The day after21-10-16
Kepan pää ei kestänyt sisällä olemista päivää enempää, ei sitten millään. Sen oli pakko päästä juoksemaan ulos vapaana tai se lähtisi juoksemaan ulos vapaana, pääsisi tai ei. Ja tätä mä en oppinut meidän ihan ensimmäisessä asuinpaikassa Helsingin kulmilla kun Kepa otti ja rysäytti karsinan ovesta läpi mun tullessa sitä tervehtimään, en todellakaan. Ei meille koskaan satu mitään sellaista. Hys.
Joka tapauksessa mun pitäisi tänään totuttaa Kepa sen tarhakavereihin. Tarhapaikka oli sille siunautunut heti ensimmäisestä tarhasta tieltä Hallavaan saavuttaessa ja tarhakavereiksi kaksi varsin mukavalta vaikuttavaa ponirouvaa Darli ja Dunja. Mitä olin näistä ottanut selvää, molemmat kuulostivat luonteeltaan rauhallisilta ja kilteiltä unelmaponeilta, olivat Kepaa viitisen vuotta vanhempia ja aika lailla samaa kokoluokkaa. Eli ei mitään hirmuisia katastrofin aineksia koossa, ainakaan vielä. Mä olin googlaillut hevosten totuttelemista toisiinsa hyvän tovin eilen illalla, kunnes päädyin siihen, että me mentäisiin nyt vaan tunnepohjalla ja lätkästään ne ponit samaan tarhaan tilanteen mukaan. Tarhakavereista Dunja oli kuitenkin Kepalle jo tuttu viereisestä karsinasta ja mitä mä olin nähnyt, niillä oli sujunut aika hyvin.
Kellon lyödessä kahdeksan kolmekymmentä aamulla mä astuin ulos autosta kirpakkaan syysilmaan. Hevosten tarhauksen oli tarkoitus alkaa yhdeksältä, mutta me oltiin sovittu Aleksin kanssa että meidän olisi parempi hoitaa totuttelu ilman muita hevosia häiritsemässä ympärillä olevissa tarhoissa. Takin paksusta vuoresta huolimatta mä hytisin vähän harppoessani tietä pitkin kohti tallitupaa, sillä näin aamusta lämpöasteet kehtasi olla jo miinuksen puolella. Omaa päätöstäni laittaa tavalliset sukat villasukkien sijaan kiroten mä astelin sisään tallitupaan, jossa mua odottelikin Aleksi sekä mulle tuntematon tyttö.
”Huomenta”, Aleksi hymyili mulle ja viittasi sitten sohvalla istuvaan tyttöön. ”Tässä on Valma, Dunjan hoitaja. Valma on lupautunut auttamaan tarhauksessa.”
Sohvalla istunut Valma nousi seisomaan ja kääntyi muhun päin. Herranjumala kuinka pitkä tyttö! Mä tunsin oloni alussa hieman uhatuksi, koska en sen voimista tiedä mutta pituutensa nojalla Valma ainakin pystyisi nostamaan mut istumaan tallituvan kaappien päälle. Kumminkin Valman kasvot ja olemus olivat ystävälliset sen tullessa tervehtimään mua, joten pääsin takaisin rauhalliseen mielentilaan nopeasti.
”Terve! Sori, että jouduit tulemaan tänne näin aikaisin mun takia”, mä naurahdin.
”Ei se mitään, mä tuun mielellään auttamaan tallihommissa.” Valma hymyili mulle takaisin ja me molemmat käännyttiin takaisin Aleksin puoleen.
”Mitäs seuraavaksi?”
Me juteltiin hetki eri suunnitelmista ja oltiin juuri päättämässä tarhaanmenojärjestyksestä, kunnes Valmalla välähti.
”Entä jos me hyödynnetään vielä tyhjiä tarhoja, laitetaan Darli ja Dunja ykköstarhaan ja Kepa niiden vierelle kakkostarhaan. Saisivat tutustua ensin aidan yli.”
Mulla löi hetken tyhjää ja aivot raksutti kovasti sisäistäen uutta ideaa. Siis, Darli ja Dunja sinne ja… Kepa…
”Hei joo, se olis tosi hyvä! Mä voisin sen jälkeen hakea Kepan takas sisälle muiden tieltä rauhoittumaan hetkeksi ja sitten voitais kokeilla laittaa ne samaan tarhaan vaikka päiväruokien jälkeen”, mä aloin suunnittelemaan päästessäni taas kärryille.
Me päädyttiin nopeasti siihen, että tää olisi tosiaan paras mahdollinen tapa toimia. Aleksi ja Valma lähti viemään Dunjan ja Darlin omaansa ja mä Kepan niiden viereiseen tarhaan. Kepa juoksi suoraan aidalle kärkkymään tulevia kavereitaan ja me siirryttiin Aleksin ja Valman kanssa tarhojen ulkopuolelle seuraamaan tilannetta.
Loppujen lopuksi se osa suunnitelmasta sujui aika kivuttomasti. Kepa juoksenteli aidanviertä edestakaisin korvat pystyssä Darlin ja Dunjan lähinnä möllöttäessä tarhan keskellä välillä katsellen sen suuntaan. Mä tunsin tiettyä hengenheimolaisuutta niiden kanssa; oon varma että mulla on joskus ollut nykyajan nuorison touhuja katsellessa ihan sama ilme kuin Dunjalla sen vilkuillessa Kepan riehumista. Se oli kerran käynyt puhisemassa Kepalle aidalta ja sitten jolkotellut syömään tarhan etuosassa olevia heiniä. Darli taas oli jaksanut puuhata Kepan kanssa vähän enemmän, ne oli juosseet hetken yhdessä ja haistelleet toisiaan aidan ylitse. Darli olisi selkeästi halunnut vain ottaa iisisti ja tutustua kaikessa rauhassa, mutta Kepa taas pyöri ja hyöri ympäriinsä intopiukeana. Ymmärrettävästi Darli kyllästyi tähän ennen pitkään ja kääntyi kannoillaan takaisin Dunjan seuraan jättäen Kepan polkemaan maata epätoivoisesti toisten perään kurkotellen omasta tarhastaan. Lopulta Kepakin hyväksyi tilanteen, tuhahti ja rupesi nyhtämään maasta vielä ihmeen kaupalla löytyviä, kitukasvuisia ruohonkorsia. Mä olin oikein tyytyväinen sen käytökseen, sillä olin jo odottanut Kepan jyräävän tarhan aidoista läpi. Vein sen hyvillä mielin takaisin siirtotallin karsinaan syömään heiniänsä ja siirryin tallitupaan kahvittelemaan Aleksin ja Valman kanssa.
Hevosten syödessä päiväruokiaan mä lähdin lähimpään kauppaan hakemaan jotain valmisruuantapaista ja päädyin ostamaan mikrossa lämmitettävän keiton itselleni ja pienestä syyllisyydentunnosta Valmalle kaupan kahvilassa leivotun voipullan. Se raukka kun oli raahautunut tallille kylmässä säässä aikaisin aamulla melkein turhaan, päätyessä periaatteessa vaan taluttamaan Dunjan tarhaan ja tarhasta takaisin sisälle. Pari kertaa jouduin pullaa Valmalle tarjoamaan, sillä se vaan punasteli ja mutisi jotain siitä, miten se ei tarvitse ja pärjää kyllä ilman ja olisi kuulemma tullut tallille muutenkin, mutta myöntyi kun mä kolmannen kerran työnsin päättäväisesti pullapussin sen nenän alle ja käskin syömään. Me istuttiin tallituvan pöydällä kahdestaan hyvä tovi ja juteltiin niistä näistä. Mä kerroin miten löysin Kepan Saksasta ja kuinka me päädyttiin Pronssijoelle ja Valma taas puhui suurimmaksi osaksi Hallavasta, tallin monivaiheisesta historiasta ja omasta ratsastusurastaan. Siinä syödessä ja jutellessa tuli lämpimän kotoisa olo ja mä aloin ihan toden teolla viihtymään.
Kahden aikoihin me lyöttäydyttiin taas Aleksin ja Valman kanssa yhteen ja ryhdyttiin strategioimaan Kepan tarhaan viemistä. Darli ja Dunja oli tarhassa kun mä talutin Kepan tallipihalle. Aleksi oli Valman kanssa ollut jo asemissa sen varalta, että tarhan ponit olisivat rynnänneet portille, mutta ryntäilyn hoiti pääosin Kepa. Mulla oli ihan täystyö pidellä sitä paikoillaan ja estää sitä juoksemasta tarhoille. Kepa vaan pyrähteli ympäriinsä kokoajan eri suuntiin mun ensin raahautuessa pari askelta perässä, kunnes löin jarrut pohjaan ja sain kaarrettua Kepan jotenkin takaisin mun vierelle. Meidän touhu muistutti vahvasti ilmapalloa ja siihen sidottavaa painavaa pidikettä, joka estää palloa leijailemasta tiehensä.
Kaikesta huolimatta Kepan päästessä tarhaan sisälle se jäi epäröimään portille hetkeksi kuin tietämättä, pitäisikö sen oikeasti mennä Darlin ja Dunjan luokse, vai ei. Siinä se pyöri parisen minuuttia, kunnes mä puuskahdin sille käskyn miehistyä ja mennä jo, ja sittenhän se meni. Dunja ei paljoa Kepan tulosta hätkähtänyt, mutta nyt ilman aitaa välissä Kepan toilailu otti Darlia päähän ja se ajoi tätä reilusti taaksepäin viskoen päätään ja vilautellen hampaitaan. Kepa kuitenkin yllättävän fiksusti osasi perääntyä aina käskettäessä.
”Eiköhän tää tästä”, mä totesin Aleksille ja Valmalle. Me oltiin seisty tarhan reunalla seuraten tilannetta noin kymmenen minuuttia, mutta hevosten tutustuminen näytti menevän aika moitteettomasti. Aleksikin myönsi Kepan käyttäytyvän hyvin (mun hieno poni, ai että nyt sai olla ylpeä!) ja päätti lähteä hoitamaan muita asioita. Pian Valmakin lähti takaisin tallille putsaamaan Dunjan varusteita tai jotain sinne päin, ja mä jäin yksin aidalle seurailemaan Kepan juoksentelua. Väkisinkin rupesi hymyilyttämään ponin touhu, kyllähän se kokoajan yritti väittää Darlille vastaan mutta pysyi silti tiukasti tossun alla.
En tiedä kauaksiko aikaa mä unohduin nojailemaan tarhan aitaan, mutta jossain vaiheessa mun sivuteille harhautuneen ajatusketjun katkaisi mun takaa kuuluvat askeleet. Ne tuli kokoajan lähemmäs ja lähemmäs, ja pian tarhan portilla hääräsikin joku riimunaru kädessä.
”Siellä on sitten tutustuminen kesken, että varo päätäsi jos meet hakemaan jotain”, mä huikkasin. Portilla olija kääntyi mun suuntaan ja mä kattelin sitä hetken, ennen kuin tunnistin kasvot eiliseltä
((Kauhujen Ilta -rope)). Mikä se oli, joku vähän outo peellä alkava… Paju?
”Kepa on just totuttelemassa uusiin tarhakavereihin ja niillä on vielä pieni arvojärjestyskiista kesken. Varmaan tilanne rauhoittuu hetken päästä, että jos voit vähän odottaa, niin saisit varmaan ponin kiinni paremmin”, mä hymyilin ja nostin käteni aidanreunalta. ”Mä oon muuten Mirka, omistan Kepan eli ton yhden hurjapään tuolta. Ja sä olit…?”
”Pujo”, sain vastaukseksi. Pujohan se oli eikä paju. No, kasveja kuitenkin molemmat. ”Ja mä hoidan Darlia”, se jatkoi vähän epävarmasti.
Ja juuri silloin Kepa otti pari kohtalokasta askelta liikaa ja Darli päätti, että Kepan lähentely saa riittää ja kiljaisi korkealta samalla potkaisten Kepaa ryntäille. Iskusta kuului aika pamaus ja Kepa otti monta askelta taaksepäin melkein törmäten tarhan aitaan.
”Hui kamala, onhan se kunnossa?!” Pujo henkäisi mun vierellä ja katseli Kepaa sekä Darlia huolissaan. Mua lähinnä nauratti.
”On se. Saiskin Darli antaa Kepalle kunnolla turpaan niin se tajuaisi olla uhittelematta”, mä virnistin ja käännyin takaisin Pujon puoleen, joka näytti todella huolestuneelta.
”Tää on ihan normaalia käytöstä niiltä kun uusi hevonen tulee laumaan. Ja Kepa nyt muutenkin vaan on tommonen, yrittää pomottaa kokoajan eikä usko tai tajua jos sille ei sanota asioita suoraan. Darlilla menee siihen hermot ihan syystä”, mä jatkoin nopeasti. Olihan se varmaan aika kamalaa nähdä oman hoitohevosensa potkivan toisesta ilmat pihalle, varsinkin jos se oma hoitohevonen on yleensä todella rauhallinen.
”Joo…” Pujo vastasi mulle vielä katsoen tarhassa pyöriviä Darlia ja Kepaa tarkasti.
Me seistiin siinä hetki ihan hiljaa ja katseltiin tarhoille päin. Mä naputtelin hansikkaiden peittämillä sormillani mun päässä pyörivää biisiä aitaa vasten, aloin miettimään mitä kokata illalliseksi kotona ja olin juuri taas kadottamassa käsityksen ajasta ja paikasta, kunnes Pujo liikahti mun vieressä. Mä suoristauduin kokonaan seisaalleni ja käännyin portille päin.
”Noniin, eiköhän tää oo tarpeeksi. Tuu mun perässä, voin auttaa sua nappaamaan Darlin tuolta”, mä tokaisin ja avasin tarhan portin. Hymyilin vielä mun takana tulevalle Pujolle ja ryhdyin marssimaan kohti keskenään telmiviä poneja. Hengitin viimeisen kerran syvään ja sitten vetäisin keuhkot täyteen ilmaa tulevan varalle. Olis hyvä jos mulle annettaisiin oikeus lähettää niitä punaisia, piipittäviä hälytysjuttuja televisioon ja radioihin, sillä siinä saa koko naapurusto tutista kun mä laitan Kepan takaisin ruotuun.