prinsessan päiväkirjat (Cilla)

[inka]

8-VUOTIAS TANSKANPUOLIVERITAMMA
KILPAILEE ESTERATSASTUKSESSA -- HYPPÄÄ (vähintäänkin vakuuttavasti) 150CM
INKAN SPONSORIHEVONEN -- OM. SAGE ASTOR

[inka]

mutta eihän tämä ole ruusuilla tanssimista?
04092016

Mä en ollut antanut itselleni ihan vielä lupaa olla tästä innoissani - enhän ollut vielä päässyt täysin yli Ranan poismenostakaan. Mutta toisaalta, voisinko muka tämän paremmin päästä? Monta shokkia oli tullut peräkkäin, ja ne vaativat aina veronsa ihmisestä.

Mutta omaksi yllätyksekseni mä meinasin haljeta odotuksesta, kun Astorin varakkaan perheen niin montaa kertaa olympialaisiin matkalla näkemäni hevosauto ilmestyi Hallavan tallipihaan ja rikkoi koruttoman maalaisidyllin täysin. Huippumodernin auton kyljessä luki kultaisin kirjaimin "Astor Equestrian -- home of the champions" ja pienimmätkin kromikoristeet oli vahattu kiiltäviksi. Auton puikoista nousi ehkä 20-vuotissyntymäpäiviään lähestyvä miehenalku, mutta mä en voinut tehdä muuta kuin tuijottaa. Kyseisellä jäbällä oli tummanruskeat, siististi taaksepäin vedetyt hiukset, valkoinen kauluspaita sekä tummanpuhuvat ratsastushousut, jotka eivät jättäneet takapuolen muotoja arvailun varaan. Ranteessa oli sveitsiläinen kello, joka melkein sokaisi mut osuessaan auringon säteisiin.

Mies käveli suoraan mun luokse, mutta ei hymyillyt tippaakaan kun tarttui käteeni. Herranjestas hän oli komea.
"Huomenta. Jason Astor", tyyppi esitteli itsensä. Puheen alta paistoi pieni, vieras korostus. "Sano vaan Jase. Mutta tota, mikä ihmeen paikka tämä on? Tännekö Cilla siis muuttaa? Tämän tallin vuokraako mun tätini maksaa? Meillä olis kyllä ollut varaa vaikka Suomen parhaaseen, että miksi IHMEESSÄ tällainen läävä?" Mä pystyin vain ajattelemaan, että ei herranisä, mä olin juuri kätellyt Jase Astoria. Melkein lähdin jo etsimään minigrip-pussia, jonka köyttää käden ympärille.
"Te heppatytöt ootte kyllä päästänne pöpejä", oli vastaus mun hiljaisuuteen.

Kun Jase lähti hevosauton perälle, mä tulin todella tietoiseksi ulkonäöstäni - juoksuhousut, Niken collegepaita, kuluneet tallilenkkarit... hiuksetkin oli ihan sekaisin. Jase taas ei olisi voinut pukeutua edustavammin, sillä vahvojen käsivarsien ja sikspäkin ääriviivat saattoi piirtää katseellaan valkoisen kauluspaidan läpi. Paniikissa rupesin nyhtämään hiuksiani, mutta eihän se varmasti mitään auttanut, joten kun Jase vilkaisi minua kulmiensa alta kummastuneesti, ryntäsin suoraan hevosautolle, josta oli laskusilta jo avattu. Tumman takapuolen nähdessäni henkäisin. Siinä se oli. Mun sponsoriheppani, mun esteratsuni, jolla lähtisin tavoittelemaan mainetta ja kunniaa. Mun Breitlings Ardesia, mun Cillani.

"Ole varovainen. Rikoit sitten hevosen tai auton, ne on molemmat kuitenkin niin kalliita, ettet varmaan saisi ikinä maksettua takaisin."
"Ai häh?" mä sain vaan suustani ulos.
"Niin että mene hakemaan tuo hevonen", Jase huokaisi ja painoi kasvonsa vasten kämmeniään. Kiitos luottamuksesta, herra Astor.
Mua taisi jännittää oikein erityisen paljon, sillä kysyin: "Etkö sä menekään hakemaan sitä? Tunnet sen sentään aika hyvin."
"En mä ole ikinä tuohon hevoseen koskenut maasta käsin. Meidän tallilla on työntekijät sitä varten."
"Aha... alan huomata, miksi Cillan sanotaan olevan niin vaikea..."

Jatkoin kuitenkin matkaani auton sivussa olevalle pienelle ovelle, jonka takaa paljastuikin tummanharmaat ryntäät, mustat jalat ja epäröivä mutta silti niin kovin ylhäinen katse. Hevonen suorastaan huokui laatua ja luksusta, se oli viimeisen päälle harjattu, klipattu ja nypitty että olisi edustavimmillaan. Tämän hevosenkin kauneus jätti mut varjoonsa, ja se oli sentään hevonen. Cilla alkoi polkea etujalkaansa vaativasti, niin antaumuksella, että hevosauton lattia kitisi raudoitetun kavion viistäessä sitä pitkin.
"Joo, tyttö, pääset ulos", sanoin ja transsissa irrotin tamman narun rautaisesta renkaasta.
"Valmiina!" kuulin äänen takaani.
"Valmiina mih--"

Takapuomin auetessa Cilla laittoi pakin päälle ja tuli laskusiltaa alas sillä vauhdilla, että mä meinasin lentää nenälleni. Jollain ihmeen keinolla pysyin kuitenkin pystyssä kun tamma loikkasi innoissaan alas, hirnui vaativasti ja herätti samalla koko tallipihan huomion. Kiva juttu. Jase pyöritteli silmiään.
"Se on just tuollainen draamakuningatar. Älä vahingossakaan harjaa vääränvärisellä harjalla, tai se menee sekaisin."
"Miten niin sekaisin?" kysyin kummastuneena. En vieläkään tajunnut, että tällä kertaa riimunvarren päässä oli sadan tuhannen euron arvoinen hevonen.
"Puree, potkii, kiukuttelee ylipäänsä kuin viimeistä päivää. On se kyllä ihan kiva ratsastaa, tosi energinen ja laadukas, mutta maasta käsin aivan kamala maanvaiva."
"Mistäs tiedät, jos et ole ikinä koskenutkaan hevoseen?" kysyin, ja ei ehkä olisi kannattanut, sillä Jase paukautti laskusillan kiinni niin että ääni vihloisi vielä viikonkin jälkeen korvissa.

Cilla jatkoi tempoiluaan. Tamma oli siirtynyt keimailuvaiheeseen, jossa se ravaili ja tanssahteli kauniisti koottuna mun ympärillä höristen viettelevästi. Heti kun silmä vältti, tamma tallasi mun varpaille, ja Jase iski sitä kämmenellä keskelle rintaa. Cilla peruutti pää korkealla ja korvat luimussa kiljahtaen dramaattisesti.
"Ootko okei?" poika kysyi kun valittelin varpaitani. Kipu säteili koko jalkaterään.
"EN."
"Ooh, sehän tuli topakasti."
"Arvaatko miksi?"
"Koska tuo maanvaiva astui varpaille? Ei ole vaikea päätellä."
"Ei, vaan koska SÄ LÖIT MUN HEVOSTANI. MEE POIS."

Se tuli suoraan mun sydämestä, heh, varsinkin se "mee pois". Tajusin vasta viimeisten sanojen kohdalla, että puhuin jälleen kerran Sage Astorin siskonpojalle, ja ääne hiipuikin siitä sitten melkein välittömästi. Jase näytti ihan pillastuneen sanoistani.
"Kuunteles nyt, kanaemo. Meidän täytyy tehdä YHTEISTYÖTÄ", se vastasi mahdollisimman selkeästi viimeistä sanaa artikuloiden.
"Miten niin yhteistyötä?"
"No ethän sinä nyt vielä osaa 150-senttisiä ratana hypätä, vai? Niin arvasinkin. Cilla täytyy pitää kisakunnossa, ei sitä oo turhaan koulutettu näin korkealle. Siksi mä olen täällä auttamassa sua. Ratsastan tamman vähintään kolmesti viikossa, että sillä pysyy taso yllä."

Sitten Jase katosi hevosautoon. Tullessaan sieltä hän raahasi kahta jäätävää arkkua mukanaan, ja avasi ne esitelläkseen sisältöä.

Tämä ei voinut olla todellista.

Kaikki oli aseteltu viimeistä myöten täydellisesti. Arkkujen värimaailma lainehti tiukasti tummansinisen, pinkin ja mustan linjoissa. Tajuatteko jo? Jep. Siinä olivat kaikki Cillan varusteet. Ja niitä oli AIVAN PIRUSTI. Joustopinteleitä, fleecepinteleitä, kolmet eri etusuojat, kaksi martingaalia, vähintään viisi satulahuopaa, vasta pestynä hehkuva musta satula sekä swarovskeilla koristellut suitset. Loimiakin löytyi miljoona, joista pelkästään fleecejen valikoima oli kolmen eri värin kattava. Cillan tunkiessa turpansa tähän varusteiden asettelun esteettiseen multihuipentumaan, Jase terästyi ja repäisi hevosen riimunnarusta kauemmas.

"Tehdäänkö diili - sä hoidat hevosen, niin mä raahaan kamat sisään ja saat sitten olla rauhassa?" poika kysyi.
"No sellainen diili kelpaa", mutisin ärsyyntyneenä ja yritin rauhoitella slaagin saanutta Cillaa. Tamma järkyttyi kyllä heti, kun sitä vähän kielsi, vaikka Jasen keinot olivatkin aika äärimmäisiä.
"Kiva. Nähdään huomenna, tyyppi."

Tyyppi?

Ainiin. Mä olin tainnut unohtaa esittäytymisen.

Päivän päätteeksi Cilla suostui jäämään tarhaan - ei kyllä yhtään tyytyväisenä, mutta kyllä se ehkä joskus tähän tottuu...

[inka]

kaikkeen tottuu
07092016

Cilla pärski innoissaan vaahtoa, kun Jase nosti laukan ja ohjasi suuren kimon kohti pystyestettä. Yksi, kaksi, kolme, hyppy. Sulavaa ja kaunista työskentelyä oli todella ilo seurata, ja taitava ratsastaja ja hevonen yhdessä paketissa saivat aikaan sellaisen vaikutelman, että parin yhteistyö olisi ollut saumatonta. Cilla oli kuitenkin vielä uusi tuttavuus Jasellekin. Tuijotin huuli pyöreänä, kuinka ratsukko lähestyi metristä okseria ja ylitti sen kuin vettä vain. Sponssiheppani korvat kääntyilivät jatkuvasti kohti kentän perälle rakennettuja suurimpia esteitä, joista yksi oli jopa sen 150cm... tuollaisista en olisi ikinä voinut haaveilla Ranan kanssa. Tuollaisen ylittämiseen vaadittiin jo oikeasti laadukas hevonen. Urheilija. Suorittaja.

"Laske näitä jäähdyttelyristikoiksi ja kavaleteiksi sillä aikaa kun mä katon noita isompia", Jase huikkasi laukatessaan Cillalla ohi ja taputti tammaa kaulalle. Kevyessäkin istunnassa hän oli satulassa kuin kotonaan eikä meinannut hievahtaa mihinkään suuntaan. Tein työtä käskettyä - tottelemattomuudesta seurasi kuitenkin aina vain arvosteleva sanaryöppy ja uhkauksia Cillan lähettämisestä takaisin Englantiin.

Cilla tuli jo yli metriselle okserille, kun ryhdyin laskemaan ensimmäistä pystyä ristikoksi. Tamma ponnisti hieman liian läheltä, ja pudotti etujaloillaan ensimmäisen puomin. "NOSTA!" kaikui Jasen ääni ilmassa, samalla kun hän käänsi suuren kimon ympyrälle. Ryntäsin nopeasti poimimaan puomin maasta, ja asettelin sen kannattimilleen - helpommin sanottu kuin tehty, kun puomi oli painava, minä ruipelo ja kannattimet korkealla. Siirryin takaisin laskemaan muita puomeja, kun Jase kannusti Cillan uudestaan kohti okseria. Tällä kertaa kaikki sujui kuin oppikirjassa, ja tamma laskeutui esteeltä ylpistyneen näköisenä. Selvitettävänä oli enää 150cm pysty jäsen jälkeen 130cm trippeli.

Cillan häntä pyöri, kun pysty ilmestyi korvien väliin. Jase piti pohkeet kiinni kyljissä ja sai vähän ajaa Cillaa eteenpäin ettei tamma jäisi sipsuttamaan, mutta lopulta ehkä viisi askelta ennen estettä kaksikosta tuli taas pari. Ponnistus, Jase heittäytyi satulassa eteen ja myötäsi reilusti. Liitovaihe tuntui kestävän ikuisuuden tai kaksi. Suljin silmäni, kun ratsukko laskeutui esteeltä, mutta en kuullut kolahduksia, tömähdyksiä, en mitään muuta kuin hetken kuluttua kavioiden tamppauksen kenttää vasten.
"Jesss", mä ja Jase sanottiin yhteen ääneen. Cilla rentoutui ja pärskähteli tyytyväisenä, kun Jase nousi kevyeen istuntaan ja taputti tammaa kaulalle voitonriemuisena.

Trippelinkin hyppääminen sujui hyvin, ja Jase kokeili suurinta pystyä vielä pari kertaa kunnes vakuuttui Cillan taidoista ja siirtyi ravailemaan ristikoita. Loppukäynnit minä ratsastaisin, ja odotin niitä innoissani. Sitten Jase jo tulikin kentän portille, heitti ohjat Cillan kaulalle ja hyppäsi selästä hetkeen mitään sanomatta. Hän jäi tuijottamaan minua oudosti, ihan kuin olisi ollut mun vuoro sanoa jotain.

"No mitä sä siinä toljotat? Ota Cilla, mun täytyy lähteä jo eteenpäin", Jase mutisi ja tyrkkäsi mulle ohjat, jotka olisin paljon mielummin ottanut kohteliaasti vastaan.
"Eteenpäin?" kysyin ihan mielenkiinnosta. Olin oppinut jo olemaan punastumatta Jasen edessä, sillä olihan se jo sanomattakin selvää että mitä ikinä teinkään, se häiritsi häntä.
"Niin niin. Mun täytyy ehtiä junaan, koska menen seuraavaksi Kiiran tallille ratsastamaan Phantom Feverin ja Sargaksen. Ja sitten pitäisi vielä kotona laittaa Strawberries & Champagne..."

Jase jatkoi höpötystään autolleen asti, vaikka minä jäin Cillan kanssa kentän portille. Kun Audin ovi vihdoin kolahti kiinni, uskalsin säätää jalustimet oikean pituisiksi ja sormet vapisten hyppäsin aidalta satulaan. Cilla kulki reippaasti polkien, korvat hörössä ja pää nyökkyi askelten tahdissa. Askelten, jotka huojuttivat mun koko vartaloa. Ranalla oli ollut kivat, melko ponimaisen pienet askeleet, mutta nyt tuli vastaan pieni tenkkapoo. 175-senttinen hevonen oli askellukseltaankin vähän eri luokkaa kuin mun risteytykseni.

No, kaikkeen tottuu. Olinhan mä jo selvinnyt Jasesta, Cillan tavaroiden purkamisesta ja siitä varustemäärästä, mitä tamman niskaan heitetään ihan vaan tarhaankin. Miksen siis tästäkin?

[inka]

sehän on ihan naku??
08092016

Tallille Kaviopolkua pitkin kävellessäni näin Jasen kiiltävän Audin jo kaukaa. Valkoinen auto erottui tuntiratsastajien vanhempien Fordien sekä Volkswagenien välistä ja tuhosi muuten niin postikorttimaisemaa muistuttavan tallipihan tunnelman täysin. Rekisterikilvessä luki JAS-3, ja se saikin varmasti jotkut tyrskimään naurusta. Toisille sellainen kilpi autossa olisi ollut elämän suurimpia nautintoja.

Cillaa ei näkynyt tarhassa, ja yllättäen ei Jaseakaan. Oliko mies jopa itse vienyt hevosen sisälle? Tosin hän varmasti odotti viimeistään karsinan ovella satula käsivarsillaan orjaansa paikalle.

Vielä suurempi yllätys tuli vastaan, kun marssin talliin. Ranan vanhaan karsinaan majoitettu tumma kimoni oli muuttunut paljon. En osannut ihan heti sanoa että mikä tässä hevosessa oli niin kovin erilaista, mutta sitten se iski muhun...
"Ah, iltaa", Jase sanoi kummallisen iloisen oloisena ja myhäili mulle. Cilla narun päässä oli kiinnostunut enemmän suolakivestään. "Mä otin vapaudekseni klipata tämän, kun sä et ole sitä varmaan muutenkaan hirveästi harrastanut."

Ja kyllä vain, edessäni nökötti loimileikkauksen saanut tamma. Lisäksi niskasiili koristi Cillan muuten ihanan paksua harjaa.
"Mitäh?" oli ainoa mitä sain sanottua.
"Niin. Urheiluhevoset hikoilevat, joten ne täytyy klipata. Et säkään juokse maratonia toppatakissa, right?"
"Righttt..." mutisin hämmentyneenä. Minut huomatessaan Cilla tuli tutkimaan taskuja, mutta huomatessaan niiden olevan tyhjät tamma kääntyi korvat luimussa poispäin. "Mutta miten ihmeessä tuollaisella karvalla pärjää ulkona?" mä hämmästelin. Hevosparka.
"Voi kuule! Sage laittoi eilen postiin kaikki Cillan vanhat loimet, ne tulee varmasti pian, ja mukana on pari Astor Equestrianin piikkiin mennyttä toppaloimeakin. Valmistaudu näkemään laatua sekä mahdollisimman paljon pinkkiä ja royal blueta."

Ainiin. Kaikki Astor Equestrianin omistuksessa olevat hevoset kilpailevat ehdottomasti Sage Astorin lempiväreissä - pinkissä ja tummansinisessä. Cilla sattui olemaan niin onnekas, että kirjaimellisesti KAIKKI tamman varusteet olivat jommassa kummassa värissä. No, nahkavarusteet olivat mustia, mutta muuten.

"Ajattelin vielä hypätä vähän, kun kentällä oli jonkun ison rautiaan jäljiltä esteitä", Jase sanoi vihjailevaan sävyyn.
"Selvä selvä. Mä laitan tän kuntoon."

Jase katosi mutisten jotain tallituvasta - ehkä miehelle tekisi hyvää törmätä johonkin muuhunkin tallilla kuin vain minuun. Mä sen sijaan laitoin Cillan kiinni ja siihen mennessä tamma oli vielä suhteellisen hyväkäytöksinen, mutta herranisä kun tuo ensimmäisen harjan esiin. Tummansininen ei vissiin kelvannut, sillä tamma painoi korvansa luimuun ja alkoi kuopia etujalkojaan vimmatusti. Huokaisin vain syvään ja yritin kieltää, mutta tamma oli vieläkin aikamoinen diiva. Siitä piirteestä toivottavasti pääsisimme pian eroon.

Kun lopulta hevonen seisoi karsinassa huppu ja suitset naamassa, estesatula erikoisjalustimineen ja panssarivöineen kiinnitettynä, martingaali asennettuna ja suojat joka jalassa, Cilla oli tyytyväinen. Suuntasimme kentälle vieretysten - me kaksi vastaan Jase Astor.

Okei, eihän Jase ollut niin kamala? Olihan hän aluksi todella omahyväinen, mutta olin jopa alkanut tavallaan pitää hänestä...

Valman näkyi tulevan tallille. Piilouduin kimon taakse parhaani mukaan, sillä oikeastaan en enää edes tiennyt missä väleissä me oltiin. Valma oli koko kesän luuhannut jossain Christianin kanssa, enkä ollut edes puhunut hänelle sen kohtalokkaan maastoretken jälkeen. Joku kuiski tallin nurkalla Hallavan uusista poneista, mutta ääni kantautui tuulen mukana kentän laidalle. Jase istui aidalla kärsimättömästi polviaan rummuttaen. Puiden lehdet havisivat ja mun täytyi jo säätää hieman huiviani, ettei kylmä ilma puskenut kurkkua vasten. Auringonlaskun valossa kenttä näytti tavattoman hienolta, ja mietin hetken, miksi olisin ikinä saattanut harkitakaan jotain kilpatallia? Tämähän oli parasta, mitä mulle ja mun hevoselleni löytyi.

Syksy näytti todella olevan tuloillaan, kun ensimmäinen kellertävä lehti putosi läheisestä haavasta alas.

[inka]

huonoista uutisista syntyy hyviäkin hetkiä
10092016

"ETTÄ MITÄ"
"Mä sovin astutuksen."
"MUN hevoselleni?"
"Sun? SUN??"

Jase oli oikeassa. Cilla ei ollut mun. Mutta oli se silti hieno kilpahevonen eikä mikään mammalomailija! Vaikka kuinka mun nenäni eteen tungettiin hienoja kuvia komeasta kimosta orista, en suostunut ymmärtämään että kisavuosi lykkäytyisi.

"Mutta entä tämä sponsorihevosdiili?" kysyin onnettomana miehen silmiin katsoen. Kaikki oli pilalla.
"Kuules nyt, Prinsessa. Ei Cilla mihinkään lähde, se on yhä sun vastuulla. Sitten vuoden päästä saat alkaa valmentautumaan sillä, kuntouttamaan ja silleen."
"Mitä?? VUODEN?"
"Se ei edelleenkään ole sun oma hevonen."

Sitten tajusin. Mua oltiin petkutettu. Mun oli määrä pitää kantavasta tammasta huolta, ei sen vielä pitänytkään kansallisille radoille laukata. Tällaistako olisi olla hevosenhoitaja, joka ei saa itse päättää hevosystävänsä kohtalosta? En tiedä, miten Valma, Salli tai kukaan ylipäätään pystyy siihen. Pyörittelin pinteleitä niin raivoissani, että paketeista tuli muodottoman tiukkoja ja kirosin Sage Astorin hevosineen sekä perheineen maapallon kamalimpaan kolkkaan - vaikka oma vikanihan se oli ollut, että olin mennyt havittelemaan matoa ongesta.

"So... want to take her for a spin?" Jase kysyi vähän viekkaan näköisenä.
"Mmh?"
"Kohta siihen ei oo edes mahdollisuutta."
"Ai siis että MINÄ hyppäisin Cillalla?" kysyin. Epäuskon kuuli mun äänestä vahvasti läpi.
"Niin."

* * * *

Cilla oli täynnä energiaa, mutta ei läheskään yhtä myrskyn silmä-tyylinen hevonen kuin Rana oli ollut - tässä hevosessa oli virtaa tasaisen paljon, toisin kuin entisessä kimossani joka oli ensin ollut rento ja sitten yhtäkkiä puukottanut selkään. Cilla laukkasi mielummin melkein paikoillaan kuin siirtyi raviin, saati sitten käytiin. Jase nauroi.
"Ottakaa tuo sarjaeste ensin", hän sanoi ja ne sanat kuullessaan Cillalla naksahti. Isoliikkeinen tamma ampaisi eteenpäin ja mun oli pakko nousta kevyeen istuntaan, jotta tasapaino pysyi ennallaan. Cilla ei suostunut rahoittumaan, vaan imaisi esteelle ja mä huomasin sulkevani silmäni ilmalennon alkaessa. Yllätys vain, mitään ei tapahtunut. Tunsin kaksi hyppyä, mutta sitten laukka jatkui tasaisen vauhdikkaana eteenpäin.

"Mitä tapahtui?" mä kysyin Jaselta, ja hän näytti vähintäänkin kummastuneelta.
"Miten niin? Tuohan meni hyvin, tempokin oli loistava."
"Eikö tämä mennyt aika lujaa?"
"Voi kuule, Prinsessa, se on isompi kuin se sun harrastehevosesi, ei se osaa mennä tuota rauhallisemmin."

Hyppy hypyltä sain lisää itsevarmuutta. Cilla pärski ja pyöritti häntäänsä, mutta taisi huomata mun epävarman olemukseni eikä lähtenyt kaahaamaan isommillakaan korkeuksilla. Ponnistuksessa suljin välillä silmäni, toisinaan taas tartuin harjasta kiinni ja joskus harvoin toivoin ihan vähän, että mun hevoseni olisi koulupainotteinen. Liitovaiheessa tunsin vain tuulen vasten kasvoja, en mitään muuta, siinä me leijuttiin puolitoista ikuisuutta. Kun tamman jalat olivat taas maan pinnalla, huokaisin helpotuksesta. Silloin tuntui kuin olisi juuri juossut maratonin tai voittanut aluemestaruudet.

Lopulta tuli kuolemankierros.
"Mä nostan tätä yhtä. Tulette vaan kerran ja ihan rauhassa. Myötää ja anna Cillan hoitaa homma, ihan peruskauraa tämäkin. Se pystyy hyppäämään kokonaisen radan näillä korkeuksilla, joten no worries", Jase rauhoitteli. Hän ei kuitenkaan suostunut kertomaan esteen korkeutta.

Cilla pärski ja sylki vaahtoa ryntäilleen, pyöri pikkuisella voltilla häntä soihtuna ja korva kääntyillen. Kun myötäsin, tamma lähti eteenpäin. Lyhyen sivun jälkeen tuli totuuden heti, pystyeste odotti edessä. Suljin silmäni ensin ihan pieneksi hetkeksi, mutta sitten tajusin ajatella vähän hevosen askelia ja vastaavia tärkeitä yksityiskohtia. Adrenaliinia syöksyi vartaloon hurja määrä, kun este tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kasvaen joka askeleella vaan suuremmaksi. Pelko oli enää vain pieni tunne takaraivossa, valkoinen enkeli lennähti mun olkapäältä turvaan ja jäljelle jäi vain kivipesun kestävä ratsastaja, joka ei millään halunnut luovuttaa. Cilla korskahti ja sitten hyppäsi.

Olin kuulevinani, kuinka tallipihassa kohahti. Liito tuntui niin pitkältä, että olisin ehtinyt virkata vaikka kymmenen patalappua. Cillan kaula venyi ja yhtäkkiä näin edessäni kentän kellertävänharmaan hiekan. Tumps. Tamman etujalat koskettivat maata, mä iskeydyin leuka edellä hevosen kaulaa vasten ja sitten aika lähti taas liikkeelle. Pidin hevosen kaulasta shokissa kiinni, mutta en pudonnutkaan. Cilla jatkoi laukkaa riemuissaan ja hirnahti. Pompuista huolimatta sain tamman lopulta hidastamaan, ujuttauduin satulaan ja sitten jarrutin aitaa vasten käyntiin.

"WAU", joku totesi aidalla, miehen ääni. Mutta ei Jase tietenkään. "Kuinka korkea tuo oli?" sama ääni kysyi.
"Sataviisikymmentä", Jase totesi viileästi. "Peruskauraa Cillalle, mutta Prinsessa tais ylittää omat odotuksensa."
"Oho", ääni oli vaikuttunut.

Kun käänsin Cillan kohti porttia ja uskalsin katsoa kuka muu oli nähnyt nolon suoritukseni, huomasin Topiaksen vaikuttuneen ilmeen. Ei, ei se ollut kovin vaikuttunut, ennemminkin yllättynyt.
"Onnea, selvisit hyvin", Topias sanoi hiuksiaan haroen.
"Ai, kiitos", mutisin punastuneena, leukaani hieroen.
"Jep. Olin varma, että putoaisit, mutta sussa on ainesta", Jase sanoi, mutta ehdottomasti painotti sitä että oli luullut mun putoavan, ei tietenkään sitä positiivista puolta.
"Harmi että tämä on kohta kantavana ja ihan työkyvytön", sanoin hieman katkeralla äänensävyllä Jaselle.

"No, äh... katsotaan, mitä voin tehdä asialle."

As an answer? I'll take that.

[inka]

Cilla näytti rauhalliselta, kun etsi tarhan pohjalta itselleen pieniä ituja. Tamma oli alkanut sopeutumaan Hallavan maisemaan paremmin – harja sojotti välillä pystyssä, välillä kihartui alas, eikä karvakaan kiiltänyt enää kuin koko purkki Showshinea olisi tuhlattu yhteen hevoseen. Joku kopautti mua olkapäälle ja ojensi sitten kypärät sekä chapsit. Jase.

”Miksi?” kysyin hieman kummastuneena. Johan Cillalla oli ollut päivän kontrollitreenit, se oli hypännyt hienosti 120-senttisen radan ja treenannut jäätävän isoja sarjoja. Tamma oli kyllä mielestäni leipänsä ansainnut.
”Ajattelin, että voisit kokeilla maastoilua!” mies totesi hyväntuulisesti. Ai että ihan minua olit ajatellut!
”Cillahan on jo tänään tehnyt töitä, varmasti raukka on ihan väsynyt”, totesin ja yritin ojentaa tavaroitani takaisin Jaselle.
”Oh, believe me, sä haluatkin että se on väsynyt kun ekan kerran lähdet maastoon.”

****

Puolen tunnin päästä mä seisoin tallipihassa kyllästynyt tamma vierelläni. Cillalla oli takana hivutussuojat ja edessä pintelit, jonka lisäksi varusteisiin lukeutuivat martingaali, mahapanssari sekä tavallista kovemmat kuolaimet. Suitsien svarowski-otsapanta kimmelsi auringonvalossa, kun Jase heilautti mut selkään ja toivotti onnea.
”Suosittelen lyhyintä mahdollista lenkkiä. Ja käynnissä.”

Rehellisesti ottaen en ymmärtänyt mitä vikaa Cillassa on, kun ohjasin tamman kohti vähän alle puolen tunnin käyntilenkkiä. Tamman näyttävät askeleet keinahtelivat puolelta toiselle ja se kulki kaulaansa venytellen rennosti eteenpäin. Tämähän oli hauska peli maastossa!

Vaan ei kauan…

Kun Hallava ja muut hevoset katosivat näköpiiristä, Cilla terästäytyi. Niin, normaalia, sitähän tämä toki oli. Mutta sitten tuulenvire kulki metsän läpi ja yksi onneton pudonnut lehti pyyhkäisi polun yli. Cilla sai kirjaimellisesti slaagin ja heittäytyi ensin taaksepäin, kunnes sai takajaloilla vauhtia ja pinkaisi kohti metsän ydintä. Suuntavaistoa hevosella ei tuntunut olevan ollenkaan, se vain juoksi, ja mä yritin puristaa siisteiksi nypittyjä harjatupsuja sekä muutenkin pysytellä selässä.

”Hoouuu, hoouuuu… ei mitään… HÄTÄÄ?!?” yritin rauhoitella, mutta mun ahdinko vaan kasvoi ja kasvoi, kun hevonen jatkoi etenemistä ilmaan minkäänlaisia merkkejä pysähtymisestä. Jouduin ottamaan tehokkaasti suusta kiinni jotta vauhti hidastui edes vähän, mutta seuraava ongelma olikin tamman protestoivat pukkihypyt. Tässä vaiheessa mun matka päättyi pehmeästi pusikkoon ja Cilla jatkoi matkaansa.

Paniikki iski. Ei hitto, ei hitto, mun hevoseni karkasi. Ei, se ei ollut edes MUN hevoseni, vaan älyttömän rikkaan naisen älyttömän kallis hevonen jonka vahingoittamisesta saisin maksaa koko loppuelämäni ajan. Plus jäisin hevosettomaksi.

Lähdin juoksemaan sinne suuntaan, minne hevonenkin oli lähtenyt. Kavionjäljet olivat painautuneet syvälle polkuun. Juoksin yhä lujempaa, vauhti kiihtyi joka askeleella, kunnes väsähdin ehkä sadan metrin päähän. Huusin Cillan nimeä varmaan vartin, ei mitään. Ei sillä että olisin olettanut hevosen huutavan vastausta.

Hetken kuluttua puhelimeni älähti taskussa. Näytölle aukesi kuva hikisestä kimosta, jonka otsapanta kimmelsi ja satula oli tyhjä. Kuvaan oli liitetty teksti:

”Meidän pitää puhua.”

[Aleksi]

Inka ja Valma maastoilemassa Cillalla ja Lukalla