Reykur

[Aleksi]

[Aleksi]

Torstai iltana auringon laskun aikaan laitumelta löytyi Dunjan vastasyntynyt orivarsa. Se sai nimekseen Reykur, joka tarkoittaa savua.

[Aleksi]

kirjoittanut: Valma
torstai 20. heinäkuuta 2017

Jokainen on varmaan joskus kokenut ikävän lomapäivän. Sellaisen, joka alkaa hyvin ja näyttää olevan täynnä suunnitelmia. Sitten sinisen taivaan täyttävät sadepilvet, kaikki kaverit päättävätkin perua yhteiset illanvietot ja poikaystäväkin on toisessa kaupungissa vanhemmillaan. Sitä päättää käyttää päivän tuotteliaasti: siivota, leipoa, kirjoittaa kirjeen toisaalla asuvalle ystävälle. Mutta sitten puuha vain loppuu, eikä ole muuta kuin aikaa ajatella ikäviä asioita. Yksinäisyydentunne käy yhä häiritsevämmäksi. Alkaa kyseenalaistaa elämän mielekkyyden.
Sillä tavalla kului minun torstaini, 20. päivä heinäkuuta. Alun alkaen luvassa oli mitä mahtavin päivä, mutta lopulta päädyin jäämään yksin kotiin kuluttamaan aikaa ja laskemaan tunteja siihen, että Mikki huomenna palaisi Pronssijoelle.
Yhdeksän aikaan illalla huomasin ikkunasta kurkatessani, että pilvipeite rakosi ja auringonkiilat valaisivat matalalta märkää nurmikkoa. Päätin, että pääni räjähtäisi, jos viettäisin vielä hetkenkin yksin neljän seinän sisällä, joten puin ylleni tuulitakin ja lenkkarit ja marssin ulos.

Jalkani seurasivat tuttua muutaman kilometrin metsäreittiä Hallavaan, kevyttä hölkkätahtia. Sateenraikas kesätuoksu tyhjensi pään juuri sopivasti. Stressi ja yksinäisyydentunne kalvoivat edelleen taustalla, mutta pikkuhiljaa ajatukseni ohjautuivat tuttuun tapaan Hallavaan ja hevosiin. Lukaan, maastoesteisiin, tallikavereihin. Dunjaan, jonka tiineyttä olisi enää pari viikkoa jäljellä.
Tallilla ei tietenkään ollut ketään tähän aikaan illasta. Annoin hölkän hidastua kävelyksi ja tasailin hengitystäni Kaviopolulla. Nurkan takana aukeni pikkupelto. Siellä laidunsivat ponit, jotka viettivät paraikaa kesälomaa.
Katseeni tavoitti neljä hevosta jo kaukaa. Darli ja Melli kyhnyttivät toisiaan lähellä porttia ja Palle ja Fonzie laidunsivat rinnatusten. Vihelsin matalasti Dunjan ikioman merkkiäänen ja pujahdin aitalankojen välistä.

Ehdin kiertää puoli laidunta, kun melkein liukastuin johonkin kiiltävään ja kelmeään, joka lojui ruohikossa. Vilkaisin kalvoa kummissani, ja siinä vaiheessa hälytyskellot alkoivat soida. Hapuilin puhelinta taskustani vapisevin käsin, mutta jouduin itsekseni kiroten toteamaan, että olin unohtanut sen kotiin.
Sitten suuren kuusen takaa kuului lempeä hörähdys ja puhahdus. Astuin pari askelta eteenpäin, ja silmieni eteen avautui maailman kaunein näky. Se oli samaan aikaan maailman luonnollisin näky ja se, joka tuli minulle valtavimpana yllätyksenä.
Dunja seisoi kuusen alla. Sen vieressä yritti kömpiä pystyyn pieni, vielä märkä ja tummanharmaa olento, jonka jalat näyttivät suhteettoman pitkiltä. Dunja esti pikkuisen seisomisyritykset tökkimällä sitä hellästi turvallaan aina, kun pieni oli vähällä saavuttaa tasapainon.
Huuliltani karkasi ällistynyt henkäys, ja minun oli vaikea käsittää näkemääni. Niinpä minä vain seisoin siinä ja katsoin tuota pientä perhettä. Olin kuullut puhuttavan synnytyksestä. Se oli yhtä tuskaa ja hampaiden kiristystä, mutta kun se oli ohi, kaikki murheet pyyhkiytyivät pois, ja niin tapahtui nyt minulle.
Dunja oli täydellinen äiti – olin aina tiennyt sen. Tiesin, että minun pitäisi mennä tupaan soittamaan Aleksille tallin puhelimella, mutta muutaman minuutin minun oli vain seisottava paikoillani tuijottamassa äitiä ja sen vasta maailmaan saapunutta pientä lasta, joka siristeli silmiään ilta-auringon valossa.

[Aleksi]

Kuraliejussa
maanantai 16. lokakuuta 2017

Päiväsyöttö oli tehty, yksärit loimitettu uudelleen kuivempiin vermeisiin ja viety ulos, heinää oli tiputettu vintiltä ja viimeiset karsinat oli puhdistettu. Huh mikä homma. Ohto oli päässyt pienelle saikulle, joten mie olin ihan kunnolla joutunut hommiin. Hyvä kun olin lannanlappamisen välissä ehtinyt käydä vähän hernekeittoa lämmittämässä tallituvan mikrossa kun jo taas piti mennä. Sellaista se syksy oli. Hevoset olivat jatkuvasti mutaisia, märkiä tai kylmissään, työntekijät ja ratsastajat aivastelivat kaulahuiveihinsa ja pihalla ei meinannut pysyä pystyssä kun mutaliejua oli joka paikassa. Ensi syksyksi pitäisi kyllä tilata lisää kivimurskaa.

Kirosin sadannen kerran mutakelit syvimpään maan rakoseen talsiessani pihamaan poikki kohti tarhoja, joissa vapaapäivää viettävät Palle ja Dunja seisoskelivat luimistellen hampaineen liian läheistä tuttavuutta tekevälle Valeralle. Se pieni punainen paholainen osasi kyllä olla ärsyttävä. Hymyilin silti katsoessani kuinka se ravasi portille lennokkain askelin korvat hörössä kuullessaan tuloni. Sen loimi oli hieman vinossa ja jopa korvien päissä oli mutaa, mutta kyllä se vaan silti näytti niin hienolle että.

Nappasin riimun portin pielestä ja pujottauduin ei-enää-niin-valkoisen aidan raosta tarhan puolelle. Tarjosin kättäni haisteltavaksi ja Valera otti muutaman askeleen kohti kurkottaen kaulaansa. Pujotin riimun sen siroon päähän ja taputin sitä sitten ryntäille. Ja se oli tietysti tammavarsan mielestä suuri henkilökohtaisen tilan loukkaus ja loksautti hampaansa yhteen vain senttien päässä kämmenestäni. "Noh", ärähdin kiukkupukarille ja päästin sen sitten portista ulos. Paikoillaan se sentään osasi seisoa sillä aikaa kun laitoin portin taas perässämme kiinni, ja kävelikin ihan nätisti vierellä talliin.

"Hei Aleksi, mä muutin Lassen ruokia a bit. Laitoin siihen listaan merkinnän", Alana tuli meitä vastaan käytävällä.
"Okei hyvä kun sanoit. Ois voinu muuten jäädä silmien väliin."
"Btw how Rokki on menny tunneilla? At least se näytti ihan tyytyväiseltä pihatossa", blondi jäi nojaamaan tallin seinään laittaessani Valeran kiinni käytävälle.
"Tosi hyvin. Juu hyvin se on mennyt. Ade tais tulla toissapäivänä koulukisoissa toiseksi sen kanssa." Riisuin läpimärän loimen ja koitin ravistella siitä enimpiä kurapaakkuja pois.
"Oh yeah. That's nice to hear. Ade on kyllä sille tosi sopiva mitä mä oon välillä nähny niiden menoa."

Me rupateltiin siinä jonkin aikaa Alanan kanssa ja jotenkin puhe kääntyi Faeen ja sitten siihen kuinka samanlaiselta Valera vaikutti. Alana jopa tarjoutui harjaamaan tammavarsan, jotta miule jäisi aikaa puhdistaa myös Savu niiden yhteistä irtojuoksutustuokiota varten. Mä kiitin Alanaa mitä nöyriten ja suuntasin sitten takaisin ulos mutaiselle pihamaalle.

Pihatto näytti olevan vielä muitakin tarhoja mutaisempi, mutta silti ponit seisoivat rinnatusten keskellä aitausta, eivätkä esimerkiksi sisällä pihatossa kuivalla tuvepatjalla. Yritin hetken kutsua poneja tulemaan portille, mutta eihän se mitään auttanut, vaan mie jouduin itse rämpimään kuralätäköiden läpi herrojen luokse. Onneksi orivarsa ei kuitenkaan lähtenyt karkuun vaan antoi ottaa nätisti kiinni. Ja saattoihan osasyynä olla myös taskusta löytyvät porkkananpalaset, joista myös Alanan omistama Rokki sai osansa.

Savu lähti perässäni ihan tyytyväisen oloisena talsimaan mudan läpi pikkruisilla kavioillaan. Sen kaula oli toiselta puolelta ihan mutainen aivan kuin pikkuherra olisi ottanut oikein kurakylvyn. Kiitin onneani, että loimi oli kuitenkin tällä kertaa pysynyt jotenkuten päällä, eli vartalo olisi toivottavasti hieman puhtaampi. Vein Savun yhteen vapaista karsinoista ja kumarruin avaamaan sen vatsalenkkejä. Miten ori tuntuikin niin ihmeen matalalta siron ja pitkäjalkaisen Valeran jälkeen. Mutta ainakin Savu oli tuhatkertaa kiltimpi, ajattelin ja rapsutin hellästi ponin otsaa. Samaan aikaan käytävältä kuului Alanan napakka komento Valeralle olla näykkimättä.

Harjattuani Savun ja putsattuani sen jaloista enimmät mudat, kävin tsekkaamassa kuinka Alanalla ja Valeralla sujui samalla kun kävin hakemassa juoksutusraipan.
"Ihan jees. Onhan tää vähän mean, but ei yhtään niin paha kun Fae", tyttö naurahti. "Mä voin kans tuoda tän maneesiin, I'm not in a hurry."
"Kiitos. Vois olla vähän riskiä taluttaa molemmat samalla kertaa", nyökkäsin. "Mie otan vaan Savun karsinasta ni mennään."

Orivarsa puski saman tien päänsä karsinanraosta ulos avatessani sitä hieman. Ne muutamat minuutit kun olin ollut poissa, olivat varmasti olleet niiiiin tylsiä. Kiinnitin riimunnarun päitsiin ja lähdimme sitten peräkanaa viemään varsoja maneesiin, jossa ne pääsisivät juoksemaan sydämensä kyllyydessä vähemmän liukkaalla alustalla, kuin tarhojen kuraliejussa.

[Aleksi]

Rena hoitamassa Savua

[Sora]

Kevät oli vihdoin tullut ja mä aloin viettää koko ajan enemmän ja enemmän aikaa tallilla. Kotona oli nimittäin ihan liian tylsää istua ja ne muutamat kaverit mitä mulla koulusta oli, asui ihan toisella puolella Pronssijoen kuntaa. Muutenkin lisääntyvä auringonpaiste houkutteli mua ulos. Mä olin käynyt säännöllisesti hoitamassa Ruusua ratsutallilla ja ratsastuskoulullakin pyörin monta kertaa viikossa. Välillä ihan vaan hengailemassa, tai sitten auttamassa tallihommissa Ohtoa, johon olin kyllä ehkä vielä ihan piiiikkusen ihastunut, mutta nykyään pystyin jo juttelee blondin kaa ihan normaalisti. Mikä musta oli ihan hyvä saavutus multa ja mun sosiaalisilta taidoilta.

Tänään mä olin hetken istunut tallituvassa Kassun ja Seelan seurana, kun ne oli hinkannu niiden ratsujen varusteita puhtaiksi huomisia kisoja varten. Meistä oli jo tullut ihan hyviä kavereita ja erityisesti Kassusta mä tykkäsin. Meillä lensi juttu mukavasti, ja harvoin tuli sellasia kiusallisia hiljaisuuksia. Nyt ne molemmat oli kuitenkin jo lähtenyt kotiin ja mä vaeltelin tallin käytäviä pitkin välillä vähän lakaisten paikkoja.

Kohta jostain kuului kolahdus ja tuntsaripäädyn ovet aukenivat. Mä lopetin puuhasteluni ja katsoin kuinka sinitukkainen nainen - oisko sen nimi ollut Lily - talutti sisään Valeraa jonka ilme oli yhtä hapan kuin aina. "Moikka", mä tervehdin naista samalla kun kävin viemässä luudan paikoilleen. "Heii", Lily vastasi iloisesti. "Valera ei meinannut millään antaa kiinni. Siis kato mun kenkiä, ne on ihan mudassa!"
"Voi hitsi", mä naurahdin huomatessani naisen jalkineet, jotka olivat ihan mutaliejun peitossa. "Valera taitaa olla aika kauhukakara?"
"No sitä se tosiaan on!"

Mä katsoin kuinka Lily laittoi nuoren tamman käytävälle kiinni ja alkoi riisua siltä loimea. Valera luimisti saman tien korvansa ja uhkasi potkaista, mutta Lily komensi sitä napakasti ja sai tamman käyttäytymään. Osaisimpa mäkin käsitellä hevosia yhtä hyvin, mä mietin. Ehko vielä joku päivä. "Mitä te meinasitte tänään tehdä?"
"No me ratsastettiin eilen tää ja Savu, joten tänään on luvassa ihan vaan kävelyä maastossa. Taluttaen siis."
Mä näytin varmasti jotenkin toimettomalta siinä norkoillessani, joten Lily jatkoi: "Sä voit varmasti tulla Savun kanssa mukaan jos sä haluut?"
"Luuletko? Mä en oo hirveesti ollu varsojen kaa.." Emmin hieman, mut olin kyllä tosi innoissani ajatuksesta.
"Joo joo, Savu on tosi helppo. Aleksi on varmaan toimistossa, ni voit käydä kysymässä", Lily hymyili kannustavasti. "Porukassa aina kivempi käydä kävelemässä."
"Okei, no mä käyn." Mä melkein hyppelehdin tallin käytävältä kohti toimistoa. Savu oli niin älyttömän ihana ja mä ehkä pääsisin taluttamaan sitä!

Aleksi antoi luvan sen enempiä empimättä, sanoi vaan että hyvä kun jollain on aikaa sitäkin hoitaa, joten mä riensin Aleksin pakeilta suoraan tarhoille hakemaan Savua. Pikku vuonis seisoi jo valmiina portin luona tomeran näköisenä korvat hörössä ja Fonziekin puski siihen heti kun mä vaan sain riimunnarun käteen. Mä nappasin Savun kiinni ja hätistelin sitten päistärikköä kauemmaksi ettei se karkaisi portista. Onneksi Savu sujahti ulos tarhasta tosi nätisti ja jäi odottamaan että mä sain portin kunnolla suljettua ennen kun me lähdettiin suuntaamaan kohti tallia.

Savu seurasi mua tosi kiltisti, vaikka yrittikin vähän syödä riimunnarua samalla kun me käveltiin. Mä laitoin Savun sen omaan karsinaan kiinni vetosolmulla ja nappasin sitten harjapakista kumisuan. Ruuna oli ihan täynnä irtokarvoja, ja mulla meni hyvä tovi eka pyöritellä ne kumisualla muiden karvojen seasta ja sitten harjata ne pölyharjalla karsinan pohjalle. Musta kyllä tuntui että suurin osa taisi ennemminkin laskeatua mun vaatteisiin...

Savu seisoskeli koko operaation ajan suht koht paikoillaan, mutustellen välillä narua ja välillä mun takin helmaa. Se jopa antoi ottaa kaviot tosi hyvin! Mä suin vielä sen jouhet suoriksi ja lähdin sitten hakemaan suitsia.
"Ootteko te Savun kanssa kohta valmiina?" Lily kysyi Valeran viereltä.
"Joo mä laitan vaan suitset niin sit voidaan mennä. Tarviinkohan mäkin juoksutusliinan?"
"Savun kanssa pärjää varmasti ihan riimunnarulla. Mulla on tää siltä varalta et Valera keksii jotain tyhmää."
"Okei, nähdään kohta tossa pihalla."

Mä suitsin Savun rivakasti, vaihdoin ohjat riimunnaruun ja talutin sitten ruunan Valeran ja Lilyn perässä ulos.
"Mihin suuntaan me lähetään?"
"Jos mentäisiin vaikka tota polkua pitkin sinne vanhalle ladolle, ja sitten maalaismiehentietä pitkin takaisin", Lily suunnitteli.
"Kuulostaa hyvältä. Meenkö mä edeltä, niin Valera ei keksi potkaista?"
"Joo menkää vaan."

Loppujen lopuksi Savu oli juuri niin rento talutettava kuin Lily oli ennustanutkin. Se töpötteli nätisti mun vierellä eikä turhia kyttäillyt puskia, toisin kuin Valera, joka tuntui kävelevän vietereillä. Milloin se pomppasi säikähtäneenä sivulle, yritti jyrätä Lilyä ojaan tai uhkasi purra. Mutta nainen vain kylmän viileästi komensi nuorta tammaa kun tilanne sitä vaati, eikä ainakaan mun silmään näyttänyt tippaakaan hermostuneelta. Mä olisin ollut ihan hermoraunio, jos mä olisin joutunut taluttamaan tollasta hevosta, ja vielä maastossa.

Me juteltiin niitä näitä ja vaikka Lily tais olla mua hyvinkin kymmenen vuotta vanhempi, me tultiin ihan kivasti juttuun. Takaisin tallipihaan päästyä mulla oli ihan aidosti sellanen fiilis ettei Lily pitänyt mua pelkkänä tietämättömänä tallityttönä, niin kuin suurin osa vanhemmista ihmisistä joita mä tunsin. Me hoidettiin vielä yhdessä hevoset iltapuulle ja sitten oli aika sanoa moikat, kun mun kotiintuloaika alkoi lähestyä. Ehkä mä tulisin taas huomenna tallille hengailemaan.

[Mikaela]

21.7.

---

Seuraan Aleksia kädet shortsien taskuissa ja nyökkäilen aina välillä.
“Täällä on kärryt. Noi toiset kuuluu Nikolle, nää on Savun”, Aleksi käy sivelemässä kärryjen lievästi pölyttynyttä pintaa. “Kannattaa ottaa aina joku mukaan ku meet maastoon.”

Kun kierros on tehty mä palaan tallikämppään jossa on muitakin, kuten aina. Tai melkein aina. Käyn vaa nopeesti juomassa vettä ja sitten lähen hakemaan Savua harjattavaksi. Ulkona on saamarin kuuma, joten ihan mielelläni hoidan sen täällä tallin viileydessä.


Rapsutellessa Savun korvantaustoja karsinanovelle ilmestyy joku tummahiuksinen tyttö. Katson häntä mietteliäästi, ja hänen tervehtiessä hieman ujon hymähdyksen kanssa sanon myös “hei”.
Me keskustellaan hieman tönkösti Savusta, ja saan tietää tytön nimen olevan Sora. Hassu nimi, mutta eipä munkaan oma tavallisuudella loista.
“Kuinka kauan oot pyöriny täällä?” kysyn lopulta. Tai hevosten parissa yleensäkin. Sora kertoo käyvänsä enimmäkseen yksityistallin puolella jotain suomenhevosta liikuttelemassa, ja että on tehnyt sitä jo muutaman vuoden vissiin. Ei osannut (tai jaksanut) laskea. Saan myös kuulla Soralta hänen talutelleen Savua, jolloin kiinnostun hieman enemmän ja utelen, miten meni.
“Se on vähän höpsö, niinku nuoret hevoset aina on”, tyttö huokasee. Yhdyn mielipiteeseen vahvasti, etenkin orivarsat osaa olla kamalia. Mutta Savu on tähän menessä ollut oikein kiva.
“Sulla on muute kiva meikki”, päätän kehaista. Sora näyttää ilahtuvan ja joutuu pidättelemään hymyään, mikä saa mun naurahtamaan vaimeasti. Pian Savun toiselta puolelta kuuluu piipitys, “sunkin on”.

Takas tallikämppään palatessa Sora ehtii tutustuttaa mut muutamaan muuhun, esimerkiks Kassuun, Nikoon, Nioon ja Seelaan (jotka näyttää olevan tiivis neljän kopla) sekä kahteen muuhunkin uuteen, Usvaan ja Monicaan. Kyhjötän aika vaisuna Soran vieressä ja kuuntelen välillä äänekästäkin keskustelua vesilasin kanssa. Höristän toki korvia, kun Niko puhuu lämppäristään. Toivottavasti pääsen näkee sen “Väiskin” jossain vaiheessa.
Mun tehdessä lähtöä ajatukset on tiukasti kiinni Sorassa ja siinä, uskaltaisinkohan pyytää tytön numeroa ensikerralla talteen jos satutaan näkemään. Ehkä Sora vois olla mun maastoilukaveri kun se on jo Savun kanssa ennestään tuttuja...

[Mikaela]

4.8 Kävelyllä

---

[Aleksi]

[Mikaela]

15.9.2018

---

Totta puhue muaki, Mikaelaa, kuumotti lähteä tänä sumusena lauantaiaamuna ajelemaan Savulla. Olin tullu tosi aikasin tallille koska halusin olla itekseni, ja sama hernerokkasumu mikä oli ilmassa mun saapuessa on vielä yheksänki maissa täysissä voimissaa. Pilvistä vää tihuuttaa vettä, mutta ei kovaa. Iha sopivasti. Mä oon pukeutunu lämpimästi.

Se mitä Nikolle ja Seelalle kävi, siinä oli jotaki outoa. Ei asia voi olla nii yksinkertaine. Enkä mä oo mikää jänishousu, mutta jossai takaraivossa mulla on outo tunne.

Savu sentää on hyvillä mielin, ruuna tarpoo eteenpäi tosi reippaasti. Uskallan pitää ohjakset melko löysinä mutta oon varuillani jos ponski meinaa karata raviin.



Maa litisee, lötisee, nitisee ja natisee pyörien ja kavioiden alla. Kuuntelen metsän ääniä rauhottuneena ja syvennyn ajatuksiin. Tällänen sää on mun lempisää. Rakastan syksyä.

Annan Savulle vihdoi luvan lähtee hölkkäämää. Ruunan pää hyppää taivaisii ja se tarpoo pitki polkua pitkin askelin.



Tallille päi mentäessä huokasen jo helpotuksesta. Ei näkyny eikä kuulunu mitää outoa, kaikki oli entisellää. Onneks. En mä oikee kaipaa mitää kummittelevia lisämausteita elämään täl hetkel.

Tallin pihassa irrotan obersekin ja taputtelen Savua hymyillen pienesti. Maailman hienoin vuonis.