"Huolia ja niiden lievitystä"
2.5.2018
“Lily, voisitko vielä harkita Orionia?” Kristian ehti kysyä ennen kuin sain oven suljettua
lähteäkseni. En vastannut. Tahdoin kovasti oman hevosen, mutta en tiennyt uskalsinko
ostaa Orionia. Se oli jäätävän upea ja tasokas hevonen, mutta välillä erittäin vaarallinen.
Minun oli hankala myöntää itselleni, että pelkäsin yhä hevosia. Vaan yhden kapisen
onnettomuuden takia, joka ei edes millään tavalla ollut ratsastamani hevosen vika vaikka ei
se sen koommin ollut minunkaan vikani. Se oli vahinko, huono tuuri. En silti voinut tietää
oliko se hevonen menettänyt tasapainonsa kuitenkin minun takiani.
Minua harmitti. Pelkäsin niin kovasti tippumista ja agressiivisia hevosia. Huvittavaa sinänsä
että olin alkanut tehdä töitä Valeran kanssa. Sekin oli ilkikurinen. Mutta Orionia ja Valeraa ei
silti voinut verrrata keskenään. Valera oli kokematon nuori tamma, Orion jo kokenut ja vähän
vanhempi ori. Ehkä olin vain viettänyt liian vähän aikaa Orionin kanssa lähiaikoina. Eihän se
koskaan mitään pahaa ollut minulle tehnyt ja vasta onnettomuuden jälkeenhän minä olin
alkanut sitä pienesti pelkäämään.
Matka tallille tuntui pitkältä, sillä stressasin varmaankin jok’ikistä asiaa mitä vain ikinä
ajauduin ajattelemaan. Autonikin oli sanonut itsensä irti ja odotti autotallissa että minulta
vapautuisi kallista aikaa, jotta saisin vaihdettua männän imu- ja pakoventtiilin. Siihen asti
ajelin isäni vanhalla punaisella mazdalla. Minun oli välillä vaikea itsekin uskoa miksi olin
koskaan ajatellut haluavani kyseisen vanhan rutkun omakseni. Onneksi tulin järkiini ja ostin
celican.
Valera ehkä aisti minun olevan maassa, sillä se ei taaskaan temppuillut kun hain sitä
tarhasta. Olin tosin ollut jo jonkin aikaa hyvin väsynyt. Minun tapauksessani se ei ollut
minkäänasteista masennusta, ainakaan vielä. Matalan mielialani aiheutti jäätävä stressi ja
burn out, olin siis oikeasti vain väsynyt. Rahahuolet eivät auttaneet asiaa. Onneksi kaikki oli
kääntymässä parempaan päin, koska kuntoutukseni aivan vihoviimeinen palauttava jakso oli
juuri loppunut ja niin yksi rahareikä sitten vihdoin sulkeutui.
Satulan laitto Valeralle ei todellakaan ollut hauskaa, kummallekaan. Taas sain tuta
näykkäisyn kyljessäni kun kiristin satulavyötä. “Valera!” Huudahdin ärtyneesti. Vastaukseksi
Valera jatkoi luimimista ja käänsi päänsä pois. Se vilkuili minua silmänvalkuaiset hiukan
vilkkuen. “Loukkaannuitko sä oikeesti?” Kysyin siltä ilkikurisella äänensävyllä. olin silti hiukan
vihainen siitä ettei se koskaan antanut minun laittaa vyötä ilman mitään mukinointia, aivan
sama kuinka hitaasti ja hellästi yritin. “C’moon”, tuhahdin kyllästyneenä. Läheltä kuului hento
naurahdus, joka ajoi minut nostamaan hölmistyneen katseeni satulavyöstä. Sora oli
ilmestynyt käytävälle ilmeisesti hevosia ihastelemaan. Hän nauroi minun ja Valeran väliselle
krähinälle.
Olimme Soran kanssa ystävystyneet useita päiviä sitten kun olin pyytänyt häntä mukaan
maastolenkille. Mielestäni tyttö oli mukava, ikä minua ei sen kummemmin kiinnostanutkaan,
eihän se mitään ihmisestä kertonut.
“Älä pliis naura, tää on ihan perseestä”, sanoin alakuloisena. Hymyilin kuitenkin Soralle. Hän
naurahti vielä kerran ja yritti tulla silittämään Valeraa. Tamma kuitenkin luimisti korviaan ja
nosti päänsä niin ettei Sora uskaltanut koskea siihen. Hänen ilmeensä vääntyi hiukan
epämukavaan asentoon. Pyöräytin silmiäni Valeran toiminnalle ja pujottelin riimunarun alta
Soran viereen. “Ei se muutu”, hymähdin miltei olematon virne naamallani. Sora nyökkäsi.
Otin kädestäni miniporkkanan ja laitoin sen Soran käteen. “Valera pitää näistä. Anna sille
yksi ja uskalla silittää sitä. Ei se tarkota aina olla ilkeä. Se nyt vaan on tommonen tamma”,
sanoin hymyillen. Sora katsoi minua silmiin epäillen, mutta nyökkäsi ja lähestyi Valeraa.
Valera tiesi mitä Soralla oli kädessä ja se hörisi hamuten tytön kättä. Naurahdin. Kunpa joku
rohkaisisi minuakin joskus hevosten kanssa, mutta miksi kukaan rohkaisisi jos en näyttänyt
pelkoani?
“Oliko sulla mitään suunnitelmia tälle seuraavalle tunnille?” Kysyin Soralta, joka silitteli
Valeran poskea. Sora pudisti päätään ilmaistakseen olevansa vapaalla. “ Hyvä, käy
hakemassa sun ratsastuskamat. Sä käyt tänään Valeran selässä”, hihkaisin iloisesti. Soran
katse kääntyi minuun niin äkisti, että Valera hiukan pelästyi, ja hänen suunsa loksahti
ammolleen: “Mitä?”
Maneesissa ei ollut ketään. Se oli hiukan omituista, koska minun kanssani maneesissa oli
useinmiten vähintään kaksi ratsastajaa. Ainoastaaan yhden kerran olen päässyt
juoksuttamaan Valeraa täysin tyhjään maneesiin. Sinä kyseisenä kertana se pääsi
hyppäämään pari kavalettia liinassa.
Sora käveli erittäin jäykästi vasemmalla puolellani. Nauroin hänelle. “Älä turhaan jännitä,
Valera on erilainen selästä kuin maasta”, sanoin huvittuneesti. Sora vain mulkaisi minua ja
jäi sulkemaan maneesin ovea. Talutin Valeran kaartoon. Se oli minulla liinassa, eihän sillä
oltu edes paljoa vielä ratsastettukaan. Minä itse olin tehnyt sillä vain käynti- ja raviharjoitteita.
Aina lyhyesti vain, sillä se oli kuitenkin vielä nuori.
Laskin jalustimet alas ja asetin ohjat Valeran niskan päälle odottamaan Soraa, joka käveli
Valeran vasemmalle puolelle penkin kanssa. Hän asetti penkin maahan, otti ohjat
vasempaan käteensä ja nousi penkin päälle. Itse pidin liinasta kiinni ja menin Valeran
oikealle puolelle antamaan painoa jalustimelle, jottei satula pyörähtäisi ympäri. Valera ei
nimittäin antanut laittaa sitä tarpeeksi kireälle aikaisemmin. “Ole sitten tosi rauhallinen
kaikissa liikkeissäs mitä teet. En voi luvata ettei Valera vedä pultteja jossain vaiheessa,
mutta älä ny ainakaa näytä sille sun hermostuneisuutta”, sanoin Soralle. Varmasti hän tiesi
itsekin mistä puhuin. Sovimme että lasken kolmeen ja kolmannella Sora nousisi selkään.
Aloin laskea: “Yksi, kaksi, kolme.” Kolmanteen päästyäni vedin jalustinta voimalla alaspäin,
eikä satula vierähtänyt ympäri. Meinasin tosin saada potkun päähäni. Tällä kertaa vaan
Soran jalasta enkä Valeran. Valera luimi ja yritti näykkäistä minua takapuolesta, mutta sain
vältettyä sen hampaat. Tunsin pientä voitonriemua. Muuten tamma kyllä seisoi hienosti
paikallaan.
Säädimme yhdessä Soran kanssa jalustimet ja hän kiristi satulavyön samalla kun pidin
Valerasta kiinni. Tamma ei enää pullistellut kun sen selkään tuli hiukan painoa.
“Voi jeesus!” Sora huudahti kun hän ravasi liinan päässä pääty-ympyrällä. Valeran ravi oli
hiukan epätasainen, sillä sitä selkeästi ärsytti. Nauroin katketakseni kun Sora heilui selässä
kuin heinäsäkki. “En saa sitä pysähtymään!” Hän panikoi. Lopetin nauramisen ja aloin
huvittuneena rauhoitella Valeraa erilaisilla äänillä ja liikuttelin liinaa kädessäni. Yritin kerätä
itseni auttaakseni Soraa. “Kevennä!” sanoin hänelle kovalla äänellä jotta hän kuulisi. Hän
alkoi keventämällä hidastaa Valeran tahtia, kun se ei harjoitusravissa luonnistunut. Hetken
kuluttua liinan päässä ravasi hyvää tasaista tahtia nuori hyvännäköinen ratsukko. Hymyilin
näylle.Valera ravasi kaula pitkänä korvat hörössä niin rennosti ja aktiivisesti eteenpäin, etten
olisi uskonut hevosen olevan Valera jos en olisi varmaksi tiennyt. “Te ootte ihan sairaan
hyviä!” hihkaisin ilosta ja sain Sorankin kasvoille hehkuvan hymyn. Hän rentoutui silmissä.
“Voisittekste pliis kokeilla vielä yhen laukannoston ennenku lopetetaan?” kysyin anovalla
äänensävyllä. Soran ilme värähti ja hän näytti hetken epäilevältä, mutta istui sitten alas
satulaan ja alkoi valmistella laukkaa. Hymyilin. “Ja rauhassa sitten”, puhuin itsekseni. Sora
sai nostettua Valeralle laukan. Valera heitti takapäätään aika rajusti pari kertaa ja Sora kaatui
sen niskan päälle. Hän sai kuitenkin kerättyä tasapainonsa ja nosti itsensä taas ylös
rauhoittaen Valeran puolipidätteillä ja istunnallaan. Rennosti tammalle puhuen ja syvästi
satulaan istuen Sora siirsi Valeran ravin kautta käyntiin ja antoi sille pitkää ohjaa. Kevensin
otettani liinaan jota olin jännityksen vuoksi puristanut rystyset valkoisina ja kehuin sekä
Valeraa että Soraa. “Ihan hemmetin hyvää työtä!” hihkuin ilosta. Ei menisi kauaa että Valera
rupeaisi käymään aktiivisesti tunneilla.
Yhdessä Soran kanssa harjailimme kevyesti hikeentynyttä Valeraa tallin käytävällä. Lyhyen
selässäkäymisen jälkeen olimme juoksuttaneet sitä. Se sai taas hypätä pari kertaa
kavalettiakin. Hevonen kieltämättä nautti vauhdista ja uusista tilanteista.
Rapsuttelin tammaa ohimosta ja annoin sille pari miniporkkanaa. Se oli selkeästi kovin
iloinen ja niin olin minäkin. Keskustelimme Soran kanssa siitä millainen Valera oli selästä ja
naureskelimme yhdessä Soran ja Valeran ensimmäiselle ravipätkälle joka oli kuin suoraan
jostain ‘älä missään nimessä ratsasta näin’-kirjasta. Unohdin taas meidän aika merkittävän
ikäeromme ja kun muistin sen taas, aloin ajatella kovemmin, että oliko sillä iällä oikeasti
niinkään mitään merkitystä. Sora oli edelleen yhtä mukava kuin ensimmäisen kerran
puhuessamme ja hän olikin ensimmäinen ihminen johon todella Hallavassa tutustuin.