Peppi
Juuri saapunut
Posts: 3
|
Post by Peppi on May 6, 2017 18:39:47 GMT 2
Se, joka tuhoaa mun sosiaalisen elämän 6.5.2017 klo 23 Pronssijoen Beverly Hillsissä [Warning: Sisältää jonkin verran kiroilua] Kruiserin pyörien vaimea rullaus uudella asfaltilla kaikui talojen seinistä. Pronssijoen sää oli kääntynyt vapun jälkeen nopeasti parempaan suuntaan, joten mä olin jättänyt kahisevan kevyttoppiksen kotiin hyvillä mielin - kaduin sitä nyt vähän. Okei, edelleen oli ihan lämmin verrattuna tavalliseen toukokuun säähän, mutta yö oli vienyt auringon mukanaan. Käännyin mustikansinisen puutalon kulmalta Merenneidontielle ja ohi ajoi valkoinen Mersu. Vähän erilainen, kuin äidin vanha Fiesta...
Hermostutti. En ollut ennen käynyt Benjaminilla - kutsua ei ollut kuulunut. Nyt ajattelin kuitenkin yllättää sen. Intohimo sai mut polkemaan kruiseria eteenpäin vielä vähän kovempaa. Benkun talo oli tien päässä, ei hemmetti, se oli hienompi kuin olin ajatellut. Mustaa, rautaista porttia kehystivät tarkasti hoidetut sypressit ja kreikkalaisilla pylväillä koristeltu talo lepäsi vaaleanpunaista taivaanrantaa vasten. Kurkkasin omia vaatteitani. Miksi Benjamin oli koskaan halunnut olla mun kanssa? Olisin kuvitellut, että standardit nousisivat korkeammiksi kun asuu tuollaisessa kämpässä.
Ilmassa tuoksui grilliruoka, naapurin lauloivat Helan gåria ja nauroivat perään. Minun täytyi kiivetä talon itäpuolelta tiiliaidan yli, sillä muuten ne olisivat varmasti huomanneet mut. Kruiseri jäi aidan taakse odottamaan, piilotin sen pensaan alle ettei kukaan keksisi ottaa sitä. Jännitys tuntui kaikkialla - sormenpäissä, varpaissa, erityisesti vatsanpohjassa. Ei siellä perhosia voinut olla - kyseessä oli ihan varmasti koko eläintarha. Hölkkäsin talon seinää pitkin alamäkeen ja yritin etsiä kellarin ikkunaa, josta Benjamin kertoi aina livahtavansa sisään pitkäksi menneen illan jälkeen.
Lopulta löysin ikkunan. Ainoa ongelma oli, että niitä oli kaksi - toinen vei pimeään huoneeseen, toinen jonkinlaiseen takkatilaan. Miten nuo oli tarkoitus saada auki, en mä ollut tuonut mitään työkaluja mukanani? Yllätyksekseni pimeän huoneen ikkuna oli kuitenkin auki, salpaa ei oltu vedetty alas. Ikkuna oli pieni ja varmasti noin kahden metrin korkeudella lattiasta, mutta se ei haitannut. Avasin ikkunan ja kävin sitten maahan mahalleni. Hivuttauduin sisään jalat edellä, selkä kohti huonetta. Kengistä kuului pieni kopsahdus, kun lopulta pääsin turvallisesti lattialle ja käännyin.
Siellä oli pilkkopimeää. Ei toivoakaan, että olisin löytänyt ovea ilman puhelimen taskulamppua. Jossain nurkassa vilkkui punainen valo, ja osoitin puhelinta siihen suuntaan. Systeemi näytti oudolta, vähän kuin radiopuhelimelta, mutta nätimmältä. Itkuhälytin? Rupesin kauhuissani pyörimään huoneessa, ja kyllä vain, ikkunan vierestä pari metriä oikealle tuhisi pieni taaperoikäinen lapsi. Tuli kiire mennä ovelle ja potkaisin matkalla paria maassa olevaa pikkuautoa, mutta lapsi ei luojan kiitos herännyt. Oven toisella puolella mietin, että tuon oli oltava Benjaminin pikkusisko Aino.
Oven läpi kulkeminen oli saanut minut tulemaan vain siihen takkatilaan, joka oli toisesta ikkunastakin näkynyt. Huoneessa oli hämärä tunnelmavalaistus, mutta kun lähdin liikkeelle, valot syttyivätkin yhtäkkiä kirkkaimmilleen. Ei hemmetti, ei hemmetti, ei hemmetti, nyt äkkiä vaan Benkun huone jostain. Poika oli koulussa valittanut sitä, kuinka äiti ja isä olivat halunneet elokuvahuoneen, joten hänen oli pitänyt muuttaa... mihin? Alakerran yksiöstä... yläkertaan? Niinpä tietysti. Talossa oli kolme kerrosta ja minä olin alimmassa, Benjamin ylimmässä. Riisuin kengät ja lähdin sitten hiipimään portaita ylös jokainen lihas jännityksestä nykien. Pohkeissa kihelmöi portaiden varpaillaan nouseminen hetken jälkeen, mutta se oli nyt ongelmistani pienin, sillä portaat eivät jatkuneetkaan loogisesti vierekkäin vaan yläkertaan mentiin pääkerroksen olohuoneen toiselta puolelta.
Huolimattomuuksissani potkaisin matkalla varpaani sohvapöydän jalkaan ja suustani pääsi pieni ärähdys, mutta jatkoin sitten varpaillani juosten portaiden alapäähän ja ryntäsin ne ylös. Benkun huone oli helppo löytää, sen oveen oli kaiverrettu valkoinen B-kirjain. Vedin kahvan täysin alas ja avasin oven niin hitaasti, ettei narinalle jäänyt varaa. Kurkistaessani oviaukosta näin, kuinka poikaystäväni vartalo kohoili rauhallisesti hengityksen tahdissa. Benkku nukkui, joten sujahdin ovesta nopeasti sisään. Sormenpäät olivat tulessa, kaikki oli tulessa kun suljin oven ja kävelin huoneen poikki parisängylle.
Jätin kengät sängyn viereen, avasin hiukset poninhännältä ja ryhdyin sitten hitaasti vetämään vaatteita päältäni. Farkut, sukat, rintaliivit. Kaikki kahisivat lattialle. Sitten nousin sängylle, kumarruin Benjaminin ylle, annoin kasvojen pudota lähelle pojan kasvoja. Hengitys tuntui lämpimältä omaa ihoa vasten. Silloin Benjamin heräsi, kolautti otsansa omaani ja nousi istumaan salamannopeasti yöpöydän lampun sytyttäen. Sen silmissä ei ollut sitä intohimoa, mitä olin odottanut - tunnistin kauhistuneesta kiillosta vain järkytyksen sekä epäilevyyden.
"Mitä helvettiä, Peppi!??" Benkku kuiskasi. Ääni oli sähisevä, sillä poika yritti huutaa ja olla hiljaa samaan aikaan. "Mä ajattelin yllättää-" "No siinä kyllä oot ainakin onnistunut", poika huokaisi ja nousi sängystä. Sillä oli pelkät bokserit jalassa ja tutkin toisen selän keskellä kulkevaa kuoppaa. Benkun kääntyessä tunnistin pyykkilautavatsan lukion nasuista, se oli riisunut paitansa silloin, kun oli saanut vähän alkoholia vatsan täytteeksi. "Kai sä tajuat, että sun on lähdettävä täältä nyt heti??" poika kysyi ja tarttui mua leuasta, jotta keskittyisin paremmin. "Mut... etkö sä muka halua..." "En näin, Peppi. Nyt lähde, ennen ku jäät kiinni."
Nousin jupisten sängyn reunalle istumaan ja vedin farkut takaisin jalkaan. Benkku lupasi, että tulee saattamaan mut - jos sen vanhemmat heräis, mä voisin juosta ovesta ulos ja Benjamin voisi jäädä selittelemään, että sille tuli pakottava halu hakea jotain syötävää keittiöstä. Vedin sukat ja rintaliivit takaisin päälle, nappasin kengät mukaani, mutta juuri kun me oltiin lähdössä alakertaan, ulkona alkoivat vilkkua valot. Punainen, sininen, punainen, sininen. "Ei helvetti", mä kuiskasin. "Ehkä joku valitti naapureista", Benjamin tokaisi. "Olis ollut jo aikakin."
Mun jokaista ruumiinosaa poltti, kun lähdimme hiippailemaan portaita alas. Benjamin tuli suoraan mun takana, se piti mua rohkaisevasti kädestä. Siinä vaiheessa kun pääsimme portaat kokonaan alas, valot kuitenkin syttyivät. Jäädyin täysin paikoilleen, tiedostin vain kaksi asiaa...
1) Meitä katsoi mies hirvikivääri kädessään. 2) Benkku irrotti otteensa mun kädestä.
"Benjamin, tunnetko tämän tytön?" mies, joka oletettavasti oli Benkun isä, kysyi. Se katsoi mua nenäänsä nyrpistäen: farkkujen vetoketju oli jäänyt auki, hiukset olivat sekaisin, paidassa oli vihreänruskeita raitoja pihalla mönkimisestä. Tunsin, kuinka Benjamin jännittyi äärimmilleen takanani. Vapisin, odotin pojan vastausta yhtä paljon kuin hänen isänsäkin. Tuijotin hirvikivääriä pelon syvimmissä syövereissä. "En, isä", Benjamin vastasi ja mun kasvoni vääristyivät varmasti aivan täysin. "Noniin, tyttö", mulle sanottiin. "Poliisit odottavat pihalla."
Vaikka ase jäi sisään, mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata Benkun isää. Miten poika oli pystynyt siihen?? Ihan pokkana vielä?? Ärsytti, pelotti, jännitti, adrenaliini kohisi edelleen suonissa. Pihalla poliisit tukivat mun taskut, takavarikoivat puhelimen ja lompakon ja laittoivat auton perälle istumaan. Äsken listaamistani tunteista erityisesti pelko nousi miljoona kertaa korkeammalle. Mulla oli muutenkin jo rikosrekisterissä pari näpistystä, mitäköhän tämä tarkoittaisi nyt seuraavaksi?
Kuuntelin poliisiauton seinien läpi kuuluvaa vaimeaa puhetta, mutta en erottanut selkeitä sanoja, kaikki oli kuin yhtä todella, todella pitkää sanaa. Lopulta auton moottori hurahti käyntiin ja kuulin, kuinka pyörät rullasivat maata vasten. Nojasin vasten metallista seinää, vieläkin tietämättä mitä tässä tilanteessa pitäisi ajatella. Sitten kysyin todellisen kysymyksen: mitä ihmettä äsken oli juuri tapahtunut?
Äiti tuli asemalle myöhemmin, se oli aluksi vihainen mutta kun sitten selitin tilanteen, äiti oli vain pettynyt Benjaminin käytökseen - ihan kuin mäkin. Konstaapeli Röykkä kyseli meiltä molemmilta - enimmäkseen multa - kaikenlaisia kysymyksiä. Ilmeisesti mä olin sitten murtautunut taloon, oletettavasti varkaus mielessä, eikä rangaistus ollut mikään kaunis. Sain kuulemma vähän armoa, koska en sentään joutunut minkäänlaiseen vankeuteen. Mulle pidettiin lyhyt palopuhe Rikosseuraamuslaitoksen nuorisorangaistuksesta, jonka jälkeen määrättiin jonkinlainen paikka, jossa mun pitäisi perehtyä työelämään (??). Paperitöitä oli liikaa. "Onko eläinallergioita?" konstaapeli kysyi ja äiti vahvisti, että ei.
Pettymyksen määrä oli luokattoman suuri, kun sain kuulla, että uusi työpaikkani oli Hallavan ratsastuskoulu Pronssijoen laitamilla. Hommani oli näin koulun vielä jatkuessa käydä auttamassa tallissa illalla ja sitten kesälomalla (kyllä, rangaistusta oli suoritettava myös kesälomalla) pitäisi mennä tekemään aamutalleja seitsemän-kahdeksan maissa.
Huippua. Aivan huippua. Mä pelkään hevosia kuin viimeistä päivää.
Ja antakaa kun sanon teille, minä en sinne tallille mene.
En koskaan.
|
|
|
Post by Daw on May 6, 2017 22:18:18 GMT 2
Valitsen sut Aurinko paistoi ja lämpömittari kohosi ensimmäistä kertaa kevään aikana lähemmäksi kahtakymmentä astetta. Istuin puistossa piknikillä Valtterin kanssa, nauttien lämmöstä, seurasta ja hyvästä ruuasta. Emmekä olleet ainoita. Monet muutkin olivat lähteneet pimeistä asunnoistaan ja tulleet ulos nauttimaan kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä ja ystävistään. Olimme juuri täyttäneet vatsamme croissanteilla ja viinirypäleillä ja nyt makoilimme kylki kyljessä viltillä auringosta nauttien. Juttelimme kaikesta. Siitä, että Rena tiesi. Siitä, että nyt, maatessamme vierekkäin viltillä, moni muukin tiesi. Mutta se ei haitannut meitä. Ei enää. Ei meidän tarvinnut salailla meitä. Kaikki saisivat joka tapauksessa tietää juorujen levitessä, joten miksei vain olla vapaasti ja nauttia. Ainoa ongelma mielen sisällä oli Lotta, mutta tilanne Lotan kanssa selviäisi, eikö vain? Asioilla on tapana järjestyä ja sitä rataa. Ehkä kaikki tämä pelastaisi kaiken? Eikä sitä sitä paitsi tarvinnut miettiä juuri nyt. Tärkeintä oli tämä hetki ja me. Me ja rakkaus.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on May 7, 2017 7:13:19 GMT 2
Pieni perhe 6.-7.5.2017
Pääsimme jo lauantai-iltana kotiin. Oliver oli kuulemma terve ja minullakin oli asiat reilassa, joten pääsimme viideltä ulos sairaalasta ja kohti Jasen autoa sekä turvaistuinta, jonka Jase oli käynyt päivällä kotona hakemassa. En vain olisi halunnut päästää Oliverista irti ja jättää häntä yksin takapenkille, mutta Jase vain sanattomasti asetteli vauvamme istuimeen ja auttoi minut etupenkille. "Kyllä se pärjää, täst menee 45 minsaa." "Nii mut what about me?" olin jo varsin kiintynyt pieneen tyyppiin. "Kyllä säkin pärjäät", Jase oli hymyillyt vastauksena.
Yllätin itseni ja pärjäsin kotiin saakka. Itse asiassa, nukahdin heti, kun Jase oli päässyt pois parkkipaikalta, ja heräsin vasta kotipihassa. "Oh, mitäköhän Wrach sanoo Oliverista", havahduin. Jase vain virnisti ja auttoi minut ylös autosta. "En mä siitä olis huolissani, enemmänki the terminator huolestuttaa", tuo totesi, ja nyökytteli. Tosiaan, Drei oli hieman arvaamaton, mutta Wrach olisi varmaan ihan tyytyväinen. Kissa oli saanut liikanimenkin taipumuksestaan napata kiinni Jasen jalasta ja roikkua siinä, ja se oli rikkonut varmaan kolmet parit sukkia jo tässä lyhyessä ajassa, mitä olimme asuneet yhdessä. Jase ei ikinä muistanut, että Drei hyökkäsi aina saman kaapin alta, ja joutui aina kissahyökkäyksen kohteeksi.
Varovasti raotin kotiovea, ja näin heti suuren koiranpään siinä vastassa. "No heyyy honey, joo, I'm sorry I left you", tervehdin sitä, ja tein sitten tilaa Jaselle, jolla oli kantokopassa (niin luki paketissa ja se oli tyhmä nimi) Oliver. Ja sitten suuntasimme nelistään Wrach hännänhuippuna olohuoneeseen, jossa Oliver laskettiin maahan. Wrach nuuhki varovaisesti kaukaa, ja Oliver vain tuijotti hämmentyneenä. Läheisemmin tuttavuutta teki Drei, joka yhtäkkiä hypähti koppaan, nuuhkaisi Oliveria, ja kävi sitten tyytyväisenä sen jalkojen päälle kerälle, ennen kuin kerkesimme tehdä yhtään mitään. Oliver vain katseli silmät selällään kehräävää kissaa, eikä kiinnittänyt mitään huomiota kun koira inahti ja kävi kyljelleen kopan viereen. "That went... Well?" kuiskasin Jaselle, joka puristi kättäni vastauksena. Ja suukotti poskeani. Ja sitten auttoi minut ylös maasta, kun omat voimani eivät riittäneetkään.
Ja niin saapui pieni Oliver kunnolla kotiin. Ja aivan illalla pystyin soittamaan Eeville, sillä olin jo päivällä hieman ennen lähtöämme sairaalasta soittanut kaikki äidit ja Alinat ja mummot läpi. Olin myös pistänyt saman viestin usealle henkilölle, siinä oli kuva ja teksti, että terve poika syntyi 03.43, ja se oli lähtenyt äidille, Alinalle, isälle, Emmalle, Ruskalle sillä näin, että hän oli pyytänyt sitä, sekä Eeville, joka oli kahden kirjoittanut maissa kirjoittanut, että Ruska oli kertonut hänelle tallilla. Oli ollut kuulemma kuin tulisilla hiilillä, ja vilkuillut koko ajan kännykkäänsä, joten Eevi oli kysellyt mitä oli meneillään, johon Ruska oli vastannut, että vauvoja.
Eevi vastasi miltei heti pirteän kuuloisena, ja kyseli vointiani. Ja sitten vauvasta. "Oh, he's a delight. Me päätettiin nimi jo aikasemmin, Oliver. Ja William ja he's just so cute!" taisin papattaa kaikesta aika pitkään, siitä kuinka en uskonut että Oliver oli meidän luomuksemme ja että kuinka outoa se oli, ja siitä miten Drei kävi nukkumassa kopassa ja selitin suunnilleen koko Oliverin lyhyen elämän kaikki tapahtumat. Mutta Eevi kuunteli ja kommentoi ja ihasteli, toisin kuin Emma, joka ei ollut edes vastannut viestiini. Mutta nyt se ei haitannut. Eevi sanoi voivansa katsoa hieman hevosteni perään, ja minä kyselin halusiko Eevi tulla kylään ja selitin treenisuunitelmastani ja havahduin sitten itkevään vauvaan. "Oh no, mun pitää mennä, puhutaan myöhemmin? "Juu, muistat vaan ottaa rauhallisesti, eikös juu?" "Yeah, I'll try. But now I gotta go, bye." "Nuku sit myös hyvin!" Se taisi olla Eeviltä optimismiä, mutta en minä kyllä kovin hyvin nukkunut. Oliver ei edes häirinnyt niin kovin paljoa, mitä olin olettanut, mutta minä heräsin koko ajan ja hiippailin katsomaan hänen vointiaan, kun en voinut sille mitään. Jase, joka oli herätessään säikähtänyt kun en ollutkaan hänen vieressään, löysikin minut lopulta aamulla Oliverin sängyn vierestä nojatuolilla kippurasta, kissa sylissä ja koira lattialla jalkojeni juuressa. Minä olin tästä autuaan tietämätön, ennen kuin Jasen omaan instaan ilmestyi kuva tilanteesta. Olisin melkein ollut vihainen, että se oli pistetty ilman lupaani, mutta sitten näin kuvatekstin. Yksi sana, family.
Tosiaan, meillä taisi nyt olla perhe. Meidän ikioma, pieni perheemme. Ja tämän pienen hetken ajan, kaikki oli täydellistä.
|
|
Pujo
Perus puurtaja
Darlin hoitaja
Posts: 346
|
Post by Pujo on May 7, 2017 15:32:50 GMT 2
Lampaat karkaa!!!
Heräsin ahdistuneena unesta, jossa olin yrittänyt saada kiinni hajaantunutta lammaslaumaa. Käteni olivat olleet liian lyhyet, lampaat liian nopeita ja aurinko liian kirkas. Niin. Ehkä uni oli Pärttylin vika, se jos mikä oli aiheuttanut viimepäivinä sydämentykytyksiä ja turhautumista, kun se ei meinannut pysyä takapihan kevätlaitumella. Siellä oli lampaille pieni (hyvin) kevyesti aidattu tarha, jossa ne olivat saaneet viettää aikaa heti kun ilmat olivat lämmenneet tarpeeksi - ja voi sitä riemua mikä niistä pässeistä lähti kun ne saivat syödä pajunoksia ja tuoreita ruohotuppoja. Pärttyli tosin ei tyytyntkään aina tovereidensa seuraan tai pajunoksiin. Olihan ruoho varmasti vihreämpää aidan tuolla puolen. Sen viimeisin retki oli ollut kaiken huippu. Se oli lähtenyt seikkailemaan, tavannut metsässä Valman ja Lukan ja sen jälkeen käynyt aiheuttamassa hämminkiä kisapaikalla. Minua nolotti kamalasti.
"Meidän on pakko keksiä joku uus systeemi tohon tarhaan. Ei tuo naruaita pidättele Pärttyliä kun se kerran on sieltä ulospääsyn keksiny", sanoin Vesalle ja Marjalle epätoivoisesti sen jälkeen kun olin kertonut pässin tuoreimmasta kevätretkestä. "Ainakaan mä en enää vie niitä sinne tarhaan ennen ku siinä on paremmat aidat...", jatkoin. "No, taitaapi olla niin että uus aita siihen täytyy rakentaa", Marja vastasi, kun oli ensin lopettanut nauramisen. Tämä meinaisi siis lisää töitä minulle. Päätimme heti huomenna aloittaa uusien tolppien hakkaamisen, materiaaleja kun löytyi sopivasti varastosta. Naapuri oli viimesyksynä purkanut omalta pihaltaan kiitettävän määrän aitaa, ja Marja tomerana rakentelijana oli tarjoutunut ottamaan vielä ihan hyvässä kunnossa olleet aitapuut vastaan. Niistä saisi tarpeeksi kestävän aidan.
Olin helpottunut ja menin katsomaan villakolmikkoa latoon. Siellä ne poloiset nyt saisivat kärvistellä täyspäiväisesti jonkin aikaa, juuri kun ne olivat päässeet ulkoilun makuun. Pärttyliä ei kyllä käynyt sääliksi kun se tämän oli aiheuttanutkin... Ehkä voisin joskus käyttää Pullervoa ja Pietaa riimussa ulkona, kun ne sentään osasivat olla rauhallisesti. Heitin lampaille muutaman pajunoksan. Pärttyli viskeli omaa oksaansa ja nakkeli niskojaan kuin protestoidakseen. "Senkin pässi", totesin.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on May 7, 2017 20:22:34 GMT 2
Meni tunteisiin maanantai 8.5.2017 (huom, sisältää usean kirosanan)
Minulla oli vähän petetty olo. Emmasta ei ollut kuulunut mitään pariin päivään, ei instassa eikä snäpissä, eikä whatsappissakaan. Viimeisin elonmerkki, jonka olin saanut siltä oli lauantailta, kun Emma kommentoi kuvaani Oliverista. Olin pistänyt hänelle viestiä, että Oliveria saisi tulla tapaamaan jos halusi, mutta Emma ei ollut vastannut siihen. Lukenut vain. Olin kysynyt Jaselta, oliko hän kuullut Emmasta mitään, mutta se oli vain vastannut, että ei hajuakaan. "Ehkä ne on jossain sen perheen kaa." Siihen olin vastannut, että ehkä, ja jatkanut sitten inisevän Oliverin pomputtamista.
Kunnes sitten maanantai-iltapäivällä puhelimeni soi, ja kun näin, että Emma soitti, hihkaisin ihan ääneen. Jase sanoi, että menisi ulos koiran kanssa, ja kaappasi Oliverin syliinsä. "Moi!" vastasin pirteänä. "Moi..." "Sä et vastannu mun viestiin", päätin mennä suoraan asiaan. "Joo, niin, siitä mä soitinkin... Mut eka kerro mitä teille kuuluu", Emman ääni kuului hieman pätkivän linjan takaa. "Hyvää! Oh, you should see Oliver, tiiän et this sounds vähän proud, mut he's so cute!" hihkaisin ja selitin sitten hieman niitä näitä kuulumisista. Ja sitten kysyin, milloin Emma tulisi käymään. "Niin tota... En varmaan hetkeen." "No hääh, mä voin tulla teillekki, ei se niin kaukana oo." "Mä en oo kotona." Oh. En keksinyt vastattavaa, joten Emma lisäsi: "Oon Jasen porukoilla. Tai niinku Astoreiden tallilla. Englannissa. Oon tääl nyt jonkin aikaa, ja siitä mä itse asiassa soitinkin, kun sun pitää tietää. Lasse on taas kokonaan sun käytössä, ja tää on kyl niin siistiä, tääl on ihan sairaan upeita hevosia! Oon varmaan ikuisesti velkaa Jaselle et se järjesti tän ku--" "Jase tietää", tajusin äkisti. "Kauan te ootte suunnitellu tätä?" "Mm... Joku kolme viikkoo? Ei kauaa?" Minä olin hiljaa. Olin hiljaa niin pitkään, kunnes Emma huhuili kännykästä.
"Ootko viel siellä?" "THREE WEEKS? Three whole weeks you've been plotting, and none of you thought to tell me?! What the hell, Emma?" "No- kun-" "No, let me finish. What the hell? Oikeesti? Et ois vähän aikasemmin voinu kertoo? I'm your best friend! Or was, I guess, since now you don't tell me shit! " "Älä sano noin-" "Ja tää Lasse. You do realise, that your parents on maksanu puolet sen tallivuokrasta, right? Until you decided to fucking not tell me anything until after you fucking abandoned me here! I'm supposed to be saving money, with the freaking baby and everything, and now I'll have to pay more?! What the hell, ens kuun vuokra pitää maksaa ens viikolla ja I'm pretty sure et sun pappa ei betalar sitä kun sä oot jossain Astoreiden tallilla! Koska guess what, my dad's not gonna be paying that shit either, so it would've been really fucking nice if you would've arsed to tell me before! An' how am I gunna be able to ride two feckin' horses with a feckin' wee shit on me side if you're not there to help me!" "Mä tiiän- Älä suutu Jaselle, mä kielsin sitä-" "Just grow up! Grow up and don't tell me these things, because I'm never speaking to you again! And I know you never wanted me to have a baby, I know so don't bother tellin' me otherwise. Yer a shit friend and a shit person, so just leave me the fuck alone and enjoy your great horses, which are, by the way, nothing compared to Lasse and you know it. Never speak to me again." Suljin puhelun, ennen kuin Emma ehti vastata mitään, ja pyyhkäisin pari kyyneltä silmäkulmasta. Samalla sekunnilla ulko-ovi kolahti, ja ulkoilmasta pirteä koira ryntäsi takaisin sisälle.
"Jason. What the hell?!" "Hei, ei, tolla asenteella ei ole kiva keskustella." "You don't need to talk, you just need to listen. And you listen right well, Jason Astor." Jase näytti tyytyvän kohtaloonsa. "Why the fuck are you plotting behind me back, huh?! Like what the hell, shipping off my best friend to bloody England? And never deciding to tell me?!" "Hei, mä tiiän et sä oot vihanen, mut-" "Vihanen?! Don't you think I have some right to be? You didn't think I'd find out some time? I'm not some feckin' arse, you know! And who's gonna pay Lasse's board, because I certainly can't!" "Alana, Alana hei, tuus tänne istumaan, okei? Vähän rauhottumaan, hmm?" "DON'T YOU DARE touch me! I'm going out!" "Onkohan se hyvä idea, eikö sun kannattais mennä mielummin nukkumaan? Ettei käy mitään?" "I'm not fucken' impaired even if I gave birth ye know. I still have my fucken legs that work very well, and I still have my brains, and I'll tell you this. I'm gonna go somewhere, where bastards like you and Emma aren't plotting behind me back!" Ovea en sentään pamauttanut kiinni, sillä Oliver oli ollut aika rauhallinen, enkä tohtinut häiritä hänen untaan. Ei sen tarvinnut kärsiä petturi-ihmisistä. Pyyhin vihaisesti kyyneleitä pois silmäkulmista ja kävelin vihaisena reippain askelin. Paitsi sitten kun oli pakko päästä istumaan, ja lysähdin kaupan eteen penkille. Sitten kaivoin kännykän taskusta, ja soitin ainoalle hyvälle ihmiselle jonka vielä tiesin. "Eevi, I can't do this, it's all shit, this was all a mistake, I can't do this, I thought I could but I can't."
|
|
|
Post by rena on May 11, 2017 16:37:47 GMT 2
Köntti tuli taloon Olin saanut viimeisetkin tavarat heivattua kämppääni, äiti katseli ympärilleen ja jakeli siivous vinkkejä vielä ennen lähtöä. Minka istui sohvallani ja katseli ympäriinsä. ”Ja muista sitten siivota kunnolla ainakin kerran viikossa, ja muista sitte maksaa laskut ja muistuttele meitä kuinka paljon rahaa sulle pitää välittää ja voi että. Mun pikku tyttö muuttaa omilleen” Äiti herkisteli ja tuli halaamaan minua lujasti. ”Juujuu, mä äiti selviin, siivoon tarpeeks ja oon nätisti ja soitan aina sulle jos jotai tulee.” Sanoin äidille ja hymyilin. ”Niih, Minka, haeppas autosta se lahja Renalle.” Äiti iroitti otteensa ja sanoi Minkalle. Minka huokaisi ja nousi ylös, tyttö poistui asunnosta ja lähti hakemaan jotai. ”Mitä sä ny oot mulle hankkinut?” Sanoin ja naurahdin. ”Näät pian.” Äiti sanoi ja hymyili. Hetken päästä Minka tupsahti takaisin suuren terraarion kanssa. Tyttö laski sen sivupöydälle ja menin lähemmäksi sitä ihmettelemään. ”Te hankitte mulle kilpikonnan?” Kysyin ja katsoin rusehtavaa pientä (Siis tosi pientä tyylii 5cm sen kilven leveys.) könttiä keskellä terraarion pohjaa. ”Se on Kreikankilpikonna, kuulemma hyvin seurallinen laji. Sä vaan tarviit jonkun kaverin eikä tässä varmaan oo juurikaan hoitamista. Se on poika ,ja vasta aika pieni niin se tuosta vielä kasvaa.” Äiti sanoi ja katsoi kilpikonnaa iloisena. Juttelimme vielä hetken ja sitten Minka ja äiti lähtivät, menin ikkunaan ja katsoin kun he ahtautuivat täyden näköiseen autoon ja lähtivät pois. Oloni oli tyhjä, laskeuduin istumaan seinän viereen, vedin polvet syliini ja mietin että mitä helvettiä nyt tekisin. Hetken siinä istuin katsoen polviini mutta sitten nostin katseeni ja tuijotin tyhjän näköistä terraariota. Kävelin sen luokse ja katsoin kilpikonnaa lasin läpi. ”Moi sinä, sull ei varmaa viel oo nimee. Hmmm.” Pohdin ääneen. ”Sä vaan näytät joltai epämääräiseltä köntiltä… Hei, susta tulee Köntti.” Hihkaisin ja katsoin Könttiä. Jatkoin pohtimistani: ”Mä en kyll tiiä mitään kilpikonnista, ja mitä sun pitäis syödä…” Hain tietokoneen ja aloin etsimään tietoa kilpikonnien hoidosta.
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on May 12, 2017 9:24:18 GMT 2
Tuijotin tietokoneen näyttöä rasittunein silmin. Tilitiedot rojauttivat kylmän jääkimpaleen vatsanpohjaani ja toiset mokomat keuhkoihin. Keuhkojen kylmyys tuntui imevän kaiken ilman pieneen, tiheään sumppuun. Paniikki. Tiesin, että se ojensi tuttavallista kättään, mutta en vielä halunnut ojentaa omaani ja seurata vanhaa tuttua entisen elämän kuiluihin.
Minä olin nuuka ihminen. En sillä tavalla pihi, että olisin itsepäisesti kulkenut rikkinäisissä sukissa vuodesta toiseen, enkä sillä tavalla, että olisin pitänyt kaikkea mukavaa turhanpäiväisenä tuhlailunkohteena. Mielestäni elämään kuului iloa, ja jos se ilo oli jollekin neljä euroa maksava erikoiskahvi makusiirapin kera, sellainen täytyi voida itselleen suoda.
Minun iloni vain oli käymässä ennakoitua kalliimmaksi. Tiesin jo ajanvarausta tehdessäni, että klinikkamaksuihin uppoaisi sievoinen summa, puhumattakaan jatkohoidosta.
Mutta tekisin ja maksaisin mitä vain hevosen hyvinvointi vaatisi. Parantaisin sen vaikka omin käsin, jos mikään muu ei toimisi. Hieroin kulmakarvojani ja huokaisin syvään: jos mikään muu ei toimisi, siinä tapauksessa Valgus olisi kuolleeksi tuomittu hevonen.
Oliko se minun syytäni?
Sopimuksen mukaan Petra kustantaisi puolet eläinlääkärinkustannuksista. Voisinko pyytää sitä häneltä, jos hevonen olisi vammautunut minun käytössäni? Jos minä olin tehnyt siitä rikkinäisen?
Ja entä jos hevosta ei voitaisi parantaa?
Ystävyyteni Petraan päättyisi sinä hetkenä, kun kävisi ilmi, että hänen ruunansa olisi hajonnut peruuttamattomasti minun käsissäni. En tiennyt mitä olisin voinut tehdä toisin, mutta velloin varmuudessa siitä, että mikä Valgusia sitten ikinä vaivasikaan, johtui jostakin, mitä minä olin sen kanssa tehnyt. Ehkä olin treenannut sitä väärin. Olisiko pitänyt antaa enemmän vapaapäiviä? Olisiko pitänyt pyytää valmentajaani ratsastamaan sillä useammin? Ehkä hän olisi huomannut jotakin, mikä minulta jäi huomaamatta. Tai huomasinhan minä lopulta, mutta mitä jos kuitenkin liian myöhään?
Ehkä Valgusta olisi pitänyt loimittaa toisella tapaa. Ehkä olisi pitänyt kutsua sille hieroja, fysioterapeutti tai kraniosakraaliterapeutti. Ehkä olisi pitänyt tarkkailla, miten se käyttäytyi tarhassa. Jospa tarhakäytöksessä olikin ollut jokin muutos, josta olisin saanut vihiä siitä, että jokin seikka hevosen terveydentilassa oli muuttunut.
Ehkä. Jos. Kenties. Mahdollisesti.
Pelkkää jossittelua.
Siitä ei ollut mitään apua hevoselle, eikä selvästi minulle itsellenikään.
Nousin mennäkseni keittämään teetä - tilanne vaati rauhoittavaa karamellirooibosta - ja rapsuttelemaan ihanaa Kerttu-koiraani, joka sentään oli terveen perikuva. Kertun halaaminen rauhoitti aina oloa. Se tuntui tietävän, milloin minua suretti tai huolestutti jokin asia, ja vaikka se ei osannut korjata tilanteita ja olosuhteita puolestani, se osasi olla läsnä.
Teevesi saavutti halutun lämpötilan. Kaadoin sitä kuppiin ja asetin haudutuskannen kupin suulle.
Ovikello soi.
Se oli Markus, joka oli juuri päässyt töistä. Miehen hiukset olivat suihkun jäljiltä hieman märät ja minun teki mieli pörröttää niitä kosteudentummentamia tuhkanvaaleita suortuvia. Painauduin kuitenkin vain niin tiiviisti pitkän miehen voimakasta rintakehää vasten kuin suinkin pystyin. Aloin huokaista syvään sisään, mutta huokaisu vaihtui vapiseviksi nyyhkäisyiksi.
"Mä en tiedä mitä mä teen." "Shh. Kyllä me keksitään ratkaisu", Markus rauhoitteli, vaikkei oikeastaan vielä tiennyt, mikä oli ongelma.
Siitä minä pidin hänessä. Hänen suonissaan virtasi tasaisen varma optimismi, luotto elämään ja siihen että kaikki järjestyisi. Sillä hetkellä, sillä hädän suurella hetkellä, minä en osannut luottaa samaan, mutta tuntui hyvältä tietää, että edes joku pystyisi.
"Rakas, sä et ole elämässä yksin. Mistä ikinä on kyse, mä autan." "Rahasta", sanoin. "Hevosesta. Ystävyydestä." "Hyvä, ainakin yhdessä asiassa mä pystyn olemaan avuksi", Markus sanoi vakaasti. "Sitten vaan mietitään, mitä hevoselle ja ystävyydelle tehdään. Asia kerrallaan."
Niin. Niin se oli tehtävä.
"Tule. Istahda sohvalle ja ota Kerttu kainaloon. Mä tuon teekupin ja tulen sun viereen."
Siinä me istuimme, hyvin pitkälle iltaan ja yöhönkin. Emme edes puhuneet, vaan istuimme vain. Lopulta minä sain kysyttyä: "Miten sun päivä meni?"
Se oli tavallisemman olotilan alku. Se, että sai käydä sitä arkista keskustelua ja kuulla toisen päivästä, työsattumuksista ja lounastauon hauskasta tapahtumasta.
Näin oli hyvä, vaikka huoli painoi yhä mieltä. Saatoin kuitenkin luottaa siihen, etten kantaisi sitä yksin. Omiin voimiini suhtauduin epäilyksellä, mutta vieressäni istui mies, joka jaksoi mitä vain. Katselin häntä ihailevin silmin, ja huomaamattani olin alkanut hymyillä.
|
|
|
Post by Caramia on May 13, 2017 19:45:32 GMT 2
13.05.2017 - Komea muukalainen
Kun tuun tallilta kotio, Wonder makaa sohvalla kuola poskella valuen ja eiliset sotamaalaukset sutussa. " Eikö sulla oo mitään järkevä tekemistä? " tuhahdan ja potkaisen siskoani takamukselle. " Mhhmmhm, mee muualle ", toinen vastaa ja hautautuu syvemmälle sohvatyynyjen väliin. Vanhan viinan hajusta päätellen siskokulta on ollut juhlimassa eilen. Pyörittelen silmiäni ja alan keräilemään tölkkejä sohvapöydältä. Onhan se taloudellisesti ihan kannattavaa asustella 18-vuotiaan siskoni kanssa saman katon alla, välillä se vaan saa mut niin raivon partaalle. Toisaalta se on nuori. Kai sillä on oikeus hillua perjantai-illat missä lystää, mitäpä se mulle kuuluu. Alan tiskaamaan ja rupean miettimään omaa elämääni. Ei voi kieltää etteikö mullakin ois ollut menoa ja meininkiä vielä muutama vuosi sitten, jossain vaiheessa siihen vaan kyllästyi. Kyllä mäkin tykkään joskus viihteellä käydä, mut ei vaan mitenkään hotsita enää roikkua baarissa joka viikonloppu kaksi päivää putkeen. Ainoa huono puoli tässä niinsanotussa rauhoittumisessa, on se että mun säälittävä suhde-elämäni on painunut aika kasaan. Emmä koskaan varsinaisesti oo miesten perässä juossut hulluna, mutta oishan se kiva jos ois joku kenen kainaloon käpertyä iltaisin. Vilkaisen siskoani joka inahtaa unissaan ja kääntää kylkeä. Sillä ainakin miehiä riittää. Virnistän omille ajatuksilleni ja ravistelen ne pois. Kirjoitan nopean kauppalapun ja sujahdan ovesta pihalle. Tuijottelen sipsihyllyä ja mietin illan suunnitelmia. Toisaalta houkuttaisi käpertyä sohvalle valkosipulisipsien kera, toisaalta paras kaverini Oona oli kysäissyt josko lähtisin sen kanssa illalla lasilliselle. Päädyn sipsipussiin ja lähden valumaan limsahyllyä kohti. Ajatuksissani törmään hyllyyn ja onnistun huitaisemaan tuntematonta kerätessäni itseäni. " Huui, harjotteleksä jotain taistelulajia? " kuuluu huvittunut lausahdus mun selän takaa. Käännyn ja näen ehkä sinisimmät silmät mitä mä oon koskaan nähnyt. Jäädyn ihan totaalisesti ja näin jälkeenpäin aatellen tais mun suukin loksahtaa auki. Kerään itteni ja soperran jotain vastaukseksi nolona. Noin 25-vuotias vaaleatukkainen nuorimies katsoo mua virnistäen ja sipaisee vaalean suortuvan silmiltään. Hän on pitkä, sopusuhtainen ja hymy saa mun jalat tuntumaan heikoilta. Nuorukainen mittailee mua hetken katseellaan ja tokaisee: " Mikäs tässä, oli kiva tavata, hehhe... " ja kääntyy kannoillaan vilauttaen vielä viimeisen loisteliaan hymyn mun suuntaan. Hämmennyn ihan totaalisesti enkä tajua ees sanoa heippaa. Vilkaisen itseäni ja nolostun entisestään kun tajuan että mulla on iänkaikkisen vanhat ja paskaiset ratsihousut jalassa ja tukka varmaan täynnä heinänkorsia. Ravistelen päätäni ja hipsin kaupasta ulos vähin äänin. Vatsanpohjassa on hassu tunne ja laitan Oonalle viestiä että lähetään sittenkin vaan ulos illalla. Kotiin päästyäni en malta olla hyräilemättä ja oon yhtä hymyä kokoajan. Vihdoin ja viimein sohvalta ylös noussut ja hajusta päätellen suihkussakin käynyt Wonder tulee keittiöön katsomaan mun kauppakassien purkua. Sisko katsoo mua ensin oudoksuen ja virnistää sitten seinään nojaillen. " Mikäs sulla on? " tämä kysäisee kepeästi. " Ei mikään. Kuinni? " vilkaisen Wonderia ja yritän piilotella punastustani. " Oot hyräilly viimeks sillon ku olit ihastunu johki futaajaan joskus ysiluokalla ", Wonder kihertää ja katsoo mua kulmiensa alta tietävästi. " Emmä oo ihastunu! Enhä mä ees tunne sitä... " intän ja jatkan jugurttipurkkien lastaamista jääkaappiin. " Elä viiti! Kerro! Kuka? Ketä sä et tunne? " Wonder innostuu ja tulee lähemmäs polttava uteliaisuus silmissään. " No emmätie. Törmäsin kaupassa sellaseen mieheen... " sanon hiljaa ja tunnen väkisinkin hymyn hiipivän mun kasvoille. " AHAA! Tiesin. No mimmonen? " sisko hihkaisee. " Emmä sitä tunne. Semmonen pitkä... ja vaalee. Ja tosi komee. Ja siniset silmät ja ai kamala... " aloitan ja vaivun ajatuksiini. Kai mä olen vähän ihastunut. Ihan typerää. Enhän mä ees tunne koko ihmistä. Sehän saattaa olla vaikka joku sarjamurhaaja tai jotain. Keskustelu jatkuu hyvin samanlaisissa merkeissä ennenkuin mun on pakko alkaa valmistautua iltaa varten. Istun Oonaa vastapäätä paikallisen pikkupubin terassilla nauttimassa ilta-auringosta. Jutellaan niitä näitä, Oona lähinnä valittaa koulukiireistä ja sen poikaystävästä joka jaksaa olla sairaalloisen mustasukkainen joka asiasta. Nyökyttelen ja esitän kuuntelevani, vaikka oikeasti mun päässä ei pyöri juuri muuta kuin komean muukalaisen siniset silmät. Hetken jo höpötettyään Oona lopettaa yhtäkkiä ja jää tuijottamaan mua kummastuneena. " Kuuletsä mitään? Mikäs sulla on? " se kysyy ihmetellen ja tajuaa heti kun mä tunnen punan nousevan mun poskille. 'Hitto, nää tuntee mut ihan liian hyvin...' mä ajattelen kun Oona katsoo mua uteliaana ja vaatii tietoa. Selitän sille koko päivän kulun kauppareissuun ja komean muukalaisen tapaamiseen. " Eikä! Kelaa jos sä tapaat sen viel jossain. Mikset sä pyytäny sen numeroo? " Oona pälpättää innoissaan ja hörppää juomaansa. " Ootsä tosissas? Meinasin eka tyrmätä sen siihe keskelle kaupan käytävää ja sit ois pitäny vaan yhtäkkii kysästä numeroo? " nauran ja pyörittelen ranteessani roikkuvaa korua mietteliäänä. " Öö, no joo? " Oona sanoo silmät nauraen. " Hihi, no ihansama. Se tuli ja meni. Emmä usko et mä koskaan enää nään sitä. Eihän se ees välttämättä oo täältäpäin... " totean hymyillen ja alan keräillä kamojani. Alkaa tulla viileä joten me siirrytään sisälle. Me astutaan takaisin pubiin sisälle ja Oona lähtee etsimään vessaa. Mä lähden etsimään vapaata pöytää ja ajatuksissani kompuroin jonkun tuolinselkämykseen. " Hitto mä oon kauhee rähmäkäpälä! " inahdan lähinnä itselleni. " Haha, ei se haittaa. Selvisin mä hengissä päivälläki ", tutunkuuloinen ääni naurahtaa ja mun sydän jättää lyönnin välistä. Käännyn ja siinä ne taas on, sinisimmät silmät mitä mä oon koskaan nähnyt. // Emmä oikein tienny mimmosta stoorii tänne kuuluis kirjotella, mut romantiikan nälkä iski ni tässä tätä ny ois, hirvee klisee, I know, pahoittelut siitä.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on May 14, 2017 20:34:36 GMT 2
Rakkaus
14.5.2017 Jos vielä vuosi sitten joku olisi sanonut minulle, että vuoden päästä olisin Jasen kanssa ja että meillä olisi lapsi, en olisi todellakaan uskonut sitä. Olisin varmaan tuhahtanut, että niin varmaan, ja mennyt sitten silloisen poikaystäväni Tuomaksen luokse. Vaan kuinka kävikään, se päättyi likaisesti ja riidoissa Tuomaksen pettämiseen, ja vaikka se sattui, huomasin pian, että niin oli parempi. Jälkensä se kuitenkin jätti, ja pitkään uskoin, että oikeasti olin arvoton ja helposti korvattavissa. Ja sitten Hallavaan ilmaantui Jason Astor. Se Jason Astor. Se kilparatsastaja Jason Astor. Se törkeän rikas Jason Astor. Se jokaisen heppatytön unelma Jason Astor. Se jumalattoman komea Jason Astor. Se Jason Astor, josta ei koskaan ollut tarkoitus tulla enempää kuin muutaman yön juttu. Se Jason Astor kuitenkin istui parhaillaan yhteisen kotimme sohvalla sylissään pieni Oliver, joka kurkotteli kohti kahvikuppia, jonka Jase tyynesti siirsi kauemmas nostamatta katsettaan läppärin ruudusta. En oikeastaan vieläkään uskonut sitä aivan todeksi. Että tämä kaikki oli totta, tämä kaikki oli minun. Ja miten se oli alkanutkaan. Meidän pienestä talliporukastamme, kolmen koplasta. Jase, Emma, minä. Sitten, kuten suurin piirtein koko talli, olin ihastunut. Ihan pienesti vain. Sitten oli tapahtunut muutama pieni juttu. En muistanut niistä illoista enää muuta kuin Jasen. Jase Jase Jase. Sen olisi pitänyt päättyä niihin pieniin hetkiin. Niin olin olettanut, vaikka ihastukseni vain syveni ja ystävyytemme läheni, ja minä olin pulassa. Hallavan itsenäisyyspäivän tanssit, jolloin Jase oli tanssinut vain kanssani. Jase Jase Jase. Ja sitten se joulupäivän maastoreissu, jota en unohda koskaan. Minä otin Lassen, annoin Jasen taistella Faen kanssa. Olimme lumisotaa ja nauroimme. Ja sitten, sitten yhtäkkiä se oli virallista, meistä kahdesta tuli me yksikössä. Se sovittiin yhdessä lumipallojen, virkeiden hevosten ja peltolaukkojen kanssa. Silti olin varma, ettei se pitkään kestäisi, että nauttisin siitä nyt kun voisin. Ja sitten epäilys jäi taka-alalle. Jase alkoi näyttämään uusia puolia, kertomaan teorioita Disney-elokuvista. Ja minä rakastuin, aivan tulenpalavasti. Sitten tuli paljastus, jonka olin varma olevan viimeinen niitti, se, mikä häätäisi Jasen pois. Olin raskaana. Ja vaikka abortti olisikin ollut kenties viisain vaihtoehto, en kyennyt sitä tekemään. En ollut tarpeeksi vahva sellaiseen. Olin jo valmistautunut kasvattamaan lapsen yksinäni, tai antamaan sen adoptoitavaksi, mutta Jase jäikin. Jase jäi rinnalleni, kantoi painavat kassit, haki keskellä yötä mäkkärin kananugetteja. Ja sitten syntyi Oliver. Meidän poikamme, jonka nimen olimme jo päättäneet, hiljaa haaveilleet tulevaisuudesta. Jase ei ollut ikinä katsonut minua niin, kuin silloin kun astuimme yhteiseen kotiimme, vauva mukanamme. Olin miltei purskahtanut onnelliseen itkuun sen nähdessäni. Ja se, miten Jason katsoi nukkuvaa Oliveria hiljaa mietteissään, kuin pohtien miten tämä oli mahdollista. Sitä kysyin kyllä myös itseltäni useasti päivässä, kuinka saatoin ollakaan näin onnekas. Tämä viimeinen viikko, oli ollut yksi parhaista elämästäni, ja se oli yksinomaan uuden kolmen koplamme ansiosta. Se oli uutta ja hieman pelottavaa, vanhemmuus ja vastuu, mutta hetkeäkään en olisi vaihtanut pois, edes sitä, kun valvoimme koko yön, sillä kumpikaan ei saanut unta harmistuneen vauvan takia. En sitä hetkeä, kun olimme käyneet kävelyllä auringonpaisteessa, en sitä, kun pääsin takaisin hevosen selkään ja itkin ilosta, en sitä, kun sade oli yllättänyt Jasen ja koiran, ja minut ympäröitiin märän koiran ja Jasen hajulla, en sitä, kun vahingossa heitin kokonaisen leivän Jasen naamaan jääkiekko-ottelua katsoessani. En varsinkaan sitä, kun olimme katsoneet Leijonakuningasta ja yhtäkkiä eteeni oli ilmestynyt oma pieni Oliverini leijonapuvussa sekä häntä roikottava Jase, joka lauloi kovaan ääneen circle of lifea. Hetkeen en ollutkaan nauranut niin paljoa, kuin silloin. Ja tänään, kun olin saanut eteeni sänkyyn pienen paketin, jonka sisältä paljastui hopeanvärinen ketju sekä siitä riippuva Aladdinista tuttu lamppu. Korun seurana oli kortti, jonka luettuani olin joutunut pyyhkimään onnen kyyneleitä silmistäni hyvän tovin. Siinä käskettiin, ettei saa unohtaa toivoa. Kortin kätkin aarrelaatikkooni, kunniapaikalle ensimmäisen ruusukkeeni viereen. "Jason?" huhuilin siirtyessäni sohvalle Jasen, Oliverin ja läppärin seuraksi. "Hm?" läppäri siirtyi pöydälle kahvikupin viereen. "I love you." "I love you too." Ja niin vietimme sunnuntai-iltamme sohvalla kolmistaan, nauttien hetkestä. Kunpa hetkiäkin voisi tallentaa aarrelaatikkoon.
|
|
|
Post by rena on May 15, 2017 20:18:46 GMT 2
Okei
Siinä minä istuin lattialla, pää Jessen rintaa vasten. Silmäkulmat ja posket kosteina kyyneleistä, toivoen että voisin peruttaa aikaa taaksepäin, ja uskoa että kaikki olisi oikeasti okei. Puhelimeni oli lattialla näyttö rikkinäisenä, ja kämppäni oli kuin hirmu myrskyn jäljiltä. Oloni oli tyhjä, enkä ollut varma miten jatkaa tästä eteenpäin. Pari tuntia aijemmin…
Kävelin lukiolta kotia kohti, kävelin hieman samaa matkaa Lindan kanssa, juttelimme baletti tunneista ja tulevasta kevätnäytöksestä. Olin hyvällä tuulella, parin sateisen päivän jälkeen aurinko taas paistoi ja lämmitti kasvojani. ”Mut hei, me nähään huomenna äikän tunnilla?” Linda varmisti tienristeyksessä noin puolimatkassa. ”Juujuu, katotaa myös huomenna niitä mekkoja päättäjäisiin.” Sanoin takaisin tytölle hymyillen. ”Jeps, moikka!” Linda sanoi ja kääntyi risteyksestä toiseen suuntaan kun minä jatkoin eteenpäin. Kävin matkan varrella kaupassa hakemassa hieman ruokaa jääkaappiini ja siitä jatkoin matkaa kotiin. Kotona laitoin Köntin lattialle ja siivosin sen häkkiä ja sisustin sitä vähän kodikkaamaaksi. Olin eilen hakenut vähän tarvikkeita sinne. Sisustus projektin päätyttyä palautin Köntin takaisin kotiinsa, Köntti oli mennyt sohvan alle niin hetken sitä sai kurotella sieltä. Tein ruokaa ja juttelin Hallavalaisten kanssa whatsappissa. Olin pikkuhiljaa alkanut tottua yksin asumiseen, eilen Daw oli opettanut minua käyttämään pyykkituvan pyykkikonetta. En varmaan selviäisi yksin asumisesta ilman Dawin joka viikkoista hätä-apu-tukea. Menin sohvan pohjalle lukemaan historian kirjaa, musiikin soidessa taustalla. Hetken päästä havahduin puhelimeni soittoon, katsahdin näyttöön missä luki Johanin nimi. Kohotin kulmiani pohtien mitä asiaa Johanilla munulle oli? Vastasin puheluun: ”Heippa, mitäs siellä?” Kysyin ”Öm, moi Rena. Johan täällä.” ”Juu, moikka.” ”Ömh, tota tänää kävi vähän hullummin, sun äitins ja Minka…” Erotin vaan pätkiä puheesta siitä eteenpäin: Onnettomuus… Äiti kunnossa… Minka… Lääkärit ei osaa sanoa… Jos selviää niin luultavammin on vakavampia vammoja… Siinä vaiheessa puhelin putosi kädestäni ja tippui sohvapöydän kulman kautta lattialle. Maailma heitti ympyrää silmissäni, ja Johanin sanat toistuivat mielessäni. Nousin seisomaan ja kävelin vähän matkaa ikkunan luokse, jos olisin vaikka estänyt äitiä ja Minkaa lähtemästä niin sitä ei ehkä olisi sattunut, jos olisin lähtenyt heidän mukaansa se olisi voinut olla minä. Mutta miksi Minka, miksi… Havahduin ovikellon sointiin, seisoin keskellä asuntoni lattiaa. En ollut varma mitä kello oli, katsoin ympärilleni, hyllyn tavarat kotistivat lattiaa ja jaloissani oli rikkinäisen maljakko. Pyyhin silmäkulmaani ja astelin lasin sirujen läpi ovelle. Kurkistin silmäreijästä ja näin Jessen huolestuneet kasvot, avasin oven varovaisesti. ”Voi ei Rena.” Jesse sanoi nähtyään minut ja kämppäni. Hän tuli sulki oven perässään ja otti minut lämpimään syliinsä. Kyneleeni alkoivat virrata pitkin poskiani ja Jesse vain kuiskasi korvaani. ”Johan soitti mulle, mut Minka tulee olemaan okei.” Menin Jessen kanssa lattialle istumaan nojasin hänen rintaansa ja sopersin että kaikki oli minun syytäni, jos Minka ei enään koskaan heräisi se olisi minun syytäni. Jesse kuunteli, ja uskotteli ettei munulla ollut mitään vaikutusvaltaa tapahtuneeseen. Siinä me istuimme, suurimman osan ajasta täyden hiljaisuuden vallitessa. Minun istuessa yhä lattialla Jesse lakaisi lasinsirut lattialta ja laittoi tavarat hyllyyn. Lopun illan/yön istuimme sängylläni pitäen käsistä kiinni ja nojaten toisiimme. ”Mä rakastan sua, iha sama mitä ikinä tapahtuu.” Jesse kuisasi pimeän tullen. ”Mäkin rakastan sua.” Kuiskasin takaisin ja puristin pojan kättä vielä lujempaa.
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on May 25, 2017 17:32:53 GMT 2
Makasin sängyssä. Ei minusta ollut nousemaan. Valgus oli lopetettu ja sen mukana oli tainnut kuolla teini-iästä asti jatkunut ystävyys. Olin yrittänyt tavoittaa Petraa lukuisia kertoja eri väylien kautta, mutta tuloksetta. Yhteiseltä ystävältämme olin saanut kuulla kurjan asianlaidan. "Se puhui mun kanssa ja no, se oli... Aika jyrkkä mun mielestä", Malla huokaisi ja punnitsi selvästi tarkkaan sanojaan. "Kyllä se varmaan siitä tasaantuu, kun pääsee vähän yli tilanteesta." "Mutta se syyttää mua?" Se oli vain puoliksi kysymys, sillä tiesinhän minä jo vastauksen. "No... niin se tekee. Musta se on ihan väärin, mutta..." Mallan myötätuntoinen ja pahoitteleva ääni hiipui. Hymyilin valjun kiitollisena.
Sitten olinkin itkenyt ja hyperventiloinut ja itkenyt yön yli ja lähtenyt kesken yötä Markuksen sängystä omaan asuntooni, sillä en ollut kestänyt pitää omaa surkeuttani kenenkään seurassa. En edes lohdullisen seurustelukumppanini.
Päästäkseni ylös sängystä ja elämässä eteenpäin ryhdyin tiettyihin toimenpiteisiin. En tiedä kuinka pahasti Aleksi yllättyi saadessaan kutsun pistäytyä kahvilla ehtiessään, mutta ainakin hän lupasi tulla. Sitä varten minun oli pakko nousta, pedata vuode, käydä suihkussa ja pukeutua. Kesäinen päivä innosti kaivamaan kaapista caprimittaiset kuvioidut housut ja niille pariksi yksinkertaisen topin ja ohuen, keveän neuleen. Katselin itseäni peilistä, enkä mielestäni näyttänyt enää ihmisrauniolta. Silmänympärykset olivat vielä turvoksissa ja nenänpielet punoittivat kaikesta niistämisestä, mutta taputtelin taikavoidetta sinne missä tarvittiin ja sen imeytymistä odotellessa siistin asunnon.
Ehdin juuri sopivasti ehostaa loput surkeuden merkit kasvoiltani, käydä kaupassa ja napsauttaa itselleni kahvin tippumaan, ennen kuin ovikello soi. Aleksi siellä oli, pitkissä shortseissaan ja harmaassa t-paidassaan - ja, kuten vähän huvittuneena huomasin, patonki toisessa kädessään. "No mutta bonjour", tervehdin ja tuupin yli-innokasta Kerttua kauemmas. "En oikein keksinyt mitä tuoda..." mies sanoi vaivautuneena. "Ehkä patonki oli vähän hölmö idea?" "Ei, ei, sehän sopii hyvin", rauhoittelin. "Käy peremmälle. Laitanko teevettä kiehumaan vai otatko kahvia?"
Kahvittelimme hyvän tovin ja minä sain kerrottua asiani ja ajatukseni hevoselämäni tulevaisuudesta. "Mä en enää ylläpidä ikinä yhtäkään hevosta", sanoin ja ääneni värähti hieman.
Juttutuokiomme kevensi oloa ja selkeytti omia ajatuksiani. Tiesin, mitä jatkolta halusin ja Aleksi ymmärsi päätökseni ja lupasi olla avuksi. Hän toivotti minut tervetulleeksi ratsastamaan Nikitalla silloin kun se tamman tuntitahtiin sopisi. "Ja miksei muillakin", hän tuumasi sitten. "Tekee tuntihevosille hyvää jos niitä vähän läpiratsastetaan säännöllisesti. Juttele vaikka Eveliinan kanssa, millä hevosilla milloinkin olisi hyvä mennä."
Aleksin mentyä en joutunut olemaan kauan yksin. Markus tuli ja vaikutti tyytyväiseltä. "Sulla taitaa olla hauskoja uutisia?" arvasin. "Mullakin on, mutta kerro sä omasi ensin." "Amanda on pölähtänyt takaisin Suomeen. Se haluaa tavata sutkin ja puhui, että voisi tulla kyläilemään", Markus paljasti.
Se jännitti jostain syystä minua kovasti. Olin tavannut paljon Markuksen muuta sukua, mutta hänen muuttolinnunsieluinen kosmopoliitti pikkusiskoksi oli minusta kaikkein pelottavin tavattavaksi. Olin nähnyt Amandan kerran, kun hän oli ollut Markuksen parvekkeella. Olin luullut häntä silloin vielä ihan vain naapurinmieheni rakastajattareksi, sillä hänestä huokui tietynlainen kuulumisentunne. Kuin hän olisi ollut sillä parvekkeella kaikin maailman ja taivaan oikeuksin. Hän oli viehkeä ja itsevarma ja menevä - ja kun vain ajattelinkin Amandaa nojailemassa rentona parvekkeen kaiteeseen, tunsin oloni harmaavarpuseksi.
Vaan nytpä minä tapaisin hänet ja saisin todeta, oliko hän yhtä täynnä elämän villiä voimaa, kuin olin hänet mielessäni maalannut. Olisiko hän itsevarma kuin luonnonvoima, niin kuin ajattelin ihmisestä, jota en ollut koskaan tavannut.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on May 27, 2017 21:41:27 GMT 2
Luottotehtävä 27.5.2017
Hey babe, pistä jotain nättiä päälle, Jase oli sanonut. Minä olin kysynyt miksi. Koska me mennään ulos, oli kuulunut vastaus. But the baby, se on niin pieni et we can't, olin yrittänyt, ja saanut vain vastaukseksi myhäilevän Jasen. Ilmeisesti asia oli hoidossa, sillä käteeni tyrkättiin vain mekko, ja käsky, että lähtisimme kuudelta.
Niinpä Jase kurvasi varsin tutun kerrostalon parkkipaikalle kuutta yli kuusi. "Jase! We can't just show up uninvited and dump Oliver, Eevi has had enough to deal with with Valg--" "Se tietää et me ollaan tulossa. Just relax, okei?" Okei. Okeiokeiokei. Jasella oli selkeästi jotain suunnitelmissa, sillä hän aina tasaisin väliajoin vilkaisi kelloaan kulmat kurtussa. Ja sitten vilkaisi minua, hymyili nopeasti ja vilkuili taas kelloa. Kapusimme molemmat ulos autosta, ja Jase kaappasi takapenkiltä turvaistuimen ja kassin, johon oli tunkenut Oliverin tarvikkeita. Ja sitten soitimmekin jo Eevin ovikelloa, ja hän ilmaantui avaamaan sen hymy kasvoillaan. Vaihdoimme pari sanaa, Eevi käski pitää hauskaa, sanoi, että minulla oli hieno mekko, ja lupasi soittaa jos jotain ilmaantuisi. Kyllä minä Eeviin luotin, mutta silti tuntui pahalta jättää Oliver jälkeeni. "Kyllä ne pärjää, etkö sä sanonut että sillä on jotain nephews tai jotain muutenki. Eevi soittaa jos tulee ongelmia", Jase vakuutteli ilmeeni nähdessään, ja starttasi auton. Niin kai. Minun oli pakko uskotella itselleni, että se oli totta. Kyllä minä Eeviin luotin, aivan täysin, mutta silti… Kyseessä oli Oliver. Minun pieni Oliverini. Ja oli joku päivä tehnyt tarpeeksi pahaa jättää hänet Jasen hoitoon siksi aikaa kun kävin tallilla. Ehkä tekisi ihan hyvää, hieman vieroittautua. Ja sitä paitsi, Oliver nyt olisi seuranani vielä aika pitkään. Paitsi jos jotain kävisi ja sitten se olisi minun syy ja sitten--
"Noni, me ollaan perillä", Jasen ääni ja käsi polvellani havahdutti minut pois murehtimisestani. Olimme ravintolan edessä, ja kun huomasin mikä paikka se oli, virnistin kaikesta huolehtimisesta huolimatta. "Mä halusinki tänne! What's the occasion..?" "Onks semmosta pakko olla? Eiks riitä, että huvittaa?" "No joo, but-" "Ja ellen muista ihan väärin ni we had some sort of anniversary a few days back. Vaikka sitä sitten", Jase virnisti ja tarttui käteeni. "Mennäänkö?"
Ravintola oli juuri sellainen, kuin millaiseksi olin sen haaveillut. Mutta seura ja ilta oli vielä parempaa. Söin salaattia, Jase ei ymmärtänyt miksi halusin jotain salaattia, mutta ravintoloiden salaatit olivat parhaita. "Sitä paitsi, mä haluan kesäkuntoon." "I think you're perfect." "Ootas vaan ku saan sikspäkin takas." "Sit oot täydellinen silloinki." "Oh."
Meillä oli niin mukavaa, vaikka mielen perällä kummittelikin aina välillä, miten Oliver pärjäili. Ja Eevi. "Ne olis soittanu jos olis jotain", Jase vakuutteli. "Yea but, mitä jos jotain on käynyt eikä se pysty soittaan jaja-" olin hätiköinyt, mutta vissiin Eevi tunsi minut ihan hyvin. Sain nimittäin kuvaviestin kopassaan nukkuvasta Oliverista ja sen vierellä torkkuvasta Eevin koirasta Kertusta, ja osasin rauhoittua. Hyvin niillä sujui. Ihan turha murehtia. Ainakaan yhtä paljoa.
"Haluutko lisää viiniä?" "Uh, Jason Astor, are you trying to get me drunk?" "Een, kunhan ehdotin. Sulla on ollu kumminki nii pitkä aika…" "I am a mother. I take it very seriously", totesin suoralla naamalla, mutta tirskahdin sitten Jasen ilmeen nähdessäni. "Uhh sä teit lion kingin intron Oliverilla soo… I'm the serious one." Jotenkin minusta tuntui, että Jase ei oikein uskonut minua.
Yhdentoista aikoihin aloimme valua ulos ravintolasta ja suunnata kohti Eevin asuntoa. Olimme perillä vasta hieman ennen kahtatoista, ja Jase vakuutteli, että näin oli kertonut Eeville. Ja minä olin kyllä pistänyt viestiä aikataulusta silloin, kun lähdimme ajamaan. Ei siis ollut suuri yllätys, että kun soitimme ovikelloa, vastassa oli lähtövalmis Oliver. Yllätys oli kuitenkin se, että koppaa piteli Eevin sijasta mies. Häkellyin hetkeksi, ennen kuin tajusin että tämä oli Markus. Olinhan minä nähnytkin hänet, ja Eevi nyt oli aika lailla mennyttä kamaa. Ainakin niin olin käsittänyt niistä kerroista, kun olimme jutelleet. Jase meni hiljaiseksi, mutta minä tervehdin Markusta leveällä hymyllä ja otin vastaan kallisarvoisen kantamuksen. Eevi oli kuitenkin aivan Markuksen vierssä, kyselemässä että oliko hauskaa. Minä nyökkäilin ja kysyin samaa, miten oli mennyt ja sitä rataa. "Tosi hyvin, ei ollut mitään ongelmia", Eevi hymyili, mutta jokin kertoi, ettei siinä ollut koko totuutta. "Että jos tarttette joskus taas lapsenvahtia niin tervetuloa vaan." Haha, se oli hyvä tietää. Saattoi kyllä olla, etten minä aivan hetkeen taas malttaisi antaa Oliveria yhtään mihinkään. Ehkä kävisin tallilla, mutta ei muuta. Jos sitäkään. Oliver oli niin rakas. Oli Jasekin. Ja silloin, kun kävimme nukkumaan, toivoin, että tämä hetki voisi säilyä ikuisesti.
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on May 28, 2017 5:56:00 GMT 2
Vauva. Minun pienessä asunnossani oli vauva. Parhaillaan se köllötti peiton päällä lattialla, ja sen vieressä kunnioittavan välimatkan päässä pienen pojan touhuja seuraili Kerttu. Ei Oliver vielä puuhastellut mitään ihmeempiä, mutta jokainen sen liikahdus, äännähdys ja kontaktinhaku tuntui pienenä nykäisynä tai nyrjähdyksenä sydämessä.
Kaikkein eniten sydäntä nyrjäytteli se, että peitolla makoili myös mies. Siinä aivan Oliverin lähettyvillä, valmiina vastaamaan vauvan tarpeisiin, oli Markus. Markus ei pelännyt vauvaa eikä vauvaan vieroksunut häntä. Oli samalla sydäntälämmittävää ja kauhistuttavaa nähdä, miten luontevaa kumppanini oleminen vauvan kanssa oli.
Minä olisin pian vuoden päässä 30-vuotispäivästäni.
Markus oli jo hyvän matkaa 34-vuotias.
Mitä jos miehellä oli jo ajatuksia perheestä? Vauvoista. Lastenkasvatuksesta.
Hänellä saattoi hyvinkin olla, järkeilin ja kauhistutin itseäni. Vanhimmat hänen ystäviensä lapsista olivat jo koululaisia. Hän oli kummisetä, vakituisessa työsuhteessa ja Aikuinen.
Ja minusta tuntui, että olin vasta päässyt omille jaloilleni. Saanut elämäni omakseni. Jättänyt huonot parisuhteet taakseni, asunut ja viihtynyt omillani, ryhtynyt yrittäjäksi. Haaveilin omasta hevosesta, johon käyttää vapaa-aikaani.
Ja silti minussa oli kaipuu. Se oli tarkkaan hallittava ja kätkettävä, mutta yhtä kaikki olemassa oleva halu jakaa aikani ja elämäni jonkun sellaisen kanssa, joka tarvitsisi minua ehdottomasti ja aina.
Ja enemmän kuin Markuksen mahdollisia perhehaaveita, enemmän kuin omaa utuista lapsenkaipuutani, minä pelkäsin sitä mahdollisuutta, että me molemmat haluaisimme perheen. Mitä sitten tapahtuisi? Mitä siitä seuraisi ja mitä se tarkoittaisi meidän kannaltamme? Olinko ja olisimmeko valmiit ja milloin ja tiesimmekö mitä halusimme ja meninköhän nyt kuitenkin asioiden -
"Ei hassumpi lauantai-ilta", Markus keskeytti ajatusvyöryni ja hetkeksi päähäni mahtui vain !!!! "Tule tähän", mies pyysi, teki tilaa itsensä ja vauvan väliin ja asetteli läppäriään niin että sitä olisi mukava katsella makuultaan. "Leffa on latautunut."
Ja minä menin. Asetuin miehen ja vauvan väliin, kutitin hieman pientä ja tartuin suurempaa kädestä. Eihän tässä ollut hätää. Eihän tämä ollut kauheaa. Eihän tässä ollut aihetta paniikkiin.
Paitsi kun paniikin aihe oli juuri se, ettei tilanne tuntunut kammottavalta.
Kääk.
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Jun 1, 2017 13:31:37 GMT 2
Jotenkin minua uuvutti. Olin, niin hölmöä kuin se onkin, jännittänyt Amandaa ihmeellisen paljon. En uskaltanut olla täysin oma itseni ja tarkkailin Markuksen siskoa jotenkin varautuneena. Mitään syytä siihen ei kuitenkaan tainnut olla. Tuntui kuitenkin helpottavalta, kun saatoin napsauttaa pannan Kertun kaulaan ja lähteä kävelylle.
Olimme sopineet menevämme yhdessä Alanan, Oliverin ja Wrachin kanssa. Kävelin heille asti ja pian tuli kööri pihalle. Lähdimme kuljeksimaan yhdessä melko rauhalliseen tahtiin.
"Markuksen sisko tuli kylään", kerroin, kun muut kuulumiset oli ehditty puolin ja toisin vaihtaa. "Amanda. Se on aina jossain suurilla seikkailuilla, mutta nyt se aikoo olla viikon täällä Pronssijoella." "Oh, so now you've finally met her, eiks se ollu vika family member? Sä oot niin valmista kamaa to join their family kohta kuitenkin", Alana vähän virnisteli. "Joo, muuthan mä näin, kun käytiin siellä Vaasassa. Äidit ja isät ja elossa olevan mummon ja tätejä ja serkkuja ja... kaikkea." "Aika vakiintunutta." "Paraskin puhuja", nyökkäsin vaunuihin päin. "Well", Alana puoliksi tuhahti ja puoliksi naurahti. "He just kinda happened, u know. Best thing ever though." "Voin uskoa", sanoin ja hymyilin vähän valjusti - juurihan olin itse kriiseillyt vauva-asioiden tiimoilta.
Alana tarttui hymyni valjuuteen. "What is it?" hän kysyi tarkkanäköisenä ja kohotti toista kulmaansa. "I saw that look on your face when we haettiin Oliver. Made me wonder, menikö kaikki Oliverin kaa kuitenkaan niin hyvin ku sanoit tai mistä se ilme tuli." "Oliverin kanssa meni ihanasti, oikeasti", vakuutin kiireisesti. "Äh, se vaan kun - tai en mä tiedä onko se mitään." "Well it must be something", Alanan ääni oli vaativa, mutta lempeä.
Huokaisin syvään.
"Mä pelkään, että Markuksella tikittää biologinen kello kohta tosi lujaa", tunnustin. "Onko miehillä semmosta", Alana kevensi tunnelmaa, mutta vakavoitui sitten. "What makes you think that? Ja would it be such a bad thing? Säkö et halua babies?" "Kyllä mä varmaan haluan, en tiedä, joskus, siis haluan tosi kovasti mutta milloin ja mistä tietää voiko olla vanhempi, osaisinko ikinä, ja siis mehän vasta tavattiin jouluna, ja..." "Look, Eevi", Alana pysäytti minun epämääräisen vuodatuksen. "Ei näitä asioita aina voi suunnitella. Kaikkeen ei kans voi varautua ja valmistautua, life isn't always the ideal, ei kaikki mee like a movie or a book or something mikä ensin suunnitellaan ja käsikirjoitetaan ja sitten katsotaan." "Niin. Mä vaan - mä en kuollaksenikaan halua kiirehtiä tätä asiaa, mutta sitten taas mä olen kohta kolkyt ja Markus on jo lähempänä kolmeaviittä..." "What, so now you're saying you're old? Kolkyt ei oo ikä eikä mikään lapsille! People get babies when they're forty", Alana sanoi ja taputti ystävällisesti mun käsivartta. "Ei sun tarvii, um, kiirehtiä mihinkään. Annat asioiden tapahtua. Niin mekin tehtiin, ja mitä muuta me oltaisiin voitu?"
Kävelimme hetken aikaa ymmärtäväisen hiljaisuuden vallitessa.
"And you love Markus, it's obvious", Alana tokaisi sitten ja sitä vähän nauratti, kun minun poskille kohosi puna. "Niin kai", myöntelin. "Kai. Phah. The understatement of a lifetime, varmaan." "Kyllä mä tunnen niin, mutta mä olen joskus ennenkin uskonut tuntevani niin ja sitten -" "Markus ei ole sun ex-boyfriend. He was horrible mutta Markus? Come on. Luota vähän." "Niin mä luotankin", sanoin sitten, ja tiesin, että se ei ollut valhe eikä puolitotuus - se oli ehdottoman totta. "Sooo... if you want to make babies jonkun kaa niin why not him", Alana kiusoitteli. "Not saying että right now, mutta joskus. Teette nätin tyttöystävän Oliverille." "Pystytkö sä muka edes ajattelemaan että Oliverilla olisi joskus joku muu tyttökauttanainen elämässään ykköspaikalla ku sinä?" kiusasin minä vuorollani ja Alana väänsi naamansa liioiteltuun kauhunilmeeseen. "Oh god, no!"
Loppukävely kului kepeissä tunnelmissa.
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Jun 16, 2017 15:06:50 GMT 2
Tuli kesän ensimmäiset helleviikot. Ne, jotka koituivat monille vanhoille ja vaivaisille vuodesta toiseen kohtaloksi. Vanhusten sydämiä petti ja vanhojen lemmikkien olo muuttui niin tukalaksi, että ne päästettiin pois.
Meidän taloyhtiömme pihassa riippui loppu puolitangossa. Se näytti surulliselta roikkuessaan siinä, kun tuulen henkäyskään ei laittanut sitä hulmuamaan. Ilma oli seis ja niin oli alakerran vanhan Hilma sydänkin.
Herttainen mummo oli ollut mukava ihminen. Markus oli tavannut autella Hilmaa tarpeen mukaan jo kauan ennen minun muuttoani taloon. Oletin, että mies olisi suruissaan Hilman kuolemasta. Haikea hän olikin, mutta suhtautui tilanteeseen rationaalisesti. "Ne on nämä helteet. Hilma niitä jo viime vuonna voivotteli", hän sanoi.
Sitten hän lähti Kertun kanssa ulos, sillä minulla oli kirjanpitohommia. Onnea oli työteliäs ja avulias mies, jota ei pelottanut jakaa aikaansa ja elämäänsä minun kanssani myös silloin, kun piti kiirettä. Markus ei koskaan vaikuttanut pahastuvan tai väsyvän muiden auttamisesta. Huomasin hymyileväni, eikä sillä hymyllä ollut mitään tekemistä edessäni välkkyvän Excelin kanssa.
Markus oli poissa pitkään. Kun hän tuli, hän otti muina miehinä Kertulta pannan pois.
"Tapasin Hilman pojan Aarnen tuossa. Kysyin, sopisiko, että mennään katsomaan asuntoa." "... Me? Milloin? Miksi?" "Aikovat myydä sen. Mehän voitaisiin ostaa se ja muuttaa kunnolla yhteen."
Me olimme käytännössä asuneet koko ajan samassa asunnossa, kun Amanda oli ollut vierailulla. Sitä ennenkin olimme vähän väliä vierailleet toistemme asunnoissa, yökyläilleet vuoron perään toistemme luona.
Mutta yhteinen omistusasunto?
En tiennyt mitään ihanampaa ajatusta.
Niin me menimme katsomaan Hilman katutason kolmiota.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Jun 16, 2017 20:24:24 GMT 2
Korot napsuivat maahan jokaisella itsevarmalla askeleella, askelilla, jotka tiesivät näyttävänsä hyviltä. Blondit hiukset heilahtelivat näiden samojen askelten tahtiin, musta mekko paljasti vartalon muodot. Punainen huulipuna oli samansävyistä mustien kiiltonahkaisten korkokenkien pohjien kanssa, toiset tuijottivat ja vihelsivät perään, toiset kadehtivat. Mutta kukaan ei tiennyt, että kalliiden piikkikorkojen punaiset pohjat kävelivät ohuen ohuella jäällä. Yksikin pieni virheliike, ja se pettäisi. Rysähdys, kiljahdus, kylmyys. Pimeys. Syvemmälle ja syvemmälle, hiljaisuus. Punapohjaiset kengät katoaisivat ikuisiksi ajoiksi.
Minä tosiaan kävelin heikoilla jäillä. Tai olin saattanut pudota jo, ja tämä oli vain taistelu yrittääkseni pysyä pinnalla. Taistelu, jonka olin jo valmis luovuttamaan. Ehkä olin luovuttanut jo, ja tämä oli vain hetki ennen kuin kylmyys valtaisi. Minulla kyllä kieltämättä oli kylmä. Istuin kosken ylittävän sillan kaiteella, ja katselin alas pauhaavaa koskea. Kurotin jalallani kohti vettä.
Kaikki oli niin turhaa, mikään ei onnistunut. Kaverit jätti, lähtivät Amerikkaan ja Englantiin ja jäisivät sinne ja sitten minä unohtuisin kokonaan. Töissä tilalleni palkattiin joku muu, en ollut vieläkään hypännyt yhdenkään esteen yli. Olin epäonnistunut, kamala hylkiö. Lähdin omista juhlistani aikaisessa vain mennäkseni illanistujaisiin, joissa kukaan ei pitänyt minusta ja joihin kukaan ei halunnut minua paikalle, annoin väärän mielipiteeni ja olin itsekäs ja omaa etuani tavoitteleva, lähdin kotiin. Riitelin, paiskoin, itkin. Kävelin. Juoksin. Halusin näyttää. Olla elämäni kunnossa. Katsoin, kuinka ratsukko kaatui, kuinka hevonen ontui, kypärä makasi liikkumatta hiekalla. Pidätin hengitystä yleisön kanssa. Istuin, katsoin, itkin. Huolehdin. En nukkunut. Katsoin puhelimen ruutua, itkin. Ei ketään. Ei ollut enää ketään. Kaikki olivat tajunneet, lähteneet pois. Halusin itsekin. Katselin kosken pauhua, karkeita kiviä, joita vesi runnoi juostessaan pakoon. Minäkin pakenisin.
Kurotin jalallani kohti vettä, ja mietin, ottaisinko nenästä kiinni ja sulkisinko silmät. Olisinko tässäkin pelkuri.
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Jun 19, 2017 17:43:53 GMT 2
Jase oli soittanut minulle, kysynyt missä olin, ei lenkeissäni normaalisti näin kauaa kestänyt, oliko jotain sattunut. Olin vastannut, että koskella, päätin mennä eri reitin. En kertonut istuvani parhaillaan kaiteella synkkien ajatusten ympäröimänä, miettien, kuulisinko hänen ääntään enää koskaan. Okei, tuu nopee, tein aamupalaa, be safe. Love you. Niin Jase sanoi. Sen kuulin, ja sitten hyppäsin.
Jalkani tömähtivät johonkin kovaan, kaaduin sen voimasta kontalleni. Leveät lankut olivat karheat ja kylmät ja kosteat, kaiteessa kasvoi sammalta. Konttasin sillan reunalle, ja vilkaisin alas pauhaavaa vettä. Joskus toiste sitten. Se oli lohduttava ajatus. Koski olisi aina täällä, ei se mihinkään katoaisi. Jos kaikki muu pettäisi, jää rikkoutuisi altani, koski ja sen varmaan puoliksi homeinen silta olisivat aina vaihtoehto.
Se mielessäni jatkoin juoksuani. Henki ei kulkenut, kyyneleet valuivat, aivot pyörittivät samaa mantraa aina uudelleen ja uudelleen. En ollut tarpeeksi hyvä. En osannut, en pärjännyt, kukaan ei pitänyt minusta. En ollut hyödyllinen kenellekään, minua ei tarvittu, tuhlasin vain Jumalan antamat mahdollisuudet, olin häpeäksi. En ollut tarpeeksi hyvä…
Kotiovi lennähti auki, ja sanaakaan sanomatta suuntasin suihkuun. Vastoin odotuksiani siellä tunsin hukkuvani vielä enemmän, ja haukoin happea samalla kun puin päälleni. Keittiössä minua odotti näky, joka sai minut purskahtamaan hallitsemattomaan itkuun. Jase laski Oliverin varovaisesti takaisin paikalleen, ja könkkäsi ilman sauvoja luokseni. "Hey… Mikä on?" vielä aamupörrössä olevat hiukset ilmestyivät olkapäälleni. Ja sitten takerruin Jaseen kuin hukkuva oljenkorteen mikä oli aika tarkkaa koska minusta tuntui kuin hukkuisin ja mikään ei onnistunut ja kukaan ei pitänyt minusta ja minua ei haluttu mihinkään eikä varsinkaan tallille ja I'm a failure, Jason. "First of all", Jase mutisi ja kiskoi minut istumaan, "that's not true. You're absolutely not a failure. Ja mä tykkään susta. Ja Oliver ihan varmasti. Siin on jo kaks ihmistä jotka tykkää susta. Ja sun vanhemmat ja siskos ja veljes ja vaikka ketkä. Kuka ei tykkäis susta?" "But I've failed everything and literally koko talli vihaa mua." "Miks ne nyt niin tekis?" "No koska the stupid maastoesterata debacle has turned into a feckin' war or some shit. Ja I'm just being selfish and stupid and what not. And they've hated me the whole time and this isn't helping at all I just want to leave and go back to Ireland." "Mä en usko et ne vihaa sua. Ja, jos ne vihaakin, ni mitä sit? Et sä tartte niitä mihinkään." "No joo… but…" "Ei niillä oo väliä. Ja sit kun oot rikas ja kuuluisa ni mietit et miks ihmeessä annoit niiden vaikuttaa suhun niin paljoa." "Do you really believe that..? Että musta tulee rikas ja kuuluisa?" varmistin hiljaisella äänellä ja pyyhin kyyneleitä pois. "Jos sä uskot siihen, mäkin uskon. Ja, koska me ei voida ennustaa mitään, vaikka se ei tapahtuiskaan, ni mä silti uskon suhun." "But that would be failure." "Sä voit menestyä muutenkin kun voittamalla kaiken ja olemalla kaikessa paras. Ei sun oo pakko tehä yhtään mitään jos et halua, ei kukaan vaadi et sä voitat seittemän olympiakultaa, okei?" "O-okei", nyyhkäisin, ja vaikka kuinka halusinkin uskoa Jasea, sama vanha mantra soi edelleen päässä. "Mä voin tulla sun seuraks tallille, okei? Jos haluut vaikka hypätä."
Niin me lähdimme tallille kolmistaan. Jason, Oliver ja minä. Minä ajoin, sillä Jasen piti levätä nilkkansa kanssa, enkä halunnut hänen pahentavan sitä. Koko matkan ajan halusin oksentaa, ja hoin, etten halunnut mennä sinne. En ollut käynyt muutamaan päivään, en sen jälkeen kun Jase ja Fae… Muutenkin kesäjuhlien jälkeen tallilla käyminen oli ollut nopeaa ja ahdistunutta, sellaista nopeasti pakollisesti alta pois hoidettavaa hommaa. Hallavan piha läheni, ja minun hokemiseni muuttui päänsisäisestä ääneen hokemiseksi. Jase nappasi reidestäni kiinni, ja suljin suuni. Eihän tässä ollut mitään, ei sillä ollut väliä, ihan sama. Paitsi että sillä oli väliä, ja vaikka suljin suuni, paha olo jäi. Pysyvästi. Ehkä olisi vain parasta, että lähtisin takaisin Irlantiin. Tai kävisin koskella.
|
|
Salli
Aloitteleva tallilainen
Mincan hoitaja, Dunjan treenaaja
Posts: 133
|
Post by Salli on Jul 2, 2017 9:01:21 GMT 2
sopivasti onnellinen
Siinä se nyt sitten oli. Kaikki tarpeelliset tavarat pakattu ja matkalaukut nostettu autoon. Riku nosti vielä reppunsa takapenkille. Tänään lähtisimme Sveitsiin. Olimme saapuneet Helsinkiin perjantaina Ruskan ja Renan kanssa. Menimme yhdessä käymään prideillä ja kävimme syömässä pizzaa. Meillä oli yhdessä hauskaa, vaikka välillä en osannut kuin katsella heidän nauramista, koska oma lähtö kavalsi koko ajan. Rikukin oli päättänyt lähteä mukaani Sveitsiin. Hän oli saanut aikaisemmin kevällä liikutushevosen Haluavan ulkopuolelta ja oli alkanut treenata sillä. Aleksi oli ollut hieman harmissaan, kun Riku ei ratsastanut Hallavan hevosella. Liikutushevosen myötä Rikulle palasi takaisin se intohimo mikä hänellä oli ennen ollut. Sveitsissä hän pääsisi kilpailemaan ja hevosen hoitoon mukaan.
Olimme ahtautuneet autoomme, Ruska, Rena, Riku, minä sekä äitini ja autoa ajava isäni. Suuntasimme kohti lentokenttää. Olin hyvästellyt Dunjan ja olin päässyt sen kanssa treenaamaan niin paljon ja kehittynyt voipallon kanssa huimasti. Nyt hyppäsin kevyesti sen kanssa metriä ja menimme HeA kouluohjelmaa suhteellisen hyvin. Dunja oli kaikkea mitä hevoselta hakee. Sen ponin kautta pääsin tutustumaan Valmaan. Valma. Hieraisin silmiäni ja räpyttelin nopeasti etteivät kyyneleet puskisi läpi. Se ehkä kertoo kaiken mitä pidän ja mitä jään kaipaamaan. Hallava on pullollaan kaikkia ihania ihmisiä, Pujo, Nanna, Alana, Katri.. Aleksi ja monet monet muut. Hallavasta on myös lähtenyt monet ihmiset, Maikki ja Emppu esimerkiksi. Kaikilla on oma erityinen paikka sydämessäni.
Ajoimme hiljaisuudessa kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Ruska ja Rena pääsisivät vanhempieni kyydissä takaisin Pronssijoelle. He kaksi ovat kovin paikka lähtemisessä. En pysty edes ajattelemaan heidän jättämistään.
Vielä olisi Minca. Paras hoitoponi mitä minulla on koskaan ollut. Mahtava opetusmestari, kenen kanssa aina oli hauskaa. Maastot olivat meidän juttu, hetket milloin minun piti hakea kypärä tallista ja palauttaa Minca takaisin maan pinnalle ettei se nakkelisi pieniä ratsastajia pois sen selästä. Niin ihana poni. Onneksi olin pysynyt ponikokoisena.
Alkoi hiljalleen sataa. Isäni pisti radion päälle ja sieltä alkoi kuulua kesän hittibiisejä toisensa perään. Isä laittoi radion niin kovalle että pystyimme hyvin laulamaan mukana ilman, että omaa ääntämme erotti kunnolla.
Olin onnellinen. Siitä mitä minulla nyt oli ja mitä tulevaisuus toisi. Riku lähtisi mukaan. Olisi tuki ja turva. Katsoin Riku hymyillen ja katsoi minua kysyvästi. Hymyilin leveämmin ja käänsin katseeni ikkunaan ja aloin hiljaa laulaa Mikael Gabrielin Puutarhaa.
Kiitos Hallava 2013-2017, Sallin matka oli nyt tässä. Hän saattaa vielä palata. Ehkä, ehkä ei. Mutta pidetään kaikki silti vielä avoimena. Mä kirjoittaja en kuitenkaan mihinkään häviä, pidetään siitä huolta. Kiitos.
//Puhelimella kirjoitettu
|
|
Alana
Perus puurtaja
Posts: 273
|
Post by Alana on Jul 12, 2017 22:35:12 GMT 2
Extra 12.7.2017
"Oh, varsa, mimmonen?" en kieltämättä tainnut kuulostaa kovin innostuneelta. Eevi jatkoi silti innostuneen oloista jutteluaan kaiuttimella. "Fucking-- asshole, get back into yer lane ye bogger--" "…anteeks?" Eevi keskeytti tarinansa tästä varsasta. "Oh, sorry, joku tyhmä kuski. Niin, mitä Aleksi sano?" Olin tietenkin iloinen Eevin puolesta, jos hän olisi löytänyt itselleen hevosen. Mutta kun… Lasse. Ja sitten jos Eevin hevonen tulisi Hallavaan niin sitten hän lopettaisi Lassen ylläpidon ja sitten olisin takaisin lähtöpisteessä. Sitten pitäisi varmaan myydä jompi kumpi, vaikka en sitä halunnutkaan tehdä. Mutta ketä huijasin, en minä voinut kasvattaa lasta ja kahta hevosta ja valmentaa kymmenenvuotiaita lätkänpelaajia ja samalla paria ratsastajaa ja siinä sivussa vielä kilpaillakin? Oliver oli tulollaan muuttanut kaiken, halusimme sitä Jasen kanssa tai emme. Olin jo jättänyt jääkiekon, ja näköjään pitäisi ratsastuskin lopettaa. "Muuten, et haluais tulla mukaan yhteen koulujuttuun, aattelin mennä Lassen kanssa, ei kai haittaa, mut niin, siel ois vapaa paikka niin voisit ihan hyvin tulla Faen kanssa--" Oliver alkoi rääkyä takapenkillä, ja jouduin keskeyttämään Eevin kesken lauseen. "Look, sorry, I gotta go-- Oon ihan just tääl lentokentäl ja Oliver itkee ja tää on ihan täynnä jotain idioottei jotka ei osaa ajaa autoo ja Jase said he had some news or some shit ja I'm just so stressed out--" Oliver keskeytti minut rääkymällä kovempaa. Eevi nauroi. "Joo, taidan kuulla sen. Laitoin muuten Faenkin mössöt valmiiks, kun aattelin ettet tuu enää tänään?" "Thanks-- Oliver please shut up, we're there soon honey-- joo, mut hei, thanks, uh, talk to you later?" jos Jasen asia olisi jotain maata mullistavaa, saattaisin hyvinkin jutella Eevin kanssa jo tänään uudelleen. Tuntui, että viime aikoina ainut asia, mikä oli pitänyt minut järjissäni oli lenkkeily sekä Alinalle ja Eeville avautuminen. Eevi sanoi, että katsoisi Markuksen kanssa jonkun leffan, joten lupasin olla häiritsemättä häntä. "Soo, when's the wedding? You've met the family, you're moving in together, haha, babies, at least you can borrow Oliver whenever you want", virnistin. "Pyh, millos ne teidän häät on? Tehän ootte jo pidemmällä tässä sun listassas." "Ha, like that's ever gonna happen. Oon pretty sure, et Jase löytää jonkun paremman ja jättää mut." "Heei, ethän sä sitä voi tietää. Teillä kuitenkin menee aika hyvin?" "No joo-- Hei, gotta go, pitää parkata."
Jase saapui terminaalista laukku mukanaan ja rento hymy kasvoillaan, eikä hän näyttänyt yhtään siltä, että olisi istunut tunkkaisessa lentokoneessa viimeiset neljä tuntia. Kone ei ollut jostain syystä päässyt laskeutumaan ajoissa, enkä ollut perehtynyt siihen sen tarkemmin, kuin katsomalla, että milloin se oikein laskeutuisi. Oliver oli rauhoittunut katsomaan lentokentän vilinää, eikä näyttänyt huomaavan Jasea, ennen kuin hän kaappasi hänet syliinsä. Oliver sai suukon poskelle, minä huulille, ja sitten Jase avasi suunsa. "Are you hungry? Because I'm absolutely starving, how about some maccy d--" "Oooh, speaking all posh are we?" hihitin Jasen normaalia voimakkaammalle brittiaksentille. "What, are you gunna eat your big mac and drink yer coke with yer pinky finger up, 'all proper n' all?'" "Lopeta. At least I don't sound like a drunk trucker with a 'tater in me mouth'", Jase kehtasi kiusata minua takaisin. Eikä se kuulostanut yhtään minulta. "Now, it's langered and you know it. But yeah, McD's sounds nice." "Maccy D's, mä oon oikeessa." "No, who the fuck says maccy?" "Uh, literally all of england?"
Yritimme saada Oliverista ratkaisijaa pulmaamme, mutta ei hänestä kovin paljoa hyötyä ollut. Hän vain toisteli 'ää'tä, ja sitten nukahti. "It's Mc." "Maccy." "Mc. Shall we ask the drive-in dude?" "Musta tuntuu et se ei tiedä. Ihan yhtä hyvin voitais kysyä joltain ranskalaiselta." "McDo, they say McDo in France. I win." "I meant a fucking chip, mut ookoo ookoo." "You're a fucking chip." Jäimme parkkipaikalle syömään ruokamme, ja Jase söi big macinsä pikkurilli pystyssä. Sanoi, että voisi ajaakin näin. Ja sitten kiroili fiinin kauniisti brittiaksentillaan kramppaavasta sormesta. Charming.
Erehdyin kotimatkalla kysymään niistä uutisista, mitä Jasella kuulemma oli. "Noni, okei. Don't freak out." "That's just making me freak out." "Sä aina sanot et oon extra--" "You are." "-- taidan tietää mistä se tulee. Mun vanhemmat osti Oliverille ponin." "A PONY?!" "Sanoin et don't freak out!" "Poni?! Wtf, Oliver on kaks kuukautta! Hyvä et se osaa istua!" "Eihän siihen muuta tarvitakaan ku istumista." "Kaks. Kuukautta. Et voinu sanoo ei?" "Se tulee kahen viikon päästä niil on ollu se jo kuukauden. Se on tosi kiva." "Mitä me tehään ponilla? Kuka sitä liikuttaa? Don't say Oliver, tai minä tai sinä koska me ei olla ponikokosia. Ja, more importantly, MIHIN me se pistetään?" "Takapihalle? Sinne mahtuu helposti yks poni." "Quit joking around." "Ei sen tarvii tulla heti sillon! Mut äiti kyl halus päästä siitä eroon, se vie kuulemma parhaan tallipaikan tai jotain." "You are impossible." "Mä yritin, mä yritin, hei, okei? Mut periaatteessa pakotettiin allekirjottamaan sen paperit. Tykkäät Pooperista ihan varmasti." "Sen nimi on Pooper? Miks ei suoraan Turd McTurdface?" "No ei sen oikee nimi. Trust me." Poni? Oliverille? Tämä ei päättyisi hyvin.
|
|
|
Post by Daw on Jul 25, 2017 7:59:25 GMT 2
Ole rohkea ”Siis, sä et oo vieläkään kertonut Valtterille?” Eevi kysyi minulta. ”En. Mä tiiän, että mun pitäis, mutta se on niin vaikeaa”, sanoin kyyneleet silmissä. Istuimme Eevin kanssa kaksin tallituvassa, kahvikupit käsissämme. ”Mä luulin, että Valtteri tiesi.. Siis onhan sun pakko kertoa sille, varsinkin kun se painaa sun mieltä niin paljon”, Eevi sanoi. ”Niin, mutta en mä tiedä miten mä ottaisin sen puheeksi. Ku oon salaillu sitä niin kauan ja sit siitä syntyy kuitenki ihan kauhee riita ja…”, sanoin, laskin kahvikupin pöydälle ja painoin kasvoni käsiäni vasten. Eevi liikahti lähemmäksi minua ja laittoi toisen kätensä harteilleni. ”Hei, ei mitään hätää. Kyllä sä selviät. Riitoja tulee ja sitten ne selvitetään”, Eevi sanoi lohduttaen. ”Niih”, nyyhkytin. ”Kokoa rohkeutes kasaan ja kerro siitä, ei sun olo ainakaan parane, jos jätät kertomatta”, Eevi jatkoi. Eevi oli oikeassa. Istuimme vielä hetken aikaa tuvassa. Pikkuhiljaa kyyneleiden tulo lakkasi ja aloin löytää itsestäni uutta rohkeutta. Kun olin saanut viimeisen kyyneleen pyyhittyä poskeltani pyyhälsi Pujo sisään tupaan. ”Enkai mä vaan keskeyttänyt mitään?” Pujo kysyi huomattuaan meidät. ”Ei, etsä, mä olinkin juuri lähdössä”, sanoin ja aloin pakata kamojani. ”Tsemppiä Daw”, Eevi sanoi vielä juuri ennen kuin suljin tuvan oven takanani. Koti-oven takana mua alkoi jännittää. Tiesin, että Valtteri oli kotona ja mieli teki vain livistää koko puuhasta. Hengitä sisään ja ulos, ajattelin ja kaivoin kotiavaimet taskusta. ”Moikka!” huudahdin iloisesti avatessani oven. ”Moi”, Valtteri sanoi. Jätkä seisoi vakavan näköisenä eteisessä. Valtterin vakava katse sai minutkin vakavoitumaan. Keräsin kaiken rohkeuteni ja sanoin: ”Meidän pitää puhua.” ”Mä tiedän”, Valtteri vastasi ja laittoi kädet puuskaan. ”Mä tiedän, miten sä oot salaillu multa monta kuukautta sitä, että sua ei kiinnosta pätkän vertaa Lotan raviura”, se jatkoi. ”Anteeksi”, sanoin ja kyyneleet alkoivat taas tulla esiin. Miksi mun piti olla tämmönen itkupilli? ”Tajuutko sä, että kaikki Lotan treeni on ollut ihan turhaa, kun sä oot sabotoinut sitä samaan aikaan?” Valtteri sanoi, nyt jo vähän vihaisena. ”Oisit voinut sanoa, ettei tää kaikki merkkaa sulle yhtään mitään! Mikä ihmeen nynny säkin oot? Mistäköhän kaikesta muustakin sä oot mulle valehdellut?!?” ”Anteeksi”, sanoin uudestaan. En pystynyt puhumaan, sanat vain tarttuivat kurkkuuni. Valtteri jatkoi syytöksiään ja mä vaan seisoin sen edessä, hiljaa, kyynelten hiljaa valuessa. Välillä sain sanottua jotain vastaan, mutta ääneni oli vain pieni piiperrys Valtterin rinnalla. Ahdistus. Paljon rumia sanoja. Kaikki oli mun syytä. Mä olin valehtelija ja petturi. Enkä mä edes osannut olla eri mieltä. Valtterin jatkaessa syytöksiään, sain lopulta ehdotettua, että jos istuisimme alas ja keskustelisimme asiat järkevästi. Silloin Valtteri totesi, ettei asiassa olisi enää mitään puhuttavaa ja alkoi liikkua kohti ulko-ovea. ”TAJUUTKO SÄ ET SÄ OOT PILANNUT KAIKEN?” Valtteri huusi ja avasi ulko-oven. ”Hei odota, älä mee”, sanoin epätoivoisesti, mutta ulko-ovi vain pamahti kiinni ja Valtteri oli mennyt. Lyyhistyin istumaan ovea vasten, painoin kasvot käsiäni vasten ja annoin kyynelten valua.
|
|
|
Post by Daw on Jul 27, 2017 20:01:48 GMT 2
Vaakalaudalla Feat. Jenni Vartiainen – Elämänperhonen
Pari tuntia Valtterin lähdön jälkeen puhelin soi. Katsoin ruutua, se oli Veeti, Valtterin isoveli. Aha, ajattelin. Valtteri oli ilmeisesti kerinnyt kieliä meidän riidastamme jo veljelleen ja nyt isoveli yritti toimia sovittelijana. Hetken mietittyäni painoin punaista. En mä nyt jaksaisi puhua. Soitto ei kuitenkaan loppunut. Veeti yritti vielä toisen ja kolmannenkin kerran, painoin molemmilla punaista. Jätkä soitti kuitenkin yhä uudelleen, joten neljännellä kerralla päätin vastata. Ehkä sillä olisi ihan oikeasti asiaa.”Moi”, vastasin. Vaikka kyyneleet olivat jo kuivuneet, värisi ääneni hieman.”Moi, Veeti täs, missä sä oot?” työkaverini kysyi huolestuneen kuuloisena. ”Kotona”, sanoin.”Okei, istu alas johonkin”, Veeti sanoi. ”Istun jo”, sanoin. Ensimmäisen tunnin Valtterin lähdön jälkeen olin vain istunut paikoillani lattialla selkä ulko-ovea vasten ja itkenyt. Sen jälkeen hain paperia vessasta ja siirryin istumaan keittiönpöydän ääreen ja siinä istuin edelleen.”Okei, tota, Valtteri”, Veeti aloitti. Arvasin jo mitä asia koski. Ne oli puhunut meidän riidasta ja nyt oli isoveljen vuoro puuttua sotkuun. ”Niin”, sanoin.”Se on sairaalassa. Se on joutunut auto-onnettomuuteen”, Veeti sanoi hitaasti, miettien jokaista sanaa.”Mitä? Mitä sille on käynyt?” En pystynyt peittämään yllätystäni ja huolestuneisuuttani.”Se on nyt leikkauksessa, mutta tilanne on kriittinen, mä ajattelin, että jos sä haluaisit myös tulla tänne”, Veeti sanoi edelleen puhuen hitaasti, sana kerrallaan.”Joo, totta kai, mä tuun heti. Eihän se kuitenkaan… kuole?” sanoin. ”Tuu nyt vaan tänne, mutta aja varovasti”, Veeti sanoi.”Joo, mä lähen heti tuleen, nähdään”, sanoin.”Nähdään”, Veeti sanoi vakavana. Sammutin puhelun, nousin ylös ja huomasin täriseväni kauttaaltani. Menin vessaan ja katsahdin peiliin. Hiukset olivat takussa ja silmät turvonneet, mutten jaksanut tehdä asialle mitään. Vaihdoin vaatteet nopeasti ja lähdin ajamaan kohti sairaalaa. Autossa ajatukseni olivat sekavat. Oliko kaikki minun syytäni? Jos mä en olisi ratsukouluttanut Lottaa, me ei oltaisi riidelty, Valtteri ei olisi lähtenyt vihaisena ajamaan, eikä se nyt olisi lähellä kuolla… Mun olisi pitänyt estää sitä lähtemästä. Miksi mä annoin sen vaan mennä? Tää oli mun syytä, täysin mun syytä. Ahdistus nousi ja meinasin itsekin ajaa ojaan. Lopulta pääsin sairaalalle. Veeti tuli vastaan ulko-ovelle ja me halasimme pitkään.”Anteeksi”, sanoin.”Mitä sä anteeksi pyydät, eihän tää oo mitenkään sun vika”, Veeti sanoi.”Onpas. Jos me ei oltaisi riidelty nii..” sanoin, mutta ääneni katosi. Kyyneleet alkoivat taas nousta silmäkulmiin.”Ai te riitelitte?” Veeti sanoi, mutta jatkoi heti perään: ”Ei tää silti oo sun vika, tuu nii mennään.” Yllätyin hieman, Veeti ei edes tiennyt meidän riitelystä. Kävelimme sokkeloista reittiä läpi sairaalan. Matka Valtterin luo tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta tulimme Valtterin vanhempien luo. Kummankin kasvoilla oli huolestunut ilme. Halasin pitkään kumpaakin. Sanaakaan sanomatta istuimme alas penkille. Hetken päästä Veeti katkaisi hiljaisuuden ja kysyi: ”Kauanko vielä?” ”Lääkärin mukaan vielä puoli tuntia”, isä vastasi. Ja sitten istuimme taas paikoillamme, aivan hiljaa, omissa ajatuksissamme. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua lääkäri tuli kertomaan, että leikkaus oli onnistunut, mutta Valtterin tila oli kriittinen. Valtterin vanhempien kasvoilla näkyi ensin huojentunut ilme, mutta huoli tuli pian takaisin vanhempien kasvoille. Lääkäri antoi meille luvan mennä katsomaan Valtteria. Astuimme sisään pieneen sairaala huoneeseen. Valtteri näytti surkealta. Pää oli kääritty siteeseen, kasvoilla oli hengityskone ja pojasta lähti muutenkin useita eri letkuja, erinäköisiin kojeisiin. Silmät olivat kiinni ja Valtteri näytti täysin elottomalta. Ympärilläsi pyörin, räpyttelen siipiä Hätääntyneenä hyörin, koitan hiljaa hiipiä Haluaisit jo mennä, se liian aikaista ois Jos suristen en lennä, sä vain himmenet pois
Mä kuiskaten korvaasi käsken Älä vielä luovuta kesken
Mä oon se pieni hyönteinen Joka napaasi kutittaa Sua vielä rauhaan jätä en Et saa liukua rajan taa Et saa liukua rajan taa
Olimme huoneessa jonkin aikaa ja katsoimme surkeaa näkyä. Valtterin äiti piti elottoman lapsensa kädestä kiinni. Jossain vaiheessa Veeti tuli luokseni ja viittoi minut pois huoneesta:”Annetaan äidin ja isän olla hetki rauhassa.” Istuimme takaisin odotustilaan.”Mitä siinä onnettomuudessa oikein kävi?” kysyin varovasti. En ollut aikaisemmin uskaltanut kysyä, mutta nyt kun olimme kahden, se tuntui sopivalta.”Rekka oli tullut Valtterin auton kylkeen risteyksessä. Auto oli ihan romuna, ja noh, niin on velikin, niin kuin näit”, Veeti sanoi vakavana ja katsoi suoraan eteenpäin. En tiennyt mitä sanoa. Olo oli kaikin puolin epätoivoinen. Kaikki ei voisi loppua tähän. ”Kyllä se selviää”, sanoin, osin Veetille, osin itselleni. Sairaalassa istuessa ajantaju katosi täysin. Jossain vaiheessa Veeti toi minulle kupin kahvia. En ymmärtänyt, miten Veeti pysyi niin urheana, kun hänen oma veljensä makasi elottomana viereisessä huoneessa. Minuakaan ei enää itkettänyt. Tai itketti, mutta kyyneleitä ei enää tullut. Vieressä oleva roskakori kertoi kuitenkin, että kyyneleitä oli vieritetty: roskis oli täynnä valkoisia, ryttyisiä ja käytettyjä nenäliinoja. Lopulta nukahdin pää Veetin olkapäätä vasten. Hätkähdin hereille Veetin puhuessa minulle:”Haluaisitko sä mennä käymään Valtterin luona ihan omassa rauhassa?” sanoin. Nyökkäsin sanoin ja katsahdin Veetin vanhempia, jotka näyttivät lopen väsyneiltä. Kellon täytyi olla jo paljon. Astuin Valtterin huoneeseen ja suljin oven varovasti takanani. Katsahdin katseellani ympäri huoneen. Sairaalan seinät olivat kliinisen valkoiset eikä huoneessa ollut sairaalan laitteiden lisäksi kuin sänky ja pari tuolia. Istuin yhdelle tuolille Valtterin viereen ja laitoin käteni pojan käden päälle.”Annathan sä mulle anteeksi?”, sanoin arasti silittäen Valtterin kättä.”Lupaa, ettet luovuta. Sä selviät tästä kyllä. Me selvitään. Eikö vain?”, sanoin.”Mä rakastan sua”, sanoin vielä ja pussasin rakkaani kättä. Jäin istumaan tuolille karuun huoneeseen ja odotin, sillä nyt ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa. Mä sydämesi lyöntejä lasken Älä vielä luovuta kesken
Mä oon se pieni hyönteinen Joka napaasi kutittaa Sua vielä rauhaan jätä en Et saa liukua rajan taa Et saa liukua rajan taa Et saa liukua rajan taa
Älä mee Älä mee Oon tässä Älä mee Älä vielä Ei vielä Ei vielä
|
|
|
Post by rena on Aug 6, 2017 22:42:28 GMT 2
Kirjeitä taivaaseen Pujo käveli kanssani kohti tallia, tallilla oli hiljaista. Kaikki vain kaikkosivat poispäin. Salli, Minca, Asta. Ärsytti nähdä edes ponien pihattoa ilman vakiokaksikkoa. Pujokin oli hiljaisella päällä, joten matka tallille oli sujunut aika harvapuheisena. ”Nii jatkuuks sull kohta koulut.” Pujo kysyi keskeyttäen hiljaisuuden. ”Juu, viimesiä lomapäiviä viiään, ei khyll iha riitä viel moti kouluhommiin.” Sanoin ja naurahdin. ”Voi eih.” Pujo sanoi ja naurahti. Astelimme jo tallitupaan sisään, missä Ruska makasi sohvalla poikittain selaten puhelintaan ja havaitsi meidän sisääntulon. ”Heippa Ruska” Tervehdin poikaa” ”Heipähei rakkaat ystäväiseni, mitä teille kuuluu?” Ruska sanoi juhlallisella äänellä ja nousi istumaan. ”Ihan hyvää miulle kuuluu.” Pujo hihkaisi. Itse nostin peukut pystyyn Pujon säestykseksi. Asetuimme Pujon kanssa taloksi ja itse laitoin teevettä kiehumaan liedelle. ”Rena muute, onko sull joku juttu sen Jessen kaa. Ku kuulin kavereilt jotai juttuu” Ruska sanpi sohvalta. ”Jos jotain juttuu tarkoittaa sitä että seurustellaanko me nii joo.” Sanoin takaisin ja naurahdin. ”Etkö sinä tienny?” Pujo sanoi hieman järkyttyneenä ja katsoi Ruskaa. ”Ku pitää vahtii tätä mun suurta egoo nii ei sitä aina pysy mukana tässä maailman menossa” ’Ruska voivotteli’. ”Sinä ja sinun egos” Naurahdin päätä pudistellen. ”Päivää tupaan” Huikkasi hymyileväinen Nanna tupaan astuessaan. ”Heippa” Tuumasimme yhtä aikaa Pujon ja Ruskan kanssa. ”Haluaisitko sä teetä, tätä vettä jäi iha mukavasti?” Kysäisin Nannalta ja kannoin minun ja Pujon täysiä teemukeja pöytään. ”Voisin mie vähä ainaki ottaa” Nanna totesi ja kaappasi itselleen mukillisen sitruuna teetä ja istahti pöytään suraamme. ”Mitäs sulle kuuluu?” Pujo kysäisi Nannalta ja hörppäsi kuumaa teetään. ”Eipäs tässä sen kummempaa, vähä toi sää masentaa. Ku lomaa ny ois nii ois kiva nauttia jostain upeesta säästä” Nanna puuskahti. ”Totta turiset” Ruska huudahti sohvan pohjalta ja ponnasi seuraamme pöydän ääreen. ”Ehkä meidän pitäisi laatia valitus taivaaseen että säät ovat huono laatuisia.” Ehdotin muille. ”Kannatan ideaa vahvasti, miten me tämän kirjeen alottaisimme.” Ruska säeisti. Nauroimme.
|
|
Miska
Juuri saapunut
Posts: 12
|
Post by Miska on Aug 12, 2017 11:57:25 GMT 2
Paljon ajateltavaa 12.8.2017
Mun elämä oli taas pikkuhiljaa muuttumassa kaaokseksi. Kaaos oli mulle ihan tuttu käsite teoriassa ja käytännössä, mutta se ei tehnyt siitä yhtään sen siedettävämpää. Äiti ja isä selasivat innokkaina vapaita vuokra-asuntoja ja pohdiskelivat ääneen, mihin kaupunkiin sitä voisi seuraavaksi muuttaa. Mä olin hiljainen ja vilkuilin kulmieni alta seinäkelloa, jonka viisarit tuntuivat liikkuvan tuplasti hitaampaa. Mut oli istutettu olohuoneen sohvalle ”jakamaan omia mielipiteitä vaihtoehdoista”, mutta mä en ollut sanonut mitään. ”Mitä Michaela-kulta miettii?”, kysyi äiti ja keskeytti ajatukseni. ”Mm, en mitään”, vastasin.
Olin tykännyt Pronssijoesta toden teolla. Tiesin että oli typerää kiintyä mihinkään, kun en kuitenkaan saisi mistään mitään pysyvää – mutta silti mä mietin koko ajan keinoja joiden avulla voisin jäädäkin tänne. Mun päässä oli aikamoinen myllerrys.
-
”Äiti, iskä… Mä ehkä haluaisin jäädä tänne Pronssijoelle…”, sanoin hiljaa iltapalapöydässä. Isä kohotti kulmiaan ja laski leipänsä lautaselle. ”Voi Miska! Mikä nyt on”, äiti kysyi kuulostaen siltä että olisin juuri kertonut olevani sairas. ”Ah, onko Miska rakastunut?”, äiti jatkoi innostuen. ”Eh, en. Mä vaan… Haluisin jäädä tänne”, sanoin ja tunsin kuinka mun korvat kuumeni. Katselin alas lautasellani olevia leivänmuruja. ”Mutta eihän sulla oo asuntoa, vai onko sulla joku suunnitelma? Miten aiot hankkia tuloja? Ethän sä ole lukiotakaan käynyt…”, isä alkoi puhua ja mä henkäisin syvään. ”Niin, kyllä sinun se lukio… Tai oletko miettinyt ammattikoulua?”, äiti kysyi. Mitenkäs he yhtäkkiä olivat noin kiinnostuneita mun koulutuksesta, ajattelin turhautuneena. Kyllähän mä halusin opiskella, mutta aika hankalaa se oli jos muuttaa vähintään kaksi kertaa vuodessa. Ja sitten mulla välähti. ”Pronssijoella on lukio”, sanoin. Isä ja äiti olivat vähän aikaa hiljaa, kunnes isä sanoi, ”Meidän täytyy miettiä tätä paremmin joku päivä”. Äiti nyökytteli. Mä en tiedä tarkoittiko se sitä, ettei asiasta enää puhuttaisi, vai sitä, että mulla oli mahdollisuus.
|
|
Sora
Juuri saapunut
Posts: 40
|
Post by Sora on Aug 16, 2017 22:50:06 GMT 2
|
|
Sora
Juuri saapunut
Posts: 40
|
Post by Sora on Aug 16, 2017 22:52:24 GMT 2
|
|
Miska
Juuri saapunut
Posts: 12
|
Post by Miska on Aug 17, 2017 0:27:27 GMT 2
16.-17.8.2017
Sinä yönä itkin silmät päästäni. Mä en melkein ikinä itkenyt, mutta sen hetken stressi, epätoivo ja ahdistus oli ihan liikaa.
Äiti ja isä olivat olleet todella nihkeitä mun Pronssijokiajatusta kohtaan. Ne sanoi etten osaisi elää yksin. Ne sanoi että mun olisi typerää jäädä näin pienelle paikkakunnalle opiskelemaan. Ja nehän muka tiesi parhaiten mitä mä halusin.
Sen lisäksi mun äiti oli pystyttämässä näyttelyä Pronssijoen kirjaston galleriaan - ja siellä komeilisi sitten maalauksissa pari mun näköistä ihmistä. En halunnut kenenkään näkevän niitä. Äiti oli maalannut mua ennenkin mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli laittamassa niitä töitä näytille. Mä toivoin ettei kukaan tallilta ollut kiinnostunut kuvataiteesta. Tai ylipäätään kukaan Pronssijokilainen.
Ja sitten talli. Mä tulin toimeen tallilaisten kanssa, näin siellä suuria mahdollisuuksia ja Hallava oli myös kaikista parhain talli, jossa olin ikinä viettänyt aikaa. En kuitenkaan ollut oikeasti ystävystynyt kenenkään kanssa. En ollut kiinnostava ihminen. Mulla ei ollut mitään annettavaa. Ja sitten aloin miettimään, miksi edes halusinkaan jäädä Pronssijoelle. Mihin olin kiintynyt? Mitä täällä oli? Mitä mä lopulta halusin? MITÄ MÄ HALUSIN?
Kuumat kyyneleet valuivat poskia pitkin tyynylle ja tyyny kastui. Mun naamakin oli ihan märkä. Hautasin sen tyynyyn. Silmät tuntui painavilta ja siltä, etten saisi niitä aamulla auki ollenkaan.
|
|
Miska
Juuri saapunut
Posts: 12
|
Post by Miska on Aug 17, 2017 23:42:14 GMT 2
17.8.2017 Aamu
Kun heräsin, silmäni tuntuivat melkoisen turvonneilta. Ihmekös tuo kun yöllä oli tullut itkettyä ainakin ämpärillinen. Mä podin hienoista itkumorkkista ja mietin hetken sängyssä silmät kiinni, mitä sitä olikaan tullut tehtyä.
Nousin sängystä ja livahdin vessaan. Kun katsoin peiliin, kauhistuin aika lailla. Aloin pesemään naamaani kylmimmällä vedellä mitä hanasta sai. Lopuksi vielä kastelin kaksi vanulappua ja asetin ne silmille hetkeksi. Kylmyys tuntui taivaalliselta. Mua huvitti hiukan, kun ajattelin olevani kuin kylpylässä. Nyt tarvitsisin enää selkähieronnan.
Mun oloni oli paljon parempi verrattuna viimeyöhön, liekö se itkeminen oli sitten auttanut... Yön ajatukset eivät tuntuneet enää niin ylitsepääsemättömän ahdistavilta. Ja tänään oli sitä paitsi ratsastustunti, siitä olin innoissani. Mulla ei nyt ollut aikaa surkutteluun. Hengähdin syvään ja siirryin vessasta takaisin huoneeseeni. Puin päälle mustaa.
Kun myöhemmin tuli aika lähteä tallille, pohdiskelin matkalla taas Pronssijokea. Kyllä mä halusin tänne jäädä. Ehkä syyksi riitti jo se, etten enää halunnut mennä vamhempieni mukana.
|
|
|
Post by Caramia on Aug 21, 2017 19:49:27 GMT 2
21.08.2017 - Komean muukalaisen paluu
Mä kaarran vanhan autonromuni kotipihaan ja raahustan ovelle. Eteisessä mua vastaan tulee Wonder joka on meikistä päätellen lähdössä ulos. " Mihin sä oot menossa? ", kysäisen ja potkaisen tallikengät eteisen nurkkaan. " Treffeille. Tapasin viime viikonloppuna baarissa ihan törkeen hyvännäkösen rumpalin ", Wonder töksäyttää haaveileva ilme kasvoillaan. Kohotan kulmiani mutta en jaksa udella enempää. Tiedän kyllä että siskollani riittää vientiä, eikä sekään varsinaisesti yllätä mua että se on taas iskenut silmänsä johonkin rokkarinrenttuun. " Tulisit mukaan. Säkin voisit löytää jonkun... " Wonder pysähtyy ovelle hetken mietittyään ja virnistää mulle iskien silmää. Tuhahdan ja vilkaisen likaisia tallivaatteitani. " Taitaa mun treffailut kyl jäädä tältä illalta ", totean ja ripustan takkini naulakkoon ravistellen heinänkorsia hiuksistani. " Noh, ihan miten vaan. Tiiät mistä meiät löytää jos muutat mieles. Täl Evanilla on aika kivannäkösiä bändikavereita kyl... " Wonder tuumaa ja kopsuttelee korot kolisten ulko-ovesta pihalle. Katselen siskon perään ja mietin hetken. Ravistan kuitenkin sitten moiset ehdotukset mielestäni ja painun suihkuun.
Kuivaillessani pitkäksi kasvanutta mustaa tukkaani katselen itseäni kylppärin peilistä mietteliäänä. Eikai se pahitteeksi olisi toisaalta sosiaalisoitua välillä. En oikeastaan ole ollut minkäänlaisissa yhteyksissä kenenkään miespuolisen kanssa sen jälkeen kun olin Onnin syntymän aikoihin törmännyt komeaan muukalaiseen ruokakaupassa ja sen jälkeen paikallisessa baarissa. Olin tosin unohtanut miehen jo aikoja sitten, koska en ollut nähnyt tätä sen koommin enkä näin ollen jaksanut vaivata päätäni asialla. Tuijotan pisamaisia kasvojani peilistä ja nappaan äkkiä meikkipussin käteeni. Hittovie, en kai mä hauskanpitoon kuole, tuumin ja alan laittautua.
Pamahdan Wonderin vakiobaarin ovesta sisään ja paikannan oitis leiskuvanpunaiset hiukset baarin perimmäisestä pöydästä. Wonder juttelee vilkkaasti tumman ja komean miehen kanssa joka on tatuoitu päästä varpaisiin. En edes jaksa yllättyä ja tepastelen tiskille tilaamaan juotavaa. Juoman saatuani marssin kohti pöytää ja minut huomatessaan Wonder virnistää leveästi. " Mä tiesin että sä tulisit! " sisko hihkaisee ja tekee tilaa viereensä penkille. Istahdan alas ja vilkaisen pöytäseuruetta tarkemmin. Pöydässä on tasan Wonder ja neljä aika samannäköistä vähän päälle kaksikymppistä miestä. Kaikille on tatuointeja ja lävistyksiä mutta varsin ystävälliset katseet. Tervehdin kaikkia ja esittelen itseni. Päädyn juttelemaan bändin kitaristin kanssa, joka ei varsinaisesti vastaa mun miesihanteita mutta vaikuttaa ihan mukavalta kaverilta.
Hetken kuluttua Evaniksi kutsuttu mies jonka kainalossa Wonder istuu, nostaa katseensa ja vilkuttaa oven suuntaan. Käännän katseeni ja luulen näkeväni unta kun nään miehen joka vilkuttaa takaisin ja lähtee kävelemään pöytää kohti. Se on hän! Komea muukalainen ruokakaupasta! En ole uskoa silmiäni ja punastun varmaan tulipunaiseksi kun kaveri kävelee pöydän luokse ja istahtaa mua vastapäätä vapaalle penkille. " Moi, mä oon Roni ", mies väläyttää vienon hymyn ja ojentaa mulle kättään. " Caramia ", esittelen itseni ja yritän peitellä naamani punaisuutta. " Hetkinen... Mä oon ihan satavarmaan nähny sut ennenkin! " Roni henkäisee ja katsoo mua silmät ymmyrkäisinä. Virnistän vaivautuneesti ja muistutan tätä tapaamisestamme ruokakaupassa. " Ehhehehee, niin oliki... Meinasit kyl kirjaimellisesti viedä multa jalat alta sillon ", mies nauraa siniset silmät tuikkien ja hymyilen nolona.
Me jutellaan Ronin kanssa koko ilta ja mä en jaksa ees uskoa kuinka samanlainen huumorintaju meillä on. Mies saa mut nauramaan maha kippurassa ja mun toilailut näyttävät huvittavan sitä suuresti. Illan päätyttyä Wonder lähtee bändin kanssa jatkamaan yökerhoon, mutta mä ja Roni jäädään värjöttelemään paikallisen eteen illan hämärtyessä. Mulle selviää että Roni ei kuulu bändiin, vaan on vain Evanin paras kaveri. Mies kertoo työskentelevänsä sähkömiehenä ja haaveilevansa insinööriksi opiskelusta vielä jonain päivänä.
Tunnin verran ehkä seistyämme baarin oven edessä, mulle tulee oikeasti tosi kylmä ja päätän että nyt on aika lähtee kotio. " No, oli tosi kiva jutskata. Mä varmaan lähen hipsii himaan ", selitän Ronille ja katselen miehen sinisiä silmiä. Mies hipaisee vaalean suortuvan silmiltään ja hymyillee mulle. " Okei. Mut tällä kertaa et kyllä karkaa ilman että annat sun numeron... " Roni virnistää ja ehkä jopa hieman punastuu. Äkillinen ujous vaan saa mut hymyilemään ja ihastumaan entistä kovemmin. Roni ojentaa puhelimensa ja pistän numeroni siihen. " Eikait tässä sit muuta... Mä pistän viestiä ", Roni toteaa ja me halataan pikaisesti, jonka jälkeen mä lähden vasemmalle ja Roni oikealle. Leijun pilvissä koko matkan himaan ja kotiin tullessani en edes jaksa kiukustua vaikka Wonder on sammunut taas sohvalle ja tällä kertaa myös Evanin tumma pää pilkistää sohvatyynyjen joukosta. Peittelen molemmat ja lähden nukkumaan kasvoillani hymy jonka en usko ikinä kuluvan pois.
|
|
Topias
Juuri saapunut
Posts: 31
|
Post by Topias on Aug 22, 2017 21:00:34 GMT 2
Ryhdistäytymisliike
Vielä pari viikkoa koulun alkuun tai siis pari viikkoa aikaa mennä miten haluaa. Sehän on ollutkin paheenani viime vuoden - olen mennyt miten olen itse halunnut. Siispä: siskoni haki nopeasti poninsa Tevin pois ja samalla minä katosin Hallavan pihapiiristä, töistä tuli viittä vaille potkut - sain ne onneksi pidettyä hyvillä puhelahjoillan. Mutta... Mutta ne kokemukset ja muistot (joita ei hirveesti kello 24 jälkeen ole) ovat korvaamattomia. Viime vuosi meni suoraan sanoen baareissa, töihin mentiin rapulassa ja töistä lähdettiin rapulassa. Pikku hiljaa olo on alkanut tasaantua ja elämä palata raiteilleen. Nimittäin se koulu, koulu...
Olin hakenut keväällä opiskelemaan fysioterapiaa, mutten päässyt edes ekaa vaihetta läpi, kun eihän siihen lukeiseen jäänyt yhtään aikaa. Töistä (ja baareista) oli kuitenkin tullut sen verran säästettyä rahaa, että pystyin hakemaan maksulliseen vuoden kestävään hierojakouluun ja se alkaisi aivan pian. Olin hieman jopa innoissani. Toivoin pääseväni pois ABC.n tiskin takaa ja tekeväni töitä hierojana. Melkein kuin fyssari. Ja tyttöjä on kiva hieroa, tietenkin.
---
Selailin aamulla tullutta Pronssijoen Sanomia ja silmäni eksyivät heti Hallavan mainokseen. Hallava, Kyyhky, Rana ... Inka .... Sandra ... - muistot tulvivat mieleeni. En ollut nähnyt tyttöjä sen koommin, pieni kaiho valtasi minut. Muistan vain, kuinka sovimme Inkan kanssa puhuvamme, muttemme koskaan tavanneet - olin silloin jo mennyttä. Tutkiessani mainosta paremmin, huomasin että Aleksin silmäterä, Loki kaipailisi hoitajaa rinnalleen. Innostuin hieman. Sen kanssa pääsisin varmasti kohottamaan taitojani. Jäin miettimään. Olisihan se kivaa, mutta mitä kaikki ajattelisivat? Mitä Aleksi ajattelisi? Lähdin lenkille.
Kello oli kuusi illalla, kun tartuin päättäväisesti puhelimeeni ja etsin sieltä Hallavan numeron. Painoin luurin kuvaa, nostin puhelimen korvalleni ja jäin odottamaan vastausta. "Aleksi, Hallava", kuului toisesta päästä. "Topias Rajala täällä hei", vastasin. "Ajattelin vain kysäistä, kun näin lehdessä teidän mainoksen ja siinä näytti olevan Loki vailla hoitajaa... Vieläkö te huolisitte minut takaisin?" Kysyin hieman varovaisesti. Hetken aikaa oli hiljaista. "No hei Topias! Tottakai olet tervetullut jatkamaan, jos sinusta nyt siltä tuntuu", Aleksi jatkoi. Olin huojentunut. "K-kiitos", vastasin. "Voisin tulla huomenissa käymään, jos sopii?" "Tietenkin, odotamme sinua innolla", Aleksi vastasi ja toivotimme hyvät päivänjatkot. Nyt se olisi taas virallista. Olin heppapoika.
|
|
|
Post by Daw on Aug 26, 2017 16:00:44 GMT 2
Mä se olin ”Joo äiti, kyl mä selviin”, sanoin. ”Soita sitten heti jos tulee jotain”, äiti sanoi huolestunut ilme kasvoillaan. ”Joo joo, mee vaan nyt, eikö sulla oo jo kiire sinne hierontaan?”, sanoin. Äiti huokaisi, katsoi minua pitkään ja sanoi: ”Yritä saada nukutuksi. Ja muista, että se mitä tapahtui, se ei ollut sun syytä.” Seisoimme hiljaa eteisessä. Äiti katsoi minuun. Minä katsoin kohti lattiaa ja Belleä, joka istui jalkojeni juuressa. ”Nähdään”, äiti sanoi lopulta. ”Nähdään”, vastasin. Äiti lähti eteisestäni ja painoi ulko-oven kiinni. Vanhempani, tai tarkemmin sanoen äitini, oli vihdoin antanut minun muuttaa takaisin omaan asuntooni. Äitiä pelotti edelleen, että miten selviäisin ja jos olin täysin rehellinen, niin pelotti kyllä minuakin. Asuntoni oli niin täynnä muistoja. Ihania ja kipeitä muistoja Valtterista, ja olivat ne kumpia tahansa, ne sattuivat. Sattuivat niin paljon, että äiti oli vaatinut, että alkaisin käymään psykologilla. Psykologini oli oikein mukava, noin nelikymppinen mies, Marko nimeltään. Tulimme ihan hyvin juttuun, vaikkei Marko ymmärtänyt hevosten päälle yhtään mitään. Maratoonarina mies ei voinut ymmärtää, että hevosurheilua kutsuttiin urheiluksi. Ei varmaan tarvitse edes kertoa, ettei herra ollut ikinä edes istunut hevosen selässä. Olin tavannut Markoa nyt kolme kertaa ja jokainen tapaamiskertamme kulki samalla tavalla. Ensin kerroin, miten viimeisin viikko oli mennyt, eli etten ollut voinut kovin hyvin, olin nukkunut huonosti ja töissä oli melko rankkaa. Sitten Marko kysyi miksi, vaikka kumpikin tiesimme vastauksen. Loppuajan kävimme sitten läpi mun ja Valtterin viimeistä riitaa ja siihen johtaneita asioita. Mä sanoin, että oli mun syytä, että Valtteri oli kuollut, Markon yrittäessä vakuttaa mut siitä, ettei näin ollut. Mä en kuitenkaan uskonut sitä, sillä kyllähän mä tiesin, että kaikki oli mun syytä. Ilman mua me ei oltais riidelty, Valtteri ei olis lähtenyt ajamaan vihaisena, eikä varsinkaan joutunut siihen kolariin. Mä olin syyllinen. Musta tuntui, että me ei päästy ollenkaan eteenpäin niillä käynneillä, mutta olin luvannut vanhemmilleni, että kävin siellä viikoittain. Äitini oli todennut, etteivät he muuten antaisi minun muuttaa takaisin omaan asuntooni. En ollut jaksanut jankuttaa vastaan, sillä kaikkein mieluiten halusin nyt takaisin kotiin, omaan rauhaani. Ja rauhallista siellä olikin. Äitini lähdettyä istuin pitkään sohvalla Belle sylissäni ja katselin ympäri asuntoani. Kotini tuntui erilaiselta kuin ennen. Se ei tuntunut enää samalta lämpimältä ja ihanalta paikalta kuin ennen. Lämmön tilalle oli tullut jotain karua ja ahdistavaa. Enkä tiennyt miten palauttaa tilanne entiselleen.
|
|