Tie Tähtiin 2018

[Aleksi]

Ilmoittaudu alle 15.3. mennessä joko omalla tai tallin hevosella. Voit osallistua vain yhden taitotason sisällä, joko yhteen tai kahteen luokkaan.

Kaikki luokat ovat arvontaluokkia, mutta tuotoksia tekemällä saa lisäarpoja ja näin ollen mahdollisuudet hyvään sijoitukseen parantuvat. Mitä paremmin sijoittuu, sitä enemmän saa rankingpisteitä. Cupissa on kaksi koulu- ja esteosakilpailua sekä Finaali.Finaalin jälkeen ranking-pisteet lasketaan yhteen ja luokkavoittajat palkitaan. Lisäksi jaetaan palkinnot taitotasojen sekä osallistuvien tallien välillä.

1. helppo C, taitotaso easy
Karl Rajaniemi - Aafje
Eevi-Sofia - Halcyone
Lily - Loki
Ade - Rokki

2. helppo B, taitotaso medium
Seela - Emma's Melina
Ohto - Nikita Nor
Akira - Avalon

3. helppo A, taitotaso hard
Henry - Hallavan Vaniljakahvi

4. 60cm, taitotaso easy
Karl Rajaniemi - Aafje
Eevi-Sofia - Halcyone
Lily - Loki
Ade - Rokki

5. 80cm, taitotaso medium
Seela - Emma's Melina
Ohto - Nikita Nor
Akira - Avalon

6. 100cm, taitotaso hard
Henry - Hallavan Vaniljakahvi

[Aleksi]

Kouluvalmennukset

ensimmäistä osakilpailua varten
maanantaina 12.3.2018

Jokaiseen valmennukseen otetaan yhteensä viisi ratsukkoa, Hallavalaiset ovat etusijalla, loput otetaan mukaan ilmoittautumisjärjestyksessä. Ilmoittautumis- ja maksuaikaa 16.3. asti. Maksuna toimii tarina tai kuva. Yli 200-sanaisesta tarinasta 1 lisäarpa, yli 500-sanaisesta tarinasta 2 lisäarpaa ja kuvasta 1 lisäarpa. Valmennuksesta voi tehdä vain yhden tarinan ja/tai kuvan.

Kaikissa valmennuksissa kartoitetaan aluksi lähtötilannetta. Aloitetaan huolellisella perus ratsastuksella kaikissa askellajeissa taivuttaen ja ratsastaen erilaisia teitä. Keskitytään hyvään tempoon ja rentouteen. Tunnustellaan vähän mikä on tämän kauden kisakunto ja mitkä ovat kunkin ratsukon heikkoudet ja vahvuudet. Jutellaan myös vähän porukalla mitkä ovat kauden tavoitteet ja millaisilla fiiliksillä ylipäätään lähdetään kisailemaan.

klo 16:30 helppo C
Karl Rajaniemi - Aafje 3 lisäarpaa
Eevi-Sofia - Halcyone 2 lisäarpaa
Lily - Loki
Ade - Rokki
Vivienne Blankley - Austria 2 lisäarpaa

klo 17:30 helppo B
Seela - Emma's Melina
Ohto - Nikita Nor
Akira - Avalon 2 lisäarpaa
Nita Merisalo - Audrey v. Helmwald 2 lisäarpaa
Julia Luoti - Valerie 2 lisäarpaa

klo 18:30 helppo A
Henry - Hallavan Vaniljakahvi 2 lisäarpaa
Inna Paakkanen - Banana Mania 2 lisäarpaa
Fiia Vierre - Étonnant 1 lisäarpa
-
-

[Inna P.]

Helppo A
Inna Paakkanen - Banana Mania

[Nita M.]

Helppo B
Nita Merisalo - Audrey v. Helmwald

[Fiia]

Helppo A
Fiia Vierre - Étonnant

[Eevi-Sofia]

Minun pieni hevoseni oli vielä aivan vauva. Vastahan minä olin sovittanut sille satulaa, ja nyt jo istuin itse satulassa. Pikkuinen hevoseni oli kasvanut kohisten, ja nyt minun oli viimeistään myönnettävä, ettei se oikeasti ollut mikään pikkiriikkinen napero. No, ei se kyllä pieni ollut ainakaan. Noin 160-senttisenä entisenä ponikokoisen suokin ratsastajana minua vähän hirvitti se tosiseikka, että Hani oli venynyt varmaan ainakin 175-senttiseksi. Virallista mittaustulosta siitä ei vielä ollut, ja se saattoi totisesti vielä saada sentin tai kaksi lisääkin korkeutta. Isot hevosethan kasvoivat hitaasti.

Joka tapauksessa istuin päätähuimaavan korkealla ja katselin vähän kaivaten Rokki-ponia, joka oli niin suloisen mini täältä korkeuksista nähtynä.

Valmennuksen ei ollut tarkoitus olla mikään valtava urheiluponnistus, mutta olin silti vähän huolissani siitä, miten Hanin kunto riittäisi. Se teki tätä nykyä töitä noin neljästi viikossa, ja ratsastin harvoin kauemmin kuin kolmen vartin ajan. Toisaalta, muistutin itseäni, Aleksi oli itse kasvattanut ja kouluttanut nuoria hevosia. Hän osaisi takuuvarmasti lukea minun keskeneräistä hevosenrääpälettänikin vallan hyvin, joten ihan turhaan minä murehdin. Jos Hani tarvitsisi hengähdys- ja miettimistaukoja, se saisi niitä kyllä.

"Oonko mä ihan hullu, kun lähden jo kisaamaan tällä?" kysyin Aleksilta noin puolivälissä valmennusta.
"Oisit hullu, jos et lähtisi jo kisaamaan sillä."
Jaha. No, tattista vaan sitten. Sen kun kisattaisiin menemään vain!
"Helpossa ceessä siun isoin ongelma on se, jos se pelkää kisatilannetta. Muutenhan se on siulle ihan leikinlaskua jo tolla kokemuksella."
"No mitä mä sitten teen, jos se jännittyy?"
"Ratsastat."

Sain minä oikeasti muitakin ohjeita kuin "ratsasta". Niin yleispätevä kuin se vihjeenä olikin, oli helpottavaa saada niitä konkreettisempiakin työkaluja mahdollisten pulmien ratkaisemiseen ohjelman ratsastamisen aikana. Laadukkaasta perustyöstähän se lähti, kuten ratsastuksessa aina. Lintsata ei voinut eikä oikoteitä onneen ollut.

Se vaati aika paljon malttia. Oli upeaa olla jälleen nuoren hevosen kanssa koulutuksen alkuvaiheissa, mutta kyllä se vaati pitkää pinnaakin. Olin jo päässyt nauttimaan osaavasta Lassesta ja Susinkin kanssa olimme ehtineet kokemaan jo ihan oikeaa ratsastusta ja hienosäätöä. Hanin kanssa oltiin vielä kovin, kovin kaukana loppusilauksista. Tässä tehtiin vasta rouheita luonnoksia, yksityiskohtien aika koittaisi myöhemmin.

Hanin kanssa laukannostot olivat vielä aika villejä. Kai sitä saattoi pitää yhtenä meidän suurimmista haasteista. No, saattoi ja saattoi. Täytyi pitää. Tässäkin valmennuksessa Hani ehti pariin otteeseen rynnistää laukkaan niin innoissaan, että siitä tyylistä ei kyllä koulutuomareilta kovinkaan kaksisia pisteitä heruisi. Lähinnä arvovaltaiset tuomarihenkilöt varmaan facepalmaisivat ja epäilisivät (kenties suureen ääneen), oliko meidän paikkamme kouluaitojen sisällä lainkaan.

En kuitenkaan halunnut tässä kohti puolustella holtitonta menoamme sillä, että teknisesti ottaenhan Hani ei ollut lainkaan mikään kouluhevonen. Oli hevosen painotuslaji mikä tahansa, helposta C:stä sen pitäisi suoriutua vaikka takaperin.

Kiitosta Hanille piti antaa sen innokkaasta asenteesta kaikkeen tekemiseen. Kun se vaan vielä malttaisi intopiukeanakin kuunnella enemmän minua kuin sisäistä ääntään, joka kai käski sitä lisäämään kaikkiin liikkeisiin vähän ekstralennokkuutta. Ja ei, en puhu hyvänlaatuisesta lennokkuudesta, vaan sellaisesta vähän kontrolloimattomasta ja vallattomasta pörinähulluttelusta.

Me emme työskennelleet Hanin kanssa täyttä tuntia, sillä se alkoi tuntua loppua kohden vähän väsyneeltä. Se oli riittävän rento ja tasainen, jotta saatoin hyvillä mielin valuttaa sille ohjaa ja rapsutella kiitokseksi ahkerasta työskentelystä. Ensimmäisellä ikiomalla nuorella kilpaileminen tulisi olemaan jännittävä koetus, sillä Hanin varalle asettamani toiveet olivat tietysti korkealla. Raju epäonnistuminen olisi kova pettymys ja tärsky itseluottamukselleni, mutta toisaalta hevosten kanssa piti tottua siihen, ettei kaikkea voinut kontrolloida.

Ja ainakin minä tunsin oman ratsuni kuin omat taskuni. Riittäisikö tuntemus siihen, että pystyisimme menestyksekkäästi kohtaamaan täysin uuden tilanteen ensimmäisissä kotitallin ulkopuolisissa kisoissa? Ainakin oppisin tuntemaan omaa hevostani taas paremmin.
Eevi-Sofia & Halcyone, 1. osakilpailun kouluvalmennus. 555 sanaa.

[Viivi]

Helppo C
Vivienne Blankley Austria

[Juliaa]

Helppo B
Julia Luoti - Valerie

[Jonna]

Helppo B
Jonna - Kadon Illuusio


//Et valitettavasti ehtinyt mukaan -Aleksi

[Juliaa]

Helppo B: Julia Luoti - Valerie, 530 sanaa

Mun oli tarkoitus pysytellä vain kotitallin valmennuksissa, mutta miten kävikään. Tällä kertaa Inna houkutteli minua mukaansa Hallavaan, puolustellen lähtöä sillä, että yhdessä valmentautuminen oli kivaa. Eihän me osallistuttu edes samoihin luokkiin? Hän jopa lupasi napsia kuvia kamerallani, että voitaisiin maksimoida valmennuksen hyödyt. Mä ehdin jo innostua, kunnes muistin meidän hevostilanteen.
"Mut ei kai me voida noita apinoita samaan koppiin lastata", tuohduin naiselle, joka oli esittänyt vieraan tallin valmennukseen osallistumisesta vain hyviä puolia. Yleensä meidän hevoset olivat tulleet juttuun oikein mainiosti, mutta Banskun ja Valerien väliltä puuttui jonkinsortin... yhteisymmärrys.
"Hei, meiltä on lähdössä muitakin ratsukoita valmentautumaan", Isabella huomautti vieruskarsinasta. Ainiin. Nainen oli ilmoittautunut jopa kummityttönsäkin mukaan kilpailemaan Rillalla, jotta tallijoukkueemme olisi muita vastaan tasavertainen. Ei sillä, etteikö tyttö ratsastanut hyvin. Varsin hyvin ikäisekseen.
"No, jos tämän kerran", mutisin itsekseni samalla, kun näin setelinkuvien ajatuksissani haihtuvan savuna ilmaan. Kerran kai se vain kirpaisi.


***

Luojan kiitos kaikki valmennukset järjestettiin vasta iltapäivällä. Maanantai oli tähän asti sujunut niin kamalasti, kun vain maanantait yleensäkin saattoivat. Ennen lastausoperaatiota oli siis ehdottoman tärkeää, että ehdin lepuutella rauhassa töissä kiristyneitä hermojani kahvikupillisen ääressä.
"Noniin, viimeistä viedään", totesin hermostuksissani, sillä Sokkien hevoset olivat menneet paikoilleen ensiyrittämällä. Valerielle tietysti jäi keskimmäinen ja ahtain paikka, enkä olisi ollut ihmeissäni, mikäli tamma olisi järjestänyt vieressä tuijottavalle perijättärelle ja nuoremmille tytöille jonkunlaisen shown.
Saatoin huokaista helpotuksesta, kun Valerie ei pahemmin arastellut suureen traileriin menemistä, vaan pikemminkin sitä jännitti uusi seura. Raudikko kouluhevonen ei ollut moksiskaan hörökorvaisen nuorikon liittyessä seuraan, vaikka piirtopäinen angloarabi liikkui sen toisella puolella levottomasti.
"Tytöt pärjää vallan mainiosti", brunette totesi nostaessaan lastaussiltaa kanssani, johon vastaukseksi nyökkäsin helpottuneena. Viivi kiipesi etupenkille jatkamaan iästään johtuvaa kysymystulvaansa, eikä meitä Nitan kanssa haitannut yhtään istua takana, tytön äänen kuulumattomissa.

***

Nuori hevonen piti kovaa ääntä ilmoittaessaan, että oli saapunut paikalle. Tamma odotti ehkä jonkun vastaavan, mutta se sai ainoastaan epätoivoisen Banskun hörisemään matalasti. Ja sehän ei Valerien mieltä lämmittänyt. Rautias Armi seurusteli mielellään mustan kouluhevosen kanssa, vaikkeivat jutut Innan ja Nitan välillä alkuun niin hyvin lentäneetkään.
Ensimmäinen valmennus alkoi puolen tunnin päästä, joten Isabella riensi auttamaan Viiviä Rillan varustamisessa.
"Mä kyllä osaan jo ite", tyttö vastasi tädilleen tomerasti, vaikka perfektionistisieluisen naisen silmään turpahihna vänksötti arabiverisen tamman päässä aivan vinossa. Pidättelimme Innan kanssa naurua, sillä bruneten 'hiljainen hyväksyjä' -ilme oli näkemisen arvoinen.
Kävelytimme Nitan kanssa omat ratsumme hyvin ennen varustamista, jotta pystyimme perijättären niskaan hönkivien sanojen mukaan näyttämään, että tulimme voittamaan nämä pikkukarkelot.

Valmennuksen perimmäinen tarkoitus oli kartoittaa lähtötilannetta- eli tietysti vilkuilla vastustajien taitoja, oltiinko samalla sivulla, saati edes aukeamalla. Valerie vilkuili ympärillään pörrääviä vieraita hevosia, muttei muutaman käyntikierroksen jälkeen enää jaksanut välittää niistä. Se oli nuoreksi kilpahevoseksi niin viisas.
Kouluvalmennuksen taso oli ehkä hieman vaadittua alhaisempi, joten tehtävätkin olivat helponpuoleisia ja helposti saavutettavissa. Kiemuraurille taipuminen tietysti isolle hevoselle tuotti alkuun hankaluuksia, eikä tamma olisi millään halunnut ymmärtää taivuttavia apujani. Aleksi ei kuitenkaan motkottanut täsmällisyydestä, vaan piti meitä kehittyvänä, uutuudenjäykkänä ratsukkona. Tervettä vaihtelua Amanda Sokan nöyryytykselle.

Viimeisen varttitunnin aikana nostettiin laukkaa ja arvioitiin ratsukkojen kisakuntoa. Siitä puheenollen Valerie näytti muille olevansa täydessä terässä. Se ravasi tahdikasta ravia suoralla uralla, puhumattakaan kauniisti pyöristyvästä laukasta keskiympyrällä. Vaikka vaati aikansa, että Valerie lämpeni ajatukselle näyttää tänään muillekin parhaita puoliaan, sai meidän suoritus loppua kohden katsomossa tuimasti valmennusta seuraavan Isabellankin hymyilemään. Kameran kanssa heiluvaa Innaa en kyllä oikeastaan nähnyt kertaakaan..!

[Nita M.]

Helppo B, Nita Merisalo - Audrey v. Helmwald, 529 sanaa

Mua ei jännittänyt Hallavaan lähteminen valmennukseen niin pahasti, kuin valmennusleiri oli jännittänyt viime kuussa. Nyt olisi vain nopea reissu ja mukana olisi enemmän porukkaa Auburnista. Mä en tiennyt millä ajatuksella muiden tallien ratsukot lähtisivät Tie tähtiin osakilpailuihin, mutta me ilmeisesti otettiin homma todella tosissaan. Se osittain loi aika paljon paineita, mutta onneksi Armi olisi kokenut kisaaja ja voisi siten korvata mun kokemattomuutta. Joten me pakattiin kamat kasaan ja suunnattiin tällä kertaa kouluvalmennukseen neljän ratsukon voimin.

Mä olin joutunut lähtemään koulusta vähän aikaisemmin, jotta kerkeäisin mukaan. Siinä kohtaa homma olisi totista, kun treenit ja kisat menisivät koulun edelle. Vielä toistaiseksi tosin vielä pikkuluokissa, mutta näitä varten tulisi treenattua oikein olan takaa, joten ehkä me vielä joku päivä päästäisiin isompiin luokkiin. Mutta oli toisaalta hienoa lähteä koulusta ajoissa ja sanoa vain, että mulla olisi valmennus kisoja varten.

Armin kanssa oli onneksi helppo lähteä. Sen kanssa ei ollut ongelmia lastauksessa tai ylipäätään missään, mulla oli kova luotto siihen joka tilanteessa. Eniten päänvaivaa, ainakin mulle, aiheutti Isabellan kummityttö Viivi. Ilmeisesti tyttöä joutuisi opettelemaan kestämään, sillä tämä osallistuisi meidän kanssa kisoihin myös. Mutta ainakaan mä en ollut porukan nuorin! Mun korvat ja pää sai tarvitsemansa tauon, kun istahdin Julian kanssa taakse ja tytön loputon papatus katosi tämän istuessa edessä.

Viivin ja Rillan ollessa ensimmäisessä valmennuksessa, mulle jäi reilusti aikaa touhuta oman ratsuni kanssa. Mun kävi hieman sääliksi Isabellaa, jonka kummityttö ei tainnut olla ihan helpoimmasta päästä. Eikä nainen itsekään tainnut kovin välittää nuoresta seurasta noin yleisestikään. Me Armin kanssa liityttiin Julian ja tämän nätin Valerien seuraan kävelemään. Kuten mä olin arvellutkin, Armi käyttäytyi moitteettomasti. Se ei hötkyillyt yhtään mihinkään eikä kytännyt sen suuremmin mitään, kunhan katseli ympärilleen kun me käveltiin. Hannover odotti nätisti kun se varustettiin ja mä kapusin selkään. Se oli heti valmiina hommiin, kuten oli tähän mennessä ollut joka kerta, kun olin sen kanssa lähtenyt treenaamaan. Mulla ei ollut hajuakaan, oliko tammalla edes huonoja päiviä. Mä en ollut nähnyt vielä yhtäkään, mutta kai semmoinenkin joku päivä tulisi. Mutta se päivä ei ollut vielä tänään.

Tuntui hassulta olla helppo B tasoisessa valmennuksessa hevosella, joka taitoi Grand Prix tason tehtävät. Kun selkään olisi laitettu kokeneempi ratsastaja, muut valmennuksen hevoset jäisivät todennäköisesti kauas taakse. Mutta kun siellä selässä olin minä, ei Armista irronnut läheskään sellaista liikettä ja sellaisia liikkeitä, että musta vielä olisi ollut edes vähän vaativampiin luokkiin. Me oltiin saatu hyvä vaihde päälle tamman kanssa kotivalmennuksessa lauantaina, joten mä yritin sulkea kaiken muun mun mielestä ja keskittyä omaan tekemiseen, jotta me saataisiin sama vaihde päälle tänään.

Tehtävien vaikeusaste ei päätä huimannut, mutta silti mä tein ne niin huolellisesti kuin vain kykenin. Valmennusta seuraava Isabella kyllä auttoi siinä, enhän mä halunnut suorittaa huonosti tämän katsellessa. Perijättären katse vaikutti jo paljon, vaikka mun ratsastamani hevonen oli toisen perijättären. Armi ravasi rennosti pitkillä ja reippailla askeleilla, taipuen aika mukavasti teiden mukaan. Laukka tuntui ainakin mun mielestä pyörivän melko mallikkaasti ja tasaisen laukan löytyessä eri teiden ratsastaminen oli helppoa. Sen verran mä kerkesin katsella muita ratsukoita välillä, että huomasin Julialla ja Valeriellakin sujuvan hyvin. Muita en niin katsellut, mä jätin vastustajien vahtaamisen Julialle ja Isabellalle. Jos me saataisiin vaihde pysymään kisoihinkin asti, meillä ei pitäisi olla mitään hätää. Se jäisi kuitenkin nähtäväksi, miten meidän ensimmäinen yhteinen startti sujuisi.

[Viivi]

Helppo C: Vivienne Blankley - Austria

Isabella oli junaillut mut tähtikilpailuun heti ensimmäisenä iltana, kun saavuin sen luo hoitoon. Rilla oli tosi kiva ratsastettava, koska se oli helppo mutta näytti hienolta. Mä en ollut ekojen päivien jälkeen nähnyt Isabellaa muuten kuin aamupalalla ja illalla, ja tietenkin tallissa. Isbe jaksoi pitää mulle melkein joka päivä tunnin ja nyt me tehtiin jo enemmän. Yhtenä päivänä tallissa kävi meinaan eläinlääkäri ja mä sain olla siinä lähellä. Rillan piti saada varsa siitä Amandan tosi hienosta orista, mutta kummitäti ja parrakas eläinlääkäri jutteli että se olikin tyhjä. Mä tiesin mitä se meinasi, koska meillä kotona syntyy joka vuos varmaan kymmenen varsaa. Oli tietty harmi ettei varsaa tulisi, mutta mun kannalta se oli hyvä. Treeniä ei tarvinnut hidastaa, vaan päinvastoin nyt Isbe alkoi vaatia multa kunnon suorituksia.

Oltiin nähty vielä tavallista vähemmän tällä viikolla, koska Isbe oli hankkinut mulle hoitajan. Jep, vaikka oon jo nelosella. Onneks se sit selitti, et Markus olis enemmänki mun autonkuljettaja, koska Auburn oli niin kaukana kaikista mun jutuista. Se onkin oikeastaan aika ookoo, koska saan käskyttää Markusta viemään mut harrastuksiin ja kavereille. Äitii aina ärsytti heittää, mut Markus on kiva ja tottelee. Tai tietenkin se tottelee, koska tää on nyt sen työ ja mä oon ihanku perijätär. Mielessäni mä leikinkin, että musta tulis isona Amanda Sokka. Kartanossa se on helppoa, ja nytkin mut kuljetettiin hevosrekalla mun omaan valmennukseen kuin joku kuninkaallinen (äiti yleensä pitää mulle tunnit ite mikä on vähän tylsää).

Sain hoitaa Rillan ite, vaikka Isbe tulikin siihen hääräilemään. Se halusi tulla valmennukseen mukaan, koska kuulemma se ei tiennyt oliko se Hallavan Aleksi mistään kotoisin, tai ainakin se piti kuulemma tsekata (tai jotain). Meitä lähti kartanolta muitakin ja kaikkien meidän hepat oli tosi hienosti puunattu. Varusteet oli ihan puhtaat ja Isbe oli sutassut kaikkien turvat äkkiä tallinpihassa baby öljyllä. Kaviotkin oli tervattu ennen matkaa (ja pyyhitty sit liinalla, ettei jäis niin ilmiselviä jälkiä). Me oltiin taatusti siistimpiä kuin kukaan muu siellä valmennuksessa ja musta oli makeeta kuulua siihen porukkaan. Vaikka mä olinki ainoa, joka osallistu älyhelpolle tasolle.

Rilla oli aika paljon energisempi kuin kartanolla, ja mä huomasin sen heti. Se tanssi arabialaiseen tyyliin Hallavan pihassa kun talutin sitä, ja mua pelotti aika paljon hypätä kyytiin. Isbe kuitenkin mutisi vieressä, että se vaan tykkäsi aina näyttää kaikille saapuneensa uuteen paikkaan. Verkassa se olikin vähän töhö, mutta tavallaan hyvä, niin ei tarvinnut koko ajan ratsastaa niin hulluna eteen. Aleksi, tän kerran valmentaja, ei alkuun sanonut hirveesti vaan katseli vaan. Mulla oli kuitenkin paineita ja halusin Rillan heti muotoon. Onneks se oli siinä aika helppo, mutta mua vähän harmitti kun kattelin ympärilleni. Valmennuksessa oli muitakin oikeesti hienoja heppoja – vaikka Isbe oli sanonut, että mentäis Helppoa C:tä koska voitettais se iisisti. Mua alkoi vähän epäilyttää se.

Yritin keskittyä kunnolla, koska no, Isbe pari kertaa huomautti jos vähän matkustin. Sitten se Aleksi mulkas kummitätiä semmosella ”mä itse asiassa valmennan täällä” -katseella, minkä Isbe onneks tajusi heti. Aleksikin rupes antaa enemmän ohjeita, varsinkin kun Rillan vähän nukahti ja rupes löllöks. Sain onneks kouluraipan, niin liikkuvuus parani heti. Laukoissa Rilla oli muutenkin kivan reipas, mutta käynnissä ja ravissa se koitti luistaa. Tehtiin aika paljon voltteja ja kiemuroita, niin Rilla oli helppo pitää nyökyssä. Mä olin tosi tyytyväinen omaan suoritukseen, mut sitten meijän olis pitäny puhua kisakunnosta ja suunnitelmista ja semmosista. Annoin Isben puhua mun puolesta sen Aleksin kaa, ja ihan mielellään se höpisi. Mä kävelin Rillan kaa sillä aikaa pitkät loppukäynnit ja lastasin sen sitten muitten tyttöjen avulla rekkaan hieno villaloimi päällään. (569 sanaa)

[Fiia]

Fiia Vierre - Étonnant, heA

Oli kiva olla pitkästä aikaa Hallavassa. Se oli sympaattisen oloinen talli ja ihmiset vaikuttivat mukavilta. Minut ja Eela otettiin ennen valmennusta avosylin vastaan – sain laittaa tamman tallissa kuntoon ja kuulla viimeisimmät hevosuutiset alueelta. Eela vaikutti iloiselta ja innokkaalta lähtemään hommiin. Se ei ollut varmaankaan tottunut matkustelemaan ihan näin paljon, mutta toisaalta tammalle tuntui sopivan tämä melkein kuin kilpahevosen elämä. Se olisi varmasti ihan mielellään lopettanut tuntiratsun hommat vaikka saman tien.

Valmennuskavereina meillä oli hauskannäköinen puoliverinen ja komea suomenhevonen. Eela tuntui flirttailevan tasapuolisesti molemmille eikä ollut alkuvalmennuksesta ihan avuilla. Se tepsutteli ravissa pöyhkeänä ja muuttui heti kireäksi, kun yritin vaikuttaa siihen napakammin. Erikokoisten kaarevien urien ja vähän yliasettamisen kautta Eela alkoi onneksi pikkuhiljaa rentoutua ja laskeutua maan tasalle, vaikka ei se täydelliseksi ravityöskentelyssä tullutkaan.

Valmennuksen ensimmäinen laukannosto oli täydellinen räjähtäminen laukkaan vailla minkäänlaista tasapainoa ja kontrollia. Vähän hävetti, mutta onneksi kanssaratsastajat eivät olleet asiasta moksiskaan eikä valmentajakaan kommentoinut muuta kuin pyysi yrittämään uudelleen. Sen tein erittäin mieluusti. Yritin itse pysyä tyynenä ja istua syvään satulaa, ja Eelakin tuntui saaneen pahimmat energiat purettua tuohon yhteen sinkaisuun ja teki ihan kelvollisia siirtymiä jatkossa. Laukka olisi saanut pyöriä rennommin, mutta ainakin sitä pystyi säätelemään ja vaihdot olivat erinomaisia.

Kaiken kaikkiaan valmennuksesta jäi vähän ristiriitainen fiilis – paljon olisi vielä korjattavaa ennen viikonloppua.

[Henry]

Kiristin Liljan satulavyötä viimeisen kerran ja oikaisin ratsastusloimen sen selässä. Tamma seisoi valppaan oloisena ratsutallin pihassa eikä liikahtanutkaan kun ponnistin itseni korokkeelta selkään. Tuuli tuiversi ja piiskasi pienenpieniä lumihiutaleita vasten mun kasvoja. "Eiköhän mennä ennen kun jäädytään", mutisin Liljalle ja lähdimme etenemään lumisen tallipihan yli kohti metsäpolkua josta pääsisimme ratsastuskoululle. Lilja käveli pitkin ja reippain askelin pää korkealla ja hirnui muutamaan otteeseen kotitallin jäädessä taakse. Onneksi se kuitenkin rentoutui pian ja mun ajatukset pääsivät harhailemaan edessä olevaan koitokseen.

Suoraan sanottuna mua jännitti ihan pirusti. Ei ehkä niinkään ne esteluokat mitä me tultaisiin kevään aikana hyppäämään vaan ennemminkin juuri kouluratsastus. Mä en ollut käynyt varsinaisissa koulukisoissa moneen vuoteen, eikä Liljakaan ollut vielä kovin kokenut kävijä kouluaitojen sisäpuolella. Oli se kisannut viime syksynä helppoa B:tä mun siskon Chloen kanssa, mutta kuinka A:n radat sujuisivat, siitä mulla ei ollut tietoakaan. Taitotaso Hard oli kuitenkin valikoitunut meidän tasoksi näissä karkeloissa 100cm esteluokan takia ja siksi myös koulussa olisi yllettävä Helpon A:n tasolle. Ja olihan se ihan totta, että jos me meinattiin parina vielä joskus menestyä kenttäratsastuksessa, niin myös kouluosuudesta pitäisi selvitä kunnialla.

Mä huokaisin syvään Liljan astellessa metsän suojista ratsastuskoulun pihaan ja yritän tsempata itseäni. Me tehtäisiin vaan parhaamme ja se varmasti riittäisi. Tamman askeliin tuli uutta tarmoa sen huomatessa pihassa tuntemattomia hevosia. Mä moikkasin yhtä naista joka oli juuri kalliin näköisen trailerin vieressä kiristämässä komean mustan puoliverisen satulavyötä, ja jatkoin sitten maneesin edustalle. Kello taisi juuri tulla puoli seitsemän, sillä maneesin ovet avautuivat ja edellisen valmennuksen ratsukot tulivat ulos. Tiedustelin nopeasti Ohtolta kuinka heillä oli sujunut Nikitan kanssa ja ratsastin sitten sisään maneesiin jossa Aleksi odotteli valmiina.

Kun mä olin riisunut Liljalta ratsastusloimen katsomon aidalle ja muutkin valmennukseen osallistujat olivat kavunneet ratsujensa selkiin, me aloitettiin verryttely ihan vaan hakemalla rentoutta hevosiin. Ensin käynnissä pitkin ohjin ja sitten ravissa. Aluksi Lilja oli tuntunut ihan hyvältä, mutta heti kun mä otin ohjat kunnolla käteen ja painoin pohkeeni sen kylkiin, ei tamman ravi ollut rentoa nähnytkään. Mä sain tehdä ihan kunnolla töitä että sain kaivettua siitä ulos tarpeeksi suurta ravia ja sittenkin sain kuulla Aleksilta muistutuksia himpun paljon liian kovasta kädestä ja mun esteratsastajan könötyksestäni. Voima piti löytää keskivartalosta niin sitten muutkin palikat asettuisivat paikoilleen.

Me tehtiin paljon erilaisia kaarevia uria ja pikkuhiljaa Liljakin alkoi rentoutua ja taipua paremmin. Aleksin mielestä meidän meno näytti jo huomattavasti paremmalta kuin viime kesänä ja olihan Lilja toki kehittynyt ihan huimasti. Se mikä mua eniten huoletti, olin mä itse. Tuntui että roikuin koko ajan ohjassa ja istuin liikaa liikettä vastaan niin ettei tamma päässyt liikkumaan tarpeeksi vapaasti ja lennokkaasti. Pitäisikö mun alkaa käydä salilla että saisin vatsalihakseni kondikseen?

Laukka menikin sitten jo paljon paremmin. Siinä oli niin paljon helpompi istua ja Liljallekin se tuntui olevan helpompi askellaji. Meidän laukka pyöri kivasti ja sen tempoa oli helppo säädellä. Aleksi muistutti mua kuitenkin siitä, ettei Liljaa saisi päästää liian alas eteen, vaan se pitäisi ratsastaa edestä kevyemmäksi ja ajatella ylöspäin. Tammaa ei saisi päästää yhtään tukeutumaan ohjaan, vaan sen pitäisi kantaa itse itsensä ryhdikkäänä. Me taidettiin siis saada aika paljon kotiläksyä ennen ensimmäisiä osakilpailuja..

505 sanaa

[Kassu]

Kassu & Atte, 535 sanaa ja piirros
heC

---

“Pidennä ohjia!” Aleksi käskee kentän keskiosalta, ja mä tottelen. Aten askel muuttuu hetkessä rennommaksi ja pidemmäksi, tota mun täytyy kyllä petrata. Siis ohjien oikeaa pituutta. Mutta Atte on varmaan isoimpia hevosia joilla oon koskaan menny, kaiken kukkuraks viimekuukaudet on kuluneet pienemmän ja tukevamman Pallen kanssa. Pienen hetken mietin Pallen karvaista naamaa, ja keskityn sitten taas ratsastamiseen.

Atte kulkee kivasti omalla moottorillaan eteenpäin ja kääntelee korviaan vireänä. Erityisesti ruunaa kiinnostaa Hani, se Eevi-Sofian nuori tamma. Jo ennen ku noustiin selkään, Atte olis ollu kovasti menossa Haniin tutustumaan.

Aleksin pyynnöstä kaikki hidastaa hetkeksi reippaaseen käyntiin. Hän alkaa kysellä kuulumisia. Kolmen ratsukon jälkeen on mun vuoro.

“Miltäs tuntuu? Ihan hyvin Atte liikkuu, ja sun istunta näyttää kehittyneen parempaan suuntaan”, iloitsen Aleksin viimeisestä maininnasta. Mäkin oon huomannu sen, ja siitä on kiittäminen että mä oon saanu mahiksen ratsastaa kans Mimmin katseen alla Aleksin lisäksi, eli oon käyny kaks kertaa ratsimassa viikossa.

“Tosi hyvältä, en epäile yhtää etteikö Atte osais, mun pitää vaa olla selkeempi avunannois”, nyökyttelen hymähtäen. Aleksikin nyökkää ja siirtyy seuraavalle. Noin viiden minuutin sisällä me jatketaan taas uusia tehtäviä.


Eka laukannosto on tosi huono, mutta seuraava jo parempi. Unohin nimittäi istua satulaan, jollon mun laukkapohkeet ei oikeen luonnistunu. Aten häntä viuhkasee terävästi, voin melkei kuulla ruunan sanovan mulle tiukkaan sävyyn rentoudu!

No, elämä jatkuu. Laukkaamme vasemmassa kierroksessa pääty-ympyrällä ja mun pitää itse asiassa vähän hidastaa Aten vauhtia. Hiton turbovaari.

Huomaan Mimmin tulleen katsomaan meitä. En ota paineita siitä, ja hän näytti mulle peukkuakin. Hymyilin vaan takas ja korjasin jälleen mun ohjasotteita. Aten korvat sojottaa suorina eteenpäin. Onnellinen tunne kuplii mun sisällä, työintosella hevosella on älyttömän mukava ratsastaa. Kouluratsastus ei tunnu yhtään nihkeeltä jos oon Aten selässä, ja tiedän kyllä etten voi koskaan mennä esteiden korkeudessa ylöspäin jos en osaa ratsastaa hevosta oikein.

Hani poistuu omistajansa kanssa jonkin aikaa ennen kuin meki aletaan lopetella. Atelle se on suuri pettymys ja heppa meinaski lähtee ravaten heidän peräänsä, mutta mä käskin hänen pysyä reitillä. Hömppä.


Jälkimainingeissa Atte seuraa tallikäytävän tapahtumia. Täällä on aika paljon porukkaa verrattuna viime kertaan. Ruuna kurkottelee ohikulkijoitakin kohti, jolloin joudun kylläkin pyytämään häntä peruuttaamaan takaisin. Ehkä joskus toiste saat vähän kurkotella.. Asetan kevyen fleeceloimen vähän hikisen rautiaan selkään ja jätän hänet mutustelemaan saamaansa pientä heinäannosta. Itse lähden hakemaan kahvia ja sosialisoimaan.

“Moi! Hani tais mennä kivasti”, hymyilen Eevi-Sofialle kuppi kädessä. Nainen nyökkää vähän tohkeisen näköisenä ja alkaa kertomaan, kuinka hassulta tuntuu että pian hän kilpailee Hanilla. Naurahtelen välillä ja kuuntelen häntä keskittyneesti, välillä hörpäten viilenemään päin olevaa maitokahvia.


Palatessani Aten luokse mieleeni muistuu jälleen Palle, ja päätän käyväni katsomassa sitä vanhusta kunhan olen hoitanut tämän toisen pois päiväjärjestyksestä. Atte haistaa vadelmakarkit taskussani, ja ylähuuli hamuaa voimalla takkia. Kerta toisensa jälkeen työnnän hänen päänsä poispäin. Et saa jos kerjäät noin…

Vaihdan hikiloimen mustaan talliloimeen pitämään hänet lämpimänä yön yli ja tarkistan, ettei jaloissa ole turvotusta. Sen jälkeen alan olla valmis, paitsi että hitto, hokit. Mun tuurilla ne on kuitenkin irti.
Tänään ei oo huono tuuri, koska ne olikin kiinni. Hyvähyvä. Rapsutan Attea ja nyt vihdoin luovutan herkun parempiin suihin.

Seuraavaksi siirryn Pallen karsinalle. Lempeästi sanon ruunalle “hei” ja heti ensimmäisiksi annan hänellekin karkin. Siinä, olkoot hyvä. Silittelen hoitohevostani tovin, mutta sitten huomaan ajan kuluneen vauhdilla joten mun on pakko suunnata kotiin päin.
Tuleva startti hallitsee ajatuksiani loppuillan.

[Inna P.]

Inna ja Bansku, heA 618 sanaa
Melkein jo peruutin koko valmennuksen. Melkein jo peruutin koko kisaosallistumiseni. Oliko tämä todella vielä meidän paikka? Oliko Bansku liian nuori kilpailemaan näin vaativalla tasolla? Se täyttäisi kuitenkin vasta viisi. Huokaisin auton ratin takana ja käänsin radiota isommalle. Muu talliporukasta matkusti edellä kulkevassa yhdistelmässä, jota ajoi Isabella. Kukaan ei ollut tullut mun matkaseuraksi ja Banskukin joutui matkustamaan yksin, vaikka edellä kulkevassa trailerissa Armi olisi ollut sopivaa matkaseuraa. Kaksikko oli jo entuudestaan kuitenkin tuttuja toisilleen. No, ainakin sain murehtia itsekseni paskaa ratsastustani. Ainakin sitä se oli Amanda Sokan mielestä.

Parkkeerasin autoni lähelle muita ja nousin ulos. Sain Banskun ensimmäisenä ulos trailerista. Ori oli helppo kuljetettava, vaikka se uusissa paikoissa oli samanlainen kuin moni muu höntti. Pää korkealla se ilmoitti olevansa saapunut ja tutki korvat pystyssä kuin jäniksellä uusia maisemia. Samoin kovaa ääntä piti Valerie, joka hirnahti vielä kovemmin. Valeriella taisi olla kiima-aika, kun Bansku pörhisteli epätoivoisesti tammalle ja hörisi kurkunpohjaltaan flirttailevasti.

Viivi ja Rilla osallistuivat ainoina ensimmäiseen valmennukseen, joten veimme hevoset sisälle talliin varustamista varten. Muistinkin samassa, että olin nähnyt Halcyonen nimen osallistujalistassa. Ajatella, että siitäkin pienestä Hazelin rimpulasta oli kasvanut isotyttö. Siispä jätin Banskun talliin odottelemaan ja karkasin maneesiin seuraamaan valmennusta. Istahdin Isabellan viereen ja Rillan sijaan pidin katseeni toisessa ruunikossa. Eevi-Sofia ratsasti hyvin ja hui hitto! Hanistahan oli kasvanut jo valtava! Ja mä ihminen ajattelin Hazelin korkeuden hieman hillitsevän varsan säkää tulevaisuudessa. Ransu, kun oli käytännössä kepeät 180 cm. Väärässä olin.

Valmennuksen loputtua poistuin maneesista, vaikka olin luvannut Julialle kuvata niiden valmennuksen. Sen sijaan päätin etsiä Eevi-Sofian käsiini ja kysellä tarkemmin Hanin kuulumisia. Sitten mun pitäisikin jo laittaa Bansku kuntoon. Eevi-Sofian kanssa meillä oli hyvä juttelutuokio ja sain kuulla paljon tarinoita Hanista.

Bansku pyöri innoissaan karsinassaan, kun palasin sen luokse. Riisuin siltä loimen ja heitin kippoon puolikkaan pilkotun banaanin. Loput söin itse pieneen nälkään. Harjasin Banskun huolellisesti. Aloitin kaulalta ja etenin peräpäätä kohde, jalat viimeisenä ja sama toiselle puolelle. Selvitin harjan ja hännän huolellisesti, jonka jälkeen tein pienen letin häntään.

Melkein jätin Banskun varustamatta, kun muistin jälleen viime valmennuksen. Mitä turhia laittaa hevonen siistiin kuntoon, jos valmennuksesta ei edes tulisi mitään? Isabellan ilmestyttyä paikalle en voinut kuitenkaan peruuttaa. Sen sijaan varustin Banskun mustalla huovalla, samanvärisillä pinteleillä ja korvahupulla. Kiristettyä vyön ja sujautettua suitset orin päähän, oli Bansku valmis. Itse kävin vielä hakemassa oman kypärän ja raipan.

Aurinko teki jo laskuaan, kun talutin Banskun ulos ja kohti maneesia. Maneesin ulkopuolella seisoi jo muut valmennukseen tulevat. Viime valmennuksesta tuttu punapää tummanrautiaan tamman kanssa ja joku jätkä vaaleanruunikon puokkitamman kanssa. Olikohan tuo sama tamma, joka Minkalla oli ollut ratsutettavana Vaahterapolussa joskus? Banskun olemus muuttui pörhisteleväksi, kun se näki kaksi kaunista tammaseuralaista.

Viittä vaille puoli seitsemän maneesin ovet aukenivat ja pääsimme nousemaan hevosten selkään. Vilkaisin Juliaa, joka ratsasti Valerien kanssa ohjat pitkinä ja pysäytin Banskun kaartoon. Keskityin kiristelemään vyötä ja laskemaan jalustimet alas. En jaksanut alkaa lähteä etsimään penkkiä, miltä nousta ylös, joten pujotin saappaani jalustimeen ja ponnautin itseni maasta mustaan koulupenkkiin. Päästin Banskun suoraan uralle kävelemään alkukäyntejä. Ruuhka uralla kesti niin kauan, kunnes edellisen valmennuksen porukka lähti pois.

Mulle tuli valmennuksen aikana hieman parempi fiilis. Banskulla oli melkeinpä jopa tylsää, koska valmennus sisälsi hyvin paljon pelkkää perustyötä. Yritin koko ajan pitää sen kiireisenä. Huomasin kuitenkin, ettei nuori ori viitsinyt yrittää tehdä täysillä tehtäviä, jotka kuuluivat paljonkin alemmalle tasolle. Ei sillä, en väitä, ettei perusratsastuksesta olisi ollut meille apua. Aleksin kanssa käytiin läpi missä tulisi parantaa ja mitä tavoitteita meillä oli kisojen suhteen. Aleksi antoi aivan erilaista kommenttia kuin Amanda, enkä oikein osannut sen pohjalta enää vastata miehelle meidän mielialasta tulevia kisoja varten.

Meillä olisi edessä vielä yksi valmennus ennen ensimmäisiä osakilpailuja. Uskoin, että vasta kisojen jälkeen näkisin, minkälaisia tavoitteita meidän kannatti Banskun kanssa asettaa kisojen suhteen. Olisiko kilpailut täydellinen floppi meidän osalta vai kannattaisiko meidän jatkaa panostusta. Pian se jo selviäisi.

[Akira]

Helppo B, Akira ja Avalon, 537 sanaa


Tärisin jännityksestä ajaessani tallille. Naputtelin sormiani ratin pintaa vasten radiosta tulevan suomimusiikin tahtiin. Perhoset suorastaan riehuivat vatsassani niin kuin apinalauma, kun ajattelin tulevia kilpailuja. En ollut pitkään aikaan kilpaillut. Saatikka sitten Avalonin kanssa. Kuitenkin kaikki kilpailut missä olin ollut, olivat menneet melko hyvin, lukuun ottamatta eräitä estekilpailuja muutaman vuoden takaa jolloin suorituksemme hylättiin kokonaan tippumiseni takia. ”Ehkä kannattaa vain toivoa parasta ja tietenkin yrittää parhaansa.” Ajattelin. Pian saavuinkin jo tallin pihaan, jossa näkyikin jo muita tallilaisia valmistautumassa päivän valmennukseen. Nousin ulos autosta ja huomasinkin jo Aleksin, joka kantoi vesiämpäriä talliin.


Kävelin hermostuneena Avalonin kanssa talliin haettuani sen tarhasta. Aleksi liittyi seuraani ja kerroinkin hänelle, kuinka jo melkein kaduin kilpailuihin ilmoittautumistani. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että kaikki menisi hyvin ja vaikka ei menisikään, saisimme ainakin kerättyä lisää kokemusta kilpailemisesta. Olin itse kuitenkin edelleen sitä mieltä, että kaikki tulee menemään täysin pieleen. En luultavasti osaisi rentoutua ollenkaan, jonka seurauksena Avalon pomppisi pää taivaissa jäykkänä kuin metallitanko. Joka tapauksessa minua kuitenkin jännitti niin paljon, että kävelin ensin Avalonin karsinan ohi ajatuksissani.


Saatuani hevoseni harjattua ja varustettua, laitoin kypäräni päähän ja napsautin sen leukaremmissä olevan soljen kiinni. Sydämeni hakkasi ja tärisin. Hengitin syvään ja lähdin kävelemään maneesille. Kavioiden kopse kaikui päässäni ja matka tuntui todella pitkältä. Matkan aikana ehdin ajatella suurin piirtein koko ratsastushistoriani aloittelevasta shetlanninponiratsastajasta nuoreen naiseen, joka kilpaili nyt jo edesmenneellä ylläpitohevosellaan melko vaativiakin luokkia. Nyt kuitenkin Hallavaan tultuani kilpailut olivat jääneet taka-alalle ja olin keskittynyt vain Avaloniin ja siihen, miten saisin sen liikkumaan mahdollisimman hyvin. Tarkkailin muita ratsukoita ja kaikki heistä vaikuttivat upeilta ja täydelliseltä minuun ja hevoseeni verrattuna. Ravistelin pessimistisyyden päästäni ja ajattelin, että kaikki menisi hyvin. Talutin hevoseni sisään maneesiin ja pysäytin sen melko lähelle ovea. Kiristin satulavyön, laskin jalustimet alas, ja nousin selkään.


Olin yllättynyt, sillä heti alkukäyntien jälkeen Avalon kuunteli minua hyvin ja toimi muutenkin melko moitteettomasti. Alkuverryttelyksi meidän käskettiin taivutella hevosiamme käynnissä ja ravissa, sekä yrittää saada hevoset rennoiksi, mutta silti liikkumaan hyvää tahtia eteenpäin; eli ihan perusjuttuja. Olin onnellinen, että heti alkuun meidän ei tarvinnut tehdä mitään kovin hankalaa, koska olin pelännyt sitä ennen valmennusta. Olin säätänyt jalustimet vahingossa liian lyhyiksi, joten välikäyntien aikana jouduin säätämään niiden pituutta. Tämän ansiosta sain jalkani paremmin, joka johti siihen, että Avalon meni myös hieman paremmassa muodossa allani. Jännitin laukannostoja melko paljon ja toivoin, että emme laukkaisi paljoa sillä tiesin Avalonin innostuvan laukkaamisesta suuresti. Onneksi kuitenkin jatkoimme työskentelyä rauhallisessa ravissa ja sain hevoseni onneksi liikkumaan paremmin.


Kulmien ratsastamisessa minulla oli kuitenkin hieman ongelmia. Onneksi sain neuvon ulkoapujeni käyttöön, jotka jäävät välillä hieman huonoiksi. En saanut siltikään jokaista kulmaa ratsastettua kunnolla, mutta suurin osa niistä meni mielestäni kohtalaisen hyvin verrattuna viime ratsastuskertaan. Avalonilla kun on tapana yrittää oikoa jokaisessa kulmassa.


”Ja sitten voidaan alkaa nostaa laukkaa” Kuulin Aleksin sanovan ja jännityin samalla sekunnilla. Avalon huomasi myös jännitykseni ja nosti päätään sekä jännittyi itsekin. Kun tuli meidän vuoromme, ehdin vain hieman siirtää sisäjalkaani eteenpäin, niin Avalon nosti reippaan laukan. ”Hei Akira vähän rauhallisemmin! Muista rentoutua.” Aleksi neuvoi. Heti rentouduttuani laukannostot alkoivatkin sujua ja lopuksi sain Avalonin laukkaamaan nätisti ja rauhassa.


Loppuverryttelyjen aikana olin yhtä hymyä. Valmennus oli onnistunut paljon paremmin kuin oletin ja pelkoni oli ollut aivan turhaa. Hymyilin vielä silloinkin, kun riisuin hieman hikistä hevostani varusteista. Lopuksi harjasin Avalonin huolella ja lähdin väsyneenä, mutta onnellisena kotiin

[Aleksi]

Estevalmennukset

toista osakilpailua varten
maanantaina 26.3.2018

Jokaiseen valmennukseen otetaan yhteensä kuusi ratsukkoa, Hallavalaiset ovat etusijalla, loput otetaan mukaan ilmoittautumisjärjestyksessä. Ilmoittautumis- ja maksuaikaa 30.3. asti. Maksuna toimii tarina tai kuva. Yli 200-sanaisesta tarinasta 1 lisäarpa, yli 500-sanaisesta tarinasta 2 lisäarpaa ja kuvasta 1 lisäarpa. Valmennuksesta voi tehdä vain yhden tarinan ja/tai kuvan.


- Alkuverryttelyt kaikissa askellajeissa. Osaavammat voivat ottaa ympyröiden lisäksi pohkeenväistöä/avoa/yms mikä tuntuu sopivalle hevosta ajatellen.
- Aloitetaan harjoittelemalla suhteutettua esteiden 4 ja 5 väliä. Pidetään aluksi matalampi verryttelykorkeus. 60cm valmennuksessa aluksi voi tulla ensimmäiselle esteelle ravissa. Kaikkien kanssa kiinnitetään huomiota väliin sopiviin askeleisiin ja oikean laukan vaihtoon 5 esteen päällä.
- Seuraavaksi harjoitellaan lävistäjällä olevan esteen nro 7 ratsastusta. 60cm korkeudella se on yksittäinen okseri, 80cm kaksois sarja ja 100cm kolmoissarja. Estekorkeus alkaa lähennellä luokkakorkeutta. Kiinnitetään huomiota hevosen suoruuteen ja kontrolliin.
- Lopuksi ratsastetaan rataa.

klo 16:30 60cm
Karl Rajaniemi - Aafje
Eevi-Sofia - Halcyone
Lily - Loki
Ade - Rokki
Cassandra - Casse Noisette 2 lisäarpaa
Vivienne Blankley - Austria 1 lisäarpaa

klo 17:30 80cm
Seela - Emma's Melina
Ohto - Nikita Nor
Akira - Avalon
Julia Luoti - Valerie 2 lisäarpaa
Nita Merisalo - Audrey v. Helmwald
Ilya Malikov - Babyblues

klo 18:30 100cm
Henry - Hallavan Vaniljakahvi 3 lisäarpaa
Elli Petäjistö - Cloudgazer 1 lisäarpaa
Rasmus Alsila - Living Art 1 lisäarpaa
Kei - Tkachyov 1 lisäarpaa
-

[Cassandra, Lehtovaara]

Cassandra - Casse Noisette
60 cm

[Anne]

100cm
Elli Petäjistö - Cloudgazer

[Julia L.]

80cm
Julia Luoti - Valerie

[Julia L]

Hups, lähti liian aikaisin!

80cm
Julia Luoti - Valerie

[Nita]

80cm
Nita Merisalo - Audrey v. Helmwald

[Vivienne B.]

60 cm
Vivienne Blankley - Austria

[Kassu]

Ilya Malikov - Babyblues kaheksaankymppiin!

[Julia L.]

80cm: Julia Luoti - Valerie, 501 sanaa

Nousin pehmeältä hiekalta energisen sabinovoikon selkään. Satulavalinta tuntui taas enemmän omalta, jalustimetkin tuntuivat tukevilta lyhyempinä. Koulukilpailuissa sähläys oli todella heikko aloitus meiltä, mutten antanut sen pilata mahdollisuuksiamme esteosakilpailuissa.
Valerie liikkui letkeästi eteenpäin. Sitä ei tarvinnut patistella eteen tai turhaan jarrutellakaan, vaan kevyellä pohjeavulla ja ohjastuntumalla ratsastus riitti sen kanssa tänään oikein mainiosti. Ailahtelevaisena persoonana tammalla oli tällaiset päivät hyvin harvassa, ainakin vielä toistaiseksi. Saattoihan iän mukanaan tuoma viisaus tasoittaa tammamaisia mielialanvaihteluja, mutta emältään peritty luonteenpiirre ei tulisi mitä luultavammin koskaan häviämään. Välillä ajattelin sen olevan vain hyvä ominaisuus, eipähän käynyt aika jatkossakaan tylsäksi.

Aleksi antoi sopivasti ohjeita verryttelyä varten. Me pyörittiin Valerien kanssa välillä suurilla, välillä pienemmillä ympyröillä, uskallettiimpa kokeilla jopa avotaivutustakin. Siitä taidonnäytteestä ei olisi kilpailuissa herunut edes säälipisteitä, oli iso puoliverinen vielä niin jäykkää hevosta valmennuksen alkumetreillä. Pohkeenväistössä taasen näytti olevan jo jotain tolkkua, eikä Valerie jyrännyt napakasta pohkeestani läpi. Tavoittelin mielessäni, että pitäisin nuoren pohkeen ympärille taipuvaisena koko valmennuksen ajan. Nyt kun oltiin vauhtiin päästy, en hevillä halunnut jättää nuorta tylsistymään suoralle uralle.
Laukka pyörähti keinuvaan liikeeseen ja nuorikko tanssahteli temmokasta neliä. Pidin itseni hyvin vähäeleisenä laukassa, sillä turha pohkeiden puristelu ja ohjastuntuman vaihtelu tuotti nuorelle turhaa päänvaivaa. Tietysti sen isoaskelista laukkaa täytyi välillä kootakin, mutta ainakin aluksi Valerie sai löytää itse tasapainonsa askellajin ylläpitämiseen.

Esteiden parissa työskentely aloitettiin suhteutetulla välillä, maksimikorkeutta pienemmillä pystyillä. Sain kunnian aloittaa ensimmäisenä, joten tein lennokkaan laukannoston kaarteesta. Valerie lenteli esteiden ylitse suurin ponnahduksin, vaikka se ei ollut tarpeellista, ja teki suurempia laukka-askelia, kun oli tarkoitus. Meitä pienemmät ponit kuskeineen näyttivät hoitavan homman kotiin paremmin kun me, mutten ottanut siitä stressiä. Ei se mitään. Uudella yrittämällä istuin syvemmälle satulaan, keräsin ohjat hyvälle tuntumalle, ohjasin tamman linjalle, hallitsin isoa puoliveristä ja näytin muille kuinka me opitaan virheistä. Helppoa kun heinänteko.
"Hieno korjaus", Aleksi kehaisi erikseen meitä ja taputin kehuen mielensä malttanutta nuorta ratsuani.

Seuraava tehtävä vaatikin enemmän kokoamista. Se, että sai esteväliin yhden laukan, oli meidän mittakaavalla hurjan haastava tehtävä. Kaksoissarja näytti kauhistuttavan vain Armin selässä keikkuvaa Nitaa, vaikkakin turhaan, sillä Armi paineli esteitä korvat höröllä. Suuremmissa hypyissä kouluhevosen lennokas takapää oli huvittava, mutta Nita näytti pysyvän korkeissa hypyissä hyvin mukana.
Otin Valerieta reilusti kiinni jo ennen ensimmäistä estettä. Se tuli lähelle pystyä toivotusti, hyppäsi korkealle, unohti pitkän laukkansa ja ponnisti okserille pitkästi. Juuri niinkuin toivoin, varmaankin vain hyvällä tuurilla, mutta kumminkin.
Korkeuden lähennellessä enemmän luokkakorkeutta, sabinovoikon menohalu lisääntyi. Se halusi mennä kovaa ja korkealta, mutta pidin mielestäni nuoren hutiloijan hyvin kontrollissa. Muutamasti okserille nouseva hyppy lähti ponnistuspaikalta vinoon, muuten Aleksi ei moitittavaa juuri löytänyt.

Lopulta rata koostui 8 esteestä ja tiukoista kurveista. Tarkoituksena ei ollut tavoitella ensin aikaa, vaan mahdollisimman puhdasta suoritusta. Päästin Valerien räpiköimään melko itsenäisesti, sillä se oli väsähtänyt aiemman harjoituksen aikana. Sillä ei enää ollut ylimääräistä virtaa sinkoilla, joten se hyppäsi hallitusti okseritkin juuri sopivan ilmavasti. Tiukoissa käännöksissä laukka tuntui välillä rikkoutuvan ikävästi raville, mutta nuori yritti parhaansa mukaan korjata askellajia kierrokseen sopivaksi. Varsinkin viimeiselle okserille askeleet osuivat juuri oikein, hyppy lähti läheltä mutta suoraan ja minä muistin myödätä ohjalla sopivasti pitkään hyppyyn taipuvaa hevosta. Tähän oli todella hyvä lopettaa.

[Cassandra, Lehtovaara]

Cassandra - Casse Noisette
Kuva + tarina, 544 sanaa

Harjailin Cassua hiljaa ruunan karsinassa, tallilla ei näkynyt näin aikaisin aamusta ketään, kaikki olivat varmaan kotona nukkumassa ja niin minunkin pitäisi; ainakin sisäisen kelloni mukaan. Cassu töytäisi minua kevyesti turvallaan, olin taas jäänyt haaveilemaan omiani. "Joo, joo" mumisin ja aloin loimittamaan ruunaa matkaa varten. Vatsassani lenteli ainakin tuhat perhosta ja täysin turhia "entä jos" kysymyksiä, mutten mahtanut niille mitään. Entä jos munaisin täydellisesti kaikkien edessä tai jos Cassu hyytyisi kesken radan? Pujotin ruunan päähän vihreän nylon-riimun ja olimme valmiina matkaan. Talutin hevosen ulos isän vuokraamaan traileriin; kohti Hallavaa!



Matkan aikana vatsassa valmiiksi lentävien perhosten seuraan liittyi kymmenkunta tuhatjalkaista ja ponia, syystäkin, olinhan minä menossa estevalmennukseen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja täysin vieraaseen paikkaan. Varustin Cassun tallissa yhdessä vapaista karsinoista ja nappasin ruunasta parit kuvat, kun se oli taas niin söpönä. "Sinä olet ihan mahdoton" naurahdin muka vihaisesti ruunan hamuillessa herkkuja taskuistani. Joku huuteli, että olisi aika mennä maneesiin ja aloittaa valmennus. Nappasin ruunan ohjat alas kaulalta ja talutin sen sisään halliin, nopealla vilkaisulla kaikki näyttivät todella varmoilta noustessaan sirojen hevostensa selkään. Sitten olimme minä ja Cassu, puskaratsastaja ja maastomopo. Kiristelin satulavyötä ja mittasin jalustimet, estepenkki oli kieltämättä ehkä mukavampi kuin koulu.



Alkukäyntien jälkeen aloimme verkkailemaan itsenäisesti. Cassu liikkui eteenpäin tasaisen varmasti, vaikka sitä saikin välillä hieman käskeä. Pohkeenväistöt verkkaillessa sujuivat hyvin, avotaivutus... - ehkä ei niin hyvin kuin olisi voinut.

Hyppääminen aloitettiin sarjalla, jolla oma epävarmuuteni kostautui aluksi typerillä kielloilla. Hetken säätämisen ja neuvojen avulla, ruuna teki parit ihan hyvät hypyt ja askelten sovittaminen esteiden väliin sujui suhteellisen hyvin. Tulin Cassun kanssa ensimmäiselle esteelle ravissa, jonka päällä nostin vasemman laukan. 5 esteen päällä oikean laukan vaihtaminen ei sujunutkaan kuin rasvattu ja yhteistyö oli välillä hieman tökkivää, mutta laitetaan se vaikka jännityksen piikkiin...? Oma hevoseni Demi, oli kyllä aivan erilainen hypätä, ehkä minulla olisi sujunut sen kanssa paremmin, mutta toisaalta Cassu tarjoaa ratsastukseen mukavia haasteita.



Seuraavaksi hypättäisiin yksittäistä okseria lävistäjällä, jolla meillä sujui paremmin. Cassu pysyi suhteellisen suorana, eikä kiemurrellut sinne tänne kuin mikäkin mato. Ruuna pysyi minulla hyvin hanskassa, ainoa kerta, kun Cassu oli lähtenyt minua viemään, oli umpihangessa pellolla laukkaamisen yritys. Ruuna ei olisi halunnut astua hankeen. Okserilla meillä meni varmasti 50 kertaa paremmin, kuin sarjalla ja taputinkin Cassua kaulalle aina hyvän hypyn jälkeen, emme me ainakaan ihan surkeita olleet.



Valmennuksen loppuun oli tarkoitus hypätä rataa, jonka minä kultakalan muistilla unohdin tietysti heti kättelyssä. Onneksi minun ei tarvinnut mennä ensimmäisenä ja sain katsoa muiden ratsastavan sen ensin käytännössä, mikä selkiytti hommaa paljon. Omalla vuorollani nostin laukan ja ohjasin ruunan ensimmäiselle esteelle, jonka ruuna hyppäsi kuin vettä vaan. Ohjasin hevosta vasemmalle okseria kohti, josta parit puomit lähtivät mukaan liian lähelle menneen lähestymisen takia. Kolmas este oli pysty, jolla sain kerättyä hieman varmuutta Cassun hypätessä sen moitteetta; nyt vuorossa olisi sarja. "Yksi, kaksi, kolme, hyppy." laskin päässäni ja annoin käskyn hypätä juuri sopivassa kohtaa. Radalla oli vain 8 estettä ja Cassu oli suoriutunut jo viidestä hyytymättä, voiton puolella jo oltiin. Seitsemännen esteen jälkeen jouduin vaihtamaan laukan esteen jälkeen, mutta muuten meillä meni aika moitteetta. Minua kieltämättä hieman vain kuumotti, kun kaikki valmennuksessa olevat katsoivat menoamme.

Lopuksi sain hyvää ja rakentavaa palautetta tulevaisuuden estetreenejä varten. Se oli nyt ohi, selvisimme, eikä se niin huonosti mennyt kuin olisi voinut. Cassu pärskähti ja ravisteli päätään niin, että sen harja oli täysin sekaisin. Rapsutin ruunaa vielä loppukaarrossa hellästi ja laskeuduin
satulasta.

[Henry]

Henry - Hallavan Vaniljakahvi 100cm
643 sanaa ja kuva

Oli kulunut viikko siitä kun me oltiin Liljan kanssa nolattu itsemme totaalisesti Saaristossa ensimmäisissä osakilpailuissa. Tai lähinnä mä olin nolannut itseni. Mokailin ihan huolella ensinnäkin unohtamalla radan heti alkuun kääntymällä alkutervehdyksen jälkeen väärään suuntaan ja sitten ratsastamalla ihan tavattoman huolimattomasti. Mä en tajua miten mun pää oli ollut niin levällään ja keskittymiskyky tiessään. Lilja oli ollut jännittynyt ja askel oli jäänyt lyhyeksi ja väkinäiseksi. Me oltiin juuri ja juuri päästy 50% paremmalle puolelle ja kaduin heti sitä että me oltiin valittu taitotasoksemme h a r d. Mutta päätös oli tehty ja koulukisat takanapäin. Nyt ei voinut muuta kuin yrittää keräillä itsetunnon rippeet ja kääntää ajatukset kohti seuraavaa osakilpailua, jossa luojan kiitos kisaisimme esteillä.

Nyt oli vuorossa meidän ensimmäinen varsinainen estevalmennus tälle keväälle. Me oltiin kyllä hypätty aika ahkerasti heti tammikuusta alkaen, joten mä tiesin että pohjakunto oli tarpeeksi hyvä, mutta silti jännitti jonkin verran. Lilja oli kuitenkin vielä aika nuori ja koska tahansa saattoi tulla takapakkia. Mä koitin pitää negatiiviset ajatukset poissa heittäessäni ratsastusloimen maneesin laidalle ja kerätessäni sitten ohjat käsiin. Verryttely aloitettaisiin ensin kevyessä ravissa ja sitten laukassa.

Lilja tuntui olevan hyvin kuulolla heti alusta alkaen ja sen korvat kääntyilivät kiinnostuneina vuoron mun suuntaani ja vuoroin töröttämään kohti esteitä joiden välissä me ravattiin ympyröillä. Lilja hakeutui hyvin kuolaimelle ja pikkuhiljaa sen takaosa alkoi työskennellä energisemmin ja taivuttelu alkoi käydä vaivattomammaksi. Otimme muutaman pitkän sivun pohkeenväistöä ja nostin sitten laukan. Seisoin muutaman kierroksen jalustimilla antaen Liljan laukata vähän pidemmässä muodossa eteenpäin hakien luonnollista tasapainoa ja sitten vasta istuin syvemmälle satulaan ja aloin vaikuttaa laukan pituuteen kokoamalla sitä aina lyhyillä sivuilla. Pitkillä sivuilla annoin Liljan pidentää askelta, mutta pidin huolen siitä että tamma tuli aina ennen kulmia kuitenkin takaisin.

Kun verryttelyt oli tehty, oli aika siirtyä esteiden kimppuun. Ensimmäisenä hyppäsimme suhteutettua väliä lyhyellä lävistäjällä. Tehtävä vaikutti aluksi hyvin yksinkertaiselta, mutta loppujen lopuksi Aleksilla olikin aika paljon sanottavaa meidän työskentelystämme. Viilasimme kierros kierrokselta laukkaa ja lähestymisiä paremmiksi ja huomasin kyllä itsekin kuinka paljon suorituksemme parani. Kyse ei ollut vain siitä etteivät puomit pudonneet, vaan tekniikan piti myös olla niin hyvä kuin vain mahdollista.

Sama teema jatkui kolmoissarjalla, jota me Liljan kanssa hyppäsimme ensin vähän matalampana sillä tehtävä oli nuorelle tammalle uusi tuttavuus, mutta muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen saimme kuitenkin juonesta kiinni ja pääsimme hyppäämään muiden tapaan maksimikorkeudessa. Esteiden noustessa Liljakin sai ihan uudenlaista tarmoa kavioihinsa ja kohta mei leiskautimme sarjan yli sellaisella ilmavaralla että mulla oli vaikuiksia pysyä kyydissä. Lilja ei onneksi vetänyt herneitä nenään vaikka keikahdinkin alastulossa vähän etukenoon ja seuraavalla kierroksella osasin mukautua hyppyyn taas paremmin. Lopetimme hyvin onnistuneeseen suoritukseen ja annoin Liljalle hetkeksi pidempää ohjaa.

Vuorossa oli valmennuksen selvästi haastavin osuus, nimittäin radan ratsastus. Aleksi oli rakentanut meille aika jännittävän 10 hypyn radan, jossa oli paljon tiukkoja käännöksiä. Odotimme Liljan kanssa sivussa ja katsoimme kun toinen valmennuksessa oleva ratsukko suoritti tehtävää ensin. Mä yritin samalla painaa sitä mieleeni ja rauhoitella itseäni siitä että kyllä rata varmasti menisi ihan hyvin. Kun ratsukko hyppäsi onnistuneesti viimeisen esteen mä aloin keräillä ohjia käsiini ja nostin sitten sopivasta kohtaa laukan. Lilja vaikutti keskittyneeltä, se tiesi että nyt pitäisi hypätä kunnolla. Tasapainotin laukkaa kaarteessa muutamalla puolipidätteellä ja annoin sitten Liljan lähestyä ensimmäiselle esteelle aika rauhassa. Mä myötäsin mukaan hyppyyn ja käänsin katseeni jo seuraavalle esteelle. Hyvin meni. Kakkoseste ei tuottanut sekään suurempia vaikeuksia ja pääsin kääntämään kolmoselle hyvän tien. Annoin Liljalle pohjetta pari askelta ennen hyppyä ja se vastasi loistavasti leiskauttamalla siitä energisesti yli. Hain katseella sopivaa linjaa sarjaesteen välistä ja yritin sitten ratsastaa mahdollisimman hyvin lävistäjälle. Lilja puski hieman sisäpohjetta vasten emmekä tulleet linjalle ihan niin hyvin kuin olisin halunnut, mutta puomeja ei silti tarttunut matkaan. Jatkoimme kutosesteelle vaihdettuamme ensin laukan lennosta ja siitä sitten suoraan kolmoissarjalle. Lilja olisi halunnut lähteä kiihdyttämään, mutta pidin sen aika hyvin pohkeen ja ohjan välissä ja kaikki kolme hyppyä onnistuivat. Päästin Liljaa suoralla vähän pidempään laukkaan ja melkein pidätin hengitystä leiskauttaessamme viimeisen okserin yli. Pääsimme maaliin.

[Aleksi]

Mar 24, 2018 17:49:06 GMT 2 Cassandra, Lehtovaara said:

Cassandra - Casse Noisette
Kuva + tarina, 544 sanaa

Tässä on sama kuva kun lehtovaaran valmennuksessa eli saat lisäarvat vain tarinasta

[Rasmus A.]

100 cm
Rasmus Alsila - Living Art, 251 sanaa

Kolmoissarja oli yksi mun (ja Laran!) pahimmista painajaisista. Mä en vain osannut ratsastaa niitä, en etenkään tällä hevosella. Vaikka kuinka yritin tuoda hevosen pienessä laukassa sisään, musta vaan tuntui ettei se mahtunut väleihin. Lara itse ei tiennyt, pitikö sen jarruttaa vai kiihdyttää vai heittää voltti että se pääsisi jokaisesta kolmesta esteestä puhtaasti yli. Me molemmat jotenkin panikoitiin, sain Laran venähtämään pitkäksi ja matalaksi viimeistään toisessa välissä, ja jos Lara jotenkin selvittikin viimeisen hypyn eikä rynnistänyt sen läpi, niin hypyssä oli kaikkea muuta kuin helppo pysytellä kyydissä.

Hallavassa me kuitenkin jouduttiin kohtaamaan pelkomme ja hyppäämään kolmoissarja, ihan kisakorkeudessa eli metrinä. Mä yritin jo alkuverryttelyissä keskittyä saamaan Laran mahdollisimman hyvin kuulolle, rennoksi mutta skarpiksi, niin että mä pystyin kokoamaan sitä laukassa reilusti ilman että se veti herneen nenään ja alkoi hyppiä paikoillaan. Ratsastin paljon temponvaihteluita ja siirtymisiä, mutta myös kaarevia uria: taivutusten avulla Lara alkoi rentoutua ja pehmetä kyljistä, niin että sitä oli aina vaan helpompi kääntää.

Verryttelyhypyt olivat ihan ok. Kolmoissarjalle siirryttäessä pakka kuitenkin oletetusti hajosi, hyvä kun ei hajotettu paria puomia vikasta osasta. Aleksi antoi liudan ohjeita: suoruus, rento käsi, jalka lähellä, riittävän pieni ja ylöspäin suuntautuva laukka… Oli miljoona asiaa mitä piti ajatella. No, putkiaivoisena mä en ehkä pystynyt pitämään ihan kaikkia vinkkejä mielessä, mutta yritin parhaani kun ohjasin Laran uudestaan sarjalle.

Ja arvatkaa mitä? Se onnistui ihan hyvin. Viimeisen osan ylitys oli vieläkin vähän hätäinen leiskautus, mutta ainakaan mä en ollut kipata alas satulasta eivätkä puomit lennelleet ympäri kenttää.

Toivottavasti kisaradalla ei kuitenkaan olisi kolmoissarjaa, ei ainakaan ensimmäisessä osakilpailussa.