta Jerrylle, olihan hän kerran avautunut minulle syvimmistä salaisuuksistaan. En vain ollut vielä valmis puhumaan. Jerry suuntasi vielä kerran läpivalaisevan tuijotuksensa minuun. Sitten hän huokaisi. - Selvä on. Kerro jos tulee semmoinen fiilis. Siirtelin jalkojani taas punastuneena. Jerry oli niin huolehtiva ja oikea luottokaveri. - Mennäänkö siivoamaan ne satulahuoneen kaapit? ehdotin vähän tönkösti. - Aleksi aina valittaa, että siellä on kaikki tavarat sekaisin. Siivosimme satulahuoneen korkeita kaappeja tunnin loppumiseen saakka. Jerry oli hauskaa ja terapeuttista seuraa. Hän osasi olla syvällinen, mutta tarvittaessa myös jauhaa täysin turhanpäiväisistä asioista. Järjestelimme pintelit, juoksutusliinat, suolakivet sun muut uudelleen ja valitimme kaikesta maan ja taivaan välillä: lukion uudesta opetussuunnitelmasta, Hubertusratsastuksesta, johon yritin saada Jerrynkin osallistumaan, Pronssijoen opiskelija-asuntopulasta ja niin edelleen. Kun tallin puolelta kuului sisään saapuvien ihmisten ja hevosten ääniä, oloni oli huomattavasti keventynyt ja rennompi. Jerry meni tupaan, ja minä menin auttamaan Dunjan ratsastajaa. Pian Nanna ilmestyi ovelle kurkkimaan. - Tintulla on vapaata, mä ajattelin lähteä maastoilemaan, mutta en viitsi yksin mennä. Lähetkö seuraksi? Nanna katsoi minua koiranpentuilmeellä. Hän tiesi etten pitänyt pimeästä. Sorruin kuitenkin ystäväni suurten silmien vetoavasta tuijotuksesta. - Okei sitten. Mutta ei mitään rallia, mä talutan Dunjaa. Nanna meni laittamaan Tinttua valmiiksi. Odotimme kunnes jokaineen ratsastaja ooli saanut hevosensa karsinakuntoon, ja lähdimme vasta sitten. Ulkona oli jo paljon hämärämpää kun vaikka viikko sitten tähän aikaan. Minulle tuli heti hermostunut olo. Lämmittelin sormiani Dunjan karvassa, joka oli alkanut pörhistyä talviturkiksi. Odotin, että Nanna sai itsensä Tintun satulaan. - Mihin mennään? kysyin hiukan hytisten. Halusin päästä liikkeelle, jotta lämpenisin. - Hmm... Nanna näytti pohtivalta. - Miten olisi se vanha mylly? Katsoin häntä kulmat kurtussa. - Missä semmoinen on? - Etkö sä tiedä, siitähän puhutaan hirveästi kaikkea. Kun menee sitä traktoriuraa pitkin niin se kulkee myllyn ohi. Lähdimme kävelemään pitkin metsäpolkuja kohti traktoriuraa. Siristelin silmiäni nähdäkseni eteeni. En halunnut kompastua puunjuurakkoihin. Matka myllylle vei yli puoli tuntia, ja minua vähän hirvitti, että Aleksi huolestuisi meistä. Olimme kyllä kertoneet lähdöstämme, ja meillä oli kännykätkin mukana, mutta silti... Taisin itse olla se huolehtija. Eräässä kohtaa traktoriurasta haarautui vielä umpeenkasvaneempi polku. Seurasimme sitä, kunnes saavuimme aukealle. Aukean toisella puolella häämötti suuri kivirakennus, jossa oli vähintään kolme kerrosta. Ikkunat olivat mustat, ja niiden lasit oli rikottu. Minua puistatti. - Ne mummot, jotka on asuneet Pronssijoella lapsesta asti, kertovat aina juttuja tästä myllystä, Nanna sanoi matalalla äänellä. - Täällä kuulemma kummittelee. - Lopeta! älähdin. - Etkö sä vois kertoa kummitusjuttujasi kirkkaassa päivänvalossa? - Kummitusjutut kuuluu kertoa pimeällä, Nanna sanoi salaperäisesti. - Mä olen kuullut ainakin sellaista, että täällä oli aikoinaan töissä renki, joka onnistui jotenkin tipahtamaan lattian läpi, myllynrattaaseen, ja kuoli, ja sen sielu kulkee täällä edelleen lyhdyn kanssa etsimässä työhevosta, joka oli sen paras ystävä. Kuulin rasahduksen takanani ja tarrauduin killjaisten Dunjaan. Dunja ja Tinttu vilkaisivat molemmat minua kuin sekopäistä, ja Nanna repesi nauramaan vedet silmissä. - Voi luoja, Valma, se oli varmaan jänis tai joku! Mulkaisin Nannaa. - Hauskaa! Nyt mennään. Mulla on kylmä. - Okei, Nanna myöntyii. - Mutta tullaan myöhemmin takaisin tsekkaamaan paikat kummitusten varalta. Vaikka valoisalla. Palasimme tallille oikoreittiä. Kello oli jo melkein puoli yhdeksän. Minulla olisi huomenna terveystiedonkoe, johon en ollut ehtinyt valmistautua vielä tarpeeksi, joten harjasin Dunjan pikaisesti, annoin sille iltasuukon ja lähdin kävelemään kohti bussipysäkkiä, säpssähdellen jokaista pensaikosta kuuluvaa rasahdusta.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:25:38 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:25:38 GMT 2
29. sunnuntai 4. lokakuuta 2015 kirjoittanut: Valma
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:27:25 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:27:25 GMT 2
30. torstai 31. joulukuuta 2015 kirjoittanut: Valma Tiistai-iltana oli hyytävä pakkasilma. Taivas oli tähtikirkas, ja melkein täyden kuun valo sai tallin seinustalle kasautuneet kinokset kimmeltämään. Joulu oli ollut ja mennyt, mutta joulutähti loistaisi tuvan ikkunassa ja jouluvalot oven päällä loppiaiseen saakka. Kopistelin talvisaappaitani yhteen ennen kuin avasin tuvan oven. Lämmin ilma tuulahti ihanasti kohmeiselle naamalleni. Ellen istui sohvalla neulomassa. – Moikka! Ellen tervehti hymyillen. – Olisit tullut aikaisemmin, mun pitää ihan kohta lähteä. – No höh, sanoin pettyneenä. Olin suunnitellut meneväni kuutamokävelylle Dunjan kanssa, ja Ellen ja Bambo olisivat olleet loistoseuraa. Mutta kyllähän minä ja Dunja viihtyisimme kahdestaankin. – Tää on muuten ihana, kehuin Ellenille ja hypistelin päässäni olevaa neulottua, helmenharmaata pantaa. Olin käyttänyt sitä jouluaatosta lähtien joka ikinen päivä aina pistäessäni nenän ovenraosta ulos. Illan viimeinen koulutunti oli meneillään, ja tallissa oli hiljaista. Kuului satunnaisia hörähdyksiä, ja muutama hevonen rouskutti vielä iltapäiväheinien jämiä. Kävin hakemassa satulahuoneesta Dunjan harjaämpärin olin juuri menossa harjaamaan ponia, kun kuulin Cellen karsinasta matalan äänen. – Seisopas nyt hetki aloillasi, että mä saan tän vyön kiristettyä. Se oli Jerry. Kurkkasin karsinan kaltereiden välistä. – Hellou, sanoin hymyillen. – Oletteko te lähdössä iltakävelylle? – Jotain sellasta, Jerry vastasi ja komensi isoa raudikkoa toistamiseen olemaan paikallaan. – Kelpaako teille seura? ehdotin. – Jos ei mennä kovaa. Mä ajattelin lähteä Dunjaa taluttelemaan. – Jaa-a, mikäs siinä, Jerry vastasi. Hän näytti olevan ajatuksissaan. Dunjan harjaushetki jäi suunniteltua lyhemmäksi, sillä Jerry oli jo melkein valmis. Dunja vaikutti yhtä kaikki iloiselta saadessaan olla lyhyenkin tuokion huomioni kohteena. Suin suoraksi paksun talvikarvan ja puhdistin kaviot. Kiinnitin Dunjan riimuun valkoiset karvapehmusteet, jotka olin tehnyt sille joululahjaksi. Kymmenen minuutin kuluttua minä ja Jerry olimme hevosinemme lähtövalmiina tallin pihassa. Molemmilla oli heijastimet, joista Aleksi ja Inkeri jaksoivat aina muistuttaa. Jerry vaikutti edelleen vaitonaiselta. Sellainenhan hän tosin oli, miltei aina. Mutta tänään vaistosin, että hänellä oli mielellään jotain erityistä. Lähdimme kävelemään tallin takaa pitkin leveää metsäpolkua. Haroin Dunjan jääkarhunturkkia ja vilkuilin vähän väliä ylöspäin Jerryyn, joka istui rennosti Cellen satulassa ja katsoi tiiviisti eteenpäin. – Arvaa mitä eilen tapahtui tallilla? kysyin lopulta. – No, Jerry murahti. – Ellen juoksutti Bamboa maneesissa, ja Bambo oli superkiltisti. Se suostui laukkaamaankin, ja jonglöörasi hienosti viidellä pallolla. Ja teki vielä pari kaksoisakselia päälle. – Hienoa, kuului vastaus. Silloin en voinut olla nauramatta. – Hei, what’s up? Sä oot ihan kummallinen. Mitä sä mietit? – Nothing special, Jerry vastasi ja spoilasi sitten itsensä täydellisesti. – Tunnetko sä sitä… Senniä? Katsoin Jerryä tutkivasti. Hän loi edelleen katseensa tiehen, eikä suostunut vilkaisemaankaan minuun. – No, en oikeastaan. Pari kertaa oon sen kanssa jutellut. Mutta olisi kyllä kiva tutustua paremmin. Kuinka niin? – Nääh, kunhan kysyin. – Ai että ”kunhan kysyit”? Ei mene läpi. Et kai sä vaan ole ihastunut siihen? Siihen kysymykseen vastatessaan Jerry spoilasi itsensä uudelleen. Tällä kertaa hän katsoi minua suoraan järkyttyneenä. – Tä – en tietenkään! – Sä olet tosi huono valehtelemaan, kihersin. – Mutta Senni on kyllä ihana, mitä mä nyt siitä tiedän. Jerry näytti ärtyneeltä. – Hahhaa. Mikä teitä tyttöjä vaivaa, kun teidän silmät kiiluu koko ajan draaman perään? Hätkähdin. – Okei, tää on siis vakava asia. Yritin kysellä Jerryltä vielä lisätietoja, mutta hän ei suostunut kertomaan enempää, mikä teki minut entistä uteliaammaksi. Oli tainnut tapahtua jotain TODELLA erityistä. Paluumatkalla Jerry alkoi vaikuttaa omalta, vähän hiljaiselta mutta valppaalta itseltään. Juttelimme ihan tavallisista, arkisista aiheista, ja Jerry ja Celle ottivat pellonlaidassa laukkapätkän. – Hei, katso! Jerry huudahti yhtäkkiä ja osoitti metsän laitaan. Tihrustin hänen viittoilemaansa suuntaan ja erotin himmeänä kajastavat valot. Se oli varmaankin se pieni, punainen mökki, jonka olin nähnyt pellon toisella puolella aina tästä ratsastaessani. Tiesin, että nyt olimme Hallavan tilusten laitamilla. – Siellä palaa valot. Entä sitten? kummastelin. – Siellä ei ole ennen palanut. Mun mielestä siellä ei asu ketään, Jerry sanoi. – Mutta nyt siellä on selvästi joku. Mennäänkö katsomaan lähemmin? Kummalliset kylmänväreet vilistivät pitkin selkääni. Puristin tiukasti Dunjan riimunnarua, ja ponitamma katsoi minua kummissaan. – Hyi, ei mennä, sanoin tiukasti. – Siellä voi olla kuka vaan. Jerryä nauratti. – Niin, sinne on varmaan muuttanut joku. Luultavasti ihan tavallinen ihminen eikä kummitus. – Kuka muuttaisi lahoon mökkiin keskelle ei mitään? tivasin. Vedin Dunjan liikkeelle, ja lähdimme marssimaan kohti Hallavaan vievää metsäpolkua. Jerry ja Celle eivät voineet kuin seurata. Kun saavuimme tallinpihaan, sisälläni viipyi yhä pahaenteinen aavistus siitä, ettei kaikki ollut kohdallaan. Päästyämme lämpimään talliin minulle alkoi tulla jo hivenen turvallisempi olo. Jerry sanoi, että hänellä oli jo vähän kiire. Hän harjasi Cellen nopeasti ja lähti. Minä viivyin pitkään Dunjan karsinassa karkottamassa hartioiltani sitä pelottavaa tunnetta. Kettu tuli jo jakamaan iltaheiniä, kun menin tupaan. Max, Aleksi ja Nanna istuivat tuvan pöydän ääressä hörppimässä glögiä. Potkin lumet kengistäni ja menin takki päällä nappaamaan itselleni piparin. Minun oli ollut tarkoitus lähteä saman tien, mutta silloin Nanna kysyi jotakin, mikä sai minut pysähtymään uteliaana kuuntelemaan. – Aleksi, kuka omisti Hallavan ennen sua? Aleksi näytti hätkähtävän. – Kuinka niin? – No, tuli vaan mieleen. Aleksi veti henkeä ja näytti olevan kahden vaiheilla, haluaisiko kertoa meille Hallavan historiasta. – No, sama kai tuo. Tämä oli ravitalli. Aluksi oikein menestyvä sellainen. Tallin ja hevoset omisti mies nimeltä Jussi Heikkinen. Mie en tiedä ihan tarkkaan, mutta jokin bisneksessä meni kai pieleen, ja Heikkisen elämä alkoi mennä alamäkeä. Velkavuori kasvoi kasvamistaan, ukko kai sairastui alkoholismiin ja kaikki meni rempalleen. Hevosista tehtiin monta eläinsuojeluilmoitusta, ennen kuin ne vietiin pois. Pienet hiiret tuntuivat taas juoksevan pitkin selkänahkaani. – Mitä sitten tapahtui? Max uteli. – Tila myytiin pakkohuutokaupassa, jotta ukon velat saatiin maksetuksi. Ei kiva Jussi Heikkiselle, mutta miulle tämä oli onnenpotku. Saatiin Emmin kanssa perustaa ratsastuskoulu, mistä oli kauan haaveiltu. Muut hymyilivät heti ja sanoivat, että Hallava oli kyllä paras. Minun mieleeni tarina jäi kuitenkin kummittelemaan. Tavallaan paloin halusta kuulla lisää Hallavan entisestä elämästä, mutta jokin vaisto kehotti minua olemaan tonkimatta. Kotimatkalla katselin jatkuvasti olkani yli. Vaistosin, että jotakin pelottavaa tulisi tapahtumaan.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:28:40 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:28:40 GMT 2
31. lauantai 16. tammikuuta 2016 kirjoittanut: Valma Lauantaiaamupäivänä minä ja Aleksi talutimme Darcya ja Lukaa tallipihalla. Oli kirpeät pakkaskelit, ja taivas oli pilvessä. Molemmilla hevosilla oli paksu talvikarva. Pikku Luka oli kasvanut silmissä, ja siitä oli kasvanut pirteä, rajojaan kokeileva oripoika. Aleksin täytyi olla sen kanssa tiukkana. Minä hymyilin kaulahuiviini, kun Luka potki riemuissaan yön aikana maahan satanutta pehmeää lumikerrosta. Lukalla oli vielä paljon opittavaa siitä, miten kunnon hevosen kuului käyttäytyä. Minä olin saanut puuhastella Darcyn ja varsan kanssa mielinmäärin karsinassa, mutta taluttamiseen tarvitsi aina toisen ihmisen, mieluiten Aleksin, Ketun tai Inkerin. - Ne voisivat mennä nyt hetkeksi tarhaan, Aleksi sanoi. Talutimme hevoset tarhan portille. Darcy puhalsi lempeästi mahaani ja katsoi minua suurilla, tummilla silmillään. Ajattelin sadatta kertaa, kuinka tärkeä tuo lempeä jättiläinen oli minulle. Mielessäni kävivät kevään koulukisat ja kaikki hauska, mitä olisi edessä. Kohta Darcy jo lampsi edellä kirmaavan ja pukittelevan Lukan perässä poispäin. Viereisessä tarhassa ponitammat Darli ja Dunja katsoivat niiden menoa heinää mutustellen. - Niin, Darcyhan saa nyt sitten hoitajan, Aleksi sanoi, kun kävelimme kohti tallia. – Hän tulee varmaan parin päivän sisällä tutustumaan paikkoihin. Tieto sai sydämeni jättämään lyönnin välistä. Hoitaja rakkaalle Darcylleni? Olin saanut pitää hevosen täysin itselläni koko joululoman ajan. Ajattelin Darcyn edellistä hoitajaa, Emmaa, jonka kanssa emme olleet tulleet toimeen kovin hyvin. Emma oli näyttänyt mustasukkaiselta joka kerran, kun olin treenannut Darcyn kanssa. - Siis… Mitä? älähdin. Aleksi naurahti. - Missä ämpärissä sie olet päätäsi pitänyt? Kyyhky, Klikki ja Darcy saavat uudet hoitajat. Kaikki tuntilaiset puhuvat siitä. Kohta palasin pöllämystyneenä tarhoille Dunjan riimu kädessäni. Minulla oli kummallinen olo. Mitä jos Darcyn uusi hoitaja olisi yhtä mustasukkainen kuin edellinen? Mitä jos emme tulisi toimeen ollenkaan? Pujahdin aidanlankkujen välistä ja kävelin suoraan Dunjan luo. Tunnustin mielessäni olevani myös itse hitusen mustasukkainen. Olinhan tuntenut Darcyn monta vuotta, ja välillemme oli kehkeytynyt vahva ystävyys ja luottamus. Dunja katsahti minuun moittivasti, kun laitoin sille riimua. Olin niin poissaoleva, että riimu meni ensin väärin päin. Huokaisin. - Anteeksi, tyttö. Mä koitan olla vähän enemmän hereillä. Tiedän, että te hevoset tykkäätte ihmisistä, jotka elää tässä hetkessä. - Mo-moi… Käännähdin kuullessani takaani varovaisen tervehdyksen. Se oli Senni, jolla oli myös riimu kädessä. - Moi! tervehdin iloisesti yllättyneenä. Tiesin kokemuksesta, ettei häntä kannattanut lähestyä, kun ympärillä oli paljon muita ihmisiä. Mutta nyt hän jopa lähestyi minua oma-aloitteisesti. – Miten menee? Darli nosti päänsä heinistä ja löntysti Sennin luo. Se tunsi selvästi jo hoitajansa. - I-ihan hyvin, Senni sanoi ja laittoi riimun Darlille. Tiesin, että tuon vastauksen sai kuulla lähes aina, kun kysyi joltakulta kuulumisia. - Niinkun ihan oikeasti. Ootko kotiutunut tänne vielä? Senni vilkaisi minua varuillaan. Lähdimme taluttamaan poneja talliin. - No, ihan hyvin. Ta-tai siis, mä tunnen paikat ja silleen, mutta onhan se vaikeeta tottua uuteen porukkaan. Nyökkäsin ymmärtäväisesti. - Niin varmasti. Mutta kaikki täällä on oikeasti superkivoja. Ehkä vähän on ilmassa sellasta molemmin puolin varomista. - Hmm, Senni sanoi. Laitoimme hevoset kiinni tyhjän tallin käytävälle. Aloimme harjata nuokkuvia poneja. - Pääsisipä tänään ratsastamaan, toivoin. – Mutta Dunjalla on illalla ainakin kaksi tuntia, niin ei oikein viitsi. - Niin Darlillakin, Senni sanoi. Änkytys alkoi jäädä, ja hän kuulosti nyt vanhemmalta ja itsevarmemmalta. Juttelimme niitä näitä. Senni kertoi tykkäävänsä valokuvaamisesta. En ollut tiennyt sellaista asiaa hänestä. Minun teki mieli kysyä jotain Jerrystä, mutta minusta tuntui, ettei se olisi oikein ollut sopivaa. Ponit olivat siistejä, sillä ne olivat olleet pihalla kinosten keskellä loimet päällä. Kohta me vain nojailimme niihin ja kerroimme toisillemme perheestä ja harrastuksistamme ratsastuksen lisäksi. Samassa rauha rikkoutui, kun ovi pamahti auki. Sisään kirmasivat Maikki ja Salli kannoillaan iloisesti hymyilevä Ellen. - Me mennään ratsastamaan ilman satulaa pellolle! Salli tiedotti kirkkaalla äänellä. Minä ja Senni vilkaisimme toisiimme. - Ette kai sille pellolle? varmistin. - Ei ei, Maikki sanoi. – Isolle pellolle. - Heii! Ellen tervehti minua ja Senniä. Senni oli mennyt taas aran näköiseksi. Hän irrotti Darlin ketjuista ja mutisi jotakin varusteiden putsaamisesta. - Oho, mikä siihen iski, Ellen kummasteli. Minä huokaisin. - Senni on vähän… sellainen. Muistutettuamme nuorempia tyttöjä moneen kertaan turvaliivin käytöstä ja varovaisuudesta jäimme seisomaan käytävän keskelle. - Mulla on sellainen fiilis, että mä haluan tehdä jotain erityistä, Ellen totesi kädet puuskassa ja mietteliään näköisenä. Silloin minä keksin. - Mennään vintille tonkimaan niitä vanhoja pahvilaatikkoja joulukoristelaatikoiden takana! Marssimme peräkanaa ylös vintin narisevia rappuja. Ylhäällä meidän oli kuin yhteisestä sopimuksesta pidettävä vähemmän meteliä. Heinävintti oli tunnelmallinen paikka. Kun nostelimme uusia, nykyisen Hallavan laatikoita sivuun vintin kauimmaisessa nurkassa, kerroin Ellenille Darcyn uudesta hoitajasta. Selitin pelkojani siitä, että uusi hoitaja olisi yhtä mustasukkainen kuin Emma. - Emma nyt oli ääritapaus. Ja jos sieltä tuleekin joku inhottava tyyppi, niin musta tuntuu, että Aleksi on sun puolella. Mutta luultavasti se on joku tosi mukava. - Niin… mutisin ja nostin yksin painavimman laatikon pois pinosta. Tunsin Ellenin katseen selässäni. - Et kai sä ole mustasukkainen Darcysta? Olin hetken hiljaa. - No, ehkä vähän, tunnustin. – Mua hirvittää, että Darcy alkaa tykätä siitä uudesta enemmän kuin musta. Joo, tiedän, ihan tyhmää, onhan se kuitenkin tuntihevonen, ja tapaa monta ratsastajaa päivittäin. Puheemme tyrehtyi, kun vanhat laatikot ilmaantuivat uusien takaa. Avasimme ensimmäisen. Se oli täynnä vanhoja valjaita, jotka tuoksuivat nahalle. Nostin esille jonkin nahkaremmisotkun. - Mikähän tää on? - Ei hajuakaan. Varmaan joku ravivaljaiden osa. Mitä jos siellä laatikossa on kuolleita hiiriä? Minua nauratti Ellenin kauhisteleva äänensävy. Tutkailin kiinnostuneena vanhoja suitsia. Niissä oli pölyiset ravikuolaimet. - Sä et tainnut olla silloin paikalla, kun Aleksi kertoi Hallavan historiasta? Täällä oli ennen ravitalli. Sen omisti joku mies. Ne oli aluksi oikein menestyksekkäitä, mutta sitten talli ajautui konkurssiin. Tää paikka myytiin pakkohuutokaupassa, jotta miehen velat saataisiin maksettua. - Hui. Salaperäistä, Ellen mutisi. – Onkohan se mies kovinkin katkera nyt? - En tiedä. – Aleksi ei tainnut edes tietää missä se asuu tai mitä se tekee nykyään. Kävimme läpi vielä pari laatikkoa. Olimme jo lopettamassa, kun kolmannen pohjalta löytyi kellastunut kirjekuori. - Oi, mikähän tää on? mietin ääneen. Avasin kuoren varovasti, ettei se rikkoutuisi. Käteeni tipahti kasa filmikameralla otettuja valokuvia. – Oii! henkäisin. – Nää on Hallavan ravitalliajoilta! Kuvissa oli lihaksikkaita ja kiiltäviä ravihevosia palkintojenjaossa. Monissa kuvissa niillä oli yllään palkintoloimi, ja kuski istui kärryillä hymyillen ja vilkuttaen, ja hevosen pään vieressä seisoi ehkä kolmikymppinen, kaljuuntuva mies. Miehellä oli komeat kasvonpiirteet, ja hän näytti olevan hyvässä kunnossa. Katselimme kuvat hiljaisina. Niiden taakse oli kirjoitettu päiväykset, jotka olivat aluksi kolmenkymmenen vuoden takaa, mutta pinon tullessa kohti loppua ne lähestyivät nykypäivää. Joka kuvassa hevosen vierellä seisova mies tuli vanhemmaksi ja vanhemmaksi. Olin myös näkevinäni hänen kasvoillaan huolen ja stressin painamia uurteita. - Toi on varmaankin se omistaja, sanoin hiljaa Ellenille. Ellen nyökkäsi. - Ja sitten asiat alkoivat mennä huonommin ja huonommin… hän sanoi matalalla äänellä. Selkäpiitäni karmi. Pinon viimeisenä oli kuva Hallava tallista. Se oli oikeastaan ollut melko samanlainen kuin nykyisellään. Hoitopuomit olivat puuttuneet seinänvierestä, ja rikkaruohot olivat pihan reunassa valloillaan. Ratsastuskentän sijaan tallin kulman takana näkyi tarhoja. Tutkimusretki vintille sai minut pitkäksi aikaa hiljaiseksi. En saanut kuvien miestä mielestäni. Pinosimme laatikot uudelleen, mutta otimme valokuvat mukaan alakertaan. Tuntui kummalliselta palata vintin hämyisestä tunnelmasta talliin, jossa Kettu ja Janelle laittoivat Oreota valmiiksi ratsastusta varten. Tytöt tervehtivät meitä hymyillen. Veimme kirjekuoren tuvan pöydälle. Ellen sanoi, että hänen täytyisi harjata Bambo. Minä menin pakkaseen istumaan Dunjan ja Darlin tarhan aidalle ja syömään leipää sormet kohmeessa. Maailma tuntui käyvän vähän liian nopeasti. Mielessäni pyörivät Darcyn uusi hoitaja, Senni ja vintiltä löytämämme kuvat vinhaa karusellia.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:30:16 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:30:16 GMT 2
32. lauantai 26. maaliskuuta 2016 kirjoittanut: Valma Pronssijoella oli pääsiäistä edeltävänä viikkona saatu nauttia aurinkoisesta ja verrattain lämpimästä säästä, mutta pitkäperjantaina taivas oli vetäytynyt synkän harmaiden pilvien taakse. Ilkeää, jäätävää tihkua satoi niskaan, kun kiiruhdin tupaan. Olin sateesta huolimatta hyvällä, jännittyneellä tuulella. Kun kevät lähtisi kunnolla käyntiin, olisi Hallavassa luvassa kaikenlaista uutta ja hauskaa. Tupa oli tyhjä lukuun ottamatta mustaa keskenkasvuista kissaa, joka tappeli matonhapsujen kanssa. Potkin kengät jalastani ja menin huokaisten kiskomaan kissan irti matosta. Kun Hiisun pennut olivat varttuneet luovutusikään, Aleksi oli päättänyt, että kaksi tallikissaa olisi tarpeeksi. Kahdelle pennuista oli jo löytynyt koti, mutta tätä yhtä ei kukaan tuntunut haluavan. Ehkä siksi, ettei se ollut erityisen kiltti kissa, vaan ennemminkin aika juro ja kiukkuinen. Sen toimesta oli jo revitty riekaleiksi kaksi sohvatyynyä ja särjetty ainakin yksi kahvikuppi. Aleksilla oli tapana murahtaa, että musta kissa toi huonoa onnea. Laitoin tavarani kaappiin ja vaihdoin jalkaan tallikengät. Kello oli kolme, ja Aleksi saattaisi tarvita apua päiväsyötön kanssa. Henkilökunnan kokoonpano oli taas muuttunut jonkin verran viimeisen kuukauden aikana. Sekä Kettu että Inkeri olivat lopettaneet, ja nyt suurin osa tallitöistä oli Aleksin harteilla. Mietin, uskaltaisinko kysyä Aleksilta kesätöitä tallilla. Osa hevosista oli jo tuotu talliin, ja kärsimättömimmät hirnahtelivat. Bambo jopa potkiskeli karsinan ovea. Nappasin Dunjan riimun karsinanoven koukusta ja menin ponitammojen tarhalle. Dunja tervehti minua hörähtäen. Voihkaisin nähdessäni, että poni oli piehtaroinut märässä tarhassa. Pian seuraava työtaakka kuitenkin unohtui, kun Dunja puhalsi lempeästi kämmeneeni. Ihana, ihana poni, ajattelin taas kerran. Aleksi oli saanut tallin tekemiseen muitakin apukäsiä: Salli ja Maikki riisuivat hevosten loimia ja pälpättivät innokkaasti päällekkäin. Astalla ja Mincalla oli tänään vapaapäivä, joten uskalsin veikata, että tytöt kalastelivat lupaa lähteä maastoon. - Kuka tämä on? Maikki uteli kurkatessaan uuden suomenhevosen karsinaan. - Se on Nova, huikkasin ruokaboksista. Ruokien jakamisessa töitä ei tuntunut riittävän neljälle, joten olin päätynyt harjaamaan rehulaatikkojen kansia puhtaaksi. – Uusi yksäri. Sen omista Katriina. - Näyttää kiltiltä, Salli kommentoi, kun Nova painoi turpansa karsinanpienoja vasten. - Oletteko osallistumassa Hallavacupiin? Maikki tiedusteli meiltä. – Eka osakilpailu on vain parin viikon päästä. - Juu, mä osallistun Dunjalla, Salli ilmoitti. – Siihen vaikeampaan luokkaan. - Entäs Valma? Maikki huikkasi kysyvästi. - En nyt tiedä, kiertelin. – Pitää katsoa. Mä ajattelin pitäytyä Darcyn kanssa ihan kouluratsastuksessa. En halunnut sanoa ääneen, että Hallavacupin esteosuus hirvitti minua. - Ilman muuta osallistut! tokaisi Aleksi, joka työnsi täysiä heinäkärryjä käytävän poikki. – Ei siellä estekisoissa voittaa tarvitse, tulette vaan pitämään hauskaa. Sitä paitsi Darcy tykkää hyppäämisestä. Mutisin jotain epäselvää, käänsin selkäni muille ja palasin töideni pariin. Esitin, ettei minua kiinnostanut, mutta todellisuudessa Hallavacupiin osallistuminen jäi itämään mieleni perukoille. Päiväsyötön jälkeen jäin yksin talliin harjaamaan Dunjaa puhtaaksi. Minulla oli vatsanpohjassa kummallinen, ikävästi nipistelevä tunne. Ehkä sen oli aiheuttanut epävarmuus kisoista. Kuoputin mutaa irti Dunjan kyljestä ja ajattelin Hallavann nykyistä porukkaa. Ihmisiä tuli ja meni, ja juuri nyt minusta tuntui, ettei minulla ollut oikeita kavereita tallilla. Oli tietenkin Maikki ja Salli, mutta he olivat minulle ennemminkin pikkusiskoja. Ellen oli muuttanut pois, emmekä olleet hyvästelleet – Ellen oli ollut minulle vihainen sen bilejupakan takia. Maxkin oli lähtenyt kohti uusia seikkailuja, ja hänen vakkarihevosensa Loki etsi nyt uutta hoitajaa. Emme olleet varsinaisesti olleet ystäviä, mutta kavereita ainakin, ja Max oli ollut huippukivaa juttuseuraa. Hän ei ollut erityisen puhelias, mutta hän oli aina kannustava ja rauhallinen. Tajusin, että minun olisi pitänyt tutustua Maxiin paremmin, tai edes ottaa hänen numeronsa talteen, jotta olisin voinut kysellä kuulumisia. Jos siis olisin uskaltanut. Darcyn uusin hoitaja, Oscar, oli lopettanut ennen kuin oli ehtinyt kunnolla aloittaakaan. Se oli sääli, sillä meillä oli synkannut, ja olin jo uskaltanut odottaa, että meistä voisi tulla kavereita. Sitten oli Nanna, joka oli käynyt viime aikoina tallilla tavallista harvemmin. Kun tapasin häntä korkeintaan kerran viikossa, sanoimme toisillemme ehkä ”moi, mitä kuuluu, hyvää, kiva että kuuluu hyvää”. En ollut varma, mistä johtui, ettemme enää puhuneet toisillemme niin kuin ennen. Hallava oli täynnä ihania ihmisiä, mutta minun ja heidän välissä oli läpitunkematon muuri. Pystyin kyllä toimimaan mukavana asiakaspalvelijana ja esittelemään tallia toisille, mutta muut eivät pystyneet kurkistamaan muurini taakse. Ja sen muurin takana oli yksinäinen, ujo Valma. Se Valma, joka oli aloittanut Hallavassa pikkuisena ja arkana 14-vuotiaana. Dunja pukkasi minua turvallaan. Pyyhin kiukkuisena silmiäni ja muistutin itseäni siitä, että hevosten kanssa oli elettävä hetkessä. Herätys tuli kreivin aikaan, sillä ensimmäiset koulutuntilaiset tulivat talliin. Keräsin itseni, asettelin harjat koriin ja moikkasin asiakkaita. Joukossa oli pari uutta, joille esittelin heidän tämänkertaiset ratsunsa ja selitin, mistä kaikki tarvittava löytyisi. Kun koko konkkaronkka oli saatu maneesiin vähän päälle kello neljän, siirryin maneesiin. Alana istui sohvalla musta kissa sylissään. Kissa oli epätavallisen rauhallisen näköinen. - Moi, tervehdin. – Se kissa tuo huonoa onnea. Se on rikkonut jo tyynyjä ja laseja. Alana kyräili minua mitään sanomatta. En jaksanut välittää. Silmäni osuivat ilmoitustaulun Hallavacup-ilmoittautumispaperiin. Näin listassa monta tuttua nimeä. Siellä oli monta uutta ja vanhaa hoitajaa. Punnitsin vaihtoehtoja hetken. Jättäisinkö osallistumatta, jäisin ulkopuolelle äksönistä ja välttyisin nolaamasta itseäni? Vaiko osallistuisin, menisin pitämään hauskaa muiden kanssa ja antaisin muiden nähdä, millainen arkajalka oikeasti olin? Vilkaisin Alanaa, joka silitti sormellaan kissan päätä ja näytti nyt harvinaisen pieneltä ja jurolta. Sitten vilkaisin listaa, jossa luki myös Alanan nimi. - Mitä sä jahkaat siinä, Alana murahti äkkiä. Hätkähdin. Tartuin nopeasti kynään ja kirjoitin listaan helppo A –luokan kohdalle Valma – Kaunolan Darcy. - Noni, ei se niin vaikeaa ollut, Alana tokaisi. En oikein tiennyt mitä sanoa. Seisoin ilmoitustaulun luona tumput suorina ja katsoin Alanaa ja kissaa. - Tykkäätkö sä siitä kissasta? kysyin. Alana katsoi minua kulmiensa alta. - Ihan OK, hän sanoi. - Aleksi aikoo antaa sen pois, kerroin. – Jos haluat sen niin kannattaa kysyä Aleksilta. Menin tiskialtaan luo keittämään teetä. Parin tunnin takainen valoisa fiilis työnsi syrjään hetkellisen melankolian. Ehkä tästä kaikesta vielä tulisi jotakin.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:32:58 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:32:58 GMT 2
Sallin treenipäivis #1 keskiviikko 6. huhtikuuta 2016 kirjoittanut: Salli Olin aikaisemmin pessyt Dunjan pesarissa ihan kunnolla shampoon kanssa ja selvitin sen hännän, sekä harjan. Ennen pesua vetelin vielä reippaasti ponilta talvikarvaa pois niin paljon kun sain. Tasoitin Dunjan harjaa Valman opettamalla tavalla ja leikkasin hännästä hiukan ylimääräistä ja huonoa jouhta pois. Jalat pesin myös kunnolla ja laitoin vielä kavioihin öljyä, että ne näyttäisivät hyväkuntoisilta. Annoin Dunjan kuivatella pesarissa, sillä aikaa siivosin ponin harjoja jotka olivat ihan kunnolla karvojen peitossa. Täytin vesiämpärin puolilleen vettä ja kannoin sen tupaan. Olin aikaisemmin jo kantanut osan Dunjan varusteista sinne puhdistamista varten. Olin aikaisemmin tällä viikolla ostanut kaupasta pieniä sieniä joilla voisin puhdistaa Mincan ja Dunjan varusteita. Saippuakin oli huvennut silmissä, vaikka en usein ollut varusteita pessyt. Olin hakenut valjasrasvaa ja lainasin hiukan saippuaa Aleksin varastoista. Valma oli varmasti lähiaikoina pessyt varusteita, kun suitsia purkaessa remmit aukesivat niin helposti. Kastoin uuden sienen vedessä ja otin hyvän asennon tuvan penkillä. Sipaisin sieneen hieman saippua ja otin ensimmäiseksi kohteekseni Dunjan ohjat. Dunjan ohjissa ei ollut putsaamista oikeastaan, kun kuolaimia koskettavissa osissa joihin oli tarttunut ties mitä pinttynyttä likaa. Nahka oli myös hieman kuivahtanut kuolainten kohdalta. Pyyhin saippuat pois nahkaosista ja laitoin hiukan rasvaa remmien kohdille ja jätin pöydälle kuivamaan. Otsapannan sain ihan kunnolla jynssätä puhtaaksi. Otsapannan sisälle oli kertynyt hien ja hiekan kovettumia, mutta onneksi loput hihnoista ja remmeistä eivät olleet erityisen pahassa kunnossa. Satulasta olin jo ulkona putsannut jalustinkumit, etten toisi hirveästi hiekkaa Valman silmien alle. Satulasta varsin kuluneiksi osoittautuivat vastinhihnat. Kuluneet ne totisesti olivat ja varsinkin, kun ovat jokapäiväisessä käytössä. Satulavyöhönkin oli ihan kiitettävästi tarttunut karvoja, kun vielä karvanlähtöaika oli vielä kaiken lisäksi päällä. Satulahuovista mitään puhumattakaan. Laitoin valmiiksi jalustinhihnoihin omat mittani, vasempaan reikä yksitoista ja oikeaan reikä kymmenen. Laitoin uuden huovan kiinni satulaan, vaikka vaihtaisin huopia vielä kisa-aamuna. Mieluummin laittaa uuden huovan mitä käyttää tunneilla ja suojata valkoista ihan viimeiseen asti. Suojatkin olin pessyt ja jättänyt pesariin vielä kuivumaan, vaikka niitä ei radalla saisi käyttää. Täytyisi kerätä kaikki tavarat kokoon ja siivota ennen Valman tuloa. Hän saisi varmasti sätkyn tai vähintään tuiman katseen, kun oli vasta eilen siivonnut ja järjestellyt tavaroita. Järjestin nopeasti varusteet takaisin ja törmäsin samalla Maiaan joka kantoi Cellen varusteita. Moikkasin häntä pikaisesti sillä minulla piti vielä kiirettä. Vein kuivahtaneet suojat takaisin ja katsoin valmiiksi, että minulle ja Dunjalle riittäisi valkoinen huopa. Kävin myös pikaisesti hakemassa kaapistani omat varusteeni jotka putsaisin kotona. Äiti nimittäin käsi tulemaan Dunjan hoidon ja varusteiden jälkeen kotiin, koska meidän täytyisi vielä hakea kisahousut postista ennen postin kiinni menoa. Olimme ostaneet housut jo aikoja sitten, mutta toimituksessa oli ollut jotain ongelmia. Olisin halunnut ostaa meille jotain teemavärejä mitä olisimme voineet käyttää kisoissa, esimerkiksi vihreää tai sinistä. Äiti ei oikein lämmennyt idealle ja en ollut silloin vielä Valmalle asiasta maininnut, mutta kyllä sitä vielä ehtii samassa sävyssä mennä. Kotona putsasin saappaani huolella. Sain ne kirpputorilta halvalla, mutta erittäin hyvässä kunnossa olevina. Itse en pitänyt niistä hirveän hyvää huolta, koska hoidin ennen tuntia ja sen jälkeen kaiken oikeastaan saappaat jalassa mikä ei ole järkevää jos ne hyvänä haluaisi pitää. Uusia housuja ei tietenkään tarvinnut kuin sovittaa pikaisesti ja viikata siististi tuolin selkämykselle. Vielä kunnon takkia ja paitaa minulla ei ollut, mutta sain käyttää luokkalaiseni pieneksi jäänyttä mustaa jakkutakkia, joka ajoi asiansa erittäin hyvin. Sen alle laitoin valkoisen pitkähihaisen T-paidan. Äiti oli myös pessyt mustat ratsastushanskat ja ratsastussukkani, että voisin sitten ihan puhtaina pukea ne päälleni. Harjasin kypärästäni vielä kaikki roskat pois ja laitoin sen pöydälleni odottamaan kisapäivää. Varmisti vielä huolella, että olin muistanut tehdä kaiken. Kirjoitin vielä lapulle muistutuksena itselleni, että ottaisin Dunjalle porkkanoita. Katsoin vielä valmiiksi vaatteet jotka laittaisin päälleni, kun harjaisin ja valmistelisin Dunjan kisoihin.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:34:03 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:34:03 GMT 2
33. sunnuntai 1. toukokuuta 2016 kirjoittanut: Valma Niin kuin taukoamaton nimeltä mainitsemattoman punatukkaisen pojan pyöriminen mielessä ei olisi ollut tarpeeksi, jouduin sunnuntaina, vapunpäivänä, huomaamaan, etteivät ihmissuhteet todellakaan olleet ihan yksinkertaisia. Saavuin tallille aamupäivällä hoitamaan Dunjan. Muutama pilvenhattara leijaili sinisellä taivaalla, oli 15 astetta lämmintä ja linnut sirkuttivat iloisesti. Olimme Oscarin kanssa sopineet tapaavamme yhdeltätoista ja hoitavamme hevoset. Sitten minä lähtisin maastolenkille, sillä Dunjalla oli vapaapäivä. Turhankin lämpimässä tuvassa istui Nanna selaamassa kännykkää. Moikkasin häntä yrittäen kuulostaa luontevalta. Nanna vilkaisi ylös, moikkasi ja käänsi katseensa taas kännykän ruutuun. Vaikka hän ei kantsonut minua, kun vein reppuni kaappiin, vaistosin hänen olevan varuillaan, ja se teki minut surulliseksi, hermostuneeksi ja ärtyneeksi samaan aikaan. Laitoin ohuen tallitakin ylleni ja käännyin kohti Nannaa, joka yhäkin istui katse puhelimessa. - Nanna? kysyin varovasti. Tämä kohotti katseensa kulmat kurtussa. - Mitä? hän vastasi. Hetken hän katsoi minua samalla tavalla kuin se vanha tuttu Nanna, jonka kanssa olimme vaihtaneet salaisuuksia ihastuksistamme. Minun teki mieli kiemurrella. - Miksi sä olet ollut niin kummallinen viime aikoina? änkytin. Sain kysymyksen tahtomattani kuulostamaan syytteeltä. Vanha Nanna katosi, ja tilalle ilmestyi se hiukan pelottava uusi Nanna, jonka kanssa olin yrittänyt tulla toimeen ainakin kaksi kuukautta. - Ai mä vai? hän kysyi viileästi. – Mäkö olen se, joka on käyttäytynyt kummallisesti? Kaiken alku ja juuri? - Een mä sitä tarkoittanut, yritin korjailla. Silloin toimiston ovi aukesi. Aleksi kurkkasi tupaan aurinkoisesti hymyillen kuulokkeet kaulalla sen näköisesti, että häneltä oli mennyt ohi minun ja Nannan sananvaihto. - Heippa, Valma ja Nanna! Tintulla on vaan yksi tunti tänään, voisit Nanna ratsastaa sillä jos haluat. Se on ollut viime päivinä vähän vilkas, olisi hyvä jos joku vähän liikuttaisi sitä ennen tunteja. Ja Valma, sie voisit jossain vaiheessa opastaa Oscaria Darcyn ratsastamisessa. Voisit toki mennä sillä jossain vaiheessa itsekin. Pakottauduin hymyilemään. - Juu, nyt pitääkin mennä… Karkasin talliin. Olin pari minuuttia myöhässä, ja täsmällinen Oscar istuikin jo käytävän reunaan tuodulla heinäpaalilla. - Mooi, tervehdin nyt aidosti hymyillen ja yritin unohtaa tallituvan välikohtauksen. Oscar nyökkäsi. Nappasimme yksissä tuumin hoitohevostemme riimut ja marssimme ulos. - Aleksi pyysi mua ratsastamaan joku päivä Darcylla, kerroin. – Sä voit tulla katsomaan ja antaa jotain vinkkejä. Virnistelimme. Oscar oli ikänsä puuhannut ravitallilla, hänen vinkeistään tuskin olisi paljon hyötyä, sen tiesimme molemmat. Dunja vaikutti raukealta mutta hellyydenkipeältä. Haettuamme hevoset tarhoista palasimme talliin. Menimme sisälle yksäripäädystä, ja Alana oli jotenkin sniikannut Faen kanssa karsinaan. Oscarin ja Darcyn mennessä edeltä Alana hymyili hänelle ystävällisesti ja sanoi hennon moin. Kun minä ja ja Dunja tulimme heidän jälkeensä, tervehdin Alanaa iloisesti, mutta tuolta tuli takaisin vain hapan katse. Minä ja Oscar kiinnitimme hevoset käytäville ja aloimme harjata niitä vappukuntoon. Tallissa oli painostava hiljaisuus, ja näin Oscarista, että häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Alanan ynseä asenne. Olimme valmiita ennen Alanaa. Oscar halusi lähteä kävelemään minun ja Dunjan kanssa, joten hän vei Darcyn takaisin tarhaan sillä aikaa, kun suitsitin Dunjan. Lähdimme kolmisin kävelemään leveälle metsäpolulle puiden varjoon. Dunjan käynti keinutti mukavasti, ja satulaton poni tuntui ihanan lämpimästä jalkojani vasten. Kiusaantunut tunnelma katosi siinä samassa, kun pääsimme pois tallista. - Tää on vähän noloa, kun mä saan vaan istua täällä ja sun pitää kävellä, hihitin. Oscar kurottautui silittämään Dunjan kaulaa. - Kaikkea ei voi saada, hän sanoi mystisesti. Tuli hetkeksi hiljaista. Katsoin vähän alaspäin Oscariin, hän näytti mietteliäältä. - Mikä sun ja Alanan välejä oikein hiertää? Oscar kysyi lopulta ja tuijotti minua uteliaasti. Minun oli pakko kääntää katseeni. Teeskentelin, että Dunjan harjassa oli jotain hirvittävän mielenkiintoista. - Äh, en tiedä… Ei mulla ole mitään Alanaa vastaan. Mutta se ei vaan tykkää musta. Musta tuntuu että mussa on jotain vikaa. Punastuin ja purin huultani. Oscar oli vähällä kompastua puunjuurin, kun hän katsoi minua tiiviisti. - Ei sussa ole mitään vikaa. - Miksi se sitten inhoaisi mua? - No, ei kukaan ole täydellinen. Sä saat olla juuri sellainen kun sä olet. Mun mielestä tää on ihan Alanan ongelma, kun se on tehnyt itselle tollaisen ongelman. Koita vaan olla välittämättä. Katsoin häntä epäilevästi. - Okei, tiedän, helpommin sanottu kuin tehty. Mutta yritä, jookos? Huokaisin ja nyökkäsin. Alana-pulma ei ollut ratkaistu, mutta minusta tuntui joka tapauksessa hyvältä, kun olin saanut puhuttua siitä jollekin, ja se joku jopa yritti auttaa. Jatkoimme lenkkiä hilpeämmissä tunnelmissa. Oscar kertoi hevosista, joita hän oli hoitanut isänsä ravitallilla. Osa vaikutti kunnon lurjuksilta, osa kunnon riekkujilta mutta pohjimmiltaan kilteiltä otuksilta. Ravitallitouhu kuulosti aika hurjalta. - Aika erilaista kun ratsastuskoululla varmaan, sanoin lopulta. - No joo, Oscar virnisti. Kun käännyimme takaisin tallia kohti, ajatukseni, jotka olivat hetken pysyneet mukavissa tai vähemmän mukavissa arkisissa asioissa, harhailivat taas Mikkiin. Oscar pukkasi minua jalkaan nyrkillään. - Herätys! Mikä sua vaivaa? Pudistin hartioiltani ajatuksen punatukkaisesta pojasta, jonka olin nähnyt perjantaina vilaukselta, ja keskityin tähän hetkeen. - Eei mikään, naurahdin. En ollut vielä valmis kertomaan Mikin näkemisestä kenellekään, sillä mitä jos en ollutkaan oikeasti nähnyt häntä?
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:35:26 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:35:26 GMT 2
34. sunnuntai 22. toukokuuta 2016 kirjoittanut: Valma Minulla oli kamala ikävä Hallavaan. Kävin koulussa joka päivä, ja opiskelin hullun ahkerasti. Kun olisin aikaisemmin lähtenyt koulun jälkeen tallille, jäin kotiin tekemään läksyjä ja lukemaan kokeisiin. Yritin keksiä itselleni mahdollisimman paljon muuta tekemistä. Kuntoilin, opiskelin, laitoin ruokaa, opiskelin… Silti ei kulunut tuntiakaan niin, etten olisi ajatellut Hallavaa. Kesäloma lähestyi, ja ajattelin pelokkaana, millainen kesä minulle tulisi ilman hevosia. Suurin syy Hallavasta poissa pitäytymiseen oli itsevarmuuden puute. Toukokuun alussa jo valmiiksi hiukan heikko itsetuntoni oli lytätty kerralla ojanpohjalle. Minua ei tarvittu. Olin turha ja hyödytön, olemassa vain siksi, että muut lakoaisivat eteeni. Niin muut asian näkivät. En uskaltanut mennä tallille – en ainoastaan Alanan takia, vaan kaikkien tallilaisten takia. Pelkäsin myös vähän Mikin näkemistä. Lomani aikana Oscar oli moneen otteeseen yrittänyt houkutella minua tallille. Eevi-Sofiaan olin törmännyt kaupassa, ja hänen kanssaan käymäni lyhyt juttutuokio oli tuntunut vapauttavalta. Alana oli lähettänyt pari tekstiviestiä. En ollut vastannut, sillä en olisi tiennyt mitä vastata. Häneenkin olin törmännyt keskustassa, ja hän oli moikannut lyhyesti. Sillä hetkellä en ollut ehtinyt päättää miten reagoisin, olin vain jäätynyt paikalleni. Pahinta kolmiviikkoisen lomani aikana oli ollut Sallin joutuminen sairaalaan. Olin yrittänyt pysyä vahvana ja hyvänä ystävänä, mutta pääni perukoilla kolkutteli ajatus siitä, että olin ehkä syyllinen tähänkin. Sunnuntaina 22.5 lopettamisestani Hallavassa oli kulunut tasan kolme viikkoa. Se päivä oli hyvin merkillinen aamusta lähtien. Olin suunnitellut lukevani viikon päästä alkaviin kokeisiin, käyväni lenkillä ja kokkaavani pennepastaa äidille ja Mikolle. Mutta toisin kävi. Minut herätti puhelimen soittoääni. Tihrustin herätyskellon viisareita, jotka osoittivat viittä yli seitsemää. Kuka soitti tähän aikaan aamusta? Kopeloin puhelimen käsiini yöpöydältä ja vastasin aamukäheällä äänellä: - Valma. Linjan toisesta päästä kuului Aleksin häpeämättömän pirteä ääni. Sydämeni hypähti. Aleksi oli varmaankin tallilla, sillä hänen puheensa takaa kuului hirnahdus ja kavioiden kolahdus. - Huomenta, Aleksi täällä. Meillä on nyt täällä sellainen tilanne, että Dunjalla on ähky. Luultavasti ei mitään vakavaa, mutta mie kutsuin kuitenkin eläinlääkärin paikalle. Hänellä on juuri toinen potilaskäynti, joten joudumme odottelemaan jonkin aikaa. MIulla on täällä kuitenkin aamutalli kesken, joten mietin, haluaisitko tulla taluttelemaan Dunjaa. Se tuntee sinut. En epäröinyt hetkeäkään. - Tulen heti! Suljettuani puhelimen kiskoin ylleni kaapin perälle työntämäni tallivaatteet ja hoidin nopeasti tärkeimmät aamupuuhat. Kietaisin hiukseni suttuiselle nutturalle, jätin keittiönpöydälle lapun ja säntäsin ulos raikkaan viileään aamuilmaan. Kun pyöräilin pikavauhtia kohti Hallavaa, aurinko kurkisteli puiden lomasta ja linnut visersivät. Mielessäni myllersivät huoli Dunjasta ja ilo siitä, että olin palaamassa tallille. Kaipuu ja samaa kyytiä pyöräilyvauhtini kasvoi sitä mukaa kun lähestyin Hallavaa. Pelkäsin sydämen hyppäävän kurkkuun, kun näin tutun maneesin ja tarhat ja kauempana harmaan tallirakennuksen. Hallava näytti kesäiseltä ihmemaalta vihreinä loistavien koivujen keskellä. Jätin pyöräni tuvan seinää vasten omalle paikalleni ja suunnistin talliin. Sydämeni hakkasi villisti, kun kurkkasin sisään. Aleksi jakoi kauroja karsinoissa odottaville hevosille, ja Dunja seisoi käytävällä ketjuissa hivenen hermostuneen näköisenä, katsellen kaipaavasti Aleksin tarjoilemia herkkuja. Tuntui ihmeelliseltä olla taas täällä, ja hetkeksi jäin seisomaan tumput suorina, ennen kuin muistin, mitä olin tullut tekemään. - Kiva, että saavuit näin nopeasti, Aleksi sanoi. – Voisit talutella sitä tuossa pihalla. Eläinlääkärin pitäisi tulla puolen tunnin sisällä. Dunja hörisi minulle. Purin huultani, etten alkaisi itkeä irrottaessani sitä ketjuista. Tamma ei onneksi näyttänyt kovin kipeältä. Sain talutella Dunjaa pihalla hyvän aikaa. Vaikka Dunja olikin sairaana, se talutteluhetki oli minun onnenhetkeni. Olin onnellisempi kuin olin ollut kertaakaan kolmeen viikkoon. En ajatellut kolmen viikon takaista draamaa, keskityin vain vierelläni astelevaan ihanaan poniin ja siihen, että sain taas olla tallilla. Päivystävän kunnaneläinlääkärin tultua siirryimme talliin. Eläinlääkäri oli vanhahko, ystävällinen mies, joka tutki Dunjan rauhallisesti jutellen ja varmisti minun ja Aleksin helpotukseksi, että poni oli kunnossa. Hän sanoi kuitenkin, että olisi parasta, jos Dunja saisi levätä tämän päivän. Minut kehotettiin taluttamaan ponia vielä jonkin aikaa pihalla, minkä tein mielelläni. Kun Aleksi sai aamutallin valmiiksi, hän tuli seurakseni pihalle. Aurinko oli noussut ja ilma lämmennyt, ja muut hevoset olivat tarhoissa viettämässä aamupäivää. - Onpa kiva nähdä sinut taas tallilla, Aleksi sanoi hymyillen. – Tuvassa on kunnon sekasotku, kun sie et ole ollut siivoamassa. Hymyilin ja niiskaisin. - Ja alkeistuntilaiset ovat kyselleet siun perään. Odottamaton lämpö levisi sisimpääni. Minulle tuli hyvä olo. Minua oli kaivattu. Olin tarpeellinen. - Ja Darcy on ollut tunneilla hiukan… hmm… eloisa, kun kukaan ei ole ratsastanut sillä tuntien ulkopuolella. Karaisin kurkkuani. - Ei kai… Dunjalla ole vielä uutta hoitajaa? - Ei. Moni pienempi on sitä kysellyt, mutta kyllä mie tiesin, ettet voisi pysytellä loputtomiin poissa täältä. Aleksi oli hetken hiljaa. - Pikkulinnut on laulaneet, että teillä oli silloin muutama viikko sitten jotain kränää Alanan kanssa. Täytyy muistuttaa, että sie olet kaikesta huolimatta aina tervetullut tänne. Kohta Aleksi meni toimistoon tekemään paperihommia. Minä jäin onnellisena istumaan hoitopuomille, ja Dunja nuokkui raukeana edessäni. En yrittäisi väkisin pysyä poissa, päätin. Minä kuuluin tänne. Kaveriasiat eivät koskaan tulisi olemaan helppoja, mutta minulla oli paikkani täällä, vaikka sitten yksinäisenä tiskarina ja alkeistuntilaisten auttajana. Ajattelin kaipaavasti kesäloman alkua. Minulla olisi edessäni ihana kesä Hallavassa.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:36:58 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:36:58 GMT 2
35. torstai 7. heinäkuuta 2016 kirjoittanut: Valma Torstaina sää oli harmaa ja satoi tihkua. Ulkona ei näyttänyt kovin kesäiseltä, mutta sisällä tallissa oli lämmintä ja kuivaa, ja tuoksui kotoisasti hevonen ja heinä. Oscar harjasi Darcya tuntihevosten käytävällä, ja Inka harjasi Ranaa yksärikäytävällä. Minä puunasin Dunjan kuraista karvaa sen karsinassa kurkistellen toisia avoimesta ovesta. Olin päättänyt antaa ponille periaatteessa ylimääräisen harjaushetken, sillä olin viime aikoina pyörinyt hävettävän paljon Darcyn parissa. Sille tosin oli syynsä – kisatiimi ja Oscar, joka vasta keräili itsevarmuutta ratsastajana. Kumarruin harjaamaan Dunjan vatsaa ja ähkäisin kuuluvasti. Selkä- ja reisilihakset muistuttivat, että niitä oli viime aikoina käytetty tavallista enemmän. Kuulin Inkan naurahtavan. - Kisatiimi kyllä vaatii veronsa, marmatin etsiessäni kivuttomampaa harjausasentoa. - Epäilemättä, Oscar sanoi. – Mä vilkaisin teidän aikatauluja, ja näyttää siltä että valmennuksia on harva se päivä. - Unohtamatta lihaskuntoa ja kehonhuoltoa, Inka huudahti. – Eevi ei totisesti anna meidän unohtaa käyttää lihaksia silloinkin kun ei olla ratsailla. - Huh, ne kaikki peruskuntosuunnitelmat, valitin naurahtaen. – Mun kroppa on jo ihan kipsissä pelkästään ratsastamisesta, saatikka että kävisin salilla joka päivä. Oscar hykerteli itsekseen. Sekä minä että Inka mulkoilimme häntä pahasti. - Uskallakin nauraa, Inka uhkasi ja oli heittävinään poikaa kumisualla, jolla hän paraikaa puhdisti piehtaroimisjälkiä Ranan kyljistä. Katsoin Oscaria ja Darcya. Oscar kyykisteli Darcyn etujalkojen parissa, eikä Darcy voinut jättää Oscarin hiuksia rauhaan. Tamma halusi osallistua harjaustuokioon. Se puhalteli Oscarin vaalean pystytukan aivan sotkuun. Oscar nauroi ja työnsi tamman pään hellästi syrjään. Huomasin hymyileväni aidosti kaiken stressin ja sadesään keskellä. Oli ihanaa nähdä Oscarin unohtavan perhesurut, joista hän oli kertonut minulle lauantai-iltana leikkipuistossa. Olimme istuneet pitkään paikallaan olevassa karusellissa, ja Oscar oli vuodattanut minulle kaiken tulevista häistä ja perheongelmista. Kuunteleminen oli tehnyt minut järkyttyneeksi ja surulliseksi. Mutta samalla ymmärsin olla kiitollinen siitä, että minun kotonani oli rauhallista, vaikka vanhempani olivatkin eronneet. Oscarin isäpuoli ei kuulostanut mukavalta tyypiltä. Suljin silmäni ja palautin mieleeni hetken kun olimme nousseet karusellista, juuri ennen kuin olimme lähteneet koteihimme. Olin kurottanut laskevan auringon valossa tarttumaan Oscaria käsivarresta ja katsonut häntä silmiin. - Muista, että mitä ikinä tapahtuukaan niin mä olen aina täällä sua varten. Jos kotona käy tilanne sietämättömäksi niin sä voit tulla nukkumaan vaikka meidän sohvalle. Ja jos sä haluat puhua niin mä olen käytettävissä koska vaan. Ja, Oscar… sä olet yksi parhaista tyypeistä mitä mä olen koskaan tuntenut. Älä anna tyhmien ihmisten lannistaa sua. Kummallakaan meistä ei ollut tainnut olla kyynelet kaukana. Olimme sanattomina halanneet toisiamme tiukasti. Jokainen sana oli tuntunut oikealta, ja joka sana oli ollut totta. Oscar oli minulle tärkeämpi kuin tajusikaan. Palasin nykyhetkeen, kun Oscar heilutteli minulle kättään. - Maa kutsuu Valmaa! Heräsin ajatuksistani suu pienessä hymyssä. - Niin, mitä? - Mä olin sanomassa, Inka sanoi, - että mä aina vaan valitan kisatiimistä, mutta on siellä ollut ihan huippukivaakin. Enemmän kivaa kuin kamalaa. - Niin, yhdyin innokkaasti Inkan sanoihin. – Kaikki ratsastajat on niin kivoja ja kannustavia, ja Oscar on korvaamaton avustaja! Oscar punastui. - Mä olen oppinut hurjasti, hän sanoi ja kääntyi taas Darcyn puoleen. – Mä taidan nyt olla valmis satuloimaan. Vein Dunjan takaisin laitumelle muiden tammojen seuraan. Se nypläsi paidanhihaani lempeästi, ennen kuin suunnisti muiden tammojen luo. Niin, kaikki kisatiimiläiset olivat mukavia, mutta joidenkin seurassa ihoni nousi kananlihalle syystä tai toisesta. Minun ja Alanan välillä oli samaan aikaan turvallinen ja häiritsevä hajurako. Ja saatoin olla vainoharhainen, mutta Emma tuntui luovan minuun erityisiä katseita. Ja vähän erilaisia erityisiä katseita hän loi ilmiselvästi Christianiin, mikä sai vereni kihisemään ilman syytä. Minun ja Christianin juttu oli ohi, muistutin itselleni. Minä en pitänyt hänestä, eikä hän minusta. Mutta miksi sitten olin mustasukkainen hänestä? pieni ääni päässäni nakutti. Vaiensin äänen päättäväisesti. Palattuani talliin autoin Oscaria kiristämään satulavyön ja hain vielä Inkalle Ranan suojat. Olimme suunnitelleet menevämme maneesiin. Minä ja Oscar ratsastaisimme Darcylla vuorotellen, ensin Oscar ja sitten minä. - Hei, samalla kun haet sun kypärän niin voitko hakea mun kaapista kameran? Inka pyysi ja heitti avaimet minulle. – Mä näkisin mielelläni joskus jotain videomateriaalia musta ja Ranasta. Tapasimme maneesissa parin minuutin kuluttua. Autoin Oscarin selkään ja siirryin nojailemaan maneesin katsomon laitaan Inkan kamera valmiina. Ratsukot ottivat alkukäyntejä pitkin ohjin, ja vaihtoivat pari sanaa minun kanssani aina mennessään ohi. Maneesin pikkuovi kolahti, ja Miro säntäsi sateesta lämpimään. - Heippa hei, hän tervehti Mirolle ominaiseen iloiseen tapaan. – Täälläkö on alkamassa valmennussessio? - Eei, naurahdin. – Kunhan vähän ratsastellaan. Inka halusi että mä kuvaan sitä ja Ranaa. - Linssiludet, Miro tuhahti. Hän tuli vähän matkan päähän nojailemaan aitaan. Olimme hetken hiljaa, katselimme vain ratsukoita. - Eikö ole tylsää käydä tallilla kun ei ole mitään hevosta hoidettavana eikä edes ratsastustunteja? kysyin. - On se, Miro myönsi. – Mutta mä häivyn kuitenkin taas syksyllä, joten ei sitä viitsi nyt tehdä mitään pysyvää. - Mites sä ja Nanna? kiusoittelin. He olivat viime viikkoina näyttäneet kovin läheisiltä. - Naah, me ollaan kavereita, Miro sanoi ja katsoi muualle. – Sitä paitsi sillä taitaa olla joku toinen. Hätkähdin. En ollut Nannan kanssa puheväleissä, joten en tietenkään tiennyt viimeisimpiä uutisia hänen rakkaussarallaan. - Mustasukkaisuutta ilmassa? jatkoin kiusoittelua peittääkseni hämmennykseni. Miro katsoi minua silmäkulmastaan. - Ei tässä oikeen parane olla mustasukkainen. Nanna ei ole mun tyttö enää. Punastuin. Tiesin tarkalleen, miltä tuntui olla mustasukkainen ihmisestä, josta ei saisi olla mustasukkainen. Ja tiesin yhtä hyvin, miltä tuntui olla rakastunut ihmiseen, johon rakastuminen oli vain… väärin. - Entä sä ja Nanna? Miro keskeytti ajatuksenjuoksuni. – Aina jos kysyn Nannalta jotain susta niin se vaihtaa aihetta. En onnekseni ehtinyt vastaamaan, kun Inka huikkasi minua kuvaamaan. Keskityin antamaan neuvoja myös Oscarille, joka kokeili samoja verryttelykuvioita kuin Inka. Huomasin, että Miro katseli Oscarin ja Darcyn menoa haikeana. - Kerran mäkin olin oikea hevosmies, hän sanoi, vain puoliksi leikillään. – Jopa hoitaja oikein. En tiennyt mitä sanoa. Maneesin ovi aukesi, ja Eevi-Sofia talutti Suden sisään. - Ihanaa, Valma, onko sulla kamera! Voitko kuvata mua ja Suttakin? - Tää on Inkan kamera, mutta voin, vastasin. Seuraavat kymmenen minuuttia yritin vain pitää käteni vakaana ja videoida vuoroin Inkaa ja Eeviä. Samalla huutelin edelleen ohjeita Oscarille ja juttelin leppoisasti Miron kanssa. Kaikkien kolmen ratsukon työskentely näytti upealta. Kolmen viikon päästä koittaisivat kisat Rinnsteinin tallilla, ja olin varma, että saisimme tuntea ylpeyttä kisatiimimme suorituksista siellä. Ja minä olin yksi kisatiimiläisistä, ajattelin, ja olin pakahtua ylpeydestä. Kohta pääsin itse Darcyn selkään. Se tuntui reippaalta ja vetreältä Oscarin ratsastuksen jäljiltä. Miro puolestaan jatkoi ratsukoiden kuvaamista. Pyysin häntä kuvaamaan myös minua ja Darcya. Ratsastaessani ajattelin, että tällaista treenaamisen piti olla. Tiimityötä. Kun Darcyn pehmeä laukka pyöri allani, unohdin kaikki kaverisotkut, stressin, kisat ja jopa Christianin. Rakkaalla hevosella ratsastaminen oli kerta kaikkiaan paras asia, johon kesälomaansa voi käyttää.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:38:02 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:38:02 GMT 2
36. perjantai 8. heinäkuuta 2016 kirjoittanut: Valma Paras tapa tyhjentää pää stressaavan ajanjakson keskellä oli mennä maastoon lempiponilla. Perjantaiaamupäivänä talli oli tyhjillään. Sain rauhassa harjata Dunjan, joka oli koiranilmojen jäljiltä märkä ja mutainen. Viime päivinä oli ukkostanut ja satanut, ja taivas oli ollut ankean harmaa. Mutta nyt pilviverho rakoili päästäen maahan keltaisia auringonkiiloja, jotka pyyhkivät langetessaan mielestäni kaikki ikävät ajatukset kiivetessäni Dunjan paljaaseen selkään. Sujahdimme yhdessä metsään, joka oli oma ihmemaailmansa rajuilman jälkeen. Kaikille aisteille oli ihailtavaa. Lehdet ja ruoho kimmelsivät kasteesta auringonsäteiden osuessa niihin, ja kun katsoi tarkkaan, kaikkialla ympärillä oli pientä elämää. Hämähäkin seitti kimalsi kahden puun välissä, ja polun vieressä oli muurahaispesä. Jänis loikki sadan metrin päässä polun yli. Linnunlaulu ja lehtien lempeä havina täyttivät korvani. Jossakin lähellä mylvi Pronssijoen koski, ja sitä kohti otimme suunnan. Metsä tuoksui uskomattomalta. Märkä sammal ja multa, nouseva ruoho. Olin haistavinani myös syreenit, vaikka niitä tuskin kasvoi täällä. Dunjan selkä tuntui lämpimältä jalkojeni sisäsivuja vasten, ja tunnustelin kavioiden tupsahtelua pehmeään polkuun. Poni tuntui nauttivan metsäretkestä yhtä paljon kuin minä – se kulki pää pystyssä, korvat hörössä tarkkaillen maisemaa innokkaasti. Kumarruin silittämään sen kullankeltaista kaulaa. Metsä väistyi, ja saavuimme kosken rantaan. Laskeuduin selästä ja istuin kivelle kuuntelemaan kosken kuohuntaa. Dunja siirtyi vieressäni lempipuuhansa, syömisen pariin. Koski heijasti auringonvalon satoihin eri suuntiin ja häikäisi minut. Kosken yli meni vanha, laho ja kapea silta, jota Aleksi oli ankarasti kieltänyt meitä ylittämästä. Sillan kaiteen vieressä olikin varoituskyltti, joka kertoi sillan olevan petollinen. Siristelin kosken toiselle rannalle, ja juuri silloin olin näkevinäni vastarannalla hahmon. Hoikka, ehkä tummatukkainen, sukupuolta en osannut arvata. En voinut kirkkaassa valossa nähdä kunnolla, mutta erotin, että hahmo seisoi paikallaan ja katsoi takaisin. Tuijotimme siinä pitkän hetken, ja Dunjakin nosti päänsä ateriansa äärestä kääntääkseen katseensa kohti tuota tuntematonta. Vieras nosti kätensä kuin tervehdykseen, ja minä vastasin siihen. Seuraavassa hetkessä hän oli kadonnut, ja minä ja Dunja palasimme tallille unohtaen nopeasti, mitä olimme nähneet kosken vastarannalla.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:39:56 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:39:56 GMT 2
37. lauantai 9. heinäkuuta 2016 kirjoittanut: Valma Eilinen raikas kesäsää oli poissa, kun minä ja Oscar köpöttelimme rennosti hoitohevosillamme Pronssijoen metsässä. Oli tukalan kuuma, niin kuuma, että ainut, mitä hevosilla saattoi kuvitellakaan tekevänsä, oli rauhallinen maastolenkki ilman satulaa. Olimme käyneet kahlailemassa Pronssijoessa, mutta uimisen olimme päättäneet helteestä huolimatta jättää väliin. Pyyhkäisin hikeä otsaltani kypärän alapuolelta ja kumarruin taputtamaan Dunjaa. Poniparka oli vähän hikinen ja vaikutti laiskalta ja raukealta. Ilma tuntui painautuvan joka puolelta kiinni ihoon. - Uusia ukonilmoja tulossa, ennustin ja osoitin puidenlatvojen lomasta taivaanrannassa häämöttäviä tummia pilviä. - Huomisiltapäiväksi oli luvattu ukkosta, Oscar sanoi. Hän heilutteli rennosti jalkojaan Darcyn kyljillä. Viime päivinä Oscar oli rohkaistunut kokeilemaan hevosen selässä kaikenlaista, ja tämä taisi olla hänen ensimmäinen kertansa ilman satulaa maastossa, jos ei laskettu sitä kertaa, kun olimme olleet porukalla uimassa ja Inka ja Oscar olivat molemmat ratsastaneet Darcylla. Värähdin hiukan hautovasta ilmasta huolimatta. - Toivottavasti ei satu mitään tällä kertaa… Täälläpäin on annettu metsäpalovaroituksia, on niin kuivaa. Oscar nyökytteli ajatuksissaan. Emme viitsineet ratsastaa pitkään, vaan palasimme pian tallille. Kiinnitimme hevoset varjoon hoitopuomille. Tallituvassa näytti olevan porukkaa juomassa kylmää mehua, ja vilkutimme heille. Dunja oli niin hikinen, että kävin hakemassa sille viilennykseksi tallista ämpärillisen vettä ja pesusienen. Darcy taas ei näyttänyt lainkaan yhtä väsyneeltä. - Huomenna on kisatiimiläisille ohjelmassa lihaskuntoa ja kehonhuoltoa, voihkaisin. – Toivottavasti Eevi on suunnitellut jotain sisäliikuntaa. Tai uimista… - Ellei sitten ukkosta kunnolla, Oscar muistutti. Ehdimme hoitaa hevosia kymmenisen minuuttia, kun Oscarin täytyi vastata puhelimeen. Puhelu vaikutti kiihtyneeltä, ja Oscarin ilme muuttui hetki hetkeltä stressaantuneemmaksi. Puhelun loputtua hän huokaisi syvään. - Mun täytyy mennä, hän sanoi. – Häävalmistelut… Katsoin poikaa myötätuntoisena. - Höh. Tsemppiä! Lupasin viedä Oscarin tavarat talliin. Seurasin poikaa katseellani, kun hän lähti taluttamaan Darcya laitumelle. Juuri ennen kuin tie kaartui pois näkyvistä, Darcya ja Oscaria vastaan tulivat Emma ja Oreo. Käänsin kiiressti katseeni takaisin Dunjaan ja jatkoin ponin hikipaikkojen kastelemista. Älä tule tähän, rukoilin mielessäni. Rukoustani ei kuultu. Emma talutti Oreon Dunjan viereen ja hymyili. Hymy näytti ystävälliseltä, mutta jokin siinä sai minut tuntemaan itseni harvinaisen vaatimattomaksi jalassani Prisman kuluneet ratsastushousut ja vierelläni pulska vuonohevonen. Pakotin kuitenkin hymyn kasvoilleni ja nyökkäsin ystävällisesti. Emma katosi talliin ja palasi pian Oreon harjaämpärin kera. Hän alkoi harjata painttammaa. - Musta tuntuu, että Darcy kaipaisi kokeneemman ratsastajan, Emma sanoi vilkaisten olkansa yli tienmutkaa, josta Oscar ja Darcy olivat hetki sitten kääntyneet. Ajattelin, että hän tarkoitti Oscaria. En vastannut, purin vain huultani ja tuijotin Dunjan karvaa. - Ja se kaipaisi muutakin kuin ainaista koulutuuppaamista, Emma jatkoi. Silloin tajusin, että hän tarkoitti molempia, minua ja Oscaria. - Darcy on hyvä kouluratsu, puolustauduin. – Se pitää kouluratsastuksesta. Emma kohautti olkapäitään koppavasti. Sitten hän kääntyi nojautumaan lähemmäs minua, laskien vasta manikyyrissa käyneen kätensä Dunjan selän päälle. Keskeytin hoitotoimeni. Emma hymyili, mutta ilmeessä oli viekkautta. - Niin, kerrohan… Onko sun ja Christianin välillä vielä jotain juttua? Hätkähdin kysymystä, mutta vastasin nopeasti, sen enempiä miettimättä kieltävästi. - Oletko ihan varma? Emma kysyi nojautuen vielä lähemmäs, kuin puhuisimme luottamuksellisesti. Nyökkäsin tiukasti ja käänsin katseeni. Emma mietti hetken ja kohautti taas olkapäitään. - No, sepä hyvä. En pitänyt hänen äänensävystään. Hoidimme hevosia hetken hiljaisuuden vallitessa. Vesi loppui sangosta ja olin jo melkein valmis viemään Dunjan laitumelle, kun Emma puhui taas, jälleen hymyillen. Kuuntelin varuillani. - Mä olen saanut sen käsityksen, että sä olet Oscarin kanssa aika läheisiä. Onko näin? Mietin, mitä minun kannatti kertoa. Halusin suojella itseni lisäksi myös Oscaria. - Me ollaan ystäviä, sanoin harkitusti. - Ai, ette vai sen enempää? Emma kysyi silmää iskien. – Hei, kyllä sä mulle voit kertoa. - Vain ystäviä, toistin päättäväisesti. Emma pudisteli virnistäen päätään. - Tiesitkö, että Oscarin siskopuoli Laura on mun paras ystävä? Emma kysyi. Nyökkäsin hitaasti. Oscar oli kyllä kertonut sen. Emma nojautui taas lähemmäs, kuin kertoakseen salaisuuden. - Haluaisin kertoa sulle pari asiaa, ihan vaan siltä varalta, että päätät joskus haluta olla Oscarin kanssa enemmän kuin ystävät. Pari asiaa, jotka Laura on kertonut, ja jotka sun olisi varmaan hyvä tietää… Siinä vaiheessa koko käsivarsieni iho oli noussut kananlihalle. Olin samaan aikaan äärettömän utelias, mutta samalla epäilin, pitäisikö yksikään sana Emman kertomasta paikkaansa. Palloilin kahden tunteen välillä, ennen kuin keskeytin Emman. - Mä en halua kuulla, sanoin kovalla äänellä. – Jos Oscarilla on jotain suuria salaisuuksia mitä mä en vielä tiedä, niin se saa kyllä itse kertoa ne jos on kertoakseen. Sitten irrotin Dunjan hoitopuomista ja lähdin taluttamaan sitä laitumelle taakseni vilkaisematta. En noteerannut enää Emmaa ottaessani tavarani hoitopuomilta ja viedessäni ne talliin. Alana harjasi Faeta käytävällä, mutta ei vastannut tervehdykseeni. Yritin ohittaa asian olankohautuksella. Minulla oli rutkasti luppoaikaa, joten päätin, että voisin saman tien putsata Dunjan varusteet, jotta Sallin olisi kiva ratsastaa sillä valmennuksissa. Laitoin valmiiksi nahkasaippuat ja pesusienet ja kävin pesukarsinassa täyttämässä sangon. Paluumatkalla satulahuoneen ovella törmäsin voimalla Alanaan, joka tuli vastaan satula kädessään. Satula putosi hänen kädestään, ja kurotuimme molemmat samaan aikaan koppaamaan sitä kiinni. Alana ehätti ensimmäisenä. Päämme osuivat liikkeessä yhteen, ja Alana vinkaisi. Hän mulkaisi minua vihaisesti. - Katso eteesi, Alana kivahti. Punastuin ja peräännyin oviaukolta. - A-anteeksi, änkytin. Alana ei sanonut ”ei se mitään” eikä pahoitellut törmäystä omalta osaltaan. Sekunnissa mieleni läpi juoksivat Oscarin vakaat ja päättäväiset sanat. Mikä Alanan mulkoiluun sitten onkaan syynä, niin sun ei tarvitse kestää semmoista.Äkillinen rohkeus valtasi minut. Kurotuin tarttumaan Alanaa käsivarresta, ja hän oli taas pudottaa satulan. Sain taas vihaisen mulkaisun. - Could you… Jos vaan menisit sinne minne olit menossa ettet aiheuta enempää vahinkoa, hän tokaisi. Olin taas vähällä perääntyä, mutta en kääntänyt katsettani. - Voisitko käyttäytyä vähän aikuisemmin? sanoin. Alana seisahtui tuijottamaan. - Umm… what? - Että voisitko käyttäytyä vähän aikuisemmin. Kaikista ei voi tykätä, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Ja mun ei pitäisi joutua pyytelemään olemassaoloani anteeksi sen takia että sä olet päättänyt tehdä musta itsellesi ongelman. Ääneni ei ollut vihainen tai kiihtynyt. Vain tasainen, ja siitä kuulsi selvästi, että olin väsynyt olemaan varuillani Alanan seurassa. Alana vain tuijotti. Rohkeuden puuska hiipui, ja käännyin taas kohti satulahuonetta. Istuuduin satulahuoneen nurkkaan jakkaralle ja aloin puunaamaan Dunjan satulaa ja suitsia. Melkein saman tien satulahuoneeseen pölähti ryhmä hoitajia, jotka ilmoittivat äänekkäästi menevänsä ratsastamaan ilman satulaa. Maikki kysyi minua mukaan. - En mä jaksa, sanoin. – Mä ratsastin jo. - Sun otsassa on mustelma, Katriina huomautti. Tunnustelin otsaani ja aivan, siinä tuntui mustelmanalku kohdassa, joka oli osunut Alanan päähän. - Juu, hmm, mä löin sen tuohon hyllyyn, sanoin osoittaen hyllyn kulmaa, joka oli aivan liian matalalla minun otsalleni. - Aa, Katri sanoi näyttäen vähän epäluuloiselta. - Menettekö kentälle? tiedustelin. – Olkaa varovaisia, pitäkää hauskaa! Porukka poimi satulahuoneesta tarvitsemansa ja katosi tallin puolelle. Kohta tallista kuului puheensorinaa, ja vartin päästä hiljeni jälleen, kun ratsukot häipyivät kentälle. Sain varusteiden puhdistamiseen kulumaan harvinaisen kauan. Kun olin valmis, menin tupaan siivoilemaan, ja kun olin sielläkin valmis, palasin talliin etsimään tekemistä. Mieleni oli musta, johtuen tämän päivän kahdesta ikävästä kohtaamisesta, joista jälkimmäisestä oli otsassani jälkenä jomottava kuhmu. Ehkä näistä syistä olin kärkäs vastaamaan Sallille terävästi, kun hän tuli vastaan ja kysyi: - Miten välienselvittely sujui? - Mikä välienselvittely? kysyin, ja ääneni kuulosti ärtyneeltä. Salli pyöritteli silmiään. - No sun ja Emman tietenkin! Vedin syvään henkeä. Salli oli epäilemättä istunut tuvassa seuraamassa tilannetta. - Se ei ollut mikään välienselvittely, sanoin napakasti. – Älkää yrittäkö nähdä draamaa siellä missä sitä ei ole! Toivottavasti Salli ei ottanut itseensä, mietin mielessäni. Onneksi Salli ei näyttänyt siltä. Hän kohautti olkapäitään. - Hyvä on, hyvä on! Älä turhaan revi pelihousujasi.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:41:09 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:41:09 GMT 2
38. maanantai 11. heinäkuuta 2016 kirjoittanut: Valma Maanantain teoriatunnin jälkeen löysin itseni seisomasta tallin takana oritarhan aitaan nojaillen. Katselin Lukaa, joka ruohosti tarhan takanurkassa. Voikko ori oli luultavasti komein hevonen, jonka olin eläissäni nähnyt. Dunja oli suloinen ja herttainen, Darcy taas kaunis ja lempeä. Mutta Lukassa oli sitä jotakin. Se uhkui voimaa jopa silloinkin, kun se vain seisoi paikallaan. Katsoin Lukaa, ja mielessäni näin sen jälleen sisällä tallissa Darcyn rinnalla, vastasyntyneenä varsana hoiteloine jalkoineen ja suurina silmineen. Siitä tuntui kuluneen niin vähän aikaan. Hetki sitten Luka oli vielä ollut söpö varsa. Ja nyt siitä oli kasvanut aikuinen hevonen, joka kävi kisoissa ja valmennuksissa. Ajattelin oria yhä vähän omistavasti saatuani pitää sitä itselläni niin pitkään, mutta jouduin muistuttamaan itselleni, että Luka ei ollut minun. Vihelsin matalasti ja ojensin kättäni Lukaa kohti. Voikko nosti päänsä ylös ja höristi korviaan. Sitten se tallusti luokseni uteliaana tarkistamaan, josko sattuisin piilottelemaan taskussani herkkuja. - Ei mitään tällä kertaa, kaveri, puhelin matalasti. – Sitä paitsi musta tuntuu, ettei sun omistajasi suuresti arvosta mua, jos syötän sut palloksi kesken treenikauden. Luka heilautti päätään tyytymättömänä, ja minun oli pakko naurahtaa. Luka huomasi takaa tulevan ihmisen ennen minua ja hörisi ilahtuneesti. Tulija oli Lukan omistaja, Roope Lähderinne, jonka kanssa en ollut oikeastaan vielä tehnyt tarkempaa tuttavuutta. Tiesin vain, että hän oli 19-vuotias tuore nuoren oriin omistaja, ja mitä olin valmennuksissa katsellut, hän todellakin osasi ratsastaa. Roopen varusteet näyttivät aina olevan priimakunnossa, ja tässä seistessäni hänen edessään tunsin itseni hiukan nuhjuiseksi. - Heipä hei, hän sanoi taas. Nyökkäsin ja hymyilin varovasti. – Täällä sitä seistään ihailemassa upeaa orhia. Punastuin. - Juu. Tuota… - Mun käsittääkseni Luka on ollut sulle jotenkin erityinen? Roope sanoi kysyvästi ja meni sujahti tarhaan lankkujen välistä riimu kädessään. – Olet varmaan pyörinyt sen kanssa sen varsa-aikoina? - Joo, sanoin. – Mä treenaan sen emää, Darcya. Roope laittoi Lukalle riimun, ja minä avasin heille portin. - Sähän olit Valma? Roope varmisti. Nyökkäsin. – Mä olen Roope, näin muistin virkistykseksi. Hymyilin. Lähdin Roopen ja Lukan kanssa talliin. Roopen kanssa oli ihan mukavaa ja rentoa jutella. Huomasin pian unohtavani jännityksen, jota podin puolituttujen ihmisten seurassa. - Mä ajattelin, että voitais mennä Lukan kanssa tänään vähän vääntämään koulua, Roope puheli. Kyselin häneltä Lukasta, ja juttelimme leppoisasti samaan aikaan, kun Roope harjasi Lukaa. Hänen kanssaan oli ihan mukavaa ja rentoa jutella. Huomasin pian unohtavani jännityksen, jota podin puolituttujen ihmisten seurassa. Hain Roopelle satulahuoneesta Lukan varusteet, ja keskustelu kääntyi minuun ja Darcyyn. - Ettekös te Darcyn kanssa treenaa nimenomaan koulua? Roope kysyi. – Voisitte tulla tuomaroimaan meitä kentälle. Pärskähdin. - Sulta on tainnut mennä jotain olennaista ohi. Mä olen ratsastuskouluratsastaja. - Aika hyvä ratsastuskouluratsastaja, Roope huomautti. – Mä olen katsellut teidän menoa, näyttää ihan kehityskelpoiselta. Mikset sä hanki omaa hevosta? Pystyisit valmentautumaan enemmän eikä sun tarvitsisi jakaa sitä muiden kanssa. Olin todella otettu juuri saamistani kehuista. Mietin hetken. En halunnut sanoa, ettei meidän perheellämme ehkä olisi varaa, tai etten uskaltanut ottaa vastuuta. - Darcy on ihan tarpeeksi hyvä, sanoin totuudenmukaisesti. – En mä haluaisi mitään muuta hevosta. Roope kohautti olkiaan ja nosti satulan Lukan selkään. - Niin… No, ei siinä, hevoseton on huoleton. Kohotin kulmiani hämmästyneenä. Oliko Roopella ollut Lukan kanssa jotain ongelmia? - Mitä… mitä sä tuolla tarkoitat? - Sitä, ettei hevosenomistajan arki ole ruusuilla tanssimista, Roope tokaisi. - Mä tiedän, sanoin. Roope puhui päälle. - Kannattaa harkita kunnolla ennen kuin hankkii hevosen. Ja hevosta ei ole kovin kiva saada yllätyksenä. Hänen äänensävynsä kuulosti synkältä, ironiselta. Melkein… katkeralta. En saanut tilaisuutta kysyä tarkemmin, kun Ruusu ilmestyi talliin. - Moi, Valma, hän sanoi ujosti. – Ja… - Roope, esittelin. – Roope, tässä on Ruusu. Roope väläytti Ruusulle hurmaavan hymyn saaden tämän punastumaan. - Niin, mä tulin kysymään, lähtisitkö sä maastoon. Voi Roopekin lähteä. - Kiitos kutsusta, Roope sanoi, – mutta me mennään Lukan kanssa kentälle. Minä ja Ruusu suunnistimme laitumille. Haimme ensin Dunjan tammojen laitumelta. - Lukan omistajahan on oikea komistus, Ruusu hihitti, kun tulin Dunjan kanssa portille. Dunja näytti tänään pirteältä. Virnistin ja nyökkäsin myöntävästi. Lähdimme kohti ruunien laidunta. - Lyön vetoa että puolet tallin tytöistä kuolaa hänen peräänsä, Ruusu jatkoi. Tökkäsin häntä kiusoittelevasti. - Sinä mukaan lukien vai? - Eihän, Ruusu puolusteli. – Mutta tiedäthän, uudet ihmiset… Nyökyttelin. Tiesin liiankin hyvin. - Sitä paitsi, mulla on ihan muut mielessä, Ruusu sanoi salaperäisesti ja meni sitten hakemaan Celleä. En jäänyt pohtimaan hänen kommenttiaan sen tarkemmin. Vartin päästä köpöttelimme hevosillamme vierekkäin metsäpolulla. Minä en ollut viitsinyt ottaa Dunjalle satulaa, mutta Ruusu oli sanojensa mukaan halunnut pelata varman päälle. Kysyin Ruusulta, miten hän oli kotiutunut Hallavaan. - Ihan tosi hyvin, Ruusu sanoi valoisasti. – Tietenkin vähän kaikki uudet ihmiset ujostuttaa ja silleen, mutta… eiköhän tää tästä. - Kyllä se siitä, lupasin. – Mäkin sopeuduin aikanaan, vaikka se tuntui vaikealta. Juttelimme vähän porukasta. Ruusu kyseli minulta, kuinka kauan kukakin oli ollut Hallavassa. Sitten keskustelumme siirtyi Sallin uuteen veljeen. - Mä ajattelin, että se on vaan yksi poika, joka tulee käymään tallilla söpöjen tyttöjen toivossa, hämmästelin. - Ja sitten se paljastuukin huippuluokan kilparatsastajaksi! Ruusu äimisteli. – Niin jännää. - Äläpä, säestin. – Miksiköhän se ei enää kilpaile? Emme tienneet vastausta. - Pojista puheen ollen, Ruusu sanoi. – Hallavassa tuntuu olevan poikkeuksellisen paljon jätkiä. En ollut tullut ajatelleeksi asiaa. - Onko tavallisesti ratsastuskoululla sitten vähemmän? utelin. - No, en mä tiedä… Tunnetko sä sitä Christiania? Hätkähdin melkoisesti kysymystä. - No, niinkin voisi sanoa. Kuinka niin? - Ettekö te seurustelleet joskus? Ruusu jatkoi tenttiään varovasti. - Joo, vastasin katse Dunjan harjassa. - Ette enää? - Ei seurustella. - Aa. Ruusu kuulosti helpottuneelta. Tulin epäluuloiseksi muistaessani, mitä hän oli sanonut ruunalaitumella. Ja tunsin jo tutuksi tulleen piston rinnassani. Sen saman, jonka tunsin joka kerta, kun Emma vilkaisikaan Christianiin. - Ei kannata havitella häntä, huokaisin. – Minusta tuntuu, että Emma on iskenyt silmänsä häneen. Ja se tyttö tuntuu aina saavan kaiken mitä haluaa. Mä en epäile yhtään etteikö sama koskisi poikia… Ruusu näytti masentuneelta. Minulle tuli huono omatunto, ja laukkapellon laidalla yritin karistaa tunteen hartioiltani. - Nyt ei suoda ajatustakaan tyhmille pojille! hihkaisin. – Nyt laukataan!
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:42:25 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:42:25 GMT 2
39. maanantai 18. heinäkuuta 2016 kirjoittanut: Valma Seisoin tallin edustalla tumput suorina ja yritin ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut. Oscar, tavallisesti niin ujo, hillitty ja rauhallinen poika, oli juuri saarnannut minulle ja antanut kaikkien tunteidensa näkyä kasvoiltaan. Surun, epätoivon ja suuttumuksen. Ja ennen kaikkea välittämisen. Nyt näin Oscarin selän loittonevan Kaviopolkua pitkin, ja olisin halunnut huutaa häntä pysähtymään, mutta minulla ei ollut sitten minkäänlaista aavistusta, mitä sanoisin hänelle. Yhden asian tiesin: minä, yksin minä olin tehnyt Oscarin surulliseksi, epätoivoiseksi ja suuttuneeksi. Oscar katosi näkymättömiin. Minussa täytyi olla jotakin vikaa, sillä seuraavassa hetkessä kääntyessäni kohti tupaa ja nähdessäni Christianin ikkunan toisella puolella unohdin kaiken, mitä oli tapahtunut viimeisten parin minuutin sisällä. Sydämestä levisi varpaisiin ja sormenpäihin asti tuttu lämpö, ja kasvoni levisivät kuin itsestään hymyyn. Christian tuli tuvan ovelle vastaan, ja ennen kuin ehdin sen enempää miettiä tai epäröidä, olin hänen lämpimässä sylissään. Tutut vahvat käsivarret kietoutuivat ympärilleni, ja puristin omani Chrisin ympärille. Painoin nenäni hänen olkapäähänsä ja hengitin sisääni tuttua tuoksua. - Mä olin niin huolissani, Chris mumisi korvaani. Kului pitkä tovi, ennen kuin erkanimme toisistamme. Vetäydyin halauksesta vähän hengästyneenä, ja käännyin laittamaan takkini naulakkoon peittääkseni punastumiseni. - Ootko sä kunnossa? Chris kysyi. Minulla kesti hetken tajuta, että hän puhui epäonnisesta sattumuksesta jalkapallokentällä ja siitä johtuneesta sairaalareissusta. - Joo, sanoin. – Mä olen nyt ihan elävien kirjoissa. - Kuule, lähdetäänkö käymään vähän maastossa? Chris kysyi pieni hymy kasvoillaan. – Saadaan vähän kahdenkeskistä aikaa… Nyökyttelin tarmokkaasti. Tupaan voisi tupsahtaa kuka vain koska vain. - Joo, lähdetään, sanoin. – Mä en ole ollut hevosen selässä viiteen päivään. Ei kestänyt kauaakaan, kun olimme hevosinemme valmiina tallipihassa. Dunja näytti tänään uniselta ja raukealta, mikä johtui ehkä kuumasta auringonpaisteesta. Panda puolestaan näytti yhtä pirteältä kuin aina. Chris kapusi tamman paljaaseen selkään aitaa apuna käyttäen. Minä puolestani pomppasin Dunjan selkään maasta. Otimme suunnaksi leveät metsäpolut, joilla saattoi helposti mennä kaksi ratsukkoa vierekkäin. - Aivotärähdyskö sulla oli? Chris kysyi. Nyökkäsin. - Joo, jouduin olemaan kaksi yötä sairaalassa, ja sitten äiti vielä pakotti olemaan kolme päivää kotona. Siksi mua ei näkynyt perjantaina. Punastuin ja käänsin katseeni poispäin muistaessani Chrisin kortin. Mä taidan rakastaa sua. Se tuntui ihmeellisen ihanalta, mutta tiesin kyllä, että rakastamiseen liittyi muutakin kuin vain sen tunnustaminen, enkä halunnut ottaa niitä asioita puheeksi. - Ei se mitää, Chris sanoi. Juttelimme jonkin aikaa mukavista, normaaleista asioista, eli kisatiimistä. Kisat lähestyivät, ne olisivat jo viikon päästä. Ihmettelin, miten normaaleista asioista puhuminen saattoikin tuntua niin fantastiselta tietyn ihmisen seurassa. Hymyilin ja nauroin paljon tavallista enemmän. Monta kertaa unohdin istuvani hevosen selässä, ja Dunja muistutti minua olemassaolostaan kiskaisemalla äkisti päätään polunpientareen ruohikon suuntaan. Paluumatkalla niin kävi jälleen kerran, ja tällä kerralla olin erittäin huonosti valmistautunut. Kun Dunja kiskaisi päänsä alas, tempauduin selässä voimakkaasti eteenpäin ja menetin tasapainoni. Roikuin Dunjan kaulassa ja onnistuin laskeutumaan jaloilleni. Dunja kiskoi polun reunan mustikkamättään luo, ja jäin seisomaan sen ja Pandan väliin. - Ei niin tyylikästä ja taidokasta, hihitin. Chris naurahti. - No, tämä on oikeastaan ihan hyvä paikka pysähtyä, hän sanoi ja hyppäsi itsekin alas Pandan selästä. Panda tuli syömään samalle puolelle polkua Dunjan kanssa, ja minä ja Chris jäimme vastakkain kahden hevosen väliin. Äkkiä Chris katsoi minua suoraan ja epäröimättä, ja silmissään samaa epätoivoa, jonka olin nähnyt Oscarin silmissä aikaisemmin. - Valma, hän aloitti. Vastasin katseeseen ja pelkäsin, mitä hän sanoisi. – Siitä kortista. Kallistin hiljaa päätäni kuin kysymysmerkiksi, vaikka tiesin, mitä hän halusi kuulla. - Mä olen rakastunut suhun, Chris sanoi. Olin vieläkin hiljaa. - Sano edes jotakin, Chris pyysi. Itsevarma, machomainen pelimies oli poissa, ja tilalla oli minun Chritianini, se johon oli helppo rakastua. Oli vain yksi tapa vastata joutumatta lausumaan ratkaisevia sanoja ja kohtaamaan seurauksia ja vastuuta silti valehtelematta. Astuin askeleen lähemmäs, laitoin käteni Chrisin kaulalle ja suutelin häntä.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:45:27 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:45:27 GMT 2
40. keskiviikko 20. heinäkuuta 2016 kirjoittanut: Valma Keskiviikko oli aurinkoinen, mutta kova tuuli työnteli pilvenhattaroita taivalla ja sai metsässä puunlatvat suhisemaan. Dunjan käynti keinahteli allani, ja tarkoitukseni oli tänään täsmälleen sama kuin pari viikkoa sitten ratsastaessani tätä lenkkiä – tyhjentää pää. Nyt mielessäni pyörivät päällimmäisinä Oscar ja Christian. Christiania ajattelin ihan mielelläni, meillä oli ollut huippua eilen. Mutta Oscarin ajatteleminen tuntui tuskalliselta, ja halusin hänet pois mielestäni. Missäköhän hän oli nyt, ajattelin, ja mitä hän teki paraikaa. Ajattelikohan hän minua? Jos ajatteli, niin millaisissa tunnelmissa? Surullisena, vaiko vihaisena? Minulla oli ehkä myös toinen tarkoitus. En ollut unohtanut sairaalassa näkemääni koskiunta ja sen poikimia itsesyytöksiä, jotka tosin olin jo miltei ehtinyt lyödä lyttyyn. Halusin todistaa itselleni, ettei koski ollut niin pelottava paikka. Ehkä tämä olisi viimeinen naula itsesyytösten arkkuun. Koskelle oli noin sata metriä, kun Dunja pysähtyi ja höristi korviaan. Mietin, olikohan pensaassa kenties hirvi, ja kiristin ohjia. Sitten poni lähti uudestaan liikkeelle ja kiristi tahtia raviin. Olin vähällä alkaa rauhoittelemaan ponia, mutta sitten tajusin, että polun päässä oli varmaankin tuttuja. Kohta kuulin puiden havinan yli kosken kohinan, ja vasta, polku oli juuri kääntymässä koskelle, kuulin avunhuudot. Patistin Dunjan vielä nopeampaan raviin ja häikäistyin, kun saavuimme aukealle. Aluksi näin vain valkoista kosken heijastaessa auringonvaloa tuhansiin eri suuntiin. Kun silmäni alkoivat tottua, näin ensin kosken rannat, vastarannalla olevan metsikön, kuohuvasta vedestä hampaiden tavoin törröttävät kivenlohkareet ja sillan. Sitten erotin avunhuutajan – pienikokoisen hahmon, joka riippui käsivarsillaan sillan vaakapalkissa lähellä vastarantaa. Hahmon avunhuudot kantautuivat heikkoina kosken melun yli. - Help! Silloin tunnistin hänet. Alana. Uneni palautui elävästi mieleeni, ja hetkeksi vain jähmetyin Dunjan selkään. Muistin, miten olin itse roikkunut sillan lahossa ja liukkaassa tukihirressä ja pyytänyt apua. Muistin hyiset pärskeet selässäni ja tunteen siitä, että otteeni hirrestä löystyi koko ajan. Muistin epätoivon ja halun paeta kosken kivihampaita. Liu’uin alas Dunjan selästä ja vannotin ponia pysymään aukealla. Dunja alkoi heti ruohostaa. Sitten astelin ripeästi sillan kupeeseen. Silta ei näyttänyt yhtään sen luotettavammalta kuin unessakaan, lankkujen välissä oli rakoja ja vain toisella puolella oli kaide. Olisi enemmän kuin todennäköistä, että putoaisin sillan läpi koskeen. Kuolisin, sellaisen ihmisen takia, joka oli huutanut koko itsetuntoni lyttyyn. Muistin unen Alanan, joka ei ollut pistänyt tikkua ristiin tullakseen auttamaan minua. Se oli uni-Alana, muistutin itseäni. Ei todellinen. Sinulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä oikea Alana tekisi nyt. En tuntenut Alanaa, ja vaikka minulla olikin hänestä enimmäkseen negatiivisia kokemuksia, halusin uskoa, että hän ei ollut tarkoituksella inhottava. Päätin astua sillalle. Aluksi katselin tarkkaan mihin astuin, mutta päästessäni lähemmäs Alanaa vauhtini kiihtyi, ja lakkasin katselemasta. Alana oli lopettanut avun huutamisen, hän vain tuijotti minua silmät suurina kypärän lipan alla. Kun pääsin ihan viereen, pudottauduin sillalle vatsalleni ja kurotuin tarttumaan hänen takkinsa selkämykseen. - I can’t… Mä en pääse ylös, Alana huohotti. – Ja mun ote… lipeää ihan kohta. Mietin kuumeisesti. En mitenkään saisi nostettua Alanaa sillalle takinselkämyksestä putoamatta itse jokeen. - Mä kannattelen sua, sanoin. – Jos sä pystyisit ryömimään tuohon rannan tuntumaan käsien varassa? Matkaa on vaan puolisentoista metriä. Alana oli hetken hiljaa, sitten hän nyökkäsi. Kohotin häntä parhaani mukaan, jotta hän saisi paremman otteen tukipalkista. - Okei… nyt. Hitaasti mutta varmasti siirryimme kohti kosken rantaa. Uskalsin kuitenkin huokaista vasta, kun Alana sai kammettua itsensä kosken seinämän avulla maihin. Koko tyttö oli litimärkä. Hän vajosi istumaan rannan ruohikolle ja vapisi. - Nyt mennään tallille, sanoin päättäväisesti. – Matkalla sä saat kertoa mitä tapahtui. Autoin Alanan seisomaan, ja hän yritti laskea painoa vasemmalle jalalleen. - Au! My ankle… Mun nilkka varmaan nyrjähti. - Mä autan sua, tarjouduin ja nostin Alanan käden olkapäälleni. – Meidän pitää ylittää silta uudestaan, että päästään Dunjan luo. Dunja oli helpotuksekseni pysynyt vihreän ruohon äärellä toisella rannalla. Alana vaikutti ymmärrettävän vastahakoiselta ylittämään siltaa, eikä ajatus tuntunut minustakaan houkuttelevalta, mutta jos olimme selvinneet äskeisestä, selviäisimme tästäkin. Lähdimme hitaasti linkuttamaan narisevaa siltaa pitkin toiselle puolelle, ja kurkustani karkasi helpotuksen nyyhkäys, kun pääsimme toiselle rannalle. Talutin Dunjan Alanan luo ja punttasin tytön väärältä puolelta selkään. Sitten lähdin kävelemään ratsukon vierellä polkua pitkin kohti Hallavaa. - Nyt kerrot, mitä tapahtui, sanoin. Vasta silloin aloin tajuta, että olin juuri käytännössä pelastanut ”pahimman vihamieheni” hengen. En uskaltanut katsoa Alanaan. Sitten sain kuulla kalisevan, hiljaisen version siitä, mitä oli tapahtunut, ennen kuin minä ja Dunja satuimme paikalle. Alana oli ollut ratsastamassa Faella joen toisella puolella, kun Fae oli ryöstänyt. Hevonen oli saapunut koskelle ja aikonut ylittää sillan, mutta tullutkin viime hetkessä toisiin aatoksiin ja tehnyt äkkipysähdyksen. Alana oli ollut vähällä lentää koskeen, mutta onnistunut tarraamaan siltaan. - Missäköhän Fae on, hän pohti huolestuneena. - Se varmaan palasi toista reittiä tallille, rauhoittelin. - Niin… niin varmasti. Tuli hetken hiljaisuus. Sitten kuulin viereltäni juuri ja juuri kuuluvan mutinan. - Thank you for helping me. - Ei mitään, vastasin lyhyesti. Loppumatkan oli hiirenhiljaista. Yritin vimmaisesti keksiä järkevää sanottavaa, mutta mitään ei tullut mieleen. Viimein tallin piha ilmestyi näkyviin. Aleksi seisoi tuvan ovella puhelin kädessä ja huolestuneen näköisenä. - Vihdoinkin! Mie olin juuri soittamassa hätänumeroon… Fae saapui hetki sitten satula tyhjänä… - FAE! Alana kiljaisi ja hyppäsi alas Dunjan selästä. - Hei, estelin. – Sä et tolla jalalla… Mutta Alana lähti vimmaisesti linkuttamaan kohti tallia. Jäin paikalleni seisomaan Dunjan kanssa. Jos maastolenkin tarkoitus oli ollut saada ajatukseni pois Oscarista, lenkki oli totisesti ollut onnistunut.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:47:04 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:47:04 GMT 2
41. torstai 21. heinäkuuta 2016 kirjoittanut: Valma Torstaina tallille saapuessani kysyin ensi töikseni tallin käytävällä Novaa harjaavalta Katrilta, oliko Alanaa näkynyt. - Ei, Katri sanoi kohauttaen olkapäitään. – Se on kuulemma pyytänyt Eevi-Sofiaa katsomaan Faen perään muutaman päivän ajan. Kummallista, ehkä se on jossain lätkäleirillä. - Mä en usko että se menee lätkäleirille sillä jalalla, tuumasin. Katri näytti hämmentyneeltä. - Millä jalalla? Ai, kukaan ei ilmeisesti tiennyt tapahtuneesta. Kelasin asioita nopealla tahdilla mielessäni. Halusiko Alana koko talliporukan tietävän, että hänen hevosensa oli heittänyt hänet selästään melkein kosken kitaan? - Eilen kävi pieni vahinko. Alanan nilkka varmaan nyrjähti, sanoin kierrellen. Sitten vaihdoin nopeasti puheenaihetta. – Mä ajattelin lähteä Dunjan kanssa kahlailemaan jokeen. Lähdettekö mukaan? - Itse asiassa me käytiin juuri maastossa, Katri harmitteli osoittaen karsinanovessa roikkuvia suitsia. – Muuten olisi kyllä tultu. Mun mielestä Ruusu oli tuvassa, käy kysymässä sitä seuraksi. Poistuin tallista, mutta en mennyt ihan suoraan tupaan, vaan jäin seisomaan tallin kulmaukseen, varjoon. Kaivoin kännykän taskustani ja menin Alanan whatsappiin. Sitten vain tuijotin kännykän näyttöä ja yritin muotoilla mielessäni oikeita sanoja. Ajattelin, miten ihanalta oli tuntunut saada kortti Hallavasta osoituksena siitä, että joku muisti minua ja oli huomannut poissaoloni. Mitä Alana ajattelisi saadessaan viestini? Lähettäisikö hän vihaisen vastauksen? Tiesin, että oli lapsellista pelätä huonoa vastaanottoa, mutta sen takia viesti jäi lähettämättä. En halunnut, että mielialani putoaisi monta pykälää vihaisista sanoista. Oscarilta tuli viesti, ja sillä hetkellä Alana pyyhkiytyi mielestäni. Kannattaa miettiä ootko sä sittenkään Christianin mielitietty, näin sen äsken puistossa joku toinen tyttö kainalossa. Tunteet valtasivat vuorotellen mieleni. Ensin tuli mustasukkaisuus. Sitten suru ja pettymys. Ja lopulta hämmennys siitä, että Oscar oli laittanut minulle viestin, vieläpä tällaisesta asiasta. Emme olleet puhuneet sitten riitamme, enkä ollut törmännyt Oscariin tallillakaan. Täh, kirjoitin vastaukseksi. Kaipasin selvennystä. Tungin kännykän taskuuni ja marssin tupaan. Ruusu raapusteli Cellen hoitovihkoon pöydän ääressä. Moikkasin hänelle, ja hän hymyili ujosti takaisin. - Lähdetkö mun ja Dunjan kanssa jokeen kahlailemaan? kysyin. Ruusu oli heti valmis. - Joo, totta kai! Lähdimme yhdessä hakemaan hevosia laitumelta. Ruusu ja Celle odottivat jo Kaviopolulla, kun saavuin mököttävän Dunjan kanssa. - Tämä ei millään meinannut lähteä pellosta, selitin. – Nälkään kuolemassa, vaikka on syönyt varmaan koko yön ja päivän… - Ei Cellekään vaikuttanut oikein innokkaalta, Ruusu naureskeli. Laitoimme yhdessä hevoset pihalla. Päivittelin Dunjan kesämahaa. Sallin kesätreeni ei näyttänyt aivan purevan poniin – se söi samaa tahtia kuin kaloreita kului. - Dunja joutuu laihikselle ennen tuntien alkua, sanoin. – Satulavyö tuskin mahtuu kiinni. - Celle on ihan hyvässä kuosissa, Ruusu tuumi. – Ehkä vähän mahaa sillekin kertynyt. Kun olimme valmiita, punttasin Ruusun Cellen selkään ja hyppäsin itse Dunjan selkään. Meillä molemmilla oli sortsit ja t-paita, sillä aurinko paistoi kuumasti. Tuntui helpottavalta sukeltaa metsän viileyteen. - Tää on ollut paras kesä ikinä, Ruusu huokaisi. – Mä olen niiiiin onnellinen että päädyin Hallavaan, Celle on ihana ja niin on koko porukka. - Totta turiset, myhäilin. Minulla oli hallavalaisista tietenkin enimmäkseen hyviä kokemuksia, mutta ajankohtaiset draamat varjostivat hiukan mielialaani. Oscar, Alana, Nanna, Emma. Ja nyt Christian. - Oletko sä muuten törmännyt Christianiin viime päivinä? Ruusu kysyi juuri, kun ajattelin poikaa. – Mä en ole nähnyt sitä pariin päivään. - Joo, sanoin, ennen kuin tajusin, mitä hän tarkoitti. – Vähemmän tallilla, Pandalla oli vissiin treeniloma niin Christian on käynyt vaan vähän moikkaamassa sitä ja välillä maastossa. - Ai, näätkö sä sitä muuallakin kuin tallilla? Ruusu kysyi äkisti varuillaan. En pystynyt katsomaan häntä. Tilanne Christianin kanssa oli vähän ongelmallinen. Mitä tuli häneen ja minuun, en halunnut ajatella tätä kesää pitemmälle. Ja nyt hän oli kai käynyt ulkona toisen tytön kanssa. Ja vielä kolmanneksi, tuntui vähän pahalta täysin tietoisesti säätää kaverin ihastuksen kanssa. - Joo, sanoin varovasti. – Me ollaan tapailtu. - A-ai. Ruusu punastui ja käänsi katseensa. Tunsin oloni avuttomaksi. Mitä tällaisessa tilanteessa piti tehdä? Joenrannan näkyessä Ruusu yritti saada äkisti vaisun tunnelman uuteen nousuun. - Se joka on viimeisenä vedessä on mätämuna! Hän otti Cellen kanssa varaslähdön, mutta Celle pysähtyi vesirajaan kuin seinään. Minä ja Dunja kirimme perästä, ja Dunja polski rohkeasti veteen. - Pilkka taisi osua omaan nilkkaan, virnistelin taakseni. Ruusu sai rohkaista Celleä melkoisesti, ennen kuin ruuna uskaltautui veteen. Nauroimme, kun hämmentynyt hevonen pärski veden pintaan, ja tunnelma suli. Paluumatkalla juttelimme parin viikon päästä alkavasta koulusta ja muista jutuista, mutta pitäydyimme visusti turvallisissa aiheissa. Kun pääsimme taas tallin pihaan, aurinko oli jo alkanut painua mailleen. Hoidimme leppoisasti hevoset hoitopuomilla, ja sitten Ruusu tajusi, että hänellä oli kiire, mikäli hän mieli ehtiä seuraavaan bussiin. Hän lähti Cellen kanssa pikavauhtia laitumille. Minä ja Dunja emme pitäneet kiirettä. Harjasin ponia pitkään laskevan auringon valossa, ja kun minua alkoi palella kesävaatteissa, kävin hakemassa tavarani tuvasta ja lähdin taluttamaan Dunjaa laitumelle. Laidunmaisema oli auringonlaskussa kaunis. Ruohomättäistä lähti pitkät varjot, ja ponit näyttivät kylpevän keltaisessa valossa. Auringonsäteet suodattuivat puunlatvojen läpi kuin jossakin maalauksessa. Päästin Dunjan laumatoveriensa luo ja istuin kivelle. Kaivoin kännykän repustani. Oscar oli vastannut viestiin. Ton edellisen lähetti Laura, anteeksi häiriö. Olin samaan aikaan helpottunut ja hämmentynyt. Lauran tuntien Chrisiä oli tuskin nähty puistossa toisen tytön seurassa. Mutta miten Laura tiesi minusta ja Chrisistä? Sitten tajusin: Emma. Tietenkin. Hänhän oli Lauran paras ystävä. Minun ja Chrisin suhde oli jo valmiiksi vähän komplikoitunut. Miksi muiden ihmisten piti tulla tekemään asioista vielä vaikeampia? Purin huultani, ja tuijotin vihaisesti kännykän näyttöä. Silloin kuulin ruohon kahinaa. Vilkaisin portille. Siellä oli Nanna, käsi kipsissä. Nyökkäsin hänelle ja käänsin katseeni takaisin kännykkään. Ajattelin, että Nanna menisi tervehtimään Tinttua, mutta kohta näinkin hänen jalkansa ruohikossa aivan näkökenttäni laidalla. Nostin katseeni ja yritin piilottaa tunteiden sekamelskan, turhaan. - Kenen viestit saa sut noin totiseksi? Nanna kysyi Nannalle ominaiseen, pisteliääseen sävyyn. - Ei kenenkään, sanoin nopeasti. Laitoin kännykän reppuun ja valmistauduin lähtöön. - Odota, Nanna sanoi. – Meidän pitäis puhua. - Miten se tuli näin yhtäkkiä mieleen? kysyin. Oli minun vuoroni olla pisteliäs. Nanna kiemurteli. - No, Miron kanssa ollaan juteltu… Musta tuntuu että se on oikeassa. Ei ole liian myöhäistä saada vanhoja kavereita takaisin. Voinko mä istua tähän? Nanna istuutui viereeni kivelle.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:48:33 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:48:33 GMT 2
Sallin treenipäivis osa 2 torstai 4. elokuuta 2016 kirjoittanut: Salli Riku harjasi Dunjaa toiselta puolelta ja minä puhdistin omalta puoleltani ponin savisia kavioita. Valma nojaili karsinan oveen ja katseli meidän touhuilua kaltereiden välistä ja silitti sormillaan Dunjan samettista turpaa. Dunja nuokkui unisena ja roikotti alahuultaan niin, että kuola valui kuivikkeiden päälle ja sai märän läntin kasvamaan. Riku oli kesän mittaan käynyt yhä enemmän tallilla kanssani ja se oli helpotus koko perheelle, että hän viihtyi hyvin meillä. Ratsastamassa hän ei ollut vielä käynyt, mutta katsoi sivusta ja piti joskus tunteja minulle ja Mincalle. Valma ja Inka olivat aika paljon minun ja Rikun seurassa. Ei meillä mitään kummoista partysquadia ollut, mutta saatoimme tuvassa jutustella yhdessä enemmän tai vähemmän. Emma tapansa mukaisesti mulkoili meitä. Oscar taas kiersi meidät kaukaa jos oli samaan aikaan tallilla. Nanna ja Valma olivat saaneet välinsä parempaan kuntoon mistä olin kiitollinen. Yksi karteltava henkilö vähemmän. Jos Riku jäi yksin tallille esimerkiksi silloin jos lähdin maastoon loppu käynneille, niin palatessani Emma jutteli innoissaan ei niin innokkaalle Rikulle. Riku taas oli hieman innokkaampi puhelemaan Alanalle. Heillä riitti jonkin verran juttua, kun tunsivat kisapiireistä ihmisiä ja Rikuhan tiesi Alanan äidin valmentajana josta hän piti erityisesti. Aleksi oli välillä vihjaillut Rikulle siitä, että alkaisi taas ratsastamaan. Riku vaan naurahteli ja sanoi aina ”Ehkä jossain vaiheessa”. ”Jaahas mitäs täällä puuhaillaan?” Mikki harppoi Dunjan karsinan luokse hymyillen. Nostin pääni ja hymyilin hänelle ja jatkoin vielä Rikun puolelle puhdistamaan kavioita. Riku tapansa mukaan sujahti Dunjan toiselle puolelle mistä Mikki ei häntä näkisi, vaikka onkin pitkä. Vastausvuoro jäi siis karsinaan nojailevalle Valmalle. ”Salli on menossa ratsastamaan Dunjalla niin saa vähän treenata tuleviin kisoihin”, Valma selitti Mikille ja silitti edelleen Dunjan turpaa. Mikki nyökkäsi ja jäi nojailemaan käytävän toiselle puolelle. ”Mihin luokkiin sä Salli osallistuit?” Mikki kysyi, kun suoristin selkäni ja pyyhkäisin leteiltä irronneet hiukset korvani taakse. ”Öö helppoon aahan ja esteillä kasikymppiin”, heitin kaviokoukun harjapakkiin ja ojensin suojat Rikulle ”kokeillaan vähän miten toi koulupuoli taittuu eli siihen varmaan panostetaan hiukkasen enemmän näin treenauksen kannalta”. Mikki nyökytteli päätänsä ja siirsi katseensa sitten Valmaan. ”Entä Darcyn kanssa Valma?” ”Öm.. He:B ja He:A” ”Mun pitääkin käydä auttamassa Alanaa kun lupasin hälle auttaa puomien nostajan virassa”, Mikki lähti sädehtivän hymyn kera. Naurahdin päätäni pudistellen ja lähdin hakemaan Dunjan satulaa ja suitsia. ”Aijotko sä pitää Sallille tuntia?” Valma kysyi ujosti ja katsoi Rikua, joka laittoi viimeistä suojaa paikalleen. Riku nosti katseensa Valmaan. ”Ymh.. en mä tiedä. Neuvon ehkä siinä mitä se voisi korjata. Sillä ei varmaan hermo kestä jos alan antaa enemmän ohjeita”, Riku sanoi ja hymyili enemmän itsekseen mitä Valmalle. ”Sillä saattaa olla hermot vähän kireällä, kun ne kisat on viikon päästä”, Valma sanoi ja nojautui kauemmaksi ovesta. ”Mitäs minusta täällä juorutaan?” kysyin ja naurahtaen ja ojensin vasemmalla kädedlläni suitset Valmalle pideltäväksi. ”Ei me mitään”, Valma vastasi pienesti hymyillen. Nostin satulan Dunjan selkään. Dunjan satula oli ehkä Hallavan hevosista mukavin istua jos ei laittanut polvi grip housuja jalkaan. Riku laittoi toiselta puolelta satula vyön hyvin ja kiinnitti vyön siltä puolelta toisiin reikiin. Dunja esitti nuokkuvaa, mutta alkoi pullistaa mahaansa, kun vedin vyötä kiinni. ”Dunja kiltti voitko lopettaa. Jooko rakas?” puhisin ja vedin kaikin voimin. Olin juuri samassa ensimmäiseen reikään ja Dunja pullautti mahaansa niin että vyö lipesi käsistäni ja pääsi irti otteestani. ”Dunja! No omatpahan ovat jalkasi kun vyö hakkaa niihin”, mutisin ja noukin vyö uudestaan. Tällä kertaa sain vyön helpommin kiinni. Riku pujahti Dunjan kaulan alta ja jäi seisomaan käytävälle lähelle Valmaa. ”Mä voin suitsia jos sä käyt laittamassa sulle varusteet”, Valma hymyili ja pujahti Dunjan karsinaan. Kiitin häntä ja lähdin reippaasti tupaan hakemaan itselleni kengät ja kypärän. Ulkona oli lämmin, mutta pieni tuulenvire viilensi ilman välillä jopa hieman liian viileäksi. Heilautin tuvan oven auki ja vedin tennarit pois jaloistani. Sohvalla istui Hertta, joka luki jotain lehteä ja keskusteli samalla Ruusulle jotain. Tervehdin heitä varovaisesti ja suuntasin kaapilleni. Kävelin kentällä alkukäyntejä. Valma ja Riku olivat raahanneet penkit uran sisäpuolelle ja istuivat nyt vierekkäin. Lepuutin sisäkättäni reiden päällä ja nautin Dunjan tasaisista askeleista. Aurinko lämmitti jalkojani, kun tummat ratsastushousut imivät lämpöä itseensä. Kentän varjoisella puolella oli ihokarvani nousivat pystyyn äkillisen lämpötilan muutoksen johdosta. T-paita oli tähän säähän hieman kylmä, mutta pitkähihainen olisi ollut liian kuuma. Kävelin muuttaman kierroksen ja otin ohjia enemmän tuntumalle. Päätin aloittaa käynnissä verryttelyn. Tein pysähdyksiä jokaisen kirjaimen kohdalle ja yritin saada Dunjan takajalat aktiivisiksi. Joka toisen välin otin hitaammassa käynnissä ja joka toisen todella reippaassa käynnissä. ”Vaikka meet hitaampaa käyntiä niin säilytä samalla hyvä poljenta ettei valu ihan makkaraksi”, Riku neuvoi vähän kovemmalla äänellä, mutta puheli Valman kanssa hiljaisemmalla äänellä. Kaksi huippuhyvää kouluratsastajaa katsomassa omaa säätämistäni sai palan nousemaan kurkkuuni. Muutamassa siirtymisen aikana Dunja tahtoi jäädä hitaaksi. Napautin kevyesti raipalla ja yritin saada sen hereille. Sain nappaista pohkeella vähän kovempaa ja Dunja lähti taas suhteellisen hyvin liikkeelle. Aloin tehdä jokaisen sivun keskelle voltin käynnissä ja muuten menin ravia. Dunja tahtoi välillä jäädä siirtymisen aikana painamaan kädelle, mutta parin kerran jälkeen sain ponia vähän ratsastettua paremmaksi. ”Ota edestä vähän napakammin niin siirtymisestä tulee nopeampi ettei se jää ylettömän pitkäksi”, Riku sanoi jämäkästi. Tulin vielä ravissa voltteja ja muuten menin käyntiä. Voltit ravissa sujuivat hyvin. Vahdoin suuntaa oikeaan kierrokseen ja otin vielä ravia kaarevilla teillä. Dunja kulki paljon paremmin oikeaan joten siinä ei vielä tarvitun paljoa ponia työstää. Siirsin käyntiin ja kävelin muutaman kierroksen ja aloin ottaa laukkaa vähän pidempinä pätkinä. Suoralla Dunja lähti lujasti painamaan kädelle ja kaarevalla tuntui jäävän hitaaksi. Riku antoi hyviä neuvoja ja sain asiaa korjattua. Vasemmassa laukka pyöri todella hyvin ja Riku kehui kuina annoin Dunjan mennä hyvin enkä alkanut hidastelemaan liikoja. Laukkojen jälkeen kiersin kehää käynnissä Valman ja Rikun ympärillä. Puhuimme siitä mitä voisin vielä tehdä ja Valma antoi itsekin hieman arasti vinkkejä kokeneena Dunjan ratsastajana. Siirryin tekemään harjoitusravissa ympyröitä. Harjoituksen tarkoituksena oli saada Dunja astumaan kunnolla ja kulkemaan nätisti. Dunja otti välillä kuolaimeen vahvasti kiinni. Valma ja Riku muistuttivat omasta kädestäni etten saisi itse olla kedestä kova ja rentouttaisin hartiat ja avaisin rintakehää paremmin. Vaihdoin vielä kierrosta oikeaan ja sain nyt ratsastettua Dunjaa paremmin, kun muistin itse pysyä rennompana. Loppuun ravailin keventäen pitemmällä ohjalla ympäri kenttää. Riku antoi lopuksi palautetta ja kehuikin hieman. Hän ja Valma lähtivät jo talliin takaisin. Joten jäin yksin kävelemään kentälle. Katsoin tallin suuntaan ja huomasin Emman taluttavan Oreota kentälle. Huokaisin ja virittäydyin taajuudelle ”kestä emmaa”. Hän avasi portin ja talutti Oreon kaartoon sanomatta minulle sanaakaan. Huokaisin helpotuksesta ja käänsin Dunjan uhkarohkeasti kaartoon Oreon ja Emman lähelle. Emma laski juuri jalustimia ja vilkaisi minuun nyrpistäen nenäänsä. ”Ai sinäkö se olit joka täällä ratsasti?” Emma kysyi arvioiden. Olin ja potkaissut jalustimet pois jaloista ja taputin Dunjaa kaulalle. ”Joo. Millä tavalla mun pitäis toi lause oottaa?” kysyin uhkarohkeasti katsomatta blondiin. ”Hahaha jaa sitä sä saat miettiä”, hän mutisi kiriessään satulavyötä kiinni ”ihmettelen miten voit osallistuia helppo aa luokkaan, mutta kai se on mahdollista kun tollanen personal trainer juoksee koko ajan perässä”. Nostin ensimmäistä kertaa katseeni kaarrossa Emmaan. Mitähän tuolla tarkoitti? ”Kelpais sullekin varmaan”, vastasin takaisin happamasti ja laskeuduin alas Dunjan selästä. ”Ite en huolis sitä. En ainakaan kun kattoo minkälaisissa porukoissa se nyt liikkuu. Tiedätkö edes miks se ei enää ratsasta?” Emma puheli korostaen tiettyjä sanoja. Uteliaisuus herahti sisälläni. Rikuhan ei tosiaan ollut kertonut miksi ei enää ratsastanut. ”Se ei kuulu sulle tippaakaan”, murahdin ja yritin hillitä sisälläni leijuvaa uteliaisuutta. ”Eli et siis tiedä.. aika sääli, kun kerta noudatat sen neuvoja noin hanakasti”, Emma sain paheksuvasti ja olin aistivani hitusen sääliäkin. Nostin jalustinta ylös ja yritin pysyä rauhallisena. Emma sai vereni kiehumaan. ”Riku oli treenaamassa kilpailuihin yhdellä huippuhyvällä hevosella millä se muutenkin ratsasti tosi paljon. Rikulla oli jo ollu vähän vaikeeta sen vanhempien kanssa, kun oli ollut paljon ulkomailla ja tehny siellä vähän kaikenlaista”, Emma jätti hieman aukkoja puheisiinsa ”sit kun se oli ollut valmentautumassa ulkomailla niin sillä oli ollut juttua jonkun naisvalmentajan kanssa…” ”PIDÄ TURPAS KIINNI MUA EI KIINNOSTA!” kivahdin hänelle ja lähdin taluttamaan Dunjaa nopeasti takaisin tallille ja jätin Emman yksin kentälle. ”Se poika ei oo sitä mitä sä luulet!” Emma huusi vielä perääni ja nauroi ivallisesti. Vereni kohisi niin kovasti etten kuullut ajatuksiani enkä oikeastaan mitään muutakaan. Talutin Dunjan karsinaan ja Dunjan pieni fanilauma kokoontui heti karsinan luokse. He olivat ilmeisesti tulleet katsomaan heppoja. ”Saadaanko me hoitaa Dunjaa?” vanhin lapsista kysyi reippaasti. Nyökkäsin jäykästi ja jätin lapset hoitamaan Dunjaa. Itse marssiin suoraan tupaan missä Riku istuikin. Katsoin häntä murhaavasti. Ajattelin, että meidän pitäisi mennä puhumaan pihalle mutta suuni päästikin kaiken ulos tuvassa. Onneksi tuvassa oli vain Valma meidän lisäksi. ”RIKU NYT ALAT PUHUA!!” huusin hänelle ja paiskasin raipan ja hanskat maahan. Valma katsoi minua hätääntyneenä ja Riku kummastellen.
|
|
|
Dunja
Aug 16, 2016 16:49:52 GMT 2
Post by Valma on Aug 16, 2016 16:49:52 GMT 2
42. torstai 4. elokuuta 2016 kirjoittanut: Valma Hellekelit sen kuin jatkuivat Pronssijoella. Kirkkaansinisen taivaan rannassa kummitteli kuitenkin teräksenharmaa pilvimassa, kun torstai-iltana kävelimme Christianin kanssa tallille. Meillä molemmilla oli sortsit ja t-paidat, ja Christian olisi mielellään kulkenut paidattomana, ellen minä olisi estellyt. - Mitäköhän muut tallilaiset sanoo jos sä ilmestyt paikalle puolialasti, mutisin, mutta en voinut olla hymyilemättä kuvitellessani. – Se on kuitenkin ratsastuskoulu. Christian naurahti ja kietoi käsivartensa hartioilleni. Christian kieltämättä keräisi katseita suurella varmuudella, mikäli ilmestyisi tallinpihaan yläkroppa paljaana. Mietin, millaisia katseita. Näin kesälomalla pienten tuntilaisten vanhempia ei ollut kauhistelemassa, mitä heidän lapsensa joutuivat katselemaan. Mutta mielessäni kävivät Emma ja Ruusu, ja Oscar. Niin, Oscar. Emme olleet vaihtaneet sanaakaan pariin viikkoon, ja mietin, mitä entiselle ystävälleni kuului. En ollut törmännyt häneen tallillakaan, ja epäilin, että hän vältteli minua. Olisin ollut valmis luopumaan mistä vain saadakseni hänet takaisin. Melkein mistä vain. Oli yksi ihminen, josta Oscar halusi minun luopuvan, ja se ihminen käveli vierelläni. Minun ei tarvinnut ajatella hetkeäkään päättääkseni, olinko valmis luopumaan hänestä mistään hinnasta. Halusin uskoa, että Oscar tajuaisi jossakin vaiheessa Christianin olevan hyvä tyyppi. Yritin olla ajattelematta sitä mahdollista muuttujaa, että hän ehkä oli mustasukkainen. - Menitpä sä hiljaiseksi, Chris huomautti, kun ilmestyimme tallin pihaan. - Hmm, joo, mietin vaan kaikkea. Kisatiimiä ja sellaista, päästin nopean valkoisen valheen. Chris tarttui käteeni, ja minun oli harvinaisen helppoa unohtaa Oscar ja muut asiat, jotka ehkä tulisivat väliimme. - Meidän piti mennä maastoon, sanoin ja vedin Chrisin perässäni tupaan. Huone oli kuuma kuin sauna, joten kävimme vain nopeasti laittamassa tavarat kaappeihin. - Uimaan, Chris sanoi. Pudistin päätäni. - Mä en tajunnut ottaa uikkareita mukaan. Chris levitteli käsiään muka hämmentyneenä. - Ethän sä niitä tarvitse, ei siellä ole muita kuin mä! Toimiston avoimesta ovesta kuului äänekästä köhintää. Korviani kuumotti, ja mulkaisin Christiania. - Sinne joenrantaan, missä on normaalisti uitettu hevosia, ei kannata mennä, siellä on kunnolla sinilevää, Aleksi huikkasi muina miehinä. - Ai jahas, Chris sanoi. – Onko tässä muita rantoja lähellä? - Ei semmosia missä kannattaa uida, Aleksi sanoi. Sisimmässäni huokaisin helpotuksesta. Veikkasin, että vaaleansiniraidallinen toppini olisi ollut aika läpinäkyvä kastuessaan, ja koska minä olin siveyden sipuli, minulle pikkuasioilla oli merkitystä. Päätimme tehdä lyhyen metsälenkin. Panda oli sisällä viileässä, mutta Dunja minun piti hakea laitumelta. Poniparka oli kuuman sään takia väsynyt ja käveli luokseni tavallista hitaammin. Se ei edes jaksanut yrittää nappailla polun varresta matkaevästä. Harjasimme hevosia vähän tallissa, ennen kuin menimme pihalle. Ajatuskin ratsastuskypärästä sai minut hikoilemaan, mutta painoin päättäväisesti kapineen päähäni ja pomppasin Dunjan selkään. Chris kapusi kyytiin aidalta. Pandakaan ei näyttänyt olevan erityisen vilkkaalla tuulella. Lähdimme vierekkäin tallin takaa kulkevalle leveälle metsäpolulle. Heiluttelin jalkojani Dunjan kyljillä. - Näitkö sen lapun ilmoitustaululla? Chris kysyi. – Tunnit alkaa 14. päivä. - Joo, sanoin. Olin ollut itse hiljaa lapusta. Tuntien alkaminen merkitsi tuntihevosten paluuta laitumelta. Tuntihevosten paluu laitumelta merkitsi sitä, että kisatiimi pakkaisi tavaransa ja jättäisi Hallavan, ja se taas merkitsi Pandan ja Christianinkin lähtöä. - Tuntuu kuin tää kesä olisi kestänyt ikuisuuden, mutta samalla ihan hetken, pohdin. – Tuntuu kuin kisatiimi olis ollut olemassa aina, mutta silti tuntuu kuin te olisitte vasta eilen tulleet. Christian mutisi myöntävästi. - Jep. En halunnut jatkaa tulevaisuudesta puhumista. - Oletteko te ilmoittautuneet kesäkisoihin? kysyin. Siitä keskustelu jatkui kisatiimiaiheen ympärillä. Muistelimme kisareissua Rinnsteiniin. Nauroimme sille, miten Salli oli paikan päällä nukahtanut istuvilleen, kun olimme odottaneet autojen luona, että Aleksi kävisi ilmoittamassa meidät, ja kaatunut retkituolilla. Pohdimme, miksi valmentaja Dietrich oli ottanut Eevin silmätikuksi. Iloitsimme siitä, että Hallavan tiimi oli pärjännyt kisoissa hyvin, ja että porukalla oli hyvä ja kannustava yhteishenki, jos valmentaja Dietrichin teräviä huomautuksia ei laskettu. Paluumatkalla tulimme pienen pellon laitaan, ja Chris ehdotti laukkaa. - Taitaa jäädä välistä, sanoin rapsuttaen Dunjan hikistä kaulaa. – Tämä poni läkähtyy jos ottaa laukka-askeleenkin. Tyydyimme kävelemään pellon laitaa. Dunja nappasi ojanreunalta pari heinänkortta, enkä viitsinyt estää sitä. Me kaikki neljä huokaisimme helpotuksesta, kun pääsimme taas metsän varjoon. - Mikä se mökki siellä pellon kulmassa oli? Christian kysyi samassa. - Aa, se on autiotalo, ihan Hallavan tilusten laidalla, selitin. Chris kohotti kulmiaan. - Autio? - Joo, kuinka niin? - Mä olen ihan varma että näin ikkunasta jotain liikettä. Kurtistin kulmiani. Sitten selitin Chrisille koko viime talven ja kevään sattumusten sarjan kummallisen ukon kanssa, jonka Eeva oli tunnistanut tallinvintiltä löytyneistä valokuvista. - Ja lopulta poliisi otti sen sekopääukon hellään huomaan, selitin. – Talossa asuu varmaan nyt joku muu. - Vaikea kyllä kuvitella, että kovin moni muuttaisi tuohon vapaaehtoisesti, Chris tuumasi. – Sitä paitsi, sen äijän rikokset ei kuitenkaan kuulostaneet niin vakavilta, että sitä pidettäisiin niistä pitkään putkassa. Minua puistatti. - Ei se ole sama ukko, ei voi olla, sanoin, mutta en kuulostanut varmalta edes omissa korvissani. Helpotuksekseni saavuimme kohta tallin pihaan. Miro ja Nanna viilensivät Tinttua hoitopuomilla vesiletkun kera, ja vilkutimme heille. Ajatukseni kieppuivat vielä hetken sekopääukossa. Kukaan tuskin uskaltaisi mennä tarkistamaan asiaa, mutta jos mökkiin muuttanut todella oli sama mies, saisimme luultavasti tietää siitä pian.
|
|
|
Dunja
Aug 31, 2016 16:31:30 GMT 2
Post by Valma on Aug 31, 2016 16:31:30 GMT 2
43. lauantai 27. elokuuta 2016 kirjoittanut: Valma Lauantaina kävellessäni tallille ajattelin kaikkea sitä, mikä oli muuttunut sitten sen päivän, kun olin viimeksi käynyt tallilla. Ehkä kevein kaikista niistä asioista oli se, että nyt ei selvästikään ollut enää kesä. Taivas oli kirkas, mutta kirpeän syksyinen tuuli ravisteli puita ja lennätti lehtiä hiekkatielle. Illat olivat pimentyneet parin viime viikon aikana, ja sateisia päiviä oli yhä enemmän. Koulu ja ylioppilaskirjoitukset painoivat päälle, samoin kuin tuntikauden alkamiseen liittyvät hevosenhoitajan ja treenaajan velvollisuudet, jotka tänäänkin ajoivat minut tallille. Seuraavia neljää muutosta oli vaikea laittaa keveysjärjestykseen. Ensinnäkin Alana oli sairaalassa. Tiistai-iltana minun, Miron ja Nannan piinallinen odotus oli päättynyt, kun Aleksi oli soittanut ja kertonut, että Alana oli löydetty tajuttomana metsästä ja kiidätetty sairaalaan. Sen koommin hänestä ei ollut kuulunut mitään, mutta Aleksi oli vakuuttanut, että Alana olisi nyt hyvissä ja ammattitaitoisissa käsissä. Yritin vakuuttaa itselleni, ettei mitään vakavaa vahinkoa ollut tapahtunut, mutta epätietoisuus varjosti mieltäni synkkänä pilvenä. Toiseksi Mikki ja Kukka olivat lopettaneet. Mirri oli saanut uuden omistajan ja Kukka lähtenyt kohti uusia seikkailuja. Mikkiä puolestaan odottivat opiskelut toisella paikkakunnalla. En ollut ehtinyt nähdä kumpaakaan tai hyvästellä. Kukkaa tulisi tietenkin ikävä, hän oli yksinkertaisesti niin ihana ja valoisa ja ystävällinen persoona, vaikken häneen ollut kunnolla tutustunutkaan. Mutta Mikin lähtö kirpaisi vieläkin enemmän. Emme olleet juuri puhuneet sen jälkeen, kun minä ja Chris olimme palanneet yhteen, ja minusta tuntui, ettei mikään ollut enää entisellään meidän välillämme. Kolmanneksi, ajattelin kääntyessäni pienemmälle polulle, joka johti metsän keskellä kulkevalle laukkasuoralle. Rana oli poissa. Kuollut. Ajatuksen lopullisuus tuntui taakkana hartioilla. Rana oli ollut upea ja ihana hevonen, joka jäisi ikuisiksi ajoiksi elämään jokaisen sen tunteneen ihmisen sydämessä. Ranan kuolinpäivä oli ensin tuntunut ihan tavalliselta päivältä, mutta sitten se oli kääntynyt hirvittäväksi painajaiseksi. Tuon päivän jälkeen ratsukot olivat pitäytyneet kunnioittavasti poissa laukkasuoralta. Erotin laukkasuoran päädyn jo kaukaa. Suuren kiven juurelle oli tuotu luonnonkukkia ja kynttilöitä. Ruoho kiven ympärillä oli tallautunut. Kyykistyin ja kaivoin repustani paperiin käärityn esineen, jonka halusin laskea Ranan ”haudalle”: puukehyksissä olevan talvisen kuvan, jossa olimme minä, Dunja, Inka ja Rana. Kuva oli vuoden 2014 kevättalvelta, enkä voinut olla ajattelematta, miten kauan siitä oli. Molemmilla hevosilla oli paksut talviturkit, ja Ranan valkea karva säihkyi auringossa. Minä ja Inka näytimme hurjan paljon nuoremmilta, ja molemmat hymyilimme posket punaisina pakkasenpuremista. Asettelin kuvan nojalleen kiveä vasten, ja jäin hetkeksi katselemaan kuvaa ja kynttilöitä ja kukkia. Mitäköhän Inkalle kuului, ajattelin. Tuskin kovin hyvää. Minusta tuntui, että olin maailman kamalin ihminen, kun en ollut soittanut hänelle, mutta en ollut uskaltanut. Hänenkään kanssaan olin hädin tuskin puhunut koko kesänä, olin ollut niin Christianin lumoissa. Hätkähdin takaani kuuluvia askelia, ja minulle tuli sellainen olo, että minut oli yllätetty tekemästä jotakin luvatonta. Pyyhkäisin äkkiä lapasella poskelle pudonneen kyyneleen, suoristauduin ja heilautin repun selkääni. Polulta asteleva Katri näytti yhtä säikähtäneeltä. Hänelläkin oli selässään reppu. Kädessään hän piti hautakynttilää ja tulitikkuaskia. Yskähdin vaivautuneesti. - Moi, tervehdin. Katri nyökkäsi yhtä vaivautuneesti hymyillen. - Mä… tulin vaan tuomaan kynttilän, hän sanoi, ikään kuin hänen tarvitsisi selitellä. - Joo, sanoin. – Mäkin toin tuon kuvan. Katri kyykistyi sytyttämään kynttilän ja katseli hetken kaikkea haudalle tuotua. - Rana oli niin ihana hevonen, hän sanoi. – Vaikka mä en sitä kyllä kauhean hyvin tuntenut. - Niin oli, vastasin, ja kurkkuani kuristi. - Inka parka… Mä en halua edes kuvitella miltä tuntuisi jos Nova vain yhtäkkiä… Katri nielaisi. – Onko Inkasta kuulunut mitään. - Ei, sanoin ja minua hävetti vähän. Kyllä kai kaikki tiesivät, että minä ja Inka olimme parhaita kavereita, mutta silti en ollut ottanut häneen yhteyttä. Lähdimme hiljaisuuden vallitessa kävelemään tallille. Talli näytti arkiselta ja normaalilta – kissa käveli tallituvan nurkalla ja jono hevosia ratsastajineen suuntasi maneesiin koulutunnille. Aleksi seisoi ovensuussa ja vilkutti meille. Vilkutimme takaisin ja menimme tupaan viemään tavaroita. Tupa oli tyhjillään. - Mä voisin putsata Dunjan varusteet, sillä alkaa työt tunnin päästä, sanoin sulloessani tavarani kaappiin. - Itse asiassa Novankin varusteet taitaa kaivata putsaamista, Katri sanoi. Suuntasimme talliin ja satulahuoneeseen ja kaivoimme satulasaippuat ja sienet esille. Dunjan satula oli todellakin huolellisen pesun tarpeessa, huomioin nostaessani sen tangolta. - Pitäisi tehdä tallissa kunnon syyssiivous joku päivä, Katri sanoi. – Tuntien alkamisen kunniaksi. - Niin, sanoin. Sitten satulahuoneeseen lankesi hivenen kiusallinen hiljaisuus. Yritin näyttää siltä, että olin omissa maailmoissani ja keskityin täysillä satulan puunaamiseen, mutta samalla olin kiusallisen tietoinen siitä, että Katri istui parin metrin päässä, ehkä samoissa ajatuksissa. - Oletko sä lukiossa? Katri kysyi lopulta katkaistakseen hiljaisuuden. - Joo, vastasin. – Abivuodella. - Hei, niin mäkin! Katri vastasi vähän innostuen. – Onko sulla nyt syksyllä jotkut kirjoitukset? - Joo, enkku ja terveystieto. Onko sulla? - Bilsa vaan, Katri sanoi. - Mutta keväällä on sitten viidet kirjoitukset… Kemia, pitkä matikka, fysiikka, äikkä, ja enkku. - Herran jestas, päivittelin. – Sä olet sitten kunnon koulunkävijä! Ja luonnontiedeihminen. Mä en ole koskaan oikein pärjännyt matikassa tai missään tollaisissa. Mä olin lyhyessä matikassa mutta en edes sitä kirjoita. - Mä tykkään laskemisesta, Katri sanoi. – Se on rentouttavaa. Vähän niin kuin joogaa. Silloin se on tietenkin syvältä, jos ei osaa. Pudistelin hämmentyneenä päätäni. - Mä en sitten varmaan koskaan ole osannut, sanoin. – Mä tykkään kirjoittaa. - Mä en taas ole siinä niin hyvä. Kiusallisuus oli tiessään, ja yllättäen juttu luisti Katrin kanssa aivan vaivattomasti. Valitimme kuorossa siitä, kuinka raskas abivuosi oli, ja siitä, miten stressaavaa oli joutua murehtimaan koko ajan jatko-opintoja. Olin hämmästynyt siitä, miten helppoa Katrin kanssa oli jutella, ja kummastelin myös sitä, miksemme olleet aikaisemmin tutustuneet kunnolla. Loppujen lopuksi minä ja Katri olimme aika samanlaisia: ujoja, varautuneita ja vähän ulkopuolisia nuoria, jotka pohtivat, mitä halusivat elämältään ja mihin asioihin kannatti panostaa. Kun olimme saaneet satulat ja suitset puhdistettua, oli jo aika mennä auttamaan tuntiratsastajia. - Mun piti tänään treenata Novalla koulua, Katri sanoi. – Sähän voisit tulla antamaan vinkkejä. - Selvä, lupasin. Dunjan ratsastaja oli noin 14-vuotias puhelias lettipäinen tyttö, joka kyseli minulta, millaista oli hoitaa Dunjaa ja millainen talli Hallava oikeastaan oli. Hän kertoi aloittaneensa täällä ihan vasta. Vastailin kysymyksiin ja paijasin samalla nuokkuvaa Dunjaa. - Mä aloitin vajaat kolme vuotta sitten Dunjan hoitajana, selitin. – Nyt mä olen jo vähän liian pitkä sille, joten mä ratsastan Darcylla. Se on sellainen iso, tumma puoliverinen, taitaa olla koulutunnilla paraikaa. Tyttö vaikutti hyvin kärkkäästi haluavan tietää, oliko minulla aikomuksessa lopettaa Dunjan hoitaminen. Otteeni ponin riimusta tiukkeni aavistuksen verran, ja sanoin vähän tuimemmin kuin oli tarkoitus, että ponin kanssa voi tehdä paljon muutakin kuin vain ratsastaa. Kun tuntilaiset oli saateltu turvallisesti maneesin suojiin, puin takin ylleni ja menin kentän laidalle katselemaan Katrin ja Novan treeniä. Ratsukko meni vielä uralla pitkin ohjin. - Ääh, hermostuttaa, kun joku toinen kuin opettaja katselee ratsastusta, Katri huikkasi nauraen. - Musta ei kyllä kannata ottaa paineita, sanoin. – Mä olen pahainen tuntiratsastaja. - Mutta sä saat kyllä Darcyn menemään tosi kivasti, mitä mä olen tänä kesänä katsellut valmennuksissa, Katri huomautti. Punastuin vienosti. – Te olette kyllä loistava pari Darcyn kanssa! Kehujen saaminen tuntui mukavalta. Kapusin aidalle istumaan ja katselin, miten Katri verrytteli Novaa ravissa. - Se näyttää rennolta, huikkasin. – Vähän hitaalta ehkä. En ollut kuullut takaani tulevia askelten ääniä tuulen yli, joten säpsähdin hiukan kuullessani Nannan äänen. - Ai, sulle on annettu valmentajan pesti. Virnistin. - Joo, musta tulee neiti Dietrich kakkonen. - Se nainen oli kyllä painajainen, Miro kommentoi ja tuli nojaamaan aitaan. Nyökkäsin. - Sillä oli jotain ihmeellistä Eeviä vastaan. Alanasta se taas tykkäsi. - Ihme tyyppi, Nanna sanoi. – Oletko sä muuten nähnyt Mikkiä viime päivinä? hän kysyi kuin ohimennen. - Eeen, vastasin yllättyneenä. – Eikö se ole jo lähtenyt? - Ei, sen piti lähteä jo muutama päivä sitten, Nanna sanoi. – Mutta taitaa se vielä olla täällä. Kummallinen tunne lävisti sisukseni. Se oli kuin jo kertaalleen menetetty mutta takaisin saatu toivonkipinä. Se tuntui hurjalta, ja minusta tuntui äkisti enemmän kuin koskaan, että minun oli pakko nähdä Mikki vielä ennen hänen lähtöään. Työnsin käden kollarien taskuun ja tunnustelin viileän kännykän kuoria. Pitäisikö… vai eikö pitäisi… Katrin huikkaus keskeytti ajatukseni. - Nyt Novan ravi tuntuu kivalta! Miltä se näyttää. - Oikein mainiolta, vastasin, vaikka olin vielä hiukan kujalla. – Se on vieläkin vähän hitaan näköinen kyllä. Herättele sitä vähän puolipidätteillä. - Me taidetaan mennä nyt talliin, Nanna sanoi. – Meidän piti harjata Tinttu. - Viimeistä kertaa tänä kesänä, Miro sanoi ja oli niiskauttavinaan. - Hmm… mutisin, ennen kuin tajusin kuulemani. – Älä sano että säkin olet lähdössä! - Koulun penkki kutsuu, Miro sanoi. – Mutta mä lupaan ravata täällä aina säännöllisesti teidän riesana. Nanna näytti vähän surulliselta, ja ajattelin, että hänelle Miron lähteminen oli varmasti pahinta. Nanna väitti, ettei hänellä ja Mirolla ollut enää mitään juttua, mutta ainakin Miron elekieli puhui toista. Toivotin Mirolle hyvää syksynjatkoa opiskelupaikkakunnalla ja vannotin häntä tulemaan koko syyslomaksi Pronssijoelle. Kun parivaljakko meni menojaan, kaivoin puhelimen taskustani. Kutsuin Katria nimeltä, ja hän pysäytti Novan aidan viereen. - Mun täytyy nyt lähteä kotiin, sanoin. – Pitää mennä tekemään ruokaa. Valehteleminen tuntui ikävältä, varsinkin Katrille valehteleminen, olinhan vasta luvannut katsoa hänen ja Novan treeniä. Katri näytti harmistuneelta, ja omatuntoani kolkutti. - Nyt jo? No, ei voi mitään. - Oletko sä huomenna tallilla? kysyin, en pelkästään hiljentääkseni syyllisyydentunteen, vaan myös siksi, että olisi kiva viettää aikaa Katrin kanssa enemmänkin. - Joo, enköhän. Voidaan sitten vaikka mennä ratsastamaan yhdessä, Katri sanoi toiveikkaana. - Juu, sanoin ja vastasin aidosti hymyyn. – Pitäkää hauskaa treeniä, nähdään huomenna! Kävin nopeasti noukkimassa tavarani tallituvasta, ja kaivoin kännykkäni uudestaan esiin hiekkatiellä. Toivoin, ettei tuttuja tulisi vastaan, ja valitsin Mikin numeron. Mikki vastasi melkein heti. - Moi. Yskäisin. - Yhm… Valma täällä. En tiennyt, mitä sanoisin. Mitä Mikki ajatteli minusta? pohdin. Inhosiko hän minua, kun olin sillä tavoin uppoutunut omiin maailmoihini kesäksi enkä ollut lainkaan viettänyt aikaa hänen kanssaan, kun hän kerrankin olisi ollut Pronssijoella? Mitä enää oli tehtävissä? - Valma? Ootko sä vielä siellä? Mikki alkoi jo ihmetellä. - Joo, olen, sanoin ja yritin nopeasti kerätä itseni. – Mä vaan mietin että – että oletko sä vielä… - Pronssijoella? Mikki päätti kysymykseni. – Joo, olen. Mutta lähden kyllä kohta. - Ai, tänään jo? Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. - Tänään. Pakotin sanat ulos suustani. - Ehtisitkö sä vielä nähdä? Mä haluaisin hyvästellä. - Aijaa, mä kun luulin että… Äh, antaa olla. Mä olen kämpillä, tule tänne. - Okei, mulla menee puolisen tuntia. Painoin punaista luuria ja huokaisin syvään. Tilaisuus oli ollut vähällä lipsua käsistä, mutta ehtisin sittenkin vielä nähdä Mikin. Valma&Dunja 46HM
|
|
|
Dunja
Aug 31, 2016 19:39:06 GMT 2
Ruusu likes this
Post by Aleksi on Aug 31, 2016 19:39:06 GMT 2
Valma & Dunja
|
|
|
Post by Valma on Sept 16, 2016 16:59:12 GMT 2
44. perjantai 16. syyskuuta 2016 Minä ja Inka kökötimme tallituvan sohvassa kumpikin omissa nurkissamme hytisemässä, molemmilla paksusti vaatetta päällä. Ulkona oli juuri ja juuri kymmenen astetta lämmintä, ja päälle vielä tuuli kirpakasti. Vilua lisäsi osaltaan vielä meihin molempiin iskenyt syysflunssanpoikanen, joka tekin minun äänestäni miehisen matalan ja Inkan äänestä taas kummallisen nenäisen ja käheän. - Ihanaa päästä hetkeksi pois koulukirjojen äärestä, huokaisin ja kiedoin isoa vilttiä tiukemmin ympärilleni. – Huhhuh. Kun tää koko härdelli on takana, mä pidän bileet. - Sen kun näkis, Inka hihitti. – Ei käy kateeksi. Kivat sulle kun olet vielä kipeänäkin. - No äläpä, mörisin. – Just väärä ajoitus. Mua kartellaan koulussa kuin ruttoa. Kirjaimellisesti. Kukaan ei halua sairastua just ennen ylppäreitä. - Koska sulla olikaan kirjoitukset? Inka kysyi. - Maanantaina, sanoin ja vilunväristys kävi lävitseni. – Terveystieto. Ja keskiviikkona enkku. Kaikki koulussa on ihan hysteerisiä. Minäkin olin parin viikon ajan kulkenut mustilla silmänalusilla ja vannonut vuoroin, että kirjoitusten jälkeen nukkuisin vuorokauden putkeen tai pitäisin bileet. Ovi aukesi, ja Katri astui sisään. - Kuulinko mä puhuttavan ylioppilaskirjoituksista? Älkää, pliis, täälläkin. - Okei, me lopetetaan ihan mielellämme, mörisin vastaukseksi, ja samalla hetkellä Inka aivasti. Katri näytti säikähtäneeltä ja kiersi sohvan kaukaa viedessään tavaransa kaappiin. - Pysykää kaukana musta! Mä en aio sairastua. Minä ja Inka nauroimme yskänsekaisesti. - Mä voisin mennä Cillalla maastoon, Jase ei tule tänään. Haluaisin vaan jonkun seuraksi, kun en oikein tunne Cillaa vielä, Inka pohti. - Mä voin tulla mukaan! Katri sanoi ilahtuneena. – Olin ajatellut tehdä Novalla mukavan pienen syyslenkin. - Menkää te hevosenomistajat vaan maastoilemaan, murisin. Kuin täydennykseksi sanoilleni Aleksi asteli toimiston ovesta ja kuulutti, että olisi aika mennä laittamaan hevosia valmiiksi alkeistuntia varten. - Mä olen kipeänä, valitin ja hytisin näyttävästi. - Eei onnistu, Aleksi nauroi pilke silmäkulmasta. – Raittiissa ilmassa olo helpottaa! Hevoset odottivat jo tallissa. Nanna ja Salli Rikun kanssa saapuivat parahiksi hoitamaan Tinttua ja Mincaa, mutta viimeisen tunnille tulevan ponin, Darlin, hoitajaa ei näkynyt. Tiesin, että sillä oli hoitaja, mutten ollut vielä tavannut häntä. - Missäköhän Darlin hoitaja on? pohdin ääneen. Nanna vastasi kysymykseen: - Pujo on kotona, se on kipeänä. - Pujo? Hauska nimi, naurahdin. – Onko se tyttö vai poika? Nanna kohautti olkiaan kuin hämmentyneenä siitä, miksi kysyin moista. - Een mä tiedä. Ei kai sillä niin suurta väliä ole. Kurtistin otsaani kummastuneena, mutta en viitsinyt kysellä enempää. Asia hoitui niin, että Riku hoiti Darlin kuntoon, ja Darlin ratsastaja ei sitten enempää apua tarvinnutkaan. Aleksi armahti niin ratsastajia kuin taluttajiakin pitämällä tunnin maneesissa. Jo parinkymmenen metrin matkalla kylmä ilma kävi ikävästi kurkkuun. - Sä kuulostat ihan mieheltä, Dunjan pieni ratsastaja, Tytti, ilmoitti kirkkaalla äänellä, kun autoin häntä satulaan. - Ai kiitos, nauroin. – Mulla on tämmöinen pieni flunssa. - Sairaana ei saisi rehkiä, Tytti nuhteli pinkkiraidallisen sormikkaan peittämä etusormi pystyssä. – Iskä opetti sen mulle. Ihan kaikki on nyt kipeinä. Koulussa oli tänään vaan puoli luokkaa. - Ohhoh, päivittelin. Tytti oli oikein taitava ratsastaja, ja minua flunssaista armahdettiin, kun sain suurimmaksi osaksi vain kävellä uran sisäpuolella. Dunja käyttäytyi tapansa mukaan oikein asiallisesti, ja ihailin hymyssä suin ponin ahkeruutta. Tämä voipallero oli kantanut selässään kymmenet aloittelijat ja valanut heihin lempeydellään rohkeutta. Dunjasta ajatukseni siirtyivät Inkan sponsoriratsuun Cillaan, ja sen omistajaan Jaseen, johon en ollut vielä törmännyt, mutta joka vaikutti kuulemani perusteella aika inhalta tyypiltä. Inka oli saanut uuden hevosen melko nopeasti Ranan kuoleman jälkeen. Inka oli kertonut, että kyllähän hän kaipasi Ranaa, mutta että nyt oli aika kohottaa leuka kohti uusia vastoinkäymisiä. Olin iloinen, ettei minun ja Inka ystävyys ollut kärsinyt kesän aikana kaikista koettelemuksista huolimatta. Cillasta ajatukseni vaelsivat muihin uusiin hevosiin: kahteen uuteen tuntiponiin, joihin en vielä oikeastaan ollut tutustunut ja jotka eivät olleet vielä aloittaneet tuntiponintöitä, ja sievään yksityiseen puoliveriseen Beedaan, jonka omistajan kanssa en ollut vielä tehnyt tuttavuutta. Lokilla, Nikitalla ja Astalla oli uudet hoitajat. Lokia hoiti mukavan oloinen nuori äiti Johanna, Nikitan hoitajaan Carrieen taas olin törmännyt vain ohimennen. Astan hoitajan Renan kanssa taas olin tullut yllättäen tekemisiin. Rena oli avautunut minulle rakkaan lempiponinsa kuolemasta, ja olin lohduttanut häntä parhaani mukaan. Mietin, mitäköhän Renalle kuului juuri nyt, ja toivoin aivan erityisesti, että hän tuntisi pian olonsa kodikkaaksi Hallavassa. Aleksi opasti ratsukoille uuden tehtävän, jonka missasin kokonaan. Havahduin, kun Tytti kysyi apua. - Oho, anteeksi, sanoin ja ravistelin itseni hereille. Kävelin lähemmäs Dunjaa ja autoin Tyttiä kädestä pitäen ohjien pitämisessä. Olin ollut viime aikoina vähän poissaoleva. Siihen olivat syynä epäilemättä ylioppilaskirjoitukset, mutta oli vielä suurempi syy. Syy alkoi m-kirjaimella, ja sillä oli punaiset hiukset, ja sitä oli vaikea olla ajattelematta aina muutaman minuutin välein. Nanna oli kysellyt vaitonaisuuteni syytä, mutta en ollut tohtinut kertoa, sillä se oli aivan liian typerän kuuloinen.
|
|
|
Post by Valma on Sept 30, 2016 11:08:14 GMT 2
45. perjantai 30. syyskuuta 2016 Arki painoi päälle. Kouluhommia oli jaettavaksi vaikka koko maapallon väestölle. Tallillakin piisasi puuhaa: Darcyn kanssa valmistauduin täyttä päätä kenttäkisoihin, joihin Nanna oli taivutellut minut osallistumaan, ja hoitajanpestikään ei paljon joustanut, kun ratsastuskoulun arki pyöri nyt täysillä, eikä syksy ollut otollisinta aikaa Dunjan ja sen varusteiden puhtauden kannalta. Eilen illalla sekä minä että Mikki olimme olleet väsyneitä ja väitelleet kaiken maailman pikkuasioista. Voisi siis sanoa, että minulla oli juuri nyt monta asiaa mielen päällä. Perjantain koittaminen tarkoitti minulle montaa asiaa. Se tarkoitti sitä, että koeviikko oli vihdoin selätetty, ja että edessä olisi viikonloppu ilman koulun antamia velvoitteita. Se tarkoitti tallilla hevosten ja niin ollen myös hoitajien vapaapäivää tunneista. Tulin tallille suoraan kokeesta kahdentoista aikaan päätettyäni, että nyt olin ansainnut pienen aikalisän. Olin lähettänyt Katrille viestin, jossa pyysin häntä lähtemään maastoon karistamaan kiireet hartioilta. Tallilla ei ollut ristin sielua tarhailevia hevosia lukuun ottamatta. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta vaihtaessani tuvassa tallivaatteet päälle. Tuntui mahtavalta, että minulla oli jopa vähän aikaa tapettavaksi. Käytin sen siivoamalla keittiötä ja keräämällä hevoslehdet ja pelikortit lattialta sohvapöydälle. Katri ilmaantui pian paikalle. Kävimme hakemassa Dunjan ja Novan tarhoista ja harjasimme niitä vesilätäköiden läikittämällä tallipihalla. Dunja oli epäilemättä piehtaroinut, sillä sen toinen kylki oli harmaanruskea kuivuneesta mudasta. - Höpönassu, moitin lempeästi ja pörrötin ponin harjaa. – Syksy on nättiä aikaa, sanoin Katrille. – Se vaan ei ole käytännöllisesti ajatellen kovin kiva. Hevoset ja varusteet ihan kurassa vaikka miten ahkerasti puunaisi. - En olisi siitä nätistäkään niin varma, Katri virnisteli. – Ajattele kun iltaisin on pilkkopimeää, sataa kaatamalla ja lehdet mädäntyy maahan. En voinut olla tirskahtamatta. - Sä se löydät aina asioista niiden valoisat puolet! Katri nyökytteli. - Valoisista puolista puheen ollen… Mitä tykkäät Fonzien uudesta hoitajasta? hän kysyi. Jynssäsin hiki valuen Dunjan kaulaa ja mietin. - Aika symppis, sanoin lopulta. – Vaikuttaa vähän hajamieliseltä. Kerroin Katrille, miten olin eilen törmännyt käytävällä harhailevaan, harjakoreja tonkivaan Fonzieen. Päätimme molemmat mennä ilman satulaa. Punttasin Katrin Novan selkään ja kiipesin itse Dunjan selkään. Dunja oli kasvattanut mukavan talviturkinpoikasen, joka tuntui lämpimältä jalkoja vasten. - Minne mennään? Katri kysyi. Kohautin olkiani. - Ei väliä. Pian köpöttelimme rauhallista vauhtia leveällä metsäpolulla. Monet puut olivat jo pudottaneet lehtensä kokonaan, ja allamme oli punaisen, oranssin ja keltaisen kirjava matto. Oli juuri satanut, ja maa oli vielä märkä. - Ihanaa olla maastossa valoisan aikaan, huokaisin. – Tavallisesti kun lähtee aamulla kouluun, on pimeää ja kun tulee takaisin, on pimeää. - Jep. Mua ei kyllä pimeys hirveästi haittaa, Katri sanoi. – Pitää vaan muistaa laittaa heijastimia kun liikkuu ulkona. - Hyh, mä en pidä pimeästä, sanoin ja puistelehdin. Katri virnuili. - Arkajalka. Tulimme juuri laukkasuoran laitaan. - Katsotaan kuka on arkajalka! hihkaisin. Dunjaa ei tarvinnut kahdesti käskeä, vaan se nosti keinuvan laukan ja lähti kiitämään loivaa rinnettä ylös. Kun saavuimme rinteen harjalle, olimme kaikki neljä hengästyneitä. - Otit varaslähdön! Katri valitti. - Seli seli, sanoin. Katri oli rentoa seuraa. Ei tarvinnut pingottaa ja yrittää olla mahdollisimman ystävällinen ja aikuismainen. Ja juteltavaakin meillä riitti. Tuttuun tapaan valitimme kuorossa lukiosta ja ylioppilaskirjoituksista, jotka onneksi olivat nyt tältä erää ohi. Sitten yritin suostutella Katria kenttäkisoihin. - Ääh, kuitenkin mennään maastossa jonnekin pensaaseen ja nolaan itseni, Katri sanoi. - No mutta eihän se nyt haittaa! tokaisin. – Sitten me ei ainakaan olla Darcyn kanssa ainoat. - Hmm, pitäisköhän sitä… Katri tuumi. Nyökyttelin innokkaasti. - Pitäisi! Siitä tulee kivaa. Parin minuutin kävelemisen jälkeen saavuimme pellon laidassa olevan laukkasuoran päähän, sen, jonka toisessa päässä Rana oli lopetettu. Olisimme hyvin voineet laukata, mutta jostain syystä se ei tuntunut sopivalta, vaikka Ranan kuolemasta oli jo aikaa. Paikka veti kerta toisensa jälkeen hiljaiseksi. Dunja ja Nova eivät tuntuneet aivan ymmärtävän, miksi ne eivät saaneet lisätä vauhtia, mutta pidättelimme niitä käynnissä. Aloimme jutella uudelleen vasta, kun olimme ohittaneet Ranan muistopaikan. - Kun tästä menee vähän matkaa tuota polkua pitkin, tullaan semmoiselle vanhalle maatilalle, Katri selitti salaperäisesti. – Tai ei siinä enää mitään maatilaa ole. Talo on purettu. Navetta on yhä pystyssä, mutta kuulemma laho. Ja Pronssijoen vanhukset sanovat että siellä kummittelee. Jonkun vanhan lehmän sielu kai. Se kuulosti niin erikoiselta, että purskahdimme molemmat nauruun. Käänsin Dunjan Katrin ja Novan johdattamana pienelle, melkein umpeenkasvaneelle polulle. Saimme väistellä matalalla roikkuvia oksia, ja hevoset astelivat hitaasti ja huolellisesti. - Ei täällä mitään vanhaa maatilaa ole, motkotin. – Miten sinne muka on päässyt, tästä ei ainakaan ole liikkunut mitään kettua isompaa. - Sinne vie myös kiertoreitti, se vanha kärrytie, jota pitkin me mentiin silloin maastotunnilla, Katri selitti. Minua epäilytti metri metriltä enemmän, mutta epäilykseni haihtuivat, kun saavuimme aukealle. Aukean keskellä oli iso kaivo, jota ei varmasti ollut käytetty vuosikausiin. Toisella puolella häämötti valtava, ränsistynyt ja todellakin lahon näköinen navetta. Päivänvalossa se ei näyttänyt kovin pelottavalta, surkealta vain, mutta pystyin kyllä hyvin kuvittelemaan, miksi täällä huhuttiin kummittelevan. - Ohhoh, hämmästelin. - Mä kävin täällä kerran illalla Novan kanssa, Katri sanoi. – Silloin se näytti kolkolta. Mennäänkö katsomaan lähemmin? En voinut vastustaa uteliaisuutta, kun muistin, että kummitukset pelkäsivät päivänvaloa. Ratsastimme aukean yli, navetan valtaville parioville. Niissä oleva riippulukko oli jossain vaiheessa retkahtanut sijoiltaan. Jalkauduimme. - Pidä sä hevosia, niin mä käyn sisällä, Katri sanoi ja ojensi Novan ohjat minulle. Vaikka uskottelin itselleni, etten tuntenut jännityksen hiventäkään, järjestely sopi minulle paremmin kuin hyvin. Katri kiskoi toisen ovista raolleen ja pujahti sisään. Kurkistelin ovenraosta hänen peräänsä. Sisälle lankesi päivänvaloa harvenneiden seinälautojen raoista, ja erotin maalattian, seinillä olevat lehmien kiinnitysrenkaat ja takaseinustalla olevat tikkaat, jotka veivät ilmeisesti heinäparvelle. - Oi juku! Katri hihkaisi. En nähnyt häntä. – Vähän tämä on iso. Mä käyn kurkkaamassa vintille! - Katri, varoitin. – Jos se on oikeasti laho… - Ääh, kyllä se mun painon kestää, Katri vastasi. Näin, miten hän meni tikkaille ja kiipesi niitä pitkin katonrajaan. – Ohhoh! Täällä on heinäparvi. - No vau, sanoin kärsimättömänä. – Mulla on vähän kylmä. Lähdettäisiinkö takaisin päin? Vaan Katri ei kuunnellut. - Hei, täällä on ollut joku! Tuolla on vilttejä ja kynttilöitä. Hihitin hermostuneesti. Käsivarteni menivät kananlihalle. - Jonkun suloisen parin lemmenpesä, kuittasin. Samassa oviaukosta säntäsi pihalle musta, laiha kissa. Se meni aivan jalkojeni juuresta. Säikähdin pahanpäiväisesti ja kiljaisin kovaa. Nova hirnui hätääntyneenä, ja molemmat hevoset pakittivat monta askelta, kun kissa pinkoi viivana metsikköön. Kuulin kolinaa, kun Katri laskeutui nopeasti tikkailta. - Mikä se oli? hän kysyi kuulostaen jopa vähän säikähtäneeltä. Huuliltani karkasi hysteerinen naurahdus. - Kissa, sanoin. – NYT mennään. Katrilla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän työnsi navetan oven huolellisesti kiinni, ja autoin hänet Novan satulaan. Ratsastimme hiljaisina umpeenkasvanutta polkua pitkin. Vasta, kun olimme leveämmällä polulla, purskahdimme hillittömiin hekotuksiin. - Mä kun luulin että siellä vähintään romahti katto, kun kiljaisit, Katri ähki naurun seasta. - Kissa keksi kyllä parhaan ajoituksen, sain sanottua. Pyyhin silmiäni ja nojasin Dunjan kaulaan, kun jännitys purkautui nauruna. Hevoset kyräilivät kummissaan meitä kulmiensa alta ja taisivat pohtia, mikä noita ihmisiä taas vaivasi. Kun nauru vihdoin hellitti, nostimme ravin ja lähdimme kohti tallia. Maastolenkki oli toden teolla vienyt ajatukset pois koulujutuista.
|
|
|
Post by Valma on Jan 15, 2017 13:03:42 GMT 2
46. sunnuntai 15. tammikuuta 2017 Leirin jälkeen Hallavan arki palasi normaaleihin uomiinsa, tai niin normaaleihin kuin mahdollista, kun tallissa asui nyt neljä pientä varsaa, ja pieniä tuntilaisia pyöri suomenhevosten tarhalla ihastelemassa pitkäkoipisia, maailman suloisimpia ilmestyksiä. Tunnit olivat alkaneet, samoin koulu, ja oli aika tarttua arkisiin askareisiin. Valtavat lumipyryt olivat viime viikolla hukuttaneet koko Pronssijoen metrisiin kinoksiin, ja nyt tarvoin syvässä hangessa riimu kädessä tarhan poikki ja kirosin lunta, joka tunki sisään saappaiden varsista. Kauempana seisovat ponit näyttivät kuin minikokoisilta mammuteilta valtavine talviturkkeineen. Dunja kahlasi minua vastaan korvat hilpeästi höröllä. - Kiitos, kun säästit mut loppumetreiltä, naurahdin ponille, ja tarjosin sille taskusta löytämäni porkkananpalan. Ratsastuskoulumestaruudet olivat turvallisesti takanapäin, ja tänään Salli palaisi tavalliseen treenirutiiniinsa Dunjalla. Minunkin oli tarkoitus aloittaa Darcylla treenaaminen lomatauon jälkeen, mutta tänään isolla leidillä olisi useampi ratsastustunti, joten treeni saisi jäädä väliin. Huomenna olisi Dunjan vapaapäivä, mikä tarkoittaisi sitä, että omistaisin kaiken aikani vain ja ainoastaan Dunjalle. Tänään olin varta vasten pyytänyt Sallilta, että voisin laittaa Dunjan hänelle valmiiksi. Minua nolotti, miten vähäiseksi Dunjan kanssa viettämäni aika oli jäänyt, sillä viime viikkoina ajatukseni olivat aika pitkälti pyörineet Lukan ja Darcyn ympärillä. Harjailin Dunjaa leppoisasti hoitopuomilla. Talvikarva oli oikeasti paksua, sinne saattoi upottaa koko kätensä. Nyt ei auttaisi vetää hikitreenejä, ajattelin. Hoitopuomin toisessa päässä hyppi talitintti, iltapäivän merkiksi aurinko paistoi jo matalammalta. Mieli lepäsi, oli vain tämä hetki, ilman stressiä koulusta tai muista rasitteista. Pujo tuli tuvasta täyttämään räystään nurkalle ripustetun lintulaudan siemenillä. - Moikka! hän tervehti iloisesti. – Laitetaas linnuille vähän ruokaa… - Mä en ymmärrä, miten ne uskaltaa tulla tuohon syömään. Tässä ravaa koko ajan ihmisiä ja hevosia, hämmästelin. - Kyllä täältä silti aina jotain katoaa, Pujo kommentoi. Pian Pujon lähdettyä lintulaudalle ilmestyi ainakin yksi vieras. Orava hyppi pitkin tallin kattoa, taiteili alas narua pitkin ja pujahti tutkimaan laudan sisältöä. - Niin ne lintujen ruuat vaan katoaa, sanoin itsekseni. Dunjakin kohotti katseensa syyttävästi lintulaudan näpistelijään. Nurkan takaa kuului askelten ääniä, ja sitten Caitlyn ilmestyi paikalle taluttaen Beedaa. En ollut nähnyt Caitlynia aikapäiviin, emme vain ikinä sattuneet tallille yhtä aikaa. - Valma! Ihanaa nähdä pitkästä aikaa! Caitlyn sanoi kuulostaen aidosti ilahtuneelta, ja sydäntäni lämmitti. - Niin, sanoin hymyillen vähän ujosti. – Milloin me saadaan neljäs varsa? kysyin viitaten Beedan mahaan, joka näytti siltä, että varsa olisi tulossa ihan pian. - Tuskin enää kauaa kestää, Caitlyn kertoili laittaessaan Beedaa kiinni. – Muutamia päiviä. Se on ihmeen pirteä vieläkin, vaikka onkin kyllä rauhoittunut viime aikoina. Me lähdetään ihan pienenpienelle, superrauhalliselle kävelylle ilman satulaa, kun vyökään ei enää mene kiinni. Tekisi mieli kysyä sua mukaan, mutta luulen, että te vaan tylsistyisitte. Nauroin. - En mä ole menossa ratsastamaan. Salli tulee kohta treenaamaan Dunjalla, ja mä tarjouduin laittamaan sen kuntoon. - Ahaa, Caitlyn sanoi. – Mä olen vähän tippunut kelkasta. Kenellä sä ratsastat nykyään? - Darcylla, vastasin. – Ja Lukalla… mutta… Puraisin kipeästi huultani. - Mutta mitä? Muistin, miten olin leirillä kyykkinyt Lukan karsinassa ja kuunnellut, kuinka Aleksi kertoi Kaisulle Lukan myymisestä. En halunnut puhua siitä ääneen – niin kauan kuin en kertoisi kenellekään, kaikki olisi kuin ennenkin ja mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. En ollut kertonut kuulemastani edes Mikille, jolle yleensä kerroin ihan kaiken. Vain yksi ihminen tiesi. Ravistin päätäni kuin herätäkseni ajatuksistani ja naurahdin. - Ei mitään, sori, mä olen nyt ihan kujalla… Caitlyn näytti epäluuloiselta. - Mä nään, että sulla on jotain mielessä. Jos luulet, että puhuminen auttaa, niin mä kyllä kuuntelen, mutta en aio painostaa, jos sä et halua kertoa. Nyökkäsin. Tunsin monta Caitlynin kaltaista ihanaa, ymmärtäväistä, empaattista ja aivan liian tarkkanäköistä ihmistä, mutta… Sallin hilpeä ääni pelasti minut pinteestä. - Morjens! Me käännyimme kaikki neljä katsomaan. Dunja hörisi, kun Salli hyppelehti luoksemme Riku ja Ruska vanavedessään. - Sä olet kyllä paras, Salli sanoi ja rutisti minua pikaisesti. – Kiitos! Caitlyn ja Beeda lähtivät maastolenkilleen, Ruska lähti hoitamaan Fonzieta ja minä ja Riku menimme maneesiin katsomaan Sallin ja Dunjan estetreeniä. Minulla ei ollut heidän menoonsa paljoa sanottavaa, ja ajatukseni palasivat minun ja Caitlynin juttutuokioon. Ja Lukaan. Olin tuntenut Lukan ihan pienestä varsasta lähtien. Ennen sen vieroittamista olin puuhannut paljon Darcyn ja Lukan kanssa. Sitten Roope oli ostanut sen kisahevoseksi, ja lopulta Aleksi oli minulle tuntemattomasta syystä ostanut sen takaisin ja pyytänyt minua ratsastamaan sitä ”jouluun asti”. Olin tiennyt, ettei diilillä olisi tulevaisuutta. Eihän Lukalle nyt ratsastuskoululla olisi käyttöä, sehän oli lahjakas kenttäratsu, joka niittäisi vielä paljon menestystä kisakentillä. Eikä ollut kannattavaa pitää Lukaa Hallavassa vain, jotta minä saisin ratsastaa sillä. Olihan ollut alusta asti selvää, että Luka myytäisiin, ja kaikki päättyisi joka tapauksessa aikanaan. Miksen voinut olla niin kuin Alana? ajattelin. Niin varakas, että voisin vain ostaa hevosen, jos pitäisin siitä. Niin kunnianhimoinen, että hevosen lahjat pääsisivät käyttöön. Mutta minä en edes ollut kenttäratsastaja. Vaan kouluratsastaja. Jos joskus haluaisin oman hevosen, maailma olisi pullollaan hevosia, jotka sopisivat minulle paremmin kuin Luka. - Onko kaikki hyvin? Riku kysyi. Hän nojasi katsomon laitaan ja katsoi minua kummeksuen. Tajusin, että minun täytyi näyttää aika murheelliselta. - Juuu, sanoin. – Mä olen vaan ajatuksissani. Mitkään teot, sanat tai ajatukset eivät muuttaisi sitä faktaa, että olin menettänyt sydämeni kullanväriselle, nelijalkaiselle herrasmiehelleni.
|
|
Salli
Aloitteleva tallilainen
Mincan hoitaja, Dunjan treenaaja
Posts: 133
|
Post by Salli on Mar 16, 2017 17:49:49 GMT 2
Kisäpäivä
Ensimmäinen osakilpailu. Aamulla sain pari vaivaista leivän palaa alas. Riku tuli auttamaa minua Dunjan valmisteluissa. Olin pessyt voipallon jo valmiiksi edeltävänä iltana joten sen ei pitäisi olla kamalan sotkuinen. Nimenomaan ei pitäisi. Riku pysäköi autonsa ja aloin keräilemään takakontista tarvittavia tavaroita. Olin kotona pessyt Dunjalle satulahuovan minkä olin ostanut käytettynä. Se oli todella vaalean sävyinen sininen. Se saattoi olla vain Auringossa haalistunut tai muuten vain kulunut, mutta itse tykkäsin väristä paljon. Olin myös tuonut Dunjalle vaaleansinisen otsapannan jota olin kotona putsaillut. Tänään menisin Dunjan kanssa sinisissä. Äitini oli löytänyt jostain kaappien perukoilta vaaleansinisen kauluspaidan, joka oli onneksi suhteellisen maltillisen värinen. Paita sopi hyvin mustan takin kanssa. Lähdimme kantamaan tavaroita talliin missä oli täydellinen tohina käynnissä. Hengityn syvään ja kävelin Dunjan karsinan luokse. Dunja söi vielä aamuheiniään. Aloin harjailemaan Dunjaa esiin purujen alta. Riku kokosi silloin varusteet kasaan karsinan eteen ja pyyhki niistä vielä olemattomat pölyt pois. "Ei sulla oo syytä hermoilla. Osaat radan hyvin", Riku yritti lohduttaa minua. Pyöräytin silmiäni. "No sä ootkin kisannut vähän enemmän, kun mä niin en tiiä onks sul sanottavaa", valitin pojalle, mutta hän vain naurahti. "Kyllä mua jännitti aian ennen kisoja", Riku vielä lisäsi. Kun olimme saapuneet kisapaikalle ja olin omat suoritukseni tehnyt oli aika suunnata kahvioon. Se oli yleensä kisojen paras osuus. Minulla ja Ruskalla oli tullut tavaksi testata jokaisessa kilpailussa kahvio ja yleensä siellä oli aina myynnissä mokkapaloja niin niiden testaaminen oli tärkeää. Ostimme siis aina mokkapaloja jos niitä oli tarjolla. "Noniin arvosana?" Ruska kysyi kun istuimme pöytään mussuttamaan mokkapaloja. Makustelin hetken leivonnaista ennen kuin sanoin mitään. "Kuorrutus on hyvää, nonparellit vähän kaapin makuisia. Tää pohja ihan ok", analysoin tarkasti makuelämykseni. Ruska naurahti ja hörppäsi mehua. "Joo ihan hyvää. En kyllä saa kaappia mauks?" Hän tuumasi. "No en oikeestaan mäkää.. Mutta on sitä pahempaakin syöty. Nyt on hyvä taas testata, kun joka paikassa on erilaiset antimet", selitin hänelle. "Kukakohan tekee Hallavaan mokkapalat?" Ruska kysyi. "No mä luulen, että Valma tekis, mutta ei sitä tiedä jos Aleksissa on pieni Leipuri Hiiva mistä me ei tiedetä mitään", ehdotin ja ratkesimme nauramaan. "No minkälaiset mokkapalat oli?" Valma kysyi Katrin kanssa, kun saavuimme muun Hallavan porukn luokse. Kerroimme nopeasti analyysimme ja menimme katsomaan kisahepojamme. Dunjalla oli taas pieni heinäkasa työn alla. Harjasin Dunjaa ja silittelin sen pehmeää karvaa. Ratamme oli mennyt ihan ok. Ei mikään täydellinen suoritus, mutta kyllä siinä oli myös onnistuneita pätkiä. Kuumottavaa oli kyllä ratsastaa samassa luokassa kuin Alana. Olinhan RKM:ssä mennyt samassa, mutta nyt jotenkin jännitys tuntui suuremmalta. Olin käynnyt katsomassa Katrin ja Ruskan radat ja ei heilläkään näyttänyt kovinkaa huonosti menevän. Seuraavaksi sitten estekilpailuihin uudella innolla. "Hei Salli. Herätyys", Valma herätteli minua. Olimme lähteneet matkaan pois kilpailupaikalta ja olin ilmeisesti kesken matkan nukahtanut. Valma hymyili minulle ja nousi ulos autosta. Hieroskelin silmiäni ja purkauduin ulos autosta. Riku oli tullut jo Hallavan pihaan ja pääsi heti auttamaan meitä hevosten purkamisessa. Kävelytin Dunjaa ympäri tallin pihaa ja vein reippaan ponipalleroisen karsinaan. Purin Dunjan jalat suojista ja otin kaikki päähärpäkkeet pois. "Nii, oliko vähän hauska päivä", lässytin sille ja annoin sille palasen porkkanaa. Vein Dunjan tavarat autosta takaisin satulahuoneeseen ja katsoin, että omat tavarani olivat yhdessä kasassa ja vein niistä osan tallituvan kaappiini säilöön ja loput ahdoin muovipussiin ja otin ne kotiin mukaan. Riku pääsi pian irtautumaan hommistaan ja lähdimme kaupan kautta kotiin.
|
|
Salli
Aloitteleva tallilainen
Mincan hoitaja, Dunjan treenaaja
Posts: 133
|
Dunja
Mar 31, 2017 22:04:56 GMT 2
rena likes this
Post by Salli on Mar 31, 2017 22:04:56 GMT 2
Reeniä
Pääsin vihdoin valmennukseen hyppäämään Dunjan kanssa. Seuraavaksi olisi siis estekilpailut. Menin tallille harjaamaan Dunjan aikaisin. Saisin rauhassa hoitaa ponin kuntoon valmennukseen. Karvanlähtöaika oli kunnolla päällä ja hetken kumisualla hinkkaamisen jälkeen olin vaalean irrallisen karvan peitossa. Karsinan pohja oli myös vaaleiden karvatuppojen peitossa. Siistin myös hieman Dunjan harjaa ja häntää. Dunjan hännän pää oli aikamoisessa kurassa joten sain vähän pyyhkäistä vedellä ja aloittivat varovaisesti keskustelun. “Hei sä olit Salli?” ruskeatukkainen kysyi ja hymyili pienesti. Nousin Dunjan peräpäästä ja menin nojailemaan Dunjan kylkeen. “Joo olen”, vastasin hieman kyseenalaistaen. Minulla oli niin vähän kavereita tallin ulkopuolella ja välillä tallin sisälläkin tunsin itseni toisaalta yksinäiseksi. “Haluaisitko tulla pääsiäisenä sellaisiin kotibileisiin tai niinku sellaisiin” ruskeatukkainen tyttö kysyi ja naurahti. Katsoin tyttöjä kummeksuen ja naurahdin elämäni ensimmäinen juhlakutsu. Pronssijoen yläasteelaiset ja lukion nuorimmat järjestivät yhteistyössä amislaisten kanssa aikamoisia juhlia aina lomilla ja kertaakaan aikaisemmin ollut saanut kutsua. Riku oli kyllä kerran menossa mukana, mutta silloin en halunnut mukaan vaikka hän kysyikin. “Tota.. En viel tiedä”, vastasin hymyillen. “Joo ei mitään. Oot kuitenkin aina tervetullut. Ota vaikka Facebookissa yhteyttä jos oot tai et oo tulossa. Fiona Laakso tai Jemina Kokkoniemi”, ruskeatukkainen Fiona sanoi ja lähti Jemina perässään ulos tallista. Pudistelin päätäni ja jatkoin Dunjan harjailua. Puhdistin sen kavito ja laitoin suojat sille. Kun suunnistimme maneesiin vinkaisin, kun näin Aleksin rakentamat esteet. Ne olivat aikamoisissa paikoissa. Dunjan kanssa oli alkutunnista parasta se kuinka helppo se oli saada valmiiksi. Se malttoi odottaa paikoillaan eikä se hyörinyt ja pyörinyt ympäriinsä jos aikoi säätää jalustimia tai kiristäisi satulavyötä. Aluksi Dunja oli tavallisen rauhaisa ja sain vähän muistutella sitä, että vauhdista. Aleksi oli puhunut kanssani, että minun pitäisi saada Dunja alusta alkaen reippaaksi muuten emme pääsisi isoimpia esteitä yli. Yritin pitää koko ajan Dunjan hyvässä liikkeessä ja keksin sille kokoajan tekemistä. Tein sen kanssa ympyröitä, voltteja, pysähdyksiä ja kaikkea mitä mieleeni vain tuli. Aleksi antoi hyvää palautetta istunnastani ja siitä kuinka ratsastin täsmällisiä teitä. Aleksikertoi, että hyppäisimme suhteutettuja välejä ja olin riemuissani. Ne olivat herkkua. Dunjan kanssa varsinkin, kun ei tarvinnut pelätä liikaa vauhtia. Verryttelyhypyissä Dunja reipastui ja sainkin ihan pidättää ja sen takia jäin ponia suusta kiinni mistä sain ponilta sekä Aleksilta sanomista. Aleksi kehoitti minua vain rentoiutumaan, koska Dunja osaisi homman joten häiritsisin sitä enemmän jos alkaisin hidastamaan sen hyvää vauhtia pois. Aleksi lupasi sanoa milloin se menisi liian kovaa, mutta vielä muutamien kertojen jälkeen liiallista vauhtia ei ollut ilmentynyt. Lopun rata oli huippu! Teimme tiukkoja teitä, välit olivat erilaisia ja pari hankalaakin estettä oli otettu mukaan. Aleksi keksi viimeisien kertojen aikana, että laittaisi loimen yhden pystyn päälle. Jännitin sitä aluksi kovasti, koska en haluaisi Dunjan kanssa mitään riskejä siihen, että lentäisin alas tai mitään muuta. Dunja kuitenkin vai hyppäsi mutkattomasti koko radan loppuun ja vielä viimeisen ison esteenkin tuli oikein mallikkaasti. Taputin ponia kaulalle ja kehuin sitä äänellä. Olin kyllä todella tyytyväinen tunnin jälkeen. Tallissa, kun olin hoitanut Dunjan avasin puhelimeni ja sain yllätyksekseni nähdä kuinka monta viestiä olin saanut. Normaalisti pari viestiä maksimissaan Aliinalta. Nyt siellä oli viestejä Renalta, Aliinalta, Rikulta ja ryhmästä mihin minut oli lisätty. Se oli outoa, koska oli vain luokkani ryhmässä mihin ei tullut juurikaan viestejä, mutta nyt minulle oli useampi kymmenikkö. Aliina oli koulussa oikeastaan ainut kaverini, vaikka olin hänen mukana yhdessä porukka ja muutenkin tulin toimeen oikein hyvin muiden luokkalaisteni kanssa. En vain ollut löytänyt minulle oikeaa ihmistä rinnalle. Monikaan ei tykännyt hevosista niin se vaikutti suuresti asiaan. Ryhmäkeskusteluun kuului neljä poikaa ja minun sekä Aliinan lisäksi yksi toinen tyttö Linnea kenen kanssa olimme Aliinan kanssa paljon. Ihmettelin hetken mikä ryhmä, mutta Alina aoli selvittänyt ryhmän salat yksityisviestillä. Kuulemma uusi porukkamme. Olin hieman hämilläni, koska yleensä minua ei pyydetty mihinkään mukaan mutta nyt kutsuja ja uusia tuttavuuksia sateli ovista ja ikkunoista. En oikeastaan valita, mutta en riemuitse. Minun täytyy ottaa selvää millä asialla nämä ihmiset ovat ja miten voin alkaa heihin tutustua.
|
|
|
Post by Valma on Apr 23, 2017 19:04:53 GMT 2
47. perjantai 21. huhtikuuta 2017 Istuin toimistossa keikkuvalla jakkaralla ja katsoin vähän likaisesta ikkunasta siivilöityvää auringon valokiilaa yrittäen pitää sisälläni jotakin, en oikeastaan tiennyt mitä. Se jokin oli viime viikkoina puskenut tällaisissa tilanteissa esiin erityisen ahkerasti. Aleksi oli ryhdistäytynyt työtuolissaan, ja nyt hän katsoi minua kulmat hämmästyneesti koholla. Minäkin olin hämmentynyt. Olin juuri sanonut ääneen asian, jonka julki tuomista olin kaavaillut, pelännyt ja odottanut varmaan useamman viikon. Halusin lopettaa Darcyn treenaamisen. Aleksi karaisi kurkkuaan. - No kyllä mie ymmärrän, että Lukan ratsastaminen teettää paljon töitä, ja sitten on vielä Dunjakin. Ja sinulla taisi olla jatko-opintojututkin nyt käsillä. En uskaltanut avata suutani, sillä pelkäsin, että se jokin purskahtaisi ilmoille heikolla hetkellä, ja minun olisi vihdoin myönnettävä itselleni, ettei kaikki ollut aivan mallillaan. Onneksi Aleksi ei odottanut, että sanoisin jotakin. Hän kääntyi puolittain järjestelemään papereitaan. - Asia selvä. Vedin henkeä, painoin sen jonkin taas mielessäni taka-alalle ja hymyilin. Aleksi hymyili nopeasti takaisin, ja tiesin onnistuneeni jälleen kerran esittämään, että tilanne oli hallinnassa. Tallitupa oli sotkuinen. Ikkunalaudoilla oli pölykerros ja pöydässä ja tiskialtaassa oli likaisia astioita. Lattialla oli kuraisia jalanjälkiä, ja hevoslehdet ja pelikortit olivat levällään sohvapöydällä ja sen alla. Suljin silmäni näyltä ja marssin naulakolle laittamaan ylleni tallitakin. Olin moneen kertaan valitellut Katrille, Nannalle, Ruskalle, Renalle, Sallille ja kaikille mahdollisille ihmisille tuvan sotkuisuutta, mutta heitä ei asia näyttänyt pahemmin häiritsevän. Katri oli tokaissut, että jos pieni sekamelska aiheutti minulle paljon päänvaivaa, ei muutaman kahvikupin tiskaaminen olisi iso työ. Mutta muutaman kahvikupin tiskaaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Senkin jälkeen lattia pitäisi mopata, pelikortit kerätä, pöytä pyyhkiä ja ja ja… Milloin työhön tarttumisesta oli tullut tällainen mörkö? Siksi kai minä olin luovuttanut Darcyn treenaamisenkin – meillä oli paljon asioita, jotka kaipasivat korjausta, ja kaikenlainen kehittämistyö vain tuntui liian rankalta. Kun hain Dunjan tarhasta, minun oli vaikea sisäistää, että se oli nyt käytännössä ainoa velvoitteeni ratsastuskoululla. Poni puhalsi kämmeneeni lempeästi, enkä voinut olla hymyilemättä. Se oli niin onnellisen tietämätön siitä, miten rankkaa pienen ihmisen arki saattoi olla. Kun talutin Dunjaa talliin, parkkipaikan suunnalta joku huikkasi nimeäni. Sekä minä että Dunja käännyimme katsomaan olan yli. Kaviopolkua pitkin lähestyi tutunnäköinen parivaljakko. Turkoosinsinisistä hiuksista tunnistin toisen Nannaksi. Toinen oli pitkänhuiskea ja yhtä jalkaa ja käsivartta. - Miro tuli käymään! Nanna hihkaisi. Naurahdin iloisen yllättyneenä. - Moi! tervehdin. – Sua ei ole näkynyt pitkään aikaan. Miro virnisteli hilpeään tapaansa ja kävi rapsuttelemaan pikku Dunjan turpaa, kun he tulivat lähemmäs. - No, täällä ollaan taas. - Eikö sun pitäisi olla koulussa? kysyin, sillä perjantai-iltapäivä ei ollut vielä pitkällä. – Ja sun töissä, sanoin Nannalle. - Pitkä viikonloppu, Miro selitti. – Mä saavuin jo eilen illalla. - Mulla on iltavuoro, Nanna sanoi. Hän näytti hehkuvan onnesta, ja arvasin, että sillä oli jotain tekemistä Miron vierailun kanssa. – Me lähdetään maastoon. Kysytään Aleksilta, jos Miro saa ottaa Pallen. Tuletko mukaan? Mietin, kysyikö Nanna velvollisuudesta ja halusivatko he oikeasti olla kahden. Hymyilin ja pudistin päätäni. - En mä, mutta kiitos kysymästä. Me ajateltiin mennä maneesiin. Joka tapauksessa laitoimme yhdessä hevosia kuntoon tallissa. Miro sai kuin saikin luvan lainata Pallea. Nanna ja Miro juttelivat Nannan töistä kahvilassa. He nauroivat hervottomasti kahvilan työntekijöiden hassuille sattumuksille. Minä kuuntelin toisella korvalla ruoputtaessani Dunjan turkkia, jota leijaili lattialle kokonaisina pilvinä. Harkitsin, kertoisinko heille lopettaneeni Darcyn treenaamisen, mutta en halunnut häiritä sitä jotakin, kun se oli hetkeksi asettunut. Kivoja asioita tapahtui ympärilläni. Mutta miksi en osannut iloita niistä? Osasin kyllä hymyillä muiden mukana, mutta sisältä pysyin kylmänä. Toivotin Mirolle ja Nannalle mukavaa maastolenkkiä ja suuntasin itse maneesiin. Jostain kumman syystä maahan oli satanut ohut lumikerros. Aurinko yritti paistaa pilvipeitteen läpi, ja lumen valkoisuus häikäisi. Sekä minä että Dunja siristelimme kirkkaudessa. Yllättäen löysinkin maneesista Eevin ja Valgusin, jotka kävelivät uralla pitkin ohjin. Eevi tervehti minua ystävällisesti, ja moikkasin takaisin. Pomppasin Dunjan satulattomaan selkään – satulalla ratsastaminen tuntui nykyään tukalalta. Suuntasimme uralle. Dunja tuntui vähän uneliaalta. Kohta Eevi ja Valgus tulivat kävelemään vierellemme. Hevoset sanoivat toisilleen turpapäivää. Valgus oli hurjan paljon Dunjaa isompi, ja Eevi tuntui istuvan jossakin korkeuksissa. Hän potkaisi jalustimet jalastaan. - Olipas mukava ratsastus! hän sanoi. – Valgus oli tänään super hyvä. Eevi kumartui taputtamaan ison rautiaan kaulaa. - Miten teillä on mennyt? tiedustelin häneltä. - Tosi hienosti! Eevi sanoi melkein loistaen innosta. – Yhden valmentajan mielestä Valgusista olisi ainesta vaativiinkin koululuokkiin. Minä ihailin Eeviä. Hän suhtautui kaikkeen tekemäänsä sellaisella palolla. Minulla ei ollut hajuakaan, mistä hän intonsa ammensi. - Entäs sä? Eevi kysyi kertoiltuaan hetken, miten mahtavaa työtä Valgus oli tänään tehnyt. – Miten sulla menee Darcyn ja Lukan kanssa? Karaisin kurkkuani. - Mä… mä oikeastaan lopetin tänään Darcyn treenaaamisen. Olin ollut koko päivän, tai oikeastaan koko viikon, niin lähellä ratkeamispistettä, että nyt se jokin ei vain pysynyt enää aisoissa. Käännyin katsomaan kohti maneesin seinää, jottei Eevi näkisi, miten alaleukani taipui. Yritin räpyttelemällä pakottaa kyyneleet takaisin, mutta kun pari oli pudonnut poskille, tulin siihen tulokseen, että yritykset olivat tuhoon tuomittuja. Tavallaan tuntui lohdulliselta vihdoinkin päästää irti ja lakata pitelemästä itseään kasassa. - Ai, miksi? Eevi kysyi varovasti. - En mä vaan jaksanut enää kaikkea, yritin selittää, ja ääneni kuulosti aika surkealta. – Kun on Lukakin, ja Dunjankin kanssa pitäisi puuhata. - Se oli varmasti sitten hyvä päätös, Eevi yritti lohduttaa. – Eihän Darcy silti täältä mihinkään katoa. - Niin, mutisin. – Mutta lisäksi… Mä hain jatko-opintoihin, ja mulla on edessä pääsykokeet, ja mä pelkään että pääsen sinne ja pelkään myös, etten pääse. Ja kesäksi pitäisi saada töitä, mutta mistä sitä enää huhtikuussa niitä taikoisi. Huolenaiheet olivat kasautuneet niin, etten lopulta enää tiennyt, mikä oli se kuuluisa viimeinen korsi, joka katkaisi kamelin selän. - Katrikin lähtee, ja Salli, ja Nannakin jossain vaiheessa, jatkoin vuodattamista, sillä tässä vaiheessa oli mahdoton lopettaa. Haroin toisella kädelläni Dunjan epätasaista, putoavaa talvikarvaa. Tuntui lohdulliselta pitää kiinni jostakin konkreettisesti. – Ja mua vaan väsyttää, enkä mä jaksa tämmöistä, päätin avautumiseni. - Miten kauan susta on tuntunut tältä? Eevi kysyi. - En tiedä, varmaan joulusta asti, puuskahdin. - Ootko sä puhunut tästä kenellekään? - En, mutisin. – Paitsi nyt sulle. Olisi tuntunut loogiselta vaihtoehdolta puhua ensimmäisenä Mikille, mutta Mikki raukka vaikutti olevan jo valmiiksi stressaantunut kaikkien koulutöidensä kanssa. Kyynelvirta laantui ensimmäisen tulvan jälkeen ja Eevi oli maailman paras tsemppaaja. Jaettu huoli oli puolitettu huoli, ja vielä kliseisemmin raskas taakka tuntui nousevan hartioiltani. Kunnon ratsastus jäi sinä päivänä minun osaltani välistä, mutta kun minä ja Eevi talutimme hevoset ulos, vieno auringonpaiste ja linnunlaulu saivat minut vielä paremmin uskomaan, että kaikki järjestyisi.
|
|
|
Post by Aleksi on May 8, 2017 15:30:12 GMT 2
Onnistuneen kisapäivän päätteeksi on lupa herkutella
|
|
|
Post by Aleksi on Jul 20, 2017 20:18:57 GMT 2
Torstai iltana auringon laskun aikaan laitumelta löytyi Dunjan vastasyntynyt orivarsa. Se sai nimekseen Reykur, joka tarkoittaa savua.
|
|
|
Post by Valma on Jul 20, 2017 21:26:42 GMT 2
48. torstai 20. heinäkuuta Jokainen on varmaan joskus kokenut ikävän lomapäivän. Sellaisen, joka alkaa hyvin ja näyttää olevan täynnä suunnitelmia. Sitten sinisen taivaan täyttävät sadepilvet, kaikki kaverit päättävätkin perua yhteiset illanvietot ja poikaystäväkin on toisessa kaupungissa vanhemmillaan. Sitä päättää käyttää päivän tuotteliaasti: siivota, leipoa, kirjoittaa kirjeen toisaalla asuvalle ystävälle. Mutta sitten puuha vain loppuu, eikä ole muuta kuin aikaa ajatella ikäviä asioita. Yksinäisyydentunne käy yhä häiritsevämmäksi. Alkaa kyseenalaistaa elämän mielekkyyden. Sillä tavalla kului minun torstaini, 20. päivä heinäkuuta. Alun alkaen luvassa oli mitä mahtavin päivä, mutta lopulta päädyin jäämään yksin kotiin kuluttamaan aikaa ja laskemaan tunteja siihen, että Mikki huomenna palaisi Pronssijoelle. Yhdeksän aikaan illalla huomasin ikkunasta kurkatessani, että pilvipeite rakosi ja auringonkiilat valaisivat matalalta märkää nurmikkoa. Päätin, että pääni räjähtäisi, jos viettäisin vielä hetkenkin yksin neljän seinän sisällä, joten puin ylleni tuulitakin ja lenkkarit ja marssin ulos. Jalkani seurasivat tuttua muutaman kilometrin metsäreittiä Hallavaan, kevyttä hölkkätahtia. Sateenraikas kesätuoksu tyhjensi pään juuri sopivasti. Stressi ja yksinäisyydentunne kalvoivat edelleen taustalla, mutta pikkuhiljaa ajatukseni ohjautuivat tuttuun tapaan Hallavaan ja hevosiin. Lukaan, maastoesteisiin, tallikavereihin. Dunjaan, jonka tiineyttä olisi enää pari viikkoa jäljellä. Tallilla ei tietenkään ollut ketään tähän aikaan illasta. Annoin hölkän hidastua kävelyksi ja tasailin hengitystäni Kaviopolulla. Nurkan takana aukeni pikkupelto. Siellä laidunsivat ponit, jotka viettivät paraikaa kesälomaa. Katseeni tavoitti neljä hevosta jo kaukaa. Darli ja Melli kyhnyttivät toisiaan lähellä porttia ja Palle ja Fonzie laidunsivat rinnatusten. Vihelsin matalasti Dunjan ikioman merkkiäänen ja pujahdin aitalankojen välistä. Ehdin kiertää puoli laidunta, kun melkein liukastuin johonkin kiiltävään ja kelmeään, joka lojui ruohikossa. Vilkaisin kalvoa kummissani, ja siinä vaiheessa hälytyskellot alkoivat soida. Hapuilin puhelinta taskustani vapisevin käsin, mutta jouduin itsekseni kiroten toteamaan, että olin unohtanut sen kotiin. Sitten suuren kuusen takaa kuului lempeä hörähdys ja puhahdus. Astuin pari askelta eteenpäin, ja silmieni eteen avautui maailman kaunein näky. Se oli samaan aikaan maailman luonnollisin näky ja se, joka tuli minulle valtavimpana yllätyksenä. Dunja seisoi kuusen alla. Sen vieressä yritti kömpiä pystyyn pieni, vielä märkä ja tummanharmaa olento, jonka jalat näyttivät suhteettoman pitkiltä. Dunja esti pikkuisen seisomisyritykset tökkimällä sitä hellästi turvallaan aina, kun pieni oli vähällä saavuttaa tasapainon. Huuliltani karkasi ällistynyt henkäys, ja minun oli vaikea käsittää näkemääni. Niinpä minä vain seisoin siinä ja katsoin tuota pientä perhettä. Olin kuullut puhuttavan synnytyksestä. Se oli yhtä tuskaa ja hampaiden kiristystä, mutta kun se oli ohi, kaikki murheet pyyhkiytyivät pois, ja niin tapahtui nyt minulle. Dunja oli täydellinen äiti – olin aina tiennyt sen. Tiesin, että minun pitäisi mennä tupaan soittamaan Aleksille tallin puhelimella, mutta muutaman minuutin minun oli vain seisottava paikoillani tuijottamassa äitiä ja sen vasta maailmaan saapunutta pientä lasta, joka siristeli silmiään ilta-auringon valossa.
|
|
|
Dunja
Nov 26, 2017 15:31:03 GMT 2
Pujo likes this
Post by Valma on Nov 26, 2017 15:31:03 GMT 2
49. tiistai 26. marraskuuta 2017 Oven saranat narisivat hiljaa, kun pujahdin sisään hämärään talliin. Ravistin hupun päästäni ja astelin pitkin kivilattiaa karsinarivin viertä. Kello oli kahdeksan illalla, ja iltatalli oli hoidettu. Tänä iltana kukaan ei varmaankaan enää kävisi tallissa, paitsi Aleksi lukitsemassa ovet. Hallavassa oli ollut tuiki tavallinen vilkas ratsastuskoulupäivä. Minä olin viettänyt iltani auttamassa tuntilaisia hevosten kanssa. Darli oli laiskotellut tunnilla, ja olin noutanut raipan sen ratsastajalle. Dunja sen sijaan oli pullistellut niin, ettei vyö ollut meinannut mennä edes ensimmäisiin reikiin. Illan viimeisen koulutunnin olin istunut katsomossa katsomassa, kuinka Darcy liidätti ratsastajaansa komeassa lisätyssä ravissa pituushalkaisijalla. Tinttu oli saanut ylimääräisen vapaapäivän, ja Nanna oli käynyt ratsastamassa sillä iltapäivällä. Emme olleet pahemmin ehtineet juttelemaan, ennen kuin hänen oli pitänyt lähteä. Koko päivän olin yrittänyt saada itseni tajuamaan, että huomenna kaikki olisi toisin. Huomenna tuntihevospoppoo olisi neljää hevosta pienempi. Aamulla Darli, Dunja, Darcy ja Tinttu lähtisivät Aleksin tuttavan luo viettämään rauhallisia eläkepäiviä. Darcy hörisi minulle matalasti, kun laskin käteni sen karsinan ovelle. Kaivoin taskustani kuivuneita leivänpaloja, jotka olin napannut mukaani tuvasta. Darcy hamuili ne kämmeneltäni varovasti. Darcy, hieno, kaunis ja luotettava ratsu, joka oli tutustuttanut minut kouluratsastuksen maailmaan. Se oli myös rakkaan Lukani äiti. Missä välissä siitä oli tullut vanha? En ollut treenannut Darcylla enää puoleen vuoteen, koska minulla oli pitänyt kiirettä Lukan kanssa. Päätös oli ollut oikea, mutta silti minua harmitti, etten ollut viime kuukausina viettänyt lainkaan aikaa tamman kanssa. Aleksi oli kyllä luvannut, että hevosia voisi käydä katsomassa aina halutessaan, kunhan sopisi siitä Leilan, uuden omistajan, kanssa. Dunja oli jo nukkumassa, mutta heräsi, kun kutsuin sitä matalasti nimeltä. Sujahdin sen karsinaan ja syötin sille loput leivänpalat takkini taskusta. Olin ollut Dunjan tuntiponiuran ainut hoitaja. Sillä oli jo vuosia ratsastanut joku muu, Salli tai pienemmät tuntilaiset, mutta tammalla oli silti aina ollut erityinen paikka sydämessäni. Huomisesta lähtien en olisi enää hoitaja Hallavassa. Aleksi oli kysynyt, halusinko alkaa hoitamaan jotain muuta hevosta, vaikka Melliä, mutta olin kieltäytynyt. Olin kiireinen Lukan kanssa, ja minusta tuntui, että näin olisi paras. Silti yritin nyt pakottaa kuumat kyyneleet takaisin sinne, mistä ne tulivat. Ajattelin kaikkea, mitä minä ja Dunja olimme kokeneet. Oli ollut hyviä hetkiä, rauhaisia maastoretkiä ja iloisia kesäleirejä. Sitten oli tapahtunut ikäviä asioita, onnettomuuksia ja muuta, minkä olisi voinut jättää kokematta. Kaikki oli kuitenkin tärkeää: ilman huonoja hetkiä ei olisi hyviäkään. Kuljetin sormiani Dunjan pystyharjan läpi ja yritin vimmaisesti takertua tähän hetkeen. Jos ottaisin tästä kaiken irti, ehkä tämä ei loppuisi koskaan. Mutta mikään ei kestänyt ikuisesti. Ei hoitajaura eikä viimeiset hetket teinivuosina saadun hoitoponin kanssa. Tämän keskeytti viereisestä karsinasta kuuluva niiskahdus. Pyyhkäisin nopeasti nenäni hihaan ja astuin käytävälle. Darli torkkui seisaallaan karsinassaan, ja arvasin, että niiskuttaja oli Pujo. Seisoin empien paikallani miettien, halusiko hän olla yksin vai kaipasiko hän seuraa. Pujo oli varmasti kuullut minut, joten nyt oli enää turha yrittää hiippailla matkoihin. Niinpä astuin epäröiden lähemmäs ja avasin karsinanoven. - Moi, sanoin epävarmasti. – Minä täällä, Valma. Pujo jatkaa tästä (:
|
|