Fifan päiväkirja

[Ina-Ella]

Hoito-ohjeita tulee myöhemmin

[Ina-Ella]

29.8.17

Tänään se tuli. Sain iltapäivän vapaaksi koulusta, ja ahtauduimme kahden aikoihin iltapäivällä kaikki kolme Hallavan omistajan, Aleksin toimistoon - siis minä, äiti ja tätini (sekä tätä nykyä myös valmentajani) Marika. Juttelimme yleisesti Hallavan käytänteistä, Fifan liikutuksesta vaikkapa silloin kun olisin sairaana, ja lopulta allekirjoitimme karsinavuokrasopimuksen. En puhunut paljon mitään koko toimituksen aikana, sillä jännitti niin paljon.

Sitten ryhdyimme viemään varusteita pakettiautosta satulahuoneeseen. Ensimmäisenä tuli uutuuttaan kiiltelevä, vaaleansininen harjapakki, jonka sisällä odottivat lukuisat erilaiset harjat, letityskuminauhat sekä hikiviilat. Perässä loimet, jotka oli jouduttu tilaamaan mittatilauksena myymälästä, sillä Fifa oli niin oudon mallinen hevonen. Järjestelin kaiken kauniisti Aleksin neuvomille paikoille, liimasin tyhjiin satulapidikkeisiin nimilaput ja hermoilin samalla niin, että kiireessä takapenkille heitettyjen suitsien niputtamisessa kesti varmasti kymmenen minuuttia. Satulahuoneessa kävi aina välillä minulle hymyn väläyttäviä tallilaisia, mutta kukaan ei kai kohteliaisuuttaan kehdannut tulla juttelemaan ja keskeyttämään työntekoani. Ainakin toivon, että se oli syy puhumattomuudelle.

Kävin tallituvan WC:ssä vaihtamassa tallivarusteet (jotka sattuivat samalla olemaan ratsastusvarusteet) päälle, jonka jälkeen vein kaappiin kaikenlaista puoliturhaa, kuten varariimun ja -narun, heijastinliivin sekä kypäränsuojuksen. Huone oli tyhjä, mutta panin sen kellonajan piikkiin. Monilla varmasti loppui koulu vasta tähän aikaan.

JB Fieryn piti olla perillä puoli viideltä. Kello oli kuitenkin jo varttia vaille. Hermostuin ja aloin kävelemään ympyrää tallipihalla. Äiti voivotteli ääneen, että toivottavasti ei ole sattunut mitään, ja Marika tuijotti kaukaisuuteen tympääntyneen näköisenä. Amatöörit, se varmaan ajatteli. Mutta aikaa kului, ja hevosta ei kuulunut. Ja aikaa kului vielä hieman lisää. Juuri, kun päätimme mennä sisälle talliin tuulta pakoon, hienon maasturin ajovalot lakaisivat Kaviopolkua ja tallipihalle rullasi hopea auto koukussaan kiinni Järnbyn logolla varustettu traileri.

Kuljettaja tuli autosta ulos, tervehti - ei pahoitellut myöhästymistään - ja meni suoraan avaamaan lastaussillan. Sisällä trailerissa seisoi kuin seisoikin kimoutumassa oleva, surullisen näköinen olento. Olisin halunnut taluttaa Fifan ulos, mutta kuljettaja ehti ensin, ja peruutti pirpanaksi kutsumansa hevosen tallin pihamaalle. Kun kimo tajusi olevansa ulkona, se alkoi tanssahdella itselleen epäominaisen näköisesti ja hengitti äänekkäästi. Ei sillä kauaa mennyt, kunnes ruuna rauhoittui, laski turpansa maan tasolle ja tuhahti niin, että pihan hiekka pölisi.

Sain riimunvarren käteeni, ja Marika käveli vierelläni kun talutin Fifaa ympäri pihaa. Ruuna oli aika ajoin korvat luimussa ja utelias: välillä näytti siltä kuin se olisi halunnut puraista takistani toisen hihan irti, kun välillä se teki pieniä hypähdyksiä, jymähti tuijottamaan tarhailevia hevosia ja hirnahti. Kun äiti oli saanut juteltua kuljettajan kanssa, olimme vastaanottaneet Fifan satulan ("Kyllä te sen saatte, tuolle luikerolle ei muuta satulaa ihan heti löytä", oli Järnbyn tallimestari todennut) ja auto oli päässyt lähtemään traileri tyhjänä keikkuen, talutin Fifan sisään talliin.

Joku toinen hevonen hirnahti heti ruunalle. Fieryn karsinaa vastapäisessä boksissa oleva puoliveritamma työnsi päänsä kalterien välistä käytävälle, kun lähestyimme. Nimikylteistä huomasin, että olimme heti erään toisen Järnbyn kasvatin vieressä. Päästin Fifan karsinaan ja se meni, vaikkakin epäluuloisen näköisenä. Ruuna kiersi karsinan pari kertaa ympäri ja haisteli varovaisesti juoma-automaattia.

Siinä me sitten katsottiin sitä, ja tunsin oloni iloisemmaksi kuin koskaan ennen. Siellä se oli, mun oma hevoseni.

[Ina-Ella]

9.12.17

Torstaina talvi oli vihdoin tullut. Lunta oli joka paikassa ja tallilta palatessani tie kohti kotia värjäytyi oranssiksi katulamppujen hehkussa. Talvi on paras vuodenaika, sillä saa pitää isoja villapaitoja, pehmeitä yöpukuja sekä paksuja huiveja ilman, että saa lämpöhalvauksen. Pitäisin niitä varmasti ympäri vuoden, jos vaan pystyisin. Niin, ja tietysti ulkona on myös kaunista, siitä tulee aina hyvä mieli. Vaikka pieni auringonpaiste ei haittaisi.

Sekään ei kuitenkaan ollut ihme, kun perjantaina taivaalta putosikin vesipisaroita. Olin salaa onnellinen siitä, että en voinut lähteä tallille rämpimään, koska töissä meille oli tullut iso tilaus joulutorttuja ja niitä täytyi tehdä vielä kotonakin. Tai ei olisi täytynyt, mutta koska vasta aloittelin töitä, olin vielä aika hidas enkä ollut ehtinyt tekemään omaa osuuttani kokonaan. Marika kävi juoksuttamassa Fifan.

Yöllä pakkaset olivat kuitenkin taas iskeneet, ja teillä eilen lainehtinut vesi oli jäätynyt. Tallikengissä ei paljoa vastusta jääpeitteelle ollut, joten luistelin koko matkan autolta Fifan tarhalle. Siellä seisoi nyrpeän ruunani lisäksi Hallavan ylpeys, pikimusta Loki.
"Onko tuo siis se sun hevonen??" Laura henkäisi. Jep, olin ottanut tallille mukaan uuden kaverini. Laura oli samalla luokalla kanssani koulussa, mutta sain vasta lähiaikoina tietää, että hänkin harrastaa ratsastusta. Ei tosin Pronssijoella, hän käy jossain yksityistallilla vähän kauempana.
"Joo", vastasin, nappasin Fifan riimun naruineen porilta ja puikkelehdin aidan läpi Laura perässäni.
"Onpa upea! Paljon hienompi kuin Kurre, vaikka tietysti ne ovat vähän eri ääripäistä."

Olin vähän yllättynyt. Kurre oli ykköspalkinnolle kantakirjattu welsh cob -tamma, joka oli kuvankaunis rautias sabino. Sillä oli suuret enkelin silmät ja pienet korvat, jotka sojottivat eteenpäin kuin uteliaalla koiralla. Niin, ja tietysti turvalla sydämen muotoinen vaaleanpunainen pilkku. Kurreen verrattuna Fifa oli mielestäni epäonnistunein yritys jalostaa urheiluhevonen, tai edes jonkin sortin toimiva hevonen, jonka olin ikinä nähnyt. Fifa näytti myös vähän laiminlyödyltä silkkiharjaisen Kurren rinnalla: sen harja oli takussa, vasemmalla lautasella oli kuraläikkä ja se seisoi paikalleen jähmettyneenä, korvat taaskepäin suunnattuna. En todella ymmärtänyt, mitä Laura siinä näki.

Arvoitus ratkesi, kun Laura lopulta kyllästyi katsomaan pohdiskeluani ja lähti harppomaan kohti Lokia. Musta ruuna pärskähti ja kumartui korkeuksista haistelemaan varsin lyhyen Lauran olkapäätä.
"Kisaatteko vaativaa? Tästä oli varmasti siihen. Kuinka pitkälle tää on koulutettu? Mikä tän nimi nyt olikaan? Mistä ootte tuoneet näin hienon hevosen? Belgiasta? Saksasta?"
"Ööömh..." mutisin vaivautuneena. "Se on Loki, kisaa vaativaa joo, ja se on ihan tän tallin oma kasvatti... mutta se ei ole mun hevonen."
"Ha ha, hauska vitsi. Jos tää ei ole sun hevonen, niin missä se sitten on?"

Katsoin Lauraa vakavana. Mitä tässä voisi muka sanoa? Teeskentelisinkö, että hevoseni on karannut? Tai varastettu? Vai sanoisinko pokkana, että hahaa huijasin, Loki on kyllä mun hevonen? Kaikki ideat päättyivät huonommin kuin todellisuus, joten oli vain niellettävä faktat.
"Ei se ole mikään vitsi", sanoin ja käännyin Fifan puoleen. Ruuna ei näyttänyt kovin onnelliselta, vaikka tilanne olikin vähän parempi kuin pari kuukautta sitten. "Tässä on JB Fiery. Eli Fifa. Eli mun hevonen."

Lauran leuka aukesi sekunnin sadasosaksi, ennen kuin se tajusi pitää suunsa kiinni. Ensin blondi nyökytteli itsekseen hetken, sitten lopetti Lokin rapsuttelun ja käveli hitaasti kohti meitä. Sanomatta mitään. Fifa painoin korvansa luimuun, kun Laura lähestyi. Pujotin riimun nopeasti ruunan pään yli, suljin leukahihnan hakasen ja taputin kimoutuvaa ruunikkoa kaulalle.
"Niin, että tämmönen. Tule, mennään tonne talliin niin päästään joskus kentällekin asti", naurahdin, rentouduin ja lähdin sitten kohti porttia. Laura näytti todella pohdiskelevalta - varmaan yritti keksiä jotain hyvää sanottavaa.
"Hienon värinen", se lopulta totesi, kun astuimme sisään tallin ovista. Olihan Fifa ihan hieno, kun se oli papurikkokuvioinen ja ruskeaa oli vielä näkyvissä paikassa jos toisessakin. Mutta en olisi sanonut sitä hienon väriseksi, kun viereisessä karsinassa komeili kunnioitettavan kokoinen ja (varsinkin) -värinen Lasse. Siihen verrattuna Fifa oli kapinen poni. Oikeastaan Fifa oli varmaan koko tallin surullisin hevosolento.

Tuntui pahalta ajatella niin, mutta niinhän se oli. Kyyneleet kipusivat silmiini, vaikka tiesin, että se oli typerää. Typerää itkeä sen takia, että oma hevonen ei ollut yhtä hieno kuin Lasse tai Beeda tai Hani. En olisi edes ansainnut sellaista hevosta, pilaisin sellaisen, kun en ole kovinkaan taitava vielä. Miksi jään aina viimeiseksi?

Laura palautti mut maan tasalle.
"Se on ihanan persoonallinen. Erottuu joukosta", hän sanoi hymyillen vähän liiankin väkinäisesti. Jouduin kuitenkin toteamaan, että ainakin jälkimmäinen oli totta. Joukosta Fifa erottui kyllä. Tuli heti parempi mieli, vaikka olisin halunnut olla surullinen. Voisinpa olla surullinen ja valittaa ja kiukutella. Saada muut tuntemaan huonoa omatuntoa siitä, että olin epäsosiaalinen ja minulla oli huonompi, osaamattomampi, ei koskaan kansallisellakaan tasolla kilpaileva hevonen. Mutta se olisi ollut typerää ja lapsellista, eivätkä 17-vuotiaat käyttäydy niin. Vedin syvään henkeä ja nostin katseeni maasta Lauraan.
"Kiitos. Mitä jos nyt laitetaan tää valmiiksi, niin päästään molemmat selkäänkin? Jos siis uskallat", naurahdin ja hymyilin.

Teki mieli lopettaa hymyily, kun Laura veti tallikassistaan ratsastussaappaat ja Samshieldin glitterkypärän, mutta en lopettanut. Tässä oli hyvää harjoitusta siihen, kun viimein oikeasti menisin puhumaan jollekin muullekin tallilaiselle kuin Aleksille, Eevi-Sofialle tai Ohtolle. Olisi ehkä aika tehdä sekin, kun tässä tilanteessa oltiin kohta neljä kuukautta oltu.