Ensimmäistä kertaa
perjantai 28. marraskuuta 2014
kirjoittanut: Reetta
Moottori pyörä. Minä. Jani. Vain me kaksi romanttisella ajelulla hiljaisessa kaupungissa. Yksi risteys. Yksi kääntyminen. Ja kaikki voi tuhoutua. Kaikki. Yhdessä hetkessä Jani on poissa. Hän kuoli. Hän kuoli vain sen takia että suojeli minua toisen auton ja moottoripyörän väliin litistymisestä. Mutta litistyi sinne itse. En voinut tehdä mitään. Jani kuoli kivuliaasti silmieni edessä.
Nyt siitä on jo neljä päivää. Siitä että Jani kuoli, se jota rakastin kuin veljeäni. Poikaystäväni ja paras kaverini. Nyyhkytin sänkyni reunalla Janin kitaran vieressä. Kitaran nimi oli Reetta. Hän oli ostanut sen siksi että hän saisi säestää lauluani. Niin teimme melkein aina tavatessamme. Minä lauloin ja Jani säesti. Nyt hän oli poissa. Eikä tulisi ikinä takaisin. Tästä eteenpäin, saisin säestää lauluani yksin. Kävellä omilla jaloillani. Soittaa itse. Vedin hitaasti kitaran käteeni ja aloin soittamaan. Hetken päästä lauloin:
-Huoneessamme kokoontuivat, vuoteellemme laskeutuivat, planeetat ja enkelit ja kuu. Ihmetellen katsoi meitä.. Toisillemme löytyneitä.. Ne kuiski, täs on onni, eikö juu?.... En pystynyt laulamaan enää. Suru vei minut mukanaan enkä voinut vastustella. Kidoin käteni jalkojeni ympärille ja nyyhkytin nojaten niihin.
-Reetta? Kuulin tutun kuiskauksen.
-Mene pois! Minä huusin. Jani ei tulisi takaisin vaikka Nina kuinka lohduttaisi.
-Mutta..? Äh, aivan sama, sähän et muusta välitä kuin Jonista! Nina raivostui.
Ryntäsin huoneen ovesta ja heitin nopeasti takin harteilleni.
-Ai en muusta?! Pitäiskö mun huolehtia rikki menneestä moposta! Kiljuin ja juoksin ulos huutaen ja itkien samaan aikaan. En jäänyt katsomaan taakseni vaan kahlasin metsän läpi. Kaikki lumet olivat sulaneet. Maassa lillui pelkästään mutaa johon upotin jalkani pari kertaa. Kun en jaksanut enää juosta jäin maahan itkemään. Mitä vittua juoksemin auttaisi suruun? Itkin kauan, en tarkalleen tiennyt missä olin mutten välittänyt. Jani oli poissa.
Puhelimeeni saapui viesti. Minua ei kiinnostanut pätkän vertaan mitä asiaa viestin lähettäjällä oli mutta tarkistin varmuuden vuoksi viestin.
"Hei. Milloin tulet talille? Tarvisin vähän apua Vikin kanssa.. Terveisin Viivi." Ainiin. Muistin luvanneeni hoitohevoseni omistajalle tulla auttamaan hevosen kanssa. Olisi hirveää olla niin epäkohtelias ja olla menemättä. Enhän ollut nähnyt Vikiä kuin muutaman kerran. En voinut kieltäytyä.
"Tulossa ollaan
" Vastasin viestiin ja katselin ympärilleni. Vähän kauempana näkyi tuttu metsätie joka menisi aivan Pronssijoen vierestä. Se tie johtaisi Hallavaan. Pistin töpinäksi ja hölkkäsin polulle muistin levinneet meikkini joten korjasin niitä pienen peilin avulla. Kun aloin näyttämään edes jotenkuten ihmiseltä jatkoin matkaani Hallavaan. Onnekseni talli on aivan naapurissa joten matka on niin lyhyt ettei tarvitse maksaa joka päivä bussikuskille. Olin pukeutunut tummiin farkkuihin, oliivinvihreään takkiin, tennareihin sekä tukkani oli sotkuisesti auki. Päätin laittaa sen tallilla nutturalle joten en välittänyt vaikka se matkan ajan heiluikin olkapäillä vapaana. Tietenkin talli ilmestyi esiin melkein heti. Tallipiha ammotti tyhjyyttään joten kävelin nopeasti sisään. Tuttu hevosen rehun haju tunkeutui heti sieraimiini ja minun oli pakko hymyillä. Hymyilin pitkään aikaan koko viikkona. Minulla vain oli ollut niin rankkaa käsitellä Janin kuolemaa.
-No hei! Viivi hymyili saaden hyvän tuulen tarttumaan minuunkin ja unohtamaan hetkeksi Jani.
-Moikka! Mitäs Vikille kuuluu? Hymyilin ja taputin vuonistammaa kaulalle. Viki tökki uteliaasti turvallaan taskujani joissa ei tälläkertaa ollut herkkuja.
-Hei, jos sä voisit harjailla Vikin kun käyn hakemassa varusteet. Meinasin tänään vähän vääntää koulua sen kanssa.. Viivi tuumi. Katsoin yllättyneesti reippaan oloista naista. Hän oli arvioltaan noin kolme vuotta minua vanhempi ja viisaampi.. Olin kai hidastellut vähän liikaa meikkejeni kanssa kun kerta heti aloitettava.
-Mikäs siinä, toki! Hymähdin kuitenkin ja ryhdyin hommiin. Viki oli jo valmiiksi kiinnitetty tallinkäytävälle joten minä pystyin aloittamaan heti hommani. Viki vain seisoi hiljaa aloillaan ja tarkkaili ympäristöään välillä kääntäen päänsä minua kohti, kuin kysyäkseen jotain. Kavion nostoissakaan ei ollut sen kummempia ongelmia ja Vikin kanssa kaikki sujui saumattomasti. Kun Viivi palasi varusteiden kanssa Viki oli jo valmis. Autoin Viiviä kiristämään satulavyön ja laittamaan suitset jonka jälkeen sain luvan taluttaa sen maneesiin. Ulkona oli niin kurja keli ettei siellä olisi voinut ratsastaa uppoamatta jatkuvasti mutaan.
-Sä voit jos viitit putsata Vikin karsinan jonka jälkeen kantsii mennä taukotupaan lämmittelemään. Viivi totesi ponnistaen tottuneesti uteliaan vuonistamman selkään.
-Kiva, mä taidan tehdäkkin niin! Hymyilin takaisin vaikken oikein tietänyt uskaltaisinko heittäytyä tuvan ihmis paljouden sekaan.
Kun olin laponut kaikki kannat karsinasta olin kyllä ansainnut lepo tauon. Astelin varovaisesti tupaan ja luojan kiitos sisällä istui vain kaksi uutta tyyppiä sekä Max.
Max nyökkäsi minulle hymyillen rohkaisevaan sävyyn kuten muutkin ja esittelin heille itseni.
-Moi, mä oon Reetta, Vikin uusi hoitaja.
-Ahaa, kiva tavata oon Valma. Oranssitukkainen tyttö hymyili. Hän oli hyvin ujon oloinen neuloessaan villasukkia enkä sen enempää tältä asioita udellut vaan kuuntelin kun toinen tytöistä esitteli itsensä minulle.
-Nina. Kyyhkyn hoitaja. Tämä kertoi. Tällä oli sama nimi kuin ystävälläni ja kämppikselläni Ninalla. Nina toi tietenkin mieleen Janin ja aloin voida pahoi.
-Onko kaikki hyvin? Valma kysyi varovasti ja Maxin kääntyi ihmettelemään minua.
-Ööh, joo.. Siis tottakai on! Selitin nopeasti ja istahdin huterasti Maxin viereen sohvalle. Nina ja Max vakuuttuivat mutta Valma ei.
-Ihan varmasti? Hän tarkisti. Nyökkäilin yrittäen vaikuttaa täys järkiseltä ja olin miettiväni jotain. Onneksi Valma käänsi katseensa ikkunaan ja unohti asian. Hetken kuluttua Nina tarjosi minulle teetä ja otin sen avosylin vastaan. Hörppiessäni teetä tunsin jotain pörröistä jalkojeni alla ja vilkaisin nopeasti alas. Nilkkaani vasten kehräsi täplikäs kissa jota en ollut vielä nähnyt. -Kukas tämä on? Kysyin Maxilta.
Nainen vilkaisi alas ja antoi hymyn levitä kasvoilleen.
-Hiisu se vain on, toinen tallikissoista. Toinen on mustavalkoinen Niisku. Max selitti. Nyökkäilin tuijottaen kehräävää kissaa. Sen toisen kisuliinin olin jo nähnyt aikaisemmin tallilla ja kieltämättä se oli ollut söpömpi.
Palasin kylmissäni talliin ja goudasin kottikärryt lantalaan. Palatessani Viivi oli jo Vikin kanssa pessarissa.
-Miten meni? Kysyin kaksikolta.
-Tosi hyvin! Vähän alkujäykkyyttä mutta se meni nopeesti ohi. Loppu puolella Viki alkoi hikoilla aika paljon joten aattelin pestä sen lopuks. Viivi kertoi.
-Okei! Mä voin viiä nää varusteet pois.. Mumisin napaten Viiviltä satulan ja suitset. Satulahuoneessa joku poika hääräilin satuloitten kanssa. Tällä oli aika huoleton ja hauska olemus ja en voinut olla tökkäämättä tätä selkään.
-Mitä hemmet..! Poika huudahti mutta kääntyessään sulki nopeasti suunsa.
-Sori.. Mä kun luulin et.. Poika inisi nolona. -Ei se mitään! Naurahdin tälle ja esittelin itseni Reetaksi, Vikin hoitajaksi.
-Jaa, jaa! Mä oon tallitonttu tai tarkemmin Rafael. Poika esittäytyi.
-Ookoo, mut mun täytyy mennä, törmäillään! Huikkasin olkani yli ja painelin Vikin ja Viivin luo. Viivi oli jo pessyt Vikin joten sain taluttaa sen karsinaan ja viedä harjapakin paikoilleen.
Laahustin takaisin tallillta kämppääni. Heitin välinpitämättömästi tennarini eteiseen ja kävelin sisään. Nina tuli huolestuneena juosten minua vastaan ja halasi minua pitkään.
-Missä sä olit? Mä pelkäsin hirveesti että sulle on tapahtunut! Vittu et sä voi noin vaan lähtee vetää! Nina huusi itku silmässä ja halasi mua vielä kovempaa.
-Anteeks, hirveesti.. Nyyhkytin ja menin sohvalle makaamaan. Nina istui sohvan reunalle. -Anteeksi. Mäkin olin tyhmä. En vaan ymmärtänyt että sä rakastat Jania niin paljon. Anteeks.. Nina sanoi lasittunein katsein. Tyttö ei yleensä näyttänyt tunteitaan ja siksi itkeminenkin oli aika erikoista.
-Heei.. Olit sä vähän oikeessakin. Unohdetaan tää soppa. Mä menin talille jossa mulle tuli vähän parempi olo. Kerroin Ninalle.
-Hyvä. Unohdetaan vaan.