Post by Katriina on Jun 3, 2017 6:10:31 GMT 2
Paljon onnea, Aleksi!
Ja niin se päivä koitti, jota olin yhtä aikaa pelännyt ja odottanut; Valmaan iski flunssa samana päivänä kun hänellä olisi 
ratsastustunti ja näin ollen minulla oli mahdollisuus (ja velvollisuus) mennä pitkästä aikaa ratsastustunnille. Nykyään kävin tallilla niin harvoin, lähes aina vain Valman kanssa pyörimässä ja seuraamassa valmennuksia ja kisoja. Muutamia päiviä sitten alkanut kesälomakin antoi hyvän syyn pistäytyä taas tallilla pitkästä aikaa.
”Hyvin se menee, (niisk) laitoin Aleksille viestiä, (niisk) joten hän osaa odottaa sua”, Valma sanoi nuhaisella äänellä peittoihin kääriytyneenä posket kuumeisena hehkuen. Onneksi sää ei ollut maailman kesäisin ja lämpimin, mutta olihan se nyt varsin harmillista saada lenssu kesäloman alussa. Niinpä taputin häntä myötätuntoisesti päälaelle ja menin kaivamaan kaapista ratsasatuskamoja.
Hetken kuluttua autoni kaarsi Hallavan parikkipaikalle ja hieman jännittynein askelin kuljin lähes täysissä ratsastusvermeissä kohti tallitupaa. Kypärä ja hanskat olivat repussa, mutta silti tuntui omituiselta näyttää pitkästä aikaa oikeasti hevosihmiseltä. Oikeastaan se tuntui hyvältä. Hymy ilmestyi huulilleni.
Tallituvassa minua odotti lämmin vastaanotto, nimittäin Nannan leveä ja yllättynyt hymy, sekä tuvan sohvalla istuva Salli.
”Mähän sanoin”, Salli tokaisi tyytyväisenä ja jatkoi: ”Mikä Valmalle tuli?”
”Flunssa iski, Valma on kuin tomaatti mikroaaltouunissa”, vastasin, mutta jäimme sitten kaikki kolme miettimään mitä juuri sanoin.
”Öö… Jos tomaatin laittaa mikroon… niin eikö se niiku…” Salli aloitti varovasti.
”…räjähdä?” Nanna sanoi tuijottaen tyhjyyteen järkyttynyt ilme kasvoillaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen purskahdimme kaikki nauruun. Oikeasti en yhtään tiennyt mitä ajattelin.
”Mutta sä meet Lokilla! Ootko koskaan mennyt sillä?” Nanna sanoi innostuneena. Pyöritin päätäni, hevosvalinta sai minut innostumaan itsekin. Yhtäkkiä ovi kävi ja Katri astui sisään.
”Mikki! Ootko sä tulossa ratsastamaan?” hän kysyi yllättyneenä huomatessaan ratsastushousut ja –saappaat jalassani. Nyökkäsin hymyillen. ”Meen Lokilla.”
”Nice!” Katri vastasi virnistäen ja kysyi sitten Valmasta.
”Valma on muuttunut tomaatiksi ja räjähtää pian”, Nanna sanoi tirskuen, emmekä voineet olla nauramatta. Katri jäi hieman hämilleen, mutta ei tohtinut kysyä enempää. Lähdimme varustamaan hevosia.
Tallin puolella olikin puuhastelemassa jo Pujo ja Eevi-Sofia, sekä muuta Hallavan väkeä. Tallissa oli niin lämmin ja iloinen tunnelma, että tuntui siltä, kuin oikeasti kuuluisi tänne. Tai, niinhän minä kai kuuluinkin. Lokin varustaminen oli varsin vaivatonta, ja sain nauttia täysin siemauksin hevosen kanssa puuhastelusta. Olin todella innoissani päästessäni ratsastamaan niinkin huippuhevosta kuin Lokia, Hallavan omaa kasvattia, jonka kanssa Aleksi oli kyllä tehnyt mitä upeinta työtä. Pysähdyin katsomaan tallia, työn touhussa olevien kanssahevostelijoiden keskittyneitä, mutta iloisia katseita, terveitä ja rakastettuja hevosia, elämää, joka näkyi tallirakennuksessa ja ennen kaikkea sitä tunnelmaa, jota niin syvästi rakastin ja sai oloni tuntemaan niin kotoisaksi.
Pian olimmekin taluttamassa ratsujamme ratsastuskentälle, jossa edellinen ryhmä oli juuri saanut hevosensa kaartoon. Aurinkokin alkoi pilkistää pilvien raosta ja sai vaaleanvihreät koivunlehdet kimmeltämään taianomaisesti.
”Mikkikin kapuaa pitkästä aikaa hevosen selkään, et oo tainnutkaan vielä Lokia kokeilla”, Aleksi sanoi pirteästi, ja sai epävarmuuteni unohtumaan. Silitin mustan ruunan silkkistä kaulaa ja kapusin selkään korokkeelta. Iso hevonen tuntui tutulta ja turvalliselta. Etenevä käynti ja isohkot liikkeet toivat mieleeni Pinoccan, joka vietti eläkepäiviään perheeni tallilla Sveitsissä jälkikasvunsa kanssa. Olin aivan Lokin liikkeiden lumossa, ja mitä pidemmälle koulutunti jatkui, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että minun oli palattava hevosten pariin. Yhteistyömme Lokin kanssa oli lähes taianomaisen vaivatonta, miltei telepaattista. Välillä olin niin keskittynyt, että Aleksi joutui toistamaan sanansa kahteen kertaan. Kun tunti läheni loppuaan, olin hämmentynyt, kuinka aika oli kulunut kuin siivillä. Olin täynnä kiitollisuutta, täysin sanaton ja vieläkin hieman ymmälläni, mitä juuri oli tapahtunut. Täydellinen ratsastustunti.
”Sie taisit tykätä Lokista?” Aleksi sanoi silittäen hevosensa kiiltävää kaulaa ennen kuin olin jalkautunut. Nyökkäsin. ”En muistanut että ratsastaminen on näin mieletöntä. Kiitos.”
Aleksi hymyili tyytyväisenä. ”Tulisit taas tunneille”, hän sanoi.
”Tulen”, vastasin empimättä, varmalla äänellä. ”Varsinkin jos saan mennä Lokilla”, lisäsin, sillä olihan meillä ollut ruunan kanssa sellainen ymmärrys keskenämme, jota ei ihan joka päivä ja joka hevosella koeta.
”Hallava on kyllä muutenkin ihan mieletön paikka, sen vaan tajuaa yhä uudestaan ja uudestaan kun tänne palaa. Olen niin kiitollinen että mulla on mahdollisuus käydä täällä. Ja sä olet ihan huipputyyppi, arvostan sua todella paljon”, totesin, melkein onnenkyyneleet silmissä. En tiennyt mikä minuun meni, että noin vain sanoin ääneen sellaisia asioita, suoraan sydämestä. Mutta minulla vain oli niin hyvä mieli, ja kaikki tuntui niin kevyeltä ja ihanalta. Nostin jalustimen ylös ja löysäsin satulavyötä, mutta en kehdannut enää katsoa Aleksia silmiin. Olisin varmaan pillahtanut itkuun.
”Kiitos”, Aleksi sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Mä laitan sut ensiviikon tunnille”, hän sanoi vielä ja käveli sitten pois. Uskalsin jälleen vilkaista häntä kohti ja näin hänen huulillaan leveän hymyn ja kimmeltävän silmäkulman. Kyllä Aleksi ansaitsi kuulla ne sanat, koska ihan varmasti kaikki Hallavassa olivat samaa mieltä.
By: Mikki
***
Aleksi oli kyllä niin huippuhyvä työnantaja. Sen kanssa asiat vain sujui. Ja Aleksin ansiosta mä sain jäädä Pronssijoellekin, sillä jos mulla ei olisi ollut töitä täällä, mä olisin jo varmasti vaihtanut maisemaa. Oli ollut siltä rohkea veto, palkata töihin joku, jota se ei ollut ikinä nähnyt aikaisemmin, mutta se oli vissiin kannattanut. Ainakin mä olin yrittänyt täysillä, ja kyllä mä mun mielestä ihan ok homman tein. Enkä mä ollut saanut mitään huomautuksiakaan, joten vissiin Aleksikin oli ihan tyytyväinen muhun. Ainakin mä toivoin niin.
Hallavasta oli nopeasti, vähän reilussa viidessä kuukaudessa, tullut mulle ihan tosi tärkeä paikka. Okei, mä kävin töissä siellä, mutta kyllä se kertoo jotain siitä että töissä on kivaa, kun välillä mä eksyin paikan päälle ihan muuten vaan. Ja nyt sitten Nikitan myötä vähän useammin, mutta välillä mä halusin vaan tulla haistelemaan talli-ilmapiiriä.
Täällä oli muutenkin niin mahtava porukka, vaikken mä mitään sielunystävyyttä tuntenut niiden kenenkään kanssa. Mutta kaikki oli valmiita auttamaan, eikä täällä tainnut edes olla mitään hirveitä klikkejä, ainakaan mitä mä tiesin. Ja hevoset oli mukavia. Ne olivat kaikki niin hyviä hommissaan, ja vaikuttivat ihan tyytyväisiltä niiden tekemisestäkin. Aleksin hevoset eivät olleet mitään pystyynkuolleita, kehää kiertäviä robotteja. Vaikka varmoja ne olivatkin, mutta se oli hyvä vain. Ei sitä ratsastuskouluun voinutkaan hirveän monta hankalaa tapausta ottaa.
Välillä, kuten nyt, mä päädyin pohtimaan, mitä mä tekisin, juuri nyt, jos en olisi eksynyt Pronssijoelle ja törmännyt Alinaan ja sitä kautta Alanaan ja sitä kautta Hallavaan. Varmaan vaan edelleen kiertelisin sohvalta sohvalle ja lähtisin silloin, kun myrsky kohotti vähänkin päätään. Nyt se näytti taas kurkkivan nurkan takaa, mutta tällä kertaa mä en ajatellut paeta. Korkeintaan tallille suojaan ukkoselta. Sinne kun ei paha yltänyt.
Ystävällisin terveisin Ohto I. Forsvik
***
Aleksi oli kyllä paras. En olisi varmaan päässyt Novan kanssa paremmin alkuun missään muualla. Aleksilta sai apua oli se sitten kentällä ratsastaessa...
... tai hevosen hoitoon liittyvissä asioissa. Aleksista oli suuri apu Novan ollessa tiine. Hallavassa vietetyistä ajoista en vaihtaisi pois sekuntiakaan.
Terveisin Katri
***
Jännitti. Sikana. Nannakin huomasi sen.
"Mikä sua pistelee persuksiin?" tyttö kysyi vähän huvittuneena. "Ethän sä pysty edes istumaan aloillas."
"Mä odotan Aleksia", sanoin hölmösti.
"Okei? Ja se jännittää sua koska...?"
"Me aiotaan lähteä vähän ajelulle", sanoin salamyhkäisesti, ja tajusin sitten, että pitäisi ehkä avata asiaa vähän lisää, ettei se kuulostaisi... väärältä. "Katsomaan hevosia."
Nannan silmät laajenivat.
"Aiotko sä ostaa hevosen?"
"Ehkä, jos sopiva löytyy", tunnustin. "Mutta en mä pidä kiirettä, koska mä en tosiaan osta mitään mitäsattuuhevosta."
"Onnea etsintään!"
Ja sitten tuli Aleksi.
"Joko mennään?" mies kysyi heti.
"Jo. Kiva kun viitsit lähteä mukaan."
"Tietysti. Jännähän se on hevosostoksilla käydä, vaikkei itelle etsikään."
Niin me sitten menimme. Päivän ohjelmassa oli kolme hevosta, joista kaksi oli samalla tallilla.
"Näppärän näköinen", Aleksi kommentoi ensimmäistä melko nuorta ruunaa. "Aika vihreä kuitenkin. Mutta sehän ei oo siulle ongelma, oot varsojakin ratsuttanut alusta asti kuitenkin.
"Aika kiva", myönsin minäkin: ruuna oli sympaattinen höppänä. Jotenkin se ei kuitenkaan kolahtanut aivan niin kuin olisin halunnut.
Ruunan tallikaveri oli laadukas, melko kuuma ja haastava tamma. Se oli estehevonen, mutta myyjän mukaan sillä oli leijonan sydän ja siitä saisi oivan kenttäpelin. Liikettäkin sillä oli, ja tuntui, kuin olisin leijaillut sen kanssa puoli metriä irti maan pinnasta. Se pääsi vakavampaan harkintaan kuin ensimmäinen ruuna, mutta jokin jarrutteli minua. Ei olisi hyväksi tehdä ostopäätöstä heti ensimmäisestä ihan mukiinmenevästä (ja ei, ei täydellisestä) hevosesta.
"Myö ollaan hyvin aikataulussa", Aleksi totesi tyytyväisenä, kun lähdimme ajamaan kohti toista tallia.
Tallilla odotti kyllästyneen näköinen musta ruuna. Se oli 10-vuotias ja hyppäsi kyllä, mutta tuntui minusta aika raskaalta ja varomattomalta.
"Maastoesteillä se menee kuin juna!" omistaja vakuutteli. "Jos haluat tulla hyppäämään, niin ensi lauantaina voisi sopia."
"Mä vähän luulen, että ei tarvitse. Tämä ei tunnu mun hevoselta", sanoin, ja omistaja oli pettynyt, mutta ymmärsi.
"Sie teit viisaan valinnan ton ruunan kanssa", Aleksi sanoi autossa. "Pahoin veikkaan, että siinä on kyllä jotakin häikkää jossakin päin kehoa."
"Meinaatko?" kysyin, ja selkäpiitä karmi Valgusin kohtalon jälkeen.
"Niin. Aika jähmeä se oli ja haluttoman näköinen."
"Siltä se kyllä tuntuikin."
"Mutta ne kaksi ekaa hevosta voisi kumpikin sopia sulle, jos läpäisevät ostotarkastuksen. Mie kuitenkin suosittelen vielä katsomaan muitakin, Emmi ainakin vinkkasi yhden hevosen ja mie luulen että tiiän toisen", Aleksi jutusteli.
"Niin mä ajattelinkin, että jatketaan vielä etsintöjä. Se tammahan olisi nappivalinta, jos etsisin itselleni puhtaasti kilpahevosta. Pääsisin aika nopeasti isoihin luokkiin sen kanssa", pohdiskelin. "Mutta en mä siksi hevosta etsi."
"Miusta siulle sopisi joku sisäänratsastettu ja ehkä peruskoulutettu nuori hevonen, josta saisit tehtyä omanlaisesi", Aleksi kertoi mielipiteensä.
Kiitokseksi seurasta ja avusta tarjosin Aleksille ABC-sapuskat paluumatkalla. Tuntui hassulta istua siinä ABC:n pöydässä vastakkain, lähinnä, koska joskus olin toivonut, että istuisimme siten treffeillä. Nyt vähän naurattikin se ajatus. Ei sillä, ettäkö Aleksi olisi yhtäkkiä ollut mielestäni vastenmielinen - jotenkin ajatus vaan tuntui ihan mahdottomalta nyt.
Treffien sijaan olin iloinen, että sain istua siinä juuri niin kuin me istuimme: asiantuntevana ratsastuksenopettajana ja oppilaana, ja sen lisäksi ystävinä.
- Sydämellisin- eikun Toverillisin terveisin Eevi-Sofia Hopea
***
By: Pujo
***
Lakkiaispäivän iltana mä saatoin huokaista helpotuksesta. Mä olin päivän aikana ravannut läpi tusinalta tuntuneen määrän juhlia, ja olihan kakku ollut hyvää, mutta pitemmän päälle juhlakengät rupesivat hiostamaan ja puvuntakki kiristämään.
Niinpä hetken rauha tuntui laskeutuneen mun ylle suoraan taivaasta, kun ilta-auringon valossa kävelin vielä tallille hakemaan unohtunutta takkia. Mä yritin mielessäni kuvitella itseäni ensi kevään juhlakaluna, pörrötukka valkoisen pottalakin päälle ängettynä. Ei se oikein onnistunut.
Tallin pihalla oli pakko hetkeksi pysähtyä ihailemaan maisemaa, jonka näkemisestä sydän hypähti aina pikkuisen. Pihaa reunustavat koivut olivat miltei häikäisevän vihreitä, ja keltaisen auringonlaskun valossa kivinen tallirakennus näytti tavallistakin kutsuvammalta.
Oli sitä varmaan olemassa prameampiakin ratsastuskouluja, mutta yhtä kaikki Hallavasta oli tullut viime aikoina mulle kuin toinen koti.
Mä menin sisään auringonvalossa kylpevään tupaan. Aleksi seisoi ruokapöydän ääressä puoliksi selin muhun ja näytti olevan niin syventynyt johonkin isoon, punakantiseen kirjaan, että hätkähti, kun ovi kävi. Mies kääntyi ympäri ja virnisti mulle hajamielisesti.
- Juhlat juhlittu? se kysyi, ja mä muistin, että mulla oli yhä juhlavaatteet päällä, paitsi puvuntakki, jonka mä olin jättänyt autoon.
- Joo, mä sanoin. – Tulin vaan hakemaan mun takkia, unohdin sen tänne vissiin perjantaina.
Mä olin juuri menossa ovelle, kun Aleksi äkkiä sanoi:
- Täällä on vähän vanhoja kuvia. Tuu katsomaan, tunnistatko näitä tyyppejä.
Ahaa, Aleksi oli siis pysähtynyt muistelemaan tallinsa historiaa. Mä päätin tämän kerran kävellä tuvassa kengät jalassa, ja marssin kurkkimaan valokuva-albumia. Sivulla oli auki talvisia kuvia ilmeisesti sen ajan talliporukasta.
- Tuossa on Valma! mä hihkaisin. Ei se ollut muuttunut juurikaan. Tosin vieressä seisovaan talvikarvaiseen Dunjaan verratessa ajattelin, että se oli ehkä kasvanut pituutta viimeisimmät kymmenen senttiä vasta tuon kuvan ottamisen jälkeen. – Mutta kuka tuo on? mä pohdin osoittaen samassa kuvassa Tintun kanssa seisovaa vähän lyhyempää tyttöä, jolla oli kulmakarvalävistys ja musta toppatakki. Se näytti hassulla tavalla tutulta.
- Se on Nanna, Aleksi sanoi virnistäen.
- Mitäh?! mä älähdin. – Miltä vuodelta ennen ajanlaskun alkua nämä kuvat oikein on?
- Jaa-a, Aleksi myhäili. – Aika piakkoin sen jälkeen, kun Hallavan ajanlasku alkoi.
- Siitä on kyllä kauemmin kuin mä olen ikinä kuvitellutkaan, mä puuskahdin ja vertasin mielessäni mun tuntemaani Nannaa tuohon punapäiseen, lävistyksestä huolimatta tavallaan ujonnäköiseen tyttöön.
- No jaa, Aleksi sanoi. – On aika kulunut tosi nopeastikin. Välillä tuntuu kuin me oltais avattu tämä ratsastuskoulu vasta eilen. Ja nyt yhtäkkiä tässä kyljessä on toinenkin talli.
En osannut sanoa siihen oikein mitään, nyökyttelin vaan.
- Tiesitkö, että ihmismieli vääristelee aikaa, ja että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika tuntuu kuluvan? mä kysyin. Aleksi näytti taas vajonneen ajatuksiinsa.
- En, se sanoi ajatuksissaan ja pläräsi albumista lisää sivuja. Isosta rautiaasta oli albumissa paljon kuvia, ja eräässä talvisessa kuvassa se tarhaili rinnallaan musta varsa, jonka mä tunnistin pään merkkien perusteella Lokiksi. Mietin, olikohan Lokin äiti ollut joskus tuntihevosena Hallavassa.
Kohta sivuilla alkoi näkyä kesäisempiä kuvia. Shettiksistä jossakin tapahtumassa talutusratsastuksessa hoitajiensa kanssa, kuvia isommista hevosista kisoissa, kuvia siitä, kun hevoset kirmasivat riemuiten kesälaitumelle. Kuvissa näkyi yhä enemmän tuttuja kasvoja, joista jokainen oli tosin muuttunut melkoisesti tähän päivään mennessä.
Samassa kännykkä pärähti mun taskussa ja mä muistin, että äiti odotti autossa parkkipaikalla ja mä olin tullut tänne vain hakemaan takkini. Mä toivotin Aleksille mukavaa kuvien katselua ja hölkkäsin autolle, ennen kuin äiti hermostuisi totaalisesti.
By: Ruska
Nyt kun on gurumme hahmoja kiitelty riittävästi, niin kai sitä pitää sananen suoda myös IRL-Aleksille, jonka mestariluomus Hallava on.
Vuosien varrella Aleksi on toiminut kuulevana korvana, lohduttavana olkapäänä, päivän piristäjänä ja hyvänä kaverina tsemppaamassa. Sussa yksi parhaista ominaisuuksia on se, että vitsailet naurat niin odottamattomille ja hölmöille jutuille, ja siitä ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle :-D Muisteltiin porukalla sun legendaarisia tempauksia, ja ykköseksi nousi se, kun Repovedellä Aleksi atm 21-vee kapusi puunrungon päälle ja sanoi: "Mä ratsastan!"
Olen syvästi kiitollinen että liityin aikanaan Hallavaan puoliksi sattumalta, vaikka en silloin olis voinut mitenkään kuvitella, että tästä ryhmä rämästä tulis mulle niin tärkeä ja että näkisin teitä joku päivä kasvotusten ja että odottaisin aina seuraavaa miittiä kuin kuuta nousevaa. Aleksi, Hallava ja koko porukka on parhautta <3
Pidemmittä puheitta Aleksille toivotan mitä parhainta syntymäpäivää :-)
- Valma/Ruska
Sillon kun Hallavaan tulin, päälle vuosi sitten, en tiennyt yhtään millaseen porukkaan olin tullut mukaan. Nyt kuitenkin tunnen tän mahtavan porukan ja päässy tutustumaan mahtavaakin mahtavempaan tallin pääjehuun! Oot huipputyyppi ja ihanan persoonallinen! Sun ansiosta on ollut monia miittejä ja niiden järjestelyt onnistunut. Eri paikkoihin oot meitä kuskannut ja ollaan sen ansiosta päästy hankkimaan vaikka millasia miittimuistoja.
Tallina en ihmettele yhtään miks ihmiset viihtyy täällä. Järjestät paljon erilaista toimintaa ja piirrät ahkerasti. Jos saat jonkun idean, niin kauaa ei mene, että sen oot jo toteuttanut (kuten Tie Tähtiin). Toivottavasti jaksat pitää tallin pystyssä vielä pitkäänkin!
Aivan mahtavaa olla osana tätä huikeeta porukkaa ja toivottavasti oon vielä pitkään messissä!
- Katriina
HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ ALEKSILLE TOIVOTTAA KOKO HALLAVAN PORUKKA!
Sua ei voi koskaan kiittää tarpeeksi meidän huomioivasta kohtelusta tai Hallavan olemassaolosta! Oot ihana!
