Eevi-Sofia:
Palasia Eevin tanssiaishumustaSe oli ollut täysi yllätys. Olin ollut keskellä puisevaa kirjanpitoruljanssia, kun puhelin pöydän nurkalla oli tärissyt saapuneen viestin merkiksi. Huomasin sen kyllä, mutta koska en juuri sillä hetkellä keskeyttänyt töitäni tarttuakseni puhelimeen, meinasin unohtaa koko asian. Niinpä kesti kauan, ennen kuin luin viestin. Sitten minulla kesti jonkun aikaa, ennen kuin ymmärsin lukemani. Olin niin uppoutunut käsillä olevaan työhöni, että viestin merkitys meni minulta aivan ohi ensimmäisellä, toisella ja vielä kolmannellakin lukukerralla.
Tulisitko parikseni itsenäisyyspäivän tansseihin?Hitaasti minulle valkeni, mistä tansseista ylipäänsä oli kyse. Päätin mennä laittamaan kahvin tippumaan huomattuani, että ajatukseni olivat kuin suossa. Jos olisin ymmärtänyt, että samaan aikaan toisaalla Aleksin puhelimen näytöllä näkyi, että viesti oli luettu, olisin varmaan vastannut pikemmin. En kuitenkaan osannut ajatella, että Aleksia voisi jännittää moinen viesti ja siihen saatava vastaus.
Muistin palata asiaan vasta ensimmäisen kahvikupillisen pohjan jo häämöttäessä.
Totta kai :) Kiva kun kysyit.Aleksi vastasi emojilla, joka ei aivan sopinut tilanteeseen. Minua hymyilytti.
Päätin kaivaa esille iltapuvun, jota olin käyttänyt sinä vuonna, kun olin ollut ainejärjestömme puheenjohtaja. Hyvänen aika, miten siitäkin oli vierähtänyt jo niin monta vuotta! Ei kuitenkaan sentään sataa, mutta aika monta.
* * * * *
Tanssiaisissa oli juhlava mutta rento tunnelma. Ne eivät olleet suurensuuret, mutta jokainen paikalletulija oli todella panostanut ja samoin koristelut olivat upeat. Olo oli jopa hieman epätodellinen, kun seisoin tutussa mutta niin toisenlaisessa ympäristössä ja katselin ympärilleni.
Meillä oli mukavaa. Uskon puhuvani melkolailla kaikkien osallistujien puolesta. Minuun oli iskenyt kummallinen jännitys, kun olin ensimmäistä kertaa kohdannut kouluratsastajan frakkiin pukeutuneen Aleksin, joka viittasi asuunsa ja kertoi esittävänsä kouluratsastusnäytöksen kotimaisella Kyyhkyllä. Jännitys suli pois nopeasti ja sen jälkeen meillä olikin hurjan hauskaa. Tanssimaankin jouduimme taikka pääsimme, emmekä edes kompuroineet ja polkeneet toisiamme jatkuvasti.
Tanssimassa olimme silloinkin, kun Aleksin olkapäätä taputti kevyesti Markus.
"Saisinko lainata daamia hetkeksi?" Markus kysyi hyväntuulisena.
"Ehkä tämän kerran", Aleksi vitsaili ja teki Markukselle tilaa ryövätä minut omaksi tanssiparikseen.
Mies oli ollut töissä. Nyt hän oli kuitenkin täällä, ja minulla oli huumaantunut olo, kun siirryin yhden miehen käsistä toisiin. En osannut kuin hymyillä onnellisena.
* * * * *
"Kaunis puku!" Eveliina kehui leveästi hymyillen, kun kohtasimme virvokepöydän äärellä, ja kiusoitteli sitten: "Ja miten komea pari te Aleksin kanssa olitte. Ihan jos ei tietäisi, voisi kuvitella pariskunnaksi!"
Naurahdin vähän ja katseeni hakeutui Markukseen, joka tanssitti parhaillaan Lexietä. Sydän pamppaili ja kiemurteli ja tuntui sulavan, kun katselin miehen rentoutunutta olemusta. Eveliinan leveä hymy kapeni, mutta muuttui entistä lämpimämmäksi ja ystävällisemmäksi. Yhtäkkiä hän hymähti.
"Meidän Aleksi se vaan jatkaa naisten menettämistä kaiken maailman Markuksille", hän viittasi Emmiin ja Marcukseen - ja ilmiselvästi minuun ja omaan Markukseeni.
Pudistin vain päätäni. Eveliina oli pahasti hakoteillä. Aleksi ei ollut kuuna päivänä osoittanut minkäänlaista kiinnostusta minuun, vaikka olin - hyvänen aika - suorastaan anellut ja kerjännyt sitä. Ei hän ollut menettänyt minua kenellekään, enkä minä häntä sen puoleen. Näin ystävinä meillä oli enemmän annettavaa toisillemme kuin kenties olisi koskaan ollut romanttisessa mielessä, sillä silloin suhde välillämme olisi ollut kovin yksipuolinen. En kuitenkaan halunnut käyttää iltaa inttämiseen, joten vaihdoin puheenaihetta. Saimme aikaiseksi mukavan keskustelun mistäpä muustakaan kuin hevosista.
* * * * *
"Sä olet hurjan kaunis."
Hymähdin. Nojasin poskeni Markuksen hartialle, tai ehkä enemmänkin rintakehään, sillä olkapäälle oli vaikea ylettyä. Keinuimme tanssin tahdissa, eikä minun tarvinnut ajatella mitään. Sen kuin seurasin ja hymyilin.
"Mä haluan viedä sut kotiin."
Kohotin katseeni Markukseen, joka tuijotti takaisin. Silmien värisävy saattoi olla kylmä, mutta siinä katseessa ei ollut mitään kylmää. Ei edes viileää tai haaleaa. Perhosparven siivet hulmahtivat lepattelemaan vatsassani. En edes huomannut pidättäväni henkeä, ennen kuin tajusin, etten saanut sanaa suustani vaan saatoin vain nyökätä.
Hidas lumisade saatteli meitä kohti parkkipaikkaa. Markus käveli vaitonaisena, enkä minäkään tuntenut tarvetta rikkoa hetkeä turhilla sanoilla. Näin oli hyvä. Hiljaisuudessa.
Mutta hiljaisuus päättyi, kun astuimme katulampun suomaan valoisaan kehään talvisen pimeyden keskellä. Markus pysäytti minut ja tarttui minua hartioista. Odotin suudelmaa ja sen sainkin, pitkän ja hartaan.
"Meidän täytyy mennä naimisiin. Mä en voi kuvitella ketään muuta mun vaimoksi. Eevi-Sofia, lupaa mulle yhteinen tulevaisuus", miehen sanat olivat vakaat, mutta katse jännittynyt. "Tuletko sä mun vaimoksi?"
Olin odottanut sitä kysymystä. Olin kuvitellut miljoonaan kertaan, miten tämä hetki toteutuisi. Millaisen keskustelun me kävisimme. Miten Markus kosisi tai miten minä tekisin sen. Mitä vastaisin. Mitä siitä seuraisi. Tuhansia erilaisia tapahtumaketjuja oli risteillyt mielikuvissani, ja olin ikään kuin valmistautunut aivan kaikkeen ja kaikkiin tilanteisiin...
... mutta nyt, kun se todella tapahtui, kaikki sanat salpautuivat sisälleni. Pää tyhjeni. Tuijotin. Aika ei ehkä pysähtynyt, mutta minun maailmani kyllä.