|
|
Post by Daw on Sept 20, 2016 17:01:28 GMT 2
|
|
|
|
Post by Daw on Sept 20, 2016 17:07:38 GMT 2
1. Muutoksia Ajelin kohti Hallavaa traileri autoni perässä ja siellä Lotta, ihana puolivuotias suokkitammani. Olin saanut suuremman auton lainaan vanhemmiltani ja nyt oli siis vihdoin aika muuttaa Lotan kanssa uudelle tallille. Olin aivan innoissani. Niin muutosta Lotan kanssa kuin muutenkin tästä syksystä ja sen tuomista muistakin muutoksista. Olin muuttanut kotoa naapurikunnasta Pronssijoelle saatuani töitä Pronssijoen Lidlistä muutama viikko sitten. Vielä pari kuukautta sitten, kesällä tulevaisuuteni oli näyttänyt paljon harmaammalta kun yhteishaussa selvisi ettei opiskeluni jatkuisi missään lukion jälkeen, ainakaan tänä syksynä. Kaikki oli kuitenkin järjestynyt ja minusta tuntui ihanalta kun sain iltaisin olla rauhassa omassa kämpässäni koirani Bellen kanssa. Olin aamulla käynyt vanhempieni luona jättämässä oman autoni sinne ja hakemassa vanhempieni auton. Äitini oli voivotellut, että enkö voisi käydä vierailulla hieman useammin. Äitiäni oli kai ottanut koville se, etten ollut saanut opiskelupaikkaa tänä syksynä, mutta olin silti muuttanut kotoa ja lähtenyt suoraan työelämään. Hän ei ymmärtänyt, että aioin vain pitää välivuoden ja hakea uudestaan jonnekin ensi keväänä. Tulisin kyllä opiskelemaan vielä lisää, en vain juuri tänä syksynä. Äiti ei vaan vaikuttanut luottavan pärjäämiseeni ja sainkin vähänväliä vakuutella hänelle että pärjäisin kyllä. Toisaalta ymmärsin äitini huolen, eihän se voinut olla helppoa hänellekään kun ensimmäinen meistä kahdesta sisaruksesta lensi pois kotoa. Oli miten oli, äitini olisi kuitenkin pian lopetettava huolehtiminen ja päivittäin soittaminen, olinhan saanut elämäni taas rullaamaan ja uusi elämä oli viimeistä palikkaa vailla valmis: Enää Lotan tarvitsisi muuttaa uudelle tallille, paljon lähemmäksi uutta kotiani. Kävin hakemassa Lotan vanhalta talliltani. Oli niin ihanaa saada Lotta asumaan lähemmäksi minua ja toisaalta itseäni helpotti myös se, ettei minun enää kohta tarvitsisi kävellä päivittäin maisemissa, joissa Lotan emä, Nella, oli elänyt koko elämänsä. Lotasta oli tullut niin reipas, olin niin ylpeä pikkuisestani. Reipas ja utelias varsa oli ollut ainakin tähän asti suhteellisen helppo koulutettava vaikka löytyihän Lotasta itsepäisyyttä ja hurjapäisyyttäkin. Emme olleet kerinneet harjoitella traileriin menoa kuin pari hassua kertaa ja silti Lotta asteli traileriin kuin vanha tekijä ja alkoi heti mussuttamaan heiniä trailerin perältä. Kaartaessani Hallavan pihaan oli Aleksi jo meitä vastassa. Tervehdimme ja Aleksi kysyi: ”Miten matka sujui?” ”Hyvinhän se, mua vähän jännitti lähtiessä että miten toi Lotta menee traileriin sisään, kun ei olla sitä paljoo keritty treenaamaan mut oikein reipas tyttö se kyl oli, iha esimerkkikelpone”, naurahdin. ”Sehän on hienoa, katotaanko tuleeks se yhtä nätisti pois traikusta?” Aleksi kysäisi. Avasimme takaluukun ja Aleksin avustuksella talutin Lotan ulos trailerista. Lotta katseli ihmeissään ympärilleen ja hirnahti pari kertaa, jostain kauempaa kuului vastaukset Lotan huutoihin. ”Se on vähän ihmeissään ku ei se oo ikinä ennen ollut missään”, sanoin ja silitin varsaani joka katsoi kiinnostuneena ympärilleen. Lähdimme yhtä matkaa Aleksin kanssa talliin missä hän näytti Lotan uuden karsinan, jonne jätimme varsan kotiutumaan. Sen jälkeen kävelimme vielä Hallavan ympäri ja juttelimme käytännön asioista ja kaikesta muustakin. Aleksin lähdettyä hoitamaan kiireitään, jätti hän minut purkamaan tavaroitani. Varsan kanssa muuttaminen oli kyllä helppoa – tavaraa ei nimittäin ollut nimeksikään, puolivuotiaalle kun ei vielä ollut kerinnyt ostamaan paljoa mitään. Kaikki Lotan tavarat olivatkin mahtuneet vain pariin siniseen IKEA-kassiin. Järjestellessäni tavaroitani paikoilleensa, satulahuoneeseen saapui ruskeahiuksinen nuori nainen. ”Moi”, huikkasin ”Moi, ollaanks me tavattu ennen? Mä oon Caitlyn”, Caitlyn esitteli itsensä. ”Ei me varmaan olla, mä muutin mun hevosen kanssa tänne just tänään, oon Daw”, sanoin hymyillen. ”Aa joo, onks se varsa sun joka on siinä Beedaa vastapäätä olevassa karsinassa?” Caitlyn kysyi. ”Joo onhan se. Se täytti just puolvuotta, eli semmonen rääpäle se Lotta on vielä”, naurahdin. Jatkoimme vielä hetken keskusteluamme ja minulle selvisi, että Caitlyn oli myös saapunut Hallavaan hevosensa Beedan kanssa vasta äskettäin, vain reilua viikkoa aikaisemmin. Vaikutti siltä, että tulimme hyvin juttuun toistensa kanssa ja mielestäni oli niin hauskaa löytää heti uusia tuttavuuksia ja toivon mukaan uusia, tulevia ystäviä. Saatuani tavarani purettua, lähdin vielä tervehtimään Lottaa. Varsa näytti iloiselta nähdessään minut ja humusikin herkkuja taskuistani. Lotta oli vasta puolivuotias ja jo nyt oli se oppinut kerjäämään herkkuja, perso varsa. Harjasin Lotan pikaisesti läpi ja harjoittelimme hetken kavioiden puhdistusta. Etukaviot Lotta oli antanut puhdistaa alusta asti oikein nätisti, mutta takakavioita puhdistaessa tamma oli keksinyt inhottavan tavan riuhtoa jalkaansa edestakaisin. Ei siis auttanut kuin harjoitella ja yrittää kitkeä tapa pois. Harjaamisen jälkeen jäin vielä rapsuttelemaan Lottaa ja kysyin: ”Vai mitä että me tullaan viihtymään täällä?” |
|
|
|
Post by Daw on Oct 2, 2016 19:00:44 GMT 2
2. Syyskävelyllä  Sunnuntaiaamuna aurinko paistoi lämmittävästi lauantain sateiden ja myrskyn jälkeen. Ruska oli parhaimmillaan luonnossa, enkä voinut vastustaa kiusausta olla lähtemättä Lotan kanssa syyskävelylle tuohon väriloistoon. Lähes koko matkan varsa kulki vierelläni korvat hörössä katsellen uusia maisemia. Ajoittaiset tuulenpuuskat saivat sen steppailemaan vierelläni ja välillä vauhtimme oli ralliponille aivan liian hidas. Retkemme jatkuessa Lotta kuitenkin rauhoittui ja loppumatkan takaisin tallille nautimme molemmat lumoavasta syysluonnosta ja sen ihanasta hiljaisuudesta. |
|
|
|
Post by Daw on Oct 9, 2016 13:04:35 GMT 2
3. Ensimmäiset omat suitset Vaikka Lotta oli jo pari kertaa pitänyt suitsia päässä ja kuolaimia suussa, ei neitiä selvästikään huvittanut sovittaa ensimmäisiä täysin omia suitsia päälleen. Ensiksi pyörittelin silmiäni varsan protestoinnille, prinsessa mielestä suitset olivat varmaankin aivan väärän väriset. Aiheutimme hieman meteliä tallin käytävällä kun varsani päätti protestoida suitsia vastaan hieman kovemmin ja kaikessa siinä rytäkässä onnistui tallomaan varpaanikin. Huudahdin kivusta ja yritin heiluttaa jalkaani, jos se vaikka veisi kivun pois. Kipu ei meinannut hellittää millään enkä voinut olla kiroamatta tuuriani: Tietysti Lotta talloisi varpailleni juuri sinä päivänä kun jalassani ei ollut turvakärjelliset tallikengät vaan tennarit. Samaan aikaan Pujo tuli ulos satulahuoneesta ja kääntyi meitä kohti. ”Onks kaikki ihan ookoo? Tai siis kun kuulin jotain huutoo”, Pujo aloitti varovaisesti. ”Heh, joo, mun varpaat on vaan ihan murskana”, vastasin. ”Täl on menossa joku uhmaikä ja se on sitä paitsi aivan älyttömän energisellä tuulella, eikä sitä näytä huvittavan sovittaa sen ensimmäisiä ihka omia suitsia”, huokaisin. ”Joo, mä huomaan. Voisinks mä olla jotenkin avuksi?” Mietin hetken. Minulla ei ollut tapana pyytää apua asioissa tai ottaa sitä vastaankaan. Olin oppinut selviämään asioista itse. Joku toinen olisi ehkä lähettänyt varsansa koulutukseen muutamaksi vuodeksi jonnekin muualle ja ottanut vastaan valmiiksi koulutetun hevosen myöhemmin, mutta itse olin sitä mieltä, että itse tekemällä oppii parhaiten ja tuleepahan ainakin itsensä näköinen hevonen myös. Mutta jos tämän kerran… ”No tuu tähän toiselle puolelle Lottaa nii katotaan jos me saatais yhessä nää suitset sille päälle.” ”Okei”, Pujo vastasi hieman epävarmasti. Huomasin, ettei hän ollut odottanut vastaavani myöntävästi avun tarjoukseen ja oli hieman häkeltynyt. Pujo kuitenkin asteli lähemmäksi ”Mä en sit oo mitenkään kovin hyvä hevosten kanssa viel”, hän sanoi. ”Näh, ei sillä oo väliä. Varo vaan varpaitas!” Lotta antoi lähes heti periksi ja pian uutuuttaan kiiltävät suitset olivat neidin päässä. Lotta ei ilmeisesti jaksanut alkaa tapella vastaan kun vastassa oli yhden ihmisen sijasta kaksi ihmistä. Ihmevarsa. Onnekseni suitset vaikuttivat olevan täysin sopivat sille ja niissä oli vielä runsaasti säätövaraakin, kun Lotta kasvaisi. Lotta ihmetteli kuolaimia suussaan ja ravisteli hieman päätään, yrittäen pudottaa suitset päästään tallin lattialle. ”Hei kiitti paljon avusta”, sanoin hymyillen Pujolle. ”Ei mitään. Kiva vaan jos pystyin oleen avuksi”, hän vastasi. ”Mä varmaan vien tän hetkeks maneesiin juokseen, oon aika varma että luvassa on aikamoinen rodeoesitys, jos haluut tulla mukaan kattoon, nii tuu vaan”, sanoin ”Ei mulla kyllä oo mitään muutakaan tekemistä”, Pujo vastasi. Irrotin Lotan käytävältä ja laitoin ketjullisen riimunnarun kuolaimiin kiinni. Ulkona oli tuulista eikä pöllöenergiaa kerännyt varsani halunnut millään kävellä rauhallisesti. Pääsimme kuitenkin turvallisesti maneesiin. Maneesissa päästin Lotan irti eikä mennyt kauaa kun varsa heitteli toistaan suurempia pukkeja ja laukkaili innoissaan ympäri maneesia. ”Miten noin pieni, mutta raskasrakenteinen varsa voi edes päästä noin kovaa?” kysyi Pujo ihmeissään. ”Sitä mäkin oon miettiny, tää pääsee aivan älyttömän kovaa ja noissa pukkihypyissäkin on korkeutta vaikka kuinka”, vastasin. Jatkoimme jutustelua Lotan purkaessa energiaansa ja samalla totutellessansa uusiin suitsiinsa. |
|
|
|
Post by Daw on Oct 16, 2016 19:28:54 GMT 2
4. Hyvänmielen maasto Istuin itsekseni tallituvassa kun Salli astui sisään. Tervehdimme toisiamme ja Salli istui viereeni pöydän ääreen. En ollut oikeastaan jutellut Sallin kanssa ennen, olimme moikanneet toisiamme aina kun olimme nähneet toisemme, muttei mitään sen enempää. Kaakaon juonnin jälkeen Salli alkoi suunnitella maastoretkeä Mincan kanssa tälle päivälle ja harmitteli sitä, ettei Rena ollut tallilla, eikä näin ollen voinut saada tytöstä itselleen maastoseuraa. Totesin, että voisin lähteä kävelemään seuraksi Lotan kanssa. Salli innostui ideasta ja näin ollen lähdimme laittamaan hevosiamme valmiiksi. Salli lähti hakemaan Mincaa pihatosta samalla kun itse hain Lotan tarhastaan. Positiiviseksi yllätykseksi Lotta antoi nätisti kiinni tarhasta ja matka talliinkin sujui mallikkaasti. Laitoin Lotan kiinni käytävälle sen karsinan viereen ja Salli pystyi täten viemään Mincan Lotan karsinaan. Aloimme harjata hevosia puhtaiksi samalla jutellen. ”Tiiätkö, harjailin tässä käytävällä täs yks päivä Lottaa kun talliin tuli neljä kappaletta sellasia seitsemän vee ponityttöjä”, aloitin ja jatkoin perään: ”Ne tuli tähän ja alko kyselemään hirveesti Lotasta ja sano kaikkee kuten ’vähänkö sulla on ihana poni’. Ne kyseli kaikennäköstä kuten, että millanen Lotta on ratsastaa ja voiko sen saada tunnille ratsuksi.” ”Haha, eikä”, Salli sanoi. ”Mä kerroin niille sitten siinä, että Lotta ei oo vielä ees yksvuotias ja sit ne vasta olikin ihmeissään ja poistuivat paikalta nauraen, että jos se on varsana noin iso, niin ei se tuu isona edes mahtumaan talliin sisälle” ”Haha joo, se se vasta oliski”, Salli sanoi hihittäen. ”Ite lähinnä toivon, että tää kasvais ees hevoskokoseks, vaik toisaalta, eihän niissä piensuokeissakaan mitään vikaa oo” Harjattuamme hevoset ja laitettuamme niille suitset päähän lähdimme ulos. Ilma oli pilvinen ja harmaa eikä lämpöasteitakaan montaa ollut, pari kolme astetta nollan yläpuolella. Salli nousi helposti Mincan selkään ja niin lähdimme liikkeelle. Varpaitani paleli hieman punaisissa saappaissani ja sormillakin oli hieman viileä. Sallilla ei tätä ongelmaa niinkään tuntunut olevan, Mincan lämmin selkä ja karva tuntui lämmittävän tyttöä, Sallin onneksi. Lottakin vaikutti olevan tänään hyvällä tuulella. Se ei enää oikeastaan välittänyt päässään olevista suitsistaan ja käveli muutenkin eteenpäin rauhallisen oloisesti. Päädyimme Sallin kanssa puhumaan matkustelusta ja vaikka meillä olikin ikäeroa useampi vuosi, tulimme hyvin juttuun toistemme kanssa eikä hiljaisia hetkiä päässyt syntymään – ennemminkin meinasimme vähänväliä keskeytellä toisiamme ja puhua toistemme päälle, me molemmat kun vaan satuimme olemaan erittäin puheliaita. ”Eli sä et siis oo asunut Suomessa kuin jonku viis vuotta, vai?” kysyin Sallin kerrottuaan pitkän tarinan lapsuudestaan, synnyinpaikastaan Kanadasta sekä Sveitsistä, jossa oli asunut useamman vuoden. ”Jep, just niin”, Salli vastasi. ”Mut vähänkö oikeesti siistiä. Ois kyllä niin kivaa joskus päästä asumaan pitemmäksi aikaa ulkomaille. Mä oon kyl matkustellut aika paljon, mutta kylhän siihen maan kulttuuriin pääsis niin paljon paremmin kiinni ku oikeesti asuis siellä maassa” ”Toi on kyllä niin totta!” Keskustelu jatkui jutellessamme eri paikoista joissa olimme päässeet käymään. Sitten keskustelu siirtyi tulevaisuuden unelmien matkakohteisiimme ja kerroinkin Sallille aina haaveilleeni Islantiin menemisestä ja siellä vaeltamista islanninhevosten selästä käsin. Se oli yksi unelmistani, joka olisi kyllä pakko toteuttaa joskus tulevaisuudessa. Nopeammin kuin huomasimmekaan näkyi tallipiha jo puiden takaa ja saavuimme takaisin tallille. Todellisuudessa olimme olleet poissa reilun tunnin, mutta aika oli lentänyt niin nopeasti että se oli tuntunut hädin tuskin puolelta tunnilta. Oli muutenkin ollut kivaa päästä tuollaiselle hyvänmielen maastoreissulle, jolla työstressi ja kaikki muu unohtui mielestä. Harjasimme hevosemme vielä uudestaan tallissa ja sen jälkeen meidän molempien oli aika lähteä kotia kohti. ”Kiitti oikeesti Salli kun otit meidät mukaan maastoon ja vielä näytit meille noin kivan reitin! Ei oltukaan menty tota reittiä aikasemmin Lotan kanssa.” ”Kiitti itelles kun lähdit mukaan seuraksi, oli kyl tosi kivaa.” ”Nähään taas!” ”Joo, moikka!” "Moikka!"  |
|
|
|
Post by Daw on Nov 1, 2016 21:27:42 GMT 2
5. Mutamonsteri Tallissa kävi melkoinen vilske taluttaessani Lotan sinne sisälle. Päivän ensimmäinen ratsastustunti oli meneillään ja toinen pian alkamassa. Yksi etsi Tintun suojia, toinen Mellin kadonnutta kaviokoukkua ja kolmas ei millään saanut Lokille suitsia päähän ja huuteli apua tallin käytävällä. Matkalla tallikäytävän läpi kohti pesukarsinaa saimme väistellä useampaa ponityttöä tai tarkemmin sanottuna he väistelivät meitä Lotan steppaillessa ympäriinsä ja hirnuessa kavereilleen tallissa. Kaikki katseet tuntuivat kääntyvän meihin, enkä ollut varma johtuiko Lotan huomiota keräävästä käyttäytymisestä vai siitä, että Lotta oli ottanut kaiken irti mutakeleistään ja naamioitunut mutamonsteriksi. ”Mikä ilmestys!", kuulin tutun äänen naurahtavan. Käänsin katseeni ääntä kohti ja näin karsinaan seinään nojailevan Ruskan virne kasvoillaan. ”Jaa moi sullekkin ja kyllähän prinsessan ny kelpaa”, vastasin irvistäen ja yritin saada tamman huomion itseeni. Lopulta selviydyimme pesukarsinalle asti, joka onnekseni oli vapaana. Laiton Lotan kiinni molemmilta puolin, joka ilmoitti mielipiteensä asiasta kuopimalla kovaäänisesti pesukarsinan betonilattiaa. Käskin tammaa lopettamaan ja niin se lopettikin näyttäen hieman hapanta naamaa ja lähdin hakemaan harjakoppaa. Heti kadottuani nurkan taakse kuulin taas kuopimisen, mutta hain kuitenkin harjat ja päädyin komentamaan pikkuprinsessaa vasta sen jälkeen. Lotta oli tosiaan ottanut kaiken ilon irti lumisateiden jälkeisistä kurakeleistä enkä tiennyt miten ikinä saisin tamman taas puhtaaksi. Ei kuitenkaan auttanut kuin ottaa kumisuka käteen ja ryhtyä hinkkaamaan tammaa puhtaaksi. ”Moikka”, kuulin Linan iloisen äänen vierestäni. ”Moi! Mitäs sulle?” kysyin tytöltä. ”Mitäs tässä. Edessä olisi estetunti ilman satulaa Klikillä” ”Oi, älä sit putoo.” ”Yritetään. Onpa Lotta mutanen” ”Joo se on ottanut kaiken irti tästä mutakelistä. Mulla kestää varmaan tunti, että saan sen puhtaaks, mutta ainakin on tekemistä”, kerroin Linalle. ”Haha, joo. Mutta mun pitää nyt mennä, tunti alkaa ihan just. Moikka!” ”Moikka, nähään taas!” sanoin ja keskityin taas Lotan puhdistukseen. Lottaa harjatessa ajatukseni siirtyivät tulevaisuuteen ja Lotan koulutukseen. Kohta pitäisi aloittaa ohjasajon harjoittelu ja sitä kautta myös ajo-opetus. En ollut ikinä opettanut hevosta ohjas- tai kärryajon saloihin, vaikka olinkin kyllä ajanut sekä ohjasajanut hevosia. Pitäisi hieman selvitellä asioita niin eiköhän se hyvin menisi. Olisi kyllä myös hyvä saada joku mukaan kun Lotan kanssa tehtäisiin noita juttuja ensimmäisiä kertoja. Olisikohan tallilla joku jolla olisi kokemusta ajokoulutuksesta? Valjaat ja kärrytkin olisi jostain saatava, olisikohan tallilla jotain sopivaa lainaksi? Pitäisi jutella Aleksin kanssa joku päivä kun miestä näkyi tallissa vapaana. Ajatukseni katkesi Lotan taas aloittaessa kuopiminen. Sitä selvästi tylsistytti paikallaan olo. Tamma ei vieläkään ollut täysin puhdas, mutta olin jo harjannut sitä puolisen tuntia ja sen kärsivällisyys alkoi selvästi loppua. Ehkä nyt olisi hyvä aika lähteä ulos tuulettumaan hetkeksi ennen harjauksen loppuunviemistä. Päätin toteuttaa ajatukseni ja lähdin hakemaan Lotan suitsia satulahuoneesta miettien olivatko tuntilaiset kentällä säänarmoilla vai maneesin suojassa hyppimässä esteitä. |
|
|
|
Post by Daw on Nov 18, 2016 21:36:50 GMT 2
6. Valjaat
”Voi sua pientä”, huokaisin katsoessani pientä urheaa varsaani tallinkäytävällä, ensimmäistä kertaa valjaat päällään. Lotta katseli hieman ihmettelevänä, että mitä sen selkään oli heitetty, mutta tamma oli kuitenkin yllättänyt minut erittäin positiivisesti. Valjaita pukiessa se oli kyllä hieman riehunut ja osoittanut mieltään, mutta suuremmalta draamalta säilyttiin. Ja nyt se sitten nökötti siinä. Mun oma pikkuvarsa kasvaa, mun ensimmäinen, täysin alusta asti ihan itse kasvattama varsa. Lotan elämässä oli alkamassa ihan uusi vaihe, ennen vuoden vaihtumista oli tarkoitus tutustuttaa varsa niin ohjasajoon, kärryihin kuin irtohypytykseenkin. Tekemistä tulisi siis riittämään ja ihan pian tuosta pikkuisesta kehittyisi ihka oikea, aikuinen hevonen. Olin Hallavan Halloween-juhlien aikana saanut tietää Eevin kouluttaneen Susin itse ja sitä kautta olinkin päätynyt juttelemaan Eevin kanssa Lotan koulutuksesta. Iloiseksi yllätyksekseni Eevi oli heti tarjonnut apuaan Lotan kanssa ja lupautunut tulemaan mukaan kun ajokoulutusta sun muuta aloittelisin, siinähän apukädet olivat aivan välttämättömyys muutenkin. Pari päivää myöhemmin Eevi oli murtanut kätensä ja naisen kättä koristi tälläkin hetkellä kipsi. Silti Eevi olisi halunnut tulla mukaani tänäänkin, mutta olin vannomalla vannonut naiselle, että selviäisin kyllä itsekin. Eihän tarkoituksenani ollut kuin sovittaa valjaita Lotan päälle ja sitä paitsi pitihän Eevin nyt yrittää parantaa kätensä, jotta hän todella pystyisi olemaan apuna Lotan koulutuksessa. Katsottuani ja kehuttuani Lottaa vuolaasti aloin riisua valjaita pois sen selästä. Tamma oli käyttäytynyt tänään niin hyvin, että oli parempi lopettaa nyt, ettei mikään kerkeäisi mennä huonosti. Lotan hoidettuani vein sen takaisin tarhaan ulkoilemaan tarhakavereidensa kanssa ja menin itse tallituvan lämpöön juomaan kupin kahvia ja juttelemaan muiden hallavalaisten kanssa. |
|
|
|
Post by Daw on Jan 2, 2017 11:45:10 GMT 2
7. Eskarilainen Vaikka eilen loppunut Kolin lumileiri vielä väsyttikin, olin silti raahautunut tallille jo aamusta Lotan kanssa touhuamaan. Tallilla oli hiljaista, olihan iso osa talliporukasta ollut mukana leirillä ja he olivat nyt takuulla nukkumassa univelkojaan pois. Niin minunkin olisi pitänyt, sillä menisin vasta illaksi töihin, mutta Lottaa oli tullut leirillä ikävä – en ollut ollut siitä erossa näin pitkää aikaa kertaakaan sen syntymän jälkeen. Toinen syy sille miksi olin raahautunut tallille näin maanantaiaamuna oli, että halusin testata muistaisiko Lotta vielä kaiken ohjasajoon liittyvän, vai oliko jotain jo unohtunut, sillä olimme sopineet, että laittaisimme Eevin kanssa Lotalle kärryt perään ensimmäistä kertaa huomenna. Viimeisen parin kuukauden aikana Eevi oli ystävällisesti autellut minua Lotan kanssa. Ensin olimme totuttaneet Lotan valjaisiin, sitten tutustuneet juoksutukseen ja sen jälkeen ohjasajoon. Olimme edenneet hitaasti, osittain omien kiireideni takia ja osittain Eevin murtuneen käden takia, jonka parantumista olimme odotelleet. Ja olihan se totta, että oli aina parempi edetä hitaasti kuin liian nopeasti, eikä meillä sitä paitsi ollut Lotan kanssa mihinkään kiire, harrasteponini sai kasvaa ja kehittyä rauhassa. Ohjasajaessa Lotta käyttäytyi hienosti, fiksu tammahan se oli ja nopea oppimaankin. Aivan turhaan olin epäillyt, että se jotain olisi viikon aikana unohtanut. Kun olin jo lopettelemassa, tuli Mirka Kepan kanssa kentälle. ”Moikka, mahtuuko tänne toinenkin hevonen samaan aikaan?” nainen kysyi iloisesti. ”Joo totta kai, ja me ollaan sitä paitsi jo lopettelemassa” ”Selvä, mitenkäs leiri sujui?” ”Hyvinhän se, eilen illalla tultiin takaisin kotiin. Täällä tallilla on varmaan ollut rauhallista” ”Joo, on kyllä. Kyllä sen huomaa kun puolet talliporukasta lähtee pois, maastoseuraakin on vaikeampi löytää. Siitä puheen ollen, millos ajattelit alkaa Lotalla ajamaan?” ”Huomenna olisi itse asiassa tarkoitus pistää neidille ekaa kertaa kärryt perään” ”Huomenna jo? Kohtahan te sitten pääsette tuonne kärryreiteille rallittelemaan” ”Niinpä, sitä odotellessa. Pitäkäähän Kepan kanssa hyvät treenit, me taidetaan nyt lopetella”, sanoin ”Yritetään, nähdään taas” ”Nähdään” Tallissa purin varusteet tammalta pois ja vein sen takaisin tarhaan kavereidensa kanssa ulkoilemaan. Itse kävin vielä tallituvassa juomassa kupin kahvia ja sitten olikin aika rientää kotiin Bellen luokse ja sitten illaksi vielä töihin. Kyllä niitä univelkoja kerkeäisi nukkua pois joskus myöhemminkin.  |
|
|
|
Post by Daw on Jan 3, 2017 11:05:45 GMT 2
8. Ajo-opetusta ”Tästä tulee niin Susin varsa-ajat mieleen”, Eevi huokaisi kun valjastimme Lottaa tallin käytävällä. Hymähdin ja kysyin: ”Millainen Susi oli varsana?” ”Se oli.. no, itse asiassa vähän samanlainen kuin Lottakin, tai siis sellainen luonteikas tammavarsa, jonka kanssa ei kyllä käynyt aika tylsäksi”, Eevi naurahti. ”Se maisteli ja söi kaikkea, niin kuin se kyllä tekee nykyäänkin. Mutta oli se kuitenkin helppo varsa: rohkea ja energinen ja oppi helposti uudet asiat”. ”Joo, Lotta on kyllä kans sellainen, se oppii nopeasti uudet asiat, valitettavasti myös ne huonotkin”, sanoin. ”Mulla oli sama Susin kanssa, ei siinä auta muu kuin sitten kitkeä niitä huonoja tapoja pois” Lotta seisoi hieman kärsimättömänä käytävällä, mutta antoi laittaa valjaat nätisti. Neiti oli jo tottunut valjaisiin hyvin. Olin parin viime kuukauden aikana Eevin avustuksella totuttanut Lotan valjaisiin, juoksutukseen ja ohjasajoonkin. Lotta oli ollut reipas kaikilla treenikerroilla, mutta apukäsistä ei ollut haittaa. Olin itse ollut hieman epävarma Lotan ajokoulutukseen liittyvissä asioissa ja Eevi oli ollut tässä suureksi avuksi, vaikka naisen käsi olikin paketissa. Lisäksi olimme myös saaneet aina satunnaisia hoitajia apukäsiksemme tarvittaessa. Kiinnitimme kärryt Lotan valjaisiin. Tamma ihmetteli hetken kärryjä perässään, mutta oli reippaana tyttönä oikein nätisti. ”Okei, tehdään niin että laita riimu tohon suitsien päälle ja siihen riimunnaru ja mä meen tonne kärryjen taakse kävelemään ja otan ohjaksista kiinni ja yritetään päästä pihalle ja katotaan mitä Lotta meinaa noista kärryistä kun lähdetään liikkeelle”, Eevi selosti. Ryhdyimme tuumasta toimeen ja lähdimme liikkeelle. Lotta kummasteli hieman perässään hytkyviä kärryjä ja yritti että jos raviaskeleilla ne saisi karistettua kannoilta. Ulos päästyämme Lotta kuitenkin rauhoittui, kärryt eivät pitäneet lumipeittoisella maalla samanlaista ääntä kuin tallin kivilattialla. Kävelimme tällä tavoin, minä Lotan vierellä kävellen ja Eevi kärryjen takana ohjaksia pidellen, muutaman kierroksen tallipihan ympäri. Kehuin Lottaa vuolaasti, kun se ei enää oikeastaan välittänyt kärryistä takanaan. Pian Eevi vaihtoi istumaan kärryihin ja sitten kävelimme taas. Lotta oli aivan älyttömän hieno ja kehuin sitä vuolaasti. Olin pikkuvauvastani niin ylpeä. Päätimme Eevin kanssa jättää ajo-opetuksen tällä kertaa tähän ja jatkaa sitten seuraavalla kerralla pidemmälle. Talutimme Lotan takaisin sisään talliin ja purimme varusteet pois. Lähdin itse vielä viemään Lottaa tarhaan ulkoilemaan, Eevi ilmoitti lähtevänsä tallitupaan ja laittavansa kahvit porisemaan. Ulkona ollessamme oli tullut sen verran viileä, että lämmin kuppi kahvia kyllä maistuisi. Tullessani sisään tallitupaan oli kahvi juuri valmista. Eevi istui pöydän ääressä seuranaan Rena ja Valma, joille pääsinkin heti ylpeänä kertomaan pikkuhevoseni päivän saavutuksista. |
|
|
|
Post by Daw on Jan 15, 2017 16:28:42 GMT 2
9. Hevosia ja psykologiaa
”Mä alan olla valmis”, huudahdin Eeville, joka oli paraikaa Susin karsinassa.
”Joo, mä oon kans”, Eevi vastasi ja tuli ulos Susin karsinasta. Talli oli nyt täynnä varsoja. Kyyhky, Tinttu ja Susi olivat kaikki varsoneet lähes samanaikaisesti ja Beedakin oli viimeisillään kantavana. Samaan aikaan omasta varsastani oli kasvamassa iso hevonen. Otin Lotan käytävältä ja menimme ulos. Sovimme Eevin kanssa, että Eevi hyppäisi suoraan kärryille, itse kävelisin ainakin alkumatkasta Lotan vierellä. Jos Lotta käyttäytyisi niin reippaasti kuin aikaisemmillakin ajo-opetuskerroilla, hyppäisin Eevin viereen kärryille istumaan.
Alkumatkasta emme juuri puhuneet toisillemme. Lotta käyttäytyi hienosti ja pian siirryinkin Eevin viereen istumaan.
”Lotta on kyllä oppinut hienosti ajamisen salat”, Eevin totesi.
”Niin on, se on kyllä uskomattoman nopea oppija”, vastasin.
”Pitäisiköhän meidän joku päivä kokeilla irtohypytystä sen kanssa?”
”Se on itse asiassa ollut mulla mielessä jo pidemmän aikaa, en vaan oo saanut aikaiseksi. Mutta, sitä vois katella nyt kun tää ajo-opetuskin on näin hyvällä mallilla”, vastasin
”Niinpä, sitä mäkin mietin”, Eevi vastasi.
”Mitä tolle Susin varsalle muuten tapahtuu?” kysyin.
”Se myydään tai on ehkä jo myytykin, en oo ihan varma”, Eevi vastasi.
”Sittenhän sulla ei ole kovin paljoa aikaa jäljellä sen kanssa ja sittenhän sä pääset taas treenaamaan Susin kanssa niin kuin ennenkin”, sanoin huolettomasti. Mutta Eevi meni oudoksi ja aivan vakavaksi. Katsoin Eeviä ja hätäännyin hieman.
”Teinks mä tai sanoinks mä jotain väärin tai..” sanoin ja olin jo työntämässä Lotan ohjaksia Eeville, kun Eevi sanoi:
”Ei, et.. Se vaan, että Susi lähtee kans. Se astutetaan heti uudestaan seuraavaan kiimaan, eikä se varsa tule enää syntymään Hallavassa.”
”Eikä, anteeksi. Mä en tiennyt”, sanoin nolostuneena, miten olinkin saattanut sanoa sillain.
”Ei, ei se mitään, et sä voinut tietää”, Eevi sanoi ystävällisesti.
”Mut vähänkö hirveetä. Mitä sä sit aiot tehdä?”, kysyin.
”En mä tiedä vielä. Ei mulla ole varaa omaan hevoseen ja hoitohevonen ei taas tuntuisi omalta. Mutta, kyllä mä jonkun hevosen tarvitsen. Jos löytäisin jostain uuden ylläpitohevosen tai jotain.”
”Nii.. Mä todella toivon, että sä löydät itselles hevosen. Niin harmi kun Susi joutuu lähtemään.”
”Niin mäkin toivon. Ja, joo, olisihan se ihanaa jos Susi saisi jäädä, mutta se on jo nyt ollut mulla jo paljon pitempään kuin alun perin oli tarkoitus. Kyllä mä oon jo pitkään tiennyt, että meidän tarina tulee loppumaan pian”, Eevi sanoi haikeana ja näin naisen silmänurkassa kyyneleen.
”Kyllä kaikki tulee takuulla menemään hyvin. Sä tuut löytämään itsellesi uuden hevosen.”
Samalla meitä vastaan tuli Katri Novan kanssa. Keskustelumme Eevin kanssa loppui siihen alkaessamme vaihtamaan kuulumisia Katrin kanssa. Eevikin vaikutti heti iloisemmalta ja kun jatkoimme matkaamme, emme enää jatkaneet keskustelua Susista. Palasimme pian takaisin tallille, hoidimme Lotan yhdessä pois ja menimme sitten tyhjään tallitupaan juomaan kupit kahvia.
”Mun pitäisi nyt keväällä hakea jonnekkin opiskelemaan”, sanoin.
”Aa, mitä oot ajatellut?”, Eevi kysyi.
”Sehän se ongelma onkin, kun en tiedä yhtään. Mutta en mä toista välivuottakaan halua pitää ja vanhempienkin puolesta tulee panostusta, että pitäisi tehdä jotain. Enhän mä voi loppuelämääni työskennellä Lidlin kassalla”, selitin naurahtaen lopuksi.
”Nii, mutta et sä voi tehdä asioita vaan vanhempies mieliksi”, Eevi muistutti.
”Toikin on totta, mutta ne kustantaa edelleen mun elämästä aika paljon. Ja kyllä mustakin tuntuu siltä, että olisi kiva päästä takaisin opiskelemaan. Oon mä vähän miettinyt, että jos lähtisi opiskelemaan psykologiaa, mutta en mä tiedä, onko sekään mun juttu ja sitä paitsi, sinne kouluun on niin vaikea päästä sisälle”
”Sä et Daw ole ainoa, joka ei tiedä, mikä on se oma juttu, eikä sitä usein löydä kuin kokeilemalla”
”Mutta, kun nykyään on niin paljon vaikeampaa vaihtaa alaakin kun on nää kaikki ensikertalaiskiintiöt sun muut”
”Älä mieti sitä. Kuuntele sydäntäs ja jos se sanoo, että hae opiskelemaan psykologiaa, niin tee se. Jos sä haluat sitä, sä tuut myös pääseen sinne kouluun sisään. Ja sitä paitsi musta tuntuu, että psykologia voisi hyvinkin olla se sun juttu”, Eevi sanoi hörpätessään kahvia.
”Niin. Ehkä mun vaan pitäis hankkia ne pääsykoemateriaalit ja alkaa lukea”, sanoin hymyillen.
”Tee niin”
”Kiitos Eevi”, sanoin ja samalla tupaan saapui Salli, Rena ja Ruska iloisesti nauraen. He liittyivät seuraamme, mutta olin omissa ajatuksissani. Eevi osasi kyllä sanoa ne oikeat sanat. Ehkä mun pitäisi nyt vaan uskaltaa. Kotiin päästyäni istuisin tietokoneen ääreen, googlaisin pääsykoemateriaalit ja hankkisin ne. Tästä se lähtee. |
|
|
|
Post by Daw on Jan 20, 2017 21:47:04 GMT 2
10. Ajelulla Hoidin Lottaa tallin käytävällä. Harjasin sen ensin huolella läpi ja aloin sitten pukea valjaita. Tamma seisoskeli käytävällä tyytyväisen oloisena, se tiesi jo, että jotain kivaa oli tulossa. Neiti oli todella tykännyt kärryajeluista, varsinkin jos sai päästellä kovaa. Aleksi oli naureskellut, että nyt en saisikaan tästä ratsua, sillä raviradat kutsuisivat. Olihan Lotasta paljastunut oikein oiva ravuri, Eevikin oli kehunut sen ravia, mutta eihän siitä nyt oikeata ravuria voisi tulla. Eihän sillä ollut edes mitään hyviä ravureita suvussa. Emän puolelta kyllä löytyi joitain ravureita, muttei nekään olleet mitään kovin hyviä. Enkä minä ollut mikään ravi-ihminen, vaikka nautinkin Lotalla ajamisesta ympäri Hallavan maastoreittejä. Kiinnittäessäni kärryjä Lotan perään Rena meni ohitseni ja moikkasi. Moikkasin takaisin ja Rena katosi näkyvistä, joten jatkoin touhujani. Ei kuitenkaan mennyt montaakaan sekuntia kun Rena taas kurkisti käytävälle toiveikas ilme kasvoillaan ja kysyi: ”Ootko sä ajamaan lähdössä?” ”Joo, pieni lenkki ajateltiin käydä vetämässä”, vastasin tytölle. ”Oisko mitään mahiksia päästä mukaan, kärryille siis?” Rena kysyi ”Please”, Rena jatkoi, kun en heti vastannut kysymykseen. ”Joo, tuu vaan, hyvä vaan saada seuraa kun ei olla vielä oikeastaan ajeltu kahdestaan”, sanoin hymyillen. ”Hae kypärä mukaan, ihan vaan varmuuden vuoksi, niin lähetään, oon ihan just valmis”, jatkoin ja Rena lähti taukohuoneeseen hakemaan kypäräänsä, iloisena kuin mikä. Hetkeä myöhemmin istuimme Renan kanssa kärryillä ja lähdimme liikkeelle tuttua reittiä auringon jo laskiessa puiden taakse ja värjätessä taivaan punaisen eri sävyihin. ”Siitä on niin kauan kun mä viimeksi pääsin kärryttelemään, kiitti kun otit mut mukaan”, Rena huokaisi. ”Kiva vaan kun tulit mukaan, en oo oikeastaan vielä ajellut Lotalla täysin yksin. Onhan se ollut tosi reipas ja varma, mutta on se myös edelleen tosi nuori” ”Niin, siitä tulis varmaan hyvä ravuri” ”Älä säkin sano tota” ”Mut sehän ravaa tosi hyvin” ”Mutta en mä oo mikään ravi-ihminen” ”Mutta sun hevoses selkeesti nauttii tästä ja sitä paitsi istuthan sä viikottain heppas kärryillä” ”Nii, mutta tää on ihan eri asia”, yritin vakuuttaa Renaa ja itseäni. ”No ihan sama, mutta musta sun kannattais käyttää Lottaa ihan raviradalla ja kattoa”, Rena sanoi. Hymähdin ja vaihdoin puheenaihetta kysymällä Renalta hänen hoitohevosenvaihdosta. En kuitenkaan voinut olla miettimättä Lottaa ja sen tulevaisuutta. Mitä jos Eevi, Aleksi ja Rena olivatkin oikeassa?  |
|
|
|
Post by Daw on Feb 5, 2017 18:07:08 GMT 2
11. Raviradalla Saavuin tallin pihaan yhdeksän jälkeen aamulla. Tallilla oli hiljaista, Aleksi ja se uusi tallityöntekijä taluttivat hevosia ulos tarhoihin. ”Moi”, tervehdin molempia. ”Moi, mie vien nää vikat hevoset vielä Ohton kanssa tarhoihin, tuun sitten autteleen sen trailerin asentamisen kanssa”, Aleksi sanoi. Ohtoksi paljastunut tallityöntekijäkin moikkasi minua hymyillen. Jatkoin matkaani talliin. Pakkasin ensin Lotan varusteet kannoin ne valmiiksi traileriin. Sitten otin Lotan pesukarsinaan ja aloin harjata sitä. Lotta katseli innokkaana ympärilleen eikä olisi malttanut pysyä paikoillaan. Laitoin Lotalle päälle fleeceloimen ja jalkoihin kuljetussuojat. Tamma oli hieman ihmeissään suurista suojista, mutta hyväksyi ne kuitenkin. Kävin Aleksin ja Ohton avustuksella laittamassa trailerin auton perään ja sen jälkeen talutimme Lotan sisään. Lotta suostui menemään traileriin yllättävän helposti. Sehän ei ollut liikaa trailerissa käynyt, tällä viikolla olimme treenanneet kerran, sitä edellisen kerran varsa oli käynyt trailerissa Hallavaan muuttaessa. ”Ajele varovasti”, Aleksi huikkasi ja pian sen jälkeen kaarsin tallipihasta, traileri auton perässä, nokka kohti ravirataa. Haukottelin pariin otteeseen ja laitoin musiikin päälle. Olin noussut tänäkin aamuna kukonlaulun aikaan. Aamun juoksulenkin jälkeen olin pakannut itseni ja koiran autoon ja ajanut kotiin vanhempieni luokse. Oli mukavaa käydä pitkästä aikaa kotona, vaikka visiitti jäikin lyhyeksi: Jätin Bellen sinne päiväksi ja vaihdoin autoni vanhempieni isompaan autoon, jolla pystyisi vetämään traileria. Olin sopinut Veetin kanssa, että näkisin sen ja Valtterin raviradalla yhdentoista maissa. Minua jännitti hieman. En ollut jutellut vielä kertaakaan itse Valtterin kanssa, jonka oli tarkoitus nousta Lotan kärryille. Mitä ne pitäisivät Lotasta? Entä jos Lotta ei kelvannutkaan ja olikin oikean ravi-ihmisen mielestä aivan lahjaton ravaaja? Raviradalle saapuessani minua oli siellä vastassa kaksi toisiaan paljon muistuttavaa nuorta miestä. Pysäytin auton parkkipaikalle ja tulin ulos: ”Moi”, huudahdin. Veeti ja Valtteri kävelivät lähemmäksi ja tervehtivät myös. Veeti esitteli minut ja Valtterin toisillemme. ”Menikö matka hyvin?” Veeti kysyi. ”Joo, menihän se. Liukastahan tuolla on, mutta päästiin onneksi ajoissa matkaan niin sai ajella ihan rauhassa”, vastasin. ”Hyvä juttu, jos sä ajat tonne lähemmäs valjaskatosta, niin otetaan siellä heppa ulos”, Veeti sanoi. Nyökkäsin. Veeti ja Valtteri hyppäsivät myös auton kyytiin ja ajoimme sitten muutaman sata metriä eteenpäin. Valjaskatoksella otimme yhdessä Lotan ulos trailerista. Lotta katseli ympärilleen uteliaana ihmetellen mihin olimme tulleet. Tamma steppaili ympäriinsä ja hirnahti pari kertaa, saaden vaimean vastauksen jostain kauempaa. Laitoimme tamman valjaskatokselle kiinni ja aloimme valjastaa sitä yhteistuumin. ”Niin minkä ikäinen tää tamma on?” Valtteri kysyi kiinnostuneena. ”Öö.. Lotta on joku kaks ja puol vuotta nytten”, sanoin. ”Paljonko sillä on ajettu ennestään?” ”Joulukuussa me taidettiin ekat kerran ajaa, nyt viimeiset viikot ollaan kärrytelty kotona joku kolme kertaa viikossa, mutta tää ei siis ikinä oo ollut raviradalla, eikä tällä myöskään oo kertaakaan ajanut kukaan oikea ravi-ihminen”, selitin hieman punastuen loppua kohti. Eihän Lotta todellakaan ollut mikään valmis hevonen raviradoille. ”Eipä muakaan voi miksikään oikeaksi ravi-ihmiseksi kutsua”, Valtteri virnisti. ”Oon nyt muutaman vuoden ollut mukana poniravitoiminnassa, mutta hankin tossa kuukausi sitten C-ajoluvan eli nyt mä vasta voisin ryhtyä sellaseksi ”oikeaksi” ravimieheksi, hevonen vaan puuttuu”, hän naurahti. ”Ehkä siihen saadaan tänään muutos”, sanoin. ”Energiaa tällä hevosella ainakin näyttää olevan”, Veeti sanoi katsoen koko ajan heiluvaa ja liikkuvaa tammaa. Veeti ei ollut, ainakaan omiensa sanojensa mukaan, hevosmies, mitä nyt oli aina välillä ollut pikkuveljensä mukana tallilla ja raveissa katsomassa Valtterin ajoa. ”Se on hyvä se”, Valtteri virnisti veljelleen. Lotta oli nopeasti valjastettu, juttelimme vielä hetken Valtterin kanssa ajotottumuksista ja kerroin hieman lisää Lotan luonteesta ja siitä millainen se on ollut ajaa. Sitten lähdimme koti ravirataa. Raviradalla oli Lotan lisäksi vain yksi toinen hevonen. Jäimme Veetin kanssa seisomaan raviradan reunalle. ”Mitäköhän tästä tulee”, sanoin. Minua tosissaan jännitti pikkuhevoseni puolesta. Mitä jos se ei osaisi käyttäytyä yhtään tai olisi muuten vaan ihan toivoton. ”Eiköhän se hyvin mee”, Veeti sanoi rauhallisella äänellä. ”Valtsu ainakin osaa asiansa ja jos toi sun polle yhtään suuntaa energiaansa juoksemiseen niin hyvä tästä tulee.” Hymähdin ja jäimme Veetin kanssa seuraamaan Lotan ja Valtterin menoa. En oikeastaan ymmärtänyt tai tiennyt ravimaailmasta mitään, joten en myöskään osannut alkaa analysoida Lotan ja Valtterin menoa raviradalla. Aluksi ne ravaili rennosti rataa ympäri, sitten ne ravasi vähän kovempaa ja sitten tosi kovaa toisen ravurin perässä. Lotta näytti hienolta, mun rohkeaa tammaa ei näyttänyt pelottavan yhtään, vaikka olimmekin täysin vieraassa paikassa ja sen ohjaksissa istui sille täysin vieras mies. Se näytti innokkaalta, siltä että se ihan oikeasti tykkäsi tästä. Kun mun käsiä ja varpaita palelsi jo ihan kunnolla ja Veetikin näytti palelevan, pysäytti Valtteri Lotan meidän eteen. Lotta näytti väsyneeltä, mutta silti niin iloiselta. Nytkin se katsoi minua korvat hörössä, kuin sanoen ”kato äiti kuinka taitava mä oon”. ”Niin sanoitko sä, että tällä tammalla on ajettu nyt pari kuukautta kotona pari kertaa viikossa?” Valtteri kysyi hämmästellen. ”Joo, niin me ollaan tehty”, sanoin hieman epävarmasti. ”Siis, onhan tää vähän voimaton ja jäljessä koulutuksesta jos vertaa muihin tän ikäisiin, mutta Lotassa on oikeasti potentiaalia ja asennetta. Jos me alettais treenaamaan enemmän, niin ei varmaan menis kauaa, ennen kuin voitaisiin käydä koelähdössä ja..” poika hiljeni hetkeksi, katsoi minua suoraan silmiin ja jatkoi sitten: ”Jos sä siis haluat niin.” |
|
|
|
Post by Daw on Mar 10, 2017 22:01:13 GMT 2
12. Tulevaisuuden näkymiä Pysäytin auton Pronssijoen lukion parkkipaikalle. Olin hieman etuajassa, joten pysäytin auton ja kaivoin puhelimeni esiin. Syvennyin puhelimeeni niin, että ihan säpsähdin Valtterin avatessa pelkääjän paikan oven. ”Moi”, hän sanoi hymy huulilla. ”Moi, miten päivä meni?” kysyin. ”Siinähän se, aikamoista puurtamista. Mites sulla? Ootko ollu tänään töissä?” ”Joo, olin mä aamulla muutaman tunnin, sit kävin juoksemassa Bellen kanssa ja lueskelin psykologiaa. Eli aika peruspäivä”, vastasin. Käynnistin auton ja hurautin pois lukioin pihasta ja lähdimme kohti Hallavaa. ”Etkö säkin saa kohta jo ajokortin?” kysyin ajellessamme kohti Hallavaa. Radiosta soi Ed Sheeran. "On tässä vielä pari kuukautta, mutta kyllä mulla pitäis olla kortti kädessä aikalailla heti sitten kun täytän kaheksantoista”, Veeti kertoi. ”Tai siis jos pääsen inssist läpi”, se virnisti. ”Kyl sä pääset, kun mäkin kerran pääsin” ”Monta kertaa jouduit yrittään?” ”Kaks”, vastasin ja virnistin. Saavuimme Hallavan pihaan. Parkkeerasin auton pihaan ja lähdimme sitten talliin. Hallava oli tullut Valtterille tutuksi paikaksi viime viikkojen aikana. Kaikki oli tapahtunut nopeasti sen jälkeen, kun Veeti oli noussut Lotan kärryille ensimmäistä kertaa. Muutama päivä sen jälkeen oli Veeti jo jutellut Lotasta valmentajansa Harrin kanssa ja pian Lotalle oli tehty treenisuunnitelma ja vaikka mitä muuta. Mulle oli ehdotettu myös sitä, että Lotta olisi muuttanut lähemmäksi ravirataa, mutta siihen en suostunut. Hallavaa emme jättäisi, eikä matka raviradalle ollut mahdoton. Lotta on kehittynyt hurjasti viime viikkojen aikana. Se on saanut paljon uutta lihasta ja näyttääkin jo ihan eri hevoselta kuin vuoden vaihteessa. Valtteri tuli myös hyvin toimeen Lotan kanssa ja jätkä näytti olevan jo melko kiintynyt tammaan, vaikkei sitä itse myöntänytkään. Vaikka kaikki oli tähän mennessä mennyt loistavasti, tunsin itseni hieman epävarmaksi. Mitä tästä kaikesta oikein tulisi pitemmällä tähtäimellä? Kävimme hakemassa Lotan tarhasta. Tamma tervehti meitä molempia iloisella hörähdyksellä. Se taisi tietää Veetin läsnäolosta, että pääsisi tänään juoksemaan. Laitoimme Lotan kiinni tallin käytävälle ja aloimme laittaa sitä kuntoon. ”Juteltiin Harrin kanssa, että Lotan voisi ilmoittaa pariin opetuslähtöön”, Valtteri sanoi, ihan kuin olisi puhunut aivan arkisista asioista. ”Oikeesti?” sanoin yllättyneenä. ”Onks Lotta jo valmis sellaseen?” Enhän mä edelleenkään tiennyt ravimaailmasta mitään, mutta vastahan Lotta oli aloittanut ravitreenit. ”Onhan se jo iso tyttö”, Valtteri letkautti ja vakavoitui sitten: ”Mut siis jos ne opetuslähdöt sujuu nii ei mee kauaa, että Lotta vois startata koelähdön”. ”Nii. Etteköhän te tiedä miten tän kanssa kannattaa edetä”, sanoin ja rapsutin tammaa sään kohdalta. Lotan valjastaminen sujui nopeasti ja pian Valtteri istui Lotan uusilla kärryillä valmiina lähtemään lenkille. Toivotin hyvät treenit ja parivaljakon kadottua tallipihasta käännyin ja suuntasin kohti tallitupaa. Tallituvassa istui Pujo, Rena ja Valma. Tervehdin heitä ja istuin heidän joukkoonsa. ”Sua ei ookaan näkynyt hetkeen”, Rena sanoi. ”Kyl mä tallil oon ollut, mut oon ollut täällä kyllä aina sellaiseen aikaan, ettei täällä oo ollut ketään muita”, naurahdin. ”mutta kiva nähdä teitä taas”, jatkoin. ”Miten Lotan ravitreenit sujuu?” Valma kysyi. ”Niinpä, me ollaan kuultu, että sitä treenattais nyt aika vakavastikin”, Rena jatkoi. ”Hyvinhän se, se on kehittynyt ihan hurjasti. Valtteri just puhui, että se alkaa olla valmis ekoihin lähtöihin”, kerroin. ”Tuleeks Lotasta nyt sitten kilparavuri?” Pujo kysyi. ”En mä tiedä. Saa nähdä mitä aika tuo tullessaan”, vastasin. Vastaustani seurasi hiljaisuus, jonka jälkeen puhe kääntyi lähestyviin Tie Tähtiin! –cupin ensimmäiseen osakilpailuun. Aleksi oli kysynyt minuakin mukaan, olisin saanut lähteä jollain tallin ratsulla, mutta olin kieltäytynyt. Lotan kanssa tapahtui juuri nyt niin paljon, että halusin nyt keskittyä vain ja ainoastaan omaan hevoseeni, omaan kultahippuuni. |
|
|
|
Post by Daw on Apr 26, 2017 20:12:56 GMT 2
13. Tuttu tuntematon
Harjailin Lottaa tallin käytävällä. Olin juoksuttanut tammaa maneesissa kevyesti, juuri niin kuin Valtteri oli käskenyt minun tehdä. Lotan treeniohjelma oli tarkka: Joka päivälle oli oma ohjelmansa. Tänään oli ollut mun vuoro juoksuttaa Lotta kevyesti, huomenna Valtteri tekisi Lotan kanssa ajolenkin Hallavan maastoissa ja viikonloppuna olisi ajolähtö. Lotta oli koelähtönsä jälkeen juossut pari lähtöä, jotka olivat menneet ihan ookoosti. Ei mitenkään erityisen hyvin, eikä huonostikaan. Sijoituksetkin olivat olleet lähtöjen puolivälissä.
Päästyäni harjauksessa loppuun heitin fleeceloimen Lotan niskaan, vein tamman karsinaansa ja suuntasin itse tallitupaan.
Tallituvassa näin Valman istuvan sohvalla. ”Moi”, tervehdin Valmaa iloisesti. ”Moi, pitkästä aikaa!” hän huudahti iloisena. ”Miten sulla on mennyt?” kysyin ja istahdin Valman viereen. ”Ihan hyvin, aika kiireistä on ollut”, Valma vastasi. ”Miten sulla on mennyt Lotan kanssa?” ”Hyvin, sillä on lähtö edessä taas ensi viikonloppuna”, sanoin huolettomasti, mutta sitten ilmeeni vakavoitui. Valma katsoi minua suoraan silmiin ja pysyi vaiti. Käänsin katseen eteenpäin. ”Onko kaikki okei?” Valma kysyi huolissaan. Katsoin edelleen eteenpäin, nielaisin ja sanoin: ”Äh, en mä tiedä, musta vaan tuntuu, että saan koko ajan päättää vaan vähemmän ja vähemmän Lotan asioista, vaikka mähän sen papereissa edelleen omistan. Kylhän mä tavallaan sen myös ymmärrän, enhän mä ravijutuista tiedä edelleenkään mitään, mutta musta tuntuu, että toi hevonen luisuu mun käsistä.” Huokaus. ”Tossa äsken, kun mä juoksutin Lottaa maneesissa, mä vaan katoin sitä, ja mulle tuli sillai fiilis, etten mä tunne enää mun hevosta. Se on muuttunut niin paljon”, jatkoin vuodatustani. ”Nii, onhan se muttunut.. Mutta kyllähän sulla pitäisi olla vaikutusvaltaa Lottaan vaikuttavissa asioissa. Ootko sä kertonut niille, miltä susta tuntuu?”, Valma sanoi pohdiskelevana. ”En mä oikeastaan. Ehdotin Valtsulle yks päivä, että jos ratsukouluttaisin Lotan tässä samalla, mutta se torppasi sen idean täysin. Kun Lotan treeniohjelma menisi sekaisin ja nyt on muutenkin kesä ja pääkisakausi tulossa”, sanoin ja käännyin Valmaa kohti, niin että katsoin nyt suoraan tyttöä silmiin. ”Kato ku, mä oon Valtsulle ja koutsille vaan omistaja, joka ei tajua ravimaailmasta yhtään mitään”, sanoin vakavana. ”Eikä, inhottavaa”, Valma sanoi.
Keskustelu kääntyi pikkuhiljaa kevyempiin aiheisiin ja Valman kuulumisiin. Omat ajatukseni pysyivät kuitenkin Lotassa. Mitä mun oikein pitäisi tehdä?
|
|
|
|
Post by Daw on May 14, 2017 21:57:23 GMT 2
14. Raviradalla Harvassa oli viikonloput, jolloin Lotta ei olisi juossut jotain lähtöä. Tänäänkin seisoin radan varrella jännittämässä lähtöä. Lotta oli ollut lähes maaginen viime viikkoina. Se oli juossut erittäin hyvin ja tehnyt uusia ennätyksiä. Odotukset olivat siis korkealla tänäänkin. Rena oli lähtenyt mukaani raviradalle jännittämään Lotan suoritusta. Emme olleet nähneet Renan kanssa hetkeen. Niin, emme olleet jutelleet keskenämme Valtterin ja Renan kohtaamisen jälkeen sinä yhtenä sunnuntaiaamuna. Matka tallilta raviradalle oli melko hiljainen ja tunnelma hieman vaivaantunut. Kyselin aluksi Renalta kuulumisia ja tyttö kertoikin uudesta lemmikistään Köntistä, mutta sitten keskustelu tyrehtyi ja lopulta päädyin laittamaan radion päälle. Seisoimme nyt Renan kanssa radan varrella ja katsoimme Valtterin ja Lotan lämmittelyä radalla. Lopulta Rena katkaisi hiljaisuuden kysymällä sitä, mitä olin koko ajan hieman kauhullakin odottanut: ”Onks sun ja Valtterin välillä jotain?” Käänsin katseeni tyttöön, joka piti katseensa visusti kohti ravirataa. Käänsin itsekin katseeni takaisin kohti rataa ja vastasin: ”Kyllä me ollaan yhdessä.” ”Kauan te ootte ollu niinku?” Rena kysyi varovaisesti. ”Virallisesti vajaa pari viikkoa”, vastasin tyynesti. ”Eli te ette ollu varsinaisesti yhessä sillo ku mä..” ”Ei, ei oltu”, vastasin keskeyttäen Renan lauseen kesken. ”Te sovitte kyllä hyvin yhteen”, Rena sanoi ja kääntyi katsomaan mua kohti. Katsoin hymyillen takaisin kohti Renaa ja sanoin: ”Siltä mustakin tuntuu.” Oma oloni helpottui kummasti tämän lyhyen keskustelun jälkeen. Asia oli vaivannut mieltäni paljon ja olin useana päivänä menossa yläkertaan Renan luokse vierailulle ja selittämään asian, mutta olin aina jänistänyt. Ja tuntuihan se vähän noloakin. Niin, mennä nyt pimpottamaan ovikelloa ja sanoa, että se mies, joka avasi sulle kalsareissaan oven yks aamu on mun nykynen poikaystävä. Nyt asia oli kuitenkin käsitelty ja olo oli helpottunut. Pian vuoroon tuli Lotan jälkeen. ”Lotta on juossut viime lähdöt ihan älyttömän hyvin, sillä on tosi hyvä vire päällä”, selitin Renalle innostuneena. ”On kyllä siistiä päästä näkeen sen kehitystä”, Rena sanoi. Lähtö oli volttilähtö. Lotta lähti hyvältä paikalta ja alku näytti lupaavalta. Kannustimme Lottaa innostuneina radan varrelta. Lähdön edetessä Lotta alkoi kuitenkin jäädä kärkihevosista, eikä sen ravi näyttänyt yhtään niin lennokkaalta ja helpolta kuin vielä viime viikon lähdössä. Lopulta Lotta saapui maaliin toiseksi viimeisenä, paljon huonommalla ajalla kuin viime lähdöissä. ”Mikäköhän sillä oli nyt?” kysyin pohtien Renalta. ”En mä osaa kyllä sanoa, mun silmään se näytti ravaavan oikein hyvin”, Rena sanoi. Hymähdin vastaukseksi. Lotan ravi ei ollut kulkenut nyt yhtään niin hyvin viime lähdöissä. Ei kai mikään ollut nyt pahemmin vikana? Menimme varikkoalueelle, missä Valtteri oli jo ottamassa Lotalta valjaita pois. ”Mikä Lotalla oli tänään?” kysyin huolissani Valtsulta. ”Jaa, varmaan vaan huono päivä, niitä nyt vaan tulee välillä. Eiköhän se ensi viikonloppuna juokse taas paremmin”, jätkä vastasi. Se suhtautui kaikkeen jotenkin niin huolettomasti. Pian Valtterin piti lähteä, sillä oli nimittäin vielä toinen hevonen ajettavana toisessa lähdössä. ”Tuutko sä sitten illalla käymään?” kysyin. ”Totta kai, nähään silloin”, Valtsu sanoi ja antoi pienen pusun. ”Nähään.” Laitoimme Lotan valmiiksi kotimatkaa varten, lastasimme tamman traileriin ja lähdimme ajamaan Renan kanssa takaisin kohti Hallavaa. Rena höpötti koko paluumatkan ajan yksin asumisen haasteista ja kaikista kommelluksista, mitä tytölle oli sattunut parin viikon yksinasumisen aikana. Nauroin mukana kommelluksille, mutta ajatukseni olivat Lotassa. En ollut yhtään niin vakuuttunut siitä, että Lotalla olisi ollut tänään vain huono lähtö tai huono päivä. Tamma oli näyttänyt radalla niin erilaiselta kuin yleensä. Pitäisi siis puhua Valtterin kanssa vielä lisää illalla. |
|
|
|
Post by Daw on May 16, 2017 9:00:40 GMT 2
15. Ja se hetki, se oli kaunis
Harjailin Lottaa tallin käytävällä. Lotan päivänohjelmassa luki, että tamma pitäisi liikuttaa kevyesti. En ollut vielä päättänyt, mitä tekisin tamman kanssa. Valtteri oli saanut vakuutettua minut siitä, että Lotalla oli ollut viikonloppuna vain huono päivä. Valtterin sanojen mukaan Lotta oli tuntunut taas hyvältä eilisissä treeneissä. Nytkin Lotta tuntui tyytyväiseltä. Ehkä olin vain ylireagoinut viikonloppuna ja Lotalla oli tosiaan ollut vain huono päivä. Sattuihan niitä hevosillekin.
Letittäessäni Lotan pitkää harjaa letille, Eevi talutti Valguksen sisään talliin. Tervehdin Eeviä, joka vastasi tervehdykseeni iloisesti.
”Miten meni treenit?” kysyin. Eevi riisui päästään kypärän ja vastasi:
”Ei me käyty kun vähän kävelemässä maastossa. Ootkos sä Lotan kanssa tulossa vai menossa?”
”Menossa, en vaan oo päättänyt vielä mitä tehdä. Ohjelmassa lukee kevyt liikutus, mutta muuten vapaat kädet”, sanoin ja sitten sain idean. ”Onko sulla nyt kiire mihinkään?”
”Ei mulla mihinkään kiire ole”, Eevi vastasi hymyillen. ”Miten niin?”
”Haluaisitko sä tulla auttaan mua maneesiin Lotan kanssa?”
”Voin mä tulla, mitä sulla on mielessä?”
”Haluisin saada Lotan ratsukoulutusta vähän eteenpäin”, sanoin virne kasvoillani.
Eevi oli heti mukana suunnitelmassani. Saimme Aleksilta luvan lainata Lotalle Kyyhkyn satulaa, joka passasi tamman selkään hyvin. Lotta oli ravipuuhissa tottunut siihen, että sen selässä oli varusteita ja olinhan jo aikaisemminkin juoksuttanut sitä satula selässä. Eevin hoitaessa Valguksen loppuun, varustin Lotan ja pian lähdimme yhtä matkaa kohti maneesia.
”Mä luulin, että Lotta jää ravihevoseksi”, Eevi avasi keskustelun kävellessämme kohti maneesia.
”Hmm.. Kyllä mulla on ollut ajatuksena saada siitä myös oiva puskaratsu itselle”, vastasin. Emme olleet vielä kertaakaan riidelleet Valtterin kanssa, mutta pari kertaa se oli ollut lähellä. Ja ne kerrat olivat ne, kun olimme puhuneet Lotan ratsukoulutuksesta. Valtterin mukaan Lotan ratsukoulutus ”pilaisi kaiken”. Itse en ymmärtänyt miksi, eikä Valtterikaan sitä osannut perustella minulle. En voinut ymmärtää, miten ratsukoulutus voisi pilata Lotan raviuran täysin. Ja sitä paitsi, pitihän minulla olla oikeus päättää oman hevoseni asioista, eikö ollutkin? Joten voisin ihan hyvin ratsukouluttaa rauhallisesti Lottaa näinä päivinä, kun treeniohjelmassa luki kevyt liikutus. Eihän Valtterin tarvinnut edes saada tietää…
Juoksutimme ensin Lottaa molempiin suuntiin, niin että Lotta sai purkaa suurimmat energiansa. Sen jälkeen pysäytimme tamman maneesin keskelle. Pidin ensin itse tammaa paikoillaan Eevin laittaessa painoaan jalustimille ja Lotan selän päälle. Lotta ei hetkahtanutkaan Eevin touhuista, se oli ravitouhuissa tottunut siihen, että sen ympärillä touhuttiin ja olinhan itekin pariin otteeseen tehnyt samaa kuin Eevi nyt. Hetkeä myöhemmin Eevi makasi vatsallaan Lotan selän päällä. Tamma ei hievahtanutkaan.
”Eihän tää sano yhtään mitään”, Eevi sanoi ihmetellen.
”Lotta on kyllä niin reipas”, sanoin ja rapsutin tammaa otsasta.
Nuorten kanssa pitää edetä hitaasti, mutta Lotta otti kaiken niin lunkisti, että päädyimme vaihtamaan osia ja kokeilemaan pääsisinkö nousemaan Lotan selkään. Tein ensin samat jutut, kuin Eevikin. Lottaa touhuni ei hetkauttaneet.
”Uskallanko mä yrittää päästä istumaan sen selkään?”
”Tää menee niin hienosti, että kyllä. Tärkeetä on, että nouset selkään niin kevyesti kuin mahdollista. Nouse tosta jakkaralta ja laskeudu selkään niin pehmeesti kuin mahdollista”, Eevi
”Joo, mä teen parhaani”, vastasin. Nousin seisomaan jakkaralle ja nostin vasemman jalkani jalustimeen, ponnistin selkään, nostin toisen jalkani toiselle puolelle ja istuin pehmeästi alas. Ja niin mä istuin ensimmäistä kertaa varsani selässä. Lotta astahti askeleen eteenpäin, mutta rauhottui paikoilleen pian uudestaan. Hymyilin kuin Naantalin aurinko ja niin teki Eevikin. Olin niin ylpeä Lotasta.
”Tää tuntuu ihan uskomattomalta, päästä istumaan ensimmäistä kertaa oman hevosensa selkään”, sanoin.
”Uskon, Lotasta on kyllä kasvanut niin iso ja fiksu neiti”, Eevi sanoi. Istuin vielä hetken Lotan selässä ja olin kuin taivaassa vielä hetken, ennen kuin oli aika tulla takaisin maanpinnalle, karuun todellisuuteen.
|
|
|
|
Post by Daw on May 27, 2017 17:08:39 GMT 2
16. Ratsukoulutus jatkuu 
Kell' onni on se onnen kätkeköön |
|
|
|
Post by Daw on Jul 9, 2017 18:21:36 GMT 2
17. Laukannosto Kesä oli ravien kulta-aikaa ja siksi Lotan ratsukoulutus oli jäänyt hieman vähemmälle. Olin kuitenkin ollut tamman selässä jo lähes kymmenen kertaa, enkä tarvinnut enää apukäsiä auttamaan. Ratsukoulutuksen salailu oli vaatinut veronsa. En ollut paljastanut touhujani vieläkään Valtterille, mutta syyllisyys painoi mieltä raskaasti. Oli todella väärin olla kertomatta, mutta vielä enemmän minua pelotti kertoa. Miksi olin niin nynny, enkä pystynyt sanomaan suoraan, mitä oikeasti halusin tehdä hevosellani? Kiinni jääminen oli ollut lähellä jo pariin otteeseen. Olin useampaan otteeseen meinannut kertoa Lotalla ratsastamisesta Valtterin veljelle Veetille töissä. Yhtenä päivänä tullessamme Valtterin kanssa yhdessä tallille huomasin, että olin viime kerralla unohtanut Lotan suitset sen karsinan oveen. Paniikkihan siinä iski, mutta onnistuin esittämään närkästynyttä ja ihmetellä, että mitä ihmettä Novan suitset tekivät Lotan karsinan ovessa. Tänään olin kuitenkin päättänyt taas ratsastaa Lotalla. Tallille ajaessani syyllisyys painoi mieltäni, mutta astuessani tallipihaan syyllisyydentunne katosi. Tallissa oli hiljaista, mutta tallituvasta löysin Nannan. ”Moi”, moikkasin. ”Moi, oon just lähdössä hakemaan Tinttua laitumelta, lähdetkö mukaan?” Nanna sanoi. ”Joo, oon itekkin menossa hakemaan Lottaa”, sanoin. Astuimme ulos tallituvasta ja lähdimme kävelemään kohti laidunta. ”Miten sun kesä on mennyt?” Nanna kysyi minulta. ”Töissä ja raveissa ollessa. Enkä saanut opiskelupaikkaakaan, joten toinen välivuosi on edessä”, vastasin virnistäen. ”Entäs sulla?” ”Siinähän se, töitä mullakin on ollut ja sitten vapaa-ajalla tallilla”, Nanna sanoi. ”Mitä oot tykännyt siitä maastoesteradasta?” kysyin. ”Onhan se kivaa, kun on vihdoin päässyt hyppäämään vähän isompia ja vaativampia maastoesteitä, eikä mitään sellaisia pieniä risukasoja, niin kuin aiemmin”, Nanna sanoi. ”Nii, ihan varmasti”, sanoin. Itselläni ei ollut mitään suurempaa mielipidettä maastoesteradasta, eihän mulla ollut hevostakaan jolla sille lähteä. Toisaalta joku pienempi rata olisi ollut kivempi, niin olisin ehkä itsekin uskaltanut lähteä jollain ratsastuskoulun hevosista hyppäämään. Haimme hevoset laitumelta ja veimme ne talliin. Nanna lähti Tintun kanssa maastoon ratsastamaan, kysyi lähtisinkö kärryillä mukaan, mutta sanoin, että touhuilisin Lotan kanssa tänään kentällä. Varustettuani Lotan talutinkin sen kentälle ja nousin selkään. Tamma tuntui vireältä ja valppaalta allani, vaikka aurinko porotti siniseltä taivaalta ja itse hikoilin jo alkukäyntien aikana. Alkukäyntien jälkeen siirsin Lotan raviin. Tein päätyihin pääty-ympyrät ja pitkille sivuille käyntisiirtymiset. Tammalla riitti vauhtia, käynti siirtymisen jälkeen se pinkaisi vauhtiin aivan kuin ravilähdöissäkin. Sain tamman aina rauhoittumaan pääty-ympyrän aikana ja sitten käyntisiirtymisten jälkeen mentiin taas. Työstin siirtymisiä lisää ja kierros kierrokselta Lotta alkoi kuunnella minua enemmän ja saatuani pari hyvää siirtymistä vaihdoimme suuntaa. Tein myös toiseen suuntaan muutamat pääty-ympyrät ja päätin lopulta kokeilla parit laukannostot. Laukannostot olivat Lotalle ymmärrettävästikin vaikeita. Ravuriksi opetetun tamman oli hieman vaikeaa tajuta, että ratsastaja selässä laukkaaminen olikin ihan ok. Laukkapohkeiden jälkeen tamma lähti helposti vain ravia eteenpäin sellaista vauhtia, että melkein hirvitti. Valmistautuen pahimpaan, valmistelin Lotan huolellisesti laukannostoon ja annoin avut. En edes tajunnut mitä tapahtui, mutta vain parin kiihdytysaskeleen jälkeen Lotta nosti laukan. Taputin tammaa kaulalle ja kehuin sitä vuolaasti. Laukka oli erittäin vauhdikasta, mutta nosto oli parhaita, mitä olimme tähän mennessä saaneet. Laukkasimme muutaman ympyrän, niin että sain muutettua laukan temmon rauhallisemmaksi. Tässä onnistuttuamme päätin, etten ottaisi laukkaa tänään enempää. Kerkeisimme kyllä laukkaamaan toiseen suuntaan vielä myöhemminkin. On vaikea käsittää, kuinka iloiseksi sitä voikaan tulla vain yhdestä laukannostosta, joka sekään ei monella muulla mittapuulla ollut mikään mallisuoritus. Aurinko porotti ja kumpikin meistä oli hikinen, joten päätin, että lähtisimme vielä kävelemään hetkeksi maastoon. Viivyimme maastossa parisenkymmentä minuuttia nauttien kesästä ja sen lämmöstä. Tuntia myöhemmin, juteltuani Valman ja Pujon kanssa tallituvassa, lähdin ajamaan kohti kotoa. Saavuttuani kotiin sain viestin Valtterilta. ”Moi lähin nyt ajamaan, oon siellä 15min päästä” ”Jes, nähään siis ihan just”, näpyttelin viestin takaisin. Laskin puhelimen kädestäni ja kävelin jääkapille. Avasin sen ja otin kanasalaattikulhon käteeni. Olin tehnyt salaatin aikaisemmin päivällä ja olin itse asiassa syönyt sitä jo lounaaksikin. Sitä oli kuitenkin vielä jäljellä, joten saisimme syödä sen loppuun Valtterin kanssa. Katoin pöydän parvekkeelle ja juuri kun olin valmis, kuulin Valtterin iloisen tervehdyksen eteisestä. Menin tervehtimään jätkää ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. ”Ihanaa kun sä oot täällä”, sanoin. ”Itse olet ihana”, Valtteri sanoi. Rakkauden täyteisen hetken jälkeen siirryimme parvekkeelle, jonne myöhäisen iltapäivän aurinko paistoi lämpimästi. ”Tiiätkö mitä?”, Valtteri sanoi. ”No?” kysyin naurahtaen. ”Mä aattelin että..” ”Nii..?” ”Että, jos me muutettais yhteen, niinku sillai ihan oikeasti.” |
|
|
|
Post by Daw on Jul 15, 2017 16:44:15 GMT 2
18. Rakkaus sattuu ”Meneekö sulla vielä kauan? Meiän pitäis lähteä jo”, Valtteri huusi eteisestä. ”Iha hetki vain, mee sä vaan jo autolle”, huusin takaisin ja vedin tallihousuja jalkaani. Sen jälkeen katsoin vielä peiliin, tarkistin etteivät hiukset sojottaneet aivan minne sattuu ja lähdin perään. Juoksin kerrostalon portaat alas, kävelin autolle ja avasin pelkääjänpaikan oven. ”Eiks me sovittu, että mä ajan?” kysyin kuskin paikalle istuneelta Valtterilta samalla kun kiipesin itse kyytiin. ”Aja sä sit tallilta raviradalle”, jätkä vastasi ja vilautti leveän hymyn. Ajelimme kohti Hallavaa hiljaisuudessa. Taustalla pauhasi Haloo Helsingin uusin albumi. ”Kuinka monta lasta sä haluaisit?” kysyi Valtteri aivan yhtäkkiä, niin että melkein säpsähdin. Ennen kuin edes tajusin, mitä Valtteri oli oikeasti kysynyt, olin jo sanonut: ”Täh?” ”Niin, että riittäisikö sulle kaksi, vai unelmoitko jostain suurperheestä?” Valtteri sanoi ja katsahti minuun nopeasti, ennen kuin käänsi taas katseensa tienpintaan. Sen jälkeen kun olimme viikko sitten päättäneet muuttaa virallisesti yhteen, olimme käyneet monia, yleensä lyhyitä, kevyitä mutta syvällisiä keskusteluita, lähtien siitä, missä haluaisi asua eläkepäivinään ja että haluaako joskus tulevaisuudessa kirkkohäät vai jotain aivan muuta. ”En mä oikeestaan oo sitä päättänyt, pari tai kolme lasta ehkä”, sanoin. ”Joo, mä oon aika samoilla linjoilla. Ainakin kaksi pitää olla, että sisarukset voivat sitten leikkiä toistensa kanssa”, Valtteri sanoi. ”Ai että sun ei tarvii leikkiä niiden kanssa?” naurahdin. ”Ei vaan siks, että voin olla sun kanssa.” Saavuttuamme tallille lähdin hakemaan Lottaa laitumelta, Valtterin jäädessä pakkaamaan tavaroita valmiiksi raviradalle lähtöä varten. Tullessani Lotan kanssa tallille, huomasin kuitenkin Valtterin vain juttelevan rennosti Ohton kanssa. Menin heidän luokse, moikkasin Ohtoa ja kysyin nopeat kuulumiset. Sitten käänsin katseeni Valtteriin: ”Eiks meillä pitänyt olla vähän kiire?” ”Jep ja siksi me ollaankin juuri Ohton kanssa menossa laittamaan traileria auton perään. Eikö niin Ohto?”, Valtteri sanoi ja vilkaisi Ohtoa. ”Kyllä, näin on”, jätkä naurahti. Huokaisin ja lähdin taluttamaan Lottaa talliin. Harjasin Lotan tallissa huolella ja letitin pitkän ja tuuhean harjan sekä otsatukan siisteille leteille. Samaan aikaan Valtteri kantoi Ohdon kanssa Lotan valjaat ja muita varusteita traileriin. Pian kaikki oli valmista ja pakkasimme vielä niin hevosen kuin itsemmekin autoon ja lähdimme ajamaan kohti ravirataa. Raviradalla kaikki ilmoittautumisesta valjastamiseen sujui jo rutiinilla. Eikä mennyt kauaakaan, kun seisoin jo raviradan reunalla ja Lotan lähtö oli alkamassa. Verryttelyssä Lotta oli näyttänyt hyvältä, Valtterikin oli sanonut, että tänään mennään kovaa. Ja niin mentiinkin. Niin kovaa, että Lotta heittäytyi laukalle ja lopputuloksena hylätty suoritus. Kaksikon tullessa pois radalta harmitus näkyi Valtterin kasvoilla. ”Outoa ku, tää tällei heitti laukalle, ei Lotta yleensä sillai tee”, Valtteri sanoi ihmetellen. ”Niinpä”, sanoin miettien ja mieleeni tuli heti, että oliko lähdön epäonnistuminen minun syyni. Valtteri jatkoi vielä purkamista lähdöstä, itse olin täysin omissa ajatuksissani ja veimme Lotan varikolle. Purimme valjaat pois Lotalta ja sitten Valtterin pitikin jo mennä, sillä hänellä oli vielä useampi hevonen ajettavana päivän aikana. Itse sain ottaa Lotan ja kävelyttää tammaa, jotta se rauhoittuisi. Lotta keräsi aina kierroksia lähdöistä ja sen rauhoittamiseen meni aina aikansa. Kävelytettyäni Lotan vein sen vielä pesupaikalle pestäväksi, ennen kuin pakkasin tamman autoon, hoidin muutaman käytännön asian ja moikkasin paria tuttua ja lähdin ajelemaan takaisin kohti Hallavaa. Valtteri tulisi sitten myöhemmin illalla kotiin ravien loputtua, jonkun ravikaverinsa kyydissä. Ajaessani kohti Hallavaa syyllisyys alkoi taas painaa. Oliko päivän lähdön epäonnistuminen minun ja ratsukoulutuksen syytä? Viime lähtökään ei ollut mennyt mitenkään erityisen hyvin. Oliko Valtteri sittenkin ollut oikeassa, että ratsukoulutus tuhoaisi Lotan uran? Ajatukset pyörivät päässäni ja kyyneleet alkoivat valumaan pitkin poskia. Tallilla otin Lotan äänettömästi ulos trailerista ja päästyämme hiljaiseen talliin ja Lotan karsinaan painoin pääni Lotan kaulaa vasten ja annoin kyynelten valua. Rakastin Lottaa. Rakastin Valtteria. Olin pilannut kaiken. Ja kaikkein pahinta oli, että vaikken halunnut myöntää sitä edes itselleni, tiesin syvällä sisimmässäni mitä minun pitäisi tehdä. Minun pitäisi kertoa. Minun on pakko kertoa. |
|
|
|
Post by Daw on Jul 23, 2017 20:03:56 GMT 2
19. Kun palapelin palaset alkavat loksahdella kohdilleen by Valtteri”Joo, mut näkyillään!” sanoin hyvästiksi ja laitoin oven takanani kiinni. Oltiin hengailtu jätkien kanssa Tomin luona, pelattu korttia ja muuta sellaista. Meistä oli tullut porukka yläasteella ja vaikka porukka hajaantuikin yläasteen jälkeen, oli meillä silti tapana aina välillä koota posse kasaan ja pelailla hieman. Kovasti ne nyt uteli mun ja Dawin suhteesta. Kiusoittelivat ja kyselivät hääpäivää ja niin edelleen. Mä luulen, että ne on kuitenkin vaan kateellisia, olinhan mä ensimmäinen koko porukasta, joka oli ylipäänsä seurustellut yli kuukauden ajan, puhumattakaan vakavammasta suhteesta.
Lähdin ajamaan Tomin luota suoraan kohti Hallavaa. Olin useaan otteeseen kysynyt Dawilta, että jos vaihdettaisiin tallia johonkin raviradan läheisyydessä sijaitsevaan, mutta Daw oli torpannut idean joka kerta. Nyt lähiaikoina mä olin alkanut ymmärtää Dawia ja olin itsekin alkanut viihtyä Hallavassa. Treenejä joutui usein vähän soveltamaan, kun ei kaikille maastoreiteille mahtunut kärryjen kanssa, mutta me selvittiin. Ja onneksi Daw suostui kuskaamaan Lottaa raviradallekin melko usein treeneihin.
Saavuin Hallavaan ja lähdin suoraan hakemaan Lottaa laitumelta. Tamma huomasi mut jo kaukaa ja lähti tulemaan mua kohti portille. Usein mä vihasin hevosten laitumelta hakemista, koska tuntui, että monet oli vaan niin vaikeita saada kiinni ja pois sieltä. Onneksi Lotta oli poikkeus.
”Oot sä kyllä mainio tamma”, sanoin Lotalle tarjotessani sille porkkanaa. Lotta nappasi porkkanan suuhunsa ja samalla mä pujotin riimun sen päähän. Sitten me lähdettiin takaisin kohti tallia. Tallissa harjasin ja valjastin Lotan kuntoon. Siinä puuhaillessani naapurin punapää Rena ilmestyi paikalle.
”Moikka”, se totesi ja jäi seisomaan käytävälle.
”Moi, mitäs punapää? En ookaan hetkeen nähnyt sua”, sanoin
”Heii, mehän sovittiin ettet sä saa kutsua mua tolla nimellä”, tyttö huudahti.
”En mä vaan muista sellaista, punapää”, sanoin ja virnistin.
”Just”, se totesi, pisti kädet puuskaan ja esitti hetken loukkaantunutta. ”Ehkä munkin pitäis vaan keksiä sulle jokin tosi kiva lempinimi”, Rena jatkoi hetken kuluttua painottaen sanaa kiva.
”Odotan innolla”, naurahdin ja jatkoin Lotan harjaamista. Rena tuhahti ja jatkoi matkaansa.
Hetken kuluttua istuin Lotan kärryillä ja lähdimme kohti tuttua reittiä. Aluksi kävelyä käynnissä, sitten hölkkäilyä ja sitten muutama vähän vauhdikkaampi pätkä. Lotta oli ihan okei. Vähän se hölmöili ja ihmetteli yhdessä pihassa olevaa uutta postilaatikkoa, mutta muuten se oli oikein innokas ja ravi oli lennokasta. Pari vauhdikkaammista pätkistä rikkoontui kuitenkin laukalle, mitä oli tapahtunut viimeaikoina ihmeellisen paljon. Viime kisoissakin meidän lähtö oli mennyt ihan pilalle sen takia. Oltiin koutsinkin kanssa mietitty, että mistä se oli johtunut, mutta ei oltu keksitty mitään selitystä. Ihan ihme juttu, piti vaan toivoa, että se menisi äkkiä ohi.
Tultuamme takaisin purin Lotalta valjaat ja vein sen sitten pesupaikalle. Lotta oli hionnut lenkin aikana niin paljon, että pesu tekisi sille oikein hyvää. Avasin letkun ja aloin suihkuttaa vettä ensin suoraan lattialle ja sitten Lotan jaloille. Tamma hienohelma ei joka toisella pesukerralla voinut millään sietää kastumista, toisinaan se taas seisoi tyytyväisenä ja nautti suihkusta. Tämän päiväinen käytös oli jotain näiden ääripäiden väliltä. Lotta steppaili ensin ympäriinsä väistellen vettä parhaansa mukaan, mutta tajuttuaan, että mä voittaisin kisan joka tapauksessa, se tyytyi vaan kuopimaan lattiaa kovaäänisesti, eikä suostunut lopettamaan, vaikka mä kuinka käskin. Päädyin siis suihkuttamaan Lotan mahdollisimman nopeasti, ennen kuin paikalle ilmestyisi lauma ihmisiä ihmettelemään kovan äänen alkuperää. Luulin jo selvinneeni pesusta ilman yleisöä, kun Ohto ilmestyi paikalle.
”Ai se olikin Lotta, joka täällä metelöi”, jätkä sanoi ihmetellen.
”Joo, se osaa olla oikein kunnon draamaqueen”, sanoin ja suljin letkun.
”Mun piti tulla kattoon, et kuka tääl metelöi, ku se kuulosti ihan Faelta, mut en ollu nähny Alanaa tai Jasee tänää tallilla”, Ohto selitti.
”Kiva tietää, että tää ei oo ainoo, joka ei osaa käyttäytyä pesarissa”, sanoin katsoen Lottaa, joka oli vihdoin lopettanut kuopimisen.
”Osasko se sentään käyttäytyä lenkillä?” Ohto kysyi.
”Joo, ihan hyvin, yhden uuden postilaatikon Lotta bongas, mutta muuten meni ihan kivasti”, sanoin.
”Se on kyllä niin monikäyttöinen tamma. Tai siis ku siltä sujuu niin ravi ku ratsastuskin”, Ohto jatkoi ja jatkoi jotain lisääkin, mutta mä tartuin sanaan ratsastus. Eihän Lotalla ratsastettu.
”Sori, mitä sä sanoit?” kysyin. Ehkä mä vaan kuulin väärin.
”Nii sitä kun se on niin monipuolinen tamma, ku sujuu sekä ravit että ratsastus”, Ohto toisti.
”Mutta eihän Lotalla ratsasteta”, sanoin totisena. Mitähän jätkä oikein sepitti?
”Kyllä mä taas tossa yks päivä katoin, kun Daw meni sillä tossa kentällä. Niiden meno alkaa näyttää jo ihan hyvältä”, Ohto kertoi ihan pokkana. Mä olin ihan äimän käkenä.
”Täh?!”
”Siis eksä tiedä?” Ohto sanoi ihmetellen.
”Siis ooksä tosissas?” kysyin vakavana.
”Oon. Eksä oikeesti tiedä?”, Ohto sanoi uudestaan.
”No, miltä vittu näyttää?”, sanoin jo melkein huutaen. Samalla palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen. Lotan laukkaherkkyys. Ne ratsastushousut auton takapenkillä, mitkä Daw kertoi myyvänsä jollekkin toiselle tallilaiselle. Ne ratsusuitset Lotan karsinan ovessa sekä Dawin ajoittainen outous puhuttaessa Lotan treeneistä. Valetta, valetta, valetta. Se pirulainen on valehdellut mulle vaikka kuinka pitkään. Mikä petturi.
|
|
|
|
Post by Daw on Aug 13, 2017 18:46:20 GMT 2
20. Myrskyn jälkeen
Valtteri oli poissa. Kuollut. Oli ollut jo lähes kahden viikon ajan, enkä vieläkään pystynyt käsittämään sitä. Joka aamu herätessäni, heräsin ajattelemaan rakastani. Hymy nousi kasvoille, kunnes muistin mitä oli tapahtunut ja kyyneleet alkoivat valua. Elin kuin sumussa. En herätessäni tiennyt, mikä viikonpäivä oli, eikä elämällä ollut suuntaa. Olin muuttanut väliaikaisesti takaisin vanhempieni luo, minulle ei kuulemma tehnyt hyvää olla yksin. ”En mä ole yksin”, olin väittänyt takaisin, vaikkei mielipidettäni otettukaan huomioon. ”Mulla on Lotta.”
|
|
|
|
Post by rena on Aug 14, 2017 19:36:12 GMT 2
Jotain pientä vaan.
Johan: Olen tulossa Pronssijoelle käymään huomenna, joten oletko silloin kotona?
Minä: Juu, paitsi aamulla on treenit. Mut muuten joo.
Johan: Hyvä, käydäänkö syömässä illalla?
Minä: Joo vaikka? MIssä?
Johan: Katson että mihin saan varattua paikan.
Minä: Eli siis joku fancy paikka?
Johan: Juu, rosso tai se naapuri kunnassa oleva hieno italialaisravintola.
Minä: Okei.
Johan: Puheudu hyvin.
Minä: Mulla ei oo mitää fancyä mekkoa.
Johan: Minä laitan sinun tilillesi rahaa niin käy katsomassa.
Minä: Ok, kiits.
Lopetan tekstiviesti keskustelun Johanin kanssa. Olen laittamassa tallikamoja kasaan kun puhelimeeni pilahtaa uuden viestin merkiksi. Otan phelimeni käteen ja avaan viestin.
Daw: Hei, viititkö touhuta jotain pientä Lotan kanssa tänään?
Rena: Juu, eiköhän se onnistu : )
Daw: Kiitos.
Tiesin etä Dawilla oli raskasta joten en oikein kyvennyt kieltäytymään pyynnöstä. Joten heitin repun selkään ja fillaroin tallille pikaisesti.
Sää ei ollut sen hassumpi, aurinkoa ja pieni tuulenvire.
Kävelin tallitupaan ja siellä oli tupa täynnä. Valma, Eevi, Nanna, Pujo ja Ohto keskustelivat tiuhaa keskustelua pöydän ääressä.
”Moikka” Huikkasin kaikille.
”Ai moi Rena.” Puno tervehti ja viittoi minua pöydän suuntaan.
”ootko sä kuullu siitä pojasta joka ajo täällä pronssijoella kolarin.” Eevi sanoi pieni järkytys äänessään.
”Niin, siis se olikai saanut vasta kortin tai jotain.” Ohto jatkoi.
Hiljenin hetkeksi, he eivät tienneet. Jäin seisomaan paikoilleni ja mietin mitä sanoisin porukalle.
”Rena, mikä on?” Valma kysyi huolstuneen kuuloisena.
”Et kai sä häntä tuntenut?” Nanna kysyi.
”Ei en mä, mutta tiesittehän te että se poika. Valtteri, oli Dawin poikaystävä.” Sanoin.
Hiljaisuus laskeutui tupaan kunnes Valma laittoi käden suulleen ja sanoi hiljaa:
”Voi Daw parkaa.”
”Mien Daw voi?” Eevi kysyi huolestuneen oloisena.
”Olosuhteisiin nähden aika normaalisti, tulin just ulkoiluttamaan Lottaa. Jotain pientä vaan.” Kerroin porukalle.
”Okei, tahdotko kävelyseuraa, et varmaan Lotalla aijo ratsastaa.” Ohto kysäisi minulta.
”Juu, jos sä tahot meijän kanssa kävelylle tulla nii mikäs siinä.” Vastasin.
Keskustelimme vielä hetken ja sitten poistuin Ohton kanssa tuvasta kohti tallia.
Lotta oli kasvanut jo isoksi, muistin kuin eilisen kuinka Daw toi tallille pienen suloisen varsan, noh. Suloinen tämä on yhä mutta pieneksi en kyllä tammaa enään kutsuisi.
Otimme Lotan riimunnaruun ja lähdimme kävelemään kärrytietä pitkin. Tamma käveli nätisti vierelläni nuuhkien ilmaa korvat höröllä.
”Etkös sä ja Daw ollu naapureita?” Ohto varmisti.
”Juu, Daw asuu mun alapuolella.” Kerroin pojalle.
”Kätevää, joku tuttu niin lähellä.”
”Juu, onhan se. Itse olin aika uusavuton niin se oli hyödyksi kun totutteli yksin asumaan.” Sanoin naurahtaen.
Kävelimme rauhassa kunnes Lotta huomasi jotain ja alkoi vetämään minua vimmatusti perässään kohti metsää.
”Lotta ei, Lotta pysähdy. Hei oikeesti!” Yritin saada tamman huomion mutta ei. Se vaan jatkoi päättäväisesti matkaansa kphti mestän uumenia.
Ohto tuli apuun ja kiskoimme tammaa yhteisvoimin takaisin tielle ja hetken kamppailun jälkeen olimme taas turvallisesti tiellä.
(Kiitos porkkanan joka oli jäänyt Ohton taskun pohjalle.)
|
|
|
|
Post by Aleksi on Aug 31, 2017 12:29:29 GMT 2
 Lotta ja Daw koulutunnilla |
|
