Ruusu

[Aleksi]

Näyttelymenestys:

Rakennekuva
30.4.2017 - PKK - kutsu
tuomarina Lynn - LKV - EO-sert
EM: Hevosen väri

4.5.2017 - Virmaveden hevostila - kutsu
tuomarina Anne - HY

15.5.2017 - Seppele - kutsu
tuomarina Odelie - HY

6.6.2017 - Simora - kutsu
tuomarina Odelie - HY
EM: Hevosen väri

[Aleksi]

Sora haaveilee jo kesäisistä maastolenkeistä Ruusun kanssa

[Sora]

Tämä kevät ei ollu suoraan sanottuna mennyt ihan putkeen. Mähän siis aloitin koulun Pronssijoella joulun jälkeen, ja okei, vaikka mä en ollut ollut ihan hirveän innoissani koko jutusta, olisin mä kuvitellut et mulla olisi edes vähän isompi kaveripiiri puolessa vuodessa muodostunut. Oli mulla sentään kaksi ihan ookoota koulukaveria, joiden kanssa hengailin ruokalassa ja välitunneilla, mutta ei ne suoraan sanottuna ollut kovin korkeella ravintoketjussa. Oikeastaan tuntui että kaikki luokan muut tytöt hengailivat porukassa ja kävivät joka toinen viikonloppu kotibileissä, ja sitten oltiin me kolme. Ja me ei koskaan nähty koulun ulkopuolella, minkä takia mä olin suoraan sanottuna vähän huolestunut kesälomasta. Mitä ihmettä mä tekisin, kun mulla ei ollut ketään kenen kanssa hengailla, käydä jätskillä ja rannalla ottamassa aurinkoa? Homehtuisinko mä vaan koko kesän kotona iskän ja Emmin riesana?

Huomaamattani olin alkanut harjata Ruusua vähän turhan raivokkaasti ja tamma kääntyi katsomaan mua suurilla suklaasilmillään. "Anteeks. En mä sulle oo vihainen", pahoittelin ponille ja jatkoin harjaamista vähän rauhallisemmin. Suurin osa talvikarvoistakin oli jo lähtenyt ja Ruusun sileä kesäkarva kiilteli ikkunasta siivilöityvässä auringonvalossa. Harjasin vielä jalat huolellisesti ja siirryin sitten selvittelemään häntää kovemmalla harjalla.

"Hei, Sora", Beedan omistaja Caitlyn oli ilmaantunut karsinan ovelle, jonka olin jättänyt auki, jotta Ruusu saisi katsella siitä käytävän menoa. "Onko Beeda missä tarhassa?"
"Se taitaa olla siellä ihan kauimmaisessa tarhassa, vitosessa", kerroin. Olimme tutustuneet Caitlynin kanssa jo ihan hyvin, eikä nainen katsonut mua samalla tavalla nenän varttaan pitkin, niinkun esimerkiksi Jase Astor, joka kävi ratsastamassa Cillalla.
"Ootko sä muuten menossa ratsastamaan?" nainen otti vähän mukavamman asennon ja nojautui ovenkarmiin. "Mä luulin ettei sun isä päästäis sua ikinä uudestaan, sen edellisen tempauksen jäljiltä."
Mua suoraan sanottuna nolotti, että Caitlyn tiesi siitä. Toisaalta kukapa ei olisi täällä tiennyt, sen verran äänekkäästi isä oli mulle huutanut kun olin tullut kotiin katkenneiden ohjien kanssa. Mut hei mistä mä olisin voinut tietää, ettei hevosta voinut laittaa suitsista kiinni? Vaikka olihan se aika vaarallista, kun näin jälkikäteen ajatteli, kuolaimet ja kaikki...
"Joo no se oli vahinko silloin..." selittelin. "Sitä paitsi musta tuntuu että Aleksi on vakuutellu isää siitä miten paljon oon kehittyny tunneilla."
"Se on kyllä varmaan yksi osatekijä", Caitlyn naurahti. "Aleksi osaa olla tosi vakuuttava."
"Musta tuntuu että se äijä on ainut joka edes jotenkin uskoo muhun. Iskä ja Emmi pitää mua ihan kakarana", valitin.
"Ei varmasti pidä", nainen laski kämmenen olkapäälleni. "Osotat vaan niille, että oot luottamuksen arvonen, niin kyllä ne antaa sun sitten ratsastaakkin vapaammin."
Huokaisin turhautuneena. "Ehkä sitten niin."

Caitlyn hymyili vielä kannustavasti ja lähti sitten hakemaan Beedaa tarhasta. Mä harjasin Ruusun hännä ja harjan loppuun ja puhdistin vielä kaviotkin. Sitten mä kävin hakemassa ruusun varusteet, jotka kiilteli puhtauttaan, koska olin ahkeroinut viime keskiviikkona ja pessyt ne huolellisesti. Nappasin vielä yllystä puhtaan vaaleansinisen loimen, joka mätsäsi mun takin kanssa. Kyllähän sitä sai vähän tyylikkyydestä nauttia. Nostin satulan varovasti Ruusun selkään ja vyönkin kiinnitin hitaasti kiristäen niinkun Aleksi oli opettanut. Onneksi kuolaimet ei enää näin keväällä ollut enää niin kylmät, että niitä olisi pitänyt lämmittää käsissä, sillä omat sormethan siinä vain jäätyivät. Ruusu otti kuolaimet nätisti suuhunsa ja piteli päätään koko ajan paikoillaan kun laitoin remmit kiinni ja nostin pakusn otsatukan otsapannan alta. 
"Oltaisiinko me nyt valmiita?" kysyin Ruusulta samalla kun vedin oman kypäräni päähäni. "Sit mennään!"

Talutin Ruusun ulos ja suoraan kentälle. Onneksi oli ollut pitkään kuivaa ja kenttä oli ihan loistavassa kunnossa. Linnutkin laulo läheisessä puskassa antaen meille ihan kunnon sinfoniaorkesterin. Mä kiristin vielä vähän vyötä ja nousin sitten korokkeelta Ruusun selkään. Tamma olis halunnut heti lähteä kävelemään, mutta mä tiesin että se oli paha tapa, joka pitäisi kitkeä pois, joten reagoin nopeasti ja pysäytin Ruusun uudestaan. Mä säädin hetken jalustimia ja annoin sitten Ruusulle luvan lähteä liikkeelle. Se oli musta ihan paras ja täydellisin hevonen, kun se oli aina niin reippaalla tuulella, eikä koskaan laiskotellut tai yrittänyt oikoa kulmista, muttei myöskään ollut säikky tai lähtenyt käsistä. Ja isä aina selitti miten Ruusu antaa anteeksi mun virheet "sillä useimmat hevoset ottais kilarit tommosesta ratsastamisesta", vaikka on vaan vahingossa jäänyt kaarteessa vähän sisäohjaan kiinni. No ainakaan en tekis sitä koskaan uudestaan, kun isä oli siitä niin vahvasti huomauttanut. Eikä Emmi kyllä ollut yhtään parempi. Vaikkei se uskaltanut sanoa mulle niin suoraan, niin kyllä mä näin miten se aina kulmat kurtussa katseli mun menoa.

Silitin Ruusun kaulaa, koska se osasi olla niin ihana. Kyllä mä tänään varmasti osaisin paremmin.
Otin ohjia vähän lyhyemmälle, mutten vielä ihan täysin tuntumalle ja pyysin Ruusun siirtymään raviin. Me tehtiin pääty-ympyröitä ja pitkän sivun keskellä aina lyhensin vähän ravia. Ruusu kun oli vähän kiireinen aina. Kun me oltiin ravaultu kumpaankin suuntaan, mä siirsin käyntiin ja me alettiin tekemään kolmikaarista kiemurauraa silleen, että otettiin aina pysähdyksiä keskelle. Ruusu ei meinannut pysyä paikallaan yhtä sekuntia pidempää, mutta kun mä ite rentouduin vähän paremmin aina siinä pidätteen jälkeen, niin kyllä mä sain Ruusunkin malttamaan joka kerralla vähän pidempään. Ruusu myös taipui ihan hyvin, mutta jouduin muistuttelemaan itelleni koko ajan, että ne ulkoavut kääntää ja sisäohjalla vaan asetetaan, eikä jäädä vetämään päätä linkkuun. Mut kyllä se siitä. Piti vain muistaa ajatella.

Me otettiin vielä samaa tehtävää ravissa tekemällä pysähdysten sijaan käyntisiirtymisiä. Se meni musta tosi hienosti, enkä selvästi ollut ainoo, sillä Caitlyn oli ilmestynyt Beedan kanssa kentälle ja näytti peukkua kun mä ratsastin ohi. Kun nainen alkoi ravailla Beedan kanssa, päätin mä ottaa välikäynnyt ja siirtyä kentän keskelle kävelemään niin Caitlyn saisi rauhassa ratsastaa uralla.

Mä päätin ottaa lopuksi vielä vähän laukkaa kumpaankin suuntaan, ja vaikka me mentiin ehkä vähän liian kovaa, niin Ruusu kyllä kuunteli ihan hyvin mun apuja ja onnistuttiin tekemään jopa pari onnistunutta kymmenen metrin laukkavolttia! Mä olin ihan super tyytyväinen tammaan ja lupasin antaa sille tallissa monta porkkanaa.

[Sora]

Mä istuin hiljaisena olohuoneessa lukemassa Merja Jalon jotain vanhaa heppakirjaa ja koitin olla niinkun mua ei olisikaan. Emmi ja isä oli kutsunut Aleksin teelle ja ne jutteli jotain suokkivarsojen koulutuksen edistymisestä ja muista aikuisten jutuista. Mä en halunnut tietää. Enkä mä todellakaan halunnut nähdä Aleksia nyt, tai en varmaan ikinä. Koska nyt Aleksi viimein tiesi sen mitä Emmi oli varmasti ounastellut jo pidemmän aikaan. Nyt kaikki tiesi. Mä tiesin. Mä en ollut hyvä ratsastaja. Mä olin pahimmanlaatuinen ratsastaja mitä oli olemassa. Mä olin ratsastaja joka teki vääriä valintoja. Mä olin ratsastaja jonka takia hevonen oli kuollut. Mä en halunnut enää olla ratsastaja ollenkaan.
Mä purin huulta koittaen pitää kyyneleet silmäluomien takana ja tuijotin kirjan sivuja päättäväisesti. Mä en aikonut itkeä nyt ja tässä. En kun Aleksi oli kylässä ja aikuiset ihan nurkan takana. Oma huonekin tuntui ahistavalta. En mä sinne halunnut mennä. Seinällä oli vieläkin valokuva musta ja Klikistä. Mä en ollut uskaltanut ottaa sitä alas. Tai halunnut.
Tähän mä en kuitenkaan enää voinut jäädä, mua ärsytti keittiöstä kuuluvat keskustelun äänet.
"Elviirako? Tänne? Ompa outoa", Emmi päivitteli.
"Tuolleen miekin ajattelin kun äitee soitti. Hää on ihan tosissaan tulossa huomenna kylään", kuului Aleksin ääni. "Mie oon ihan varma että sillä on jotain suunniteltuna miun pään menoksi..."

Mä laskin kirjan mahdollisimman hiljaa sohvapöydälle ja hipsin keittiön ohi eteiseen. Mä en uskaltanut katsoa huomasko joku mua, mutta kukaan ei ainakaan sanonut yhtään mitään. Ei yrittänyt estää mun pakoa. Vedin kumpparit jalkaan ja nappasin lähimmän takin niskaan mikä silmiin sattui. Ovi naksahti mun takana kiinni ja mä pystyin taas hengittämään.
Ulkona sataa tihutti vettä ja ilta oli harmaa muutamia värikkäitä syksyn lehtiä lukuunottamatta. Mä mietin hetken pitäiskö lähteä kävelylle metsään, mutta totesin sen olevan huono idea, sillä mulla ei ollut mitään lamppua mukana. Niinpä mä suuntasin kulkuni pihatolle ja Ruusun luokse.

Saaga ja Nyyhkis nyhti maasta viimeisiä vihreitä ruohonkorsia jossain aitauksen takanurkan tuntumassa, mutta Ruusu löytyi sisältä pihatosta makoilemasta. Se nosti päätään kuullessaan mun tulevan oviaukossa roikkuvien muovisuikaleiden läpi, muttei kuitenkaan noussut seisomaan. Mä lähestyin sitä varovasti ja kaivoin kännykän esiin taskusta. Ikinä ei ollut tarpeeksi kuvia makaavasta Ruususta. Mä nappasin muutaman parista eri kulmasta ja laitoin sitten kännykän pois. Mä kyykistyin ihan Ruusun viereen ja annoin sen haistella mun kättä ennen kuin aloin rapsuttaa sitä sen paksun vaalean harjan alta. Tamma huokaisi syvään ja sulki silmät.
Mä rapsuttelin Ruusua siinä vaikka kuinka kauan kunnes kyykkyasento alkoi käydä jalkoihin ja päätin käydä kunnolla istumaan. Pihaton turvepatja tuntui kuivalta ja pehmeältä ja Ruusun hengitys lämpimän suloiselta mun reittä vasten. Voisinko mä vaan jäädä tähän ikuisesti.

[Aleksi]