|
Post by Miro Malmstén on Aug 27, 2018 10:28:32 GMT 2
Mymble's Diamond "Mymmeli"
© Pinja Kumpulainen Rotu, väri, säkä, ikä: Welsh A, rautiaanvoikko, 115cm, 7-vuotias Koulutustaso: Yleispainotteinen, koulutustaso n. HeB & 70cm (koulutus kesken, joten kehittyy vielä). Luonne: Mymmeli on älykäs ja rauhallinen ponitamma, jolla on pelisilmää tilanteisiin. Aikuisille joskus jopa äksyilevä neitokainen on lapsille ja erityisesti tutuille lapsille kuin nallekarhu. Mymmeli on hoitaessa kiltti, se seuraa vapaanakin Miroa kuin hyvinkoulutettu koira ja malttaa odottaa tienlaidassa kiltisti pojan jäädessä kaivamaan ojasta sammakoita. Hoitaessa se antaa suorittaa perustoimenpiteet hyvin, mutta pinteleiden laitosta se ei pidä lainkaan ja yrittääkin usein nykäistä jalkaansa pois alta. Ratsastaessa Mymmeli on kuin emänsä -vauhti korjaa virheet, tuntuu olevan tammojen ajatusmaailma. Mymmelillä on paha tapa juosta tehtävistä läpi keskittymättä lainkaan siihen, mitä oikeastaan pitikään tehdä. Kun tamman saa kuuntelemaan, siltä löytyy kuitenkin pätkittäin todella hienoakin liikettä niin koulu- kuin esteratsastuksenkin saralta. Maastoesteillä tamma suorastaan innostuu ja haluaisikin vain kaahottaa radan läpi ja vähintäänkin täysillä.
Mymmelin omille sivuille!Tutustu Miroon
|
|
|
Post by Miro Malmstén on Aug 27, 2018 11:59:05 GMT 2
Raahasin matkalaukkua pitkin hälisevää ja kiireistä Arlandan lentokenttää. Olin lähdössä pian kotiin kuukauden kestäneeltä reissultani ja kieltämättä kaipasin kavereitani ja jopa oikeaa koulua. Uppsalassa famun ja fafan luona meillä oli käynyt yksitysopettaja, joka oli pitänyt huolta siitä, että en tipahtaisi kärryiltä viettäessäni lähes koko elokuun isovanhemmillani. En ollut tippaakaan yksityisopettajan kannalla, ei ekoilla viikoilla kuitenkaan mitään tapahtuisi, mutta famu oli ollut ehdoton tässäkin asiassa, kuten aina kaikissa muissakin. Kuluneet viikot olivat olleet osaksi kammottavan tylsiä, mutta osaksi ihan huippumahtavia. Olin ollut kaksi ja puoli viikkoa esteleirillä alkeisryhmässä ja saanut ylittää ensimmäisen ihkaoikean esteen. Suunnistin tottuneesti oikealle lähtöportille famu perässäni paapattaen siitä kuinka minun ja isäni pitäisi muuttaa Uppsalaan kokonaan, täällä olisi paljon paremmat opiskelumahdollisuudet.. Famu ei pitänyt ideasta, että lentäisin yksin kotiin, mutta ihmeekseni hän oli antanut isälleni periksi. Hän halasi minua tiukasti tuoksuen pistävältä hajuvedeltä, miksi ihmeessä fafa ei sanonut tuosta löyhkästä mitään. Famu nyrpisti nenäänsä ja sanoi minun haisevan kummalliselta, ehkä niiltä hevosilta. Itse löyhkäsi pistävältä, hyi. Fafa ojensi minulle lentomatkalle Kalle Ankan ja kätteli minua vastaan tulleen saattajan. --- Sininen Coupé BMW odotti meitä kuumuuttaan hohkaavalla parkkipaikalla. Auto oli isäni silmäterä, eikä siellä saanut suunnilleen hengittääkään, vaikkei auto ollut enää mikään uusikaan, isä oli ostanut sen vuotta ennen kuin synnyin. "Mitä jätkä, mites sun reissu meni" isä kysyi heittäessään tavarat kyytiin ja istahtaessaan kuskin paikalle. "Siinäpä tuo, esteet oli tosi jees!" puoliksi totesin ja puoliksi huudahdin. Isä oli soitellut kuitenkin useamman kerran viikkoon ja käynyt kerran viikonlopun famulla. Toisaalta olisin tahtonut kertoa kaiken mitä oli tapahtunut kammottavan tarkasta yksityisopettajasta ihaniin hevosiin, mutta toisaalta olin vihainen isälle siitä, että hän dumppasi minut mummolaan. Ihan jeeshän siellä oli, mutta järkihän niiden vanhusten kanssa meni. Tunne oli varmasti molemminpuolinen, sillä famu inhosi kepposia ja eräänkin kerran tehtyäni kylmämetkun tämä huusi suihkusta minulle mitä moninaisimmilla kirosanoilla. Ei kovin classyä mietin ja painoin isäni penkinlämmittimen päälle tämän katsoessa muualle. Kävimme hieman myöhäisellä lounaalla syömässä pihvit ja ranskalaiset. Sen jälkeen isäni katsoi minua tummien kulmiensa alta hieman veikeästi. Vähän samallalailla kuin minä katsoin isääni vaalean kiharapehkoni alta hymyillen kun tämä huomasi penkinlämmittimen kuumottavan itseään. "Arvaas mitä?" hän kysyi sipaisten mustaa tukkaansa. "No mitä?" kysyin siristäessä silmiäni. "Kun sä oot nyt käynyt alkeiskurssit, esteleirin ja käytännössä koko pienen ikäs ratsastanu hevosilla.." hän aloitti. "Niiin?" kysyin silmät laajeten ja lopetin jalkojeni heiluttamisen hetkeksi. "Niiin mulla on sulle yllätys, mutta sitä varten meidän pitää käydä kotona vaihtamassa vähän vaatetta" hän kertoi, muttei suostunut vieläkään paljastamaan kaikkea. Yritin inttää ja inttää, mutta ei. Punaiseen Hilfigerin paitaan pukeutunut isäni vaikeni kuin muuri, vihreät silmät iloiten. Auto kaartoi koivujen reunustamalle hiekkatielle, enkä olisi millään malttanut pysyä paikoillani. Inhosin odottelua enemmän kuin mitään. Olin pukeutunut siniseen t-paitaan, ruskeisiin ratsastushousuihin ja oransseihin kumppareihin. En voinut ymmärtää miksi jotkut vannoivat ratsastussaappaiden nimeen, eihän niillä voinut kävellä kunnolla edes kilometriä ja useimmat niistä olivat hankalia puhdistaa. Siksi suosin itse kumppareita, kukaan ei kiukuttelisi jos ne olisivat hieman mudassa. Niinsanotut luksustuotteet olivat typeriä. Miksi kukaan ostaisi kalliin t-paidan jos sitä pitäisi sitten varoa. Tavalliset vaatteet olivat paljon parempia, vaikka isä merkkivaatteita yritti minulle tuputtaakin. Viimein pääsin loikkaamaan ulos autosta ja pyörittelin silmiä isälle, joka oli niiiiin hidas. Ruskea orava kipitti pitkin pihaa ja kiikkui nopeasti puuhun. "Hei kato orava!" huudahdin. Isä vain nyökkäsi, eikä muka ollut asiasta kiinnotunut. Minä en koskaan kasvaisi aikuiseksi, kuolisin tylsyyteen. Orava istui puussa ja tuntui katselevan meitä erityisen tarkkaan. Lopulta isä lähti kävelemään kohti tallia ja minä hyppelin vieressä. Oli paljon mukavampaa edetä loikkimalla tai pomppimalla kuin kävelemällä. Tarhassa laidunsi mitä kaunein vaaleankeltainen hevonen. Tai oikeastaan se oli melkein kullanvärinen, mutta sen kaikki jalat olivat valkoiset, kuten harja ja häntä, sekä läsi. "Kato miten nätti poni, isabellin värinen!" huudahdin innoissani. Isäni hymyili ja sanoi, että se olisi voikko suomeksi. Mitä väliä, ihana se kuitenkin oli, tammalla oli sopivannäköinen rakenne esteratsastukseen tuumin. "Ollaanko me tultu tänne ratsastamaan?" kysyin ja käänsin päätäni. "No jos haluat, toi poni on Mymmeli ja sen omistaa yks Miro Malmstén." isä sanoi. "Ai mitä, ai mun poni! Kiitos, kiitos, kiitos, lupaan siivota mun huoneen heti sitte myöhemmin, kiitos!" pompin ja halasin isääni. Hetken kuluttua olin saanut haettua Mymmelin sisälle taluttaen sitä hyvin inhoavasti pinkillä riimunnarulla. Jos olisin ollut ponista yhtään varmempi, olisin taluttanut sen pelkästä otsatukasta. Pinkki ei ollut poikien väri, tai ainakaan minun, eikä edes ponini, vaikka se tyttö olikin. Vein Mymmelin karsinaan odottelemaan, että hakisin harjat jostain, missä ne nyt olisivatkaan. Kysyin asiasta isältäni ja totesin samalla, että kuukausirahaani on nostettava, Mymmeli tarvivisi ensitilassa uusia varusteita. Juuri kun väittelymme oli alkamassa paikalle käveli keltaiseen paitaan pukeutunut ruskeatukkainen nainen. "Hei, mä olen Olivia, te olette varmaan Kristian ja Miro?" hän kysyi hymyillen. "Mm" vastasin minä. "Olemme joo, Kristian" isäni sanoi ojentaessaan kätensä "Kättele" hän sihahti minulle. Pikaisen keskustelun jälkeen paljastui, että Olivia oli ihan mukava ja oli ilmeisesti ratsastuksenopettaja. Ainakin hän sai minut houkuteltua osallistumaan Helppo C:n tunneille, mikä ei välttämättä tekisi pahaa, vaikka tahdoinkin vain hypätä. Lopulta löysin Mymmelin pinkit harjat ja harjasin tamman pikaisesti ja hieman inhoten. Kuka ihme oli hankkinut ponille pelkkiä pinkkejä varusteita. Varmaan joku tyttö. Olikohan Mymmeli opetettu tyttöjen ratsuksi, eikä osaisi olla ollenkaan minun kanssani tai hypätä esteitä. Se olisi kyllä kamalaa. Hain varustehuoneesta mustat suitset, joista puuttui alaturpahihna ja vein ne Mymmelin karsinalle. En ratsastaisi kunnolla, mutta jos vähän pyörähtäisin kentällä. Suitsin tamman äkkiä ja varmistin, että leukahihnan väliin jäi tarpeeksi tilaa. Jätin ohjat tamman kaulalle ja nappasin kiinni toisesta ohjasta, Mymmeli vaikutti ihan kiltiltä. Isäni pysäytti minut ennen kuin ehdimme ottaa askeltakaan. "Top,top nyt. Miten sitä ponia talutetaan, ei ilman hanskoja ja ohjat pois kaulalta". Pyöräytin silmiäni, mutta tein työtä käskettyä. Rasittavaa. Kentällä nousin tamman selkään punttaamalla ja Mymmeli ampaisikin heti liikkeelle. Se tikkasi alkukäynneilläkin kuin pikakävelijä ja yritin mukautua sen rytmiin. Tamma kiitäisi esteillä varmasti kuin tuulispää. Uppouduin haaveisiini ponin selässä istuskellessani ja mietin, että ehkä se famulla olo ei ollutkaan maailman kammottavin juttu jos kotona sen jälkeen odotti poni. Ihan ikioma poni!
|
|
|
Post by Miro Malmstén on Aug 28, 2018 1:31:50 GMT 2
"Istunnan tärkein apu on painoapu ja sä hallitset Miro sitä sun katseella. Älä kato alas jos et halua kellahtaa sieltä siihen kentälle." setäni Mikael huuteli kentän laidalta. Kouluratsastus oli kamalinta mitä tiesin, pölyisellä kentällä piti saada Mymmeli näyttämään edes suunnilleenkaan fiksulta hevoselta ja itse piti muistaa istua tietyllä tavalla, leuka ylös, kyynärpäät kylkiin, kantapäät alas, nyrkit pystyyn, ei saa pälyillä, hohhoi. Pyörittelin silmiäni Mymmelin tikatessa pikkuruista raviaan pitkin kenttää. Pölyävän kentän ulkopuolella aukeni kaunis maailma, johon olisin mielelläni sännännyt kullanvärisellä ponillani ja lähtenyt katsomaan kaikkea mielenkiintoista. "Otahan seis. Kuule en mä ainakaan teitä päästä hyppäämään ennen kuin sä ihan todella hallitset sen ponin ja saat pikkuisenkaan keskityttyä omaan tekemiseen. Tiiän, että Mymmis on mahdottoman kiltti, mutta et vaan voi tuudittautua siihen, että oot mahdottoman hyvä ratsastaja, koska osaat ratsastaa ponilla kiitolaukkaa." Mikael sanoi tiukasti. "Se oo mikään Mymmis" tuhahtelin ja jatkoin matkaa. Miksu ei kyllä tiennyt mistään mitään.
Miksu oli tullut katsomaan uutta poniani ja luvannut pitää meille "ratsastustunnin", isä kun jälleen oli töissä, vaikka oli muuta luvannut. Lopputunnista Mymmeli oli liikkunut Miksun mielestä paremmin ja hän oli lopulta jopa kehunut meitä. Siihen asti, että olin tiiraillut taivaalla lentäviä joutsenia, Mymmeli oli pysähtynyt kuuntelemaan ja Miksu huokaillut. Vaaleat hiukseni olivat liimaantuneet mustan kypärän alla pitkin päätäni, vaikka siinä piti muka olla kunnollinen ilmastointi ja ylicool ruskea läppä ja leukapehmike. Kuuma se oli silti. Mieleni teki kovin maastoon, mutta minulla ei ollut ketään kaveria lähtemään, enkä saisi mennä yksin vielä hieman oudossa paikassa. Kärtin luvan ratsastaa tallipihaan saakka Miksun kävellessä vieressäni, luuliko se oikeasti, etten muka hallitsisi omaa poniani. Olihan Mymmeli pikakiituri, mutta ei se ollut mitenkään ilkeä tai yrittänyt tiputtaa ketään, sillä oli vain vauhti päällä, ihan kuten minullakin. Aleksi talutti aurinkoisella tallipihalla mustaa hevosta, jota sanoin Kuuksi. En tiennyt hevosen oikeaa nimeä, joten olin ristinyt sen väliaikaisnimellä, Kuu oli hyvä, koska sen päässä oli puolikuun muotoinen merkki. Sen kuitenkin tiesin, että se oli ori tai ruuna. Varmaan ruuna, koska se tarhasi laikukkaan tamman ja punarautiaan ruunan kanssa. Laikukas tamma oli Oreo, se jäi mieleeni, koska noh, oreothan ovat hyviä. Vilkutin Aleksille ja mies vilkutti takaisin. "Moi, mihis matka?" Aleksi kysäisi. "Talliin, mun setä ei anna mun mennä vielä maastoon yksin, vaikka tähän aikaan saattais nähdä siilejä! Näin aamulla meidän pihalla yhden, mutta se oli tosi pullea, voiko siilillä olla vielä pikkusiilejä mahassa vai olikohan se vain syönyt paljon?" pulputin. "Oon lähdössä maastoon alkukäynneille, jos sun setä antaa luvan, voidaanhan me tietty mennä yhdessäkin" Aleksi lupasi. Aleksi oli kyllä aika kiva ja hirmu hyvä ratsastamaan. Osasi varmasti hypätä suuriakin esteitä.
|
|
|
Post by Miro Malmstén on Aug 30, 2018 0:58:20 GMT 2
Olin steppaillut koko illan Hallavassa kuin tulisilla hiilillä, Mymmeli vähät välitti mitä tein. Ulkona se oli rouskutellut tyytyväisenä heiniään minun etsiessä Pokémoneja sen tarhasta, metsästä ja ratsastuskentältä, josta minut oli kyllä hyvin nopeasti ajettu pois. Käsieni viuhtominen häiritsi, mutta pakkohan se oli viuhtoa kun paremmat pallot olivat lopussa ja tahdoin saada Ratatan kiinni. Ei jäänyt eli oli varmaan Ditto, olin aivan varma siitä. Istuskelin Mymmelin karsinassa ja yritin lukea Aku Ankkaa, muttei siitä mitään tullut. Huokaisin ja poljin kumppareillani ärtyneesti kuivikkeita kasaan kantapäideni alla ja sen jälkeen levitin ne uudelleen. Mymmeli tuli tuuppimaan turvallaan kuin kysyäkseen miksi ihmeessä puhisin ja mökötin. Nostin käteni ja rapsuttelin sitä otsasta, tamma puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan. "Moi, täällähän sä oot" vaaleatukkainen kummitätini Aksoni sanoi kuikuillessaan karsinaan. Aksoni, joka oli oikeasti Aino, oli hirmuisen lyhyt ja hirmuisen taitava ratsastamaan ravureilla montéa ja varmaan ajamaankin. Aksoni asui kerrostalossa keskustassa ja heräsi jokainen aamu ennen viittä, jotta ehtisi itse ruokkia passihevosensa. Hassua, sillä heidänkin tallillaan oli tallimestari, joka olisi voinut sen tehdä. "Isäs soitti, olitteko te lähössä sinne Adinaan huomenna kisoihin?" Aksoni kysyi rapsutellessaan Mymmeliä. "Mm" nyökyttelin ja nousin ylös. "Enkä mä osaa sille tehdä niitä rutturoita" "Ai sykeröitä?" Aksoni naurahti. "Nii, just niitä!" Huudahdin. "Onko sulla kumilenkkejä? Mehän voidaan tehdä ne valmiiksi jo nyt illalla ennen ku vien sut kotiin, soittelin Kookokselle, sillä menee kuulemma myöhää, mutta jos haetaan pizzat?" Aksoni jutteli. Eihän minulla mitään kumilenkkejä ollut. Olimme huomenna menossa Adinaan este- ja kouluratsastuskilpailuihin. Ensimmäiset minulle ja ilmeisesti Mymmelillekin. Isä oli auttanut minua ilmoittautumaan estekilpailuihin 40cm luokkaan sillä ehdolla, että osallistuisin myös Helppo D:n raviohjelmaan. Olimme hypänneet Mymmelin kanssa vain kerran, emmekä ehtisi hypätä uudelleen ennen kisoja, mutta hyvin se varmasti menisi. Hyvin oli mennyt tänäänkin, Mymmeli olisi varmasti hypännyt korkeammaltakin, mutta ohjaaminen oli mielestäni vähän hankalaa kaahottavan ponin kanssa. Ja pysähtyminen, se varmaan koituisi kohtaloksemme koulukisoissa. Saimme kumilenkkejä ja jotain mansikantuoksuista glittersuihketta lainaan sinihiuksiselta naiselta, joka esitteli itsensä Lilyksi muutaman nauruntyrskähdyksen jälkeen. Nauroi tyylilleni nimittää sykeröitä rutturoiksi, vaikka en meinannut vain muistaa mitä ne olivat. Rutturoita, sykeröitä, jotain palluroita vain. Tavarat olivat tallilta tai hänen, en ollut varma, koska pyydystin juuri Pikatchun käytävältä, mutta niitä sai kuulemma lainata ja hän lupasi auttaa lettien kanssa jos tarvisin apua. Aika ystävällistä, mutta onneksi Aksonikin oli paikalla. Yksin en olisi varmaan edes ymmärtänyt letittää ponia kunnolla. Lopulta Mymmeli oli siistiksi laitettuna ja puettuna galaksiloimeen. Lily oli laittanut sen hännän yläosaan ranskalaistyylisen letin ja Aksoni oli sykeröinyt tamman harjan. Lopulta tammalle oli puettu loimi ja oli aika ruokkia se ennen kun lähtisimme kotiin. "Pitääkö Mymmelille lainata kuljetussuojat jostain, meillä ei vielä ole. Muuta ollaan kyllä ostettu" kysyin pilkkoessani hankalan näköisesti porkkanoita, jotka Aksoni oli hetki sitten kuorinut. "Voitte lainata meiltä suojia, ne ei oo pinkit" Aksoni virnisti ja viipaloi valkosipulia tottuneesti Mymmelin iltaruokaan. Laitoimme ämpärin kannen kiinni ja juuri kun olimme lähdössä, pihalla meitä vastaan käveli isäni pituinen mies. Ei kuitenkaan yhtä vanha kuin isäni, joka ei kyllä hänkään mikään ikäloppu ollut. Mies talutti Väiskiä, ruunaa, jolla oli ihan huisin pitkä otsatukka, siihen saisi varmaan mahtavan rutturan. Väiskiä olinkin ihaillut ja muutamaan kertaan salaa rapsutellutkin, Väiski oli ihan kiltti. "Moi!" Aksoni tervehti iloisesti. Olivat kuulemma nähneet ohimennen joskus jossain raveissa. Nikoksi paljastunutta miestä Aksoni ei senkummemmin tuntenut, mutta Nikon vanhemmat kyllä, heillä oli ravitalli ja sieltä Väiskikin oli kotoisin. Silitin Väiskin kaulaa aikuisten lätistessä joutavuuksia. Viimein lähdimme Aksonin iänvanhalle Opelille, joka nökötti likaisena parkkipaikalla. Aksoni ei ollut turhantarkka ja sainkin lompsia autoon oransseilla kumppareilla, vaikka en puhdistanutkaan niitä hirmuisen tarkkaan. Aika luksusta.
|
|
|
Post by Miro Malmstén on Sept 4, 2018 8:17:21 GMT 2
Omenavarkaat Lauantaiaamu 1.9.2018
"Joo moimoi, soitan sitte!" huikkasin isälleni pamauttaen bmw:n oven tarpeettoman lujasti kiinni. Hypähtelin oransseissa kumppareissa kohti Mymmelin karsinaa, veisin ponin ulkoilemaan ja sitten pitäisi siivota. Kaunis voikko tamma hörisi heti kun kuuli askellukseni, se oli juuri syönyt ja odotteli ilmeisen malttamattomana pääsyä ulos. "Hei Mymmeli, Mimmi, Mimsku" jutustelin sille. Tamman harja oli edelleen hiukan kiharalla sykeröiden jäljiltä. Harjasin sen päälisinpuolin, puhdistin kaviot, jotka se kiltisti nosti ja lopulta sujautin sille vihreän, pehmustetun riimun päähän. Arvoin hetken laittaakko loimea vai ei, likainen poni ei houkutellut, sillä halusin ratsastaa myöhemmin kuitenkin. Kävin hakemassa Mymmelin fleeceloimen, jossa oli galaksien kuvia.
Tartuin riimusta kiinni tamman leuan alta ja lähdin taluttamaan sitä kohti tarhaa. Vastaani tuli Ohto riimunnaru kädessään. "Moi, Mimmillä on uus tarhakaveri, se on Eetu ja on aivan kiltti." hän kertoi. "Aijaa joo" mumisin. Mutristin suutani hieman huolestuneena, toivottavasti Eetu oikeasti olisi kiltti, eikä yrittäisi karata. Olisi noloa päästää jonkun muun hevonen karkuun. Eetu oli ilmeisesti muuttanut vasta tallille, sillä en ollut nähnyt valkopäistä, pienikokoista Suomenhevosruunaa koskaan ennen. Ohto oli ollut täysin oikeassa, Eetu möllöili odottamassa, eikä yrittänytkään rynniä portista ulos kun päästin Mymmelin livahtamaan sisään. Eetu ja Mymmeli haistelivat hetken toisiaan, kunnes alkoivat sovussa rouskuttaa heiniä. Ei se Eetu mikään jyrä ilmeisesti ollutkaan.
Tepsuttelin takaisin talliin, jossa vein Mymmelin unohtuneet harjat takaisin harjapakkiin ja pakin kaappiin. Pakin vieressä keikkui puoliksi luettu sarjakuvalehti, jonka olin unohtanut viimeksi. Kaapista kaivoin itselleni mukaan tiskiharjan ja sienen. Puhdistin ruokakupin ja vesikupin huolellisesti. Isäni sanoi aina, että karsinassa pitää olla niin puhdasta, että siellä voi istua huoletta ja vesi niin raikasta, että sitä voisi juoda itsekin. Mistä lie joltain hevosgurulta oppinut, ihan fiksua, sillä en halunnut saada lantaa housuilleni kun luin Aku Ankkaa karsinassa. Lopulta siivosin karsinan Ohton armollisella avustuksella (puolitäydet kottarit on ihan järkyttävän painavat). Lopulta hain lisää kuiviketta karsinaan ja pidätin hengitystä taiteillessa kottareiden kanssa karsinalle, eivät kaatuneet ennenaikojaan ja hyvä niin.
Ruokahuollon aika. Hain rehuhuoneesta Mymmelin AAMU-tekstillä kirjaillun keltaisen ämpärin ja tiskailin sen. Hihat kastuivat, mutta mitäs pienestä. Otin esille ohjeet, jotta muistaisin varmasti tarkalleen mitä piti laittaa ja minkäverran. Aamuämpäriin laitoin pikkuruisella desimitalla kolmesti kauraa, kahdesti mysliä, kuorin pari porkkanaa ja pilkoin ne. Porkkanoita oli aika hidas kuoria, joten nakkasin pari kovaa ruisleipää päälle korvaamaan puuttuvat porkkanat. Laitoin kannen kiinni ja siirryin iltaruoan kimppuun. Samat kolme kauraa, kaksi greenmixin pellettiä, kammottavan hajuista valkosipulia, niitä samoja porkkanoita, joita en edelleenkään jaksanut kuoria kuin kaksi.. Lopulta lisäsin vaaditut vitamiinit ja luin "satunnaisesti omenoita". Eihän meillä ollut Mymmelille omenoita, noh, samase tuumin ja lähdin syömään välipalaa.
Vein Mymmelin karsinalle valmiiksi harjan, suitset, suojat ja satulan, jonka laskin etukaari edellä maahan. Isä oli kieltänyt sen, valitti, että satulat menisivät huonoiksi, mutta eikai se siinä ajassa menisi miksikään. Hain Mymmelin pois sen tarhakaverin luota, joka oli tosissaan suloinen, olin jopa rapsutellut sitä hetken. Vein Mymmelin karsinaansa ja harjasin sen uudelleen. Mymmeli kutitteli turvallaan vaaleaa tukkaani laittaessani sille etusiin jännesuojia, inhosin pinteleitä ja niin inhosi Mymmelikin. Turha siis kiduttaa kumpaakaan. Lopulta satula selkään ja suitset päähän. Olisimme valmiita, paitsi kypärän ja minun hanskojeni osalta, äh. Hain puuttuvat tavarat tamman odotellessa kiltisti ja viimein pääsisimme lähtemään.
Ulkona tuskailin Mymmelin satulavyön kanssa, en millään meinannut saada sitä kiristettyä. "Moi ipana, tarviks apua" Kassu kysyi hyväntuulisena, hän oli ilmeisesti juuri saapunut, vaaleat hiukset olivat hieman pörrössä. "No joo, en saa millään kiinni tätä Mymmelin vyötä" puuskahdin. "Katotaas" Kassu sanoi ja nykäisi vyön helposti kireälle. "Kiitti jäbä" sanoin ja vaikutin varmasti tosi coolilta, ainakin omasta mielestäni. Kassu virnisti ja heilautti kättään, minä kiipesin Mymmelin selkään. Kokosin ohjat ja naksautin kielelläni tamman liikkeelle. Mymmeli lähti reippaasti askeltamaan pikkuruista käyntiään.
Lopulta tulimme metsäreitille, joka johdatti meidät suuren pellon laidalle. Pellon laidalla oli omenapuita, siis ihkaoikeita omenapuita! Kenenhän ne olivat ja miksi ne nököttivät täällä yksinään. Vilkaisin ympärilleni, ei se varmaan ketään haittaisi jos yhden söisi. Ohjasin Mymmelin ojan yli ja ratsastin puun viereen. "Mymmeli, oot liian matala, nouse varpailleen" tupisin yrittäessäni yltää omppuihin. En uskaltanut tönäistä puuta, pahimmillaan joku olisi kolahtanut Mymmeliä otsaan. "Pysyhän paikallaan" mutisin tammalle ja irroitin jalkani jalustimista. Nousin polvilleni satulaan ja keräsin useamman herkullisen näköisen omenan. Tungin niitä taskuihini ja palasin takaisin istumaan satulaan. Nyt äkkiä takaisin tallille, toivottavasti kukaan ei huomannut meitä.
Tallilla riisuin Mymmelin varusteet, loimitin sen ja laitoin riimun päähän. Jätin tamman kuppiin omenan ja rapsuttelin sitä hetken niskasta. Vein varusteet paikalleen ja muistin jopa paketoida suitset. Lopuksi menin viemään Mymmelin iltaruokaan pari omppua ja söin itse yhden. Kyllä varastettu omppu oli paras omppu, tuumin syödessäni viimeistä omenaa Mymmelin kanssa puoliksi ennen kuin talutin sen takaisin tarhaan.
|
|
|
Post by Miro Malmstén on Sept 11, 2018 15:03:23 GMT 2
Kummitusmetsässä Tiistai-ilta 11.09.2018
Konttasin pitkin ojaa, sillä olin varma, että saisin täällä piileskelevän pokemonin paremmin kiinni näin. Kentän vierellä oli aina pokemoneja, mutta koulussa isot pojat, kutosluokkalaiset, olivat kertoneet, että ne saattoivat aistia ihmiset. Päädyimme siis möyrimään jo koulussakin pitkin ojia, mutta ilmeisesti olimme olleet liian kovaäänisiä, koska emme löytäneet yhtäkään. Yhtäkkiä havahduin metsästykseltäni englanninkieliseen puheeseen. Ei se voinut olla, kyllä se oli. Jason Astor työntämässä lastenkärryjä meidän tallilla, isä ei ikinä uskoisi tätä. Pidätin hengitystäni katsellessani Alanaa ja jättikokoista Lassea, sekä puhelintaan selaavaa Jasonia. Jos vain saisin nimikirjoituksen.. Tilanne kuitenkin meni hyvin nopeasti ohi, enkä minäkään löytänyt pokemoneja. Hiippailin pois ojasta ja lähdin katsomaan Mymmeliä vaatteitani pudistellen.
"Ai mitä, missä on kummituksia" kysyin silmät pyöreinä, "lähdetään etsimään!" Olin tullut tallitupaan vähän kesken jutun, mutta olin kuitenkin kuullut ihan tarpeeksi. Hallavassa olisi kummitusratsukko ja minä tahdoin ehdottomasti nähdä sen. Kaikki hörppivät kahvia, teetä tai kaakaota ja pulisivat kummitusratsukosta ja yökyläilystä tallilla. Isä ei ikinä päästäisi minua sinne.. "Lähdetäänks me ettiin niitä aaveita?" Lily kysyi virnistäen. "Joo! Lähteekö muita?" kysyin, vaikka kyllä Lilynkin seura kelpaisi. Lily oli kiva, mutta Lilyn hoitohevonen Valera oli hieman pelottava. Se oli suuri, punainen ja tosi äkäinen. Ohto oli kieltänyt menemästä sen lähelle, koska se oli purrut vaikka ketä. Olin edelleen vähän huolissani Valeran vuoksi, olimme hypänneet esteitä ja pudottaessani puomin hirveällä ryminällä Mymmeli ja Valera vauhkoontuivat ja Lily tippui -ja Valera kaatui. Onneksi Aleksi ja Lily olivat olleet lopulta kuitenkin ihan ymmärtäväisiä.
Saatuamme hevoset varusteisiin olimme lähdössä maastoon, kerrankin kunnon porukalla. Lily lähtisi Valeralla, joka onneksi oli kunnossa ja oma suuri, punainen ja kiukkuinen itsensä. Nio Fonziella, jossa oli kuulemma puolet Welshiä, melkein Mymmelin sukulainen siis. Punatukkainen Henna Eetulla, sillä Mymmelin tarhakaverilla, joka oli kyllä mukava, eikä yhtään pelottava. Adelaide, pirtsakka ja energinen tyttö, jota en ollut ennen tavannut aikoi lähteä kirjavalla hoitoponillaan Pilkulla. Kassu lupautui lähtemään mukaan hölkäten. Ohto lupautui lähtemään jonkinmatkan päähän ukaan, koska Aleksi kuulema tappaisi tämän jos jotain sattuisi hänen työvuoronsa aikana. Mitä ihmettä meille muka voisi sattua. Kassu käveli ensimmäisenä jonossa jutellen samalla ensimmäisenä ratsastavalle Niolle. Lähdimme kohti metsäpolkua. Vedin sini-harmaata takkia päälleni tiukemmin, tuuli tosissaan kylmästi. Onneksi olin jättänyt kumpparit jalkoihini, olisi varmasti tullut kylmä matalissa kengissä. Ohto käveli vieressäni, olin melkein Ohton pituinen kun istuin Mymmelin selässä. "Pelaatko pokemonia ja uskotko että löydetään se kummitushevonen. Oon lukenu, että jos on kummituksia niin puhelin voi loppua toimimasta" aloitin. "En kyllä pelaa, enkä tiedä, olishan se jännää löytää. Eiks kummitushevoset kuitenki yleensä ois valkosia, eikä mitään ruunikoita" Ohto vastasi kääntämättä päätään. Se varmaan mökötti kun suukin oli kuin viiva. "Jos se on dittohevonen!!" huudahdin miltei tarpeettoman lujaa. "Niin mikä oli?" Ohto kysyi ja tälläkertaa ihan vilkaisi minua kohti.
Alkoi hämärtää, eikä missään näkynyt jälkeäkään kummitushevosesta, mutta ei myöskään edellisellä maastoreissullani löytämästäni omenapuusta. Ne omput oli tosi hyviä, ei yhtään matoja. Ratsastimme puoliksi vierekkäin Aden kanssa. Täplikäs poni ja kultainen poni, tulisi muuten hyvä kuva, ajattelin. "Minkä ikänen sä oot?" kysyin tytöltä. Arvelin, että olisimme melkein saman ikäisiä, eihän meillä ollut kuin kymmenkunta senttiä pituuseroa. "Yläasteella" hän vastasi hymyillen. Yläasteella, ei millään.. "Mä löysin Mimmin kaa täältä kivan omppupuun viimeksi, se oli semmosella pellonlaidalla, ootko nähny sitä paikkaa?" kysyin hieman huolestuneena. Olinkohan vahingossa käynyt toisessa ulottuvuudessa tai jotain vastaavaa. Kyllähän ufokaappauksiakin saattoi käydä. "Oon joo, se on tuolla vähän tuollapäin" blondi vastasi kättään huiskauttaen. Ei ufojuttuja siis sittenkään. Juteltuamme hetken selvisi, että Adella oli Italialaisia sukujuuria. Aika siistiä, meidän tallihan oli oikein intörneisönäl tai jotain, niin Alanakin sanoisi. Ja Alana oli cool.
Fonzie pysähtyi niin äkisti, että olin törmätä Mymmelillä ruunan valkoruskeaan takapuoleen. Fonzie pörisi sieraimet suurena, eikä suostunut ottamaan askeltakaan, jotta pääsisimme metsään ja sitäkautta Hallavaan. Muutkin hevoset alkoivat steppailla levottomasti. Koko joukon seisoessa paikallaan, yhtäkkiä synkästä metsästä alkoi kuulua ääniä. Ne lähestyivät meitä. Katsoin Lilyä, joka tuijotti takaisin. Paniikki valtasi mieleni, nyt se kummitushevonen varmasti ilmestyisi. Äänet kuitenkin loppuivat yhtä äkisti kuin alkoivatkin. "Nyt vaan reippaasti, painutaas sinne tallille" Ohto sanoi rauhallisella äänellä, joskin se värähti lopuksi. Tarvoimme metsäpätkän tiiviissä jonossa, Ohto ja Kassu ensimmäisinä. Pian hermostunut puheensorina täytti tallipihan. Onneksi meillä oli Kassu ja Ohto kävellen mukana, emme olisi muuten ikinä saaneet hevosia tallille, osaa piti nimittäin taluttaa välillä. Kiitin Mymmeliä miljoonasti tallipihassa siitä, että se ei tiputtanut minua selästään ja että se oli niin fiksu poni. Vaikka olikin koulutunneilla välillä vähän banaani-spagettia. "Iskä, et ikinä usko! Tuolla metsässä on kummitushevonen!" hihkaisin heti kun näin isäni odottelemassa meitä Mymmelin karsinalla.
|
|