Ohto
Juuri saapunut
Posts: 35
|
Post by Ohto on Jan 19, 2017 14:14:31 GMT 2
Onnibussilla onneen 19.1.2017
Mun asumisjärjestelyt oli vähän muuttuneet. Me oltiin Nikon kanssa eletty rauhallista elämää pienessä yksiössä, ja vaikka keittiöön ei mahtunut yhtä ihmistä enempää ja kellarin pyykkituvassa oli hiiriä sekä oravaperhe, se oli just passeli järjestely mulle. Vuokra oli jo valmiiksi hävyttömän alhainen, mun osani siitä oli varsin pieni, ja sängyksi muuttuva sohva oli yllättävän mukava, ja sen epäilyttävän, keskiaikaisen tahran oli Niko peittänyt jesarilla.
Harmi vaan, mulla ja Nikon tyttöystävällä ei ihan kemiat kohdannut, ja mulle oli annettu kaksi päivää aikaa "lähteä helvettiin meidän sohvalta makoilemasta" kun se muutti Nikon luokse. Ja mä lähdinkin. Onnibussilla niin pitkälle kuin viidellätoista eurolla pääsi.
Onnibussi oli selkeästi mun tie onneen. Se jätti mut Pronssijoen ABC:n viereen, jossa mä bongasin jonkun punatukkaisen tytön tuskailevan kantamustensa kanssa. Bussikuski oli dumpannut sen kassit pysäkille bussin takaosasta, ja nyt se kantoi käsissään neljää valtavaa säkkiä ja reppuun sillä oli sidottu vielä muovikassi. Tarjouduin tietenkin auttamaan, ja kyselin mihin se oli matkalla. Tyytyväisenä se ojensi mulle kaksi ikeakassia, jotka oli täynnä hevoskamaa. Pääasiassa loimia, mitä nyt nopeasti vilkaisemalla sain selville. Mä kun en kaivellut toisten tavaroita muuten vaan. Oli kuulemma matkalla jäähallille, sen siskolla oli kuulemma peli. Tai jotain. "Siks mulla on näin paljon kamaa, kun se pyys mua hakemaan postista näitä sen hepoille. Olin mä muutenkin siellä päin niin mielellänihän mä, sillä on nii kiire aina…" tyttö selitti roudatessamme kamoja. "Mä oon muuten Ohto", tajusin esittäytyä jossain vaiheessa, ja punatukka nyökkäsi. "Alina. Mihin sä oot menossa?" Alina tajusi kysyä. "Öömm, eeen tiiä, ei mul oikeen oo mitään… Tuli vähän kärhämää ni piti lähtee", selitin. "Johonkin nukkumaan", kohautin olkiani, vähän hällä-väliä asenteella. "Eli sulla ei oo kämppää?" Alina kyseli. "Ei." "Hmm."
Me käveltiin noin puolessa tunnissa kantamustemme kanssa, ja sinä aikana meistä tuli vissiin ihan ystävät. Ainakin jutusteltiin tyytyväisinä vähän kaikesta ja seurattiin toisiamme instassa. Kun me päästiin jäähallille saakka, meidän tiet oli vaarassa erota, ennen kuin tyttö ehdotti, jos haluaisin tulla katsomaan peliä. Eipä mulla muutakaan tekemistä ollut, ja lippukin oli vain vitosen. Alina tarjosi mulle hodarin kahvilasta kiitokseksi avusta, ja sen jälkeen me siirryttiin katsomon puolelle. Mä pyörittelin lippua käsissäni, ja hämmennyin hetkeksi. "Sanoiksä et sun siskos pelaa..?" "Aa, joo, se on maalivahti. Pronssijoelle. Toi", se hymyili ja osoitti ympyrää luistelevaa tyyppiä hiekanvärisessä paidassa. En olisi ehkä tunnistanut sitä naiseksi kaikkien toppausten alta, mutta sitten se otti kypärän pois, ja tajusin joskus lukeneeni jonkun jutun siitä. Joka tapauksessa katsoimme Alinan kanssa peliä ja erätauoilla juttelimme vähän kaikesta. Alina tarjosi, että heille voisi tulla yöksi, että se varmaan sopisi Alana-siskolle, vaikka sen poikaystävä olikin tulossa kylään. Se oli tulossa hakemaan tyttöjä, ja varmaan mahtuisin mukaan autoon.
Pelin jälkeen odotimme Alanaa saapuvaksi kahvilassa. Se saapui jonkin ajan kuluttua korollisissa nilkkureissa ja villakangastakissa, eikä se vaikuttanut yhtään samalta kuin äsken kaukalossa peliin keskittynyt maalivahti. Nyt siitä tuli ensin mieleen teiniprinsessa, mutta päättelin, että jos se vietti aikaansa vapaaehtoisesti kokonaisen joukkueellisen miehiä kanssa, ei se voinut olla kovin avuton. Tai mistä sen tiesi. Sillä oli blondit hiukset, latvoissa näkyi haaleata laventelia, ja kasvoilla sillä oli säkenöivä hymy, samanlainen kuin siskollaan, jota se nyt halasi iloisena, ja ryhtyi sitten tutkailemaan kassien sisältöä. "Hm, aww", sain selvää sen puheesta, ennen kuin se puhui siskolleen jollain vieraalla kielellä, nostellen haaleanpinkkiä loimea ulos ikeakassista. "Tässä on Ohto, se tulee meille yöks", Alina sanoi, ja vasta nyt Alana kiinnitti muhun huomiota. "Oh. Moi", se hymyili leveästi ja ojensi kätensä. "Alana." Suuntasimme tavaravuorinemme parkkipaikalle, jossa Alana lähti johtamaan tietä kohti mustaa Range Roveria. Se suukotti jotakuta avoimesta ikkunasta, ja avasi sitten takaluukun. Tungimme kaikki tavarat sinne, ja mä menin Alinan kanssa takapenkille. "Kuka toi on?" kuskinpenkillä istuva, about mun ikäinen tyyppi kysyi ja vilkaisi mua. "Ohto. Se tulee meille. Just drive", Alana hymyili lempeästi ja brunette käynnisti auton.
Illalla jutustelimme nelistään hetken, ja sain selville, että siskokset olivat kuuluisien ratsastajien jälkeläisiä, Alana oli vieläkin aktiivisesti mukana hevosten kanssa, poikaystävä oli myös kuuluisa ratsastaja, ja myönsin itsekin, että olin ratsastanut seitsemänvuotiaasta 13-vuotiaaksi, ennen kuin seiskalla lopetin. Silti olin käynyt siskoni kanssa tallilla auttamassa häntä aina välillä, joten aivan ruosteessa en varmaan hevosten kanssa olisi. Jossain välissä iltaa tuli sovituksi, että voisin jäädä tänne asumaan. Se oli ollut maanantaina.
Nyt torstaina olin tullut Alanan seurana tallille, sillä sillä oli kuulemma kiire, mutta kaksi hevosta ratsastettavana. Niinpä mä harjasin ja varustin käytävällä aivan valtavankokoista, valkoista Lassea, samalla kun Alana harjasi karsinassa toista hevostaan Faeta. Se murjotti minkä kerkesi, mutta Lasse seisoi käytävällä nätisti korvat hörössä ja antoi mun harjata itseään kauniisti.Toimintasuunnitelma oli seuraava: Lasse tarvitsi pitkät alkukäynnit, Fae loppukäynnit, joten Alana ratsastaisi ensin rautiaan kun mä talsin Lassen kanssa, ja sitten me vaihdettaisiin lennosta ja kävelyttäisin Faeta loppuajan. Satulakin pitäisi vaihtaa, niillä kun oli yhteinen koulusatula ja Alana kieltäytyi menemästä koulua estesatulalla. Sanoi, että Fae saattaisi olla lennokas ja että Lassen ravia oli mukavempi istua koulupenkillä.
Joka tapauksessa se tallireissu päättyi työpaikkaan. Mä parhaillani olin juuri tullut Faen karsinasta suitset kädessä, kun joku ponnaripäinen mies ilmestyi mun eteeni ja kyseli kuka olin. Ihan ehkä aiheesta, näytin kieltämättä vähän epäilyttävältä hiipparoidessani ulos yksityishevosen karsinasta vieraassa tallissa. "Öh.. Ohto? Mä tota Alanaa auttelin, kun sillä on kiire..?" selitin ja laitoin suitset koukkuun. "Aleksi, tallin omistaja. Ootkos sie paljon hevosten kanssa toiminut?" se jatkoi kyselyään ja vilkuili uteliaana selkäni takana murjottavaa Faeta. Sillä oli vissiin maine vähän hankalana känkkäränkkänä, mutta ei se mun kanssa ollut mitenkään mahdoton. Alana oli sanonut, ettei sen kanssa pitänyt välittää mistään, jolloin se lopettaisi nopeasti pelleilyn ja suurimman äksyilun. "No… En nyt muutamaan vuoteen, mutta joo, vähän..?" mä välttelin sen katsetta ja yritin löytää johonkin kadonnutta Alanaa pelastamaan mut. "Ei siuta kiinnostaisi avustaa hieman tallien teoissa aina välillä?" Aleksi ehdotti rento hymy naamallaan, ja mä olin hämmentynyt, mutta ohi pyyhältävä Alana näytti mulle peukkuja loimi sylissään, joten aavistelin että sillä olisi ollut näppinsä pelissä. Totta, olinhan eilen valittanut sitä, että mun pitäisi varmaan löytää töitä täältä. Mä siis nyökkäsin hermostuneena Aleksille vastauksen, ja sen hymy leveni entisestään.
Loppujen lopuksi, nyt mä en ollut enää Hallavassa pelkkä Ohto Forsvik. Nyt mä olin Ohto Forsvik, tallityöntekijä. Ja ai että, se kuulosti hyvältä.
|
|
|
Post by rena on Jan 19, 2017 16:38:55 GMT 2
Just a smile Tänään oli ensimmäinen kerta kun menin Pronssijoen balettitunneille. Ne pidettiin Lukion liikuntasalissa iltapäivällä. Yksi samalla äidinkielen kursilla oleva tyttö kertoi minulle että harrasti balettia samaisessa ryhmässä. Tämän tytön nimi on Linda. Olimme äidin kanssa käyneet ostamassa minulle uuden balettipuvun treeneihin, mutta vanhat kärkitossuni olin kaivanut esille laatikkojen pohjalta. Iltapäivällä tuntui luontevalta pakata laukkuun baletti tavarat ja laittaa hiukset siistille nutturalle päälaelle. Kävelin Lukiolle, ja vatsassa pöyri perhoset. Päästyäni perille minulla oli vielä rutkasti aikaa verrytellä. Suuntasin pukuhuoneille, ja astelin tyttöjen pukuhuoneeseen. Linda istui penkillä ja tervehti minua. ”Moi Rena, hei kaikki tässä on se uus josta puhuin Rena.” Huoneessa oli neljä muuta tyttöä, tyttöjen nimet olivat: Sonja, Elviira ”Elvi”, Minttu ja Anna. Yleensä en ollut hermostunut uusien tuttavuuksien tapaamisesta, mutta nyt minusta tuntui jännittyneeltä. Muut tytöt puhuivat päivästä ja viime baletti kaudesta. Itse vaihdoin vaan pikaisesti vaatteet ja puikkelehdin salin puolelle venyttelemään, pitäisi venytellä enemmän. Huomasin kun venytin jalkojani tangolla. ”Moi, kuka sä oot” Joku kysyi hieman kauvempaa. Säpsähdin hieman ääntä, käännyin ja näin musta tukkaisen pojan. Pojassa oli hieman aasialais piirteitä kavoissa, ja hänellä oli baletti varusteet päällä. ”Oon Rena, ryhmän uus jäsen” Selostin ja nyökkäsin. ”Aaa, oot se uus. Mä oon Toshiro, käyn lukion tokaa.” Poika esitteli itsensä. ”Okei, kiva tavata.” Vastasin ja jatkoin venyttelyä. Hetken päästä kuulin uuden äänen saapuvan saliin. ”Nonniin kaikki, eiköhän aloitella.” Nainen huusi ja meni peilien eteen. Uskoakseni tämä kyseinen nainen oli opettajamme, keräsin itseni ja kävelin naisen luokse. ”Moi, oon Rena.” Esittäydyin naiselle. ”Ahaa, olet se uusi jäsenemme” Nainen sanoi ja selasi kalenterin näköistä vihkosta. ”Rena Helmot… No minä olen ryhmän vetäjä Satu Lampi, ja tiedän, nimeni on huvitava” Satu sanoi ja hymyili. Satulampi, noh joo. Ihan hauska nimi, Satu toivotti minut vielä tervetulleeksi ryhmään ja sitten aloitimme. Ensin menimme tangolle ja teimme plie sarjoja ja erillaisia ojennuksia, satu seurasi liikkeitäni aivan vierestäni ja se kieltämättä hermostutti hieman kun joku tuijotti sinun jokaista liikettäsi parin sentin päästä. ”Grand plie, ja relevee. Ryhtiä Sonja, Toshiro ojenna varpaat, Linda kädet ovat pehmeät, eivät kuoleman koukistamat!” Satu huuteli ohjeita tuntilaisille. Sitten lähdettiin hyppelemään erillaisia hyppyjä salin kulmasta toiseen vuoron perään. ”Hyppyjen pitää olla allonger, eli pitkiä. Ja sitten myös pitää olla Attitude, joka tarkoittaa ryhtiä. Tässä opetan teille koko ransakan baletti sanaston mutta mikäs siinä.” Satu selitti ja hymyili. Tunnin lopussa venyttelyn jälkeen Satu kutsui meidät kaikki ympyrään salin keskelle. ”Nyt tutustutetaan Rena meijän tapoihin, eli jokaisen tunnin lopussa me keräännytään tähän lattialle ja kerrotaan fiilikset menneestä tunnista. Ja joka kerta pitää kertoo joku uus asia itsestään. Tämä voi olla sulle vielä uutena helppoa, mutta esim Sonjalle ja Mintulle. Jotka ovat olleet ykkösluoksta lähtien minun tunneillani alkavat jo tietää toisistaan kaiken.” Satu kertoi hymyillen. Minttu ja Sonja istuivat lähekkäin melkein minua vastapäätä, tytöt hymyilivät ja katsahtivat toisiinsa. ”Mä, voin aloittaa” Toshiro sanoi ja kertoi: ”Mulle jäi tosi hyvä fiilis, ku pääs pitkän loman jälkeen taas tanssimaan. Ja onhan se kivaa ku saatiin meijän ryhmään lisäystä. Ja uus juttu, mä sain pikkuveljen viime viikonloppuna!” Kierros kulki ja näköjään päällisin puolein kaikilla oli hyvä fiilis, kun minun vuoroni tuli. Ei itselläni ollut mitään hajua että mitkä omat fiilikseni olivat. Mutta silti vastasin: ”Mulla itsellä on hyvät fiilikset myös, kiva ku pääs jatkaa balettia tauon jälkeen, ja nyt tää ryhmä vaikuttaa kivalta. Ja joku juttu, käyn lukion ekaa.”
|
|
Pujo
Perus puurtaja
Darlin hoitaja
Posts: 346
|
Post by Pujo on Jan 22, 2017 22:46:26 GMT 2
Onnellisuutta
Naurua, hymyä ja sointuja. Hänellä oli kitara, minulla oli kantele. Soitinyhdistelmämme oli hauska ja musisoimme yöhön asti mökissäni. Lauleskelimme kaikenlaisia kappaleita kantrista rokkiin (taisi siinä olla välissä joku koominen heviyrityskin), samalla kun joimme mangomehua.
"Pujo mä haluun että me nauhotetaan jotain", Dani sanoi yhtäkkiä. "Siis niinku oikeesti, ihan kunnon laitteistolla", hän jatkoi ja katsoi minua merkitsevästi. "Se olis kyllä aika mainiota...", vastasin mietiskellen. "Mutta mitä me sillä nauhotuksella tehään? Ja missä nauhotetaan?", esitin kysymyksen. "Sain just idean - Sinillähän on alkukeväästä synttärit. Ja sehän tykkää susta-" - keskeytin herran lauseen ironisella naurahduksella ja kysyvällä katseella johon hän jatkoi naurahtaen, "Ei siis mitään rakkauslauluja mut joku kiva biisi vaan". "No joo vois se olla aika kiva", sanoin myönteisin mielin.
Ulkona oli pimeää ja lähdin Danin kanssa pihalle odottamaan hänen kyytiään. "Meistä tulee supertähtiä", sanoin hupaisasti ja heilautin kättäni tähtitaivaalle. Virnistin ja loin katseeni Daniin joka hymyili. "Meidän koululla on pieni äänitysstudio niin mä voin kysyä että päästäskö sinne vähän nauhottelee", hän oli kertonut.
Daniel, eli Dani, oli Sinin tavoin noussut nopeasti läheiseksi ystäväkseni. Meillä oli paljon yhteistä - molemmilla pörröinen hiuspehko (hänellä oli vieläpä kunnon luonnonkiharat), into musiikkiin, filosofisuuteen sekä syvällisyyteen taipuvainen ajatusmaailma ja taipumus seikkailullisiin retkiin. Olimme käyneet muutaman kerran tarpomassa Pronssijoen metiköissä, ja kerran testasimme joen jäätä (mikä meinasi päätyä avantouintiin...). Hän oli puhunut minulle myös hevosista, ja siitä kuinka oli joskus käynyt isosiskonsa kanssa talleilla - jopa Hallavassakin hän oli pyörähtänyt sen alkuaikoina. Yritin välillä houkutella häntä tallille, mutta hän ei jostain syystä ollut vielä uskaltautunut mukaani. Oli hän kuitenkin luvannut tulevansa, joten en lakannut muistuttelemasta.
"Moikka, nähdään ens viikolla", Dani huikkasi samalla kun astui siskonsa autoon. "Juu, moimoi", vastasin ja vilkutin. Hymyilytti kovin, ja huomasin kissaherra Venuksen tepsuttavan päärakennukselta tulevaa polkua pitkin luokseni. Se kurahti ja puski jalkojani, jonka jälkeen se lähti kipittämään edelläni mökkini suuntaan. Venus ei talvisin ulkoillut suuresti, ja mökistäni oli ilmeisesti tullut yksi sen lempipaikoista, olinhan kissahöpsönä kiikuttanut sinne kaikki tarpeelliset kissatarvikkeet. Kissanluukku oli lukossa, ja oranssi kolli odotti ovella ja maukaisi vaativasti kuin hoputtaakseen minun hidasta askelta. Avasin oven, ja ensitöikseni irrotin lumikokkareen Venuksen vatsakarvoista. Kissa kehräsi ja pyysi ruokaa, joten päätin antaa sille pienen aterian nappuloita. Minäkin otin syötävää: leikkasin itselleni omenan ja päärynän kulhoon. Oloni oli jälleen niin hyvä, etten tiennyt miten päin olisin. Kävin sänkyyn puoliksi makaamaan, ja Venus hyppäsi viereeni ja alkoi pestä itseään. Napsin hedelmälohkoja ja annoin ajatusten kuluttaa aikaa.
Kissan kehräys, lämmin viltti ja makuuasento tuudittivat minut pian uneen, ja heräsin tunnin päästä huomatakseni, että kello tulisi pian kaksi aamuyöllä, ja hedelmäkulhoni viimeiset sisällöt olivat levinneet sänkyyn. Unisena korjasin tahmeat lohkot pois, kävin pikaisesti peseytymässä ja hautauduin takaisin sänkyyn valot sammutettuani. Venus vaihtoi asentoa, ja liikkui lämmittämään reittäni. Nukahdin hetkessä, ja uneksin lentämisestä.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Jan 25, 2017 23:52:47 GMT 2
Jase: Emma auta Emma: kello on kymmenen mulla ei oo aikaa sun kriiseille just nyt Jase: tää on tärkeetä auta nyt Emma: no? Jase: alana vaa lähti ja se ei vastaa puhelimeen Emma: no ei se varmaan ihan ilman syytä? Jase: meil tuli vähän riitaa ja se lähti ulos ja sil ei oo ees takkia Emma: kauan se on ollu? Jase: joku puol tuntii? Emma: soita. nyt.
Jase: "Mä en oikeesti tiiä mitä mä tein, yhtäkkii se vaa kilahti ja lähti, voi vittu, sil ei oikeesti oo takkii mukana, wtf miksi. Miks se ei ottais sitä mukaan?" Emma: "No varmaan se tulee kohta takasin, sillähän on aina kylmä, kyl sä tiiät." Jase: "Mitä mä teen, se ei vastaa puhelimeen ja mä oon yksin niillä, ja-- joo, joo, se jätti avaimet tänne. En mä voi lähtee uloskaa ettii sitä ku jos se tuleeki täs välis ni sit se ei pääse sisälle?" Emma: "voi jeesus Alana, miksi olet tyhmä... Onks sen sisko missä?" Jase: "Sil on kuulemma joku juttu, ja se Ohto vai kuka nyt onkaan on sen kaa. Ei mul oo niitten numeroit." Emma: "Niinpä tietysti... Mun pitää hei oikeesti tehä tää yks juttu, kyl se varmaa kohta tulee. Mä voin soittaa sille."
Emma: ei se vastannu. Mitä sä ees teit et se suuttu? Jase: Olin rehellinen? Mä sanoin et se ei ees yritä tehä aikaa millekkään ja sit se veti hirveet raivarit. Mut se oli vaan ignoorannu mua viimeset kolme päivää eikä se ollu kotona koko viikonloppuna Emma: voi elämä jase. Sä oot idiootti kai sä tiiät sen? Tiiätkö paljon duunii se tekee? Se on nukkunu muutamana viime yönä tyylii 10h ja se syö ihan paskasti ja mä en tajuu miten se on ees elossa vielä tbh Jase: 10 on aika paljon kyl yössä? Emma: yhteensä!! Yhteensä 10!!! Sä et varmaa nää sitä mut sil on aina ihan sikana meikkiä. Se on kans laihtunu ihan älyttömästi mikä on ehkä hyvä mut ei nii paljoo. Etkö oo oikeesti huomannu? Jase: ei me olla puhuttu sillee kunnolla varmaan viikkoon Emma: no ei se nyt viikossa oo saanu tota itelleen tehtyä. Nyt se vasta näkyy. Ota aivot käteen pliis Jase: tää ei oo kaikki mun syytä hei Emma: en mä sanokkaan ja sul on iha oikeus olla harmissas jos se ei vastaa sulle tai anna vai mistä ikinä te nyt riitelittekään, mut yritä nyt ymmärtää et alanal ei vaan aika riitä kaikkeen ja musta tuntuu et sil tulee iha just burn out. Ja se ei ite ees usko olevansa tarpeeks hyvä eikä se kuuntele mua. Jase: noni sen sisko tuli. Se ei vastaa niillekää. Se on ollu tuol jo tunnin se on varmaa ihan jäässä. Lähen ettii sitä autol. Miks se on nii tyhmä? Emma: idk seura tekee kaltasekseen?
*** En ollut tarpeeksi hyvä. Kyllä minä sen tiesin. En onnistunut ikinä missään ja sotkin vain aina kaiken. En ollut lähelläkään siellä, missä piti. Minun ikäisenäni isä kilpaili jo ammattilaisena suurissa luokissa, äiti myös, eikä todellakaan vain omistanut kahta hevosta joilla ei edes kilpaillut niin isoja luokkia. Johanneksella taasen oli auttamatta edessään NHL-ura, ja vaikka olin tietenkin tyytyväinen ja iloinen sen puolesta, olin samalla kovin katkera. Minun urani kun oli nyt realistisesti katsoen aika lähellä huippuaan. Johonkin MM-joukkueeseen saattaisin päästä, olisin jo päässyt tänä vuonna mutta joukkue etsi kuulemma kokeneempia maalivahteja, mutta siihen se sitten jäisi. Minulla ei ollut aikaa Jaselle, ja vaikka kuinka halusin, minun piti vain myöntää, että olin epäonnistunut. Ja laiska ja piittaamaton ja itsekeskeinen ja yleisesti ihan paska tyyppi. Enkä ollut edes mallin mitoissa.
Olin liian vähän, liian paljon, liian lyhyt, liian painava, liian ruma, liian huonokuntoinen, liian huono, liian sietämätön, liian tyrkky, liian yrittävä, lista jatkui ikuisuuksiin. Ja Jase oli vain tehnyt siitä konkreettisemman sanoillaan, etten yrittänyt tarpeeksi. Mutta minä yritin. Ihan oikeasti. En vain ollut tarpeeksi hyvä.
Kylmä viima tuli läpi pitkähihaisen ja legginsien. Silti jatkoin kävelyä. Ihan sama vaikka jäätyisin, en ollut tarpeeksi hyödyllinen muutenkaan. Muutama mies huuteli jotain kännipäissään perääni, mutten kiinnittänyt heihin huomiota. Keskityin vain kurkkua kuristavaan pelkomyttyyn ja keskityin katsomaan maata jalkojeni edessä, ja pohtimaan syytä olemassaololleni.
"Hei." Melkein kiljaisin kun yhtäkkiä joku tarttui olkapäähäni kiinni. Käännyin salamana ympäri, ja olin jo mottaamassa tyyppiä naamaan, kun tajusin että se oli Jase. Eli meinasin motata sitä silti, mutta tajusin, että vikahan oli mussa. Niinpä päädyinkin vain tuijottamaan ylöspäin Jasen suusta tulevaan hengityshuuruun, samalla kun sen katse vaelteli kasvoissani. "Pistä takki päälle, jooko?" Jase nosti takkia paremmin näkyville. Ja kuten fiksu ja kypsä ihminen, pudistin päätäni ja puristin kädet nyrkkiin. "Hei... Älä jaksa, sulla on ihan varmasti kylmä... Ei oo terveellistä juosta täällä pitkin pihoja ilman takkia.." Välttelin Jasen katsetta, vaikka se olikin aika hankalaa, kun se piti toisella kädellä kiinni leuastani. Toinen käsi asetteli villakangastakkia harteilleni. "Ja sitä paitsi, ei kukaan haluaisi, että noin täydellinen tyyppi kuin sä löytyis jostain ojasta jäätyneenä?" Nopea vilkaisu Jasen kasvoihin paljasti sen hymyilevän. Näin yhtäkkiä kun kaikki tuli, takista tuleva lämpö ja Jasen lämpö ja tuoksu ja pelkästään se, että se seisoi tässä edessäni 23:12 oman mokailuni ja murjotuksen johdosta, sai minut itkemään. Ensin nyyhkäisemään, sitten halaamaan Jasea tiukasti, ja lopulta vollottaen selittämään, miksi olinkaan niin kamala ihminen. Ja Jase, Jase vain kuunteli kärsivällisenä, ohjasi minut autoon istumaan ja napsautti penkinlämmittimen päälle. Sitten se ajoi lähimpään mäkkäriin, ja tilasi minulle ranskalaiset ja pirtelön. Sanoi, ettei se näkyisi missään, vaikka vähän huijaisin terveellistä ruokavaliota. "Ei vaan kerrota niille sun salaateilles. Mitä ne ei tiedä, ei voi satuttaa niitä, right? Ja hei, jos se sun dieettis huomaa, niin syytät vaan mua, okei?" Ja siinä hetkessä, katuvalon keltaisessa loisteessa aution mäkkärin parkkipaikalla katsoin vieressäni istuvaa tyyppiä, ja tajusin, että ei hitto. Mä taisin olla rakastunut.
|
|
Miro
Juuri saapunut
Posts: 3
|
Post by Miro on Jan 29, 2017 14:48:53 GMT 2
Lauantai 28.1.2017
Me vietettiin neljän hengen porukalla kotiravintolailtaa mun koulukavereiden, Jonin ja Tuiskun, isossa kaksiossa. Me kokattiin italialaista, ja syömisen jälkeen varmaan pelattaisiin korttia tai vastaavaa. Mä kaipasin Pronssijoelle, mutta musta tuntui, että olin löytänyt paikkani myös täällä, enkä enää viettänyt koko päivää haikailemalla kavereita, perhettä ja tallia kotipuolessa. Alkuaikoina me oltiin koulukaverien kanssa puhuttu aika paljon ajasta ennen kotoa muuttoa ja opiskelujen aloittamista, mutta nyt, kun tämän kaupungin sisälle oli muotoutunut ”uusi elämä”, siitä riitti juteltavaa. Kun mä päätin lähteä viikonlopuksi Pronssijoelle, mä missasin aina jotakin, mitä täällä tapahtui. Se tuntui julmalta, mutta nykyään mä olin täällä ollessani niin kiireinen, etten juuri ajatellut Pronssijokea. Ellei joku puhunut aiheesta, niin kuin porukan neljäs, Eveliina. - Kuinka usein sä käyt kotona? se kysyi, kun me pilkottiin yhdessä vihanneksia. Mä kohautin olkiani hämmentyneenä kysymyksestä. - En mä oikein osaa arvioida. Pari kertaa kuukaudessa? Mä olin koko joululoman siellä, sen jälkeen en oo käynyt. Kuinka niin? - Kunhan kysyin, Eveliina sanoi. Se oli mulle Jonia ja Tuiskua uudempi tuttavuus. Se oli vuotta nuorempi kuin mä, ja aloittanut ensihoitajaopinnot vuotta nuorempana kuin mä. Suoraan sanottuna mä en ihan ymmärtänyt, mitä sellainen tyyppi teki ensihoitajaopinnoissa. Se oli piskuinen, mua liioittelematta varmaan puoli metriä lyhyempi, hento blondi, ja näytti siltä, että se ei ollut kovin vahva, ei henkisellä eikä fyysisellä tasolla. Tuisku oli joskus julmasti epäillyt, että se oli tullut tänne miesten takia. Se pyörikin suurimmaksi osaksi meidän porukassa.
- Entä sä? mä kysyin. - Ehkä kerran kuussa. Mä haluaisin käydä useammin, mutta junalla meneminen on kallista. Sä olet onnekas, kun sun porukoiden koti on niin lähellä. Mä nyökkäsin hymyillen. Yksi asia, mikä muistutti mua Pronssijoesta lähes päivittäin, olivat mun ottoäitini Nellin viestit, jotka sisälsivät enimmäkseen kyselyitä siitä, milloin tulisin kotiin seuraavan kerran. - Onko sulla vielä kotona jotain muuta, kun perhe? Tai siis, joku harrastus vaikka? Mulla melkein kaikki kaverit muutti opiskelemaan samaan aikaan kun mä, Eveliina sanoi. - Mä kävin tallilla Pronssijoella, mä kerroin. – Sinne jäi muutama kaveri kaipaamaan. Mä käyn moikkaamassa niitä oikeastaan joka kerta kun olen siellä päin. Mutta koulukavereita mulla ei ollut montaa. - Jonilla on varmaan vaikeaa, kun sillä jäi poikaystävä Ouluun, Eveliina pohti. Mä mutisin vähän ajatuksissani jotain. Mielessä kävi Nanna. Mä muistin, miten mun pääsy jatko-opintoihin oli merkinnyt loppua mun ja Nannan suhteelle. Sitten mä mietin, miten Joni soitteli videopuheluita Oulussa asuvalle kullalleen ja näytti lähes poikkeuksetta niiden puheluiden jälkeen monta pykälää onnellisemmalta. Mä tunsin Eveliinan kulmakurttukatseen itsessäni, ja kysyin siltä, mitä niiden tämän viikon ohjelmaan oli kuulunut.
Tuntia myöhemmin ruoka oli löytänyt tiensä meidän vatsoihin, ja me lahnattiin olohuoneessa juttelemassa joutavia. Me ehdittiin pelata yksi peli kusetusta, ennen kuin Eveliina sanoi, että sitä väsytti ja että se lähtisi kämpille nukkumaan. Se antoi pikaisen halauksen meille kaikille (mikä korosti sitä, että meidän joukossa oli yksi tyttö, sillä meidän muiden tapoihin ei kuulunut halata, jos nähtäisiin kuitenkin kahden päivän päästä koulussa) ja lähti. - Se oli vähän kummallinen tätä, mä sanoin miettivästi ja jaoin kortit uutta kusetuserää varten. Tuisku kohotti mulle lävistettyä kulmakarvaansa. - Jaa. - No mitä? mä ihmettelin. - ”Mitä”, Joni matki naama virneessä. – Voiko olla, ettet sä ole huomannut? - Huomannut mitä? mä kysyin, mutta aavistelin pahaa. - Se on ihan kusessa suhun, Tuisku sanoi. – Herttaässä, se sanoi ja laittoi kortin pöytään. Tai matolle. Mä läiskäisin pöytään kakkosen, mutta olin empiväni saadakseni aikaa vastata. - Älkää nyt nähkö draamaa siellä missä sitä ei ole, mä sanoin huokaisten. - Älä jaksa, Tuisku sanoi liioitellun kyllästyneenä. – Kaikki muut näkee, miten se katsoo sua. Mä pudistelin päätäni hymyillen epäuskoisesti. Peli rullasi taas pari kierrosta. - Mutta noin niinkun vakavasti, Joni sanoi lopulta laitettuaan pöytään ristikuningattaren, tai väitettyään tehneensä niin. Tuisku käräytti hänet, ja hän nosti huokaisten pakan pöydästä. – Musta tuntuu että se arpoo koko ajan, pyytäisikö sua ulos. En nyt sano, että sun pitäisi pyytää sitä johonkin kynttiläillalliselle, mutta sinuna antaisin sille mahdollisuuden. - Hmm, mä sanoin ja käytin taas aikaa korttien valikoimiseen. - Mä nään sun vastahakoisuutesi, Tuisku sanoi pohtivasti. – Mikä mättää? Aina voi yrittää, vaikkei siitä sitten tulisikaan lopulta mitään vakavaa. - Nyt mä tiedän, Joni sanoi ovelasti. – Mirolla on joku toinen. Joku vakavampi juttu. - HÄH, Tuisku älähti. – Mikset sä ole kertonut meille mitään?! Mä nousin paremmin istumaan. - Voi hyvänen aika, rauhoittukaa nyt, mä komensin. – Ei mulla ketään ole. Mä näin sieluni silmin Nannan epäluuloisen kulmienkohotuksen, ja mun niskaa kuumotti. Molemmat kaksi tuijottivat mua hetken. Sitten Tuisku sanoi ”herttaässä” ja laittoi kortin pöytään. - Tää on sadas kerta tämän pelin aikana, kun sä laitat herttaässän, mä sanoin yrittäen vaihtaa aihetta. Mä kurkkasin päällimmäisen kortin. Punainen sydänhän se siinä. Mä nostin isoksi kasvaneen pinon, ja peli jatkui. Mä toivoin, että puheenaihe nimeltä Miron rakkauselämä oli tältä erää käsitelty.
|
|
|
Post by Daw on Jan 29, 2017 21:15:51 GMT 2
Maanantai 30.01.17
Kello 6.00 soi herätyskello. Torkutan. 6.10 herätyskello soi uudelleen. Torkutan uudestaan. 6.30, kellon soidessa neljättä kertaa, nousen ylös. Olisin halunnut vielä nukkua, mutta ei voi mitään, työt eivät odota. Nousen väsyneenä ylös, laahustan vessaan, vedän farkut jalkaan ja takin päälle. Napsautan hihnan Bellen kaulapantaan, joka jo iloisena ja pirteänä odottaa minua ovensuussa. Lähdemme ulos muutaman asteen pakkaseen. Huomaan unohtaneeni lapaset sisälle, joten sormiani paleli koko lenkin ajan vaikka yritinkin pitää ne parhaani mukaan takin taskuissa.
Kello 7.30 soitan Hildan ovikelloa Belle vierelläni, valmiina lähtemään töihin. Hilda avaa oven pirteänä ja toivottaa Bellen tervetulleeksi. ”On tuo teidän nykynuorten meno ihmeellistä, kun ette te näytä edes kerkeävän nukkua, Hilda toteaa katsoessaan minua: ”Kun minä olin nuori..” ”Hei Hilda, mun on ihan pakko mennä nyt, työt alkaa, nähdään sitten illalla”, keskeytän mummon. Lähden ulos ja alan kävellä kohti Lidliä. Argh, unohdin taas lapaset.
Kello 9.30 istun Lidlin kassalla väittelemässä 20-vuotiaalta näyttävän nuoren miehen kanssa. ”Mutta kun meillä on sellainen ohjeistus, että meidän pitää pyytää paperit kaikilta tupakkatuotteita ostavilta, jotka näyttää alle 30-vuotiailta”, yritän selittää. ”Mutta, etkö sä nyt herranjestas nää, että mä oon yli 18?” ”Sori, mutta mä en voi myydä sulle tupakkaa, jos sä et pysty todistamaan ikääsi.” ”No haista vittu sit”, mies tokaisee ja lähtee ulos.
Kello 12.00 istun lounastauolla työkaverini Veetin kanssa. Päädymme puhumaan hevosista, tai siis Lotasta. Veeti oli joskus sanonut, että oli itsekin joskus käynyt tallilla pikkuveljensä mukana. Muuta en tiennyt, mutta olin kertonut Lotan koulutuksesta Veetille melko paljon. ”Kaikki tallilla vihjailee mulle, että Lotan pitäis päästä starttaamaan raveissa, ku se ravaa nii hyvin” ”No, voihan sitä kokeilla, tiiä vaikka siitä tulee vielä ravikuningatar”, Veeti naurahtaa. ”Mutta en mä oo mikään ravi-ihminen, ei mulla oo ees mitään ajolupaa vai miksä sitä kutsutaan” ”Äkkii sellasen hankkii, jos sen haluaa, mutta siis eihän sun ois pakko sitä ite ajaa, annat vaan jollekkin muulle ajettavaks” ”Nii, mut en mä ees tunne ketään” ”Mä saattaisin tuntee” ”Kenet?” ”Mun pikkuveli, Valtteri” ”Ai se ajaa?” ”Joo, se on just siirtymässä poneista hevosiin, ja se saattais ehkä tarvita jonkun hevosen, jolla päästä treenaamaan” ”Oikeesti?” ”Mä voin kysyä siltä” ”Siis se ois oikeesti ihan huippua” ”Mä tiedän” ”Kiitos”
Kello 15.20 istun taas kassalla kun Valma ilmestyy kassalle. ”Moi”, tervehdin. ”Moi”, Valma vastaa pirteänä. ”Koulusta päässyt vai?” ”Joo, tallille lähössä, ootko sä tulossa tänään?” ”Kyl mä nopee tuun käymään, se ois 7.15 euroo” ”Tässä, me nähään sit tallilla” ”Kiitos, joo, moikka”
Kello 16.15 saavun kotiin, heitän työvuoroni lopuksi ostamani ruuat jääkaappiin ja lähden sitten Hildalle. ”Mites teidän päivä on mennyt?” kysyn Hildalta tervehtien koiria, jotka tulivat juosten luokseni eteiseen. ”Hyvin, käytiin kävelyllä ja sitten lueskeltiin päivän lehti ja tiedätkö, siellä oli juttu siitä, kuinka puhelimen sininen valo valvottaa ja sen takia nuoret ei enää nuku. Se on huono juttu se älypuhelin, ei kai sunkin väsymys vaan johtuisi siitä”, Hilda aloitti lukemastaan artikkelista kertomisen. ”Jaa, sitä ei tiedä, mutta hyvä että teillä on mennyt hyvin. Jos mä nyt käytän koirat ulkona niin syödäänkö me sitten ja pelataan erä korttia?” ”Teeppä niin. Ruoka on valmista puolen tunnin kuluttua.”
Kello 18.00 kiitän Hildaa herkullisesta lasagnesta ja onnittelen häntä voitetusta Uno-erästä. ”Mun on nyt pakko mennä, kun se mun hevonenkin kaipaa hoitoa tänään”, sanon pahoittelevalla äänellä. ”Niin, ne on ne elukat hoidettava. Tuotko sinä Bellen taas huomen aamulla?” ”Joo tuon samaan aikaan kuin tänäänkin eli puoli kahdeksalta. Noni, me mennään nyt, huomiseen!” ”Menkää, menkää, mutta muista sitten laittaa puhelin pois päältä puolitoista…” ”Joo muistan, moikka!” Huokaisu.
Kello 18.15. istun auton rattiin ja puhelimeni piippaa. Avaan WhatsApp-viestin joka oli tullut Veetiltä: ”Kysyin Valtterilta ajosta ja se sanoi, että voidaan kokeilla. Käykö sulle lauantaina, jos mentäis raviradalle kokeilemaan?” Suuni loksahtaa auki, siis Lotta pääsisi jo ensi viikonloppuna raviradalle treenaamaan. Kirjoitan viestin takaisin: ”Loistavaa! Kiitos! Lauantai käy, jos vaan saan traikun lainaan”
Kello 18.45 Saavun Hallavan pihaan ja kävelen suoraan taukotupaan, jossa Valma istuikin. ”Et ikinä arvaa mitä tänään tapahtui”, aloitan ja istun alas pöydän ääreen Valmaa vastapäätä. ”No mitä?” Valma kysyy kysyvä ilme kasvoillaan. ”Mä oon kai löytänyt Lotalle ohjastajan”, sanon tyynesti. ”Mitä etkai, onnea. Pääseeks Lotta nyt sit ravikisoihin?” ”Sitä en uskalla vielä sanoa, mutta lauantaina pitäis lähteä raviradalle, pitääkin pyytää Aleksilta traileria lainaan.” ”Oi niin jännää, Hallavassa ei vielä ookkaan ollut yhtään ravuria.” ”Nii, tästä tulee kyllä jännää, tiedä mihin me Lotan kanssa päädytään, mutta mites sun päivä on menny?” kysyn.
Kello 21.00 saavun kotiin. Käyn vielä Bellen kanssa ulkona, teen voileivän ja istun hetkeksi television ääreen. Katsahdan viimeviikolla saapunutta pääsykoekirjapinoa vierelläni. Lukisin kyllä sitten huomenna.
Kello 22.00 Asetan herätyksen huomisaamulle klo 6.00 ja kaadun sänkyyn. Että sellainen viikon aloitus.
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Feb 2, 2017 15:34:49 GMT 2
Jännittävää. Ihan yhtäkkiä olin kamalan tyytyväinen elämääni, vaikka olin julmetun väsynyt. Ainoa mieltä painava asia oli Susin lähestyvä lähtö, mutta muuten kaikki päässä mylläkkänä pörräävä ajatusmassa oli oikeastaan mukavaa ja positiivista. Olin hulahtanut kerralla yrittäjän elämään - ja parisuhteeseen. Ja syvälle hulahdinkin.
Eikä harmittanut.
Oli mielenkiintoista huomata, kuinka aiempi työmaine seurasi yrityksen avaamisessa mukana. Olin nopeasti saanut tuttuja asiakkaita edellisen työpaikkani listoilta, ja joitain, jotka tunsin jo Palvelukoti Pronssin ajoilta. En toki omia mummoja ja pappojani, mutta heidän jo keski-ikäiset lapsensa saattoivat hyvin tulla luokseni. Se oli hurjan tärkeää ja toi minulle turvallisuudentunnetta yrittäjyyden alkuvaiheissa.
Paljon sain hieronta-asiakkaita. Olinhan minä sen tiennyt, että kun ihmiset saivat itse valita, hoitivatko lihaskipujaan mukavalla hieronnalla vai jumpalla, joka vaati huomattavasti omaa työtä, valtaosa oli mukavuudenhaluisia ja halusi rentoutua hierontapöydällä. Minä en tuputtanut heille fysiopalveluita, vaikka siitä saisikin pysyvämpää apua. Kannustin kyllä kevyeen liikkeeseen, mutta en tuominnut liikkumattomuutta. Yllättävän moni asiakas häpeili omaa vähäistä liikunnan harrastamistaan, enkä minä suinkaan halunnut heidän epämukavuuttaan kasvattaa, vaikka olinkin paranevan hyvinvoinnin kannalla.
Joka tapauksessa kuitattakoon työelämä sanoilla raskasta mutta antoisaa. Joskus päivät venyivät, toisinaan ajanvarauksia ei ollut paljon. Paperinpyörittelyä piisasi, mutta aloin jo päästä jyvälle kaikesta.
Kerttu ei joutunut kärsimään niistäkään päivistä, joina minä olin pitkään kiinni asiakastyössä. Joskus se oli mukanani töissä ja toisinaan Markus lenkitti sitä minun puolestani. Oli kamalan ihastuttavaa, että hän vapaaehtoisesti vaatimalla vaati saada auttaa minua oman lemmikkini hoitamisessa. Artun, entisen avomieheni, kanssa eläessäni olin saanut miltei anella häntä lenkittämään koiraa välillä, vaikka olimme hankkineet Kertun yhdessä ja yhteisestä päätöksestä. Kertusta ei sitten koskaan tullutkaan Artun koiraa.
Kaiken kaikkiaan elo Markuksen kanssa oli yhtä pinkkiä, höttöistä unelmaa, mutta tuntui silti tukevalta ja todelliselta. Oli mukavaa, että asuimme saman rapun eri kerroksissa. Saatoimme koska tahansa piipahtaa toistemme luo vaikka katsomaan jotakin sarjaa, ja sitten toisaalta pystyimme koska tahansa palaamaan kumpainenkin omiin koteihimme.
Markus oli täydellinen ihminen. Ei siksi, että hän olisi ollut virheetön, vaan siksi, että hän oli kaikkine puutteineen aito ja suoraselkäinen. Hän osasi puhua ja hän osasi kuunnella, ja vaikka hän mielellään hemmotteli minua, en koskaan ollut hento kukkanen hänen kämmenellään, vaan omilla jaloillani seisova arvostettu kumppani. Ehkä miehessä heijastui minun oma vuosien myötä rakentamani itsetunto ja arvostus itseäni kohtaan - tai ehkä hän vain oli sellainen. Minä en tiennyt, enkä kokenut tarvetta analysoida. Markus oli täydellinen ja minä olin onnellinen.
Ja hän halusi nähdä Susin ennen kuin se lähtisi. Häntä kiinnosti minun pieni ponini. Hymysuin lupasin ottaa hänet mukaani tallille ja yhtä leveästi hymyillen hän ryhtyi kaivelemaan tallille sopivia ulkoiluvaatteita.
|
|
|
Post by rena on Feb 5, 2017 0:02:30 GMT 2
Netflix and chill Palasin kotiin tallilta uupuneena, jalkoja väsytti ja silmät pysyivät hädintuskin auki. Koti oli tyhjillään, nimittäin Äiti ja Minka olivat taas lähteneet Johanin luokse viikonlopuksi. Joten saisin taas vallata koko talon itselleni viikonlopuksi. Puhelimeni värisi uuden viestin mekiksi. Jesse: Hellou my girl ^^ Mitäs touhuut tänään? Rena: Löhöön sohvan nurkassa, Minka ja Äiti on Johanilla taas joten xD Jesse: Ei täälläkään mitään sen kummempaa oo meneillään >_< Rena: Jaa-aa Jesse: Oisko Netflix and chill paikallaan? Voisin tulla vaikk teille ja käydä kaupan kautta hakemass jotai hyvää ;-) Rena: Jos vaan jaksat mun tylsää seuraa, oon vähä uninen *-* Jesse: Jos haluut lepäillä nii voin kyllä antaa sun torkkua Rena: Ei,ei, tuu. Oon iha louner täällä! Jesse: Oon siellä 20-minuutissa ^^ Hymyilin, ja kipaisin äkkiä suihkussa. Puhtaana vaihdoin päälleni yöpujaman ja muovailin sohvan nurkkaan mukavan oloisen kotikatsomon. Ovikellon soidessa kipusttelin ovelle ja avasin oven. Jesse seisoi oven takana hymyillen. ”Heippa” Hän sanoi, halasimme pikaisesti ja kutsuin pojan sisään. Menimme keittiöön taikomaan hieman purtavaa. Pilkoimme kurkkua, paprikaa ja porkkanaa dipattaviksi ja sekoitimme dipit. Ja tottakai olihan meillä hieman herkkujakin, tepastelimme olohuoneen sohvalle. Jesse laittoi American horror storyn toisen kauden pyörimään, olimme katsoneet jo ensimmäisen yhdessä läpi. Istuin sohvalla peittojen alla nojaten Jessen olkapäähän ja narskuttaen porkkana tikkuja. ”Mitens sulla meni päivä” Jesse kysyi. ”Ei siinä mitään sen kummempaa, käväsin tallilla ja aamulla tein kouluhommia.” Kerroin pojalle. ”Entäs sun päivä?” Kysyin takaisin. ”Ei siinä sen suurempaa, käytiin Ellan kanssa kemoss.” Jesse kertoi. Ella oli Jessen nuorin pikkusisko, joka oli muistaakseni 11-Vuotias. Ella sairastaa leukemiaa, sairaus uusiutui tytöllä noin kuukausi sitten. Tiesin miten sekiasin asiat olivat Jessellä mutta en keksinyt keinoa auttaa. ”Miten Ella voi?” Kysyin. ”Ei mintenkään ruhtinaallisesti, mutta kyllä se jaksaa” Jesse sanoi. Otimme toisiamme vaistomaisesti käsistä kiinni. ”Mä voisin joku päivä tulla teille vaikka kokkaamaan, jos sun porukat on taas myöhään töissä.” Ehdotin Jesselle. ”Juu, se vois olla kivaa. Ella tykkää susta,” Jesse sanoi hymyillen ja hieroi kämmenselkääni. Jatkoimme sarjan katsomista jutellen niitä näitä, kunnes nukahdin Jessen kainaloon.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Feb 6, 2017 10:33:10 GMT 2
Ääniviesti Eeville, maanantaina 6.2. klo 03:24
I know kello on kolme yöllä ja sä oot varmaan nukkumassa mut Eevi I need your help. Tää on ihan tyhmä juttu ja probably nothing, mut mun menkat on tosi myöhässä ja I might be pregnant ja I don't know what to do. En oo tehny mitään testiä vielä because en mä voi mennä ostaa sellasta ku kaikki sanoo mua jo valmiiks huoraks ja että mä pääsin joukkueeseen vaan by sleeping with the coach ja-- oh no en mä voi olla pregnant-- I just can't, sit en voi pelaa-- mut entä jos oon mitä mä sit teen? -- Tää on ihan tyhmää sori, shouldn't have bothered you. Mut oot niinku... the wisest ihminen jonka tiiän ja I don't know aattelin et you could help mut kello on kolme sori jos herätin.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Feb 6, 2017 21:33:17 GMT 2
[jatkoa ylemmälle viestille] Paniikki 6.2.2017
Heräsin hätäpäissäni viideltä aamulla, ja ryntäsin tarkistamaan kännykän. Eevi ei ollut vastannut. Miltei purskahdin itkuun puolentoista tunnin yöunien jälkeen. Mitä jos Eevi ei vastaisi ollenkaan ja sitten se tietäisi ja entäpä jos se levittäisi tätä eteenpäin? Sitten olisin pulassa ja pitäisi tyyliin muuttaa pois Pronssijoelta ja kertoa Jaselle ja-- Tajusin, etteivät vanhempani tietäneet edes Jasesta. Tai Andy, mutta se kyllä seurasi snäppiäni ja instaa. Ja okei, oli isällä heppainsta, mutta… Niille pitäisi kertoa Jasesta, ja ne nirhaisivat minut, varsinkin Andy, ja okei isä ja äiti myös ja mummo varsinkin jos olisin raskaana. Apuaapuaapua. Ja mitä Jasekin sanoisi… Ja Alina ja Ohto ja koko Pronssijoki, joka oli koko komeudessaan varsin pieni kylänpahanen jossa kaikki tunsivat kaikki ja jossa jutut levisivät nopeasti. Miksi minä ikinä tulinkaan tänne… Sitten minulla olisi joku lapsi ja kaikki lähtisivät loppujen lopuksi pois, hylkäisivät minut kun en ollut tarpeeksi hyvä ja vielä joku teiniäiti ja jäljelle jäisi vain minä ja lapsi, jota en halunnut. Vai halusinko? En, en oikeastaan. Ehkä joskus mutta ei nyt ei vielä ei lähimainkaan. Se tekisi minusta pahan ihmisen, kun en halunnut sitä. Jos tekisin abortin voisinko elää sen kanssa loppuelämäni? Että tapoin sisälläni kasvavan, tulevaisuudessa ihmisen? Ei se vielä ollut ihminen mutta se olisi silti minun lapseni ja ja ja--
Melkein pyörryin hyperventilaatiooni, ennen kuin tajusin napsahtaa paniikista takaisin todellisuuteen tuntiessani karheakarvaisen koiran kuonon painautuvan poskeani vasten. Huohotin syvään ja yritin järkeillä. Ei se ollut edes varmaa, olinko raskaana. Ja jos olin, en minä voinut lasta tähän elämään ottaa, joten se oli oikeastaan sillä päätetty. Ja sitä paitsi, Eevi tietäisi mitä tehdä. Kunhan vastaisi. Rauhoituttuani kapusin ylös sängystä, ja lähdin lenkille.
En mennyt tänään kouluun, pääasiassa siksi, ettei minulla ollut mitään tänään, koeviikko kun oli. Kymmeneltä soitin skypessä isälle, ja toivoin, että hän vastaisi. Ei sieltä vastannut isä, vaan isoveljeni sotkuiset punaiset hiukset. "Heyy", hymyilin Andylle. "Is dad at the stables?" "Mhm, story, 'orse?" "Uhh.. Well, I was gonna call them to tell something, but I might as well tell you now that you're there. I have a boyfriend. For like… a month..?" Andyn kulmat kohosivat, ja isä paukkasi paikalle äiti vanavedessään. "Alana here was telling me she has a boyfriend", Andy kääntyi tuolissa selin minuun, ja sain seuraavassa hetkessä ruudulleni kolme lähekkäin tungettua naamaa. "Ooh! Do we know him?" isä kysyi virnistäen. "Uh.. Well.. Maybe? Or like, it's Jason, Astor, uh.. Like Sage Astor…?" Langan toisessa päässä oli hetken hiljaista. "Oh! Right. Astor…" "Hieno juttu kulta", äiti hymyili isän mutinan vastapainoksi. "Yeah. Uh, I gotta go now, byee." Huh. Nyt se oli alta pois. En voisi järkyttää niitä kerralla perinpohjin, jos niikseen tulisi.
Vilkuilin koko päivän ajan puhelintani, mutta Eevi ei vastannut. Johannes tuli meille, juttelimme tulevaisuudesta, penkkareista ja kesästä. En kertonut, että kesäsuunnitelmani saattaisivat olla aivan toiset, kuin treenaaminen ja hevosilla kisaaminen. "Kai sä tuut kattoo mun kaa vanhoi? Kaikki muut on siel risteilyl.." "Miksi sä niitä menisit kattoo?" "Noku Emmalla on vanhat, ja you know, me ei voida muutenkaa mennä mihinkää ulos juomaa ku sit sillon heti sen jälkeen on peli, remember? Sen takia me ei voitu lähtee, Johannes." "Hm, totta, joo, kyl mä tuun. Onneks ne on kotipelejä ne 17. ja 19. päivä, en jaksais lähtee mihinkää." "No sit ku oot NHL:äs ni better get used to roadtrips", muistutin ystävääni. "Nooo, ei se NHL oo nyt niin varma…" Johannes kiemurteli, ja pudistin vain päätäni. "Come on. Kyl se on. Niiku, oot aika varmasti first round pick, mikä on ihan helvetin hyvin, you know." "No, ei se mikään huippuhyvä oo. Eka tai toka olis siistii." "First round on niinku top 30. 31, ku tulee se Las Vegasin uus joukkue. That's 31 out of niinku… kuinka monta? Hundreds." "No kun sä pistät sen tolleen, on se aika hyvin…" "Johannes, dude. Oot ihan sika hyvä pelaaja, like, meiän joukkueen paras. Ja koko sarjassakin oot tosi hyvä puolustaja. Just admit it, oot hyvä lätkässä." Itse asiassa, Johannes oli sarjan kolmanneksi eniten pisteitä saanut puolustaja. Ja sillä oli tosi hyvä taklaus, pysäytti isonkin miehen kuin seinään. Tosin, kyllä Johanneskin oli iso, 190-senttiä leveäharteista tyhmyyttä ja pelkkää lihasta. "Okei, okei, olen hyvä lätkässä. Ootko tyytyväinen?" "Jos lähetät mulle a picture of Sidney Crosby's ass, sen allekirjotuksella." Johannes nauroi. "Luuletko, että tuun saamaan sellasen?" "You're a smart boy, figure something out. Ja, en oo picky, haluun vaan a signed NHL butt. Ei haittaa kenen", virnistin.
Johanneksen seurassa olin unohtanut mahdollisen vatsassani majailevan tyypin, mutta paniikki hiipi takaisin blondin lähdettyä. Vääntelin käsiäni kamalan hermostuneena, nypin kynsinauhoja, revin huulien kuivunutta ihoa, meikkasin, pesin sen pois sillä kädet tärisivät, meikkasin taas. Tummat silmänaluset piiloon. Terve hehku naamalle, punaa poskiin. Siivosin, leikkasin Wrachin kynnet, lakkasin omat kynteni, pyyhin sen pois. Tein mitä tahansa, paitsi ajattelin.
Kymmentä vaille viisi tajusin vilkaista kännykkääni. Useamman viestin joukosta, yksi iski silmään: Eevi, klo. 15:48: Hei, haluaisitko tulla meille juttelemaan, käviskö viideltä? Sydän hyppäsi kurkkuun, paniikki iski. Hätäisesti kirjoitin vastauksena että käy jos Eevillekin vielä käy, ja kiskoin takin ylleni. Sitten katsoin itseäni taas peilistä, varmistamassa, että vähäiset yöunet olivat peitettyinä. Sen jälkeen suorastaan ryntäsin ulos asunnosta. Kiinnitin huomiota siinä pikakävellessäni, etten ollut syönyt tänään. Sitten näinkin jo Eevin rapun, ja vapisevin käsin soitin hänen asuntonsa ovikelloa. Sisään päästyäni harpoin portaat ylös, ja olin soittamassa Hopean nimellä varustetun asunnon ovikelloa. Eevi olikin jo varmaan odottanut, että pääsisin ylös saakka, sillä ovi avautui ennen kuin ehdin edes soittaa sitä.
"Hei, kiva kun pääsit, haluaisitko tee-" Takerruin Eeviin halauksessani kuin hukkuva oljenkorteen. "Please help me, it can't be true." Ja nyt itkin jo. Eevi oli vain hiljaa, ja sulki oven perässäni.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Feb 8, 2017 20:35:18 GMT 2
Selvitys 8.2.2017
Kykin vessanpöntöllä, kädet tiukasti itseni ympärillä, välttäen katsomasta pöydällä nököttävää raskaustestiä. Olin tehnyt sen jo parikymmentä minuuttia sitten, mutta en ollut vielä katsonut sen tulosta. Olisipa tulos mikä tahansa, se vain katoaisi, jos en kiinnittäisi siihen mitään huomiota. Eikö niin? Voi, kumpa se oikeasti toimisi niin.
Sai sitä toivoa, joten tuloksen katsomisen sijaan selailin ohjevihkosta. Kaksi viivaa oli yhtä kuin hymynaama, raskaana. Yksi viiva taas oli lappusessa surunaama, ei raskaana. Miksei se voisi olla helpottunut virnistys, eikä surunaama? En minä tätä halunnut, eikä negatiivinen tulos todellakaan olisi negatiivinen tulos minulle.
Vielä viisi minuuttia kului, ja kun osasin lippulappusen varmasti ulkoa, luovutin ja nousin ylös pöntöltä, jossa olin pitänyt majaa. Pesin kädet, välttelin testin katsomista. Sen sijaan nostin paidan ylös, tutkailin vatsaani. Voisiko siellä oikeasti, aivan tosissaan, olla jotain, joku? Se vaikutti kovin absurdilta ajatukselta, vatsani vaikutti aivan normaalilta. Ainakin vielä. Mistä sitä tietäisi.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua rohkaistuin. Haparoin käteeni raskaustestin, ja varovasti vilkaisin sen pikku ruutua.
Vaaleanpunainen tikku putosi samantien kädestäni, ja yritin vilkuilla, olinko nähnyt oikein. Maahan kyykistyessäni ja ruutua uudelleen tuijottamalla sain vastaukseni. Käsi lennähti suulle, estämään yllättyneen parkaisun. Siellä minua tuijotti takaisin, kaksi tyytyväistä viivaa pienellä ruudulla, ja sulkiessani silmäni näin syvälle muistiin porautuneen hymynaaman.
Tiesin, että pitäisi tehdä vielä ainakin toinen testi, varmuuden vuoksi, ja vapisevin käsin tungin testipuikon takaisin pakettiinsa. Sitten purskahdin itkuun. Ja, aivan kuin pilkatakseen, en saanut sitä vaaleanpunaista hymynaamaa pois silmistäni.
|
|
Salli
Aloitteleva tallilainen
Mincan hoitaja, Dunjan treenaaja
Posts: 133
|
Post by Salli on Feb 12, 2017 19:24:07 GMT 2
Sveitsiläinen vauva
Kun olin avannut Valmalle tilannetta Sveitsin suhteen sain uutta ajateltavaa. Kuulin vahingossa Renan kanssa Alanan ja Jasen keskustelun. Kuulimme kuinka Alana ja Jase ruotivat tilannetta siitä kuinka Alana olisi raskaana. Olimme _hiukan_ hämillämme, mutta lupasimme keskenämme ettemme levittelisi tapausta eteenpäin. Se oli aikamoinen pommi. Olisin kovasti halunnut keskustella kuulemastani Alanan kanssa, mutta pidättelin itseäni. Olisin joutunut selittelemään miten kuulin asiasta ja miten piilottelimme tallissa. Äitini oli myös keksinyt varata lentoliput hiihtolomaksi muutamaksi päiväksi Sveitsiin milloin pääsisin tutustumaan ehkä tulevaan kouluuni. Kerroin myös Renalle vaihtoehdostani, kun hän kysyi mitä tekisin lomalla. Rena onnitteli minua ja yritti olla iloinen, mutta huomasin hänen silmistään hänen olevan allapäin. Sveitsi houkutteli kovasti, mutta olin käynyt opon kanssa keskustelun merkonomin opinnoista ja hänkin oli sitä mieltä, että se voisi olla hyvä valinta. Tutustumisen jälkeen näkisi miten valitsisin ja jättäisinkö hevoset. Toisaalta muuttaminen sukulaisteni luokse Sveitsiin olisi kova pala, mutta siellä on juustoa ja laskettelua ainakin saatavilla riittämiin niin mikäs siinä. "Mitäs syrra", Riku tervehti ja kävi istumaan sängyn päähäni. Nojasin seinään ja olin kääriytynyt peittoni alle lämpimään. "Eipä tässä mitään kummallista bro", vastasin ja tein Rikulle enemmän tilaa. Rikullekin oli ostettu liput Sveitsiin ja hän oli aika innoissaan matkasta. Olihan hän käynyt hevosten myötä tässä EUttomassa maassa, mutta oli todella innoissaan tulevasta matkasta. "Kai me käydään laskettelemassa?" Riku kysyi ja nojasi kirjahyllyyn. "No totta kai! Sit tehään kaikkea muutakin kivaa mikä ei oo niin kliseistä", vastasin hymyillen. Olin yrittänyt kertoa Rikulle, että Sveitsissä oli paljon kaikkea tekemistä ja kokemista, mutta hän pitäytyi kaavoissa ja ajatteli matkan olevan tylsä koulureissu. "Yaas! Pitää sit ostaa suklaata ja ai että pääsee hotellin aamupalalle", Riku päivitteli. Nauroin hänelle ja potkaisin häntä kevyesti jalkaan. "Kuulostat ihan sellaiselta massalta igfeed blondilta jolla on kallis kello ja sil on suomenruotsalainen poikaystävä", tuhahdin ja nauroimme yhdessä. "Hei c'moon, sä itekin tykkään hotellien aamupaloista, että ei mitään valittamista sulta kuule", Riku sanoi ylpeästi ja haroi hiuksiaan. Pyöräytin silmiäni ja jatkoimme keskustelua, sekä intoilua tulevasta.
|
|
Pujo
Perus puurtaja
Darlin hoitaja
Posts: 346
|
Post by Pujo on Feb 12, 2017 22:00:18 GMT 2
Konflikti
Tänään oli kerrassaan kamala päivä. Olin väsynyt ja ajauduin riitelemään Sinin kanssa. Me molemmat olimme enemmän tai vähemmän stressaantuneita omista elämistämme, ja lopulta stressi purkaantui ulos molemminpuoleisena tiuskintana.
Sini aloitti. Hän alkoi valittaa siitä, että kävin aina tallilla ja hengasin niin paljon Danin kanssa. Hän ilmeisesti koki asemansa uhatuksi. Minä vastasin hieman loukkaantuneena, "Kai mulla saa muutakin elämää olla kuin sä", ja siitäkös Sini tuohtui. Alkoi sanaharkka, joka päätyi siihen, että nousin mitään sanomatta ylös ja häivyin. En jaksanut riidellä, inhosin sitä yli kaiken. Sini jäi olohuoneeseensa, minä lähdin kotiin. Nenässä poltteli ja yritin pidättää kyyneliä. Hengitin syvään ja aloin juosta. Hölkkäsin kotiin asti ja sisälle päästyäni paiskasin kengät eteiseen. Kaaduin sänkyyn vatsalleni ja tuhahdin. Ihan sama. Antaa pölyn laskeutua...
Nanna laittoi viestiä, ja kyseli minua tallille. Istuin sängyssä peittoon kääriytyneenä, eikä tehnyt mieli lähteä enää mihinkään. Jätin vastaamatta.
En tiedä kumpi minua nakersi sillä hetkellä enemmän - Sinin sanat, vai se että olin ylipäätään juuri riidellyt. Mieleeni palasi huonoja muistoja lukioajoilta, enkä enää jaksanut pidätellä kyyneliä. Mikä ilta.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Feb 17, 2017 20:50:55 GMT 2
Diiva 17.2.2017
02:17 Heräsin säpsähtäen ja ponkaisin saman tien istumaan. Itku puristi kurkussa, sydän pamppaili. Nyyhkäisin ja hieroin silmiäni epätoivoisessa yrityksessä rauhoittaa itseäni. "Mm... Mikä on..?" kuului oikealta puoleltani unesta käheä ääni. "I- I- En mä voi tappaa sitä..!" parahdin hiljaisella äänellä. Kyyneleet tunkivat silmäkulmiin, vaikka kuinka yritin niitä estää. Hetken oli hiljaista, ennen kuin vieressäni kahisi peitto. "Mmm... Tuu tänne", Jase nyki minut takaisin kainaloonsa. "That would make me a terrible person and I just can't- and dad and- and-" nyyhkin. "Shh... Jutellaan aamulla, nukutaan nyt, okei?" sain suukon otsalleni. "O-okay..." myönsin, ja kaivauduin syvemmälle halaukseen. Aamulla sitten. Se olisi fiksumpaa.
En kuitenkaan saanut unta. Käänsin kylkeä jo kolmannen kerran minuutin sisään, ennen kuin Jase mumisi jotain ja veti minut tiukasti lähelleen.
-- 03:38 "Pysy paikallaan.." "Sori..." kuiskasin takaisin. "I just really can't sleep." "Potkiiko vauva?" vaikken nähnyt sitä, pystyin hyvin kuvittelemaan Jasen naamalle virnistyksen. "Not funny." "No joo totta, sori, mut aika ovelaa, eikö?" "I would've laughed but there are actual lives at stake." "Etkö nyt vähän liiottele..." Käännyin kohti Jasea. "Jason. It IS a big deal." "On on, tietenkin, mutta sä teet siitä vielä isomman jutun. Joko sä teet abortin tai sitten et." "Noku I'm scared. I don't know if I could live with myself knowing et tapoin sen. But then again I don't know if I could live with a baby." "No, kokeilemalla se selviää. Nukutaan nyt, vauvat myöhemmin." Milloin Jasesta oli tullut näin järkevä? Oh my, taisin olla oikeasti mennyttä.
"Mutta se vitsi oli oikeasti hauska." "Shush." Jep, niin olin.
-- 7:46 "Ooi, kato miten nätin kuvan Emma pisti instaan." "Ai sieltä vanhoista?" "Joo, kato. Sen mekko oli niin hieno. Se oli kyl livenä hienompi." "Hienompi ku muiden?" "Absolutely. Emma on niiku drop dead gorgeous jo muutenki." "Mm.." "But! Meillä on something important to talk about", vakavoiduin ja siirsin kännykän pois. Jase oli hetken hiljaa. "No. Sage selitti aina, että jos tekee jonkun virheen, ni se pitää korjata ennen ku asiat menee liian pitkälle." "Eli I should just kill it?" "Ei, en mä niin sanonu. Tai mun mielestä se olis kyllä fiksuinta, mutta älä pliis sano sitä tappamiseks. Teet sen vaan itselles vaikeemmaks." En ehtinyt edes vastata, ennen kuin Jase lisäsi. "Ja, jos se asian korjaaminen on se, että sä saat lapsen, niin sit me opetellaan elämään sen kanssa." "Just out of curiosity, millon se on jakanut sulle elämänviisauksia?" "Mä en pienenä ikinä muistanut kiristää satulavyötä selästä käsin, ja Sage tykkää vähän dramatiikasta." Se taisi kulkea suvussa, mutta toisaalta, niin taisi meilläkin.
"Oh my god.." "No? Mitä?" Jase uteli. "We're gonna raise a fucking diva." Jase vain hekotti. "Sen se saa vaan sulta." "Shut up, says mister 'mä en voi syödä valkosia nallekarkkeja'", totesin. "Hei! Ne on pahoja!" "Sä et vaan tykkää niiden väristä and you know it." "Ne on sellasia epäilyttäviä läpinäkyviä. Hyi."
|
|
Pujo
Perus puurtaja
Darlin hoitaja
Posts: 346
|
Post by Pujo on Feb 18, 2017 20:32:57 GMT 2
Selvitys?
Olin ollut tämän viikon melkein kokonaan poissa tallilta, sillä en vain yksinkertaisesti jaksanut lähteä. Riitatilanne Sinin kanssa ei ollut rauennut, ja kaikki tuntui niin ristiriitaiselta ja kamalalta ylävatsassa kytevän ahdistuksen kanssa. Olin vajonnut suohon. Dani oli ulkomailla, enkä halunnut vaivata häntä valittamalla. Hän oli ainoa, jolle olisin uskaltanut kertoa jotakin. Olihan minulla muitakin ystäviä, mutta omista ongelmista puhuminen oli minulle niin hankalaa – joten sitten kävi näin, että eristäydyin. Olin saanut alkuviikosta jotakin viestejä talliporukalta, mutta sanoin olevani kipeä. Vatsani murahti nälästä. Pahus, minulla ei ollut enää edes ruokaa. Joko minun täytyisi käydä ihmisten ilmoilla kaupassa, tai kohdata Marja, joka luultavasti kauhistuisi repsahtanutta olemustani. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ajatellen sen olevan pienempi paha, ja yritin hieman siistiytyä.
Astuin ovesta ulos ja viipotin päärakennukseen. Lämmin sisäilma ja pullantuoksu tuntuivat vastaanottavaisilta. Otin kengät pois ja siirryin eteisestä olohuoneeseen, jossa Vesa istui lukemassa sanomalehteä. ”Sinuaki näkkee”, hän tokaisi pilke silmäkulmassa, johon minä naurahdin automaattisesti ja jatkoin matkaani keittiöön. Marja oli leiponut tänään pullaa, ja näin kaksi liinoilla peitettyä peltiä ruokapöydällä. Raotin toista liinaa ja kurkkasin pellille. Siinä ne voisilmäpullat olivat kauniissa rivissä, ja teki mieli ottaa yksi. Ensin ottaisin kuitenkin leipää. Liikuin jääkaapille, ja otin sieltä ruispalapussin sekä margariinia. Tein leivät ja istahdin pöydän ääreen toivoen, ettei Marja tulisi keittiöön näkemään minua, leipäpummia, joka meinasi juuri varastaa myös yhden pullan. Söin ja kuuntelin kellon tikitystä. Ehkä voisin selvitä ilman Marjan kohtaamista, ajattelin. Hän oli varmaan ulkona tai tietokoneella yläkerrassa.
Kun sain syötyä ja jälkeni siivottua, päätin napata vielä sen pullan. Käärin sen talouspaperiin, ja pistin taskuun piiloon. Kävelin taas olohuoneen poikki, ja aloin vetää kenkiä jalkaan. Omissa ajatuksissani tallustin takaisin mökkiini. Niin yksinäistä. Ehkä olisi aika palata todellisuuteen... Aloin syömään pullaa, ja kaivoin päättäväisesti kännykkäni esiin vaatekasasta, johon sen olin haudannut pari päivää sitten. Ihme kyllä, akkua oli vielä jäljellä. Avasin whatsapin ja katsoin uusia viestejä. Siniltäkin oli tullut viestejä. Vatsassani muljahti ja painoin viestiketjun auki.
”Hei” ”Haluun pyytää anteeksi, oon sanonu niin tyhmiä juttuja” ”En tiiä miten voisin hyvittää kaiken. Ja oon huolissani siusta” ”Voitaisko nähdä” ”Huhuu?” ”Miks et vastaa” ”Ymmärrän että oot vihanen mutta oikeesti, voisit nyt edes jotain laittaa… Et ees vastaa puhelimeen” ”Oikeesti” ”En jaksa tällasta”
Paha olo nousi aaltona. Voi ei… Minulla oli huono omatunto. Olisin voinut jättää kännykän piilottamatta. Pullanloppu jäi syömättä ja aloin heti kirjoittaa vastauksia Sinin viesteihin. ”Moi… Ja mun pitää pyytää anteeksi myös..” ”Onko sulla nyt aikaa?” ”Voin tulla heti sinne” "Oon tosi pahoillani"
Sini luki viestit ja vastasi yhdellä sanalla. ”Tule.”
Minua alkoi itkettää. Olin ihan typerä. Olin aiheuttanut taas ihan turhaa pahaa fiilistä. Aloin pikaisesti keräämään itseäni pienessä paniikinomaisessa tilassa, ja silmät sumeina puin ulkovaatteita päälle. Ulos päästyäni aloin juosta. Halusin mahdollisimman nopeasti Sinin luo. Tilanne tuntui olevan kuin dramaattisesta filmistä. Matka tuntui pitkältä. Oli pakko lopettaa juokseminen, sillä ruisleipäenergia ei enää riittänyt. Kaivoin takintaskusta nenäliinan ja pyyhin räkää ja kyyneliä. Vihdoin näin Sinin kerrostalon. Naputtelin ovikoodin ja harpoin portaita ylös. Soitin ovikelloa. Olin hyvin jännittynyt.
Sini avasi oven. Hän oli itkeneen näköinen, ja hänen hiuksensa olivat takussa. ”Anteeksi”, sanoin. Sini käänsi katseensa lattiaan ja siirtyi oviaukosta sivuun, jotta mahtuisin sisälle. Hän sulki oven. Ja sitten hän halasi minua takaapäin. Se oli halaus josta välittyi ikävä, turhautuneisuus ja anteeksipyyntö. Meillä olisi pitkä keskustelu edessä.
|
|
Salli
Aloitteleva tallilainen
Mincan hoitaja, Dunjan treenaaja
Posts: 133
|
Post by Salli on Mar 12, 2017 15:59:21 GMT 2
Sveitsissä.
Et ehkä tiennyt, että puhun ranskaa. Etkä ehkä tiennyt, että minun pitäisi myös puhua saksaa, mutta se on vähän jäänyt ja osaan sitä samoin kuin ruotsia. Eli puhun englantia, suomea, ranskaa ja tarpeeksi saksaa ja ruotsia. Olet ehkä miettinyt miten puhun niin hyvää suomea, kun olen puoliksi sveitsiläinen ja olen muuttanut Suomeen vasta kun olin kymmenen. Syy on se, että puhuin äitini kanssa aina suomea, isäni suvussa puhutaan suomea ja hän on opetellut sitä äitini takia. Sveitsissä asuessani opiskelin ranskaa ja puhuin sitä enimmäkseen siellä olleiden kavereideni kanssa ja saksa jäi silloin vähän vähemmälle. Suomessa aloin opiskella ruotsia ja enemmän saksaa. Englantia olen oppinut molemmissa maissa, mutta Suomessa parhaiten. Tämä ehkä selvitti teille vähän sitä miten olen selvinnyt elämässäni joten nyt voin jatkaa kertomustani.
Lensin siis perheeni kanssa Sveitsin suurimpaan kaupunkiin Zürichiin. Sieltä vuokrasimme auton ja ajoimme sukulaisillemme Zugiin. Siinä lähellä voisi olla tuleva kouluni. Majoittauduimme isäni siskon luokse. Hän oli varsin mukava nainen. Hänellä on kaksi lasta Olle ja Kaja. Olle on syntynyt 2000 ja Kaja on minua vuoden nuorempi eli syntynyt 2002. He asuvat kolmestaan perinteisessä sveitsiläisessä talossa. Olle käy koulua mihin minun olisi tarkoitus mennä ja tätini Anna työskentelee yliopistossa professorina historiasta ja Kaja on vielä yläasteella.
Viikon aikana kävimme laskettelemassa, ravintoloissa, tutustuimme Zürichiin ja kävimme ostoksilla jos sen voi laskea ostamiseksi jos ostaa paikallisesta Halpa-Hallista suklaata. Suomesta tultaessa hintataso saattaa ajoittain yllättää, mutta onneksi Anna kustansi meille paljon kaikkea, vaikka isäni ei sitä oikein suvainnut. Välillä isäni ja Anna ottivat hiukan yhteen ja yleensä silloin äiti livisti pihalle. Tulimme Rikun kanssa hyvin toimeen Ollen ja Kajan kanssa. Rikulla tuli hevosten kautta suhteellisen hyvä englanti joten jouduin vain välillä tulkkaamaan jotain. Tätini perhe puhui enimmäkseen saksaa, mutta englannilla pärjättiin. Ranskaa taivuttelimme vähän ja kun olin tutustumassa Ollen kouluun sain vähän harjoittaa sitä. Yllättävän nopeasti olin unohtanut kielen, mutta parin englanninkielisen korjauksen jälkeen alkoi paremmin muistumaan juttuja mieleen.
Koulussa vierailin torstaina ja jännitin sitä kovasti. Koulussa oli tietynlainen pukeutumiskoodi, mutta varsinaista koulupukua heillä ei ollut. Yritin valita mahdollisimman neutraalit vaatteet, mutta Olle vain naurahti ettei tuossa asussa voisi lähteä joten Kaja lainasi minulle vaatekerran. Se sisälsi mustat farkut ja tummansinisen villapaidan. Jalkaani sain kuitenkin laittaa omat kengät. Koulussa minulle oli tukioppilaan järjestämä kierros. Tukioppilas aloitti kierroksen kymmenen minuuttia myöhässä, mutta kierros oli kuitenkin oikein hyvä ja antoisa. Kierroksen veti Natalia niminen Italiasta kotoisin oleva tyttö ja hän oli samlla vuosikurssilla kuin Olle. Hän kertoi paljon oheistoiminnasta ja siitä kuinka hyvää ruokaa koulussa oli ja kuinka sai kavereita helposti. Liikunta oli isossa osassa ja yllätyksekseni osa kursseista voisi hoitaa liikunnalla pois alta ja yksi vaihtoehto olisi ratsastus. Natalia oli kohtelias ja hauska joten ei haitannut, vaikka hän aloitti kierroksen hieman myöhässä. Kierros päättyi siiihen, kun saavuimme ruokalaan. Ruokala oli valtava sali jossa oli kaksi pitkää linjastoa ja valtavasti pyöreitä pöytiä. Ruokalasta kuului iloinen puheensorina. Kävelin hieman nolostellen Natalian perässä ja otimme ruokaa. Ruoaksi oli uunissa valmistettuja kasviksia, perunoita ja jonkinlaisia lihapihvejä. Se kyllä näytti paremmalle kuin Suomen kouluruoka, mutta se vaikutti ehkä hintaan, että ruoka oli aika hintavaa. Valittavana oli kasvisvaihtoehto ja liuta erilaisia salaatteja ja jälkiruokia. Toisessa linjastossa oli leipää ja muita välipaloja mitä voisi ottaa mukaan. Juomat tarjottiin alkuperäisissä pakkauksissa ja vesikin saatiin pullotettuna.
Natalia ohjasi minut pöytään jossa istui kourallinen hänen kavereitaan. Näin Ollen oman porukkansa kanssa. Natalia istui ystävineen ikkunan vieressä ja näköala oli koulun nurmikentälle. Koulu oli tavallaan U-kirjaimen muotoinen ja rakennuksien sisällä oli iso nurmikenttä missä kasvoi puita ja siellä pidettiin joitakin oppitunteja kesällä ja usein myös erilaisia tapahtumia.
Istuimme Natalian kanssa pöytään ja kaikki toivottivat minut tervetulleeksi ja alkoi heti jutella minun kanssani. He kysyivät Suomesta erilaisia asioita ja keskustelu ohjautui nopeasti jääkiekkoon. Natalian kaverit esittäytyivät Zack, Kelly, Herman, Olivia ja Cecilia. Pian he kuitenkin keskittyivät omiin juttuihinsa ja minä katselin ympärilleni. Eri pöytäkunnat olivat kiinnostuneita oikeastaan vain oman pöydän jutuista ja harvoin puhuivat muihin pöytiin.
"No Salli mitä oot pitänyt koulusta?" Kelly kysyi yhtäkkiä ja vetäisin vettä väärään kurkkuun.
"On tää kyllä tosi hieno", henkäisin yskäyksien välissä. Vieressä istuva Herman hakkasi minua selkään ja sain henkeni taas kulkemaan normaalisti.
"Jos sul on kysyttävää niin voit kysyä nyt, kun tässä on muitakin paikalla", Natalie sanoi ja alkoi kuoria appelsiiniaan. Katselin hetken ympärilleni ja mietin mistä aloittaisin.
|
|
Pujo
Perus puurtaja
Darlin hoitaja
Posts: 346
|
Post by Pujo on Mar 14, 2017 23:38:44 GMT 2
Pujon vinkit apatiasta toipumiseen:
1. Tee ravitsevat eväät 2. Mene metsään 3. Päätä etsiä kymmenen kilometrin päässä oleva laavu 4. Lähde vaeltamaan luontopolkua 5. Katsele ympärillesi ja kuuntele askeltesi ääntä 6. Lähde laavu-kyltin osoittamaan suuntaan 7. Hengästy ylämäessä 8. Istahda hetkeksi kivelle 9. Juo vettä 10. Jatka matkaasi 11. Katso kelloa ja totea, että laavu on vielä muutaman kilometrin päässä 12. Jatka matkaasi siitä huolimatta 13. Säikähdä jänistä 14. Juo vettä 15. Näe laavu 16. Mene laavulle 17. Koe onnistumisen tunne 18. Syö eväät tyytyväisenä 19. Hymyile 20. Juo vettä 21. Mieti paluureittiä 22. Istu laavulla vielä hetki 23. Huomaa rakkosi olevan täynnä 24. Etsi sopiva paikka asioida 25. Koe helpotus 26. Lähde vaeltamaan takaisin 27. Mieti kaikkea laidasta laitaan 28. Huomaa poikenneesi polulta 29. Arvioi hetken aikaa suuntaa 30. Ole päättäväinen 31. Jatka matkaasi 32. Päätä soittaa ystävälle 33. Puhu puhelimessa samalla kuin kävelet 34. Naura ja hymyile niin että poskia alkaa koskea 35. Tunnin kuluttua lopeta puhelu 36. Juo vettä 37. Karista väsymystä syömällä suklaapatukka 38. Tajua olevasi juuri nyt onnellinen 39. Pysähdy hetkeksi 40. Koe suuri tunnepurkaus 41. Itke vähän 42. Niistä nenä 43. Jatka matkaasi 44. Huomaa jalkojesi väsyneen 45. Jatka eteenpäin sillä muuta vaihtoehtoa ei ole 46. Muuta kulkusuuntaa jotta pääset Pronssijoen keskustaan 47. Huomaa metsäreitin loppuvan pikkuhiljaa 48. Näe kaupunkia 49. Hymyile 50. Suunnista parhaan ystäväsi kerrostalolle 51. Jaksa kävellä vielä hetki 52. Soita ovikelloa 53. Tunne suurta riemua 54. Halaa ystävää 55. Kysy, saako jäädä sisälle toviksi 56. Saa myönteinen vastaus 57. Käy vessassa 58. Saa pizzanjämät 59. Huomaa olevasi väsähtänyt 60. Mene sohvalle makoilemaan 61. Älä sulje silmiäsi 62. Yritä pysyä hereillä 63. Sano lähteväsi ihan kohta 64. Haukottele 65. Tunne olosi hyvin mukavaksi 66. Sulje silmäsi ystäväsi ollessa hetken muualla 67. Yritä olla nukahtamatta 68. Torkahda 69. Tunne kuinka saat viltin yllesi 70. Nukahda
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Mar 21, 2017 17:31:36 GMT 2
Trilogia 17.-19.3.2017
17.3. Iltapäivä - Pyhä Patrik "Oho, mä olin melkeen yllättyny, et sä et oo kokovihreenä tänään", Emma kommentoi. "Ha, shut up, I'm not that iri--" "Sä söit avokadoa tänään vaan sen takii et se oli vihreetä. Älä yritä", Jase virnuili vierestä, ja tunsin itseni kovin hyökätyksi. "Sä vihaat avokadoo. Muistatko, ehkä, sellasta tilannetta, jolloin heitit mun avokadon neljännestä kerroksesta ehkäpä..?" "Okok, mul on vihree paita", jouduin myöntämään. "Ja hei, mitä muuta sä odotit, sä yritit syöttää sitä mulle paljaaltaan. I'd rather die."
Emma lähti varustamaan Faeta, joten jäimme Jasen kanssa kahden Lassen karsinan eteen. "Tuuksä meille tänää?" "Ihan sama, voidaan me meillekki mennä. Se ois varmaa kivempi." "Mm joo. Hei, tilataanks pitsa?" minun oli pari päivää jo tehnyt mieli pitsaa. "Pitsa? Joo, joo, kuulostaa hyvältä. Kunhan et pistä siihen ananasta, koska ananas ei--" "Uhh sorry babe, jos you and your finnish ass saat pistää aurajuustoo, I can put as much ananas mitä mä haluun." "Sä oot yhtä suomalainen ku minäkin, äläs nyt yritä." "Sä oot asunu suomessa enemmän ku minä, ja, you know, this isn't my virallinen äidinkieli, sooo...." "Aa nii sori unohdin puhut haltiakieltä." "Oh yeah, mä oon fluent in fairy and garden gnome", hihitin. "Did you know, et--" aloitin jo, ennen kuin Jase keskeytti minut suukolla. "Sä oot ihan hassu." "Hassu, me? Nah, but anyways-- garden gnomes-- are very wise and-- dude älä häiritse mua-- really stop kissing me-- ah thanks great nyt mä unohdin mitä mä olin sanomas." "Mulla on sellanen vaikutus", Jase virnisteli vain, kun minä yritin selittää puutarhatontuista. "Shut up, kaikilla joilla on kylmä upper body yöllä ei oo mitään vaikutusta keneenkään." "Parempi se on ku et sä tunget kylmät jalkas mun reisien väliin", Jase muistutti mukamas tärkeänä, vaikka se ei tajunnut ongelmaa, että kahden ihmisen oli vähän hankala nukkua saman peiton alla, jos toinen nukkui peitto korvissa saakka ja toinen ei. "No, no, definitely not--" "Mä oon kanagrilli", Jase virnisti ja muistutti vanhasta vitsistä, ja hajosin hihittämään ja punastelemaan keskelle tallikäytävää ilman hallintaa. Jasea se vain huvitti, ja se pakotti minut istumaan lattialle naurusta kanagrilliä toistellen. "Shut up shut up mun vatsaan sattuu oh my god--" "Make me." "Oh, oliko toi kutsu? You know, if you want me to kiss you, you know, ei sun tartte-- oh, hi!" vinkaisin nähdessäni hahmon silmäkulmastani. Ja eikös vaan Salli osunut paikalle juuri silloin, kun vaikutimme superällösöpöltä leffapariskunnalta. Jase siirtyi heti takaisin Lassen karsinaan ja minä kompuroin ylös kyykystä. "Eh.. Mä taisin keskeyttää, mut siis.. Haluaisitko ehkä treenata joskus yhessä, kun me mennään sama luokka siellä tähtijutussa..?" Salli ehdotti ujon oloisena, ja minä vain nyökyttelin. "Joo, joo, sounds nice, joo, sovitaanks myöhemmin sit et millon?" "Joo, joo käy hyvin, nähään sit."
***************************************************** 19.3. Kisapäivä - Aika häpeä Kyllä hävetti jo heti ensimmäisissä osakilpailuissa. Ensimmäinen hevonen jonka näin, oli jumalattoman komea ori, ja meinasin taluttaa Pallen samantien takaisin koppiin. "Oh my god jesus", mutisin, ja olin jo puolessa välissä ramppia takaisin ylös. Joo ei, no thank you. "No häh, miten niin", paikalle minun henkiseksi tueksi ja autokuskiksi ilmoittautunut Jase hämmästeli ja nappasi tylsistyneen näköisen Pallen riimunnarun kädestäni. "No kato noita muita hevosia! En mä tuu mitenkään voittaa tollasella mammutilla", ja sitä paitsi, minäkin aloin muistuttaa mammuttia. "Voitto ei ole tärkeintä, vaan se, että yrittää parhaansa", Jase virnisteli, ja vain mutristin huuliani sille. Tiesin kyllä, että Jase oli tasan saman verran kilpailuhenkinen kuin minäkin, ja ettei sekään uskonut tuota lohdutuspalkintojen tekosyytä. Voi, miksen tullut Lassella näihin? Ihan varmasti olisin pysynyt vielä toukokuussakin selässä, se oli niin kilttikin. Vaan nyt minä olinkin sitten kisaamassa jonkun tinkerin kanssa. Olin kyllä nähnyt hienojakin tinkereitä, mutta Palle ratsastuskoulun karvaistakin karvaisempana ja vähän pulskana ilmestyksenä ei sitä ollut. Sori vaan Aleksi, en tehnyt sääntöjä. Jos olisin tullut jommallakummalla omalla hevosellani, niin kyllä olisimme pesseet lattioita näillä muilla kaakeilla.
Mutta pakko oli myöntää, että Palle oli ihan jees tyyppi. Se vain katseli maailmaa rauhakseen sen valtavan otsatukkansa (jota olin eilen itkun ja showshinen avulla selvittänyt) alta, mutta ei silti ollut ihan elämäänsä kyllästynyt koni, vaan siltäkin löytyi mielipiteitä. Yksi niistä oli, että se ei pitänyt takkuisten jalkakarvojen selvittelystä kamman kanssa, vaan se aina nosteli jalkojaan. Oli siinäkin kyllä ollut projekti saada noin massiivinen ja karvainen otus edustuskuntoon. Vaan kyllä Pallestakin kuoriutui siisti. Se oli varsin näppärän näköinen astellessamme alkutervehdykseen, häntä ja harja ja jalkatupsut kammattuina ja vähän saksilla siistittynä, korvakarvat siistinä ja ylimääräinen, kymmenen sentin mittainen leuanalusparta trimmattuna Aleksin valvovan silmän alla.
Kaiken lisäksi Palle toimi hyvin radalla. Eihän se toki yhtä lennokas ja sillä tavalla näyttävä ollut kuin muut luokan ratsut, mutta se oli todellakin omalla tavalla näyttävä auki jätetty harja ja häntä selvitettyinä ja tuulessa liehuen. Ei, Palle oli hieno. Enemmän pelkoa minulla oli itsestäni. Aamulla oli tullut kriisi, kun kisahousut eivät meinanneet mennä kiinni, mutta sain ne onneksi hetken pohdiskelun jälkeen jalkaan. Ja kisatakkikin meni kiinni, ja se peitti jo pyöristyneen vatsani hyvin. Sitten tulisi ongelma, kun housut ei menisi kiinni. Eikä kisatakkikaan, ainakaan loppuun saakka, sillä se oli niin hyvin istuva, kuin olla saattoi. Mutta se olisi sitten sen ajan murhe. Nyt minä nautin kisatakistani, ennen kuin se joutuisi sitten hetkeksi syrjään.
Oman ratani jälkeen kävin vessassa, ja ostin sitten kahviosta mokkapalan Jaselle. Itse tosin söin siitä puolet jo matkalla takaisin, mutta ajatus oli tärkein. Sillä samalla matkalla takaisin joku kysyi minulta numeroa, ja kyseli Pallesta. "Hieno tinkeri se, sillähän sä menit?" tyyppi kyseli, ja minä katselin hieman vaivaantuneena ympärilleni. "Joo, menin." "Onks se sun oma? Jännän värinen, sellanen voikko ja kirjava…" "Ei se oo mun oma. Hei, mun pitäis kyl oikeesti--" "Ai jaa, sulla ei sit varmaan oo omaa hevosta? Mä oon täällä--" tyypin keskeytti kuitenkin toinen, paljon tutumpi ääni. "On sillä omia hevosia", Jase totesi vierestäni lippis päässä. Tyyppi vilkaisi häntä ensin vähän närkästyneenä, mutta sitten se näytti tunnistavan Jasen. Ainakin tyypin kasvoilla paistoi ensin närkästyneisyys, sitten hämmennys, sitten jonkinlainen tunnistus, ja nyt sitten nolostunut hiljaisuus. "Meiän pitäis mennä", Jase totesi, ja minä nyökyttelin vierestä. Tyyppi sanoi hiljaisen "ai":n, ja lähti sitten matkoihinsa. Toisaalta, niin lähdimme mekin. Minulla oli kiire lääkäriin, joten jätin Pallen sen hoitamisen jälkeen Aleksin ja hallavalaisten hellään huomaan, ja kurvasimme sitten kohti suihkua ja lääkäriä.
***************************************************** 19.3. Automatka - Collider En minä kyllä ehtinyt sinne lääkäriin omalla vuorollani. Olimme ajaneet kisapaikalta puolisen tuntia, kun se tapahtui. Olimme ajamassa aivan suoraa tietä pitkin, kun sivutieltä tuli kolmion takaa auto aivan suoraan kylkeen. Jase yritti väistää, mutta auto osui hieman kulmassa suoraan taakseni. Minä kerkesin vain kiljaista jotain, ennen kuin rysähti ja ilmatyyny täytti kaiken henkilökohtaisen tilan. Sitten laskeutui hetkeksi hiljaisuus, kun kaikki istuivat säikähtäneinä autoissaan. "Holy shit", sain sanottua huomatessani, että takapenkin ikkuna takanani oli rikki, ja että toisen auton keula oli rytyssä. "Ootko kunnossa?" Jase kyseli huolestuneen oloisena, ja avasi turvavyötään haparoivin käsin. "Holy shit", sain toistettua, ja hetken päästä sitten vastattua, "Joo. Joo, are you?" Jase nyökkäsi vastaukseksi, ja kapusi sitten ulos autostaan, katsomaan oliko toinen kuski kunnossa. Oikeastaan se varmaan meni kysymään, että mitä helvettiä, sillä oli väistämisvelvollisuus, mutta silti. Minä itse jäin istumaan paikalleen, tutkiskellen ja tunnustellen raaja kerrallaan, että olin kunnossa. Sydän hakkasi aivan hulluna, ja pakotin itseni avaamaan turvavyön ja kapuamaan ulos Jasen autosta. Koska pelkääjänpaikan ovi ei auennut, konttasin heikon oloisena toiselta puolelta ulos, ja jäin siihen penkille istumaan. Äkkiä eteeni ilmestyi kuitenkin kulmat kurtussa joku huolestunut nainen, joka kyseli olinko kunnossa. "Voi, näytät aika kalpealta!" nainen paasasi koiran hihna toisessa kädessään, ja selitti, että hän oli kuullut kamalan rysäyksen ja tullut katsomaan mitä kävi. "Onneksi kukaan ei taida olla loukkaantunut, tuossa toisessa autossa oli kuskin jalka poikki, mutta ei mitään sen kummempia."
Jonkin ajan kuluttua, kun olin varma, että jalat kantoivat, uskalsin nousta autosta ihan kunnolla, ja kiertää toiselle puolelle. Henkäisin ihan ääneen, kun näin Jasen auton kyljen. Takaosa oli aivan lommolla, ja etuovi myös, mutta siihen ei ollut kyllä osunut ihan ensimmäisenä. Ajatella, että puoli metriä huti, niin minä olisin ollut tuollaisen lommon kohdalla, takaovi oli nimittäin painunut sisään, ja sisällä olisi varmasti ollut varsin epämukavaa.
"Vittu mun auto", Jase mutisi päästessään viereeni, kun hän oli jutustellut tarpeeksi edelleen autossaan istuvan tyypin kanssa, ja pystyi tutkailemaan vahinkoa tarkemmin. "No joo, that's not gonna be an easy fix..." "Onneks toi sentään myöns et se oli sen vika, mut kattoo nyt mitä se sanoo sit ku poliisit ja ambulanssi tulee tänne." Onneksi kaikki päätyi lopulta parhain päin. Asiaa selvitettiin paikan päällä, sain varattua uuden ultra-ajan illemmalle, ja Jasen auto hinattiin heti korjaamolle saakka.
Vaikka päivä olikin ollut seikkailua täynnä, ja varsinaista vuoristorataa (pääasiassa alamäkeä), niin kyllä kisoissa epäonnistumisen ja kolarin ohi meni sitten se lääkäri. Se lääkärireissu oli kyllä ehdoton huippuhetki. Olin jo puolessa välissä, kaikki oli hyvin, lapsi vaikutti kaikin puolin terveeltä, ja sain jopa tietää sen sukupuolen. Ja vaikka sillä ei ollut sen suurempaa merkitystä, teki se kuitenkin kaikesta vielä enemmän aidompaa. Nyt vasta minulle alkoi oikeasti valkenemaan, nähdessäni jo aika suuren ja vauvannäköisen tyypin vatsassani, että tämä oli totta, tämä oli oikeasti tapahtumassa.
En vain tiennyt, odotinko sitä innolla vai kauhulla.
|
|
|
Post by Daw on Apr 3, 2017 21:23:04 GMT 2
Treffeillä? Odotin Valtteria kotonani. En ollut nähnyt jätkää kertaakaan Lotan viimeviikkoisen koelähdön jälkeen. Olin kyllä käynyt tallilla ja Valtterikin oli käynyt Hallavassa ajamassa Lotalla, muttemme olleet kerenneet tallille kertaakaan samaan aikaan. Olin nyt kuitenkin kutsunut Valtterin luokseni, sillä pitihän meidän juhlia: Pikkutammani ei ollut vain saanut hyväksyttyä koelähtöä, vaan oli ollut myös lähtönsä nopein. Oli sanomattakin selvää, etten olisi voinut olla ylpeämpi Lotasta. Ovikello soi ja kiiruhdin avaamaan. ”Hei ja tervetuloa”, sanoin juhlallisesti avatessani oven Valtterille. ”Moi ja kiitti”, jätkä vastasi ja astui sisälle. ”Jätä kamas siihen eteiseen, mä meen kattoon oisko meiä ruoka valmista”, sanoin ja jätin Valtterin eteiseen. Avasin uuninluukun, katsoin tekemääni kasvislasagnea ja nostin sen ulos uunista. ”Mä en tiedä miltä tää ruoka maistuu, kokeilin tällasta uutta reseptiä, mutta ainakin tää tuoksuu ihan hyvältä”, selostin. ”On se takuulla parempaa, kun mitä se ois mun tekemänä”, Valtteri virnisti. ”Miten sulla on menny treenit Lotan kanssa nyt koelähdön jälkeen?” kysyin. ”Ihan hyvin. Eilen tehtiin ihan kunnon lenkki. Lotta on nyt kyllä niin hyvässä kunnossa ja näkihän sen siellä koelähdössäkin. Eihän ne muut meinannut pysyä sen perässä ollenkaan”, Valtteri vastasi. ”Lotta oli kyllä niin hieno”, sanoin ihaillen. ”Vaikka olihan sen lähdön katsominen niin jännittävää”, sanoin vakavoituen. Olin katsonut lähtöä Valman kanssa aitiopaikoilta, aivan radan aidan vierestä. Olin pitänyt Valmaa kädestä koko lähdön ajan ja hypimme riemusta, Lotan ylittäessä maaliviivan ensimmäisenä. ”Olihan se taitava. Ensi viikonloppuna olisi sitten vuorossa ensimmäinen oikea lähtö”, Valtteri sanoi. Valtteri suhtautui Lotan edistymiseen paljon neutraalimmin kuin minä, mutta ymmärsihän sen. Valtterille nämä ravilähdöt eivät olleet hänen ensimmäisiään, mutta minulle koko ravimaailma näyttäytyi edelleen uutena ja jännittävänä. Valtterilla oli takana ajettuja lähtöjä jo kymmeniä, itse en ollut kuin katsonut raveja muutaman kerran elämässäni. Valtteri valitti täyttä vatsaansa jo lasagnen jälkeen. Ilmoitin jätkälle, että silloin saisinkin nauttia koko jälkkärin aivan itse. Nostaessani leipomani mutakakun jääkaapista pöydälle, löytyi Valtterinkin vatsasta kuitenkin vielä hieman tilaa. Hienoon juhlapäivälliseen olisi ehkä kuulunut kakun jakaminen sivistyneesti pienille kahvilautasille, mutta me vain kaadoimme kermavaahtoa suoraan kakun päälle ja söimme kakun lusikoillamme suoraan vuoasta. Nauroimme juhla-ateriallemme ja Valtteri totesi: ”Mitä turhaan lautasia sotkemaan”. Kakku hälveni vuoasta hetkessä. Nousimme pöydän äärestä vatsat aivan täysinä ja siirryimme sohvalle loikoilemaan. ”Siinä ohjeessa oli varmaan jokin virhe”, sanoin. ”Miten niin?” Valtteri kysyi ihmetellen. ”Se oli varmaan parasta mutakakkua, mitä mä oon ikinä syöny.” ”No niin, mut siin ohjeessa luki, että tästä riittää kahdeksalle”, naurahdin. ”Jep, totta. Pitäis varmaan tehdä joku valitus”, jätkä naurahti ja jatkoi hetken päästä: ”Ootko sä muuten kattonu ikinä Black Mirroria?”
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Apr 11, 2017 14:46:04 GMT 2
Tulevaisuus? Check. 11.4.2017
Aika kyllä kului niin nopeasti. Vastahan oli helmikuun alku, jolloin sain varmistuksen raskaudesta, ja olin varma, että elämä loppuisi. Mutta nyt olikin jo huhtikuu, ja elämä oli jatkunut. Ja voi, kuinka olinkaan hiljalleen tykästynyt näihin muutoksiin.
Olimme sopineet riitamme isän kanssa, ja nyt hänkin myönsi kaivelleensa vanhoja vauvanvaatteita ullakolta, vaikka olikin ensin ollut varsin vihainen minulle. Ja Jaselle, jolle hän oli soittanut maaliskuussa, ja pistänyt lupaamaan, että Jase "takes care of my little girl". En tiedä kumpi oli ollut järkyttyneempi puhelusta, minä vai Jase, mutta pian pystyimme nauramaan tapahtuneelle.
Vauva oli kasvanut kohisten, vaikka itse kumpu olikin aika pieni verrattuna joihinkin, joita olin nähnyt. Muutama viikko sitten olin tuntenut ensimmäisen potkun, kiljaissut, ja soittanut sitten Jaselle, joka oli ollut parhaillaan hevosen selässä, ja vastannut vain siksi, että luuli minun kuolleen tai jotain. Sen jälkeen pikkutyypillä olikin ollut vauhti päällä, ja pikkuhiljaa oli tuntunut enemmän ja enemmän potkuja. Joku ilta yritimme katsoa leffaa, mutta se päätyi lopulta siihen, että vauva oli päättänyt olla poikkeuksellinen aktiivinen, ja Jase tuijotti vatsaani. Ei kuulemma meinannut uskoa, että me olimme luoneet sen. Ei se mitään, en minäkään. Silti, kun nyt tiesimme aika varmasti sukupuolenkin, olimme aina hiljalleen iltaisin miettineet nimivaihtoehtoja. Osa parempia kuin toiset, ja siitä olikin lähtenyt leikki, jonka ideana oli keksiä entistä tyhmempiä nimiä. "Ei"-lista olikin tämän johdosta huomattavasti pidempi kuin "Ehkä"-lista. "Kyllä?" -listalla taasen oli muutama hyvä idea, ja pari ympyröityä vaihtoehtoa. Pari siltä varalta, "et jos se ei näytäkkään siltä. Tiiäks ku vaik kaikki Reetat näyttää reetoilta ja kaikki Jonnet on aika lailla tunnistettavissa."
Vielä välillä iski paniikki, etten osaisi ja epäonnistuisin järkyttävästi, mutta niitä tuli yhä harvemmin ja harvemmin. Sanokoot muut mitä sanoivat, kyllä siitä yhteiskuntakelpoinen tulisi. Ehkä. Minä kyllä en enää ollut kovinkaan yhteiskuntakelpoinen. Oli enää kuukausi jäljellä, ja tunteet olivat niin sanotusti pinnalla. Unohtelin asioita, mutta sen lisäksi itku oli herkässä. Itkin söpöjen koiranpentujen vuoksi, itkin silloin kun Jase hyppäsi Faella kisoissa, ja olinkin oppinut kantamaan nenäliinoja mukana ja pyyhkimään salakavalasti silmäkulmiani. Ja sitten oikein heikoilla hetkillä itkemään siksi, että itkin.
Niin, tosiaan, Jase kisasi nyt Faella, ja Emma Lassella. Fae meni Jasen kanssa metrikymppiä parhaillaan, yhden 120 -luokan he olivat käyneet testaamassa, ja kaikki sujui vallan mainiosti. Emma ja Lasse eivät olleet käyneet aivan yhtä ahkeraan kilpakentillä, mutta olivat he muutaman luokan startanneet. Fae taasen toi miltei jokaisista kisoistaan ruusukkeen kotiin, ja se teki töitä oikein mielellään Jasen kanssa. Silloin kun Jasella oli muita hevosia (niitä oli aika paljon) ratsastettavana, humputtelin joko itse menemään tamman kanssa menemään pääasiassa käynnissä ja ravissa, tai sitten olin pari kertaa viskannut esimerkiksi Eevin selkään. Laukassa tammaa piti istua niin paljon, etteivät omat vatsalihakseni enää riittäneet siihen. Lassen kanssa taasen jäi ravitehtävät välistä, ja kiitin onneani, että sen laukannostot käynnistä olivat oikein mallikkaita. Omien hevosteni lisäksi olinkin ratsastellut Pallella, ja sitten sain jotenkin sovittua itselleni valmennettavia, ainakin kolme kappaletta. Valmennettavista puheen ollen, jääkiekon saralla meni yllättävän hyvin. Olin yhä joukkueen jäsen, mutten tulisi pelaamaan läheskään yhtä paljoa kuin viimeksi. Ainakaan aluksi. Treenejäkään ei olisi niin paljoa, ja tilannettani ymmärrettiin yllättävän hyvin, mistä olin erittäin kiitollinen. Kaiken lisäksi junnujen valmentajakatraaseen vapautui paikka, jota tarjottiin minulle. Niinpä auttaisin vetämään kesällä pari leiriä, ja sitten syksymmällä olisin parin junnujoukkueen apuvalmentaja. Töitä siinä joutuisi tekemään, mutta rahantuloa ei voinut estää, hyvä vain.
Kyllä sitä rahaa tulisi menemäänkin. Olimme päättäneet muuttaa Jasen kanssa yhteen, sillä se oli loogisin ja helpoin vaihtoehto. Sitä paitsi, Sage halusi muuttaa takaisin asuntoonsa, oltuaan pari vuotta jossain muualla, joten Jase halusi antaa tätinsä asua rauhassa. Jotenkin Jase (tai sen isä, jonka olin muuten tavannut kuukausi sitten) löysi Pronssijoelta vuokrattavan rivitaloasunnon, jossa oli kaksi makuuhuonetta ja oma pesukone ja kuivausrumpukin, ja lisäksi vielä pieni takapihakin. Ja, mikä parasta, vuokrakaan ei asettanut pankkitiliä miinuksen puolelle, eikä edes silloin, kun laskimme todennäköisiä kuluja ja lisäsimme niihin aika reilulla kädellä "hups" -varaa. Sieltä oli muutama kilometri kaikkialle, ainoastaan Hallavaan oli vähän pidempi matka, mutta senkin pystyi kävelemään. Ja kulkihan bussikin. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ja me meinasimme muuttaa jo lauantaina. Jasen auto tulisi perjantaina korjaamolta, joten asiat näyttivät järjestyneen oikein mukavasti. Ja sitten asuisin Jasen kanssa ja sitten meillä olisi pian ihan oma perhe. Ihanaa. Hui.
Olin kyllä joutunut miettimään tulevaisuutta oikein urakalla, varmaan enemmän kuin olin yhteensä koskaan aikaisemmin. Mutta nyt, toisin kuin ennen, tulevaisuus ei aiheuttanut suurta ahdistusta. Ainoastaan pientä pelkoa, ja silloinkin tiesin, että jos kaikki menisi mönkään, minulla olisi silti ihmisiä ympärilläni, joihin turvautua. Kyllä me selviämme.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Apr 22, 2017 21:28:04 GMT 2
Tervetuloa taloon 22.4.2017
Koska me olimme muuttaneet, järjestimme tietenkin tupaantuliaiset. Suunnitelmissa oli pitää pienet kekkerit kavereiden kesken, ei mitään suurta. Vieraslistalla oli ensin kahdeksan ihmistä, kolme Jasen kaveria, Emma, Alina, Ohto, sekä sitten Johannes ja Ba. Lisäksi olin kirjoittanut Eevin listalle, mutta ottanut hänet sitten pois, kun ei se varmaan olisi kumminkaan halunnut istua iltaa meidän nuorien kanssa. "Ei se tuu", oli Jase todennut yksi ilta. "No hä, why not?" "Ne lähtee perjantaina Karibialle." "Oh." Se oli jo neljäs, joka oli ilmoittanut, ettei pääse. Ensimmäisenä listalta oli lähtenyt Sebastian, syyksi annettiin "meet and greet stadis, mä oon ihan hot nyt", Alinan nimen yli oltiin vedetty toisena viiva, hän oli saanut jostain järkyttävän flunssapöpön, ja sitä paitsi, hän oli jo käynyt meillä. Ja siskoani nyt näkisin niin usein kumminkin, ettei se edes haitannut. Ja nyt sitten lähti listalta Christian, ja sen jälkeen vielä Ohto ilmoitti, että sen perhe tulisi kylään, ja olisivat koko viikonlopun. "We have no friends", oli ollut loppupäätelmä. Ja sitten joskus yöllä oli tullut mestari-idea, että kutsutaan hallavalaiset. "Öö, miks, sä vihaat niinku 80% niistä?" "Shush, so do you. Eikä ne oo niin pahoja. And, niitä tulee ehkä kolme anyways ku they don't like us." "No joo, sure, what the hell." Niinpä me kutsuimme Hallavan talliporukan tupareihimme. Pistin talliporukan viestiryhmään kutsun, sain muutaman vastauksen, ja olin ihan tyytyväinen.
Kutsussa luki seitsemästä eteenpäin. Ensimmäinen saapui jo neljältä, nimittäin Camilla, Jasen ystävä, jonka olin tavannut pari kertaa aikaisemmin, mutta jolle en ollut jutellut paljoa. Nytpä juttelin. Jase haki hänet juna-asemalta, sillä hän asui kaukana ja jäisi yöksi, ja sitten teimme ruokaa yhdessä. Tai no, hän auttoi minua koristelemaan leipomani kakun, jolloin siitä tuli todella nätti, ja nyt ihmiset saattoivat oikeasti syödä sitä. Maku kyllä oli hyvä jo alun perin, mutta ulkonäkö oli hieman vinksahtanut. Vaan eipä enää.
Sitten alkoi saapumaan porukkaa enemmänkin. Emma tuli, sitten Eevi, Katri vanavedessään. Wrach oli tyytyväinen uusista ihmisistä, ja kiehnäsi varsinkin Eevissä kiinni. Drei kulki pitkin taloa, käyden aina nuuhkaisemassa uutta kävijää, ennen kuin se palasi asemiin vahtimaan ruokapöytää. Nannakin tuli, Miro mukanaan, mikä oli yllätys. Pujo saapui, ja kaikki sujui mukavasti. Jase jutteli pääasiassa Camillan ja Emman kanssa, hallavalaiset, ja heidän seuraansa liittyivät Salli ja Ruska, kun saapuivat.
Rikukin käväisi, mutta nimenomaan käväisi, samalla kun hän toimi kuskina Sallille ja Ruskalle. Kutsuin häntä peremmälle, mutta ilmeisesti Jase mulkaisi häntä niin pahasti, että Riku jäi eteiseen kengät jalassa, ja vaihdoimme vähän kuulumisia siinä. Sillä samalla sekunnilla, kun hän avasi oven lähteäkseen, tupsahti syliini suuri kasa blondia ystävää. "Bileet pystyyn!" Johannes virnisti ja heilutteli muovipussiaan. "Se on alottanu ihan omat bileensä jo", Ba totesi voitonriemuisena, ja päästi Rikun ulos. Riku toivotti minulle hyvää onnea, enkä ollut varma, tarkoittiko hän tulevaisuutta vai jo melkoisessa humalatilassa olevaa Johannesta. "Joo, I see… I thought I said, että me ei tehdä tätä." "Mut ne olis ihan tylsät juhlat!" Johannes totesi ja kiskoi kengät jalastaan. Ba taputti minua selkään, avasi tölkkinsä, ja niin jäin yksin eteiseen katsomaan kavereideni perään. "Jaase! Mitä mies! Ja Emma, hyvältä näyttää, niinku aina." Oi voi.
Noh, ilta ei ollut täysi fiasko, mutta aika läheltä liippasi. Sentään kahvit ehdittiin juoda, ennen kuin alkuperäinen ajatukseni kakkukahveista hajosi kokonaan käsiin, ja ennen kaikkea ennen kuin Johannes löysi radion. Vaikka Ba olikin ajanut tänne, oli hän silti ehtinyt jo nyt juoda sen verran, että hän kiersi jututtamassa kaikkia hyvällä tuulella. Johannes olikin jo pistänyt tanssiksi. Ensin tunnelma oli lievästi kiusaantunut, ennen kuin idioottiystävieni tuoma hyvä (ja varsin alkoholinhajuinen) fiilis levisi muihinkin. Drei oli paennut Johannesta, joka yritti hiota ystävyyttä sen kanssa, kaapin päälle, ja tarkkaili sieltä epäilevänä touhuja. Wrach taasen kiersi aivan onnessaan vastaanottamassa rapsutuksia jokaiselta vastaantulijalta, ja sen viuhuva häntä yllätti Katrin vesilaseineen totaalisesti. Lopputuloksena oli märkä sohva ja Katrin syli, ja tyytyväinen Wrach, joka koikkelehti seuraavan ihmisen luokse. Se ei ollut kovin sulava otus, ainakaan sisätiloissa. Eipä ollut Johanneskaan. Hän kompastui ovenkarmiin, ja jäi sitten lattialle hihittelemään, kun koira tarkisti naamaa nuolemalla, että kaikki oli kunnossa. Sitten blondi halusi "tarjota kaikille", ja kävi estelyistäni huolimatta hakemassa mäyräkoiran (tai kaksi, siinä vaiheessa minulla särki jo päätä ja vauvalla oli kova sutina päällä, joten en keskittynyt tähän hieman isompaan vauvaan kovinkaan tarkasti) Ban autosta.
Loppuilta menikin sitten vauhdikkaasti. Ennen pitkää luovutin ja lopetin yrittämisen, ja kiitin onneani, että vieressä asui pariskunta, joilla ei ollut lapsia. Ja että seinät olivat aika paksut. Onneksi ne jotka joivat jäivät suurimmaksi osaksi sisätiloihin, ja takapihalla istui vain muutama ihminen juttelemassa omiaan hymysuin. Tai vähemmän hymyssä suin, mutta joka tapauksessa.
Minulta meni hallavalaisten kuulumiset oikeastaan kokonaan ohi, kun keskityin ensin valvomaan ystäviäni, sitten katsomaan, että ruokaa oli tarpeeksi, sitten pyydystämään ulos päästettyä kissaa takaisin sisälle (se onneksi ennätti vain takapihan aidan päälle), ja kun porukka alkoi lähtemään, ennätin sanoa heipat vain Eeville, Katrille sekä Nannalle ja Mirolle, ennen kuin minun oli pakko mennä makaamaan hetkeksi tai selkäni kuolisi. Kun pääsin takaisin ulos, olivat Pujo ja Ruska ennättäneet lähteä, ja jäljellä oli enää Johannes, Ba, Salli, Emma sekä Camilla, jotka pelasivat pokeria Jasen kanssa pöydän luona. Tai no, Johannes oli siinä kunnossa, että hänellä oli kädessään vain talouspaperia, ja Ba oli selkeästi häviöllä, kun hän tirskui koko ajan. Emma ei pelannut, vaan selasi kännykkäänsä, ja taloon oli viimeinkin laskeutunut edes jonkin moinen hiljaisuus, kun radiokin oltiin sammutettu ja "parhaita biisejä, kamoon älä jaksa" soittaneen Johanneksen kännykkä takavarikoitu.
Salli lähti, sitten Emma. Camilla pesi lattioita muilla pokerissa. Kun Ba ja Johannes saatiin siirrettyä sammuneina sohvalle, laskeutui kunnon hiljaisuus, ja pääsin viimeinkin nukkumaan. "No, oliko hauskaa?" "No uhhh.. Yeah? I guess. The idiots were idiots, but I should've guessed that." "Ihan hyvin tää meni. Ens kerralla kyllä takavarikoidaan niiden viinat, et ne ei voi aiheuttaa draamaa." "Mmm.. Ai mitä draamaa?" olin jo puoliunessa. "Ei mitään erityistä. Mee nukkumaan, tai sä nukahdat siihen pystyyn." "Already did."
|
|
Ruska
Aloitteleva tallilainen
Fonzien hoitaja
Posts: 129
|
Post by Ruska on Apr 24, 2017 9:08:52 GMT 2
Tupareissa tapahtuu *kursiivitekstit Sallin käsialaa ja normaalit Ruskan*
Mun, Sallin ja Rikun yritys navigoida Alanan ja Jasen tupareihin kännyköiden avulla oli epätoivoinen. Mun GPS-paikantimeni sanoi yhtä ja Sallin toista, ja me huudettiin laitteiden käskyjä ratissa olevalle Rikulle yhteen ääneen, kunnes kaikki olivat varmasti suunnista sekaisin. Riku-parka oli lopulta aivan hermona. - Seitsemältäkö teidän piti olla siellä, nyt ollaan jo puoli tuntia myöhässä, se tuskaili. - Älä stressaa, mä sanoin ja kurotuin takapenkiltä taputtamaan sen olkapäätä. – Ei tällaisissa juhlissa ole niin justiinsa, milloin ilmestyy paikalle. Riku huokasi tuskastuneena. Mä en nähnyt etuistuimella olevan Sallin kasvoja, mutta vaikka se huuteli kännykkänsä ohjeita ihan yhtä äänekkäästi kuin mä, jopa minä olemattomine sosiaalisine taitoineni pystyin vaistoamaan, että se oli jotenkin vaisu.
Lopulta kävi ilmi, että Alanan ja Jasen rivitalokämppä olikin vain vajaan kilometrin päässä mun kotoani. Tuli aavistuksen verran typerä olo, kun oltiin ensin kierrelty kyliä kolmen vartin verran. Riku toivotti mulle ja Sallille illanjatkoja ja näytti pyyhkivän hikeä otsaltaan, kun me kömmittiin pihalle autosta. Alanan ja Jasen asumus vaikutti ihan siistiltä ja idylliseltä, ja takapihalle oli kasattu kaksi muovista puutarhapöytää siltä varalta, että tupa kävisi liian ahtaaksi. Mä ja Salli tuotiin tuparilahjaksi kliseisintä mahdollista eli astiapyyhesetti ja paistinlastoja. Riku oli ehdottanut jotakin hienoa viinipulloa, mutta mä olin muistuttanut, että Alana ei kuitenkaan voisi sitä juoda. Me käytiin ensi töiksemme tervehtimässä juhlakaluja, joista molemmat näyttivät jo aika riutuneilta. Alanan vauvamaha oli jo aivan silminnähtävä. Muodollisuuksien jälkeen me liityttiin muiden hallavalaisten seuraan yhden puutarhapöydän ääreen. Siellä olivat jo Eevi, Katri, Nanna ja pitkä, tummatukkainen jätkä, joka oli kuuleman mukaan ex-hallavalainen, ja joka näkemän mukaan taisi olla Nannalle enemmänkin kuin kaveri. Porukalla me ruodittiin sitä, kuinka surullista oli, että Katri ja Nova jättäisivät Hallavan. Lopulta Katri kuitenkin sanoi, ettei näin iloisessa juhlassa kuulunut synkistellä, ja me siirryttiin hilpeämpiin aiheisiin.
Kun tuparit olivat olleet mukavasti käynnissä jo varmaan tunnin, saapuivat paikalle jotkut pojat, jotka kai olivat Alanan jääkiekkokavereita. Yhdellä oli kädessään kilisevä muovikassi, ja siitä alkoikin sitten elämöinti. Mä kiinnitin nyt entistä enemmän huomiota siihen, miten hiljaiselta Salli vaikutti. Se oli mennyt erityisen vaisuksi, kun me oltiin puhuttu Katrin jatko-opintosuunnitelmista. - Inhottaako sua tää väenpaljous? mä kysyin, kun muiden huomio oli kiinnittynyt muualle. Salli nyökkäsi vähän. - No, vaihdetaan hetkeksi maisemaa, mä hihkaisin. Mä nousin ylös ja ilmoitin muille, että me oltaisiin kohta takaisin. Sitten mä johdatin Sallin rivitalokämpän läpi mahdollisimman paljon humalaista blondia vältellen pihatielle. Heti, kun me päästin pois muiden silmien alta, mä tartuin Sallia kädestä ja pinkaisin juoksuun. Jalat takoivat mukavasti asfalttia, kun me viiletettiin korttelin nurkan taakse. Siinä oli sopivasti koivu, jonka alin oksa oli vaakatasossa Sallin vyötärön korkeudella. Mä hypähdin istumaan oksalle niin, että olin suunnilleen Sallin mittainen. - Mitä sulla on mielen päällä? kysyin suorasukaisesti.
Katsoin Ruskaa joka istui oksalla. Hänen silmänsä loistivat kauniisti. Olimme juosseet pakoon melua ja olimme rauhaisassa paikassa. Pieni tuulen vire oli läsnä, mutta kevät oli jo sen verran pitkällä, että ulkona tarkeni ihanasti ilman hiostavaa toppatakkia. Ruska kysyi mikä painoi mieltäni. Katsoin pitkään pojan silmiin ennen kuin käänsin katseeni maahan. Pyyhkäisin lepattavat hiukset korvani taakse. "Öm.. Sähän tiedät, että mä olen harkinnut muuttamista Sveitsiin", sanoin pojalle ja katsoin Ruskaa. Hän nyökkäsi, mutta pysyi hiljaa. Minun täytyisi siis jatkaa. Olin lykännyt kertomista niin paljon, että minun täytyisi kertoa. Mielummin nyt kuin myöhemmin. Avasin suuni, mutta suljin sen pian. Henkäisin syvään ja kerroin Ruskalle mitä olin päättänyt. Ruska hymyili ja halasi minua. Ruskan suhtautuminen siihen, että lähtisin Sveitsiin oli suhteellisen neutraali. Onneksi. Halasin Ruska ja tunsin parin kyyneleen vierivän poskillani. "Onneksi oot Euroopassa ja mieti millainen mahdollisuus se on", Ruska kannusti minua. Hänen ilmeestään näki pienen pettymyksen, mutta osasi onneksi suurimman salata. Se helpotti minua. Puhuimme Ruskan kanssa rauhallisesti tulevasta ja onnistuimme sivuuttamaan sen etten syksyllä enää olisi Hallavassa. Nautin täysin siemauksin hetkestä.
Hiljennyimme ja katsoimme toisiamme. Ruska hymyili tavallista hymyään. Minä punastelin vaihteeksi ja välillä siirsin katseeni maahan ja suin hiuksiani. Hetki ei ollut kiusallinen, vaikka emme puhuneet. Se oli hienoa hiljaisuutta. Kumpikin vain odotti seuraavaa ja kuuntelimme Pronssijoen kevään ääniä. Mopoja, lintuja ja Alanan luota kantautui iloisia ääniä. Suunnitelematta ja yhtäkkiä nojauduin eteenpäin ja katsoin Ruska syvälle hänen syviin silmiin. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Ruska katsoi minua hieman kysyvästi, kun aloin itkeä. Pudistin vain päätäni ja nojauduin vielä eteenpäin ja suljin silmät. Kuumat kyyneleet vierivät poskillani. Otin käsilläni tukea puusta ja tunsin kuinka minun ja Ruskan huulet koskettivat toisiaan.
Ensin mä katsoin kummissani, kuinka Sallin silmät kyyneltyivät, ja seuraavalla sekunnilla se suuteli mua. SUUTELI. Kyllä, niin teki. Ja kaikki, mitä mä pystyin sillä hetkellä ajattelemaan, oli: mitä helvettiä. Mä nojauduin taaksepäin vähän panikoituneena, ja sitten mä tajusin taas istuvani puun oksalla. Mä horjahdin taaksepäin ja olin vähällä tipahtaa – niinpä vastarefleksinä mä heilautin jalkojani päästäkseni takaisin tasapainoon ja onnistuin siinä sivussa potkaisemaan Sallia reiteen. Se tuijotti mua mykkänä, ja mun huulilta karkasi hysteerinen naurahdus. - Rakkaudesta se hevonenkin potkii, mä sanoin ja laitoin heti perään käden suun eteen. Mun pakkomielteeni: vääntää vakavinkin tilanne vitsiksi, ja usein aika paskaksi sellaiseksi. Salli tuijotti edelleen ilmeettömänä, ja mä tajusin, että mun pitäisi jotenkin keräillä asioita kasaan. Mä vedin nopeasti henkeä, laskin käden suultani ja sanoin ilmoille ensimmäisen mieleeni tulevan selityksen, miksi mä olin vetäytynyt pususta: - Mä en tykkää tytöistä.
Sallin leuka tipahti kymmenen senttiä, ja kyyneleet olivat kuivuneet poskille. - A-aijaa, se sanoi ontolla, vähän nuhaisen kuuloisella äänellä. Sitten se näytti kokoavan itsensä. – Ahaa, okei. No, mä ymmärrän… Mä katsoin jähmettyneenä yhä koivun oksalla istuen, kuinka Salli kääntyi kannoillaan ja käveli pihatietä pitkin takaisin juhliin. Mun olisi kai pitänyt juosta sen perään, mutta mitä ihmettä mä sitten olisin sanonut? Aivojen hammasrattaat yrittivät setviä tapahtumaa melkein kivuliaalla voimalla. Miksi ihmeessä Salli oli suudellut mua? Mehän oltiin oltu kavereita jo vaikka kuinka kauan. Voiko sillä muka olla jotakin tunteita mua kohtaan? Tunteita, jotka se oli nyt päättänyt saattaa päivänvaloon heti kerrottuaan lähtemisestään.
Mä könysin alas puusta ja suuntasin takaisin tupareiden meteliin. Salliin en törmännyt, ja musta tuntui, että se oli onni. Vaikka olisi kai pitänyt mennä lohduttamaan ja selittämään asiat parhain päin. Hallavalaiset istuivat edelleen puutarhapöydän ääressä. - Ootteko te nähneet Sallia? mä kysyin niiltä marssittuani paikalle. Vieressä jutteli melkoisen kovaan ääneen Alanan lätkäjätkiä ja Jasen hienostokavereita. Hallavalaiset pudistelivat päitään. - Ei olla, Nanna sanoi. – Me luultiin, että lähdit sen kanssa jonnekin. - No, joooooo, venkoilin kiusaantuneena. – Niin… Mutta nyt en tiedä mihin se meni. Mun pitäisi varmaan joka tapauksessa lähteä kotiin. Muut näyttivät vähän kummastuneilta. Miro tarjosi kyytiä, mutta mä ilmoitin asuvani ihan nurkan takana. Kotimatkalla mä mietin vieläkin, että mitä kummaa. Ja pyörittelin puhelinta kädessäni miettien, soittaisinko Sallille, mutta laitoin sen aina takaisin taskuun.
Ruskan vetäydyttyä pois mun aivot, tunteet, lihakset, hermot ja solut löivät tyhjää. Mietin mitä olin menny tekemään. Miksi miksi miksi? Ruska sanoi ettei tykännyt tytöistä, mutta en osannut ottaa sitä todesta. Eihän Ruska oikeastaan koskaan näyttänyt kiinnostusta kenellekään, mutta nyt se oli vain isku vasten kasvoja. Käännyin pois ja lähdin. Miksi minä? Miksi Ruska ei tykännyt musta? Mikä mussa on vikana? Mahassa velloi ikävästi ja tunsin kuinka pahaolo velloi mahassa. Kävelin suoraan takaisin Alanalle ja menin vessaan. Vessassa oli käynnissä joku tilanne mutta tuimalla katseella sain tilan itselleni. Vedin oven lukkoon ja nojasi kaksin käsin altaaseen. Katsoin peilistä itseäni. Hiukset olivat tuulessa menneet sekaisin ja kyynelistä oli jäänyt rannut poskille. Laskin kylmää vettä hanasta ja huuhtelin kasvoni monta kertaa. Hieroin naamani kuivaksi karhealla pyyhkeellä. En voinut vieläkään uskoa todeksi mitä oli tapahtunut. En ollut ennen tajunnut millaiset tunteeni olivat poikaa kohtaan. Nyt tiesin. Tiesin myös sen, että Ruskan puolesta tunteet eivät olleet samanlaisia. Hienoa. Olin nyt pilannut tämänkin. Istuin pöntön kannelle ja nostin paitani hihaa. Vasemman ranteen kohdalla jökötti mehevän kokenein arpi. Sivelin arpea sormeni päillä. Minua oksetti. Ja niin siinä sitten vain kävi. Vetäisin pöntön ja huuhtelin suuni. En osannut ajatella. Ajatukset juoksivat vain pois enkä saanut mistään kiinni. Nyt ainakin päätös Sveitsiin lähdöstä olisi oikea. Ei minulla enää täällä mitään olisi. Ei kukaan minua haluaisi. Oveen koputettiin ja sain kuulla pari ärräpäätä. Lähdin vikkelään pois vessasta ja katselin väkeä. En onneksi nähnyt Ruskaa. En kestäisi hänen kasvojaan. Näin Johanneksen kumppaneineen olohuoneessa. Heillä oli vierellään juomia. Katselin niitä ja tätäkään asiaa harkitsematta menin porukan luokse ja lähdin mukaan.
Pojat olivat jo sen verran humalassa etteivät edes tajunneet sitä, että olisin alaikäinen tai mitään muutakaan. Join, join ja join. En nyt tiedä oliko se edes hyvää. Join vain, eihän sillä olisi mitään merkitystä. Ei millään olisi mitään merkitystä. Halusin vain pois. Pois kaikesta. Loppun illasta olin aivan sekaisin. En osannut tehdä mitään seurasin muita. Muistikuvatkin ovat suhteellisen hatarat. Riku laittoi viestiä ja kyseli tulisiko hän jo hakemaan minua. En vastannut.
Alanan luota lähdin vaappuen kotiin. Siitäkin muistan vain sen, että minulla oli kylmä. Kävelin vain eteenpäin. Olin kävellyt varmaan jo useamman kilometrin, kun huomasin auton valot. Autoja ei ollut liikkunut ainuttakaan koko kävelyni aikana. Auto pysähtyi kohdallani. Kyydissä oli joitakin amislaisia. Olivat Rikun kanssa samalla luokalla tai ainakin tiesivät minut. Kysyivät lähtisinkö mukaan. No ei ilta enää voisi paskemmin jatkua. Hyppäsin autoon ja lähdimme eteenpäin. En tiennyt minne. Katsoin vain autosta ulos ja pidin otsaani kylmällä lasilla.
"Voi Jeesus Salli", Riku henkäisi. Hän auttoi minut ylös urheilukentän katsomon penkiltä missä istuin uusien ystävieni kanssa. Olin ottanut vähän lisää. Pojat olivat ilmeisestikin ilmoittaneet Rikulle missä olin. Riku saattoi minut autoon. En osannu sanoa mitään muuta kuin "älä sano äidille". Sen jälkeen Riku katsoi minua. Pyyhkäisi hiuksia pois kasvoilta ja lähti ajamaan.
|
|
Pujo
Perus puurtaja
Darlin hoitaja
Posts: 346
|
Post by Pujo on Apr 25, 2017 16:21:16 GMT 2
Tupaantuliaiset
Kun saavuin Alanan ja Jasen uuden kämpän ovelle, mietin mitä ihmettä oikeastaan tein siellä. Muut olivat houkutelleet minuakin mukaan, ja olin suostunut, vaikka en tuntenut kumpiakaan sen kummemmin – ja Jasesta minulla ei ollut edes kovinkaan positiivista mielikuvaa. Mutta tässä sitä oltiin, tuparilahja kourassa, valmiina soittamaan ovikelloa. Seisoin ovella jonkin aikaa ja hengitin syvään. Muiden mukana saapuminen olisi varmaan ollut helpompaa, mutta käytännön syistä olin ollut yksin liikkeellä.
Painoin ovikelloa ja kuulin sisältä hennon ovikelloäänen. Hyvä, kello oli soinut, ei siis hätää. Odotin hetken, ja kuulin jonkun lähestyvän ovea. Oven avasi hiukan kiireisen oloinen Alana, ja Alanan perässä saapui kiireisesti Wrach, jonka koko vartalo tuntui heiluvan hännän mukana. ”Moi!”, sanoin ja hymyilin. Alanakin tervehti, ja kutsui peremmälle. Otin kengät ja takin pois, astuin eteisestä ja ojensin naiselle lahjani, joka oli itse kasattu yrttisekoituspussi. ”Tätä voi laittaa melkeinpä mihin ruokaan tahansa”, kerroin ja kuulin kiitoksen, jonka jälkeen siirryin olohuoneeseen. Hakeuduin heti jo paikalla olevien hallavalaisten seuraan, ja jutustelimme siinä jonkin aikaa. Jossain vaiheessa söimme vähän kakkua, joka oli todella kivan näköinen (ja hyvän makuinen). Minulla olikin oikeasti ihan mukava fiilis, hymyilytti ja rapsuttelin talouden lemmikkejä aina kun ne sattuivat kohdalleni. Ulkonakin oli sen verran lämpöistä, että tarkeni istua puutarhapöydän ääressä.
Sitten tapahtui jotain. Olin sisällä käymässä juuri kun sinne saapui pari uutta naamaa, hilpeissä tunnelmissa kilisevine kasseineen. Olin hiukan hämilläni, kun katsoin sivusta heidän ilakointiaan, ja Alanan jokseenkin huolestunutta olemusta. Yritin livahtaa pihalle huomaamatta, mutta huomattiin minut kuitenkin. ”Terve! Kuka sä oot? Mä oon Johannes! Ja tuo on Ba”, oli Johanneksen tervehdys. ”Mä oon Pujo, moi vaan”, vastasin ja yritin vaikuttaa ihan normaalilta ja hymyilevältä. ”Pujo niiku se kasvi, aika hauska nimi”, totesi Johannes joka onneksi kääntyi sen jälkeen taas oman porukkansa puoleen. Minä sain siirryttyä takaisin ulkoilmaan, ja vastaani käveli Ruska sekä vaisun oloinen Salli. He lipuivat ohitseni ennen kuin ehdin kysyä mitä kuuluu, ja olkia kohauttaen siirryin takaisin puutarhapöydän ääreen. Hieraisin nenänvarttani ja hengähdin, ehkäpä iltaa ei olisi vielä menetetty. Leppoisa jutustelu jatkuikin hetken aikaa, kunnes Johanneksen ja Ban mukanaan tuomat bileet olivat sen verran käynnissä, ettei niiltä voinut paeta. Meininki oli suorastaan kaoottinen, ainakin minun mielestäni. Joka puolelta sateli ärsykkeitä, eikä alkoholin läsnäolo helpottanut asiaa. Tätä en lainkaan odottanut, en ollenkaan, oli lause joka pyöri jatkuvaa syöttöä päässäni kun yritin miettiä, lähtisinkö suosiolla kotiin vai yrittäisinkö sosialisoida vielä hetken. Kurtistin kulmiani ja päätin jatkaa pöydässä istumista, olihan siinä vielä kavereitani. ”Juhlien rakenne tais muuttua”, sanoin vitsaillen ja sain hymähteleviä nyökkäyksiä.
Jonkin ajan kuluttua Ruska saapui pöydän luokse hieman kummallisen oloisena, ilman Sallia, ja kysyi, olimmeko nähneet Sallia. Emme olleet. Ja sitten poika lähti, jättäen meidät ihmettelemään mitä oikein oli tapahtunut. Minä henkäisin syvään, ja sanoin käyväni vessassa. Nousin pöydästä ja kävelin pihan ja talon poikki vessaan, vain löytääkseni vessan lattialta sekavan oloisen Johanneksen. Hän hihitteli omiaan ja yritti nousta, ja lopulta pääsikin ylös. Tukea tuo mies kuitenkin tarvitsi, huomasin sen hänen horjahtaessaan minua kohti ja tarratessa olkapäihini kiinni. Säikähdin yhtäkkistä liikettä meinatessa itsekin horjahtaa jääkiekkoilijan painosta, mutta naurahdin vain vaivaantuneesti ja ohjasin Johanneksen takaisin olohuoneen puolelle. Huh. Lukitsin itseni vessaan ja huomasin sykkeeni olevan epämiellyttävän korkea. Pakko minun olisi nyt kotiin lähdettävä, turhaan minä itseäni kiduttaisin yrittämällä pitää tästä enää.
Tulin vessasta ja katsoin hetken reittiä terassin ovelle, ja päätin, että ei. Muut jäisivät nyt hyvästelemättä. Sitten huomasin Sallin. Hän oli juopuneiden porukassa, itselläkin pullo kädessä. Suuri ahdistuksen aalto kiiri lävitseni, ja kylmänkuumat väreet nousivat jaloista päähän. Minun olisi varmaan pitänyt tehdä jotain, mutta en pystynyt liikkumaan, en ollenkaan. Tunsin sydämensykkeen korvissani ja käännyin suoraan eteiseen laittamaan kenkiä jalkaan samalla kun yritin pitää hengitykseni tasaisena. Nappasin takkini, avasin ulko-oven ja katosin ulkoilmaan. Juoksin jonkin matkaa kunnes en enää pystynyt, ja laskeuduin maahan polvilleni hengästyneenä. Käteni vapisivat ja mietin harmissani kostean maan tahraavan housuni, kunnes huomasin hyperventiloivani. Sitten kasvoistani katosi tunto, käsiä nipisteli ja olin siinä kävelytiellä hetken aikaa valmiina kuolemaan.
Saapui sadekuuro. Tilanteeni oli rauhoittunut, kun annoin sen lopulta olla ja mennä ohi. Jalkani olivat väsyneet polvillaan olemisesta ja päätin vain istahtaa maahan, välittämättä enää housujeni likaantumisesta. Suljin silmät, hengitin syvään ja käänsin kasvoni taivasta kohti. Vesipisarat valuivat kasvoillani ja saattoi mukana olla muutama kyynelkin. Mokoma tunnepurkaus. Naurahdin itsesäälistä, ja päähäni palasi kuva Sallista. Jos hänelle tapahtuisi jotain, en antaisi itselleni anteeksi. Olisin ihan hyvin voinut vetäistä hänet pois sieltä, ja hän oli vielä kaikenlisäksi alaikäinen! Sentään paikan päälle oli jäänyt joitakin hallavalaisia… Kai. Etsin kännykän taskustani, mutta siitä oli loppunut akku. Pahus. Päätin nousta ylös ja mennä pikimmiten kotiin. Hieraisin kasvojani, hengähdin syvään ja jatkoin matkaani ripeästi kävellen. Sade oli lakannut, ja tunsin oloni väsyneeksi. Onneksi ei ollut enää pitkä matka. Saavuttuani vihdoin kotiin, heitin kastuneet vaatteeni saman tien kasaan lattialle. Sitten laitoin kännykkäni latautumaan, ja odotin että se käynnistyi. Yritin soittaa Sallille pari kertaa, mutta puhelin vain tuuttasi. Tunsin oloni turhautuneeksi. Mitä ihmettä Ruskan ja Sallin välillä oli oikein tapahtunut?! Menin suihkuun ja yritin olla ajattelematta. En jaksanut enää tänään.
|
|
|
Post by rena on Apr 26, 2017 12:29:30 GMT 2
22.4.2017 ”Tonne tulis sohva ja tonne sänky ja tuolla ois ruokapöytä.” Selostin Jesselle kämppäni lattialla. Kyllä, kuulit oikein. MINUN kämppäni, ihka oma kotini. Tulisin asumaan aivan Dawin yläpuolella, ja kämpän vuokraisäntä on hyvin mukava. Saimme hoidettua nopeasti kaiken ja nyt oli sopimus että minä asuisin nyt täällä. Jesse naureskeli minulle ja sanoi: ”Juu, aijotko sä tehä noille seinille jotai. Ne on iha karmeen väritset.” ”Juujuu, kaikki ajallaan. Vois maalata ne sinisiksi, tai vihreiks.” Sanoin katsoessani purppuran punaisia seiniä. Jesse kaartui halaamaan minua, halasin takaisin ja sanoin. ”Oon maailman onnellisin tyttö”. Jesse hymyili ja antoi pusun otsalleni, hymyilin. ”Oi vitsit, kello on jo noin paljon, mun pitää varmaa lähteä käymää kotona” Jesse parahti ja katsoi kelloaan. ”Höh, mutta okei, mäkin varmaa jonkun ajan päästä lähen treeneihin” Sanoin. Nousimme lattialta ylös ja kävelimme yhdessä ulos asunnosta. Kohta alkaisivat Alanan juhlat, olin saanut myös perjaatteessa kutsun mutta minulla oli Baletti tuntikin. Hain Äidin kämpästä balettitavarani ja lähdin sitten kohti lukion salia. Olimme salissa, siis minä Toshiro, Linda, Sonja, Elvi ja Minttu. Venyttelimme rauhassa ja opettajamme Satu asteli saliin ja hänen perässään tuli Jessica. Jessica oli hirvein ihminen koko pronssijoella, hän oli niin ylimielinen ja suoraansanottuna raivostuttava. Aloitimme harjoitukset, harjoitukset sujuivat hyvin. Pian tunti oli lopuillaan ja menimme tottuneina istumaan rinkiin lattialle. Jokainen kertoi fiiliksiä tunnistaan ja kertoivat uuden asian itsestään, kuten aina. Kun minun vuoroni tuli sanoin: ”Hyvä fiilis jäi tunnista ja uus asia musta. Meitsi muuttaa omilleen lähiaikoina.” Ringin toisella puolella istuva Jessica katsoi minua ja sanoi ivallisella äänensävyllä. ”Säkö selviäisit yksin, alat varmaa pillittämää ikävää heti ekana iltana. Ja etkös sä ollu surkee kokki. nii mitens aattelit selvitä.” Suorat sanat pistivät kuin piikki rintaan, hiljenin. Linda ja Tos puolustelivat minua sinnikkäästi ja Satu yritti rauhoitella porukkaa. Kun porukka oli rauhoittunut astelimme hiljaisina pukuhuoneisiin, vedimme vaatteet päälle ja lähdimme jokainen omille teillemme. Mielialani oli askenut ylhäältä jyrkästi alas, kavelin kohti kotia katsellen maahan. Jessica puhui totta, kuitenkin tulisi heti kaikkia ikävä kun olisin yksin, enkä osannut tehdä ruokaakaan. Aloin epäröimään ja mietin että olisiko sittenkin parempi jos vain luovuttaisin ja raahautuisin Äidin ja Minkan mukaan. Havahduin ajatuksista kun puhelimeni soi, katsahdin näyttöön. Ruska, mitähän sillä on. vastasin puheluun. ”Moi Ruska” ”Moi” ”Mitäs nyt?” ”Ootko kuullu Sallista mitää?” ”En, miten niin?” ”Eiku, voisiksää jutella sille, se on ehkä veil siellä Alanalla” ”Öö, tota voin mä yrittää. Mut en ees tiiä missä Alana asuu” ”Mä lähetän sulle sen osotteen.” Ruska oli kuulostanut puhelun aikana huolestuneelta, sain osotteen ja lähdin tarpomaan kohti Alanan kämppää. Se ei onneksi ollut kaukana, hetken päästä jo koputtelin talon ovelle. Oven avasi Alana, talosta kuului sekalaisia humaltuneiden rääyntää. ”Moi, onks Salli täällä?” Kysyin epäröiden. ”Öö, moi. Mä katon. Oota sekka” Alana sanoi ja sukelsi juhlien ytimeen. Odottelin hetken ovella ja Alana tuli hetken päästä takaisin pudistellen päätään. ”No ei se täällä oo, mut oli khyll joku aika sitte. Tyttö näytti vähä sekavalta yhessä vaiheessa” Hän sanoi. ”Aa okei”, sanoin, kiitin ja poistuin sateeseen. Aloin olla jo huolissani, mietin että mitä oli tapahtunut. Ja että miten sekavana Salli oli ollut. Kävelin tietä pitkin, yritin soittaa Sallille monet kerrat, ja myös Ruskalle. Ei vastauksia. Vaeltelin ympäriinsä ja ajattelin vielä kerran kokeilla että vastaisiko Salli. Puhelin soi hetken ja sitten sieltä vastasi poika kuiskaten: ”Moi” ”Ööm, moi. Kuka siellä” Kysyin hämmentyneenä pojalle joka oli vastannut puhelimeen. ”Aaa, joo. Riku täällä.” Poika vastasi. ”Ai joo, moi Riku. Onks Salli siellä?” Kysyin. ”Juu, se nukkuu jo” Riku vastasi. ”Aaa, noh. Sittenku Salli herää viititkö sanoo sille että soitin?” Varmistin. ”Juu, tottakai. Öitä” Riku sanoi. ”Jeps, kiitti ja öitä” Sanoin takaisin ja katkaisin puhelun. No, ainakin Salli oli kotona mietin ja käännyin kotia kohti sateen saattelemana.
|
|
Salli
Aloitteleva tallilainen
Mincan hoitaja, Dunjan treenaaja
Posts: 133
|
Post by Salli on Apr 26, 2017 15:44:08 GMT 2
Sunnuntai 23.4
Lauantai oli ja meni. Menikö niin kuin Strömsössä? Ei mennyt. Olin tai yritin suudella yhtä parhainta kaveria. Hieno juttu. Join itseni humalaan. Vielä parempi. Lähdin Rikun amiksen kavereiden kanssa urheilukentälle. Paras. Riku vei minut kotiin ja kantoi sänkyyn. Äiti ja isä olivat onneksi nukkumassa. Aamulla herätessäni oloni oli mahtava. Kauhean olon lisäksi voin henkisesti myös pahoin. Riku oli kuitenkin estelyistäni kertonut vanhemmilleni. Onneksi he ottivat asian suhteellisen hyvin. Pääasia oli, etten saanut huutoja siitä ja siinä olotilassa se tuntui lottovoitolta. Kun olin käynyt suihkussa syönyt vähän jotain ja ottanut kourallisen särkylääkkeitä ja juonut vettä olin kömpinyt sänkyyni ja aloin selata puhelintani. Minun täytyi laittaa puhelin lataukseen, koska siitä oli loppunut eilisen aikana akku. Minulle oli tullut useita puheluita ja viestejä. Ruskalta ei ainuttakaan. Olinko pilannut meidän välit nyt kokonaan? Ovelta kuului koputus. Laskin puhelimeni ja äitini tuli huoneeseen. ”Hei”, hän sanoi rauhallisesti ja jäi oviaukkoon seisomaan ”voinko tulla sisään?”. Nyökkäsin ja äitini kävi istumaan kirjoituspöytäni tuolille. Vääntelin käsiä ja tunsin äitini katseen. ”Haluatko kertoa mitä eilen tapahtui?” hän kysyi rauhallisesti. Sykkeeni alkoi kiivastua. En ollut ikinä oikein hyvä puhumaan tunteistani mitään tai ketään kohtaan. ”En tullut huutamaan tai mitään muuta, koska ei huutaminen paranna tilannetta, kun se on jo tapahtunut”, hän lisäsi vielä. Huokaisin syvään ja kerroin pintapuolisesti mitä oli tapahtunut. Äitini istui hiljaa ja kuunteli selostustani. Hiljenin kertomukseni päätyttyä. Istuimme hetken hiljaisuudessa. ”Minkälainen olo sulla on nyt?” hän kysyin ja nousi tuolilta ja tuli istumaan sängylleni. ”Ihan ok tai ei mikään hyvä”, mutisin ja vedin peittoa ylemmäs. ”Haluatko sä, että mä varaan sulle ajan sun psykologille? Tai onko jotain mitä me voitas isän kanssa tehdä?” pudistelin päätäni. Tästä selvittäisiin kyllä. ”Ei ehkä vielä tarvii. Odottelen vielä hetken”, sanoin ja hymyilin pienesti. Äitini hymyili myös ja silitti poskeani. ”Kaikki kääntyy parhain päin. Mä lupaan”, äiti vielä sanoi ja halasi minua. Sen jälkeen hän lähti huoneesta. Kävin kaikki eilisen viestit läpi ja lähetin kaikille viestin siitä, että olin elossa ja kaikki oli nyt ihan ok.
Illalla pakkasin repun ja valmistauduin henkisesti koulua varten. Onneksi kuinkaan monet eivät tienneet siitä mitä oli tapahtunut. Olin vielä Rikulle kertonut päälisin puolin eilisen tapahtumat ja pyysin häneltä anteeksi. Riku haki meille vielä ranskalaisia ja pizzaa. Mutustelimme niitä olohuoneen lattialla ja katsoimme hömppäsarjoja. Istuimme hiljaa ja huoneen täytti mutustelun tuottama ääni. Äitini siivoili keittiössä ja isäni oli lähtenyt kauppaan hakemaan vessapaperia. ”Ootko muuten miettiny sitä Sveitsiin muuttamista vielä pidemmälle?” Riku kysyi hieman ujosti. Keskeytin pizzan syömiseni ja käännyin katsomaan poikaa. ”No enpä oikeastaan. Vähän kyllä jännittää muuttaa sinne takaisin”, myönsin ja vedin pizzan palan kurkustani alas. ”Tota, kun… ääh”, Riku mutisi siinä ja katsoi maahan. ”Mitä?” kysyin naurahtaen ja otin pari ranskalaista. ”Joskus siitä oli puhetta, mutta haittaisko sua jos mä lähtisin kanssa?” poika päräytti ja katsoin häntä silmät suurina. Siitä oli tietenkin ollut puhetta, mutta en ollut koskaan ajatellut sitä niin pitkälle, että hän olisi oikeasti halunnut lähteä. ”Ilmeisesti haittais”, Riku sanoi hieman pettyneenä. ”Ei! Siis ei haittaa yhtää! Yllätyin vaan niin paljon”, sanoin ja hymyilin. Riku nyökkäsi epävarmana. Lähtisimme siis kahden pojan kanssa Sveitsiin. EI huono. Silloin minulla olisi joku kehen luottaa. Riku kertoi, että voisi käydä armeijan siellä ja amiksen loputtua olisi sopivasti aikaa viettä esimerkiksi välivuosi siellä. Rikulla oli aina suunnitelma tai jos ei ollut hän keksi sen välittömästi. Sitä piirrettä ihailin hänessä niin paljon.
Maanantai 24.4
Kävelin parin luokkakaverini kanssa koulun käytävillä ja puhuimme Vapun suunnitelmista. Lukio järjestäisi ison piknikin ja meitä kiinnosti tapahtuma. Viskelimme kirjoja lukollisiin kaappeihimme ja menimme muiden luokkalaistemme luokse. Ruokailu alkaisi pian ja meidän piti ennen sitä mennä jonoon yläkerrassa ennen kuin siirtyisimme ihanasti jonossa ruokalaan. Kukaan ei ollut kuullut töppäilyistäni ja olin siitä ihan iloinen. Kävelimme portaat alas ja jouduimme alhaalla odottamaan hetken, kun amislaiset istuivat vielä joissakin pöydissä. Amislaiset kävivät nyt syömässä yläasteen puolella, koska amiksen keittiö oli remontissa. Siellä oli käynyt vesivahinko. Naureskeleva poikaporukka tuli meitä kohti ja tajusin heidän olevan niitä keiden kanssa olin lauantaina viettänyt aikaa. Riku kulki heidän kanssa. ”Oi katos mitä Salli”, yksi heistä naurahti ja he pysähtyivät meidän kohdalle. ”Mitäs tässä. Kaikki ok”, sanoi ja naurahdin vielä loppuun. Yritin olla mahdollisimman rennosti. Kaverini Roosa ja Kaisla katsoivat minua ihmeissään. ”Olit aikamoisessa kunnossa lauantaina”, Jimi sanoi ja naurahti. ”Kiitos siitä, että soititte Rikulle”, sanoin vielä ja hymyilin pienesti. Riku hymyili ja naurahti kavereilleen. ”Kiitä mua”, Joel sanoi ja tökkäsi Rikua kylkeen. Pojat naureskelivat jotain ja jatkoivat matkaansa. Roosa ja Kaisla kääntyivät minuun päin. ”Mitä mistä sä tunnet Jimin, Joelin, Samin ja Rikun?” Roosa henkäisi ja katsoi minua silmät suurina. ”Öö riku on mun veli ja noi sen kavereita”, vastasin hieman hämilläni. ”Onks Riku sun veli?” Kaisla kysyi ihmeissään. ”Joo? Oon kyl selittänyt teillei”, sanoin hieman kyllästyneesti. Roosa ja Kaisla katsoivat toisiaan. ”Aa joo nyt mä muistan. Se ratsastajapoika”, Kaisla totesi ”mut siis mitä lauantaina tapahtui?” ”Muakin kiinnostaa”, Roosa sanoi. Pyöräytin heille silmiäni ja lupasin pöydässä kertoa. Pöytäämme liittyi vielä Pilvi. Pilvi oli minua, Roosaa ja Kaislaa vuoden nuorempi. Hän oli Roosan naapuri ja hyvä kaveri. Olin liittynyt heidän porukkaansa, kun minulla ja Kaislalla oli parityö ja sitä kautta pääsin heidän porukkaansa. Se oli minusta ihan kiva, niin oli porukka keiden kanssa olla koulussa ja tehdä asioita, mitä ei hallavalaisten kanssa välttämättä voinut tehdä. ”Salli oli ollut Jimin porukan kanssa lauantaina juomas”, Roosa raportoi heti Pilville ja huokaisin. ”Mikä siinä on ihmeellistä? Ja en tarkoituksella, koska se tapahtui vahingossa ja olin vähä paskana”, lisäsin nopeasti kun näin Pilvin ilmeen. Tytöt selittivät minulle kuinka Jimin ja Rikun porukka oli hieno ja heitä arvostettiin paljon. Oli siis kunnia olla heidän piirinsä jäsen. Kohautin vain harteitani ja jatkoin kalakeittoni syömistä. Omalla sekoilemisellani oli siis jonkun mielestä hieno vaikutus ja pääsiin hienon porukan huomiomaksi. En pitänyt sitä sen arvoisena ja sen sanoinkin. Kaisla ymmärsi, mutta Roosa taisi olla hieman kateellinen. Lopulta Roosakin antoi periksi, kun sanoin että Rikun kautta tiesivät minut ja siksi ottivat kyytiin.
Illalla laitoin vielä Renalle viestiä ja juttelimme hetken tulevasta piknikistä ja kerroin vähän mitä oli tapahtunut. En kertonut, että Ruskalla oli jotain tekemistä asian kanssa. Laitoin vielä Valmalle viestiä ja keskustelimme Hallavan järjestämästä finaalista, mutta en maininnut oikeastaan ollenkaan viikonlopun tapahtumia, mutta Valma ei kyllä kysellytkään. Pujolle laitoin pientä infoa, mutta ruska jäi niistäkin viesteistä ulos. Ruskalle en pystynyt edes kuvitella laittavani viestiä. Ahdistuin jo siitä, kun näin hänen nimensä puhelimessani. Illalla sisälläni tuntui niin pahalta. Minua ahdisti niin paljon ja tunsin kuinka solmu sisälläni kasvoi hienosti jonkun partiolaisen toimesta. Tämä pitäisi selvittää pian. Se olisi pakko selvittää. Keräsin rohkeutta muutamia minuutteja ja pakotin itseni lähettämään Ruskalle viestin. Painoin Lähetä-napin silmät kiinni pohjaan ja sammutin heti puhelimen. ”Meidän pitää jutella.”
|
|
Miska
Juuri saapunut
Posts: 12
|
Post by Miska on Apr 27, 2017 18:18:59 GMT 2
Pronssijoki 27.4.2017
"Miska! Tule auttamaan näiden laatikkojen kanssa!", kuului äitini huuto alakerrasta. Mua ei yhtään huvittanut. Mä olin niin korvia myöten täynnä paikasta toiseen muuttamista, mutta tässä mä taas olin - uudessa kämpässä, ilmeettömänä tuijottamassa mun huoneen ikkunasta pihan omenapuita. "Muuttaminen virkistää mieltä", oli isällä tapana sanoa. Ja "uusi paikka herättää inspiraation", oli sitten äitini usein käyttämä lause. Mä kuitenkaan en näyttänyt saavan muuttamisesta samanlaisia kiksejä, enhän ollut kirjailija kuten isäni, enkä taiteilija kuten äitini. En ollut mitään.
Mun vanhemmilla olikin unelmaelämä: kaksi taiteellista sielua yhdessä yhteisten ajatusten ja haaveiden kanssa... Ja sitten siinä olin mä, 18-vuotias perässäkulkija joka ei osannut sanoa vastaan. Mä vaan menin niiden mukana kuin joku uskollinen koira. Joskus mietin, miten mun vanhemmat saattoivat olla niin välinpitämättömiä, mutta kai ne vaan oletti, että asuisin niiden kanssa koko loppuelämäni. "MICHAELA!" Pyöräytin silmiäni ja jätin ajatukset ikkunalaudalle. Ehkä mun aika tulisi vielä. Kapinahenki saattoi olla nostamassa päätään, ja jos niin olisi, ehkä mä pääsisin tästä ikuisesta kierteestä. Katkera ainakin olin ja se jos mikä lisäisi bensaa kapinan liekkeihin.
---
"Enhän mä osaa mitään", ajattelin, mutta sanoin vain "sori", kun äitini moitti mun tapaa purkaa kirjalaatikoita. Se patisti mut muualle, ja mä siirryin. Menin isän luo keittiöön jossa se järjesteli astiakaappia. "Voinks mä auttaa?", kysyin kuulostaen innokkaalta, mutta sain vastaukseksi "no jaa, ei sulle taida olla tehtävää". Totesin okei ja häivyin keittiöstä. Kipusin portaat ylös, suunnistin mun pieneen huoneeseen, potkaisin lattialla olevaa tyynyä ja menin ikkunan luo. Siitä ikkunasta mä olin katsonut niitä samoja omenapuita jo miljoona kertaa (ja mehän oltiin asuttu tässä vaan päivä). Olin oikea omenapuiden tarkkailija. Yhden oksa oli katkeamispisteessä, ja yhdessä roikkui kaksi todella rupuskaista omenaa. Voisinkohan mä poistua talosta vai tulisikohan huutia, ajattelin ja käännyin takaisin huoneen ovelle.
Seuraavaksi olin eteisessä kengät jalassa, takki päällä ja sormikkaat kourassa. "Mä lähen ulos", kokeilin, ja sain ihan positiivisen vastauksen: Ota kännykkä mukaan ja tule viimeistään kahdeksalta kotiin. Niinpä mä lähdin, pois meidän vaaleansinisestä puukotterosta, tutkimaan uusia maisemia. Kello kahdeksan kotiintuloaika kyllä turhautti vähän, mutta mitäpä tuosta, siihen en voisi vaikuttaa.
Kävelin hetken pikkukiviä potkien, kunnes kaivoin taskustani kännykän. Pistin google-hakuun 'talli pronssijoki', ja katsoin hakutuloksia. Hallava? Hmm. Selasin sen nettisivuja ja pysähdyin hetkeksi. Avasin tallin sijainnin kartalla ja katsoin sinne olevan jotain pari kilometriä matkaa. Oli torstai, kello 18:36 joten ehkä mä sitten voisin mennä Hallavaan. Vaihdoin kävelysuuntaa ja jatkoin pikkukivien potkimista. Millainenkohan mesta tämä Hallava olisi. Nettisivujen perusteella se vaikutti ihan kivalta paikalta. Parasta olisi, jos sieltä löytyisi jokunen heppa tai ihminen, jotka voisi auttaa mua tappamaan aikaa.
---
Ja niin mä olin Hallavan pihassa. Katsoin ympärilleni hetken mietteliäästi ja sitten haroin hiuksiani. Ryhtiäkin saatoin vähän suoristaa. Astelin eteenpäin ja katselin tarhoihin, kuljin rennon oloisesti kädet takintaskuissa yrittäen näyttää siltä että olisin muuten vaan paikan päällä. Joku vaaleatukkainen katsoi mua, mutta jatkoi sitten omia hommiaan. Kävelin yhdelle tarhalle, jossa oli kimo hevonen. Sosiaalinen otus tuli lähemmäs aitaa ja yritti nuuskia kovasti, olisi varmaan mielellään halunnut syötävää. Olin kuitenkin sen verran kaukana, että tajutessaan mun olevan tyhjin käsin, se kääntyi tylysti jatkamaan chillailuaan.
Mäkin käännyin, mutta en tylysti. Käännyin vaan ja suuntasin toiselle tarhalle, siellä oli kaksi kauraturpaa lisää. Katselin niitä hetken ja pieni hymy käväisi huulillani - kunnes pyyhin sen pois ajatellen näyttäväni tyhmältä siellä tiirailemassa hevosia ja hymyilemässä. Päätin poistua tallialueelta, ja ajattelin jokin toinen päivä käväistä tallirakennuksessa.
|
|
|
Post by rena on Apr 30, 2017 22:01:44 GMT 2
Muuttopäivä Tänään olisi sen aika, tänään minä muuttaisin omaan asuntooni. Olin kasannut vanhassa kämpässä kaikki tavarani pahvilaatikkoihin eteiseen, ja äidin kaveri toisi pakullaan huonekaluja kämppääni. Ja olin saanut muuttoapua mukavasti suostuteltua mukaan, 'ilmaista pitsaa tarjolla'- houkuttimella. Mukaan oli tarttunut balettiryhmästä Linda ja Toshiro, Hallavasta Daw, Salli, Pujo ja Ruska, ja tottakai Jesse oli luvannut tulla auttamaan. Olin siis muuttamassa melkein naapurissa olevaan kerrostaloon neljänteen kerrokseen aivan Dawin yläpuolelle, olimme sopineet tapaavamme uudessa tyhjässä asunnossani. Ja kellon lähentyessä kymmentä porukkaa alkoi tippumaan paikalle tasaiseen tahtiin. Ensin tuli Toshiro ja Linda, sitten Jesse, ja Hallavalaiset tupsahtivat (Ruskaa lukuunottamatta) paikalle samaan aikaan. ”Onko kukaa kuullu mitää Ruskasta?” Ihmettelin, kello oli jo vartin yli kymmenen. ”En kyllä oo.” Pujo sanoi ja muutkin pudistelivat päitään. Salli naytti hermostuneelta kun puhuimme Rusksta, uskoin sillä olevan tekemistä sen Alanan tupaantulijaisten kanssa. Hetken vielä odottelumme kunnes sain Ruskalta viestin ettei poika sittenkään pääsisi tulemaan. ”Okei, Ruska ei pääsekkää tulee. Mut kyllä me tällä porukalla selvitään, ja kiitti viel kaikille et tulitte” Kiittelin ja Jesse tuli vierelleni seisomaan ja kysyi hymyillen: ”Mistä aloitetaan?” ”Noh, jos osa lähtis hakee mun vanhoja kamoja mun kaa vanhasta kämpästäni ja loput menis alas venaa että mun sohva, päytä ja muita tollasii tulis.” Kerroin. Ja siitä se lähti, kaikki sujui mukavasti ja poppoo tuli yllättävän hyvin toimeen keskenään. Hauskaa oli ja kommelluksia sattui, itse kompastuin portaissa yhden laatikon kanssa kun säikähdin takaa tulevaa Pujoa. Laatikko oli levinnyt siihen portaille ja olimme saaneet keräillä niitä tavaroita jonkun aikaa. Ja kun sänkyni ei mahtunut hissiin niin pojat joutuivat kantamaan sen nelos-kerrokseen asti. Kahden maissa kutsuin porukan syömään pitsalähetin tuomia pitsoja. Siinä istuimme lattialla ringissä ja mussutimme erillaisia pitsoja suuhumme. Tunnelma oli rento ja kaikilla näytti olevan kivaa. Jesse istui vierelläni ja mussutti pistaa kun taas Toshiro oli juttelemassa Dawin kanssa koirista, ja Linda oli sullonut itsensä Sallin ja Pujon keskusteluun mukaan. Kasasin astiat suureksi tiskivuoreksi ja lupailin itselleni että tiskaisin sen pois kun kämppä tyhjenisi. Vielä haimme parit laatikot ja jutustelimme mutta sitten porukka alkoi vetäytyä kotia kohti. Kiitin paljon vielä kaikkia tulemisesta. Kun olin yksin kotona menin uuden sohvan pohjalle istumaan ja katselin ympärilleni. Suuri kasa avaamattomia laatikoita kohosi vuorena keskellä lattiaa, huokaisin ja nousin ylös sohvan syövereistä. Ja aloin järjestelemään tavaroita laatikosta hyllyihin ja kaappeihin.
|
|
|
Post by Daw on May 1, 2017 16:06:31 GMT 2
Kuka asuu ja missä?
kursivoitu teksti Renan käsialaa ja normaali Valtterin (Dawin) Auringon valo paistoi ikkunan takaa ja uskallauduin raottamaan silmiäni. Katselin ympärilleni ylpeänä, eilen olin tehnyt suuren muuttourakan ystävieni kanssa. Nousin istumaan ja katseeni löysi tiensä tiskipöydälle, jossa oli suuri tiskivuori eiliseltä. Huokaisin ja nousin ylös pujottaen aamutossut jalkoihin. Vaaputin tiskipöydän luokse ja katselin sitä tiskivuorta. Huokaisten aloin täyttämään tiskikonetta, puolessa välissä tajusin haluavani lähteä suihkuun. Kinastelin mieleni kanssa että hoitaisinko homman loppuun vai lähtisin ensin käymään suihkussa ja sitten jatkaisin työni loppuu. Päätin käydä ensin suhkussa, ja sitten vasta viimeistellä tiskikoneen täytön. Jätin hommat kesken ja hain kaapista puhtaan pyyhkeen, ja kävelin suihkuun. Rentouduin jonkun aikaa ja sitten palasin suihkusta. Vedin jalkaan farkut ja hupparin, ja aloin jatkamaan tiskien laittamista, hetken päästä astiat olivat koneessa. Suljin koneen kannen ja painoin paria nappia. Hiljaisuus, mitään ei tuntunut tapahtuvan. Luulin osaavani käynnistää koneen, hetken siinä ihmettelin ja painelin nappeja, mutta mitään ei tapahtunut. Menin eteiseen ja vedin kengät jalkaan, otin kotiavaimet eteisen lipaston päältä ja menin kerroksen alaspäin ja pimpotin Dawin ovea.
Heräsin. Hetken ajan mietin missä olin, sitten käänsin kylkeä, katsoin vierelläni makaavaa naista ja muistin, missä olin. Eiliset ravit olivat menneet hyvin, Lotta oli ollut hyvässä vireessä ja juossut uuden ennätysajan, vaikka sää olikin aivan perseestä. Koko päivän ajan oli satanut räntää vaakatasossa ja nythän oli sentään jo toukokuun alku! Olin tullut ravien jälkeen Dawin luokse ja no, yksi asia oli johtanut toiseen ja sillai. Hivuttauduin hitaasti pois Dawin vierestä. Varoin herättämästä Dawia tai sängyn jalkopäässä nukkuvaa Belleä. Ensimmäisessä onnistuin, toisessa en. Kävellessäni kohti kylpyhuonetta, virkeä ja iloinen hauveli pyöri jaloissani vaatien huomiota. Vessakäynnin jälkeen pohdin, pitäisikö mun vain kerätä kamppeeni ja häipyä paikalta, vai jäädä ja odottaa Dawin heräämistä.
Pohdiskeluni päättyi ovikellon sointiin. Kävelin muina miehinä ovelle ja avasin sen. Hiljaisuus. Ovella ollut punapää kävi katsellaan läpi mut päästä varpaisiin ja näytti syvästi järkyttyneeltä. Pian tajusin itsekin miksi. Olin mennyt avaamaan Dawin ulko-oven vieraalle, ja mikä pahinta, päälläni oli pelkät bokserit. “Tota moi”, änkytin. “Toi Daw nukkuu vielä, oliks sulla jotain asiaa?” kysyin punapäältä. Se näytti jotenkin tutulta. Olin varmaan nähnyt sen rappukäytävässä tai jotain aikaisemmin. Punapää katsoi mua suu auki, kunnes keräsi itsensä ja tokaisi ihmetellen: “Mä luulin, että Daw asuu yksin.” Nyt mun suu loksahti auki. Mitä ihmettä mä tähän vastaisin? Paniikki alkoi nousta, mutta sanoin kylmän viileästi: “Niin se asuukin, mä vaan kävin yökylässä.” Olipa paska repliikki, mutta sanottua ei saanut sanomattomaksi. “Mut oliks sulla siis jotain asiaa?” jatkoin. “Tota joo, mä muutin siis eilen tohon yläkertaan, ja mä en saa tota tiskikonetta käyntiin, nii aattelin, et Daw ois osannu auttaa”, tyttö sanoi selvästikin hieman häpeissään. “Ei tota Dawia kannata viel herättää, mut oota, mä vedän vaatteet päälle nii tuun kattoo sitä sit sun kanssa”, sanoin. Pitihän punapäätä nyt auttaa suuressa hädässä.
Hetken mä luulin pimpottaneeni väärää ovea kun oven avasi hyvän näköinen tyyppi, boxerit jalassa. Kurkkasin sisään, kämppä kyllä näytti ihan Dawin kämpältä, katsoin vielä jätkää päästä varpaisiin ja tajusin hänen olevan se ravityyppi joka touhusi Dawin Lotan kanssa. Mutta miten ihmeessä tämä oli päätynyt Dawin kämppään pelkät boxerit jalassa? Pienen säädön jälkeen olin menossa katsomaan astianpesukonettani jätkä perässäni. Kävelimme seuraavaan kerrokseen ja avasin kämppäni oven jossa oli Tervetuloa-kyltti ovessa. Päästin miehen sisään ja ohjeistin hänet tiskikoneeni luokse.
“Siis mä yritin käynnistää sitä iha normaalisti mutta se ei käynnisty ja niiih.” Selitin nolostuneena Dawin yökylävieraalle, “Mikä sun nimi muute on?” Kysyin vielä perään. “Ömh, oon siis Valtteri.” Hän sanoi ja kyykistyi katsomaan tiskikonetta. Siinä kun Valtteri etsi koneesta vikaa nojasin keittiötasoon nolostuneena. Valtteri avasi tiskikoneen luukun ja tutki jotain, kurkin Valtterin olan yli katsoen että mitähän hän teki. En ymmärtänyt itse mitään koneista, olin vaan hieman uusavuton ehkä. Valtteri mutisi jotain joistain osista mutta en saanut siitä oikein mitään selvää. Hän nousi seisomaan ja katseli ympärilleen kiinnittäen katseensa vesihanaan. “Ahaa” Valtteri totesi ja käveli hanan luokse, “Tän hana pitää olla päällä, sillai tälläi ku sä haluut käyttää tiskikonetta.” Valtteri näytti ja veti jotain vipua hanassa. Sitten hän käveli uudestaan tiskikoneen luokse ja laittoi koneen pyörimään, ja se vihdoin ja viimein toimi. Tuuletin sisäisesti täysiä, ja samalla hikoilin nolostuksesta. “Aahaa, meillä ei tehty tollai äitin kämpällä, muutin siis omilleni eilen nii tä on vähä uus ulottuvuus mulle” Sanoin nolostuneena hymyillen. “Ei se mitää, ainaki nyt onnistuu tiskaaminen.” Valtteri totesi.
Punapää ei tainnut olla mikään penaalin terävin kärki, mutta ainakin se oli nyt oppinut taas jotakin uutta. Se näytti edelleen tutulta, enkä voinut kuin kysyä: “Mistä sä muuten tunnet Dawin?” “Siis käydään molemmat Hallavassa, oon ite siellä hoitajana, ja oon siis Rena”, tyttö sanoi naurahtaen. Aivoni raksuttivat ja pian tajusin punapään olevan yksi niistä tallitytöistä, joka autteli tuntilaisia tallin käytävillä. “Ahaa, mähän siis ajan Lottaa...” selitin. “Joo, kyl mä tiesin”, Rena keskeytti mut. “Aa, okei”, sanoin. Tuli hiljaista. Liian hiljaista. “Mut joo, kiitti avusta”, tyttö sanoi hieman vaivautuneena. “Joo, ei mitään. Daw varmaan on jo heränny ja oottaa mua tuolla alhaalla, joten moikka”, sanoin. “Moi”, punapää vastasi vielä, ennen kuin laitoin oven takanani kiinni.
Pimpotin nyt itse Dawin ovea ja toivoin hartaasti että se olisi jo herännyt ja noussut ylös. Daw ilmestyikin pian ovelle ja sanoi: “Missä sä olit? Mä just mietin mihin sä olit kadonnut.” “Tota, tuolla yläkerrassa. Toi yks punapää tuli pyytämään apua tiskikoneen kanssa, se ei siis ollut tajunnu avata hanaa”, selitin. “Ai Rena vai?” Daw vastasi yllättyneenä ja huomasin sen punastuvan. Ja ymmärsin kyllä itsekin miksi. Meidän salaisuus ei tainnut olla enää ihan vaan meidän kahden välinen salaisuus.
|
|
Ruska
Aloitteleva tallilainen
Fonzien hoitaja
Posts: 129
|
Post by Ruska on May 5, 2017 19:04:05 GMT 2
Äiti, auta w/ Alana
Kursiivitekstit tosiaan Alanan käsialaa :-)
Perjantaipäivä oli aurinkoinen ja aika lämmin. Olin käynyt kampaajalla, vastannut kyselyihin että laskettu aika olisi puolentoista viikon päästä keskiviikkona, ja sen jälkeen saanut kuulla kampaajan sisaresta, joka oli joku aika sitten saanut vauvan. Kampaajalta olinkin mennyt sitten laventelintuoksuisten hiusteni kanssa ensin kahvilaan syömään suklaamuffinsin, ja sieltä sitten tallille. Kävin Faen kanssa kävelylenkillä maastossa, ja Lassen juoksutin kentällä. Olisin minä voinut hyvin ratsastaakin, mutta viime aikoina minulle oli iskenyt aina pakottava pissahätä heti, kun sain itseni kammettua ylös selkään, joka ei enää tässä vaiheessa ollut aivan helpoin homma. Harjailin Lassea tyytyväisenä käytävällä, kunnes tunsin menkkakipuja vastaavan tunteen. -Ooh, totesin ja siirsin toisen käden vatsalleni, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Näitä oli tullut jo aiemminkin, ei mitään uutta, eikä varsinkaan mitään synnytykseen liittyvää.
Paitsi sitten, kun vietyäni Lassen jo tarhaan, aloin epäillä, että nytkö tapahtuu. Ja sitten, kun hetken päästä olin varma, että nyt tapahtuu, ja nappasin kiinni tallituvan tuolin selkämyksestä.
Mä hyräilin jotakin typerää biisiä luultavasti tajuttoman epävireisesti suunnatessani pihan poikki tupaan. Aurinko lämmitti mukavasti, ja mulla oli kevättä rinnassa. Vihdoinkin. Tallituvassa ei ollut muita kuin Alana, joka seisoi pöydän ääressä ja hieroi jo valtavan kokoista vatsaansa. Mä moikkasin sitä hilpeästi, ja sain melko vaisun vastauksen. Häärin hetken kaappini ympärillä, ja sitten pöydän luota kuului huokaisu, joka sai jotkin kellot kilisemään takaraivossani. Mä käännyin katsomaan Alanaa epäluuloisena. Se seisoi kummallisesti vähän kumarassa, käsi vatsan päällä, ja näytti kuin hikeä olisi valunut ohimoita pitkin. - Onko kaikki hyvin? mä kysäisin varovasti. Sitten mä laskin yhteen yksi ynnä yksi. - Onko se... se? mä kysyin hitaasti ja katsoin Alanan mahaa, ja paniikki alkoi nostaa päätään mun sisälläni. Tuvassa ja toimistossa ei ollut ketäään muita kuin mä. Alana nyökkäsi silmät lautasen kokoisina. - Joo, I reckon... Mun kurkkua kuristi. Mitä nyt piti tehdä? - Ehkä sun pitäisi mennä istumaan? mä ehdotin ääni vapisten. Alana pudisti päätään. - No, se sanoi. Oliko silmissä kyyneleitä. - It hurts a lot more if... jos mä istun. - Okei, mä sanoin hätäisesti. - Mä käyn katsomassa, onko tallissa ketään.
Mutta tallissa ei ollut ketään. Mä juoksin takaisin, ja paniikki puristi rintaa. Mä yritin muistella läpi kaikki kirjat ja leffat, joissa puhuttiin vauvoista, mutta yhtäkään ei tullut mieleen. Kun mä palasin tupaan, mulla välähti. - Alana, mä sanoin kiihkeästi. - Sun täytyy soittaa Jaselle! Alana kaivoi taskustaan kännykän tuskaisesti irvistäen. Se valitsi numeron ja nosti vekottimen korvalleen. Me jäätiin odottamaan hiljaisuudessa - tai melkein hiljaisuudessa, sillä Alana toisteli yhtä soittoa: - I'm not ready for this, I'm not ready for this... Mun sydän hakkasi epämiellyttävän voimakkaasti, eikä mulla ollut hajuakaan, mitä mun pitäisi tehdä tai sanoa.
-I'm not-- Oh hey, olin jo meinannut panikoitua vielä enemmän, kun Jase ei meinannut vastata. -Leikkasko kampaaja sut kaljuks? -Ha, no, it's just- I think- Että se syntyy, kuiskasin hätäisenä. -Nytkö? Jase kiekaisi ja suhisi sitten jollekin olemaan hiljaa. -Ootko varma? Ootko nyt tallilla? -Joo. -Mulla kestää täältä joku neljä tuntia meille. Ja sit viel sinne sairaalaanki menee hetki... Sepä valitsi hyvän päivän, Jase panikoi ja kuulosti pakkaavan vauhdilla. -I know I know, uh, mä en usko et-- mä pystyn niin pitkään. Jase kirosi linjan toisessa päässä ja kysyi, tiesinko jotakuta, joka pystyisi viemään minut. -No en nyt, but I'll figure something out... I uhh.. Meen varmaan nyt.. -Joo, joo, soita sit myöhemmin? Mä lähen tuleen.
Puhelu loppui, ja jäin silmät selällään tuijottamaan Ruskaa. Apua. Apuaapuaapua. -Se on sen kavereiden kanssa. Sillä kestää tosi pitkään tänne, selitin pojallekin ja yritin kävellä pientä ympyrää, jotta kipu helpottaisi, mutta ei se auttanut. -Mitä me nyt tehdään? Ruska kysäisi hiljaisena, ja kohautin olkiani vastaukseksi. Kumpa tietäisinkin.
Aika pitkä hetki kului hiljaisuudessa, ja kipu vain voimistui voimistumistaan. Ja tuli entistä useammin. -Sun pitää päästä sairaalaan, Ruska totesi vakavana, ja olisin vastannut sille no shit, ellei yksi supistus olisi tullut taas. -Yea, mut miten, ähkäisin. -Ambulanssilla! -What? Ei! En mä oo kuolemassa! The exact opposite, actually. En mä tartte ambulanssia. -No miten sä meinasit sinne sairaalaan päästä? Aleksikaan ei oo tallilla, Ruska totesi. -Ja sitä paitsi, I read jostain et pitää mennä sairaalaan sit ku ne on tullu viiden minsan välein tunnin ajan. Ei ne oo ollu viel niin kauaa. I think.
Estelyistäni huolimatta Ruska kaivoi kännykkänsä esiin. Olin jo älähtämässä, että älä nyt ambulanssia soita, kun poika avasi suunsa: -Äiti, auta.
Kun äiti vastasi puhelimeen, mä en tiennyt, mistä aloittaa. Niinpä mä vaan pamautin uutisen ilmoille. - Mun tallikaveri saa vauvan. Äiti ei tietenkään heti tajunnut asian laitaa, mutta ei kai sitä voinut odottaakaan. - No ohhoh, se vastasi hämmentyneen kuuloisena. - Minkä ikäinen se oikein on? - Ei, äiti, mä älähdin tuskastuneena. - Se saa vauvan just nyt. Ja me ollaan tallilla, ja täällä ei ole ketään muita, ja sen poikaystävä on ties missä. - Voi taivas, äiti henkäisi. - Mä lähden heti tulemaan sinne. Eikö siellä tosiaan ole keitään muita? - Ei, mä sanoin ja kurkkua kuristi. Mä käännyin vähän poispäin Alanasta ja madalsin ääntäni. - Kauanko sulla menee? Mitä ihmettä mun kuuluisi tehdä? - En tiedä, Ruska, äiti vastasi ja kuulosti siltä, että se kiskoi takkia ylleen. - Hiero vaikka sen hartioita tai jotain. Mutta ei ne synnytykset yleensä hetkessä tapahdu, kyllä tässä sairaalaan ehditään. Mä vilkaisin Alanaa, joka kiersi kehää hikisen näköisenä eikä näyttänyt siltä, että sen hartioita kannattaisi nyt hieroa.
Äiti tuli luojan kiitos nopeasti. Se oli varmasti uhmannut liikennesääntöjä ja ajanut koko matkan ylinopeutta. Mä selitin Alanalle, että me mentäisiin äidin kyydillä sairaalaan. Tuntui helpottavalta, kun en ollut enää kaksin hätääkärsivän pian-äidin kanssa. Mun oma äitini auttoi Alanan auton etupenkille. Alana ei näyttänyt halukkaalta istumaan, mutta ei ollut oikein muutakaan vaihtoehtoa. Muuten sen ajatuksista ei ottanut selvää - katse oli vähän kuumeisen ja poissaolevan näköinen. Se oli lopettanut lauseensa toistelemisen, ja mä epäilin, ettei se halunnut sanoa sitä mun äidin kuullen. Kohta me jo kiidettiin maantietä pitkin, ja mä ajattelin, että jos nyt tulisi poliisi, sillä olisi tuskin otsaa antaa sakkoja. Äidin olemus oli terävä ja keskittynyt, eikä se puhunut mitään koko matkan aikana. Etupenkiltä kuului välillä jonkin sortin vinkaisu, ja niitä kuunnellessani musta tuntui melkein kuin muhun itseenikin olisi sattunut. Mä rummutin sormilla reittä ja toivoin, että matka olisi kohta ohi.
Helpotus hyökyi mun lävitseni, kun me saavuttiin Pronssijoen sairaalan parkkipaikalle. Äiti talutti taas Alanan pihalle - Alana tukeutui siihen nyt jo raskaammin kuin tallin pihalla - ja mä seurasin, kun en tiennyt mitä muutakaan tekisin. Sisällä viileässä sairaalan aulassa äiti säntäsi infotiskille ja selitti, millä asialla olimme, vaikka tiskin takana oleva nainen taisi sen arvatakin Alanan olemuksesta. Minuutin sisällä rauhallinen ja hymyilevä hoitajatäti tuli istuttamaan Alanan pyörätuoliin, ja hänet kärrättiin hissiin huimaa kyytiä.
Mulla oli ontto olo, ja mä huomasin, että kädet vapisivat. Äiti rutisti mua lempeästi, enkä mä estellyt sitä. - Olipa hyvä, että soitit, se sanoi mulle hymyillen. - Kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy. Synnytys näyttää aluksi toivottoman tuskaiselta, mutta kyllä se maksaa itsensä takaisin. Ja nykyisellään synnyttäminen on myös tosi turvallista. Alana tulee olemaan kunnossa. Kotimatkalla mä lähetin Alanalle viestin, jossa mä pyysin sitä laittamaan viestiä, kun kaikki olisi ohi. Mä kuitenkin arvelin, ettei se katsoisi wappiaan hetkeen.
Jossain vaiheessa kadotin ajantajun aika lailla kokonaan. Jase saapui jossain vaiheessa, ja minä yritin synnyttää. Ja kyynelehdin ehkä ja ajattelin. Esimerkiksi sitä, että mitä jos kaikki olisivatkin aina olleet oikeassa, enkä osaisi huolehtia lapsesta, ja mitä jos Jase jättäisi minut. Näiden ajatusten lisäksi pohdin sitä, miksi sairaalan nimi oli Pronssijoen sairaala, kun ei se varsinaisesti enää Pronssijoella sijainnut.
Jossain vaiheessa kello näytti kahta yöllä, asiat olivat hieman rauhoittuneet, ja sitten pohdin, mihin aika oli mennyt. Jase luki minulle ääneen viestejä joita oli saanut muunmuassa Alinalta ja äidiltään. Alina oli käynyt ruokkimassa eläimet ja kuulemma siivonnut vähän paikkoja Ohton kanssa, Jasen äiti taasen oli vaatinut saada heti tietää kaiken oleellisen. Omat vanhempani olivat varmaan autuaan tietämättöminä nukkumassa, ellei Alina ollut raportoinut heillekin.
------ Rääkäisy. Sen kuulin, ja tunsin suurta helpotusta. Huh. Se oli ohi. Joka paikkaan särki ja olo oli muutenkin vähän pihalla. Mutta tein sen, niin minulle sanottiin. Pyyhkäisin jotain märkää silmäkulmastani, enkä ollut varma oliko se kyyneleitä vai hikeä, mutta en edes välittänyt siitä. Olin niin helpottunut. Se oli ohi. Itkevä, tiukkaan paketoitu ja vaaleanvihreään myssyyn puettu vauva asetettiin Jasen syliin, ja minut autettiin kunnolla istumaan. Ja sitten sain omiin käsiini pienen, punaisen vauvan, joka oli lopettanut itkemisen ja painanut silmänsä kiinni. Sydän meinasi pakahtua. Äkkiä oli aivan hiljaista, paitsi että nyyhkäisin, ja tunsin hymyni olevan varmasti leveä. Jase halusi ottaa kuvan, ja sitten hymyileväinen kätilö tarjosi ottavansa kuvan meistä kaikista kolmesta.
Sitten laskeutui aika lailla hiljaisuus, kun porukkaa lähti huoneesta. En edes huomannut niitä, sillä kaikki huomioni oli kiinnittynyt pieneen nyytiin, joka oli kuulemma oikein terve. En edelleenkään voinut uskoa, että me olimme luoneet sen. Että puolet tästä oli minua. Ja että minä olisin kasvattanut tämän sisälläni.
Mutta niin se vaan oli. Kello 03.43, lauantaina 6.5., oli syntynyt aivan ihmeellinen pieni poika. Meidän pieni poikamme, Oliver William.
|
|
emma
Juuri saapunut
Posts: 4
|
Post by emma on May 6, 2017 14:42:53 GMT 2
Se ei mee enää niin 6.5.2017
Mun olo oli syyllinen, kun palasin Aleksin toimistosta ja rupesin tyhjentämään kaappiani isoon, mariininsiniseen urheilukassiin. Jokainen tavara vei takaisin tuttuihin hetkiin, johonkin turvalliseen ja ihanaan, siihen kun oli vielä vakaa pohja ja oli onnellinen. Muistin tummansinisestä pintelistä sen, kuinka Lasse oli revitellyt tarhassa ja lopulta kompastunut auenneeseen pinteliin. Ratsastussaappaat toivat mieleen kaikki treenit, niin hyvät kuin täysin penkin alle menneetkin, joista jälkimmäisetkin tuntuivat hopeareunaisilta muistoilta nyt, kun oli aika lähteä.
Ei sillä, etten olisi ollut onnellinen - mähän olin menossa tekemään unelmistani totta. Nousin tallin pihassa autonkuljettajamme taakse istumaan, sanoin että määränpäänä on koti. Kinnunen kaasutti tallipihasta, se taisi olla tyytyväinen ettei enää tarvitsisi tänne ajaa. Mä en ollut yhtä onnellinen kuin se, jos lopulta totta puhutaan. Hevoset seisoivat tarhoissa: Lasse heilautteli häntäänsä ja Darcy yritti kurotella aidan alta ensimmäisiä vihreitä ruohotuppoja. Osaavatkohan hevoset kaivata ihmisiä?
Kotona äiti touhotti tapansa mukaan väkinäinen hymy huulillaan. Mun huoneesta oli tyhjennetty kokonainen vaatekaappi kahteen matkalaukkuun ja viimeisessä oli sitten kaikki meikit, ihonhoitotuotteet sun muut. En ollut edes tajunnut, paljonko tavaraa mulla oli. Iskä tuli sanomaan heipat, halaus tuntui tyhjältä. Kukaan tässä perheessä ei ole hyvä hyvästeissä, kyllähän mä sen tiesin, mutta olisin ehkä kaivannut muuta.
Toisaalta, eihän nämä olleet mitään hyvästejä, tulisin heti kesän jälkeen takaisin viikoksi. Sitten menisin vihdoin opiskelemaan unelmieni alaa - minusta olisi tarkoitus tulla hevoskasvattaja myöhemmin.
"Onnea matkaan, muru", äiti toivotti. "Toivottavasti viihdyt Astorin talleilla." "Tietysti viihdyn. Pääsen ratsastamaan ihan superhienoja hevosia", huokaisin. Juuri nyt ei tuntunut siltä, että sopisin joukkoon, mutta kyllä tämä tästä helpottaisi. Piti vain odottaa, että koti-ikävä helpottaisi.
Istuin autoon, Kinnunen pakkasi takakontin täyteen tavaroitani ja meni sitten vielä sisälle sopimaan jotain aikatauluista sekä minun saattamisestani. Kaivoin puhelimen esiin, Instagram oli räjähtänyt. Ensin oli Alanan kuvia lapsesta, sitten Jasen, ja NIIDEN KOMMENTIEN MÄÄRÄ. Okei, Jase oli laittanut kuvat privaansa eikä sille ns. promotililleen, mutta silti. Laitoin kommentit, joista oli vaikea saada selville olivatko ne sarkastisia vai aitoja. En ollut ollenkaan kannattanut tätä asiaa, mutta nyt tarkoitin sanojani. Teki kipeää lähteä. En ollut pystynyt edes kertomaan asiasta mitään Alanalle. Soittaisin sitten parin päivän päästä, kun uudet vanhemmat oltaisiin vapautettu sairaalasta. Jasekin oli luvannut, ettei puhuisi mitään - hänelle oli ollut pakko kertoa, hän oli koko jutun järjestänytkin.
Kun Range Roverimme kaasutti pihatieltä kohti Helsinki-Vantaata ja äiti ja isä jäivät vilkuttamaan kartanon ovelle, mieleeni tuli vain, että John Green oli oikeassa.
Lähteminen on vaikeaa - kunnes lähdet. Ja sitten se on yksi maailman helpoimmista asioista.
|
|