Valgusin päiväkirja

[Eevi-Sofia]

Torinhevosruuna Valgus
yp Eevi-Sofia Hopea

[Eevi-Sofia]

Se oli suuri ja hassu hevonen, ja minua vähän hymyilytti, kun sain sen vihdoin kotiin Hallavaan. Valgus ei ollut mennyt kaupaksi niin kuin Petra oli toivonut, ja se oli minun voittoni. Nyt Valgus oli melkein minun. No, ainakin yhtä paljon kuin Susi oli ollut. Olin rehellisesti sanottuna itkenyt iltaisin Susin perään, ja koko viikkoon en ollut käynyt tallilla, vaikka Aleksi oli luvannut, että voisin käydä ratsastamassa Nikitalla jonakin päivänä. En minä halunnut. Nikitalla oli oma hoitajansa eikä se ollut minun, vaikka pidin siitä kovasti. Olisi tuntunut vain sen asian kohtaamisen pitkittämiseltä, että minä todella olin hevoseton.

Onneksi olin hevoseton vain viikon, sillä Valgus seisoi nyt totisesti kopissa Hallavan pihassa. Kun kiipesin hakemaan sitä, huomasin, että se oli hionnut ja käyttäytyi levottomasti. Oli Petra sanonutkin, että ruuna huolestui kaikenlaisesta uudesta eikä pitänyt matkustamisesta.
"Mutta hyvä tästä tulee, sun elämästäsi", lupasin hevoselle ja rapsuttelin sen turvanalusta.
Hevonen mupellutti välittömästi suuria huuliaan niin, että kuului pehmeä löpslöpslöps.
"Taidat olla rapsuttelija", arvelin.

Sitten mentiin ulos autosta. Valgusin valtavat kaviot (ne olivat varmaan suunnilleen kymmenen kokoa suuremmat kuin Susin pikkujalat!) pistivät rampin paukkumaan, ja ruunan korvat heilahtelivat askelten tahdissa.

"Oho, se on iso!" sanoi Katri, joka oli sattunut olemaan paikalla kun traileri tuli pihaan ja jäi kiinnostuneena katselemaan uutta tulokasta.
"On se ainakin Susiin verrattuna", nyökyttelin. "Onneksi se on myös superkiltti."
Ja säikky - siitä Valgus ymmärsi heti muistuttaa minua. Se näki Aleksin lähestyvän silmäkulmastaan ja pyörähti levottomasti pöristen ympäri niin, että näki miehen paremmin. Pakoon se ei kuitenkaan lähtenyt, mikä oli onni, sillä jos Valgusin kokoinen hevonen päätti lähteä, siinä eivät paljon pienet eevisofiat painaneet.
"Toivottavasti se mahtuu tallin ovista sisään", virnisteli Aleksi, jota silminnähden huvitti miten suurelta Valgus näytti minun vieressäni.
"Se loukkaantuu ikipahoiksi, jos väität sitä lihavaksi", varoitin.
"En mie lihavaksi, raamikkaaksi vain", Aleksi sanoi viattomana. "Sehän on hyvä vaan."
"Saat anteeksi", tulkkasin tuoreen ylläpitohevoseni ajatuksia.
Kuin sanojeni vakuudeksi Valgus jo hieman venytti turpaansa kohti Aleksia. Sitä taisi kiinnostaa, olisiko Aleksilla sille mitään hyvää hyvittelyksi aiemmasta säikähdyksestä.

Ei ollut, mutta minullapa oli. Heti karsinassa lahjoin Valgusta tervetuliaisherkuilla, ja tyytyväisenä se niitä mutustelikin. Jase Astor käveli ohi ja näytti jotenkin hieman omituiselta, enkä minä tiennyt, katsoiko hän niin omituisesti minua vai maalaishevostani.

Sillä sellainen Valgus oli. Jytäkkä maalaishevonen, jossa oli ratsuveren lisäksi vanhaa maatiaiskantaa ja työvoimaa. Katselin hevosta ja mietin, että se näytti aivan poliisihevoselta. Ellei se olisi ollut niin arka, se olisi hyvin voinut ilmoittautua hommiin ratsupoliisille.

Ilmeisesti pidin hevosistani samanlaisina kuin miehistäni. Miehestäni. Monikkojen aika oli ohi (vaikka eipä sillä, että minulla koskaan olisi montaa ollutkaan kierrossa yhtä aikaa).

[Eevi-Sofia]

Ratsukko näytti pätevältä. Rautias ruuna oli tyytyväisen näköinen, vaikka olikin joutunut toden teolla töihin. Ratsastajan otteet olivat sillä tavalla eleettömiä ja kadehdittavan tehokkaita, kuin vain oikeasti asiansa osaavalla ihmisellä saattoi olla. Ja niin kai kuuluikin, olihan hän ammattilainen. Siispä minä pyyhkäisin pois ujon harmin siitä, ettei Valgus varmaankaan koskaan näyttänyt yhtä hyvältä minun kanssani.

"Oletko sä ajatellut, että voisit haluta startata vaativaa?" Daniel Susineva tiedusteli siirtäessään Valgusin käyntiin.
"Vaativaa? Valgusin kanssa vai ylipäänsä?"
"Sekä että. Valgusin voisi saada tehtyä vaativalle tasolle. Ja sullehan ei muuta tarvita kuin riittävä hevonen", valmentaja totesi.
"Oho", sanoin vain.
"Mieti asiaa."
"Kyllä kai se olisi mielenkiintoista", sanoin varovaisen innostuneena. "Vaikka mä en ole koskaan oikeastaan ajatellut rupeavani kouluratsastajaksi."
"Ei sun pakko ole esteitä ja kenttää hylätä, vaikka parit koulukisat enemmän kalenteriin vuodessa tulisikin", tuo kouluratsastuksen lähettiläs hymähti.

Pidin valmentajastani. Hänen tyylinsä sopi minulle, mitä opettamiseen tuli, ja hän ratsasti Valgusin mielellään pyynnöstä kunnolla läpi silloin tällöin. Lisäksi hän oli mukavan rauhallinen ja jämpti persoona, osoitti välillä huumorintajunsa ja vaikutti siltä, että hän nautti valmennustyöstä. Olisi ollut kamalaa tuntea olevansa valmentajalle pakollinen paha.

"Jotakin jännää tässä kuitenkin oli", Daniel sanoi itselleen epätyypillisen epävarmaan sävyyn.
Kutistin ihmeissäni kulmiani.
"Voi olla, että se on jostain vähän kireä. Tuskin mitään vakavaa vaivaa, liikkui kuitenkin ihan mielellään. Huomenna viet sen maastoon missä se saa edetä reippaasti pitkässä muodossa ja ylihuomenna kevyt jumppapäivä."
Se ei kuulostanut liian vakavalta. Olihan hevosilla, siinä missä minullakin, välillä päiviä jolloin olo oli vähän jäykempi kuin tavallisesti.

[Eevi-Sofia]

Valgus oli ollut niiin hyvä, että oli helppo hymyillä tallille tullessa. Lisäksi ilahdutti se, että Petra, jolta olin Valgusin itselleni ylläpitoon ottanut, oli käynyt viikonloppuna vanhaa hevostaan moikkaamassa ja ollut tosi tyytyväinen sen kuntoon.
"Katsohan kisakalenteria kesälle", hän kehotti. "Olisi hyvä saada sille tuloksia helppo A -luokista, jos jossain kohti sitten myyn sen. Olihan sulla alueluvat?"
"Juu, on mulla, ja ajattelinkin, että toukokuussa käydään ainakin yhdet koulukisat ja kesäkuussa sitten lisää", sanoin hymyillen, huolimatta siitä, että myyntiaihe nousi taas esiin. Tiesin nyt kuitenkin, ettei Petralla ollut kiire myydä Valgusia: hevosesta ei ollut hänelle kuluja ja hän oli nähnyt, että sen arvo nousi hyvässä treenissä.

Pöllyttelin Valgusta kumisualla hyvän aikaa. Se näytti vähän hassulta nykyään, kun se oli tipautellut talvikarvaansa ja siellä täällä alkoi olla erottuvia karvatupsuja kevyempien karva-alueiden lomassa. Iso ja kiltti hevonen nautti talvikarvan irroitusrapsutuksista pää rennosti alhaalla, silmät puoliummessa ja alahuuli suunnilleen puolen metrin mittaisena. Päivittelin jälleen kerran lempeästi itsekseni, kuinka suuri pää hevosella oli.

Satuloin höpsön ruunani ja puin sille martingaalin ja suitset. Olimme lähdössä maastoon, ja siellä Valgus oli joskus vähän säpsy. Se kohotteli aina päätään nähdäkseen kaikkea pelottavaa ympärillään, joten olin ottanut tavaksi pukea rintaremmimartingaalin sille oman mielenrauhani lisäämiseksi. En myöskään koskaan maastoillut Valgusilla ilman satulaa. Suunnittelin hankkivani sille vikellys- tai terapiavyön, jotta pääsisin ratsastamaan turvallisemmin mielin rentoja käyntilenkkejä ilman satulaa. Olisi edes kahvat, joista napata kiinni, jos se pyörähtäisi 180 astetta ympäri jotakin jännittävää hoksatessaan.

"Mennään sitten", hymähdin hevoselle ja talutin sen aurinkoiseen kevätpäivään.

Oli vielä melko aikainen iltapäivä. Minulla oli ollut kevyt työpäivä, mitä asiakastapaamisiin tuli, ja olin päättänyt ajaa suoraan töistä ratsastamaan Valgusin. Pääsisin pitkälle lenkille Kertun kanssa ja illalla tekisin parit paperihommat. Yrittäjyydestä oli nopeasti tullut minusta mukavaa puuhaa, ja olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin asiakkaita riitti. Usein olin töissä lauantainakin. Olihan se tietysti rankkaakin, olla töissä kuutena päivänä viikossa ja epäsäännöllisinä aikoina, mutta sitten vastapainona oli näitä kevyitä päiviä. Sunnuntaina olin myös aina vapaalla.

Metsässä kuului kevään ääniä. Valgus kuulosteli sirkuttelevia lintuja, muttei säikkynyt mitään koko alkumatkan aikana. Sitten sen tarkkaavaisuus herpaantui ja sen suuri kavio kolahti polun poikki kiemurtelevaan puunjuureen. Suuri ruuna kompuroi ja säntäsi saman tien kuin sähköiskun saaneena eteenpäin. Sen pää kohosi niin korkealle kuin martingaali antoi myöten ja loppulenkin se käveli levottoman oloisena ja välillä säpsähdellen. Hymyilin miedosti ja rapsutin ruunan kaulaa.
"Raukkaparkaa, kun puunjuuretkin hyökkäilee kimppuun", sanoin sille rauhoittavasti.

Se ei kuitenkaan rauhoittunut ennen kuin pääsimme tallin pihaan. Niin isoksi hevoseksi se oli kyllä melkoinen herkkis.

[Eevi-Sofia]

"Tänään hypätään, iso ukko", selostin päivän suunnitelman Valgusille. "Mitä siihen sanot? Itse Jase Astor alentui meidän puominnostajaksi, koska vauvavahdit täytyy pitää tyytyväisinä."

Valgus ei oikeastaan osoittanut ymmärtävänsä, miksi Jasen puomipojaksi ryhtymisellä oli mitään uutisarvoa. Ei Valgus tiennyt, kuka Jase oli. Ruunan mielestä hän oli jokin kiireinen ihmisolento, joka välillä piipahti naapurin kaunottaren luona. Niinpä: Valgus oli varovaisen ihastunut Faeen, siitä olin ihan varma. Sellaisella yläasteikäisen ujon pojan tavalla. Se katseli kauempaa, muttei vahingossakaan antanut kenenkään tietää, jottei tulisi naurunalaiseksi.

Ja no, näin "äitinä" ajattelin, että ehkä olisi viisaampaa niin. Suuri pikkupoikani saisi kovan kolhun itsetunnolleen, jos menisi Faen eteen tunnustamaan rakkauttaan. Fae oli se hieman liian tavoiteltu yläasteen nätti mutta käytökseltään ylimielinen teinikuningatar. Minun pieni Valgukseni oli lähinnä se pumpsakka poika, joka harrasti tietokoneiden rakentelua (mikä ei vielä sen ikäisille tytöille ollut ehkä suurin turn-on) ja tuli valituksi viimeisenä kaikkeen, mihin liikuntatunneilla ikinä pareja tai joukkueita valittiin. Valgus hikoili herkästi ja unohti välillä niistää vuotavan nenänsä, mutta oli mitä sydämellisin kömpelö jättiläispoika. Koululais-Fae olisi katsonut sitä nenänvarttaan pitkin ja sanonut "ewww". Ainakin vielä yläasteella.

Satuloin suuren ruunani ja talutin sen kentälle.

Siellä olivat Ruska ja Pujo. Jasea ei näkynyt.

"Jase lähti hakemaan Lassea!" Ruska tiesi kertoa.
"Vai niin", vastasin. "Tuleeko jompikumpi roikkumaan vastaan?"
Pujo piti vastaan, kun kiipesin pieneltä korokkeelta Valgusin selkään. Olisi pitänyt arvata, ettei Jase tyytyisi pelkkään puomipojan rooliin. No, olisi joka tapauksessa kiva nähdä, kun hän ratsastaisi Lassella. Olin itsekin päässyt käymään vielä Valgustakin suuremman valkean ratsun kyydissä pariin otteeseen, kun Alana oli kaivannut liikutusapua sen kanssa. Olin tykästynyt siihen hyvin nopeasti.

"Ajattelin, että kaikkein tehokkaimmin saan ajan käytettyä, kun hyppään samalla ite", Jase selittikin pian tuodessaan Lassen kentälle.
"Se on ihan hyvä, niin jää mahdollisimman paljon aikaa perheelle", sanoin lempeästi - tuore pieni perhe aiheutti minussa hempeyttä ja voi, muisto pienen vauvan tuoksusta tulvahti mieleen.
Jase nyökkäsi ja onnistui vain puoliksi piilottamaan pehmeyden ilmeestään.
"Mutta neuvon kyllä samalla sua... jos haluat", Jase tarjosi.
"Anna tulla vaan!"

Sainkin jonkinlaista valmennusta. Valgus oli innoissaan esteistä, mutta samalla myös varovainen oma itsensä. Tuntui mahdottomalta löytää sille tasaista rytmiä, kun se yhdessä hetkessä imi kovasti esteelle ja heti seuraavassa askeleessa ajatteli jännittyneenä taaksepäin - ja sitten taas halusi mennä.

Valgus osasi hypätä, mutta juuri sen herkkyys teki siitä haastavan estehevosen. Muistelin ensimmäistä kertaani Valgusin selässä: olin Petran yllyttämänä osallistunut sen kanssa edelliskesänä viikonlopun mittaiselle kenttäkurssille, kun Petra itse ei ollut työrupeaman takia päässyt. Silloin ei ollut ollut puhettakaan siitä, että hevonen tulisi minulle ylläpitoon.

Valgus oli ilahduttanut laadukkailla liikkeillään ja miellyttämisenhaluisuudellaan, mutta toisaalta olin myös saanut hikoilla itseni nestehukkaiseksi joka ikisen ratsailla vietetyn tunnin aikana. Se vaati niin paljon työtä ja keskittymistä. Hetkeksikään en voinut hellittää, etenkään esteradoilla, joilla tehtäviä tuli nopeasti toistensa perään. Maastoesteillä olimme kokeneet kaikkein parhaimmat hetket, kun aloittelevien kenttäratsukoiden matalahkot esteet ja pitkät linjat olivat kasvattaneet ruunan itseluottamusta. Suurella laukallaan se harppoi vaihtelevilla alustoilla ja ylitti korvat onnellisessa hörössä pieniä, kiinteitä esteitä, ja jokaisesta ylityksestä kehuin sitä.

Pääsisinpä Valgusin kanssa kenttäkisoihin. Sydämeni sykki yhä kuninkuuslajille.

Vaan nyt oli lajina esteratsastus.

"Älä varmistele liikaa", Jase kajautti, kun ratsastin Valgusin ristikolta kaarevalla tiellä pysty-okseri-sarjaesteelle. "Anna sen tehdä virheitä ja huomata, ettei ne ole vaarallisia! Jos autat sitä nyt koko ajan, se odottaa jatkossakin, että ajattelet kaikki asiat sen puolesta."

Selvä. Luota Valgusiin. Anna sille tilaa.

Vähitellen saimme linjasta sujuvan. Valgusissa tapahtui sama muutos kuin kenttäkurssin maastoesteillä: se alkoi uskoa, että se osasi ja pystyi.

Jase pyysi Ruskaa ja Pujoa nostamaan esteitä. Tulimme linjan uudestaan - ei ongelmia. Esteitä nostettiin pian taas, ja edelleen Valgus hyppäsi ne epäröiden vain aavistuksen ensimmäisellä kerralla. Seuraavalla kerralla se jo lähestyi esteitä leijonan rohkeudella.

Ja sitten se teki suuren, pyöreän hypyn.

Hyppy yllätti niin, että tasapainoni horjahti aivan hivenen. Eniten yllätti kuitenkin se, mitä tapahtui esteen jälkeen.

Suuren ruunan etukaviot ehtivät tuskin koskettaa maata, kun se jo painoi korvat niskaan, kiertyi vinoon ja köyristi selkänsä. Pysyin kyydissä, mutta yhtäkkiä minusta oli tullut ohjaajan sijasta matkustaja.

Valgus vain meni ja meni. Se pukitti välillä, mutta enimmäkseen se juoksi pää taivaissa ja teki äkkikäännöksen aina, kun aita, este, jompikumpi jalkaisin olevista ihmisistä tai kentän toinen ratsukko tuli vastaan. En voinut muuta kuin pidellä kiinni ja toivoa parasta, sillä jokainen pidäte ja jokainen kääntävä ohjasapu kaikui kuuroille korville.

Se oli pelottavinta, mitä olin Valgusin kanssa koskaan kokenut. Valgus, joka oli niin kiltti ja niin miellyttämisenhaluinen, ei ollut koskaan tehnyt mitään sellaista. Se oli kuin vieras hevonen allani.

Vierauden tunne ei kadonnut sittenkään, kun se pysähtyi kuin seinään. Ruuna jäi seisomaan aloilleen kyljet rasittuneesti kohoillen ja kaula yhä kuin kirahvilla. En uskaltanut hievahtaakaan sen selässä. Pelkäsin, että se lähtisi hetkenä minä tahansa uudestaan käsistä.

Ei se kuitenkaan lähtenyt. Ujutin varovasti jalkani takaisin jalustimiin ja suoristauduin ruunan selässä. Ruska oli jo tullut luoksemme ja tarttunut varmemmaksi vakuudeksi Valgusin ohjaan. Pojan suuret silmät ja jokseenkin jännittynyt ilme kertoi, että hän odotti jotakin samansuuntaista kuin minä itse vielä hetki sitten.

Minä kuitenkin tiesin jo, ettei Valgus enää singahtaisi. Mistä ikinä sen äskeinen spurtti olikin johtunut, nyt se oli palannut takaisin minun hallintaani.
"Kiitos, voit päästää irti", sanoin Ruskalle ja hymyilin. Hymy oli pingottunut, mutta Ruska otti sen vastaan nyökkäyksellä ja teki niin kuin pyysin.

Kehotin Valgusin käyntiin. Se käveli vielä hieman nykivästi ja säpsähti välillä, mutta tolkuton halu päästä pakoon joltakin - miltä? - oli kadonnut. Aloin ohjata ruunan päätä alemmas, ja se totteli. Sitten se säpsähti taas ja nosti pään ylös. Johdin sitä uudestaan ohjalla alemmas, mutta en enää niin syvään muotoon kuin äsken. Valgus tyyntyi ja alkoi kävellä tasaisemmin.

Jase Astor katseli meitä mietteliään näköisenä. Koko aikana hän ei ollut sanonut mitään, mutta nyt hän avasi suunsa - ja sulki sen taas. Lopulta hän puhui.
"Se näytti siltä, että se jotenkin itsekin säikähti hyppyään", Jase sanoi kulmiaan kurtistaen. "Se oli hieno hyppy, sen paras tähän asti."
"Ja sitten se vaan lähti", sanoin, ja ääneni oli puoli sävelaskelta kimakampi kuin tavallisesti. Ero oli niin pieni, että ehkä kuulin sen vain itse. Omiin korviini ääneni kuulosti aivan väärältä.
"Niin... Lasketaan esteet aloitustasolle ja tulette vielä kerran. Ehkä se avasi liikaa takaa ja se tuntui siitä ikävältä, kun se ei ole tottunut sellaiseen", Jase pohdiskeli.

Teki mieli sanoa, että en hyppäisi Valgusin kanssa enää yhtäkään hyppyä. Ruska ja Pujo kuitenkin muokkasivat jo esteitä, joten pyysin Valgusin varoen raviin. Keventelin hetken. Ruuna alkoi tuntua omalta itseltään. Ehkä asia oli niin kuin Jase sanoi. Hypyn suuruus ja laatu yllätti hevosen itsensäkin.

Tunsin leukapielieni kiristyvän, kun lopulta ohjasin ruunan kohti esteitä. Hartiani kohosivat. Jokin kurkussa pisti vastaan hengen kulkemiselle. Teki mieli puristaa nyrkit tiiviiksi sumpuksi. Jännitti.

Valgus hyppäsi ristikon, mutta ei sarjaa. En yllättynyt. Ratsastin niin huonosti.

"Toi nyt oli ihan sun oma moka", Jasekin sanoi armottomasti saman asian, jonka jo tiesin. "Ethän sä edes yrittänyt."

Seuraavalla kerralla yritin, ja me pääsimme yli koko tehtävästä. Siirsin ratsuni nopeasti raviin ja tein jokaisella eleellä selväksi, että tämä oli nyt tässä tältä päivältä. Antaisin ruunan ravata itsensä rennoksi ja sitten kävelisimme.

Ja me kävelimme kauan. Minä istuin Valgusin satulassa ja tunsin kirvelevää, polttavaa tunnetta, joka kieli halusta itkeä. Värisytti vähän. Valgus oli mennyt niin hyvin, ja sitten kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen. Mitä siinä oikein tapahtui?

Mieleen palasi maastolenkki, jonka aikana Valgus kompastui puunjuureen. Miten jännittynyt se olikaan sen jälkeen.

Ja mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä varmempi aloin olla siitä, että hevosessa täytyi olla jotakin pielessä. Se ei ollut ilkeä, eikä se lähtenyt käsistä niin kuin se oli tänään tehnyt ihan vain lähtemisen ilosta. Ehkä se oli säikähtänyt, tai ehkä siihen oli sattunut ja se oli sännännyt kipua karkuun.

Minä en tiennyt, mikä hevosessa saattoi olla vialla, mutta sydämeen pesiytyi piinkova tunne. Olin varma että jokin oli vinksallaan. Minähän ottaisin siitä selvää.

Omiin loppukäynteihin siirtyessään Jase ehdotti, että ratsastaisin Lassella pari kertaa seuraavalla viikolla. Hänellä ja Alanalla olisi kiirettä, eikä Emmasta ilmeisesti ollut nyt apua. Minä vain nyökkäsin, lupasin hoitaa oman osuuteni. Ajatukset askartelivat kuitenkin ihan toisaalla.

Valgusin riisuttuani minä soitin kaksi puhelua. Ensiksi valitsin ruunan omistajan numeron. Petra vastasi välittömästi ja hiljeni kuullessaan, mitä minulla oli asiana.
"Tietysti teet niin kuin parhaalta tuntuu", hän sanoi, ja äänensävy oli minulle uusi ja selittämätön.
Seuraavaksi noudatin hänen kehotustaan ja omaa tunnettani.

Soitin klinikalle ja varasin Valgusille ajan. En saisi rauhaa, ennen kuin hevonen olisi tutkittu korvankärjistä takakavion viimeisimpään sopukkaan ja todettu terveeksi. Tai kunnes vika saataisiin paikannettua ja hoidettua.

[Eevi-Sofia]

Päivä oli ironisen kaunis. Aurinko paistoi ja ulkona ilmaa raikasti pieni aavistus tuulenviristä. Sisällä oli kuitenkin painostavaa ja pysähtynyttä.

Pöydän toisella puolella istui punasilmäinen Petra, jonka synkeä olemus oli merkki sisällä kytevästä myrskystä. Minä pelkäsin, että myrsky ryöpsähtäisi pian irralleen - mutta toisaalta vielä enemmän kammosin sitä, mitä tapahtuisi, jos myrskyä ei vapautettaisi. Jos se jäisi muhimaan ystävän sisimpään sanomattomina sanoina.

Valgus oli käynyt klinikalla. Olimme molemmat olleet sen mukana ja nähneet samat kuvat ja kuulleet samat lausunnot. Oli sanomattakin selvää, etteivät ne olleet positiivisia.

Itse asiassa ne olivat niin lohduttomia, että ne olivat johtaneet tähän päivään.

Valgusta ei enää ollut.

Päätösvalta oli tietenkin ollut Petralla. Hänellä oli omistuksessaan hevonen, jolta löytyi lannerangan alueelta yhteenkasvaneet nikamat ja jonka SI-nivelessä oli toimintahäiriö.
"Spondyloosi voi olla oireeton, mutta jos hevonen on saanut kipusätkyjä ratsastaessa, sitä selvästi vaivaa", eläinlääkäri sanoi inhottavan myötätuntoisena tutkittuaan Valgusin kaikin mahdollisin tavoin palpoinnista skintigrafiaan. "Se voi kestää kevyttä ratsastusta, jossa se käyttää itseään oikein. Voi myös olla, että alkaa ilmetä sidevaurioita jotka tekevät siitä entistä kipeämmän."

Ja me olimme katsoneet Petran kanssa toisiamme. Molemmat tiesivät, että hevonen ei enää ollut viimeisinä viikkoina ollut aivan oma itsensä ja ajoittain se oli heittäytynyt täysin vieraaksi. Nyt tiesimme myös, että se johtui kivusta.

Petra oli päättänyt, että Valgus tuotaisiin vielä kotiin. Katsottaisiin sitä parin yön yli. Hän oli ratsastanut hevosellaan pari kertaa, ja huomannut saman kuin minä: välillä Valgus jännittyi kovasti. Se oli miellyttämisenhaluinen hevonen ja yritti parhaansa, mutta joskus jokin liike aiheutti siinä kipua, ja sitten se kulki kuin tilannetta peläten.

Valgus oli saanut viettää viimeiset päivänsä tarhassa. Se oli liikkunut omaan tahtiinsa.

Nyt se liikkui kivuitta jossakin, missä se ei enää ollut meidän ulottuvillamme.

"Tämä oli väärä ratkaisu", Petra sanoi yhtäkkiä.
"Tiedän, että se tuntuu rankalta nyt, mutta ei ollut enää mitään..."
"Ei Valgusin lopettaminen nyt", Petra keskeytti terävästi. "Se, että mä annoin sen sulle ylläpitoon."
Yllätyin.
"Olisi pitänyt pitää se itselläni tai myydä jollekin. Kun hevonen on oma, siitä pitää huoltakin kuin omastaan", Petra sylkäisi. "Sitä tarkkailee huolellisemmin ja sitä liikuttaa harkiten."

Kylmä paniikki puristui teräksisen kovaksi nyrkiksi sisuskalujen ympärille. Oliko tämä minun vika? Katsoiko Petra minua todella noin syyttävin, suorastaan vihamielisin silmin?

Mutta minähän olin tehnyt parhaani! Minä olin pitänyt Valgusta kuin omaani.

Petra nousi kiukkuisen nykäisevästi ylös.

"Mä en pysty jäämään tänne hetkeksikään."

Ystäväni pyyhälsi ulos, vaikka yritin sanoa, että odottaisi. Että puhuttaisiin asia selväksi. En halunnut, että tämä jäisi viimeiseksi yhteiseksi hetkeksemme.