Post by Ohto on Jun 1, 2017 8:59:28 GMT 2
Kesäkuublues
1.6.2017
Mua ärsytti. Niin paljon. Vaikka mä istuskelin puupölkyllä ja katselin kun Nikita maisteli ruohoa tyytyväisenä, häntää heilautellen. Ja vaikka kesäkuun ensimmäinen päivä oli kaunis ja ihan lämmin, mun mieleni muistutti marraskuuta.
Mun ei ollut ollut tarkoitus edes tulla tallille näin aikaisin, vaan vasta iltatalliin, mutta sitten mä olin saanut viestin, että Nikitalla olisi ollut tänään vapapäivä. Sen ratsastaja oli vissiin peruuttanut tuntinsa, ja niinpä mä olin ponkaissut innoissani matkaan mun vanhalla fillarilla, jonka isä oli tuonut jo kuukausi sitten "kesän kunniaksi". Mä en ollut päässyt ratsastamaan hetkeen, kun mun piti säästää rahaa eikä ostella irtotunteja, ja Nikitalla oli vain kaksi vapaapäivää viikossa. Ja mä halusin, että sillä olisi edes yksi kunnon vapaa, jolloin kukaan ei menisi sillä. Maanantaina mä olin aatellut mennä ratsastamaan, mutta sitten se oltiinkin otettu tunnille mukaan ylimääräiseksi, kun joltain puuttui kenkä tai jotain vastaavaa. Ja mua ärsytti silloinkin, mutta totesin vaan että that's life, ensi viikolla sit uudestaan.
Nyt kun mä sotkin tallin pihalle, jalat lipesivät polkimilta ja mä meinasin kaatua naamalleni nähdessäni Nikitan kentällä. Ja se meni hyvin. Kulki nätisti ja teki töitä. No mitä helvettiä? Sitten mä näin, että selässä keikkui Eevi-Sofia, ja mä suorastaan viskaisin pyörän nojaamaan tallin seinää vasten, sinne kavereidensa sekaan. Mulla oli vielä neljä tuntia aikaa ennen kuin mun edes piti olla täällä, ja nyt mulla ei edes ollut mitään tekemistä. Mä linnoittauduin tyhjään tallitupaan ja tuijotin tarhailevia hevosia. Miten Eevi oli edes saanut tietää, ettei Nikita mennyt tänään tunnille? Sitä ei ollut näkynyt vähään aikaan tallillakaan. Kyllä mä tiesin, että se oli hoitanut Nikitaa joskus, mutta ei se selittänyt sen hevosenvarastamissupervoimia.
Mua muutenkin ärsytti kesän tuntijako. Nikita oli melkein yksi ainoista, joilla oli vain yksi vapaapäivä tunneista, ja sitten siellä oli Dunjia ja Darleja joilla oli viikossa kolme vapaata. Niillä kummallakaan ei edes menty niin usein. Pujo kävi Darlin kanssa joskus jossain, mutta Dunja. Valma oli sille liian iso, Sallia ei ollut näkynyt. Ihan hyvin sen olisi voinut tunkea sinne helppo C tunnille Nikitan sijasta. Nikitakin varmaan arvostaisi. Sitten mä ajattelin, että mä voisin sitten puhdistaa sen kamat. Karsinan ja kipot mä kävin jo pesemässä sillä välin kun Eevi ratsasti, ja sitten mä odottelin taktisesti tallituvassa sitä, kun mä olisin varma, että Eevi olisi lähtenyt satulahuoneesta.
Vaan ei. Siellä se oli, mukanaan joku tyyppi jota en tuntenut, ja niillä oli Nikitan kamat siinä levällään. No ei sitten. Koska mulla oli kuitenkin käytöstavat, mä kätkin kaiken vitutuksen ja melkein vihankin niin paljon harjoitellun hymyn ja iloisen äänen taakse. Välillä mä en ollut itsekään varma, olinko oikeasti enää edes vihainen, mutta se aina kyllä muistutti mua sen jälkeen, kun kääntyy pois ja haluaa lyödä jotakuta. Mä päädyin aina vaan nipistämään itseäni.
"Uu, onko noi Nikitan kamat?" mä kysäisin, vaikka kyllä mä ne tunnistin. Tyypit kääntyivät katsomaan mua. "Huippuhomma, ajattelinkin, että ne pitää putsata."
Niin, että mä putsaisin ne.
"Yksi homma vähemmän sulle siis", Eevin vieras virnisti, ja mä pakotin itseni naurahtamaan.
"Kohta mulla ei oo enää mitään hommia jäljellä", se kuulosti kehulta, siltä, ettei mua haitannut, vaikka sisimmässäni mä olisin vaan halunnut tehdä jotain. Miksi Eevi edes oli täällä? Joo, julkinen paikka ja silleen, mutta eihän sillä ollut enää hevosta. Olihan se tietenkin harmi, että Valgus oli lähtenyt, mutta miksi sen piti Nikitan kanssa hengailla? Hoitaisi vaikka Alanan hevosia, niinhän ne olivat sopineet. Niin ainakin Alana oli mulle selittänyt, että oli niin helpottavaa, kun Eevi ja Alina hoitivat hevosia, että hän pystyi keskittymään Oliveriin, sillä "Jasella on niin paljon asiakkaiden hevosia, ni sen on pakko käydä siellä, enkä mä viitti ottaa Oliveria yksin tallille sillon ku mä ratsastan". Niin miksi sitten piti Nikitakin? Faen eikä Lassen selässä oltu käyty kolmeen päivään kummankaan, ja Faesta sen vielä huomasi, kun se meinasi tehdä musta asfalttia kun mä otin sitä sisälle. Ja mistä Eevi oli edes saanut tietää, että Nikita oli tänään poikkeuksellisesti vapaalla? Aleksilta mä olin saanut tuntilistat, sillä se helpotti mun työtä, ja-- Aleksi. Aleksi sille varmaan oli kertonut. Ei täällä muitakaan ollut. Joo-o, kiva hei. Kaikki oli liittoutuneita mua vastaan. Ja mua oli vähän ärsyttänyt Eevi jo valmiiksi. Alana kuunteli kaikkea mitä se sanoi ihan ihmeissään, ihan kuin Eevi olisi ollut joku yli-ihminen. Enemmänkin vaan ärsyttävän rauhallinen ja oikean tien kulkija.
Mä tiesin, että mä ylireagoin jonkun vapaapäivän takia, mutta koko maailma oli hiljalleen kääntynyt mua vastaan. Arttu oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, mua ei kaivattu missään, ja mä olin huomannut ajattelevani hyppäämistä jokaikisen sillan kohdalla. Pronssijoella ei jonkun onneksi kauheasti semmoisia puronylityksiä isompia siltoja ollut, paitsi ABC:n vieressä motarilla. Kaikki voisivat painua jonnekkin pitkälle pois. Mä en vaan jaksanut. Sitä oli ehkä vähän hankala uskoa, kun mä sanoin sen täydellisyyteen hiotun hymyn kanssa, mutta sisimmässäni mä en hymyillyt ikinä.
Kun Eevi oli varmasti lähtenyt, mä menin takaisin talliin katsomaan Nikitaa. Se oli vielä vähän hikinen, ja vaikka sitä oli harjattu hyvin, mä päätin silti huuhdella sen vedellä. Ihan vaan, että mullakin olisi jotain tekemistä. Nikita mulkaisi mua pahasti, kun mä pistin sille riimun takaisin päähän, ja pesukarsinaan se asteli ylpeän näköisenä. Sellaisena, ettei häntä olisi oikeasti kiinnostanut pätkääkään, mutta koska hän oli niin hieno, hän sieti tälläista kohtelua. Ilme vaihtui heti happamaksi, kun mä pistin veden päälle.
"Kuules daami, älä viitsi, pääset tän jälkeen ulos kuivumaan. Saat ruohoa, jos oot nyt nätisti."
Vähän se polki jalkaa ja luimisteli, mutta mä talutin silti nyt tumman näköisen tamman ulos aurinkoon kuivumaan ja hieman laiduntamaan. Ettei menisi maha kuralle sitten, kun laitumet kutsuivat.
Siinä oli loppujen lopuksi ihan mukavaa. Mun ärtymys pureskeltiin pois joka haukulla, jonka Nikita nyhti maasta, ja mä huomasin alkavani haaveilla kesästä. Ehkä siitä tulisi hyvä kesä. Ainakin erilainen kuin aikaisemmin. Ehkä kesä oli jo, nythän oli jo kesäkuu.
1.6.2017
Mua ärsytti. Niin paljon. Vaikka mä istuskelin puupölkyllä ja katselin kun Nikita maisteli ruohoa tyytyväisenä, häntää heilautellen. Ja vaikka kesäkuun ensimmäinen päivä oli kaunis ja ihan lämmin, mun mieleni muistutti marraskuuta.
Mun ei ollut ollut tarkoitus edes tulla tallille näin aikaisin, vaan vasta iltatalliin, mutta sitten mä olin saanut viestin, että Nikitalla olisi ollut tänään vapapäivä. Sen ratsastaja oli vissiin peruuttanut tuntinsa, ja niinpä mä olin ponkaissut innoissani matkaan mun vanhalla fillarilla, jonka isä oli tuonut jo kuukausi sitten "kesän kunniaksi". Mä en ollut päässyt ratsastamaan hetkeen, kun mun piti säästää rahaa eikä ostella irtotunteja, ja Nikitalla oli vain kaksi vapaapäivää viikossa. Ja mä halusin, että sillä olisi edes yksi kunnon vapaa, jolloin kukaan ei menisi sillä. Maanantaina mä olin aatellut mennä ratsastamaan, mutta sitten se oltiinkin otettu tunnille mukaan ylimääräiseksi, kun joltain puuttui kenkä tai jotain vastaavaa. Ja mua ärsytti silloinkin, mutta totesin vaan että that's life, ensi viikolla sit uudestaan.
Nyt kun mä sotkin tallin pihalle, jalat lipesivät polkimilta ja mä meinasin kaatua naamalleni nähdessäni Nikitan kentällä. Ja se meni hyvin. Kulki nätisti ja teki töitä. No mitä helvettiä? Sitten mä näin, että selässä keikkui Eevi-Sofia, ja mä suorastaan viskaisin pyörän nojaamaan tallin seinää vasten, sinne kavereidensa sekaan. Mulla oli vielä neljä tuntia aikaa ennen kuin mun edes piti olla täällä, ja nyt mulla ei edes ollut mitään tekemistä. Mä linnoittauduin tyhjään tallitupaan ja tuijotin tarhailevia hevosia. Miten Eevi oli edes saanut tietää, ettei Nikita mennyt tänään tunnille? Sitä ei ollut näkynyt vähään aikaan tallillakaan. Kyllä mä tiesin, että se oli hoitanut Nikitaa joskus, mutta ei se selittänyt sen hevosenvarastamissupervoimia.
Mua muutenkin ärsytti kesän tuntijako. Nikita oli melkein yksi ainoista, joilla oli vain yksi vapaapäivä tunneista, ja sitten siellä oli Dunjia ja Darleja joilla oli viikossa kolme vapaata. Niillä kummallakaan ei edes menty niin usein. Pujo kävi Darlin kanssa joskus jossain, mutta Dunja. Valma oli sille liian iso, Sallia ei ollut näkynyt. Ihan hyvin sen olisi voinut tunkea sinne helppo C tunnille Nikitan sijasta. Nikitakin varmaan arvostaisi. Sitten mä ajattelin, että mä voisin sitten puhdistaa sen kamat. Karsinan ja kipot mä kävin jo pesemässä sillä välin kun Eevi ratsasti, ja sitten mä odottelin taktisesti tallituvassa sitä, kun mä olisin varma, että Eevi olisi lähtenyt satulahuoneesta.
Vaan ei. Siellä se oli, mukanaan joku tyyppi jota en tuntenut, ja niillä oli Nikitan kamat siinä levällään. No ei sitten. Koska mulla oli kuitenkin käytöstavat, mä kätkin kaiken vitutuksen ja melkein vihankin niin paljon harjoitellun hymyn ja iloisen äänen taakse. Välillä mä en ollut itsekään varma, olinko oikeasti enää edes vihainen, mutta se aina kyllä muistutti mua sen jälkeen, kun kääntyy pois ja haluaa lyödä jotakuta. Mä päädyin aina vaan nipistämään itseäni.
"Uu, onko noi Nikitan kamat?" mä kysäisin, vaikka kyllä mä ne tunnistin. Tyypit kääntyivät katsomaan mua. "Huippuhomma, ajattelinkin, että ne pitää putsata."
Niin, että mä putsaisin ne.
"Yksi homma vähemmän sulle siis", Eevin vieras virnisti, ja mä pakotin itseni naurahtamaan.
"Kohta mulla ei oo enää mitään hommia jäljellä", se kuulosti kehulta, siltä, ettei mua haitannut, vaikka sisimmässäni mä olisin vaan halunnut tehdä jotain. Miksi Eevi edes oli täällä? Joo, julkinen paikka ja silleen, mutta eihän sillä ollut enää hevosta. Olihan se tietenkin harmi, että Valgus oli lähtenyt, mutta miksi sen piti Nikitan kanssa hengailla? Hoitaisi vaikka Alanan hevosia, niinhän ne olivat sopineet. Niin ainakin Alana oli mulle selittänyt, että oli niin helpottavaa, kun Eevi ja Alina hoitivat hevosia, että hän pystyi keskittymään Oliveriin, sillä "Jasella on niin paljon asiakkaiden hevosia, ni sen on pakko käydä siellä, enkä mä viitti ottaa Oliveria yksin tallille sillon ku mä ratsastan". Niin miksi sitten piti Nikitakin? Faen eikä Lassen selässä oltu käyty kolmeen päivään kummankaan, ja Faesta sen vielä huomasi, kun se meinasi tehdä musta asfalttia kun mä otin sitä sisälle. Ja mistä Eevi oli edes saanut tietää, että Nikita oli tänään poikkeuksellisesti vapaalla? Aleksilta mä olin saanut tuntilistat, sillä se helpotti mun työtä, ja-- Aleksi. Aleksi sille varmaan oli kertonut. Ei täällä muitakaan ollut. Joo-o, kiva hei. Kaikki oli liittoutuneita mua vastaan. Ja mua oli vähän ärsyttänyt Eevi jo valmiiksi. Alana kuunteli kaikkea mitä se sanoi ihan ihmeissään, ihan kuin Eevi olisi ollut joku yli-ihminen. Enemmänkin vaan ärsyttävän rauhallinen ja oikean tien kulkija.
Mä tiesin, että mä ylireagoin jonkun vapaapäivän takia, mutta koko maailma oli hiljalleen kääntynyt mua vastaan. Arttu oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, mua ei kaivattu missään, ja mä olin huomannut ajattelevani hyppäämistä jokaikisen sillan kohdalla. Pronssijoella ei jonkun onneksi kauheasti semmoisia puronylityksiä isompia siltoja ollut, paitsi ABC:n vieressä motarilla. Kaikki voisivat painua jonnekkin pitkälle pois. Mä en vaan jaksanut. Sitä oli ehkä vähän hankala uskoa, kun mä sanoin sen täydellisyyteen hiotun hymyn kanssa, mutta sisimmässäni mä en hymyillyt ikinä.
Kun Eevi oli varmasti lähtenyt, mä menin takaisin talliin katsomaan Nikitaa. Se oli vielä vähän hikinen, ja vaikka sitä oli harjattu hyvin, mä päätin silti huuhdella sen vedellä. Ihan vaan, että mullakin olisi jotain tekemistä. Nikita mulkaisi mua pahasti, kun mä pistin sille riimun takaisin päähän, ja pesukarsinaan se asteli ylpeän näköisenä. Sellaisena, ettei häntä olisi oikeasti kiinnostanut pätkääkään, mutta koska hän oli niin hieno, hän sieti tälläista kohtelua. Ilme vaihtui heti happamaksi, kun mä pistin veden päälle.
"Kuules daami, älä viitsi, pääset tän jälkeen ulos kuivumaan. Saat ruohoa, jos oot nyt nätisti."
Vähän se polki jalkaa ja luimisteli, mutta mä talutin silti nyt tumman näköisen tamman ulos aurinkoon kuivumaan ja hieman laiduntamaan. Ettei menisi maha kuralle sitten, kun laitumet kutsuivat.
Siinä oli loppujen lopuksi ihan mukavaa. Mun ärtymys pureskeltiin pois joka haukulla, jonka Nikita nyhti maasta, ja mä huomasin alkavani haaveilla kesästä. Ehkä siitä tulisi hyvä kesä. Ainakin erilainen kuin aikaisemmin. Ehkä kesä oli jo, nythän oli jo kesäkuu.