Klikki

[Aleksi]

..

[Aleksi]

tiistai 3. joulukuuta 2013
kirjoittanut: Tiitu

Maneesin seinällä oleva kello oli yksitoista taluttaessani fleeceloimella ja paksulla villaviltillä peitetyn Klikin ovesta sisään. Tamma oli pelottavan virkeän oloinen, se tuijotteli kaikkea mahdollista eikä pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Laskin sen kävelemään yksin uralle jääden itse maneesin keskelle. Joka suuntaan sinkoilevan ponin vierellä käveleminen oli ollut tavattoman hankalaa, eikä mieleni tehnyt tulla tönityksi enää uudelleen. Klikki talsi uralla yllättävän sopuisasti ja innostui vasta vedettyäni villaviltin sen selästä.

Lämmiteltyäni ponin huolellisesti ravissa ja reippaassa laukassa molempiin suuntiin lyhensin sivuohjat kevyelle tuntumalle ja annoin Klikin totutella hetken vapaasti ennen kuin lyhensin liinaa saadakseni sen kuulolle. Olin ajatellut käydä läpi ihan perusasioita, jotta voisin suunnitella seuraavien päivien harjoitusohjelman. Minulta oli jo ehditty kysellä, milloin ratsastaisin Klikillä, mutta olin päättänyt vakaasti tutustua tammaan huolellisesti maasta käsin ennen selkään uskaltautumista.

Aloitin loogisella pysähdys-käynti-ravi-laukka-ravi-käynti-pysähdys –sarjalla, jonka jälkeen tehtävä vaikeutui hieman. Pysähdyksestä käyntiin ja raviin siirtymisessä ei ollut minkäänlaisia hankaluuksia, mutta pysähdyksestä suoraan laukkaan lähtemisessä Klikki epäröi selvästi. Toistin siirtymisen vielä muutaman kerran eikä siinä ollut alkuhämmennyksen jälkeen ongelmaa, tamman laukannostot näyttivät mitä luontevimmilta. Siirtymiset käynnistä pysähdykseen, raviin ja laukkaan sujuivat nekin täysin luonnostaan, samoin ravista käyntiin ja laukkaan, ravista pysähdykseen sekin pienen hakemisen jälkeen. Laukkasiirtymiset tuottivat selvästi eniten ongelmia, sillä laukasta raviin hidastaminen oli ainoa onnistunut siirtyminen. Laukka-käynti –siirtymä oli tasapainoton ja silminnähden hankala, puhumattakaan laukasta pysähtymisestä, jossa Klikki meinasi lentää turvalleen maneesin hiekkaan. Tarhassa se oli esittänyt taidokkaita pysähdyksiä ja pyörähdyksiä kesken laukan, mutta kuolaintuntumalla työskentely oli nuorelle hevoselle hankalaa.

Pidensin sivuohjat hetkeksi ja annoin Klikin kävellä ympyrällä kaulaansa venyttäen. Loppuverryttelyksi sai luvan riittää kymmenisen minuuttia ravia melko pitkällä ohjalla useiden suunnanmuutosten ja ympyrän koon muuttelun piristämänä. Klikki vaikutti rauhoittuneen hidastaessani sen käyntiin ja riisuessani loimen ja sen alla olevan juoksutusvyön. Tamma katseli puuhaani kiinnostuneena, mutta seisoi täysin rauhallisena paikoillaan jopa koskiessani kädelläni sen päähän, edeten leukaperistä turpaan ja viimeisenä korviin. Taputin sen kaulaa tyytyväisenä ja kävelin poni perässäni maneesin keskelle.

Laitoin käteni pehmeästi Klikin korvien väliin ja vedin sen pois heti, kun tamma laski päätään alas, paineesta poispäin. Oikeanlaisen reagoinnin palkitseminen oli hankalaa, sillä en ollut aina varma, oliko reaktio riittävän vahva tai edes oikeaan suuntaan, mutta ilmeisesti onnistuin tehtävässä riittävän hyvin vahvistaakseni paineesta poispäin myötäämistä: Klikki ymmärsi, mitä halusin siltä. Ensimmäisen oivalluksen jälkeen eteneminen oli nopeaa, hetkessä sain tamman nostamaan päätään laittamalla käteni sen leuan alle, peruuttamaan asettamalla sormeni sen ryntäille ja siirtymään sivulle koskettamalla sen kylkeä. Muutamien mietiskelytaukojen ja pienen harjoittelemisen jälkeen onnistuin löytämään tavan siirtää erikseen sekä etu- että takaosaa joko lapaa tai lautasta koskettamalla.

Onnistumisista huolimatta olin todella yllättynyt, kun sain Klikin seuraamaan minua vain laskemalla käteni sen sään päälle ja kävelemällä itse. Palkitsin sen ensin muutamasta vierelläni otetusta askeleesta pidentäen matkaa kerta kerralta, kunnes se pysyi vapaaehtoisesti vierelläni koko pitkän sivun. Palkitsin tamman taskuuni piilottamallani porkkanalla ja päästin sen juoksentelemaan vielä itsekseen. Maneesin kellon tullessa viisitoista vaille kaksitoista heitin loimen ja villaviltin Klikin selkään ja lähdin taluttamaan leikistämme innostunutta ponia talliin. Harjatessani tammaa se väisti sivulle pehmeimmästäkin pyynnöstä enkä voinut estää pientä voitonriemun hymyä kohoamasta kasvoilleni.

Laitoin tamman kiinni naruihin ja harjasin sen.Vein tamman lopuksi tarhaan. Vaaleahiuksinen, mustaan talvitakkiin pukeutunut tyttö ja hänen pieni, edellistä ratsastustuntiaan ääneen kertaava ystävänsä tervehtivät minua iloisesti kävellessään ohitsemme. Klikki jäi katselemaan kiinnostuneena heidän peräänsä, mutta keskitti pian ajatuksensa portin luona odottelevaan . Heti riimunnarun irrotettuani tamma säntäsi näykkäisemään welshruunan kaulaa ja kaverukset lähtivät laukkaamaan aidanviertä kylki kyljessä. Katselin ponien menoa, kunnes aloin palella ja juoksin hakemaan laukkuni lähteäkseni kävellen kotiin.

[Aleksi]

keskiviikko 4. joulukuuta 2013
kirjoittanut: Tiitu

”Se on menoa nyt”, tuumin laittaessani etusuojia korviaan luimistavalle Klikille.
Tammalle oli sovittu keskiviikolle vapaapäivä, jolloin ilmestyinkin tallille jo aamutuimaan tuulennopeudella. Ulkona kävi pieni puhuri, vaikkei lunta tuiskunnutkaan. Kiinnitin vielä toisenkin takasuojan tarrat huolellisesti kiinni ja nousin kyykystä ylös taputtaakseni tammaa.
”Hieno tyttö, mut älä vaan näytä noin nyrpeetä naamaa, en mä niin paha oo”, sanon naurahtaen ja lähden hakemaan Klikin varusteita satulahuoneesta.
”Aijotko ratsastaa Klikillä?”Astan satulaa satulasaippualla putsaava Maikki kysyy.
”Juu, meen maneesiin testaamaan mitä tästä ponista oikeen irtoaa”, sanon naurahtaen ja otan Klikin satulan käsivarsilleni.
”Okei, onnea! Maikki toivottelee

Nostin satulan hampaita näyttelevän Klikin selkään. Laskin satulan mahdollisimman varovaisesti herkkähipiän selkään, mutta silti ilmoille kajahti tammamainen inahdus ja häntä huiski. Kiersin toiselle puolelle laskemaan satulavyön ja samalla Klikki meinaisi napsaista kyynärpäästäni pienne palasen mukanaan.
”Ei!” toruin tammaa ja laitoin vyön ensimmäisiin reikiin, jonka jälkeen laitoin ruskean kypärän päähäni ja aloin suitsia tammaa. Kuolaimet menivätkin helposti suuhun ja remmitkin menivät kiinni omin voimin . Tarkistin vielä varusteiden kunnon, jonka jälkeen laitoin hanskat käteen, vetäisin karsinan oven auki ja lähdin taluttamaan Klikkiä kohti tallin ovea.
Ulkona ilma oli jo lauhtunut, mittari näytti enää nelisentoista astetta pakkasta. Kliki kaviot kopsuivat maata vasten. Tamman korvat olivat tarkkaavaisena pystyssä, sillä läheisellä tiellä meni aurausauto valot vilkkuen. Kohta olimmekin jo lämpöisen maneesin ovella.
"Moi ootko uus tääl?Tuutu kysyi
"Moi en oo oon ollu jo jonkin aikaa en oo vaan nähnyt sua :)"


Talutan tarkkailevan Klikin kaartoon, lasken jalustimet ja kiristän ähisten ja puhisten satulavyön. Kun vyö ei enää mene joko laiskasta kiristäjästä tai mahakkaasta ponista johtuen seuraaviin reikiin, nousen reippaasti selkään.
”Klikki, lopeta se pullistelu!” murahdan säätäessäni vyötä sirkusratsastuksen pelossa tiukemmalle. ”Tällä on tainnut mennä viimeksi joku pikkutyttö”, jatkan naurahtaen pidentäessä jalustimia
Alkukäynnit mentyäni ja ohjat otettuani totean, että Klikki ei taida olla ihan yhtä tulinen. Kouluraippa joutui heti käyttöön, samoin pohkeet. Työstin tammaa pysähdyksillä ja volteilla vaatien tammalta reipasta käyntiä.
”Käynti on mun mielestä vaativin askellaji, se on hankalaa saada tarpeeksi reippaaksi mutta silti niin rennoksi”, sanon ja yritän saada Gitan kunnolla kulmiin.
”Jep, odota kun pääset Mirandan koulutunneille”,
”Mä alan lopetella, kai pärjäät yksiksesi? Voin kyllä sanoa jollekkin tallissa että tulee katsomaan”, Tuutu sanoo ja alkaa kävellä loppukäyntejä.
”Kyllä mä pärjään, mutta olishan se mukava saada juttuseuraa”, sanon siirtäen Klikkiä raviin.

Klikki eteni nyt astetta energisempana uraa pitkin, mutta välissä yritti aina livistää työnteosta. Pääty-ympyröillä pyörittyäni vaihdoin suuntaa ja tein samat jutut myös vasempaan suuntaan. Hetken päästä siirryin pompottavaan harjoitusraviin ja totesin katsomossa istuvalle Narnialle, kuinka vaikeaa istuttavaa tamman ravi olikaan.
”Haha, ei täälä voi olla hölskymättä!” naurahdin ja yritin saada pohkeenväistön tapaista aikaiseksi.
Aloin jo tottumaan Klikin harjoitusraviin, joka vaati olemattomilta vatsalihaksiltani paljon. Ainakin kunto kohoaisi, mietin ja siirsin tamman hetkeksi käyntiin vaihtaakseni suunnan rauhassa.

Lopussa aloin laukailla Klikillä suurella pääty-ympyrällä. Ratsureimani ei aluksi meinannut nostaa laukkaa, mutta pari topakkaa käskyä raipan kera sai tamman siirtymään keinuvaan, mutta silti pompottavaan laukkaan. Kun keskityin laukassa kunnolla istumiseen,Klikki siirtyi vaivihkaan raviin ja sen kautta käyntiin. En kuitenkaan päästänyt ponitammaa helpolla, vaan nostin välittömästi uuden laukan ja jatkoin sitä pitkään muistutellen välissä siitä, että ponin pitäisi liikkua reippaammin. Nostelin laukkoja myös toiseen suuntaan ja rentojen loppuravien aikana Klikki pärski tyytyväisenä.
”Sehän meni hyvin! Alkeistunneilla se ainakin vaan löntysteli pää alhaalla”, Narnia kertoo hymyillen, kun siirrän Gitan käyntiin ja annan sille pitkät ohjat.
”Joo, voin kuvitella! Ei tää oo mikään reippain ratsu, mutta tänään sillä oli suhteellisen hyvä päivä”, sanon taputtaen tammaa kaulalle.
Loppukäyntien jälkeen kaarsin tamman kaartoon suuren maneesin keskelle, kiitin tammaa vielä kerran ja tein maailmanympärysmatkan molempiin suuntiin. Klikki ei siitä pahemmin piitannut, vaan antoi meikäläisen pyöriä selässä huoletta.
Jalkauduin jalat maitohapoilla Klikin selästä, nostin jalustimet ja hellitin satulavyötä reiällä.
”Sitten talliin, let's go!” sanoin hymyillen ja maiskautin Klikin liikkeelle.

Matka talliin sujui etanamaisen vauhdin saattelemana, mutta karsinassaan Klikki hyökkäsi heti pienen heinäkasansa kimppuun. Riisuin kasan tuhoamiseen keskittyvältä Kilikiltä varusteet, harjasin tamman huolellisesti ja laitoin loimen selkään. Siinä ajassa tamma olikin jo ehtinyt popsia välipalansa parempiin suihin, ja lähdinkin taluttamaan tammaa kohti tarhaa.
”Kiitos Klikki!” sanon ja päästän sen leikkimään muiden kaviokkaiden luo.
Kävelen talliin hymysuin ja käyn tsekkaamassa tuntilistan. Taluttajia ei tänään tarvita, joten päätän katsella, tarviiko joku apua tallissa.
”Missähän Vanillan satula on?” kysyy nuori, vaaleahiuksinen tyttö.
”Katsotaampas. Ahaa, se on tuola ihan ylhäällä!” sanon ja autan neitiä satuloimaan Vanilla, jolta säkäkorkeutta löytyy riittämiin.

Menin muiden hoitajien luokse talli tupaan.
"Moi"Kaikki sanoi
"Moi "Vastasin
Hölisimme ja pölisimme puoltuntii kun huomasin et kello oli jo paljon oli aika lähteä.


Myöhemmin löydän itseni norkoilemasta vielä tarhan portilla ihailemassa Klikkiä. Tamma härnää kavereitaan ja innostuu välillä ravailemaan. Painan näyn suloisesta hoitoponistani mieleeni ja astelen sitten parkkipaikalle päin, jossa siskoni odottaa auton kanssa.
”No kyllä kesti, oon oottanut jo puoli tuntia!” sisko sanoo ja jatkaa samaan syssyyn:
”Meen illalla mun kaverille yötä ja äiti ja isä menee sinne tampereelle niin Karo lähtee mummulle ja papalle yötä kolmeks yöks onko sulla suunnitelmii.
" Meen Tuutulle yötä "sanoin
"Kuka vitsin Tuutu?"Sisko kyselee
"Se on Hallavasta yks hoitaja ja mun kaveri jos muistat :D"
"Jaa,mees nyt niin käyn vielä kylällä moikka"
Astuin ulos autosta ja menin sisälle.

[Aleksi]

Mitä kauemmin odotat tulevaisuutta,
sitä lyhyemmäksi se käy
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
kirjoittanut: Ellida

Viimeiset puoli vuotta olin viettänyt jossitellen.

"Jos mä olisin heti vienyt sen ponin asiantuntevalle lääkärille, niin se olisi vielä täällä."
"Jos Nippe olisi saanut heti kunnolla lepolomaa, se ei ikinä olisi mennyt siihen kuntoon."
"Mitä, jos se kaikki olikin kiinni musta ja mun ratsastustaidoista?"

Sitten mä olin päättänyt, että nyt saa riittää.

Jossittelusta ei ollut mitään hyötyä. Päinvastoin; pilasin vain aina oman hyvän fiilikseni alitajunnasta syöksyvillä, kyseisellä konjuktiolla alkavilla lauseilla, ja nanosekunnissa pirteästä ja iloisesta Ellidasta tuli Ellida, joka halusi as soon as possible syöksyä sohvan pimeimpään nurkkaan viidenkymmenen tyynyn kanssa syömään raakasuklaata ja katsomaan Netflixistä kaikki nyyhkysarjat putkeen. Mä halusin jatkaa elämää, vaikka mulla ei omaa ponia enää ollutkaan. Mä olin tajunnut, että maailma on täynnä muitakin poneja - ja että Pronssijokicityssäkin oli talli.

Niin musta tuli Klikin hoitaja.

Klikki itseasiassa muistuttikin vähän Nippeä. Rautiaankirjava väri ja tutut nappisilmät toivat ponin väistämättä mieleen - olkoonkin, että Nippe oli tamma, eikä yhtään niin laiska kuin Klikki -, mutta aina mä tungin ne mielikuvat takaisin sinne alitajunnan pohjukoihin. Nippe oli ja meni, eikä mikään toisi sitä enää takaisin. I just had to get over it. Uskoin sen tapahtuvan aika nopeasti, enhän mä enää edes käynyt Vaahterapolussa, missä tuttu ympäristö, tutut ihmiset ja tutut ponit vainosivat mua muistolla siitä, että joskus muinoin munkin poni kuului tänne. Nyt mulla oli tilaisuus aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. Ja mä todellakin olin ottamassa sen tilaisuuden vastaan.

Pudistelin heinänkorret pois mun lapasista ja vilkaisin sitten edessäni pönöttävään lewitzer-ruunaan päin. Korvat hörössä se katsoi mua. Mä katsoin sitä ja näin pelkkää aurinkoista tulevaisuutta.

#1

[Aleksi]

Ensitapaaminen
lauantai 25. huhtikuuta 2013
kirjoittanut: Vera

"Janne."
"Mitäh?!"
"Et kai sä oo pölliny mun auton avaimia? Meinaan, et jos oot, niin tänään syödään illalliseksi Janne-paistia."
Vaaleanruskeat hiukset omaava, minua ainakin 30 senttiä pitempi poika pudisteli päätään, kuitenkin pieni pilke smaradgin värisissä silmissään. Huokaisin ja jatkoin auton avainten metsästämistä. Minulla oli taipumus hukata tavaroita ja sainkin olla etsimässä milloin mitäkin ties mistä. Eräällä kerralla olin onnistunut saamaan kännykkäni sohvan patjojen väliin ja etsinnöissä meni monta tuntia (tietysti kännykkä oli ollut äänettömällä juuri sillä hetkellä). Ai niin, ja unohtamatta sitä kertaa, kun olimme olleet lomalla Kyproksella perheeni kanssa muutama vuosi sitten, olin hukannut viisikymppiä maksaneet aurinkolasini, sen jälkeen olenkin ostanut vain parin euron halpislaseja... Että sellaista.

Auton avaimet löytyivät kylpyhuoneesta. Syy, miksi ne olivat siellä, oli vieläkin hämärän peitossa, eikä syy tulisi koskaan selviämäänkään. Janne virnuili taka-alalla, kun minä avasin tuhahtaen asuntomme oven ja lähdin kohti parkkipaikkaa. Auto sentään oli tallella. Se tästä olisikin vielä puuttunut! Jos joku olisi pöllinyt autonikin, siitä riemu olisikin ratkennut. Istuuduin kullanvärisen Nissanini ajajan paikalle ja työnsin avaimen virtalukkoon. Rakas autoni, vuosimallia nakki ja muusi, käynnistyi hyrähdellen. Laitoin radion soimaan ja aloin hyräilemään sieltä kuulivia biisejä ajaessani kohti Hallavaa.

Hallavaan ei pitäisi olla kauhean pitkä matka, parisen kilometriä, ainakin jos on Google karttoihin uskominen. Minulla ei säästäväisenä ihmisenä ollut navigaattoria, minusta se oli vain rahan tuhlausta, varsinkin, kun tiesin ettei navigaattorikaan aina tiennyt juuri oikeaa reittiä. Pään sisästä löytyy ihan tarpeeksi hyvä navigaattori, ei tähän mitään Samsungia tai muuta pingpongia tarvittu. Ajelin rennosti tuttuja Pronssijoen teitä pitkin ja pian myös Hallavan kyltti ilmestyi näkyviin. Hallavaan vievä tie oli leveä hiekkatie, talli sijaitsi sen päässä. Hurautin Nissanillani tallin pihaan ja jätin auton parkkipaikalle. En ollut mikään paras parkkeeraamaan - ehkä minulle olisi lohjennut paikka Suomen surkeimpana kuskina, ainakin parkkeeraamisen osalta - nytkin auto meni nätisti vinoon. Ajattelin niitä ihmisiä kauppojen pihoilla, jotka joutuivat kiroamaan vinoon parkkeeratun auton vuoksi, ja kaiken kukkuraksi auto on niin vinossa, ettei viereiseen parkkiruutuun voi parkkeerata. Ja tietysti sen auton kuski löytyy tästä. Minähän se tietysti olin.

Parkkeeraamiset sikseen, nousin autosta ja katselin hieman tallipihaa kokonaisuutena. Hallavan tallialue oli kohtuullisen suuri, maneesi nökötti suoraan nenäni edessä ja tallirakennus sen takana. Kenttä oli hieman kauempana ja tarhoja näytti olevan useampi. Tarhoissa käyskenteli kaikennäköisiä hevosia ja -poneja, Klikkiä en kuitenkaan erottanut joukosta. Ehkäpä poni oli sisällä, eihän sekään mikään mahdoton vaihtoehto ollut. Harpoin tallirakennukseen vihellellen, kädet paksun Iron Maiden -hupparin taskuissa. Janne oli tilannut hupparin netistä, mutta se oli ollut hänelle liian pieni, joten tämä oli sitten kaupitellut hupparia minulle. Olin ostanut sen Jannelta vitosella, nyt sitten minullakin oli ihkaoma bändihuppari, jeah!

Päätin käydä ilmoittamassa itsestäni tallin omistajalle, jonka arvelin olevan toimistossa. Bingo, siellähän mustatukkainen mies hörppi kahviaan ja hörisi jollekin vitsille, luultavasti. Tai sitten hörisi jollekin muulle, tiedä häntä. Hänen seuranaan oli vaaleatukkainen nainen.
"Moro!" sanoin vähän junttimaiseen tyyliin ja heilautin kättäni rennosti astuessani naurun sekaan toimistoon.
"Moro moro, sie taidat olla se uus hoitaja, se..." Aleksi sanoi ja näköjään ei muistanut nimeäni, eikä ihme, koska emme olleet koskaan tavanneet "livenä".
"Sano Vera vaan", sanoin hymyillen hieman.
"Vera, okei. Sie oot siis Klikin hoitaja? Mie oon Aleksi ja hän on Eveliina" Aleksi sanoi ja nyökkäsi naiseen päin, hän oli jo lakannut nauramasta, mutta ei silti näyttänyt yhtään tallin omistaja -tyypiltä (anteeksi vain : D). Olin tottunut näkemään tallin omistajana jonkun vanhahkon naishenkilön, siispä tuollainen nuorehko pojankloppi tallin omistajana oli minulle ihan vierasta.
"Juu, onko se muuten ulkona vai sisällä?" kysyin.
"Sisällä se taitaapi olla", Aleksi sanoi ja jatkoi: "Toivottavasti viihdyt sen kans, tule rohkeesti nykäseen hihasta jos joku mietityttää. Tallituvassa voit sitten levätä ja tavata muita hoitajia, täällä on tosi rento meininki usko pois vaan!"
"Heh, Hallava vaikuttaa kyl tosi nastalta mestalta!" sanoin ja lähdin toimistosta etsimään Klikin karsinaa.

Sitä ei tarvinnut kauaa etsiä, nimittäin se oli ihan ensimmäinen karsina, käytävän päässä. Hauskan värinen poni mutusteli siellä päiväheiniään ja ei aluksi huomannut saapumistani, mutta kun harpoin sen karsinan oven eteen ja kutsuin ponia nimellä, se nosti päänsä ja katsoi minua suloisilla, ruskeilla silmillään, korvat hörössä. Liu'utin karsinan oven auki ja ojensin käteni Klikkiä päin. Ruuna nuuhki minua hieman ja keskittyi sitten taas syömiseen.
"Taidatkin olla enempi ruoan perään", virnistin ja kipaisin hakemassa Klikin harjat. Ne löytyivät satulahuoneesta ja harjapakin päällä luki suurin pölkkykirjaimin "Klikki". Otin sieltä juuriharjan ja aloin sukia Klikkiä reippain vedoin. Klikki vain seisoi laiskasti paikallaan ja napsi välillä heinänkorsia suuhunpantavaksi.
"Söppänä sä ainakin oot", puhelin Klikille tuttavallisesti. Minulla oli tapana aina höpötellä hevosille kaikenlaista turhaa, joka oli varmasti jonkun mielestä outo tapa, mutta minusta oli mukavaa puhua jollekin joka ainakin kuunteli, mitä oli sanottavaa. Ja vaikkei se osannutkaan vastata sanoin, se vastasi ainakin eleillään. Se höristi korviaan, se oli selvästikin siis myöntävä vastaus.
"Eh, luulen olevani kuin paraskin hevoskuiskaaja!" naurahdin ääneen ja suin pölyistä ruunaa huolellisesti joka puolelta. Nappasin pehmeän body-harjan käteeni ja harjasin sillä jalat ja mahanalustan. Klikki oli todella helppohoitoinen, harjaus onnistui ilman ongelmia. Siispä siirryin kavioiden puhdistukseen. Ehkä sana "helppohoitoinen" tuli sanottua hieman liian aikaisin, Klikki ei nimittäin halunnut nostaa kavioitaan, ei sitten millään.
"Klikki, nyt ne kaviot ylös!" voihkin ja yritin nostaa kaviota. Loppujen lopuksi Klikki nosti kavionsa parin herkkupalan voimalla. Taputtelin Klikkiä hieman kaulalle ja heitin koukun takaisin pakkiinsa. Vaikka hoito-operaatio olikin suoritettu, halusin jäädä hetkeksi paijaamaan Klikkiä ja höpisemään sille kaikkea. Puhuinkin sille kaikesta maan ja taivaan välillä.
"Meistä tulee kyllä hyvä pari, eikö?" sanoin ja Klikki katsoi vain laiskasti tallikäytävälle. Hymähdin, ehkä tuo oli myöntävä vastaus.

[Aleksi]

Ekaa päivää klikin treenaajana
lauantai 20. kesäkuuta 2015
kirjoittanut: Sandra

"Sillä on välillä sellaisia en-mä-nyt-jaksa päiviä, mutta oikealla hetkellä Klikistä saa kyllä mahtavan työkaverin", Aleksi hymyili nostaen jalkansa toimiston kirjoituspöydän ylle. Nyökyttelin päätäni tasaiseen tahtiin, vaikka suurin osa menikin ohi korvien. En ollut ikinä jännittänyt hevosen juoksutusta, tai mitään muutakaan niihin liittyvää, mutta nyt perhosparvi lenteli epämiellyttävästi vatsassani. Olin vielä noin 20-minuuttia sitten juoksuttanut Huhua apuohjilla, mutta tämä olisi eri asia. Saisin aloittaa Klikin treenaajana. Wau - miten se tuntui suussani liiankin hyvältä. Ollakseen totta siis. Vedin syvään henkeä, en aikonut jäädä enää toimistoon jännäilemään, joten työnsin suorien hiusteni päälle mustan ratsastuskypärän.
"Okei, onko se laitumella?", kysyin ja pelkkä vilkaisu ulos riitti huomaamaan, että ulkona satoi kaatamalla.
"Taitaapi olla", Aleksi tokaisi. Niinpä suuntasin kurssini takaisin ulos, jossa oli alkanutkin paistamaan aurinko.
"Onpa hassu ilma", naurahdin itsekseni ja tarkkailin ympäristöä. Lehmänkirjava levitzer-ruuna laidunsi parhaillaan kumppaneineen vihreällä laitumella. Heilautin matkalla mukaan tarttuneen riimunnarun olkani yli ja maiskautin kevyesti. Klikki ei innostunut liikauttamaan jäseniään, joten aavistelin ettei ruunan kiinniotto olisi mitä helpointa. Hyppäsin aidan yli laitumen puolella ja revin maasta kourallisen ruohoa.
"Kato mikä täällä on", hymyilin Klikille ja ojensin kättäni. Ruuna hyppäsi salakavalasti kauemmaksi ja lähti pukkilaukalla kirmailemaan kohti laitumen toista päätyä.

Hymyni ei ollut kovin herkässä juoksennellessani ympäri laidunta Klikin perässä, mutta ei vaivaa - ei palkkaa, sain vihdoin ja viimein ruunan kiinni.
"Pääset kyllä juoksentelemaan, älä siitä huoli", mumisin hevoselle ja avasin laitumen portin. Talutin ruunan ulkopuolelle ja suuntasin kohti tallia. Klikki yritti vähän vikitellä vastaan, mutta sain sen lopulta jotenkuten talliin ja karsinaan kiinni. Harjasin pään, harjan, hännän ja muun turkin ja kävin läpi vaivalla nostetut kaviot. Ruunalla oli nimittäin vaikeuksia pitää jalkaa ylhäällä; joko se laski kaiken painon kädelle tai kuopi karsinan lattiaa nopeaa tahtia. Lopulta läpsäytin Klikkiä lautasille, jolloin sain sen paremmin kuriin. Kun olin saanut vielä hännän selvitettyä, avasin niputetut suitset ja ujutin kuolaimet ruunalle suuhun. Tämä vaihe kävi melko vaivatta, koska vanha kunnon kutitus-kikka ei petä koskaan. Sitten pujotin juoksutusliinan kuolainrenkaasta sisään niin, ettei se painanut mistään Klikkiä ja ettei se mennyt missään vaiheessa kierteelle.

Syventyessäni julksutusliinan laittoon, Valma tuli hymyillen tökkäämään minua olkapäästä.
"Klikin treenaajaksi päästy, vai?", hän hymyili. Käännähdin ympäri ja näin Valman käsipuolessa Christianin. Nyökkäsin pojalle ja käännyin sitten takaisin Valman puoleen.
"Joo, sellainen titteli ollaan saatu", naurahdin. "Tuletteko muuten ilemmalla juhannuksen viettoon?", kysyin kaksikolta. Molemmat nyökkäsivät ja sanoivat lähtevänsä. Heillä oli kuulemma kiire jonnekkin. Huikkasin moikat kummallekkin ja jäin hetkeksi katselemaan parin menoa. "Minnekköhän noilla on kiire", mumisin hämilläni ja tartuin sitten pitkään juoksutusraippaan ja juoksutusliinaan. Klikki korskahti, kun avasin karsinan oven. se taisi aavistaa, ettei nyt oltaisi menossa tunnille. Taluttaessani Klikkiä ulos, tajusin myös, että kenttä oli varattu. Nanna ratsasti Tintulla suurta kahdeksikkoa laukassa hyvin keskittyneen näköisenä. Heilautin kuitenkin kättäni varmuuden vuoksi, jos tyttö sattuisikin huomaamaan minut. Tintulla ja Klikillä oli samana päivänä vapaapäivä, joten joutuisin varmaan useinkin turvautumaan maneesiin. Sitten suuntasin kohti punaista rakennusta. Sen sisällä ei ainakaan kuulunut mitään ääniä, joten onni varmaan olisi suosiva. Niin olikin, sillä maneesi ammotti tyhjyyttään astuessani sisään. Kohotin juoksutusraippaa ja otin liinan oikeaan käteeni. Muodostin samalla minun ja Klikin väliin kolmion, josta Aleksi oli opettanut kursilla. Kaikki tuntui samalta, kuin aijemminkin päivällä. Jes, nyt voisin aloittaa kunnolla reenaamisen.

Kun olin mennyt kaikkia askellajeja oikeaan kierrokseen noin 10 - minuuttia, pysäytin Klikin ja kävelin hevosen luokse laittamaan liinan oikein päin. Jouduin irroittamaan sen suitsista kokonaan ja laittamaan uudelleen, mutta vain toisin päin. Sujautin liinan sisäkuolainrenkaasta, nostin korvien välistä ja uudelleen ulkokuolainrenkaasta. Yritin jollain tavoin analysoida Klikin askelia, mutta se oli varmaan vain turhaa muka-ammattimaisuutta. Minun silmiini se vain näytti "tavallisen" hevosen menolta, miten se nyt määritelläänkin. Ehkä normaalin tuntsarihepan askeleet. Reippaat ja aika tasaiset. Vähän ajan päästä maiskautin ja huitaisin juoksutusraipalla lähelle ruunan lautasia. Klikki nosti ensin ravin ja sitten laukan. Kohta sain sen taas laskemaan raviin ja kohta taas laukkaan. Annoin sitten sen kävelle hetkisen, kunnes vilkaisin rannekelloa. Aika kului kuin siivillä; oli taas hurahtanut muutamakin minuutti. Vaihdoin sitten vielä kerran suuntaa samalla tavalla kuin äskenkin. Vielä muutama toisto, niin tältä päivältä treenaaminen saisi riittää.

Klikin suu alkoi vaahdota ja askeleet väsymään, vaikka aikaa ei ollut kulunut kuin vajaa 45 - minuuttia. Muistin Aleksin kertoneen kursilla, että juoksutus oli hyvin raskasta liikuntaa, eikä hevosta saanut juoksuttaa kuin korkeintaan puoli tuntia, joten nyt olisi varmaan passeli aika lopettaa. Pysäytin Klikin ja rullasin liinan lyhyeksi.
"Hyvä poika..", puhelin sille ja taputtelin sen kaulaa. Otin paremman otteen liinasta ja aloin taluttamaan ruunaa pois maneesista. En ollut oikein varma, oliko juoksutus mennyt hyvin vai huonosti, mutta minusta ainakin niin normaaliin tapaan, kuin Huhunkin kanssa. Tosin, ilman apuojioa oli vielä vähäsen haastavampaa ohjata hevosta, mutta ongelmia ympyrän muodon kanssa ei ollut tullut ainakaan vielä yhtään. Talutin Klikin karsinaan ja otin juoksutusliinan irti suitsista, jonka jälkeen riisuin ne ja huuhtaisin vaahtoutuneet kuolaimet. Jätin suitset niputusta vaille valmiiksi karsinanoven koukkuun ja hieroin viileää rättiä Klikin turkissa. Aurinko ei ollut hellittänyt maneesissakaan ja huomasin että itsellänikin oli tukalaisen kuuma. Avasin hupparia, jonka alla oli musta napapaita roiskin itsenikin päälle vähän vettä. Klikki näytti nauttivan toimenpiteestä, sillä kyllä hevosella oli hyvin hiki pinaan noussut.

Vähän ajan päästä jätin Klikin karsinaansa kuivattelemaan ja riensin itse tallitupaan kerääämään kamppeeni. Muutama hallavainen istui sohvalla juttelemassa juhannuksen yömaastosta, joita pikaisesti moikaten kannoin kipsuni ja kapsuni ulos. Sitten vain puksuttelemaan kotia kohti, ajattelin ja siirsin kurssin kaviopolulle.

[Aleksi]

Täällä taas
perjantai 24. heinäkuuta 2015
kirjoittanut: Emppu

Kirjava poni seisoi kiinni harjauspuomissa. Se lepuutti toista takajalkaansa, pää nuokkui alhaalla ja häntä hätisteli laiskasti kärpäsiä. Aurinko kurkisti pilvien takaa ja säteet osuivat ponin karvaan. Aurinko ei suinkaan paljastanut kiiltävää karvaa, vaan kerroksen kuraa, joka oli värjännyt suurimman osan ponista ruskeaksi kirjavan sijaan. Tarkasteltuani näkyä tarpeeksi pitkään lähestyin sitä harja kädessä lempeästi jutellen. Klikki säpsähti ja raollaan olleet silmät avautuivat kokonaan. Ruuna katseli minua hetken kuin muistellen, oliko se nähnyt minua aiemmin.
– Voi höpsö, mä hain sut just laitumelta, sanoin hymyillen, rapsutin sitä hieman harjanjuuresta ja laskin harjan kaulalle.
Heti ensimmäisellä harjan vedolla maahan putosi kuraa ja pöly leijaili ilmaan. Yskin sitä pois keuhkoistani jo parin minuutin harjauksen jälkeen ja loin toivottomia katseita Klikkiin, jonka kaula ja ryntäät olivat vasta kuoriutuneet esiin lian alta.
– Kyllä mun ois pitäny tulla tänne heti, kun tultiin Ruotsista, huokaisin ja palasin ponin viereen.
Tässä urakassa kestäisi vielä hetken.

Puolen tunnin sukimisen jälkeen tajusin, ettemme olleet enää kahden. Käänsin katseeni ja huomasin tutunnäköisen tytön.
– Inka! hihkaisin ja sain vastaukseksi hymyn.
¬¬ – Sä oot sitten tullut takaisin, Inka totesi ja asteli lähemmäs taputtaakseen Klikkiä.
– Pakkohan se oli. Klikin kanssa yritän nyt sitten tulla mahdollisimman pitkään toimeen, sanoin ja vilkaisin ylpeästi ponia, mutta ylpeyteni katosi nähdessäni ruunan toista kylkeä peittävän kurakerroksen.
– Ai kun kiva. Sä varmaan muistat vielä Ranan vai..?
– Juu muistan. Ei täällä ole näköjään mikään muu kuin porukka vähän vaihtunut, sanoin, vaikka en ollutkaan Inkan lisäksi nähnyt vielä muita kuin Aleksin.
Inka alkoi hiljalleen luetella mieleensä tulevia tallilaisia. Kuullessani Mincan hoitajan nimen en voinut enää kunnolla keskittyä. Minca-rakaskin oli saanut uuden hoitajan. No, tietenkin oli, ja sitä paitsi, en minä olisi sitä enää voinut hoitaakaan. Halusin kuitenkin ratsastaa hoitohepallani ja olin jo liian pitkä Mincan raahattavaksi. Ryhdistäydyin kuullessani Inkan kysymyksen.
– Ai missä mä oon ollu? Ruotsissa. Lähettiin koko perhe iskän työn perässä ja nyt iskä jäi vielä Ruotsiin, kun me tultiin kesäkuussa takas.
Inkan tiedustellessa, oliko Ruotsissa mukavaa, puistin päätäni. Olematon kielitaitoni oli estänyt minulta kavereiden hankkimisen. Opetusta olin saanut englanniksi, mutta samalla olin oppinut paljon Ruotsia. Uskalsin käyttää kieltä kuitenkin vasta keväällä, joten Ruotsiin oli jäänyt minua muistelemaan vain pari puolituttua ja yksi kaveriksi laskettava, tosin emme olleet sopineet mitään soittelemisesta tai kirjeiden kirjoittamisesta. Inka hymyili hieman ja ilmoitti sitten lähtevänsä Ranaa katsomaan. Nyökkäsin ja käänsin katseeni takaisin Klikkiin. Minulla oli edessäni vielä pitkä päivä.

Harjasin likaa irti viimeisestä lautasesta. Pöly kohosi ilmaan ja katosi näkyvistä, kun aurinko ei enää paljastanut sen sijaintia. Tunsin vain pölyn hajun nenässäni ja seurasin katseellani maahan putoilevaa kuivunutta kuraa. Klikki näytti vaipuneen uneen. Korvat olivat suuntautuneet laiskasti sivuille ja silmät painuneet kokonaan kiinni. Poni ei edes reagoinut ääneen, joka syntyi harjan pudotessa harjakoriin. Kaivoin kaviokoukun esille ja kumarruin Klikin oikean etujalan viereen. Liu´utin käteni kavioon asti ja kokeilin nostaa. Ei mitään. Vilkaistessani olkani yli tajusin, ettei ruuna edes huomannut minun olevan siinä. Maiskutin. Ei elettäkään. Nojasin ponin kylkeen. Ensin kevyesti, sitten yhä vain lujemmin. Maiskutin lisää. Klikki liikahti sivulle, mutta sen jälkeen kavio ei noussutkaan. Turhauttavaa. Nousin ylös ja yritin herätellä ponia puheellani ja liikkeilläni. Lopulta lätkäisin sitä kevyesti kylkeen. Klikin silmät aukesivat, mutta se oli jo vaipunut horrokseensa, ennen kuin ehdin tarttua kavioon. Nyt riitti, ajattelin, ja lätkäisin ponia uudelleen. Naputin sitä kylkeen kumartuessani alas ja kiskaisin. Kavio nousi ylös, mutta Klikki oli päättänyt olla auttamatta sen enempää. Jalka painoi kuin synti ja laskiessani puhdistetun kavion vihdoin alas kädet ja hartiat huusivat hoosiannaa. En aikonut antaa sen laiskotella tällä tavoin.

Irrotin riimunnarun puomista ja talutin ponia tallin seinustalla. Maiskutin ja heilautin riimunnarulla ponia lapaan. Jouduin toistamaan sen pari kertaa, ennen kuin Klikki suostui ravaamaan. Raahasin laiskimusta perässäni ja kun vihdoin poni jaksoi ravata rinnallani, pysäytin puomille, sidoin sen kiinni ja kumarruin puhdistamaan kavioita. Klikki ei ehtinyt nukahtaa ja sain kaikki kaviot putsattua. Hyvin tyytyväisenä itseeni irrotin ponin puomista ja lähdin taluttamaan sitä kohti kenttää.

Kiskoin Klikkiä ensin pari kertaa käynnissä ympäri kentän. Sen jälkeen pyysin laiskimuksen raviin. Hölkkäsin pitkin uraa tyytyväisenä siitä, ettei Ruotsissa ollut ollut muuta tekemistä kuin lenkkeily. Kuntoni oli kasvanut kohisten ja vaikkei ylimääräisiä kiloja minulla ollut ollutkaan, saatoin tänä kesänä syödä litra tolkulla jäätelöä hyvin mielin. Edellyttäen tietenkin, että ratsastuksen ohella jatkaisin lenkkeilyä vielä täälläkin. Nyt jaksoin kuitenkin vetää laiskaa hoitoponia perässäni muutaman kierroksen ravissa, ennen kuin päästin sen irti. Klikki pysähtyi välittömästi. Maiskutin ja heilautin riimunnarua ponin vierellä. Ei reaktiota. Huitaisu lautasille sai kuitenkin ihmeitä aikaan ja Klikki lähti liikkeelle. Tarpeeksi kauan kannustettuani sain ponin laukkaan asti. Lopulta ruunakin innostui ja heinämaha hölskyen se kiihdytti kentän päästä päähän. Häntä heilui vauhdikkaasti, korvat sujuttivat innokkaina eteen ja paria ilopukkia seurasi tyytyväinen hörinä. Virnistelin leveästi ponin kaahailulle ja kaivoin kännykän taskustani. Kaikki kymmenen kuvaa heilahtivat ja pahasti, joten heinämahaisen suloisuuden ikuistaminen pukkien aikana saisi jäädä myöhemmäksi. Jos saisin sitä aikaan ollenkaan…

Klikillä oli kuitenkin hyvä kunto, sillä se ei hikoillut vartin riehumisessakaan. Kun poni sitten tuli luokseni taskuja nuuskimaan, otin sen kiinni ja talutin pari kertaa kentän ympäri. Ennen laitumelle viemistä harjasin vielä jalat ja hieman suurpiirteisesti muitakin pölyisiä kohtia, puhdistin kaviot ja rapsuttelin ruunaa onnesta soikeana. Miten mukavaa oman hoitoponin kanssa puuhailu olikaan!

Tallituvassa istuskeli porukkaa, jolla oli selvästi mielenkiintoinen puheenaihe. Tungin mukaan joukkoon ja esittelin itseni. Joukossa istuivat paitsi minulle jo tutut Valma ja Nanna, myös vieraampaa porukkaa. Muiden nimet eivät heti jääneet mieleen, mutta Sallin jäi. Mincan uusi hoitaja vaikutti onneksi loistotyypiltä, joten saatoin keskittyä kyselemään, mistä nyt puhuttiin. Valma vilautti polvessaan olevia naarmuja ja kertoi sitten maastoreissustaan. Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin tamman olevan nyt hyväkuntoisena laitumella ja että Valmakin oli kunnossa, jos naarmuja ei lasketa. Päivittelimme kuitenkin asiaa jonkin aikaa ja olimme vihaisia Dunjan säikäyttäneen auton kuljettajalle. Ruoka-ajan lähestyessä jouduin kuitenkin lähtemään ja huusin heipat muille. Kävellessäni kohti linja-autopysäkkiä olin äärimmäisen onnellinen siitä, että olin palannut.
Emppu&Klikki, 1HM

[Aleksi]

lauantai 25. heinäkuuta 2015
kirjoittanut: Sandra

Lauantaiaamuna hyppelehdin tallinpihaan. Se oli hyvin epäominaista minulle, mutta olin vain sattunut heräämään tavallista aikaisemmin, ja melko pirteänä.
Kello oli vasta kahdeksam, ja tupa oli Aleksia lukuunottamatta tyhjä. Pirtinpöydän äärestä löysin miehen syömässä aamupalaa. Kahvia ja voileipää.
”Moikka!”, sanoin leveästi hymyillen. Nakkasin reppuni kaappiin. ”Missä kaikki on?”
Aleksi laski hitaasti kahvimukin pöydälle, ja katsoi minua vähän kummastuneesti.
”Miten sä olet näin aikaisin jalkeilla?”, Aleksi naurahti. ”Muut vetää vielä varmaan hirsiä”
kesäleirin aikana olin ollut viho viimeinen villahousu, joten tajusin Aleksin päättelevän, että olin juonut vain liikaa kahvia, ja noussut aikaisin.
”No vetäkööt”, virnistin. Saisin ainakin olla täydellisessä hiljaisuudessa, vaikka mitä minä hiljaisuudella tekisin.

Sillä hetkellä päätin, että omistaisin tämän päivän kokonaan tallille, ja auttelisin vaikka Aleksiakin tallihommissa. Saimi ja Selma olivat nimittäin eilenillalla lipsauttaneet, että aikoisivat kai tänäänkin kokeilla jotain uutta muffinssireseptiä. Siskot olivat sumeilemattomia, enkä halunnut jäädä pienten kynsiin koekaniiniksi maksamakkara leivoksille. Katosin tuvasta, ja nappasin tallista Klikin riimunnarun. Matkalla tiepellolle, mietin keltaista urheiluautoa, ja Valman epäonnistunutta maastoretkeä. Jos asettaisin tienvarsille kamerat? Tai pystyttäisinkö pikkusiskot vakoilemaan tiellä meneviä autoja? Tai pukisin itseni poliisiksi, ja kyttäisin pusikossa auton varalta? Lentävä mielikuvitukseni sai minut hykertelemään. Saimi ja Selma olisivat kuitenkin lupautuneet pestiin, mutta turha luulo, että ne edes muistaisivat pällyillä autoja. Pudistin päätäni ja maiskautin kevyesti tiepellolla oleville hevosille. Hevoset nostivat päätään, mutta laskivat ne sitten taas syödäkseen. En erottanut lehmänkirjavaa ponia muiden joukosta, joten lähdin kiertämään laidunta, mutta ollessani laitumen toisessa päässä, huomasinkin Klikin makoilemassa puun alla. Muutkin hevoset tulivat uteliaina luokseni herkkujen varalta, mutta sillä hetkellä taskuni olivat tyhjät. Nappasin Klikin, joka lähti reippaasti kulkemaan perässäni kohti porttia. Ilmeisesti sillä oli tänään hyvä päivä, koska en muistanut, milloin viimeksi se ei olisi huutanut olemuksellaan ”En mä jaksa tänään!”

Ruuna steppasi hyvin rasittuneena käytävällä, ja odotti turhautuneesti, että saisin suitsien remmit kiinni. Ilmeisesti sillä oli vähän ylimääräistä energiaa purettavana, joten päästin sen maneesissa vapaaksi. Pari ilopukkia seurasi iloinen hörähdys ja laukkaspurtti, joten päätin väistyä vähän kauemmaksi odottamaan, että Klikki rauhoittuisi. Lopulta Klikki tuli korvat hörössä luokseni, ja odotti selvästi rodeoesityksestä palkkaa. Päätin kuitenkin ensin kiinnittää juoksutusliinan, ja käydä askellajit läpi molempiin suuntiin, ennenkuin antaisin sille vaivan palkkaa mistään. Klikki olikin tänään mahtava työskennellä; Askellajit oli kootut, ja se kuunteli kokoaikaa ohjeitani, ja toteutti sulavasti siirtymiset. Viiden minuutin päästä vaihdoin suuntaa, ja laitoin liinan vasempaan kierrokseen. Huomasin laukkasiirtymisissä jo vähän väsyneisyyttä, joten saman viiden minutin sisällä lopetin harjoituksen, ja kehuin Klikkiä kovasti hienosta työstä.

Harjasin Klikin putipuhtaaksi ja siistin saksillan sen harjan tasaiseksi. Se oli päässyt kasvamaan reilusti, joten katsoin, ettei varmaan kukaan muu oisi sitä tehnyt vähään aikaan. Samassa tuvasta tuli silmälasipäinen tyttö, joka katsoi minua vähän kummastuneena. Hänen nimensä oli Emppu, ja tajusin että hän oli Klikin uusi hoitaja, joten ymmärsin hyvin hämmennyksen.
”Moikka!”, hymyilin tytölle. ”Mä olen Klikin treenaja, Sandra, älä siis ihmettele miks Klikki on tässä”, virnistin.
”Aaaaaa, no ei ihme”, Emppu hymähti. ”Sääli, ajattelin tänään kyllä mennä taluttelemaan Klikkiä maastoon”
”No voithan sä mennä. Se päästeli maneesissa ylimäärästä energiaa, joten pienet loppukävelyt maastossa vois tehdä sille ihan hyvää”, tuumasin. Empun kasvoille nousi leveä hymy, ja hän sanoi, että voisin jättää Klikin siihen, hän kävisi hakemassa riimunnarun. Tottelin tytön kehotusta, ja palasin tallitupaan riisumaan kypärää päästäni.

Valma, Nanna ja Inka istuivat pöydän ääressä pelaamassa korttia, ja radio oli päällä.
”Moiii”; hymyilin muille ja nakkasin kypärän kaappiini ja suoristin ranskanlettiäni paremmin. ”Tuliko Topias?”, huomasin kysyväni.
”Eiii sitä oo näkynyt”, Valma vastasi olkiaan kohauttaen, ja huomasin pettyväni. Voi taivas Sandra. On yhden tekevää, onko Topias täällä vai ei. Et sinä ennenkään.. Hetkonen.. O-olinko minä.. Ajatuksenjuoksu oli harvinaisen nopeaa. Valahdin punaiseksi, mutta peitin sitten pettymykseni. En minä voinut olla, vaikka tiesin kuitenkin, että uusi hehku rinnassani ei ollut mitenkään sattumaa. Liityin kortin peluuseen, mutta huomasin silti olevan vain omissa maailmoissani.
”Sun vuoro. Sandraa...?”, Nanna huhili ja heilutteli kättä nenäni edessä, hetken päästä.
”Jooh, joo, niinpä”, mumisin hajamielisesti ja katsoin käden ohitse. Muut vaihtoivat tietäväisen katseen, ja sanoivat, etten keskittynyt peliin yhtään. Rypistin kulmiani, ja sanoin lähteväni, etten ärsyttäisi muita enempään, joten katosin talliin ja pakenin suoraan Huhun tyhjään karsinaan. Ravistelin lettiäni. Uusi tunne oli outo, mutta jollakin tapaa myös miellyttävä. Olinkohan tulossa hulluksi?

[Aleksi]

Pelkoa ja odotuksia
sunnuntai 26. heinäkuuta 2015
kirjoittanut: Emppu

Kiitin linja-auton kuljettajaa kyydistä ja hyppäsin pysäkille. Vedin keltaisen tuulitakin vetoketjun ylös asti ja irvistin. Kännykkä ilmoitti päivän lämpötilaksi noin 10 astetta. Hyi. Mihin se alkuviikon kaunis kesäsää oli kadonnut, mietin marssiessani Maalaismiehentietä eteenpäin. Ehkä syksy on tosiaankin tulossa, pohdiskelin. Lähestyihän heinäkuun loppu jo kovaa tahtia. Sitten tulisi elokuu ja pitäisi mennä kouluun. Ysiluokka ja vanhat luokkakaverit odottivat. Vuodestani tulisi kuitenkin erilainen. Ruotsissa olin jäänyt osittain jälkeen ainakin äidinkielen opinnoissa, mutta ruotsia minun tuskin enää tarvitsisi yläasteella lukea. Karkotin kuitenkin koulun mielestäni kääntyessäni Kaviopolulle ja juoksin niin kauan, että mutkan takaa ilmestyi näkyviin parkkipaikka ja maneesi.

– Kasta varpaat kylmään veteen, hyppää täysillä joutsenlauluun. Sillä sinä ja minä, niin elävinä, pystymme kuulemaan…
Ovi avautui ja kertosäkeen loppu jäi minulta laulamatta. Haloo Helsinki jatkoi kuitenkin laulamista toiseen säkeistöön. Käännyin ympäri ja hymyilin hieman sisään astuvalle punapäälle. Huikkasin tervehdyksen hieman nolona ja kaadoin vedenkeittimestä kuumaa vettä mukiini.
– Onks tää Haloo Helsinkiä? tyttö kysyi ja istui sohvalle.
– Juu. Kuussa tuulee, vastasin ja hyräilin hieman mukana sekoittaessani kaakaojauhetta veden joukkoon.
Käännyin ympäri ja katsoin tyttöä hetken. Tunnistin hänet Sandraksi, Klikin treenaajaksi. En oikein tiennyt, miten pitäisi suhtautua tyttöön, joka jakoi hoitoponini. Mincan aikana ei ollut treenaajia näkynyt, joten olin saanut pitää hoitoponin itselläni. Olinko kateellinen? En oikein tiennyt… Pidin Klikistä jo kovasti, mutta olin vasta aloittanut sen kanssa ja Sandra oli alkanut treenaamaan ponia ensin. Sekavat ja ristiriitaiset tunteet velloivat sisälläni, kun poltin suuni tulikuumalla kaakaolla. En edes huomannut Sandran puhuvan, ennen kuin tyttö kutsui minua nimeltä. Vilkaisin häntä kysyvästi ja punapää toisti kysymyksensä:
– Et kai sä juo kuumaa kaakaota kesällä?
– Etkö sä tiiä kuinka kylmä tuolla on? Mulla ainakin tuli matkalla kylmä, mutisin ja puhaltelin käsissäni höyryävään kuppiin.
Sandra hymyili ja keskittyi sitten taas radioon. Biisi oli vaihtunut minulle tuntemattomaan kappaleeseen, jonka mukana Sandra kuitenkin lauloi hymyssä suin. Tyhjensin kaakaomukini nopeasti kuumuudesta välittämättä ja väänsin kaappini oven avaimella auki. Otin toistaiseksi tallituvan naulakkoon jättämäni repun ja laitoin sen kaappiin. Kaapissa lojuivat vanhat ratsastushanskani, jotka olivat jo jääneet pieniksi ja kypäräni. Olinkin ihmetellyt, mihin se oli kadonnut. Otin repusta uudet hanskani, lukitsin kaapin ja huusin pikaisesti heipat Sandralle, kun sukelsin ovesta ulos. Viime hetkellä muistin siepata naulakosta tuulitakkini, jonka kiskoin päälle suunnistaessani talliin.

– Heissan Klikkis-Klokkis, hymähdin ponille, joka hamuili laiskasti heiniä parin muun ruunan kanssa.
Kun kirjava ruuna suvaitsi huomata lähestymiseni, sille tuli kiire. Se alkoi ahmia ruohoa kauheaa vauhtia ja liikkua samalla kauemmas.
– Voi hölmö. Sä pääset vielä takas, mutisin kiskaistessani ponin pään otsatukasta ylös saadakseni sen kiinni.
Muut hevoset jäivät katselemaan Klikin perään, kun talutin sen pois laitumelta. Klikki käveli laiskasti rinnallani ja yritti välillä kurkottaa nappaamaan rikkaruohoja tienpientareelta. Kärpäset olivat kadonneet lämpimän sään mukana, joten poni saattoi rentoutua ilman huolta hyttysistä. Viilentyneen sään takia talutin Klikin talliin hoidettavaksi. Pyöräytin sen ensimmäiseen karsinaan ja valikoin harjakorista käteeni harjan. Tänään Klikin hoitamisessa ei kestäisi niin kauan, sillä poni oli pysynyt yllättävän siistinä laitumella. Tosin, olihan Sandrakin sitä saattanut välillä harjata ja liikuttaa… Äsh, ryhdistäydy nyt vähän, komensin itseäni. Miksi olin näin itsekäs?

Tavallinen hyvä tuuleni ja pirteyteni oli kadonnut. Klikin olin saanut harjattua jo aikoja sitten, mutta jäin karsinan nurkkaan istumaan. Poni oli jo nukahtanut, eikä se edelleenkään kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Tämän ruunan kanssa hyvän suhteen rakentaminen tulisi viemään kauan, ellei se alkaisi päivätorkkujen siasta pian kiinnittää huomiota minuun. Hymähdin hiljaa ja ajatukseni vaeltelivat muille teille. Pääsisinkö enää koulussa vanhojen kavereideni porukkaan? Olisiko kukaan kiinnostunut minun seurastani? Oliko koulussa tapahtunut jotain merkittävää poissa ollessani ja nyt olisin jutuista ulkopuolinen? Pelotti. Ja sitten mietin Klikkiä ja Sandraa ja vanhoja Hallavalaisia ja uusia kasvoja ja itsekkyyttäni ja kaikkea. Muutto Ruotsiin oli vain sotkenut asioita. En oikein tiennyt, mitä pitäisi ajatella tästä kaikesta. Positiivinen puoleni oli tainnut jäädä tänä aamuna kotiin…

Kiristin Klikin satulavyötä. Halusin päästä pitkästä aikaa hevosen selkään ja liikunta tekisi varmaan Klikille hyvää. Tai siis, olihan ponilla treenaaja ja kaikkea… Komensin itseäni ajattelemaan jotain muuta. Olin hoitaja, joten minulla oli oikeus ratsastaa ja liikuttaa hoitoponiani siinä missä treenaajallakin. Huulta purren laskin satulan siiven alas, pujahdin käytävälle vetämään kypärää päähäni ja sitten palasin taluttaakseni Klikin kentälle. Vaikka olikin kylmää, ei satanut tai tuullut, joten kentällä ratsastaminen onnistuisi mainiosti. Kiristin satulavyötä vielä hieman ja nousin selkään. Jalustimet olivat juuri sopivan kokoiset.

Klikki käveli laiskasti kentän ympäri yhä uudelleen ja uudelleen. Kun havahduin ajatuksistani, oli poni kiertänyt kenttää jo ainakin viisi minuuttia, joten otin ohjat tuntumalle ja annoin pohkeita. Laiskasti liikkuva poni todellakin tarvitsi sitä raippaa, jonka olin ottanut mukaani, mutta yritin saada jonkin näköisen reaktion aikaan pohkeilla ja maiskutuksella. Lopulta käynti alkoi olla kohtuullisen reipasta. Ratsastin ympyröitä päätyin ja voltteja pitkille sivuille. Nautin siitä, miltä ratsastaminen tuntui. Olin niin onnellinen selkään pääsemisestä, etten edes huomannut Sallia, joka oli ilmestynyt kentän laidalle. Hymyilin Mincan hoitajalle Klikin selästä ja sain hymyn vastaukseksi. Vaihdoin suuntaa ja ratsastin lisää ympyröitä. Klikin laiskuudesta huolimatta fiilis oli mahtava. En jaksanut ajatella enää edes Klikin treenaajaa, vaan nautin ratsastamisesta täysillä.

Klikki siirtyi keinuvaan raviin. Jouduin hetken muistelemaan, mistä oikean kevennyksen pystyi katsomaan, mutta kun muistin sen, kaikki sujui luonnostaan. Keventäminen tuntui yhtä helpolta kuin ennenkin, suurten ympyröiden ratsastaminen rentouttavalta ja laiskalle ponille maiskuttaminen kotoisalta. En välittänyt edes siitä tyhmästä hymystä, joka kohosi kasvoilleni ravatessani ympäri kentän. Tarpeeksi monen maiskutuksen, pohkeilla puristamisen ja ehkä myös parin raipan heilautuksen jälkeen Klikki alkoi liikkua jo lupaavasti. Ei se edelleenkään ollut mitenkään järisyttävän energinen tai reipas, mutta se liikkui eteenpäin ilman jatkuvaa komentamista. Se riitti ensimmäiselle ratsastuskerralle ihan hyvin. Istuin hetkeksi harjoitusraviin ihan vain tunteakseni sen rasittavan pompotuksen. Ihme kyllä Klikin ravia ei pompottanut niin pahasti kuin olisi luullut. Ensimmäisen kierroksen jälkeen harjoitusravi tuntui jo melko helpolta. Parin raviympyrän jälkeen siirsin ponin käyntiin ja silitin sitä kaulalle. Ratsastin vielä muutaman asetus ja taivutus-tehtävän käynnissä, ennen kuin annoin Klikille pitkät ohjat ja runsaasti kiitoksia. En tarvinnut tämän enempää hikoilua nauttiakseni ratsastuksesta. Olihan siitä jo vuosi, kun olin viimeksi päässyt hevosen selkään!

Karsinassa Klikki unohti vihdoin päivätorkut ja keskittyi minuun. Ehkä syynä olivat takin taskusta ilmestyvät porkkanan palat, mutta pääasia oli, että poni huomio vihdoinkin myös minua. Harjailun ja kavion puhdistuksen jälkeen syötin Klikille herkkuja harvakseltaan, rapsuttelin sitä sään päältä, silittelin heinämaa ja taputtelin lautasia. Poni vaikutti melko hyvän tuuliselta saadessaan osakseen niin paljon huomiota ja hieman rakkauttakin, joka taas innosti minua lepertelemään ruunalle entistä enemmän. Kun lopulta lähdin taluttamaan Klikkiä laitumelle, läheni kello jo kahta, vaikka olin aamulla ilmestynyt tallille jo ennen yhtätoista. Päästäessäni Klikin laitumella irti, painoin lopuksi vielä pikaisen pusun sen otsalle ja tarjosin kämmeneltä viimeiset porkkanan palaset. Ruuna jäi laitumen portille seisomaan, kun katosin näkyvistä mutkan taa. Hymyilytti. Ehkä Klikistä ja minusta tulisi vielä parhaat kaverit!
Emppu&Klikki, 2HM

[Aleksi]

Hyväksymistä
maanantai 27. heinäkuuta 2015
kirjoittanut: Emppu

Minun oli aivan pakko tehdä se. Muuten muistot jäisivät mieleeni kummittelemaan, enkä pystyisi täysin keskittymään nykyhetkeen. Urheasti kumarruin aidan ali ja nousin ylös katsellakseni ympärilleni. Tuolla se oli! Piilotin riimunnarun selkäni taa, kahlasin sateessa kastuneen pellon poikki ja pian upotin käteni kirjavaan karvaan, joka oli yllättävän paksu myös kesäisin.
– Hei tyttö, mutisin ja kumarruin nojaamaan Mincan selkää vasten.
Hetken aikaa oli vaikea hengittää. Mincaa oli ollut kamala ikävä. Räpyttelin silmiäni ja melkein onnistuin estämään kyyneleen valumisen poskelle. Nopeasti pyyhkäisin sen pois. Suoristauduin ja katselin pikkuponia, joka keskittyi syömiseen välittämättä lääppivistä ex-hoitajista. Hui kamala, ajattelin. Olin kasvanut ihan hirveästi pituutta, sillä vielä reilu vuosi sitten olin voinut ratsastaa Mincalla. Nyt poni oli auttamattomasti jäänyt pieneksi. Se helpotti. Jos olisin voinut ratsastaa Mincalla, palaaminen Hallavaan olisi ollut paljon vaikeampaa. Lisäksi ajatus siitä, että Salli olisi Mincalle aivan mahtava hoitaja, helpotti ikävää. Sitä paitsi, minulla oli Klikki.
– Mitäs sä täällä?
Käännyin hymyilemään hieman Sandralle ja kertomaan moikkaavani entistä hoitoponia.
– Ai sä olitkin Mincan hoitaja aiemmin, tyttö sanoi ja ponia hieman rapsuttaen jatkoi sitten:
– Sä oot vissiin erityisen rakastunut kirjaviin poneihin.
Tajusin asian nyt itsekin. Minca ja Klikki olivat kummatkin kirjavia. Naurahdin.
– Alitajunnan valinta, sanoin ja nousin ylös.
– Onko se sun poni tammalaitumella? kysyin ja katselin ympärillä laiduntavia hevosia.
Sandra vastasi myöntävästi ja kuljin hänen perässään vaalean suomenpienhevosen luo. Sain kuulla sen olevan vuokraponi Huhu. Kun Sandra lähti taluttamaan sitä tallille, kiertelin vielä hetken laitumella ja rapsuttelin tuttuja heppoja. Lopulta muistin pitäväni riimunnarua mukanani, joten lähdin talsimaan kohti ruunien laidunta.

Puhdistin vielä nopeasti Klikin harjan, ennen kuin pudotin sen harjakoriin. Käytävällä kaikuvat askeleet saivat minut kuitenkin kohottamaan katseeni ja hymyilemään Valmalle, joka hymyili takaisin. Tervehdimme ja Valma oli jo kulkemassa ohi, kun hän pysähtyi ja kysyi varovasti:
– Onhan kaikki okei?
Hätkähdin hieman.
– Kuinka niin?
Valma katseli minua hetken ja vastasi sitten:
– Sä näytät vähän itkettyneeltä ja kun sua kerran häiritsi toi Sandra…
Puistin päätäni, ennen kuin Valma ehti jatkaa.
– Mä kävin kattomassa Mincaa. On ollu sitä ihan hirvee ikävä, niin nousi vähän tunteet pintaan. Kyllä mä oon kunnossa. Sandra on niin kiva, että mä yritän ajatella järkevästi… Ratsastuskouluponi on kuitenkin kaikkien käytettävissä, selitin, mutta en voinut estää huokauksen karkaamista huulilta.
Valma nyökkäsi ja hymyili lohduttavasti. Valmalle oli niin helppo puhua. En varmaan olisi kovin monelle muulle pystynyt myöntämään, kuinka itsekäs ja mustasukkainen olin. Koska mitä muutakaan se voisi olla? Halusin omia koko ponin, vaikken ollut hoitanut sitä vielä viikkoakaan. Mutta minua pelotti. Pelotti, että joku tulisi neuvomaan, miten minun pitäisi toimia. Pelotti, että Klikin vapaapäivät kuluisivat Sandran ratsastusta seuraten. Pelotti, että joku muu pitäisi hoitoponiani melkein omanaan. Pelotti, että Klikki kiintyisi johonkin muuhun… Itsekästä ja lapsellista ajattelua tämän ikäiseltä. Hävetti.

Klikki tyhjensi taskuni nopeasti. En voinut mitään sille, että syötin mukaan ottamiani herkkuja hirveää tahtia rapsuttelun ohessa. Yllättävää kyllä, poni ei kuitenkaan vetäytynyt omiin oloihinsa heti, kun taskuni tyhjenivät, vaan se nuuhki ja töni minua kiinnostuneena. Klikki tosiaan osasi poistaa huonon tuuleni nopeasti!
– Mä toivon, ettei sulla ollut mitään suunnitelmia, sillä mä ajattelin vähän treenata Klikillä.
Sandran ääni yllätti minut täysin. Käännyin hitaasti ja ilmoitin sen käyvän mainiosti. Ilmoitin satuloivani poni mieluiten itse, eikä Sandralla ollut mitään sitä vastaan. Tyttö jäi käytävälle odottamaan, kun kiirehdin satulahuoneeseen. Ennen kuin sieppasin varusteet mukaani, käytin hetken rauhoittumiseen. Lopulta lähdin pirteä ilme kasvoillani takaisin ja aloin puuhailla Klikin kanssa. Poni oli helppo varustaa samalla, kun juttelin Sandran kanssa. Höpötimme kaikkea yleistä liittyen ratsastamiseen ja hevoseen. Kun puhe alkoi kääntyä Klikkiin, kyselin nopeasti Huhusta. En olisi millään jaksanut puhua Klikistä Sandran kanssa. Heti, kun ruuna oli valmis, ojensin ohjat karsinan ulkopuolella odottavalle tytölle ja lähdin tallitupaan. En pystyisi vielä seuraamaan hänen treenaamistaan.

– Topias, ootko säkin täällä? hihkaisin ja katselin sohvalla lojuvaa poikaa.
– Hmm, Emppuhan sä olitkin, katos vaan, mies hymähti ja selitti sitten aloittaneensa vasta vähän aikaa sitten yleisen tallilla pyörimisen.
– Hoitoheppaa vielä odottelen, tämä sanoi ja kysyi sitten, miten oli minun laitani.
– Klikin hoitajana tässä muutaman päivän olen jo hyörinyt. Ruotsista muutettiin takaisin vasta jokin aika sitten, niin en kotiutuminen hieman vaiheessa.
Samassa ovi avautui ja Sallin iloinen tervehdys sai minut kääntymään. Tervehdin takaisin, enkä malttanut olla kysymättä Mincan kuulumisia.
– Ootkos sä nähnyt sitä vielä? Salli tiedusteli kaappiinsa samalla kurkistaen.
– Kävin just aiemmin katsomassa laitsalla. On kyllä ihana heinämaha tytöllä, vastasin naurahtaen.
Salli nyökytteli innokkaasti ja alkoi sitten selittää kaikkea mahdollista ponin kanssa tapahtunutta. En voinut olla nauramatta osalle jutuista, ne olivat niin Mincalle tyypillisiä ja suloisia. Jossain vaiheessa Topias lähti ja jäimme kahdestaan juttelemaan. Mitä enemmän Salliin tutustuin, sitä enemmän tytöstä pidin. Vuoden ikäero ei tuntunut missään ja hänen kanssaan oli helppo jutella.
– Sandra näkyi ratsastavan Klikillä kentällä, Salli kertoi ja hörppäsi hieman limsapullostaan.
– Joo, mä laitoin Klikin sille valmiiksi, vastasin.
– Haittaako Sandran ratsastaminen sua? Mä ainakin tykkään puuhailla ihan yksin Mincan kans.
– No vähän… Etkös säkin ratsasta Dunjalla?
– Joo. Me tullaan Valman kans tosi hyvin toimeen ja tykätään siitä ratkaisusta molemmat.
Keskustelu hiljeni nyökkäykseeni. Vasta ovelle ilmestyvä Sandra sai minut havahtumaan ajatuksista, joihin olin hetkeksi vajonnut.
– Klikki on karsinassa, haluutko hoitaa sen? tyttö kysyi iloisesti.
Myöntävää vastaustani seurasi innostunut selostus siitä, kuinka hyvin Klikki oli loppuajan kulkenut. Voi kun olisin itse istunut selässä, ajattelin. Rohkaisin mieleni ja vastasin sitten:
– Uskon. Sä oot varmasti hyvä ratsastaja ja sovitte Klikin kanssa hienosti yhteen.
Sandra hymyili leveästi.
– Sun pitää joskus tulla kattomaan, kuinka hyvin toi poni kulkee, kun sen saa hereille.
Varmasti, ajattelin. Juuri tällaisina hetkinä oli kaikkein vaikeinta olla Klikin hoitaja. Miksen vain voinut olla iloinen Sandran puolesta?
Emppu&Klikki, HM3

[Aleksi]

lauatai 7. marraskuuta 2015
kirjoittanut: Essi

Oli vasta aamupäivä, kun istuin bussissa matkalla Hallavaan. Edessä oli ensimmäinen päiväni siellä, kirjavan lewizerin Klikin hoitajana. Bussimatka meni nopeasti, ja ennenkuin huomasinkaan, seisoin jo epävarmana Hallavan tallipihalla. Astelin sisään talliin, joka oli hiljainen ja autio. Hevosetkin taisivat olla tarhoissaan. Seisoin siinä hetken tietämättä mitä tehdä. Sitten ovesta asteli sisään ponnaripäinen mies, tallin omistaja Aleksi.
"Sinä oletkin varmasti Essi! Hyvä että löysit perille, tulehan toimistoon niin saat kaappisi avaimen ja tietoja muutamista käytännön asioista", mies sanoi hymyillen ja vastasin hymyyn.

Toimistossa Aleksi istutti minut sohvalle ja alkoi höpistä tallin käytännöistä ja säännöistä. Oranssiraidallinen kissa hiipi hiljaa luokseni ja nuuhkutteli minua hetken. Sitten se käpertyi syliini ja alkoi kehrätä hiljaa.
"Kissan nimi on muuten Hiisu", Aleksi sanoi minulle.
"On meillä toinenkin kissa, Niisku. Se on vaan aikamoinen vipeltäjä, tosi eloisa kaveri! Tykkäätkös kissoista?" mies jatkoi ja katsoi minuun kysyvästi.
Nyökyttelin ja vakuuttelin, että pidin kissoista paljon. Lopulta Aleksi oli saanut kaikki kerrottavansa kerrottua ja ojensi minulle kaappini avaimen. Ensitöikseni kuskasinkin kassini sisällön kaappiini ja sitten lähdin etsimään Klikkiä.

Klikki löytyi pian tarhaamasta parin muun hevosen kanssa. Jäin aidan taakse seisomaan ja katselemaan kirjavaa ponia. Se olisi nyt minun hoitoponini, ikioma hoitoponini! Klikki mussutti heinää. Kerran se pysähtyi ja katsoi minua. Sitten se jatkoi taas rouskutustaan. Pian Aleksi ilmestyi selkäni taakse niin hiljaa, että säikähdin, kun mies alkoi puhua: "Klikki menee tänään koulutunnille, mutta voisit vaikka tutustua siihen harjaamalla. Auttelet sitten parhaasi mukaan Klikin varustamisessa."
Käännyin ja nyökkäsin vastaukseksi. Nappasin Klikin riimunnarun ja avasin portin. Suljin sen perässäni, jotteivat hevoset juoksisi ulos, kun metsästin Klikkiä. Klikki oli ilmeisesti sitä mieltä, ettei nyt ollut sopiva hetki harjaustuokiolle, vaan lähti kävelemään poispäin aina, kun lähestyin sitä. En kuitenkaan luovuttanut ja pian Klikkikin kyllästyi, joten sain sen talutettua talliin.

Harjatessani tuli talliin ikäiseni tai hivenen vanhemman näköinen tyttö, joka esitteli itsensä Salliksi. Tyttö alkoi höpöttää kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, ja minäkin rentouduin ja pälätimme kovaan ääneen kuin vanhat tutut.
"Kiva saada tänne jotain nuorempiakin! Olen ennen ollut hoitajista nuorin. Kuinka vanha sä olet? Mä olen kolmetoista", Salli sanoi.
"Mäkin olen kolmetoista!" hymyilin Sallille ja taputin Klikkiä, joka tuntui nukahtaneen niille jalansijoilleen. Olin jo saanut uuden ystävän, ja minusta ja Klikistäkin tulisi ajanmittaa hyvät kaverit. Siitä olin varma!
Essi&Klikki 1HM

[Aleksi]

sunnuntai 15. marraskuuta 2015
kirjoittanut: Essi

[Aleksi]

maanantai 23. marraskuuta 2016
kirjoittanut: Essi

Vesipisarat valuivat bussin ikkunaa pitkin. Ulkona oli juuri satanut. Nyt aurinko kurkki iloisena pilven reunan takaa. Pidin tallikassia sylissäni katsellen, kun vesipisarat valuivat ikkunalasia pitkin toistensa kanssa kilpaillen. Seuraavalla pysäkillä jäisin pois, joten painoin pysähdys-nappia ja valmistauduin hyppäämään ulos bussista.

Tallitakkini liepeet liehuen juoksin kohti Hallavaa. Olin ajatellut ratsastaa tänään, joten aioin mennä maneesiin. Kirmasin tallipihan yli ja menin suoraan tallitupaan. Siellä survoin tallikassin kaappiini, jonka oven sisäpuolen olin kuorruttanut Klikin kuvilla. Nappasin suklaalevyn kassistani ja heittäydyin istumaan sohvalle suklaata mutustaen.

Pian taukohuoneeseen tuli Ellen. Hän tervehti minua, kävi hakemassa kaapistaan kutimet ja istuutui viereeni. Tarjosin hänelle suklaata, jonka tyttö otti kiitollisena vastaan. "Kuinka sä osaat neuloa noin hyvin? Mä en osaa ollenkaan, sitäpaitsi mä en ikinä jaksa oottaa et saan ne valmiiksi", hämmästelin ja Ellen hymyili: "En mäkään alussa oikein osannut ja olihan se joskus pitkästyttävää, mutta nyt se on oikeesti tosi kivaa ja helppoa. Ja lisäks se on tosi rauhoittavaa!"

Pian tallituvan ovi avautui taas ja sisään astui Alana. Tarjosin hänellekin suklaata, mutta tyttö pudisti vain päätään silmissään, miten sen sanoisi, jotenkin kauhistunut katse. Hämmästyin ja toivoin, etten ollut loukannut tyttöä jotenkin. En kyllä tiennyt yhtään että miten.

Kun olin lämmitellyt tarpeekseni ja olimme Ellenin kanssa syöneet suklaalevyn loppuun, nousin ylös ja hain ratsastustavarani kaapista. "Aattelin mennä ratsastamaan Klikillä, tuleeks joku mukaan?" kysyin ja katsoin Alanaa ja Elleniä. Alana istui pienen ja hiljaisen näköisenä sohvan nurkassa ja pudisti vain päätään. Ellen sanoi jäävänsä neulomaan vielä joksikin aikaa, joten lähdin hevosten luo itsekseni.

Klikin karsinan kohdalle saapuessani näin kirjavan ponin nostavan päätään ja hörähtävän hiljaa. Se lämmitti mieltäni ja halasin ponia, kun olin avannut karsinan oven. Sidoin Klikin kiinni vetosolmulla ja aloin harjaamaan ponia pitkin vedoin. Harjattuani puin ponille satulan ja suitset ja hain vielä loimen ponin peitoksi matkalle maneesiin.

Maneesissa oli hiljaista, kun talutin pärskivän Klikin sinne ja otin siltä vain yhdellä eturemmillä kiinnitetyn loimen pois. Kavion kopinaa ei pehmeällä pohjalla kuulunut laisinkaan. Kiristin satulavyön ja nousin selkään. Painoin pohkeillani kevyesti Klikin kylkiä ja maiskautin ponin liikkeelle.

Alkukäynnit käveltyäni otin ohjat tuntumalle ja aloin ravailla voltteja. Vaadin Klikkiä taipumaan ja asettumaan, ja poni keskittyikin tehtäviin loistavasti. Vaihtelin suuntaa ja tein paljon kiemuroita ja kaarroksia saadakseni Klikin oikein vetreäksi.

Maneesin ovi avautui ja Ellen asteli sisään. Ratsastin hänen luokseen ja pyysin tyttöä asettamaan uralle puomeja. Ellen teki työtä käskettyä ja pian ravasimmekin jo puomien yli. Ensimmäisillä kerroilla Klikin kaviot osuivat puomeihin, mutta kun säätelin ponin vauhtia oikeaksi, Klikki asteli puomien yli hipaisemattalaan niitä. "Voisit tehdä nyt pienen kavaletin tolle toiselle pitkälle sivulle ja pidentää noiden puomien välejä että siitä mahtuu laukkaamaan", selitin Ellenille joka nyökkäili ymmärtämisen merkiksi. Kävelin sillä aikaa kun Ellen rakensi kavaletin ja sääti puomien välejä. Kun tyttö nyökkäsi merkiksi siitä että oli valmis, siirsin Klikin raviin ja nostin laukan.

Ensiksi laukkasin puomien yli kevyessä istunnassa. Myöhemmin liitin kavaletin mukaan tehtävään. Klikki ponnisti kavaletin yli hyvällä ilmavaralla. Nauroin sen innostuneisuudelle. Ja vielä jotkut väittivät Klikkiä laiskaksi! Mitä vielä, nyt ainakin Klikin vauhtia sai jo hillitä, jottei poni kompuroisi laukkapuomeilla.

Olin mennyt tehtävää hyvän aikaa, kunnes päätin lopettaa. Ravasin pari kierrosta ympyröitä tehden ja siirsin Klikin sitten rentoon käyntiin pitkin ohjin. Hymyilin kiitollisena Ellenille joka oli jo korjannut puomit ja kavaletin pois ja sanoin hänelle: "Kiitos hurjasti! Siusta oli suuri apu!"

Hyppäsin alas ponin selästä. Löysäsin satulavyötä parilla reiällä ja nostin jalustimet ylös. Sitten heitin loimen Klikin selkään ja talutin ponin maneesista talliin. Tallissa riisuin Klikiltä varusteet ja harjasin sen huolellisesti. Poni oli hieman hikinen, joten laitoin sille fleeceloimen ja huolsin sitten sen varusteet. Pesin kuolaimen ja pyyhkäisin suitset ja satulan kostealla pyyhkeellä. Sitten vein varusteet paikoilleen ja painelin tallitupaan keittääkseni itselleni kupillisen kuumaa teetä.
Essi&Klikki 3HM

[Aleksi]

Suloinen jääräpää
lauantai 5. joulukuuta 2015
kirjoittanut: Kristella

Lehmänkirjava ruuna tapitti mua uteliaasti karsinansa puolioven yli.
- Tässä tämä nyt sitten olis, hyväntuulisuutta pursuava Aleksi sanoi ja katsoi ylpeänä suloista poniaan.
- No ei oo kyllä valittamista, hihkaisin ja annoin käteni liukua Klikin otsalta aina sen turvalle saakka. - Se on tosi komee.
- En väitä muuta. Mutta hei, mun pitäs lähtee tekeen muita juttuja... Kävelet tän tuntsarikäytävän loppuun ja käännyt vasemmalle, niin löydät satulahuoneen. Sieltä voit hakea Klikin harjat, Aleksi neuvoi ja poistui tallista hymy huulillaan. Hetken mä vielä rapsutin suloista poniruunaa, kunnes maltoin kietaista vaalean tukkani kiinni ja lähteä lompsimaan kohti satulahuonetta. Muutamassa karsinassa pyöri jokunen tyttö, ilmeisesti laittamassa ratsujaan kuntoon tuntia varten. Talli ei ollut mikään järin iso, mutta kotoisa ja valoisa se oli. Satulahuoneessa ei ollut muita ja hyvä niin, en olisikaan jaksanut sosiaalisoitua juuri nyt tai vastaanottaa kummaksuvia ilmeitä. Kaikissa ratsastuskouluissa uusia tulokkaita katsottiin päästä varpaisiin - en millään jaksanut uskoa, että tämä olisi ollut poikkeus.

Klikki katseli mua jokseenkin arvioivasti karsinansa nurkasta, kun pujahdin sisään.
- Hei vaan, poika, kuiskasin ja tarjosin kättäni nuuhkittavaksi. Sen turpakarvat kutittivat mun kämmentä. - Eiköhän me sitten tehä susta puhas.
Nappasin piikkisuan käteeni ja aloin harjata sitä. Klikki menisi tänään tunnille vasta kuudelta, joten mulla oli jotain kolmisen tuntia aikaa hengailla sen kanssa.
- Kuules vekkuli, mun pitäs päästä toiselle puolelle, naurahdin ja tuuppasin sitä vähän, jotta se liikkuisi irti seinästä. Klikki katsoi mua ilkikurisesti ja näytti ajattelevan, että yritä vaan, minähän en tästä liikahda. Huokaisin syvään silmiäni pyöräyttäen ja keräsin kaikki voimani seuraavaan töytäisyyn.
- Ja sinähän siirryt nyt, ähkäisin ja ruuna päätti onnekseni luovuttaa. - Kiitos.
Hetken me olimme taas sovussa, kunnes tuli kavioidenpuhdistuksen vuoro. Klikki varasi tuhahtaen kaiken painonsa vasemmalle etujalalleen, jota juuri yritin nostaa puhdistettavaksi.
- Et oo hei tosissas, ärähdin ja kieli keskellä suuta yritin töniä päättäväisen ponin painoa takaisin niin, että saisin sen koiven ylös. Hetken (krhm, varmaankin puolentunnin) väännön jälkeen kaikki jalat olivat nostettu.
- Hemmetti sun kanssas. Sun takias mä näytän nyt ihan hirvitykseltä, parahdin peilaten itseäni kännykän näytöstä. Nutturalle kietaistu tukkani oli valahtanut niskaan ja hiki oli kostuttanut otsani. - Seuraavalla kerralla käyttäydyt vähän paremmin, jooko.

Kun olin tarkistanut Klikin vielä läpikotaisin mahdollisilta haavoilta, suukotin sen turpaa ja lähdin viemään harjoja takaisin satulahuoneeseen. Noin mun ikäinen, blondi tyttö istui penkillä puhdistamassa satulaa. Luotiin toisiimme hieman varovaiset katseet ja juuri kun mä olin lähdössä pois, niin se kysyi, kuka mä olen.
- Klikin uus hoitaja... Kristella, vastasin. - Entä sä?
- Mä hoidan Kyyhkyä. Milka nimeltäni.
Nyökkäsin ja sitten välillemme syntyi kiusallinen hiljaisuus. Mä katselin kengänkärkiäni miettien, olisiko mun pitänyt vielä sanoa jotain. Hetken kuluttua Milka nosti katseensa satulasta takaisin muhun ja naurahti väkinäisesti.
- On tämäkin, se sanoi huvittuneesti, - voi meitä suomalaisia. Kaikki uus on niin kiusallista ja kirjoittamaton sääntöhän on, ettei vieraille puhuta. Munkin kasvoille nousi pieni virnistys.
- Jep. Tai tiiätkö, kun esimerkiks dösässä ei voi millään istua randomin viereen? Saati sitten jutella kenellekään, naurahdin ja istahdin toiselle jakkaralle tytön viereen. - Tarviitsä apua?

Me juttelimme Milkan kanssa varmaan tunnin, yhdessä hoitsujemme kamppeita puhdistellen. Tyttö oli tosi samanhenkinen kuin mäkin ja mä uskoin, että meistä voisi tulla vielä hyviäkin kavereita. Sain myös tietää, että hän oli jopa samanikäinen - 15-vuotias, niinkuin minäkin. Kellon lähestyessä puolta kuutta, kävin vielä morottamassa Klikkiä. Toinen torkkui karsinassaan silmät puoliummessa, joten en häirinnyt sitä sitten enempää - alkaisihan sillä tuntikin aivan pian ja sitten olisi taas jaksettava.

5.12.2015
1HM

[Aleksi]

Uusia tuulia
tiistai 28. kesäkuuta 2016
kirjoittanut: Penny

Ystävällinen bussikuski ajoi minut Kaviopolun päähän, jossa myös oudon tutun näköinen blondi jäi. Katsahtaessani kunnolla tytön kasvoihin, tajusin että tyyppi oli Lauran paras ystävä - Emma. Pelkästään ajatus, että Lauralla voisi olla ystäviä sai huvittuneen hymyn huulilleni. Emman täytyi olla samaa sorttia.
“Moi Emma”, virnistin omahyväisesti ja nostin salikassin olkapäilleni. “Miksi pikkuprinsessa tuli bussilla? Luulis, että se teidän arvoisa hovimestari olis antanut kyydin sulle limusiinilla.. Vai kuinka?”
Emma katsoi minua ylimielisellä katseella ja lähti sanaakaan sanomatta kävelemään kaviopolkua pitkin. Minä seurasin turvallisen välimatkan päässä, ihan varmuuden vuoksi. Yleensä tuollaiset laitettiin jo nuorena itsepuolustuskurssille. Tyttö oli olemukseltaan aivan samanlainen kuin Laurakin: Hänellä oli kainalossa tyylikkäät ruskeat ratsastussaappaat ja hän kantoi - ihan oikeasti! - Michael Korsin mustaa laukkua. Samanlaista, jonka päälle olin eilenillalla läikyttänyt vahingossa appelssiinimehua, ja Laura oli saanut siitä vuosisadan shokkikohtauksen.

Kaviopolkua reunustavat koivut eivät antaneet kovin hyvin suojaa auringolta, ja isopellon kohdalla minun oli pakko jäädä tasaamaan hengitykseni. Emma oli jäänyt pahasti jälkeen, mutta en jaksanut välittää siitä, vaan päätin heti lähteä hakemaan Klikkiä. Lewizer laidunsi kylki kyljessä suloisen irlannincobin kanssa, eikä reagoinut mitenkään vihellyksiini tai maiskutuksiini.
“Hei, tulkaapas tänne..” Mumisin ottaen puunoksalta Klikki-nimellä varustetun riimun ja riimunnarun. Ponilla ei näyttänyt olevan kiire mihinkään, joten pujahdin sähkölangan ali hakemaan sitä - mikä loppujen lopuksi kävikin melko helposti.
“Mitä jätkä?”, kysyin naurahtaen ruunalta, joka yhä hamusi itsepintaisesti collareideni vasenta taskua, vaikkei siellä mitään ollutkaan. Sujautin riimun ponin päähän ja naksautin kieltäni, jolloin Klikki lähti leppoisasti perässäni takaisin talliin. Meillä ei ollut mitään hirveää kiirettä, joten löydettyäni oikean paikan, jätin ruunaherran rauhassa odottamaan karsinaansa, kun menin itse hakemaan harjoja.

Jätettyäni ponin karsinaansa kävin noutamassa harjat satulahuoneesta ennen kuin palasin takaisin Klikin luokse. Ruuna odotteli kärsivällisesti, kun etsin pehmeän harjan käsitelläkseni hevosen turkin kauttaaltaan. Aloitin varmoin, pitkin vedoin, ja Klikki kurkotteli kaulaansa tyytyväisesti. Aleksi oli kertonut sen olevan yleisesti ihan kiltti, veijarimainen poni, mutta välillä se kuulemma kärsi en-mä-jaksa-nyt-syndroomasta. Mutta onneksi mitään sen kummempia huonoja tapoja ei ollut keskustelumme aikana ilmennyt, kuten ei nytkään. Ruuna pysytteli aloillaan ja antoi minun tehdä työni kiltisti, kun puhelin sille päivän kuulumisista. Kerroin, että olimme löytäneet Fikon kanssa kivan lenkkipolun, joka sijaitsikin ihan säädyllisen kävelymatkan päässä. Kun olin ulkoiluttanut koiran, olin lähtenyt suoraan salille, joka sijaitsi Pronssijoen monitoimitalossa. Se oli ollut odotuksiani parempi, joten olin voinut tyytyväisenä lähteä tallille treenin jälkeen. Klikki kuunteli minua kuuliaisesti, eikä silläkään näyttänyt olleen ainakaan kovin huono päivä, sillä ruuna oli varsin hyvällä tuulella. Voisimme hyvin käydä hieman kävelemässä, jotta herra saisi liikuttua vähäsen, mutta vain jos Oscar tulisi mukaan oppaakseni.

“Ai täällähän sä olit.” Kuulin Oscarin äänen kuin taikaiskusta takaani, ja kohottauduin katsomaan serkkuani, jonka seurassa saapui myös virkkuukoukkupäinen tyttö.
“Moi”, hymyilin kummallekin. “Ajattelin tulla tänne talliin, kun ulkona oli niin kamalan kuuma.”
Punatukkainen vastasi tervedykseeni, ja esitteli itsensä Valmaksi, Dunjan hoitajaksi.
“Valma, tässä on siis se Penelope, josta sulle kerroinkin..” Oscar selitti.
“Aa, okei. Ja sä aloit siis hoitamaan Klikkiä?”, Valma kysyi minulta.
“Juu, aloin mä. Kävin jo eilen nopeasti tutustumassa paikkoihin.” Selitin ja heilautin Klikin kaviokoukun sen harjapakkiin. Kysyin, haluaisivatko Valma ja Oscar lähteä hevosten kanssa kävelylle.
“Ei me nyt taideta, kun tultiin just maastolenkiltä”, Oscar totesi.
“Ootteko te siis yhdessä?”, kysyin sen enempiä ajattelematta, ja riisuin Klikiltä riimun pois päästä.
“Mitäh?”
“Ai ette?”
“No ei..”, Oscar yskähti punastuneena. “Me ollaan ystäviä.”

Jatkoimme keskustelua siirtyessämme tallitupaan - Oscar tosin hiljaisempana, mutta kuitenkin. Aloin pikkuhiljaa tajuamaan, että kyse olikin vain yksipuolisesta ihastumisesta: Valmalla oli siis joku toinen. Höh. Ja voi Oscar-raukkaa. Tulisin kuitenkin tivaamaan serkultani kaikki tuntomerkit Valman poikaystävästä, niin voisin seurailla draamaa sivusta, jos sattuisin törmäämään siihen. Sillä draamaahan näytti selvästi väreilevän ilmassa.

Tuvassa paikalla ei vielä näyttänyt olevan oikein ketään, oli varmaankin liian aikaista, enkä siksi löytänyt ketään sohvalta loikoilemasta, vaikka siellä luulisi aina vähintäänkin jonkun olevan hörppimässä kahvia. Heitin salikassini omaan lokerikkooni, jonka Aleksi oli näyttänyt esittelykierroksellaan ja täytin vesipulloni lavuaarissa. En tosin voinut estää itseäni vaan mursin pöydällä olevasta suklaalevystä kulman, jonka työnsin suuhuni ennen kuin suuntasin keskittymiskykyni Valman selitykseen tallin toiminnasta ja muusta tärkeästä.
“Vau, sä taidat olla vakiokasvo täällä”, keskeytin tytön päästessä kesän laidunjakoihin. Virkkuukoukkupää punastui, mutta hymyili silti ystävällisesti minulle.
“No niinkin voisi sanoa, kun oon ollut täällä jo monta vuotta”, Valma kohautti olkapäitään. “Treenaan muuten myös Darcya, sitä heppaa jota Oscar hoitaa.”
Nyökkäsin. Oscar katsoi etäisenä ulos ikkunasta, joten koin velvollisuudekseni pukata poikaa kyynerpäällä kylkeen. Kello oli vasta puoli yksitoista, mutta Oscar oli luvannut olla kotona tasalta. Hääjärjestelyjen takia.
“Oli tosi kiva tavata, mutta meidän pitäis Oskun kanssa ehtiä seuraavaan bussiin. Sitä tarvitaan kotona hääjärjestelyjen takia”, hymyilin rennosti.
Oscar nyökkäsi.
“Joo, totta tosiaan. Voisi alkaa lähtemään..”
“No, törmäillään täällä”, Valma hymyili pikaisesti.
“Törmäillään!”

[Aleksi]

Draamaa
tiistai 19. heinäkuuta 2016
kirjoittanut: Pennyt

Kun olin saanut korkeavyötäröiset farkkushortsit ja adidaksen T-paidan päälleni, lähdin hakemaan Klikkiä tarhasta. Ruuna antoi ottaa itsensä kiinni oikein nätisti, mutta huomasin jo matkalla tallille, että sitä ei juuri huvittanut liikkua askeltakaan eteenpäin. Talutin Klikin karsinaan ja aloin harjailla sitä kertoillen samalla muuttoaikeistani Nannan luo, vaikkeivät ne ruunaa kovasi näyttäneetkään kiinnostavan. Sen sijaan Klikki torkkui sen verran antaumuksella, että se tuskin oli kuullut sanaakaan puheestani. Koska lewizer pysyi koko harjausoperaation ajan paikoillaan, olimme melko nopeasti valmiita. Muistin vielä viime kädessä putsata ruunan kaviot, joita se ei itse vaivautunut tippaakaan nostamaan. Saatoin vain kuvitella, minkälainen meidän metsälenkistä tulisi.

Lopulta Oscarkin saapui talliin harjaamaan Darcya. Hänelläkään ei kestänyt kauaa, sillä emme kumpikaan vaivautuneet laittamaan satuloita ratsuillemme. Toisaalta minua hieman jännitti kuinka tulisi käymään - tämähän oli ensimmäinen ratsastuskertani pitkään aikaan - mutta vilkaistessani melkein-nukkuvaa-hoitohevostani, huolet hälvenivät nopeasti. Se tuskin jaksaisi kovin hurjastella maastossa.

”Mennäänkös sitten?” huikkasin Oscarille, joka nyökkäsi vaimeasti ja ohjasi Darcyn edellemme. Suuntasimme kentän lähistöltä pienelle, tasaiselle metsäpolulle, jota pitkin olisi miellyttävää kävellä. Puut kaartuivat yllemme vihreinä, kesältä tuoksuen, ja varjostivat kulkuamme kuumalta auringolta. Klikki lampsi hitaasti isomman tamman perässä, joten maiskuttelin ja annoin pohkeita melko aktiivisesti. Ratsastaminen ei tuntunut yhtään niin vaikealta kuin olin kuvitellut, ja pian minusta tuntui jo siltä, että olin vasta eilen ratsastanut viimeisen kerran Briteissä.
“Ravataanko?”, Oscar kysyi, kun olimme päässeet vähän leveämmälle hiekkatielle. “Tässä on aika pitkä ravipätkä tulossa.”
“Joo, tottakai!”, vastasin sen enempiä miettimättä, ja painoin pohkeeni kiinni Klikin kylkiin. Ruuna lähti verkkaisesti hölkkäämään eteenpäin, ja minusta tuntui heti, ettemme pysyisi kauaa Darcyn ja Oscarin perässä. “Noniin, liikettä niveliin”, maiskuttelin Klikille kiristäessäni ohjastuntumaa. Nyt vauhtimme jo muistutti etäisesti reipasta ravia, vaikka tunsinkin ettei ponin takajalat tulleet kunnolla eteen. Mutta me oltiin kuitenkin maastolenkillä: Eli rentoa köpöttelyä vaan.

Ravasimme koivujen katveessa, kunnes eteemme avautui pieni pelto, jossa päätimme ottaa lyhyet laukkapätkät. Huomasin, ettei Oscar ollut oikein oma itsensä, mutta päätin kysyä asiasta vasta myöhemmin. Olihan se hiljainen, mutta ei yleensä noin.. synkällä tavalla.
"Me mennään eka, voit nostaa laukan sit kun ollaan puolivälissä tota peltoa", poika ilmoitti, ja nosti melkein eleettömästi pyörivän laukan. Ja pah, meillä ei ainakaan hurjastelupelkoja ollut. Tämä koni tuskin etanaa kovemmin laukkaisi. Kirensin hieman ohjastuntumaa ja hivutin toista jalkaani hieman taakse, nostaakseni laukan. Kuinkas sitten kävikään: Klikki ampaisi superhevosen voimalla hurjaan laukkaan, ja minä pystyin vain tarrautumaan kiinni sen harjaan ja toivomaan parasta. Loppujen lopuksi en kuitenkaan tippunut, ja saimme Oscarin kanssa hyvät naurut äsköiselle showlemme.
"No mä en kyllä ihan tuota odottanut, mutta hauskaa oli", virnistin. Laukkapätkä oli ollut hetkessä ohi.
"En kyllä mäkään", Oscar naurahti. "Käännytään tästä."

Loppumaaston kävelimme rennoissa merkeissä. Jutustelimme kaikesta maan ja taivaan välistä, mutta pysyin visusti poissa ValmaChristian-alueelta. Jotenkin minusta tuntui, että jotakin oli tapahtunut - jotakin sellaista mistä Oscar ei halunnut puhua. Joten minä jätin pojan kiltisti rauhaan, enkä sortunut kiusaukseen udella "rakkauskuulumisia." Senhän nyt niin helposti huomasi, että Oscar oli päätä pahkaa rakastunut Valmaan. Mutta siitä huolimatta haluaisin selvittää asiat mitä pikimmiten, sillä halusin olla sivustaseuraaja tässä romanttisessa kolmiodraamassa.

[Lina]

”Enemmän jalkaa.”
”Enemmän jalkaa.”
”ENEMMÄN JALKAA.”
”Mikä on vastaus siun kaikkiin kysymyksiin?”
”Öö… enemmän jalkaa?”
”Mitä on kaks jaettuna kahdella?”
”Enemmän jalkaa?”
”HYVÄ!”

Ratsastustunnit Klikillä oli aina rankkoja. Kirjavaa piti ihan oikeasti ratsastaa, siellä ei voinut matkustaa sekuntiakaan tai koko homma meni alusta. Tänäänkin meidän laukka meni pipariksi joka viidennellä askeleella – siitä syntyi tuo ”enemmän jalkaa”-keskustelukin. Mä löysin itseni tosi usein nieleskelemästä itkua tunneilla. Klikki oli oikeastaan aika epämiellyttävä. Mutta mä silti tykkäsin siitä tosi paljon. Klikki oli ihan mahtava opettaja. Se ei ollut mitenkään arvaamaton, vaan ihan turvallinen poni. Se ei purrut tai potkinut karsinassa.

Sain kuitenkin huokaista helpotuksesta, kun viimein käännyttiin kaartoon ja kiitoksien jälkeen hypättiin selästä. Tuntilaisten kesken alkoi heti vilkas keskustelu fiiliksistä, jotka olivat jääneet tunnin jälkeen. Niin mä ja Ellikin juteltiin. Molemmilla oli omat suosikkiponit ohjien päässä – mulla Klikki ja Ellillä Darli. Maleksittiin kohti tallia: tämä oli torstain viimeinen tunti eikä kenelläkään ollut kiire pois tallilta.

Klikki tunki turpansa heti kauraämpärille kun päästiin karsinaan. Mä olin onnekas, kun suosikillani ei ollut hoitajaa. Muiden hevosten karsinoilla pyöri tuntien aikaan aina tarkkasilmäisiä hoitajia auttamassa ja vaikka he olivatkin tosi kivoja tyyppejä, tykkäsin laittaa hevosen rauhassa (ja itsekseni) pois. Klikki näytti tyytyväiseltä kun nappasin satulan reippaasti selästä ja avasin suitsien remmit vetäen sitten kuolaimetkin pois ruunan hampaiden ja kauran välistä. Kun varusteet olivat satulahuoneessa paikoillaan, palasin karsinaan vielä hieman harjaamaan Klikin hiekkaisia jalkoja. Näitä hetkiä mä rakastin: hiljainen talli, ihana poni, auringon viimeiset säteet tunkemassa ikkunasta sisään. Kunpa näitä hetkiä olisi viikossa useampikin.

Pitäisi kai oikeasti varoa mitä toivoo, sillä seuraavaksi näin Aleksin karsinan ovella ja nousin nopeasti pystyyn vähän huolestuneena. Odotin tietysti jotain haukkuja siitä, että tunnin jälkeen pitää vaan riisua kamat ja antaa sitten hevosen rauhoittua iltaan. Mutta niitä ei tullutkaan…

”Tiedäthän sie että se on ilman hoitajaa?” Aleksi kysyi hymyillen ja rapsutti Klikin turpaa kaltereiden välistä.
”Öh… joo…”, mutisin vähän yllättyneenä siitä, että en ollutkaan tehnyt mitään väärää.
”Mie oon tässä vähän miettinyt, että kun oot Hallavassa kumminkin ratsastanut jo melkein vuoden tunneilla, eikö olis aika kokeilla hoitohevosta? Jos siis oot vielä kiinnostunut, mutta niin vois luulla, kun sie aina tuon Ellin kanssa juttelet aiheesta…”
”MITÄ?” mä kysyin ehkä vähän hyökkäävästikin. Minustako hoitaja? Oikeestikko? Anteeksi kuinka?
”Haluisitko alkaa hoitamaan tätä Klikkiä? Sovitte miun mielestä hyvin yhteen.”
”NO SIIS”, vedin syvään henkeä, ”siis että todellakin haluaisin.”

Yksi sekunti tuntui ikuisuudelta. Lopulta Aleksi avasi suunsa:
”No. Nähdään sitten huomenna, vai?”
”KYLLÄKYLLÄKYLLÄKYLLÄ.”

[Lina]

Mulla oli takana elämäni parhaimmat pari päivää. Perjantaina olin käynyt maastossa Klikillä – yksin, omassa rauhassani. Mikään ei ollut ihanampaa kuin ruska-aika, putoavat lehdet, olkapäitä vasten raapivat kuusenoksat sekä nariseva satula. Oli ihanaa olla yksin ponin kanssa ja kuunnella eläintä sekä luontoa sen sijaan, että jakaisi päivän kuulumiset puolituttujen kanssa. Hallavan hoitajat olivat ihania, mutta mua jännitti vieläkin puhua heille, puhumattakaan siitä kuinka välttelin torstai-illan kaltaisiin seikkailuihin joutumista.

Lauantaina putsasin Klikin varusteet perinpohjaisesti, pesin jopa muoviharjat ja irrotin karvoja luonnonharjaksisista varmaan toista varttia. Ruskaa ei näkynyt tallilla, ja se vähän harmitti minua. Onneksi löysin seurakseni Dawin ja Valman, jota en ollut vielä tavannutkaan. Mukava porkkanatukkainen nainen osoittautui todella kivaksi seuraksi, jonka kanssa riitti juttua vielä silloinkin, kun mun olisi pitänyt lähteä kotiin. Ratsastin tietysti Klikin kun kerran ruunan vapaapäivä oli, mutta pääsin tekemään sen vasta illalla kun varusteet olivat kuivuneet. Menin kentällä ilman satulaa lähinnä käynnissä ja ravissa, kun taivaalta putoili pieniä vesipisaroita, jotka olivat ajaneet ratsastustunnit maneesin puolelle.

Eikä ollut mitään parempaa tunnetta kuin se, että söi eväitä tallilla OMAN hoitohevosensa karsinan edustalla, vaikka tallin hälinä ei vastannutkaan metsän raukeaa tunnelmaa.

Paitsi että minun tuntemukseni eivät olleetkaan maailman parhaita.

Hallavassa oli yksityinen hevonen, jonka nimi oli Fae. Tiesin tammasta periaatteessa kaiken. Fae oli jokaisen tuntilaisen unelmahevonen, taitava kenttähevonen. Mutta vaikka kaikki kuinka rakastivat Faeta, hänen ratsastajansa ei ollut minun lempi-ihmisiäni – Alana Gwyln taisi olla maailman onnekkain tyttö, jolla oli rahaa, kuuluisat vanhemmat (isä oli, herranjumala, ollut olympialaisissakin), upea hevonen ja siinä sivussa aikaa olla vielä loistava jääkiekkoilijakin. Alana oli mukava, mutta mä en tykännyt Alanasta. Osaatteko arvata miksi?

Kateus on kummallinen juttu. Siitä voisi ajatella olevan meille hyötyä, mutta samalla se saa meidät tuntemaan itsemme muita huonommiksi ja vähemmän arvokkaimmiksi. Ja siksi Dawin kertoessa, että Alana oli voittanut jonkun isonkin estekilpailun, mä vastasin että ”no eihän se kai niin iso juttu ole”. Kyllähän mä tiesin että olin väärässä ja Alana oli tosi taitava, mutta en halunnut myöntää itselleni, että mä olin vain onneton puskaratsastaja joka pääsi hoitoponinsa selkään kolmesti viikossa.

Enkä mä ollut valinnut, että en halua olla kansainvälisen tason ratsastaja – joitakin asioita ei voi valita tässä maailmassa. Alana oli etuoikeutettu, mä en, eikä se todellakaan ollut Alanan syytä. Silti mun mustat sukat olivat niin pitkät kuin sukat vain fyysisesti pystyivät olemaan.

Tämän takia sunnuntai ei ollut hyvä päivä. Kaiken lisäksi Klikki oli ratsastustunneista kahdella ensimmäisellä, ja koska ratsastajat olivat mun tasoa, ei ollut toivoakaan että saisin harjata hoitohevostani. Siivosin karsinan niska limassa, hinkkasin todella tahraantunutta ruokakaukaloa puoli tuntia, hinkkasin jopa karsinan lantaisen takaseinän, ja silti mun mielessä pyöri vain, että Alanan tai Jase Astorin tai vastaavien ei tarvinnut näitä paskahommia tehdä.

Päivän kohokohta oli se, kun ratsastaja tuli Klikin kanssa helpon B:n tunnilta, tyrkkäsi mulle ohjat ja valitti tehokkaasti koko viisi minuuttia siitä, kuinka Klikki ei todellakaan ole hänen suosikkihevosensa ja miten hän ihmettelee sitä, että suostuin vapaaehtoisesti kirjavan hoitajaksi. Kun pissaliisa oli saanut aikaiseksi lähteä paikalta, syötin Klikille kolme palaa leipää, harjasin oikein kunnolla hieroen ja tarkastin ruunan kaikenlaisten ruhjeiden sekä turvotusten varalta. Ei mitään.

Tässä vaiheessa mä tajusin, että hoitajana oleminen ei ollut ruusuilla tanssimista. Siihen liittyi paljon vastuuta ja haasteita, ja mä, maailman vastuuttomin ihminen olin tähän suostunut. EI, mä en todellakaan katunut mitään, koska Klikki oli ihana. Mun täytyisi vain oppia nauttimaan arjen harmaudesta.

Kirsikkana kakun päällä juuri kun olin lähdössä tallin pihasta, kukas muukaan oli pamauttanut paikalle kuin Alana, joku vieras brunette ja… Ruska. Siellä poika oli siis ollut. Kun Fae peruutti trailerista voittajan loimi päällään ja ruusukkeet suitsissa, mä olin kateellisempi kuin koskaan.

”Moi Lina!” kuulin jonkun sanovan, todennäköisesti Ruskan, mutta mä vain poljin posket punaisina pyörällä kolmikon ohi ja kohti kotia.

// Mulla oli tänään sellanen teiniangstitarinafiilis. En siis yritä henkilökohtaisesti hyökätä mitenkään kohti Alanaa, se oli vaan ihan vastustamaton kateuden kohde, kun nuo kisatkin oli nyt sopivasti! //

[Lina]

Klikki tuli helpon B:n tunnilta hikisenä, jo vähän talvikarvaa kasvattaneena poninpuolikkaana. Ohjien päästä pitelevä suunnilleen mun ikäiseni poika veti kiharia pois silmiltään, kun tuli ruunan karsinalle. Kaksikko jatkoi matkaa sinne.

”Haluutko apua?” kysyin kohteliaasti.
”Mmh?”
”Niin että haluisitko apua?”
”Aa. Ota toi satula.”

Loukkaannuin vähän toisen vähäsanaisuudesta, mutta täytyihän sitä hoitajan tietää, että asiakkaat olivat erilaisia. Toiset tykkäsivät höpöttää, toiset valittaa, ja toiset taas olivat ihan hiljaa. Klikki ynähti tyytymättömästi kun huomasi mun räpeltävän satulavyötä, mutta huokaisi helpotuksesta kun avasinkin vyön ja nostin satulan hikisestä selästä. Irrotin heti karsinan ulkopuolella hikisen satulahuovan ja jätin sen loimitangolle kuivumaan, mutta satula lähti mukaani nimikkohuoneeseensa. Kun tulin takaisin karsinalle, ruskeahiuksinen poika sulki jo ovea ja oli selkeästi valmis lähtemään kotiin. Suitset roikkui olalla ja suojat oli käsissä. Olin jo valmiina sanomaan hyvät illanjatkot ja menossa tarkistamaan Klikin kuntoa, kun tyyppi avasikin suunsa. OHO.

”Hei, anteeks kun olin noin tönkkö. En oo vaan minkään small talkin mestari…”
”No hyvinhän sä alotit”, yritin sanoa kannustavasti. ”Oliko kivaa tunnilla? Mitä te teitte?”
”Klikki oli ihan patalaiska. Me tehtiin puomitehtäviä, ja se tuli aina yhden askellajin hitaammin kuin piti. Meni mulla vähän hermotkin jo…” poika myönsi, hieraisten niskaansa nolona.
”Hei kuule, mä oon ollu ihan samassa tilassa niin tuhannen monta kertaa. Klikki on vähän hankala, sitä pitää ratsastaa oikeasti koko ajan, mutta just sen takia se onki Hallavan paras opetushevonen.”
”Aa. Mä oon muuten Benjamin”, kuului vastaus.
”Lina. Oon siis Klikin hoitaja.”
”Vau, miten sä siihen pystyt? Vapaaehtoisesti ratsastat tuota, vaikka reippaampiakin olis? Eihän vaikka Darcylla ole hoitajaa?”
”No mä tykkään Klikistä ihan mielettömästi. Ei mikään helpoin ratsu, mutta oon ehdottomasti ponityttö ja Klikki on jotenki turvallinen vaihtoehto. Esimerkiks Darcyn kanssa varoisin varmaan koko ajan kun se on niin hieno.”

Mä tajusin, että oltiin keskustelun aikana edetty satulahuoneen kautta tallin parkkipaikalle.
”No, mä suuntaan tästä bussille”, Benjamin sanoi varovaisesti.
”No, nähdään sitten ens viikolla”, vastasin hymyillen ja heilautin kättä. Benjamin heilautti takaisin.

Jokin mussa sanoi, että Benjamin oli tosi tuttu. Pohdin sitä Klikin karsinalle asti, ja vielä kun tunnustelin hoitoponini jalat ja tutkin hevosen muutenkin vammojen varalta. Kun Aleksi ja Eveliina rymistelivät talliin kauraämpärien kanssa, mä tajusin.

Benjamin oli Jamin veli.

Omg.

Mä olin just puhunut ihastukseni veljelle. Joka harrastaa RATSASTUSTA.

Ensin tuli kauhu.

Sitten tuli hymy. Mä olin puhunut luonnollisesti Jamin veljen kanssa. Se oli varmaan ollut ihan iloinen keskustelusta. Mutta mitä jos se ei ollutkaan?

Paniikki.

Heräsin ajatuksistani, kun Aleksi antoi käsiini punaisen ämpärin, jossa luki kissankokoisin kirjaimin Klikin nimi.
”Sie haluat varmaan antaa tälle? Kaadat vaan tuonne kaukaloon”, mies sanoi hymyillen ja jatkoi matkaansa.
”Joo”, mutisin tallin omistajan selälle. Klikki kurotteli ruokaansa kalterien välistä. Kun kirjava oli saanut safkansa, kävin huuhtelemassa ämpärin ja vein sen sitten omalle paikalleen. Olin jo lähdössä kotiin, kun huomasin Cillan karsinassa liikettä.

”Inka? Moikka!” sanoin hymyillen. Olimme vaihtaneet pari sanaa, kun ratsastimme samaan aikaan perjantaina.
”En mä mikään… HETKINEN, SÄ LUULIT MUA SELLASEKS HÖYHENEKSI?”

NOLOA. Se ei ollut ollut Inka. Kyseessä olikin se Cillan ja Inkan valmentaja. JASE ASTOR. Koko hevosmaailma tiesi Jase Astorin. Jase Astor oli koko hevosmaailman unelmamies. Se oli tyyliin Charlotte Dujardininkin unissa. Rehellisesti sanottuna en ollut koskaan nähnyt Jasea harja kädessä, mutta nyt se väisteli Cillan arvostelevia mulkaisuja ja pyöritteli kumisukaa tamman lautasella.

”Mitä SÄ teet tallihommissa?” kysyin ällistyneenä, ja ehkä vähän epäkohteliaasti. Hups.
”Shhhhhhhh”, Jase hyssytteli sormi suun edessä. ”Älä kerro Inkalle.”
”Että pidät huolta hevosestas? Maailmanluokan rikos!!”
”No siis…” Jase mutisi, ja yhtäkkiä Cillan takapuolen takaa ilmestyi pitkänhuiskea blondi, joka hymyili vinosti tummaksi punatuilla huulillaan. Tunnistin tytön – hän ratsasti samalla tunnilla kuin minä. Hänen nimensä oli Olivia.
”Aaaaaaaa”, naurahdin. Huulipuna oli levinnyt ei-yhtään-epäilyttävästi paitsi Olivian kasvoille, myös Jasen.
”Et sä ymmärrä. Jatka matkaas vaan ja pidä naama ummessa.”

Mä vaan virnuilin kun astuin tallin ovesta ulos. Noilla kahdellahan oli ikäeroa vaikka kuinka. Jase oli sitten kai aika säälittävä. Kun pääsin pyörälleni asti, purskahdin nauruun. Kai mä en sitten kertoisi kenellekään. Saattaisin pilata muiden ihanat ajatukset upeasta, parhaasta, komeasta Jase Astorista.

[Lina]

Ilman satulaa-tunnit olivat parhaita. Varsinkin tasainen Klikki oli mukava ratsu, kun siihen saattoi aina luottaa. Mutta sitten olivat ilman satulaa-estetunnit, jotka olivat asia erikseen. Kun lisää pakettiin vielä tolppien reikien välissä ulvovan tuulen, käy näin:

Määrätietoisena heilautin raipan Klikin kylkeen ja ruuna nosti napakan laukan. Lewitzerin korvat kääntyivät kohti edessä siintävää pientä pystyestettä.
"Okei, Lina, tällä kertaa pidä pohkeet kyljissä kiinni ja näpäytä ennen estettä, jos Klikki yrittää tyhmyyksiä", Aleksi neuvoi tasaisen varmasti, kun ratsuni kaviot rummuttivat kentän pohjaa vasten. Me lennettiin. Tuntui kuin koko kenttä olisi hiljentynyt, kun este näkyi. Mua pelotti. Jännitti. Koko vartalo jännittyi. Mä putoan, mä putoan, mä niin putoan.

Viisi. Klikin pää kohosi ilmaan.

Neljä. Puristin reisillä hetken, mutta tajusin heti sen jälkeen että reidet aina rentona.

Kolme. "Lisää jalkaa! Näpäytä!" Aleksi huusi.

Kaksi. Mä näpäytin ja sain päättäväisyytenikin takaisin.

Yksi. Tartuin kauhuissani harjasta kiinni.

Hetken me lennettiin. Klikki ylitti esteen tasaisen varmasti, kuten se aina teki. Huokaisin helpotuksesta, kun ruunan etujalat koskettivat maata. Sitten näin sen. Tummanharmaa varis tuijotti meitä aidantolpalta, tuijotti suoraan ratsuani silmiin, ja Klikki alkoi kyttäämään takaisin. Aleksin kehut tuntuivat kaukaisilta, kun lintu lennähti suoraan eteenpäin meitä kohti ja Klikki iski jarrut pohjaan. Muks. Varis oli jo kaukana tuulien pyörteissä, kun avasin silmäni uudelleen. Klikki oli lähellä, vieressä, turpa hamuillen mun takkini taskua.

"Sattuiko?" joku huusi.
"Ei", vastasin ähkäisten ja nousin istumaan. Ai, mä olin pudonnut. Sepäs sattui sopivasti.

[Aleksi]

Sora ratsastaa Klikillä ratsastustunnilla

[Sora]

"Jee estetunti", mä olin hihkunut mielessäni kun olin nähnyt tämänpäiväisen ilmoitustaulun. Ja vielä enemmän mielissäni olin nähdessäni nimeni vieressä Klikin nimen.
Mä olin oppinut tykkäämään siitä ponista tän viimesen puolen vuoden aikana, mitä olin Aleksin ratsastustunneilla käynyt - ja joista suurimmalla osalla olin saanut ratsukseni juurikin Klikin. Vaikka se olikin usein tosi tahmea ja vaati hirveästi töitä ihan jatkuvasti, niin se oli myös rento, varmajalkainen ja suurimmaksi osaksi kuitenkin kuunteli mun apuja.
Klikki oli opettanut mulle ettei jaloilla kannattanut jäädä puristelemaan, vaan pohkeen piti olla nopea ja jos se ei toiminut, niin raippa oli olemassa. Olin myös oppinut pitämään ohjia paremmin, jos Klikki ei liikkunut eteen niin ei ollut syytä heittää ohjaa pitkäksi vaan ratsastaa sitä ohjastuntumaa vasten. Tällä kombolla olin jopa ajoittain saanut Klikin kulkemaan peräänannossa ja ne olivat aina olleet taianomaisia hetkiä. Ja niitä hetkiä tulisin muistelemaan lämmöllä vielä senkin jälkeen kun tämä päivä kääntyisi iltaan.

Viimeinen hoitohetkemme Klikin kanssa sujui tavalliseen tapaansa. Ruuna makaili tarhan mutaisimmassa päässä, eikä lotkauttanut korvaansakaan kutsuhuudoilleni, eli jouduin rämpimään itse paikalle hätyyttelemään sen jalkeille. Onneksi tällä kertaa Klikki ei sentään lähtenyt karkuun vaan käveli hitaasti vieressäni kohti tallia. Eikä meillä ollut vielä mikään kiire, niin en viitsinyt hoputtaa unista kaveriani.
Tallissa Klikki seisoi paikoillaan hamuten karsinan pohjalle jääneitä heinänkorsia ja antoi mun rauhassa huhkia kumisualla kaiken mudan pois sen kirjavasta karvasta. Valkoiset kohdat jäivät vielä hieman epämääräisen värisiksi, mutta tuskimpa se Aleksia haittaisi. Ehkä pesisin Klikin kunnolla sitten tunnin jälkeen.
Kavioiden putsaaminen oli tälläkin kertaa tuskien taival, ja muutamaan kertaan äyskäisinkin ponille että nosta nyt se hiivatin jalka, kun tuntui että Klikki tahallaan nojasi painollaan juuri siihen jalkaan jota yritin saada ylös. No kaikesta huolimatta varustaminen sujui ihan kivoissa merkeissä ja olin hyvällä tuulella taluttaessani Klikin muiden mukana kentälle ja nousin selkään.

Alkutunnista en muista sitten kovin paljoa. Mä olin innoissani ja tehtävät olivat hauskoja ja sopivan haastavia. Klikki oli vähän tahmea, muttei ihan niin tahmea kuin mitä se voisi olla ja esteiden näkeminen sai sen korvat kääntymään tötterölle.
Me ratsastettiin ensin muutamia puomitehtäviä ja hypättiin ristikoita, ja siinä vaiheessa kun päästiin laukkaamaan olin mielissäni siitä kuinka energiseltä Klikki tuntui ja kuinka kivasti se kuunteli pohjetta. Sitten oli aika hypätä rataa. Siinä oli muutama hankala lähestyminen ja vaikka estekorkeus oli maksimissaan 60cm mua alkoi pikkuisen jännittämään. Mä katselin kuinka Essi suoriutui tehtävästä vaivattoman näköisesti Pallella ja sitten oli mun vuoroni hypätä.
Mä nostin laukan ja tulimme hieman tahmeasti ensimmäiselle ristikolle, mutta me päästiin siitä kuitekin kunnialla yli ja sitten kannustin Klikkiä energisempään laukkaan Aleksin huutamien ohjeiden mukaisesti. Me tultiin suhteutetun välin ensimmäiselle esteelle ihan hyvin, mutta mä tunsin miten Klikin askeleet hidastuivat ennen suoran toista estettä ja annoin Klikille raipasta, jotta hyppy onnistuisi myös sille toiselle esteelle. Klikki ponnistikin suureen hyppyyn ja mä tunsin keikahtavani hieman alastulossa. Klikki reagoi siihen pukittamalla ja mä en todellakaan ollut tasapainossa kun me tultiin siihen vaikeeseen kaarteeseen. Oli ihan kun aika olisi hidastunut ja mä mietin kääntäisinkö ohi esteestä vai kannustaisinko pohkeilla Klikin hyppyyn. Ja mä päätin hypätä. Mutta Klikki ei.
Me törmättiin suoraan päin okseria ja mä muistan tippuessani maahan kuulleni vaan hirveen rysähdyksen ja Klikin vinkaisevan tosi hätääntyneen oloisesti. Mua sattui olkapäähän noustessani istumaan ja katsoessani kuinka Klikki yritti nousta ylös sikin sokin lentäneiden puomien keskeltä. Kyllä se ylös pääsi, mutta jäi seisomaan jotenkin tosi lannistuneen näköisesti.
Aleksi taisi tulla ensimmäisenä mun luokse varmistamaan että kaikki oli kunnossa ja menimme sitten yhdessä Klikin luokse. Aleksi yritti kävelyttää Klikkiä vähän matkaa, mutta se ontui ihan selvästi vasenta etujalkaansa. Mua alkoi itkettää. Aleksi sanoi, että oli parempi jättää hyppääminen tähän meidän osalta ja viedä Klikki talliin. Sain ohjeeksi kylmätä sen jalkaa pesarissa ja Aleksi sitten tuntien jälkeen tulisi tarkastamaan jalan.

Loppu aika tallilla meni ihan sumussa. Mua itketti niin paljon jo pelkästään mun olkapään takia, mutta myös sen takia, että Klikin jalkaan selvästi sattui ja syy oli vain ja ainostaan mun virhearviossa. Ei olisi pitänyt tulla sille esteelle niin huonolla tiellä. Mä kylmäsin Klikin jalan ja hoidin sen ihan viimeisen päälle ennen kuin lähdin kotiin etsimään särkylääkkeitä.

Illalla sitten Hallavan whatsapp ryhmään tuli viesti.

Klikki oli lopetettu.