Durlin päiväkirja

[Aida]

Dürli POS
ahaltekinhevonen
s. 29.10.2017
om. Aida Sammallahti
- - -> sivut

[Aida]

Ensimmäinen
sijoittuu päivälle 19.11.2017

Kävelin aamupäivän valkeudessa kohti Hallavaa - näin viikonloppuisin yritin aina ehtiä tallille valoisaan aikaan, kun koulu ja läksyt eivät vieneet tuntiakaan vuorokaudesta. Durlin muutto uuteen talliin oli sujunut hyvin, eikä se ainakaan vielä ollut potkinut karsinaansa säpäleiksi. Tamma ei muutenkaan ollut aiheuttanut sen suurempaa harmia - ruunikko työskenteli mielellään ihmisen kanssa, eikä se laittanut vastaan edes kavioiden nostelun harjoittelemisen aikana. Havahduin ajatuksistani saapuessani Hallavan pihamaalle.
"Moikka! Aika ihana sää tänään", leveään kaulahuiviin kääriytynyt Emmi huudahti minulle, työntäessään kottikärryjä lumen peittämän pihan keskellä.
"Joo, niin on! Ajatella, että jouluunkin on enää 33 päivää", vastasin iloisesti, jatkaen matkaa sisälle talliin.
Käytävällä lojui muutama yksinäinen sanko, mutta muuten talli oli tyhjä. Hevosetkin olivat ulkona nauttimassa Suomenkin saavuttaneesta talvesta. Ainoastaan tallituvasta kuului rentoa puheensorinaa.

Hain tavaraa pursuavasta kaapistani Durlin riimunnarun sekä riimun, jonka jälkeen lähdin hakemaan tamman pihatosta. Se riehui energiaa pursuten pöllyävän lumikerroksen seassa saapuessani portille, mutta säntäsi Saaga sekä Nyyhkis perässään luokseni rapisutettuani taskusta löytämääni karkkipaperia.
"Terve pikkuinen", lässytin silkkisen, hennon talvikarvan kasvattaneelle Durlille. "Hus, Saaga ja Nyykis..."
Pääsimme kahdesta innokkaasta suomenhevosesta huolimatta ehjin nahoin talliin, jossa aloin harjaamaan ahaltekiani, vietyäni ensin varsan lumisen ulkoloimen kuivumaan. Ylimääräistä pakkasenergiaa kerännyt Durli kuopi betonista lattiaa villisti, hirnuen samalla kuin epävireinen jousisoitin.
"Ihan iisisti nyt vaan", rauhoittelin tammaa.

Yhtäkkiä oleskeluhuoneen ovi rämähti auki, ja minulle vieras kasvo astui kumimattojen peittämälle tallikäytävälle.
"Öh, moi", vaivaantuneen oloinen vaaleaverikkö sopersi 
"Moi! Sä taidat olla uusi täällä?" arvailin silitellen samalla Durlin kiiltelevää karvapeitettä.
Parikymppiseksi veikkaamani naisenalku astui varovaisen askeleen lähemmäksi minua sekä Durlia ja kertoi sitten olevansa juuri ratsastuskoulun puolelta tänne yksityistalliin muuttanut Lexie.
"Ahaa, se Ciara taitaakin olla sun?" sanoin hymyillen.
Lexie jatkoi matkaansa tarhoille, minun jäädessä harjailemaan Durlia.
"Tänään voisi olla aika kiva päivä pienelle talviselle metsälenkille", lepertelin pienelle hevoselleni, joka näytti siltä, että mikä tahansa puuha kelpaisi sille, kunhan se vaan pääsisi pois yksinäisestä tallista.
Hain nopeasti liinan yhteisten varusteiden säilytyslokerosta ja lähdin taluttamaan Durlia kohti ratsastuskoulua.

Kuljimme leveää soratietä pitkin hetken aikaa, kunnes päätin kääntyä lähes täysin lumen alle jääneelle metsäpolulle. Koivujen alastomat oksat tipauttelivat vähän väliä lumikasoja polun reunamille, mutta rohkeaksi varttunut hevosenalkuni ei välittänyt siitä mitään.
"Olen mä aika onnekas, kun satuin löytämään sut", juttelin Durlille, joka pysähtyi yllättäen kuin seinään.
Muuten hiljaisesta metsästä alkoi kuulua askeleiden ääniä sekä puhetta. Yhtäkkiä kuusten takaa ilmestyi joukko hevosia ja ihmisiä - toisella, vähän vanhemmalla naikkosella oli mitä ilmeisimmin nuori puokkitamma, ja toisella suloinen suomenhevonen.
"Moi! Majailetteko te siellä ratsutallin puolella?" se kaksikon vanhempi henkilö sanoi, vaaleahiuksisen ja nuoremman pysyessä vielä hiljaa.
"Öh, joo. Solmittiin tässä kuukausi sitten kavioliitto tän kanssa, ei kyllä kaduta! Varsojen kanssa on niin hauskaa touhuta kaikkea", hymähdin pakkasen nipistellessä nenänpäätäni.
Eevi-Sofiaksi esittäytynyt brunette kertoi tämän ruunikon vuotiaan, Hanin, olevan hänen ensimmäinen hevosensa, kun taas Akiran elämään oli ehtinyt mahtua useampiakin omia hevosia.
"No mutta hei, oli kiva nähdä, me taidetaan jatkaa matkaa, ennen kuin tää saa hermoromahduksen", naurahdin katsoessani Durlin riekkumista.

Puikkelehdimme erinäisten puiden väleistä takaisin isolle tielle, joka oli onneksemme käyty auraamassa metsässä seikkailun aikana. Hiekkaa vain kevyesti peittävällä lumikerroksella käveleminen tuntui mukavalta hangessa tarpomisen jälkeen. Durlikin intoutui hölkkäämään vierelläni päästyään kevyemmälle alustalle. Nenäni oli tallille päästyämme aivan tunnoton ja punainen, mutta lumi ja talvi tekivät minut joka tapauksessa onnelliseksi.
"Pääsetkin nyt takaisin heppaseuraan", sanoin Durlille päästäessäni sen takaisin pihattoon.
Jätettyäni tamman pihattoon, kävelin tallin pääovien luokse odottelemaan autokyytiä takaisin kotiin. Olin jo lähtemässä kävelemään parkkipaikalle, kun pihalle kaarsi maasturi, mutta sieltä putkahtikin ulos Marcus.
"Tyypit tilasivat tuonne taukotupaan vähän mäkkiruokaa, sieltä riittää varmasti sullekin jotain", miekkonen virnisti ja viittoi minut sisälle talliin.

[Aida]

Toinen
sijoittuu päivälle 02.01.2018

Sulloin eilisellä ostoshelvettireissulla uusittuja ratsastussaappaita kirkkaansinisenä loistavaan Ikean muovikassiin, kun innostuneen näköinen isä pölähti viereeni. Yleensä isän perusilme oli hapan, joten jotakin suurta täytyi olla tapahtumassa.  

”Juttelin vähän sun entisen maajoukkuevalmentajasi kanssa, ja Reeta toivoi, että sä palaisit vielä kuvioihin mukaan”, isä aloitti ja sirkutti iloisena heti perään: ”Siitä sain koko vuoden kuningasidean, joka tosin pohjautui Reetan ehdotukseen. Sä saat käyttöösi hänen uuden tähtihevosensa, se on vähän jännittynyt hosuli, joten kenttävalmennettavaksi sä et tällä Echilarationilla pääsisi, mutta Reeta lupasi järjestää sulle paikan esterenkaasta.”  

Sillä lailla.  

Ensimmäinen tunne, joka nousi pintaan isän sanoman jälkeen, oli ärtymys. Luuliko hän todella, että tahtoisin uuden hevosen? Viis huipputason suvusta tai kapasiteetista, Durli on paras kaverini, eikä maajoukkueeseen palaaminen korkean tason estehevosella korvaisi sitä. Tunneryöpyn jälkeen aloin kuitenkin sättimään itseäni siitä, että saatoin ajatella noin. Isä oli tietysti tarkoittanut pelkkää hyvää tarjotessaan minulle upeaa hevosta käyttöön, saisinhan sen lisäksi pitää Durlin, mutta omatuntoni kolkutti pikkutamman vuoksi. Entä, jos se jäisi vahingossa pienemmälle huomiolle, ja Eche-ori nousisi ykköseksi?  

Isä tuntui suunnilleen lukevan ajatuksiani, sillä hän virkkoi:  

”Anna sille edes mahdollisuus, Eche vaikutti todella kivalta hevoselta. Onhan se vähän iso, mutta kyllä sä sen kanssa pärjäät, ethän sinäkään mikään pätkä ole.”  

Reeta oli kuulemma luvannut tuoda oriin tallille heti, kun se sopi meille. Oloni oli siis kuin nurkkaan ahdistetulla jäniksellä – minun oli vähän kuin pakko suostua tarjoukseen, sillä isä oli hommannut Echelle karsinapaikankin, Hallavasta toki. Niinpä me lähdimme isän kanssa sutimaan pitkin jäistä tietä kohti ratsutallia.  

Isä oli sanonut, että Eche olisi vähän iso. Mutta ei, orhi ei ollut vähän iso, se oli huge. Trailerista laskeutuessaan hölmistyneenä pärissyt kimo muistutti enemmän Helsingin sekä Tallinnan väliä kiitävää katamaraania, kuin kahden estestaran jälkeläistä. Eche ei kuitenkaan vaikuttanut aivan menetetyltä tapaukselta, sillä se ei ollut raskas, eikä oikeastaan uhkaavan lihaksikaskaan kuin painavaa rahtia kuljettavat valtamerilaivat – voisin ehkä jopa hallita oriitta? Se jopa vaikutti isosta koostaan huolimatta ikään kuin pelästyneeltä pupulta, sillä kimo pyöri häkeltyneenä ympäriinsä ja tuntui kovin jännittyneeltä. Vaikka ori oli siro ja ilmeisen kevyesti pideltävissä, minua hiukan jännitti, kun Echen Hallavaan rahdannut Reeta tarjosi hollanninpuokin riimunnarua minulle. Minun olisi tehnyt mieli kieltäytyä ja juosta halaamaan tuttua sekä turvallista Durlia, mutta innoissaan hymyilevä Marcus vahtasi tekemisiäni, enkä todellakaan tahtonut nolata itseäni tallinomistajan edessä juoksemalla pienen (nyt jo kaksivuotiaaksi kääntyneen?!) varsani kainaloon.  

En tietenkään ollut koeratsastanut Echeä, olihan se tullut isältä kuin uudenvuodenyllätyksenä. Sen vuoksi ori tuli minulle ainakin aluksi vain koeajalle, ja näin suoraan sanottuna minun olisi tehnyt mieli tokaista isälle sekä Reetalle, että he voisivat viedä hevosen pois. Lakaistessani tallikäytävää minun oli pakko myöntää itselleni, vaikken olisikaan halunnut tehdä sitä, että tunsin jopa pientä sympatiaa hädissään karsinassaan pyörivää jättiläisoriitta kohtaan. Mieleni oli suomeksi sanottuna täynnä ristiriitaisia ajatuksia – tahdoin lähettää Echen pois, vaikka samalla mieleni teki kavuta sen selkään ja todeta, että se on oikeastaan aika kiva hevonen. Durlin takia kolkuttava omatuntoni ei kuitenkaan meinannut sallia minun nousta oriin satulaan. Mitähän tästä vielä tulisi?