|
Post by Eevi-Sofia on Aug 8, 2017 9:05:40 GMT 2
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Aug 8, 2017 9:26:48 GMT 2
1. Jälleen varsa 8. elokuuta 2017
Olin ollut hevoseton läpi kokonaisen kesän. Se kesä oli hujahtanut ohi ihmeellisen nopeasti. Olin tehnyt töitä ja elänyt sitä kotihiirimäistä unelmaani, joka oli alkanut muodostua ehkä jo teini-ikäisen Eevin päässä. Mikä sen perinteisempää, kuin tavata mies, rakastua päätä pahkaa mutta maailman turvallisimmalla tavalla ja sittemmin ostaa yhteinen asunto. Remonttipuuhaa oli riittänyt, mutta jos joskus väsyttikin asua remonttirojun keskellä, se oli vain väliaikaista. Siitä uurastuksesta sain maailman parhaan palkinnon: yhteisen kodin, joka tuntui ja näytti niin täydellisen oikealta.
Olimme matkustelleetkin Markuksen kanssa. Kotimaassa riitti vierailtavia sukulaisia, ulkomailla kohteita, joissa kumpikaan ei ollut koskaan käynyt.
Elämä oli hyvää, mutta hevonen siitä puuttui. Sellainen, josta olisin aivan täysin vastuussa.
Onneksi oli kuitenkin Lasse, jota sain puoliylläpitää. Sen kanssa valmentautuminen oli osoittautunut mielekkääksi puuhaksi. Nyt, kun odotin ihkaensimmäistä aivan omaa hevostani saapuvaksi, ajattelin innoissani, miten paljon Lassen kanssa opitusta tulisi olemaan hyötyä Halcyonen kanssa. Sekin oli onni, että yhteistyö Alanan ja Lassen kanssa jatkuisi varsan saapumisesta huolimatta. Enpähän olisi aivan ruosteessa sitten, kun vihdoin pääsisin oman hevoseni satulaan.
"Mä en malta odottaa", vinkaisin Renalle, joka hymähti. "Uskon, varmaan sikasiistiä kun tulee oma hevonen." "Mulla ei ole koskaan ollut sellaista", tunnustin. "Ai ei?" havahtui Ohto. "Ei. Oon kyllä vuokrannut ja ylläpitänytkin, mutta omaa en ole hankkinut." "Tää on siis se päivä, kun Eevi astuu ekaa kertaa kavioliittoon", Nanna kuittasi juhlallisesti.
Sitä se tavallaan oli. Kauppakirjat oli jo allekirjoitettu, mutta vasta tästä päivästä se alkaisi - elämäni ja arkeni hevosenomistajana.
Ja kun varsa vihdoin saapui, se näytti jälleen kasvaneen kohisten sitten viimenäkemän. Kaunis se oli, vaikka hontelo ja koikertelevainen. En voinut olla kuvittelematta mielessäni, miltä se näyttäisi aikuisena. Miten kaunis se takuulla olisi, minun tammani!
Vaan vielä se oli vasta pikkuinen varsa, joka saisi kasvaa vielä hyvän tovin, ennen kuin se pääsisi näyttämään, millainen ratsu siitä tulisi.
Varsa oli silminnähden huolissaan maisemanvaihdoksesta. Se säpsähteli jokaista ympäristön ääntä ja pälyili levottomana ympärilleen. Katselin sitä hymynhaituva huulillani ja lupasin sille mielessäni, että kyllä se tottuisi. "Tämä paikka on sun koti", mumisin pienelle hevoslapselle ja rapsutin sitä, kun se pysähtyi kuuntelemaan minua. "Usko tai älä, täällä ei ole mitään vaarallista tai pelottavaa." Ohikiitävän hetken ajan varsan korvat osoittivat suoraan minuun. Sen turpa kurotti kokeilevasti minua kohti, ja minä annoin sen koskettaa pehmeillä hevosenhuulillaan hartiaani. Tässä minä olin, oman hevoseni kanssa. "Hani", sanoin hiljaa varsani lempinimen. "Hyvä tästä tulee."
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Sept 8, 2017 10:06:40 GMT 2
2. Syystunne 8. syyskuuta 2017
"Musta tuntuu, että se aikoo ottaa Lassesta mallia ja kasvaa tosi isoksi", uumoilin katsellessani pinkihtävän jättisetänsä kanssa tarhailevaa Hania. Alana seisoi mun vieressä Oliverin vaunuja heilutellen. Vauva oli nukahtanut jo aikaa sitten, mutta jos vaunut pysähtyivät, se heräsi. Pojan äiti oli minun tapaani suunnannut silmänsä tarhaileviin hevosiin, mutten ollut lainkaan varma, näkikö Alana yhtikäs mitään vai tuijottiko vain tyhjyyteen. "Mm", hän mumisi. "Siinä meillä sitten on yhden sijasta kaksi norsua tallissa", sanoin, mutta vaikenin sitten.
Ystäväni oli syvällä ajatuksissaan. Olisin voinut maksaa pennosen jos toisenkin hänen mietteistään, mutten halunnut udella. Alana tiesi kyllä, että hän voisi ottaa minkä tahansa asian puheeksi kanssani, jos niin haluaisi. Turha minun oli häntä hoputtaa. Joskus ajatukset olivat liian keskeneräisiä sanottavaksi ääneen - ja joskus ne eivät vain kerta kaikkiaan kuuluneet ulkopuolisille. Eivät edes minulle.
Arvelin, että Faella oli jotakin tekemistä Alanan pohtivaisen ilmeen kanssa. Punainen tamma oli heittäytynyt oikeaksi paholaiseksi suojellessaan omistushaluisesti Hania, jonka se oli ominut omaksi varsakseen. Sitten ei auttanut muu kuin siirtää Fae kiireesti arestiin. Onneksi Hani sai tarhakaverin Lassesta, sillä varsalle harva asia oli niin tärkeä kuin lajitoverin seura.
Ja Lasse oli minun varsalleni kenties vielä parempaa seuraa kuin Fae. Hani ihaili hassua setäänsä, joka puolestaan oli loputtoman kärsivällinen iholle tunkevan pikkuhevosen kanssa. Hani tykkäsi nyhvätä aivan kiinni Lassen kyljessä. Siinä se kai koki olevansa turvassa. Välillä hevoset innostuivat leikkimään. Sitten, yhtä nopeasti kuin ne innostuivatkin, ne saattoivat rauhoittua syömään heinää samasta kasasta. Ja pian ne leikkivät taas.
Syyskuu oli saapunut. Joskus olin taistellut syksyn saapumista vastaan ja yrittänyt kietoutua kesään niin tiiviisti, ettei se voinut kadota. Tänä vuonna oli toisin. Tänä vuonna syksyyni kuului kaunis hevonen, jonka kasvamista sain seurata lähietäisyydeltä. Se nuori hevonen oli minun omani, eikä sitä kukaan veisi minulta pois.
Mutta kun napakka tuulenpuuska kiersi nurkan takaa luoksemme, tarttui hiuksiin ja kutitteli niskaa, värähdin. Viileää. Lupaus yhä kylmenevistä säistä.
|
|
|
Post by Aleksi on Sept 24, 2017 14:39:34 GMT 2
Eevi ja Hani maastolenkillä
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Oct 4, 2017 19:06:39 GMT 2
Missi 4. lokakuuta 2017
"Se näyttää niin honkkelilta. Ilkeääkö sitä mihinkään näytille raijatakaan", huokaisin ja rapsuttelin Hanin säkää. Caitlyn nojaili varsani karsinan oveen. "Ainahan ne on tommoisia tossa vaiheessa. Ja Hani on vielä tosi isokokoinen." "Siitä tulee kyllä ihan valtava", kauhistelin. "Mitenhän tällaista valtamerilaivaa mahduttaa mihinkään esteväleihinkään sitten aikanaan?" "Jos siitä tuleekin kouluhevonen", Caitlyn heitti. "No ei. Hyvä siitä tulee." "Kai sinne näyttelyihin on vaan nyt sitten uskallettava mennä." "Hyvähän se on saada siitä eri kasvuvaiheissa kommentteja asiantuntijoilta", Caitlyn uumoili. "Mistä niin?" kiinnostui seuran houkuttelema Ruska. "Hanista", sanoimme Caitlynin kanssa yhteen ääneen. "Mä aion viedä sen varsanäyttelyyn", kerroin. "Pelottaa." "Kuulostaa hauskalta!" Ruska tuumasi. "Missi-Hani." "Todella! Takakorkea, pitkäjalkainen, isokorvainen ja epämääräinen turkki", kuvailin rakasta varsaani. "Ei sitä kukaan muu noin kriittisellä silmällä katsele", Caitlyn rauhoitteli. "Musta se on ihan hienon näköinen hevonen", Ruska nyökytteli. "Jospa tuomarikaan ei sitten naura sitä ulos kehästä", toivoin.
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Nov 2, 2017 14:25:34 GMT 2
5. Tuulentuivertamat 2. marraskuuta 2017
Navakka tuuli viuhahti ruoskanomaisesti ympärilleni, kun astuin ulos autosta. Se tuntui livahtavan hyytävänä sisään takinkauluksesta ja käynnistävän hytinän. Siinä oli mukana talven terävyyttä, miltei väkivaltaista viimaa. Voi, kuinka kauhealta se tuntui. Olisipa se tyyntynyt edes hetkeksi.
Minä en ollut aivan varma, mitä tallilla tekisin. Eittämättä saisin silti upotettua monta tuntia tähänkin tallireissuun. Minulla oli Kerttu mukanani, sillä se oli joutunut olemaan jo työpäiväni ajan yksin. Markus ei ollut kotona lainkaan: hän oli matkannut Vaasaan auttamaan ystäväpariskuntaansa vauvanhuoneen remontoinnissa. Minun työni eivät päästäneet minua mukaan, eivätkä ratsastuskoulujen mestaruuskilpailutkaan. Markuksella kuitenkin oli viikko niin sanottua kesälomaa nyt. Tuntui ironiselta kutsua sitä kesälomaksi, kun sää oli mitä oli.
Kerttu kipitti vauhdilla kohti tupaa. Seurasin yhtälailla rivakasti perässä, sillä kuka tänne kylmyyteen halusi jäädä kykkimään? Hämäräkin jo kurkisteli nurkan takaa.
Tuuli tarrasi tuvan oveen, kun astahdin sisään, ja paukautti sen kiinni rajummin kuin olin itse ajatellut tekeväni. Kerttu säikähti pamahdusta ja pinkaisi äkkiä Miskan jalkoihin.
"Mikä pumpulipallo sä oikein olet", Miska kysyi, ja Kerttu vastasi heiluttelemalla häntää ja kiehnäämällä maailman onnellisimpana hänen jaloissaan. "Heippa", tervehdin. "Se on Kerttu. Kerttu, ei hypi." Ei Kerttu kuunnellut. "Voi miten suloinen", Ade kehui. "On se, mutta korvat se on hukannut. Kerttu! Alas. Et kerjää", komensin jo niin painavasti, että Kerttu laskeutui tyytymättömän näköisenä neljälle jalalle. "Mä jätän sen tänne siksi aikaa, kun hoidan Hanin."
Tyytymättömiä eläimiä oli enemmänkin. Lähdin hakemaan Hania sisään. En ollut tiedostanut, että tallilla tuuli näin kamalan kovasti. Jos olisin, olisin saattanut pyytää jotakuta hakemaan Hanin jo aikaisemmin. Nyt honkkelimainen nuori tammani juoksenteli levottomana ympäri tarhaa loimi kahisten. Se kuulosteli säikkynä tuulta, ja kun nappasin sen kiinni, se säpsähteli ja loikki. Kävelymatka talliin tuntui hurjan pitkältä, kun vieressä käveli kirein askelin vieterinkireä hevonen, joka saattaisi hyvin lähteä omille teille koska tahansa.
Oletin, että Hani rauhoittuisi talliin päästessään, mutta se jatkoi levotonta meininkiä sisälläkin. Se ramppasi karsinaa ympäri, kunnes astuin perässä ja pysäytin sen saadakseni loimen pois. Hevonen oli loimen alta hikinen.
"Sähän olet ihan tosissani juossut tarhassa", sanoin ja kurtistin kulmiani. Kyllähän Hani oli vilkas nuori hevonen, mutta ei se yleensä itseään tällä tavalla hikeen juossut. Enpä olisi uskonut, että tuuli saisi sen näin tolaltaan. Se ei tahtonut tyyntyä millään.
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Nov 21, 2017 10:54:32 GMT 2
6. Marraskuun pimeydessä 21. marraskuuta 2017
Tarkoitukseni oli ehtiä tallille valoisan aikaan. Niin ei tietenkään käynyt, sillä lyhyellä varoitusajalla sain päivääni yhden asiakaskäynnin lisää. Sen jälkeen hämärä olikin jo ehtinyt laskeutua, sillä niin marraskuu toimi. Aurinko nousi, tervehti, ja sitten se alkoi jo painua matkoihinsa.
Hani ei tietenkään kadonnut tallilta mihinkään, ja kun nyt kerta oli jo hämärää joka tapauksessa, päädyin viivyttämään tallille menoa entisestään. Tein Kertun kanssa pitkän lenkin ja ajattelin, että ehkäpä menisinkin tallille vasta sen verran myöhemmin, että pääsisin viimeisen tunnin jälkeen maneesiin juoksuttamaan Hania. Siitä oli jo tullut reipas eskarilainen, joka opetteli vähän kerrallaan aikuisen hevosen juttuja.
Päästessäni vihdoin tallille saakka kiirehdin laittamaan Hanin mössöt valmiiksi, pesemään sen ruoka-astian ja vesikipon ja sitten vasta hakemaan sitä tarhasta sisälle. Näin loimitetun vauvahevoseni kaukaa. Se oli tarkkaavainen ja kuulosteli ympärilleen. Hymyilin hieman. Yleensä olin tähän aikaan jo hakenut sen sisälle, ja se oli varmasti jo tottunut tietynlaiseen päivärytmiin. Nyt rytmi oli erilainen, ja fiksu tamma huomasi sen heti.
"Hani", huikkasin hevoselle, joka säpsähti hieman ja kääntyi katsomaan minua. "Tulehan tänne, pääset sisälle." Kiltti hevoseni teki niin kuin pyysin. Halukkaasti se kiirehti tarhan portille, jonka alalangan minä nostin pois tieltä pujahtaakseni tarhan puolelle. Puin riimun hevoseni päähän ja ryhdyin availemaan ylälankaa. Ehdin hädin tuskin nostaa langan koukusta ja ruveta siirtämään sitä sivuun, kun Hani kasvoi yhtäkkiä vieressäni korkeutta noin metrin verran (siltä se tuntui!) ja siinä samassa se jo ryntäsi eteenpäin.
Taisimme molemmat saada tarhan porttilangoista sähköiskun. Minä kompuroin hevosen äkillisen hypähdyksen yllättämänä, langat putosivat käsistäni ja kuului inhottavaa rätinää, kun sähkölanka kohtasi kostean maankamaran. Pari kipinää välkähti näkökentän laidalla, ja se taisi säikäyttää Hania lisää. Tamma juoksi niin kauas kuin yhä kädessäni oleva naru antoi myöten, kiskaisi minut kontilleen maahan ja lähti sitten päähän kohdistuvan paineen seurauksena pyörtämään takaisinpäin.
Korkeat jalat ja suuret kaviot tömisivät lähemmäs minua, ja hetken verran olin täysin varma, että pian kolahtaisi ja pimenisi. Ponkaisin jaloilleni niin nopeasti kuin suinkin kykenin, jotta Hani huomaisi, että olin sen reitillä - ja niin se onneksi teki. Rauhattomana nuori hevonen pysähtyi, tepasteli, viskeli päätään. Käännyin kurotellakseni portin kahvat käsiini ja napsautin ne takaisin paikalleen. Koko sen ajan Hani pälyili ympärilleen ja askelsi riimunvarren sallimalla etäisyydellä.
"Mitä ihmettä sulle on tapahtunut?" Kassu kysyi rapaiset vaatteeni nähdessään. "Mä en tiedä", puuskahdin yhä pelästyneenä. "Hani vaan lähti ryskäämään!" "Pelästyikö se? Se näyttää vieläkin jotenkin säikyltä", Kassu huomioi, ja minä osasin vain nyökätä, sillä olin yhä niin säikähdyksissäni, ettei ääni tuntunut kulkevan. Kun päästin Hanin irti karsinaansa, se lähti kiertämään kehää - ja minusta tuntui, että tilanne oli täsmälleen samanlainen kuin jo parina kertana aiemminkin. Hani oli peloissaan, enkä minä tiennyt, mikä sitä pelotti.
Se rauhoittui kuitenkin pian talliin päästyään ja saatuaan eteensä siivun heinää. Riisuin siltä loimen ja ryhdyin reippain vedoin harjailemaan sitä. Kun kaikki oli kuin tavallisesti, Hani huokaisi syvään ja tyyntyi.
Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kun seuraavan kerran astuimme tallin valoista marraskuun pimeyteen, hevonen sähköistyi saman tien. Vielä maneesissakin se täpisi pää korkeuksiin kohotettuna ja levitteli sieraimiaan. Vasta juostuaan hetken aikaa se alkoi jälleen tasaantua ja keskittyä työntekoon. Minä kurtistelin mietteliäänä kulmiani.
Pelkäsikö hevoseni pimeää?
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Nov 30, 2017 10:24:22 GMT 2
7. Huoh 30. marraskuuta 2017
"Aleksi?" "Mhäh?" "Hani on ihan outo." "Ai? Millä tavalla?" "Sillä on joku mörkövaihe. Mä en tiedä mitä tehdä sen kanssa." "Mörkövaihe?" "Se on superjännittynyt koko ajan. Tarhassa juoksee itsensä hikeen, taluttaessa on ihan lentoon lähdössä." "Ohto sanoikin, että oli ollut vähän jännät paikat sitä tarhatessa." "Voikohan se olla jostakin kipeä?" "Kai se on parempi katsoa kuin katua."
Joulukuu oli ihan nurkan takana, eikä joulufiilis ollut tullut vielä. Paitsi ehkä Hanille, joka näki tonttuja joka nurkalla ja säikkyi niitä. Kaunis mutta pelokas nuori hevoseni esitti melkoisia juhlaliikkeitä säikähdellessään. Enimmäkseen se oli vain levoton ja tarkasteli ympäristöä pää korkealla ja sieraimet suurina väristen, mutta olin silti alkanut taluttaa sitä vain juoksutusliinan avulla ja välillä puin sille suitset ihan vain tallin ja tarhan väliä kuljettaessa.
En keksinyt, mikä hevoseen oli mennyt. Osa tuntihevosistakin oli saanut hilpeitä säikkysäpsähdysvilliinnyksiä kentällä, mutta sellaista se välillä oli ilmojen kylmetessä. Kukaan niistä ei kuitenkaan jäänyt jännittyneeseen mielentilaan pitkiksi ajoiksi, niin kuin minun Hanini. Ehkä se oli nuoren hevosen herkkyyttä.
Ehkä olin saanut käsiini ylivirittyvän pommin, murehdin. Ryhdyin maalailemaan pelottavia tulevaisuudenkuvia hevosen kanssa, joka oli minulle liian vaikea. Tiesinhän minä, että sen emä oli herkkä hevonen, ja isästä olin kuullut, että se oli hyvin ystävällinen mutta puuhakas ja verevä. Mitä jos Hanista tulisi pelokas, vauhdikas ja vahva hevonen, jota en osaisi hallita?
Sitten aloin ihmetellä, mihin optimismini oli kadonnut. Olivatko vuodet todella valuttaneet sen kuiviin? Minullahan oli tapana ajatella, että kaikesta selvisi. Minulla oli tapana uskoa kaikesta hyvää.
Katselin nyt karsinassa tyynenä heiniä popsivaa hevostani ja kohotin päättäväisenä leukaani.
Selvittäisin, oliko Hanissa jotakin fyysistä vikaa, joka aiheuttaisi levottoman käytöksen. Jos olisi, hoitaisin sen kuntoon. Jos ei olisi, selvittäisin asiat muuten. Käsittelemällä sitä päättäväisemmin, etsimällä avuksi jonkun pätevämmän ihmisen, tekisin mitä tahansa, jotta elämä Hanin kanssa alkaisi sujua.
Tosin, en kyllä rohkenisi kiivetä sen selkään niin kauan kun se olisi maasta käsiteltäessäkin lähtövalmiudessa oleva raketti. Niin yllytyshullu en ollut.
|
|
|
Post by Aleksi on Dec 10, 2017 19:35:54 GMT 2
Eevi kokeilemassa Hanille satulaa
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Feb 2, 2018 15:49:29 GMT 2
8. Pieni eskarilainen 2. helmikuuta 2018
Elämä oli mennyt huimaa harpontaa eteenpäin. Minusta oli tullut kaaso, morsian ja ilmeisesti unohdettu ystävä. Alanasta ei ollut kuulunut mitään aikoihin. Ehkä viimeisin kunnon keskustelu oli käyty silloin, kun olin ilolla suostunut kaasoksi ja varoen vitsaillut, että voisinkin ottaa hääjärjestelyihin osallistumisen harjoituksena omiani varten. Alana oli ensin nyökytellyt, sitten tuijottanut minua epäluuloisena ja lopulta alkanut osoittaa ymmärryksen merkkejä. "Eevi-Sofia Hopea", hän oli sanonut painokkaasti. "Onko Markus vihdoin rohkaistunut? He actually popped the question?" Hämillisenä, onnellisena ja vähän ujostellen minä nyökyttelin. En kuitenkaan halunnnut varastaa hetkeä - olin juuri saanut hääkutsun. Kosintatarinani ei ollut tarkoitus talloa sitä seikkaa jalkoihinsa. Siispä kerroin lyhyesti ja pääpiirteissään: "Itsenäisyyspäivänä. Kun me lähdettiin Hallavasta kotiin. Mutta se ei ole mikään suurensuuri tarina, se joutaa odottaa... Häät. Kerro mitä sä haluat mun tekevän. Mä olen nyt sun kaaso, ja mä olen siis sun palveluksessasi."
Toistaiseksi mun palvelukset olivat rajoittuneet Lassen hoitoon. Rokkiakin olin ilokseni saanut ratsastaa. Onneksi se juoksi tunneillakin, sillä yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa aikani ei olisi riittänyt kaikkiin vastuullani oleviin hevosiin, jos Rokkikin olisi tarvinnut kokoaikaista huomiota.
Hanista oli nimittäin tullut eskarilainen. Olin siitä mielettömän innoissani. Tämä oli se vaihe, jota hevosten kanssa rakastin. Susin koulutuksen ensiaskeleet olivat yhä tuoreessa muistissa, vaikka niistä oli jo kulunut hurjasti aikaa. Nyt ihan ikioma nuori tammani oli ratsupolkunsa alkuvaiheilla. Kaikki mahdollisuudet olivat auki, ja päivä päivältä Hani vaikutti oppivan uutta.
Satulansovituksesta oltiin jo päästy siihen pisteeseen, ettei tamma pitänyt lainkaan kummallisena juoksutusta satula selässä ja jalustimet kyljillä heiluen. Olimme myös osallistuneet ohjasajokurssille. Hani oli aika haka siinä puuhassa. Vaikutti siltä, että minulla oli enemmän opittavaa kuin hevosellani, vaikka olin tietysti harrastanut ohjasajoa paljon enemmän kuin varsani.
Vai oliko Hani oikeastaan enää varsa? Se ei ollut aivan täysikasvuinen, mutta sen elämä alkoi jo muistuttaa hyvinkin pitkälti aikuisen hevosen elämää. Ensimmäisen arvonimensä se oli myös saanut: Hani oli kuin olikin arvosteltu riittävän hienoksi nuoreksi hevoseksi, jotta sille voitiin hakea Finest Foal -titteli. Hani oli avannut meriittilistansa, ja mitä kaikkea se vielä saavuttaisi - aika näyttäisi.
Perjantaisena tallipäivänäni juttelinkin siitä Lotan kanssa. Lotta oli uusi tuttavuus, joka oli tuonut talliin upean torinhevostammansa. Punavarusteinen Venla oli sekin nuori, joten meillä riittäisi epäilemättä yhteistä jutunjuurta. "Huh", hymyilin Lotalle. "Huomenna mä kiipeän Hanin selkään. Aleksi lupasi auttaa." "Oho! Aika jännää", Lotta tuumasi. "No on. Onneksi loppuvuoden pöllöilyt taitaa olla ohi." "Ai?" Lotta oli ihmettelevän näköinen. "Hani käyttäytyi aivan mahdottomasti jonkun aikaa. Vein sen klinikallekin. Ei siitä löytynyt mitään. Ainoa, mitä eläinlääkäri osasi veikata, oli kasvukivut. Tiedä siitä sitten, mutta ihan yhtäkkiä se kaikki säikkyminen vain loppui." "Hevoset on kyllä välillä omituisia", Lotta analysoi, enkä olisi voinut olla siitä enempää samaa mieltä. "Sanos muuta", myötäilin. "Mutta mahtavia joka tapauksessa."
Siitäkin me olimme samaa mieltä.
|
|
|
Post by Eevi-Sofia on Jun 17, 2018 20:42:45 GMT 2
9. Tyhjä takki17. kesäkuuta 2018Olin uupunut täysin. Hani katseli minua yhtä lempeästi kuin aina, ja se herätti minussa tarpeen itkeä. Sitä olinkin tehnyt, itkenyt, niin paljon, ettei mitään enää ollut itkettäväksi asti. Niin olin kuvitellut, mutta niin vain pillitin taas seistessäni siinä tarhan portilla hevostani katsomassa. Hani ei ollut poissaolostani kärsinyt. Olin saanut Auran ratsastamaan sillä, ja Alana oli auttanut varmasti enemmän kuin olisi oikeasti ehtinyt. Olipa Jasekin välillä kai komennettu Hanin selkään. Aleksilta en ollut iljennyt edes pyytää apua, vaikka tuskin mies olisi minua maanrakoon haukkunut. Ei Aleksi ollut niitä ihmisiä, jotka löivät lyötyä. Ilmiselväähän se oli, ettei minulla ollut mennyt ihan hirveän hyvin viime aikoina, kyllä minä muuten olisin hevoseni hoitanut paremmin. "Kaunotar", niiskaisin tammalleni. Siitä oli kasvanut niin kaunis hevonen. Suuri se oli kuin kirahvi, mutta sopusuhtainen ja tasapainoinen. Sillä oli hienosti kaartuva kaula, ja vaikka en ollut itse sillä ratsastanut montaakaan kertaa Tie Tähtiin -kilpailuiden jälkeen, sillä oli yhä lihasta oikeissa paikoissa. "Me saadaan pian apua", supatin Hanille. Suurimman hädän hetkellä sitä oli ollut vaikea uskoa, mutta usein ratkaisun avaimet löytyivät yllättävästä paikasta. Tällä kertaa ne olivat ilmestyneet elämääni ystävällisen kädenojennuksen muodossa. Hanin kasvattaja oli ottanut yhteyttä ja tiedustellut, osallistuisimmeko hänen ja Hanin isän, Tranquille K:n, kanssa lähisukuisten hevosten parikilpailuun esteratsastuksessa. Olin itkenyt sen viestin luettuani. Ei minusta ollut kilpailemaan. En jaksanut. Ajattelin joutuvani pettämään Innan toiveikkaat odotukset ja itkin lisää. "Et sää sitä loukkaa, jos sanot ei", Markus vakuutti. "Kun se kysyi, se on jo varautunut molempiin vastauksiin." Lopulta Markus joutui kirjoittamaan vastausviestin minun puolestani. Sanelin ja mies näpytteli. Olin rehellinen: kerroin, että en juuri nyt itse ollut kisakunnossa, vaikka hevoseni olisikin. Periaatteessa mäkin voin ratsastaa sillä, jos se vaan on valmis vaikka metrin luokkaan Niin Inna vastasi. Henkäisin syvään ja tartuin itse omaan puhelimeeni. Kirjoitin myöntävän vastauksen ihan itse. Inna saisi ratsastaa Hanilla kilpailuissa ja ennen niitäkin niin paljon kuin haluaisi. Minun takkini oli typötyhjä. Toivuin pahemman luokan burnoutista ja joinakin päivinä olin hädin tuskin kykeneväinen nousemaan sängystä ylös. Sen ei kuitenkaan tarvinnut tarkoittaa sitä, etteikö nuori ja kehittyvä hevoseni voisi jatkaa noususuhdanteista uraansa kilpahevosena. Heinäkuun ensimmäisenä se hyppäisi Innan kanssa metriä. Kuka tiesi, mitä ratsukko kilpailisi kesän loppuessa. Olin luovuttanut hevoseni ohjat toistaiseksi muille kuskeille. En nytkään edes ottanut hevosta sisälle harjattavaksi. Rapsuttelin sitä vain ja nautin siitä, että se oli siinä minun seurassani. Vierailuni ei ollut pitkä enkä tavannut tallilla ketään muuta. Hyvä niin. Juuri nyt en olisi halunnutkaan. Myöhemmin sitten, kun olisin taas oma itseni.
|
|